pä äom a Romaani, requiem Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Ilmainen lukunäyte

pä äom a Romaani, requiem Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

5. Minulla on hänen DNA:nsa. Kitalaki, nenä, otsapilkku, leukavako, nivelten jäykkyys. Minun soluistani monin tavoin poikkeavien solujen tarina, kohtalonspiraali, kaksoiskierre, kaunis kuin silkkirusetti pään päällä, kuin lammen pohjasta kohti valoa kohoava kalpea ulpukanvarsi. Karhunpoikien herkkuruokaa, olisitteko arvanneet? Tapahtuu myöhemmin Intiassa: istumme rätisevän nuo tion ympärillä ja alamme puhua kuolemasta ja erilaisista hautaamistavoista. Leskien polttamisesta, vainajien pukemisesta, kuolinveneistä, tuhkasta, surukukista ja hymneistä. Arshia ei tiedä täsmälleen missä kohtaa Suomi on kartalla, Rahul ei muista toisen maailman 3

sodan liittolaisvaltioita ja Minakshi on vanhempiensa ainoa lapsi, mutta he oivaltavat mitä minussa oli liikahtanut, kun heinäkuussa 2011 sirottelin isosiskoni tuhkaa puutarhaan ja järvelle. Kerroin heille auringonvälkkeen, lumpeet ja kalat ja sudenkorennot. Heidän arkaaisessa muistissaan hievahti. Solujen esperanto. Molekyylien Baabel. Kerroin heille että leikkasin sisareni hiuksia talteen ja asettelin harmaat kiharat Mauritiukselta ostamaani laavakivestä tehtyyn rasiaan. Lusikoin osan hänen tuhkastaan pieneen lasipurkkiin, hillopurkkiin, hennosti ma keantuoksuiseen. Piti miettiä jonkin aikaa, millaisella ottimella siirtelisin sisareni hienojakoista harmautta savisesta uurnasta. Lapin kullankaivajan puukuuppa, krou visti vuoltu? Iso hopealusikka johon on kaiverrettu koukeroisin kirjaimin: Sortavala? Kreikkalainen sinivalkoinen posliini kauha jossa lukee Greetings from Chania? Kuikansiivissä siskontuhkaa. Sain lapsena tartunnan. Sen nimi on Maru. 4

6. Maru. Tuon sanan taakse kätkeytyy niin suuri hiljaisuus ja niin suuri conradinpimeys, etten tiedä uskallanko kohdata sitä ilman sädetikkua. Muistatteko, tyttäreni, sanoitte aina että voiei, nyt äiti ottaa sädetikun käteensä, kun aloin kertoa jostain vähän vaikeasta tai surullisesta asiasta ja annoin sille lisää vauhtia ja väriä, liioittelun narratiivista potkua. Peitin sädetikulla kasvoni. Häikäisin, ettei todellinen ilmeeni näkyisi. Mistä se sädetikku tuli? Disneylandin siivekkäästä keijusta joka leijailee satulinnan yllä? Me katselimme Marun kanssa usein piirrettyjä yhdessä, istuimme vierekkäin tummanvihreällä sohvalla, kerran meillä oli iso kulhollinen 5

popcorneja välissämme, Ludmila oli silloin joutunut sairaalaan vatsahaavan takia ja Ruslan lausui Puškinia Sillankorvassa. Olimme kahden. Hihitit ja pidit toisella kädellä kättä suun edessä. Teit sitä vaikka ei ollut ketään ulkopuolisia näkemässä. Tiesit miten viivahymysi oli hassun näköinen, huulet puristuivat sisäänpäin vaikka teit mitä. Yhtäkkiä pudotit koko kulhon lattialle, tulit aivan punaiseksi ja aloit nostella popcorneja takaisin astiaan, minua se ärsytti ja aloin sättiä sinua, aloit itkeä ja minua ärsytti vielä enemmän, televisiossa oravat lauloivat kimeällä äänellä ja heittelivät Akua pähkinöillä. 6

7. Kun ihmisen arki rikkoutuu väkivaltaisesti, pienet jokapäiväisten rutiinien palaset, elämää ylläpitävät toiminnat murenevat, haalistuvat, katoavat näkyvistä, unohtuvat, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ruslanin ja Ludmilan arkeen oli ehtinyt kuulua paitsi heille molemmille tärkeitä ihmisiä, myös paikkoja ja rakennuksia: kotitalon lisäksi lähikirjasto, pari kirkkoa, muutama lempipatsas, toriaukea, pyöreä torni, linnan siluetti, tuttu leipäkauppa, elintarvikepuoti, alkoholiliike, kaksi sairaalaa ja rautatieasema. Jos on todistanut kuinka jokainen porttikäytävä, rappu, pihamuuri ja sisäänkäynti sortuu vuorollaan, ei mitenkään voi 7

luottaa että elämä kantaa, tai että se mikä ei tapa, vahvistaa. Naapurit ja tuttavat kuolivat, kaatuivat ja katosivat. Palauttamattomia esineitä, lainoja joista jäi taakka. Lupauksia jotka jäivät ilmaan leijumaan, valheita joita ei ikinä otettu takaisin, hukattuja anteeksipyyntöjä. Tarinoiden saksalaisia hammaslääkäreitä ja juutalaisia perhe orkestereita, oikeamielisiä tekoja, jaloja motiiveja. Ystävyys ei pala tulessakaan, kaveria ei jätetä eikä veli veljeä ammu. Paljon hiljaisuutta, eikä aikaa syventäville kysymyksille. Tiilikasoja. Homehtuneita pahvilaatikoita. Mikä kaikki voikaan silpoutua? Raitiovaunu ja pohje. Joskus Ruslan puhui pirullisen kek seliäistä venäläisistä pioneereista ja minä ihmettelin, opettivatko Kulttuuri talon pioneeritkin räjäyttämään taloja salaa toivoin, että aloittaisivat koulustamme. Joskus käy niin että ihminen kaipaa romahtaneita rakennuksia ja yksittäisiä hävyksiin joutuneita esineitä enemmän kuin kadonneita tai kuolleita sukulaisia. Äidin sijasta jokin patsas, vaarin sijasta ulko-ovi. Jää konkreettisia yksityiskohtia. 8

Tarrautumispintoja. Koivupuinen kahva. Kadun nimikyltti. Graniittikarhu. Mitä itse kukin otti kiireessä mukaansa. Kirja tai vastasyntynyt. Ruslan nappasi mukaan väärän kirjan, ja miten se jaksoi jauhaa siitä seuraavat kolmekymmentä vuotta. Se jauhoi siitä selvin päin ja humalassa, suomeksi ja venäjäksi, yksinään ja seurassa, kun tuli puhetta kirjoista tai laulamisesta, jos joku vain ohimennen mainitsi Puškinin, venäläiset oopperat tai Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset. Kaikki tiet veivät kirjaan. Ruslanista piti tulla runoilija tai oopperalaulaja, tai molemmat. Tie olisi ollut auki tähtiin saakka, kuulemma. Entä Ludmila? Pienenä ajattelin, että se kietaisi lähdön kiireessä mukaansa väärän vauvan sieltä savun ja tuhkan keskeltä. Että ei se totinen mykkä paketti ollut oikeasti minun sisareni, vaan samoin kuin Ruslanilla, tapahtui erehdys. Virhe. Piti tulla runoutta, mutta tulikin manifesti. Piti tulla eläväinen tyttölapsi, mutta tulikin hidas kummajainen. Ludmila oli suuren runoilijan sukua, kaukaista mutta sukua kumminkin, pienessä ruskeas 9

sa nahkapussissa säkeenlaulajien sukuperintönä karhunkynsi ja karhunhammas, molemmat kuivettuneen keltaisia käyriä palasia maailmasta joka oli ollut joskus kauan sitten, maailmasta johon Ludmila ei enää päässyt vaikka kuinka yritti, kaskisavu, metsän tummuus, maailmasta jolle minä nauroin kun en sitä ymmärtänyt. Palataan Ruslaniin. Paksu punaruskeakantinen kirja, jota Ruslan oli käynyt monasti selaamassa Viipurin kirjastossa. Tai Siepurin, niin kuin meillä useimmiten sanottiin, sillä tavoin etäännytettiin muistojen kipu. Myöhemmin puhuttiin myös AA-kirjastosta, siitä sai vitsailla vain Ruslan itse. Puškinin Kootut, kallis kuvitettu laitos, lukusalikirja, ei saanut lainata edes. Ruslan oli livahtanut hyllyjen väliin monasti se sylissään, sivellyt värikuvia sormenpäällään, hyräillyt samalla. Orpopoika. Runoista liikuttuja. Oopperantuntija. Sellaisena häntä ei monikaan ollut nähnyt. Juuri sen saman kirjan Ruslan tempaisi Viipurin kirjaston hyllystä sinä savunkatkuisena kesäkuun iltapäivänä vuonna 1944. Neuvostojoukot aloittivat suurhyökkäyksen, sataviisikymmentä vihollisko 10

netta alkoi moukaroida kaupunkia, suomalaisten kahdeskymmenes prikaati oli saapumassa apuun, mutta liian myöhään. Kauhein on vasta tulossa, oli jonkun talon aitaan maalattu punaisella, teksti josta Ruslan näki painajaisia loppuikänsä. Ruslan oli harhaillut sinne tänne tyhjennetyssä kaupungissa, pieni Imperial-laatikkokamera toisessa, salkku toisessa kädessä. Ruslanin korvat olivat menneet lukkoon, päässä kohisi ja takaraivossa jyskytti, hän ei muistanut miten oli päätynyt kirjastolle. Kaduilla oli juossut vastaan sotilaspukuisia maanmiehiä, rintamakarkureita, yksiköistään eksyneitä, olivat heitelleet täysiä viinapulloja talonseiniin. Ryssille ei jätetä! Tuulenpuuskat leuhauttelivat verhoja talojen avoimissa ikkunoissa. Tyhjiä koteja. Lasinsirpaleet rohisivat jaloissa. Ruslan oli etsinyt silmälasejaan kunnes muisti että ne olivat jääneet kaikessa tohinassa alkoholiliikkeen pöydälle, kun hän oli siellä tarkistellut erilaisia pullojen etikettejä, ei maha mittään, silmälasiton Ruslan tunki tutussa paikassa hyllyn päädyssä olevan paksun punaruskean kirjan salkkuunsa ja katseli polven kohdalle housunlahkee 11

seen ilmestyneitä veriläikkiä. Takaraivossa semmoinen kipu että ei ikinä. Minä taidan nyt kuolla tähän, Ruslan ajatteli, polvet notkahtivat ja hän nukahti hyllyä vasten. Ja tämä oli ennen kuin hän huomasi Ylipäällikön Näköisen ja Rautiaan Tamman. Joissain versioissa Siepurin kirjaston hyllyjen välissä nukkui Ylipäällikön Näköinen mies nimeltään Wannermein, jonka kädessä se paksu punakantinen kirja oli. Joissain versioissa kirja on Viipurin kirjastossa kallellaan olevan kirjahyllyn päällä. Joissain se on pudonnut lattialle. Joissain tarinoissa Ylipäällikön Näköinen onkin Ruslanin suuri idoli Pjotr Šaljapin, isomahaisena, partaisena, roolivaatteet päällä. Versioista, paikkojen ja ihmisten nimityksistä, voi päätellä Ruslanin mielentilan ja loppuillan kulun. Avot. On myös tarinaversioita, joissa Ruslan sujauttaa arvokirjan salkkuunsa, juo yhden pullon tyhjäksi, ja on versioita joissa hän juo toisenkin pullon, irrottaa Ylipäällikön Näköisen vieressä hyllynvälissä odottelevan Rautiaan Tamman ja ratsastaa ulos länttä kohti. 12

Viimeisten vuosien versioissa Rautias Tamma on yhä useammin armeijan polkupyörä ja Ruslan juosta klenkuttaa kirjastosta pois salkku tiukasti kainalossaan omin jaloin ja saa kyydin vihoviimeiseen armeijan kuorma autoon. Ja herää tuntemattomassa kaupungissa, kuorma-auton tyhjällä lavalla, kamera vatsan päällä, salkussaan vain paksu punakantinen kirja, ei enää pullon pulloa. Nuoruuteni vaikeasti artikuloitavia harrastuksia oli sukuni kaikkien mahdollisten perinnöllisten sairauksien pohdiskelu. Uumoilin, että Ruslanilla saattoi olla maanis depressiivisen luonteen lisäksi lievä epilepsia, tai uni apnea, myöhemminkin hän kaatuili, simahteli ja äkki nukahteli paljon. Työpaikalla. Raitiovaunussa. Yöportiee rina ollessaan vastaanottotiskin takana. Tai Uspenskin katedraalin pääsiäispalveluksessa, niin että kerran alttari pappi kompastui pilaria vasten nojaavaan Ruslaniin ja kaatui suitsukkeineen keskelle käytävää, epitrakiili kaapu nousi kellahtaneen reisille asti. Melkoinen suhina ja käry. Silloin, silloinkin, minä otin Marua tiukasti kädestä kiinni. 13

Ruslan luuli heräävänsä taivaassa ja alkoi laulaa kovalla äänellä bajaanin aariaa, по русски. Harpun helinää. Kanelin tuoksu. Ruslan kuvitteli vihdoinkin päässeensä esiintymään oikealle oopperalavalle. Lapsuuden unelma suuresta yleisöstä. Ruslan: orpopoika joka lauloi Raivolan suurimmassa vaahterassa niin että kylä raikui. Tulleekohan siit pojast joku päivä oikee Karelian Karuuso? Kun kuolee vähän, syntyy vähän samalla, Ruslan toisteli myöhempinä vuosinaan, krapulaaamuinaan. Hänellä oli silloin todettu sydämessä kahden infarktin arvet, ja peräti kahden stetoskooppikaulaisen ylikardioherran arvovallalla todettu, että herra Kauranen elää nyt lainaajalla. Ruslan piti herrasta ja laina-ajasta ja toisteli määritelmää usein. Hänelle oli sanottu myös, että kun oikein rankasti ryyppää, aivosoluja tuhoutuu. Ruslanilla oli siitäkin asiasta ikiomat teoriansa. Itsensä lähes sillan alle ryypättyään hän tunsi olevansa uusi ihminen. Uudestisyntynyt. Kuolemalla kuoleman voitti. Totisesti nousi. Воистину bоскресе. 14

Kokihehki huhunggingeng ja uhkomakong yhkängö, Maru sanoo kesken kaiken. Mitähän televisio-ohjelmaa se on viimeksi katsellut? Minä vilkuilen Ruslania. Isosiskolla oli välillä tosi kummallisia kommentteja, se kiilasi, töksäytti, lohkaisi ja samalla aina punastui korvalehtiään myöten. Nimet ja lausahdukset samoin kuin numerot ja päivämäärät tarttuivat siihen ja se toisteli niitä mielellään, hoki ja jankutti, riesaksi asti. Joskus minuakin riepoi, ne korttelikauppiaan tokaisut, konekirjoittajaopiston opettajan puujalkavitsit, piirustuskoulun vierustoverin murretokaisut, television tiedeohjelmien selostukset ja mainoslaulujen renkutukset. Uudelleen ja uudelleen. Ensimmäiset häpeän ailahdukset. Oikeastaan liekit. Ylävatsan kohdalla. Sukua närästykselle. Piti opetella keksimään. Piti opetella valehtelemaan. Piti opetella övereitä. Kun pihalla seisoskelevat kaverit alkoivat udella hiukan erikoisen näköisestä, puhumattomasta siskostani joka vei juuri roskia ja livahti kumarassa, kehenkään vilkaisematta takaisin rapunovesta. Oliko se sama tyyppi, 15

joka ripusti eilen narulle pyykkiä äitisi kanssa eikä silloinkaan puhunut mitään? Miksi se käveli sillä lailla? Miksei se sano ikinä mitään? Miksi sitä näkee niin harvoin? Niihin aikoihin television viihdeohjelmissa vieraili kaikenlaisia meedioita, ennustajia, hypnotisoijia ja lusikantaivuttajia, kohuttiin sensitivity trainingista, ufoista ja muista yliluonnollisista ilmiöistä. Minä otin niistä kaiken irti. Vastasin: No kun Maru on niin kiireinen. No kun Maru on niin keskittynyt. No kun Marulla on niin paljon tilaustöitä. No kun. Kerroin ääntäni madaltaen, miten kaikenlaiset ihmiset soittelivat isosiskolleni ja kyselivät neu voja ja vinkkejä. Presidentti Urho Kekkonenkin oli kerran soittanut. Suomen kuuluisin selvänäkijä Aino Kassinen oli suositellut isosiskoani. Ja Armi Ratia oli erityisen ilahtunut, kun Maru keksi firmalle sen nimen. Ihan vähällä ettemme kulkeneet Marupaidoissa. Ja Olavi Virta laulaa 16

Maruzella Maruzze on tyttö meren rannan kuuman kalastajat Napolin vain häntä palvoo Ooh, pihalla seisoskelevat kaverit sanoivat. Ahaa, ne nyökyttelivät ja loivat silmäyksiä ikkunoihimme päin. Vähitellen en enää edes tajua valehtelevani. 17

8. Maru hihittää, Maru huitoo käsillään, Maru heittää plyysi tyynyllä jossa on peura juomassa metsälammesta, Maru tähtää vasemmalla kädellä ja saan lammen suoraan naamalleni, alan käkättää, Maru tekee hyökkäyksen ja kutittaa minua kainaloista, armoa, minä pyydän, armoa, rauha, rauha, minä antaudun! Maru lopettaa. Me huohotamme molemmat. Me puramme pelonjälkeistä helpotusta, annamme sen suuren mustan kerän juosta auki sinnesuntänne. Ruslan on hetki sitten hakannut nyrkeillä ovia ja potkinut seiniä, Ruslan on itkenyt ja vaikeroinut, muistellut lottien kesäterassin ruu 18

sunmyyjäneitoa, Viipurin Lauluveikkojen konsertteja, ilmapommituksia ja tykkitulta, heittänyt ilmaan laatikollisen mustavalkokuvia, raunioita ja varjoliljoja, ennen sammumistaan ajanut meidät lopulta keittokomeroon piiloon, ja koskapa keittokomerossa ei asu jumalia, Ruslan on saanut lukon väännettyä helposti auki ja kiskonut heti edessämme seisovaa Ludmilaa tukasta, mutta kompastunut sitten muovimaton reunaan ja kaatunut lattialle pitkälleen, lyönyt päänsä ja nenänsä kynnykseen niin että veri on purskahtanut lattialle ja matolle. Kauhein on vasta tulossa, Ruslan on sanonut ja sulkenut silmänsä. Kauhein on vasta tulossa! Maru rikkoo aselevon ja kutittaa minua paljaista jalkapohjista ja me aloitamme kamppailumme uudelleen. Me kahnaamme, kiehnäämme, käkätämme ja kierimme sohvalta lattialle. Minä kutitan Marua kainaloista niin että se kipristelee ja vesi valuu sen silmistä. Sen vuoro pyytää armoa, minä astun sen päälle toisella jalalla ja rummutan rintaani. 19

Ihan oikeasti, mä en enää jaksa. Eng mägääng, Maru hymyilee ovelasti viistolla suullaan. Ihan oikeasti, nyt julistetaan rauha. Ngo ghyvä ong higgeng. Mutta hiljainen taistelu hänessä jatkuu, yltyy, hiipivät sissit valtaavat hänen soppensa ja piilonsa, ja lopulta ne tekevät rynnäkön ja tekevät hänestä selvää. 20

9. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä puna armeijan lentäjät tekivät yli 950 lentoa Viipuriin. Marsalkka Govorov oli antanut käskyn, että Viipuri tulee vallata yhdessä päivässä. Mistä johtui Päämajan outo hiljaisuus, pohdiskellaan Viipurin valtauksen sotahistoriikeissa, miksi Suomen armeijan johto jätti yli kahdeksankymmenen tuhannen asukkaan Viipurin puolustajat heitteille, sekasorron ja pelon kynsiin? Kysymyksiä, kysymysmerkkejä joihin meidän perheemme ripusti elämänsä, sellaisen kohtalon henkareihin. Ludmilan Siepuri-kertomuksissa sotamarsalkka nimeltä Wannermein katselee kiikareilla ulos 21

työhuo neensa ikkunasta ja näkee ison vaalean eläimen jolla on naisen pää. Onko tämä eläin aivan outo vai johtuuko tämä niistä saatanan vahvoista särkylääkkeistä, hän kysyy takanaan seisovalta mieheltä joka säikähtää ja nielaisee niin syvään että leukaperissä vihlaisee. Tuota, kyllä se varmaan outo on jos se näyttää oudolta, herra marsalkka. Wannermein näkee ison vaalean eläimen jolla on naisen kasvot. Nainen hymyilee. On hiljaista. Wannermein katsoo kiikarilla ulos ikkunasta. Lääkkeillä on erilaisia sivuvaikutuksia. Esimerkiksi hilsettä. Jota mies hänen takanaan harjaa pehmeällä harjalla hänen harteiltaan, joilla on koko maan taakka ja tuleva kohtalo. Ludmila kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Että Wannermeinkin näki sen eläimen jolla oli naisen pää, ja kirjoitti siitä myös päiväkirjaansa. Oli Wannermein siitä kuullut, suuri vaalea karhu josta huhuttiin että se oli karannut sirkuksesta tai yksityisestä eläintarhasta, ja vaikka sitä 22

oli yritetty ottaa kiinni ja ampua, se ei koskaan onnistunut. Aina se livahti karkuun, tai kaatui ja kellistyi, mutta juuri kun luultiin että nyt se oli kuolettavasti haavoitettu, se nousikin ylös ja katosi paikalta. Ja sen läheltä nähneet vannoivat, että sillä oli naisen pää, kauniin naisen kasvot. Ja sitten se nähtiin seuraavan kerran jossain kymmenien kilometrien päässä, sama karhu. Ludmila madaltaa ääntään: jotkut kertoivat että vaa lealla karhulla oli saman kevään poikanen, ja kun venäläisten pommikoneet tekivät syöksyjään Siepurin yllä, karhu söi hädissään poikasensa. Punaisenlähteentorilla oli viimeinen havainto siitä. Vaalea karhu juoksi torin poikki. Jotkut sanoivat että se oli juuri menossa keskellä Linnasiltaa, kun suomalaiset räjäyttivät sen ilmaan. Vihdoinkin onnistui. Ludmila hymyilee ja nostaa sormen huulilleen. Sillä on taas mustelmia käsivarsissa. Karhutar ei kuole koskaan. Tiedän, minä kuiskaan kiihkeästi. Vaikka en ymmärrä yhtään. Kuvittelen mielessäni satua Kolmesta karhusta, joiden kotona pieni tyttö vie 23

railee sillä aikaa kun ne ovat poissa. Pidän sadun tiukasta sävystä: kuka on istunut tuolillani, kuka on syönyt puuroani, kuka on nukkunut vuoteessani? Silti kenellekään ei tapahdu mitään pahaa. Kun asuimme Viidennellä Linjalla, kuulimme miten karhut joskus kesäöisin karjahtelivat ja murisivat eläintarhassa lahden takana. Jos olisimme asuneet ylimmässä kerroksessa, olisimme melkein nähneet suoraan Korkeasaareen. Ludmila poltti usein tupakkaa mattoparvekkeella, vei sinne pienen punaisen muovipäällysteisen keittiönpallinkin, katseli Sörnäisten rannan suuren koksipinon yli, lahden poikki toinen käsi kyynärpään alla, mietteissään. Ludmila tiesi kertoa, että tarhan sudet oppivat sodan aikana ulvomaan ja viheltämään täsmälleen vihollisen hävittäjien äänillä. Ludmila kertoi huutaneensa samalla lailla synnyttäessään. Joskus Ludmila otti parvekkeelle pienen kassin mukaansa ja teki siellä käspaikkoja, pieniä valkoisia kirjailtuja pyyhkeitä. Ludmila keräsi ja pyysi eläintarhasta karhunkarvaa plastiikkipus 24

seihin, neuloi niitä kiinni käspaikkojen ompeleisiin ja talletteli loput tupot lasipurkkeihin eteisen komeron hyllylle. Pyhä tassu, hunajakäpälä. Ludmila siunasi asioita. Käspaikatkin. Kai ne olisivat Komerojumalalle kelvanneet muutoinkin. Maru käytti hyväkseen Ludmilan karvatuppoja, teki niistä ja ohuista puutikuista pensseleitä joilla maalasi paperille ja pahville. Oli nähnyt jossain televisio-ohjelmassa, miten kiinalaiset tekivät siveltimiä. Hän kirjoitti pienesti, piirsi tarkkaan ja maalasi vain kolmella värillä, paitsi silloin kun käytti vesivärejä. 25

10. 26 Vuonani pieni, minulla on hätä, suloinen hämmennys omani tähden: älä mua ikinä elämässä jätä, käykäämme kahden sun unias nähden. Ludmila kirjoittaa Elämän aamun auetessa -nimiseen Lapsuuden Kultaiseen Muistokirjaan (sellainen oli siihen aikaan tapana tehdä, ja sellaista hän täytti muutaman sivun verran kymmenen vuotta myöhemmin minustakin), että pikkuisen Marjatta Hillevin ensimmäinen kehtolaulu oli hälytyssireenien ujellus ja ensimmäinen helistin oli särkyvien ikkunalasien ääni.

Vuonani pieni, unieni kukka, hengitän henkeni otsallesi. Tiedätkö, riemuni kyyneleet, rukka, sydämestä pisaroiden kämmenes pesi. Tyttö, Siepurin viimeinen tyttö, niin kuin Ludmila häntä kutsuu, syntyy Muistokirjan kuvauksessa lämpimänä mutta tuulisena kesäkuun iltapäivänä vuonna 1944, horoskooppimerkiltään kaksosena, syntyy kolme kiloa ja sataviisikymmentä grammaa ja neljäkymmentäkahdeksan senttiä, Muistokirjan ensi sivuille on liimattu ensimmäinen hiuskiehkura ja piirretty ensimmäiset käden- ja jalanjäljet, syntyy hetkeä ennen kuin synnytyssairaala ja koko kaupunki evakuoidaan vihoviimeisistä suomalaisista, syntyy kaupungin viimeinen lapsi, ja tuore äiti pakenee vastasyntynyt kainalossaan sinne päin missä juna viheltää, sinne päin minne muutkin juoksevat, joku onnittelee uuden pikku lotan syntymästä, Ludmila on elämänantanut kuolemanväsynyt nainen, hän valuu verta, hän ahmii taskustaan löytämiään pillereitä, hänellä on nestehukka, hän näkee eteenpäin 27

kiiruhtaessaan outoja eläimiä ja kummallisen näköisiä ihmisiä. 28 Mitä on elämän vaikeus ja lyhyys! Sinussa on vuossadat, ikuisuutta, sinussa on puhtaus, kauneus ja pyhyys, hymyssäsi aikojen aamua uutta. Ludmila on elämänsä jäljellä olevat seitsemäntoistatuhatta kolmesataaviisikymmentäkahdeksan päivää sananmukaisesti sillä tiellään. Hän kulkee horjuen kadunviertä, väistää viime tingassa ammuskuopan, astelee torin poikki, tuuli selaa sanomalehtien sivuja, vastaan lennähtää jonkun läpikuultava sifonkihuivi, mukulakivellä verinen lapsenkenkä. Kappale pimeää tunnelia jossa haisee mädäntyneelle. Vai onko se sittenkin silta? Joka tapauksessa täyteläiset kaksisataa metriä. Täyttä Felliniä. Asemalla, tai siellä missä vielä on ehyet kiskot johonkin suuntaan, on kaaos ja paniikki. Kulkukoiria parveilee ihmisten seassa. Rottia vilahtelee. Iso kello on repeytymäisillään irti seinästä, se

vaappuu, sen viisarit vielä liikkuvat. Juna, tai sitä muistuttava pitkulainen hökkelijono, alkaa liikkua hitaasti, pommeja putoilee, ikkunat särkyvät, puita ryskyy junan päälle, taivas on täynnä roinaa. Ludmila ehtii mukaan juuri ja juuri. Juna viheltää vielä kaksi kertaa, pitkään, lasinsirpaleet risahtelevat jalkojen alla ja kitkerä savu menee silmiin ja kurkkuun. Veren haju. Tyttö ei ime maitoa eikä itke. Tyttö ei päästä ääntäkään. Ei liiku. Hengittää kyllä. Arka kuin metsäneläin. Silmät kuin suitsirenkaat. Äkkiä jostain ilmestyy Ludmilan viereen vaunun nurkkaan istumaan iso nainen joka hengittää raskaasti ja haisee hielle. Ludmila hätkähtää yöllä hereille ja sanoo: vaik vappupäivän ol olt viel pakkasta ja toukokuus luntakii maas, ja vaik ihmiset ottiit hätäpäissää mukkaa kuka mitäkii himmelii, nii kyl mie aattelin, sil naisel ol semmone hieno paksu turkki pääl keskel kessää! Minä painaudun hänen kylkeensä ja ajattelen 29

kesää. Lintuja jotka tarvitsevat kaksi siipeä, kukkia jotka tar vitsevat paljon haituvia ja terälehtiä, puroja jotka tarvit sevat pieniä pyöreitä kiviä pohjalleen jotta solisisivat. Ludmila katsoo minua pimeässä, hänen kätensä on hikinen. Ikkunasta näkyy vilkkuvia valoja, läheiseltä paloasemalta lähtee monta autoa yhtä aikaa. Siihen aikaan ne eivät ulvota sireenejään, mutta valot silppuavat huonetta. Lipaston päällä olevaa ruusuvesipulloakin ne lipaisevat, sitä josta Ludmila suihkuttaa aamuisin kasvojaan, puristelee pientä turkoosinväristä palloa kasvot koholla silmät kiinni. Karhut ei käy koskaa tyttölasten äitien päälle, vaan ne reppii poikalapsee kantavilt mahan auki ja purree vauvalt pään pois, ei ne taho suojella karhunkaatajii vaa karhunpalvojii. Metsäs ku kukkaa ei nää, villit karhut syövät pienten tyttöin kädest marjoi ja nuolevat hunajaa... Äiti, herää! Mie en koko aikan pelänt hänt yhtää! Minua kyllä pelottaa, minä pyyhin hänen silmänsä kuiviksi ja ajattelen eläintarhan karhuja 30

joita käymme katsomassa usein, ajattelen niiden litteää leveää otsaa ja minun mielestäni ystävällisinä tuikkivia silmiä, lakritsikarkin näköistä nenänappia, isoja kaakaonruskeita kämmeniä joita ne ojentelevat, kun ihmiset kieltotauluista piittaamatta heittelevät niille sokeripaloja. Ja sitten ajattelen sitä hikistä isoa naista, joka kysyi Ludmilalta haluaisiko hänen hiljainen vauvansa imeä maitoa häneltä, kun Ludmilalta ei näyttänyt heruvan. Minä olen kuullut tämän tarinan jo satoja kertoja: Ludmila ei tiennyt mitä vastata ja ennen kuin hän huomasikaan, Karhutar oli ottanut nyytin rinnalleen. Maru oli alkanut kiivaasti imeä hänen rintaansa. Naisen rinta oli tuuhean karvan peitossa ja maito, karhunmaito tuoksui niin rasvaiselle että Ludmilaa yökötti. Kupera karhunkynsi rapsutti hellästi Marun otsaa. Karhunhammas välähti kun kaunis nainen hymyili. 31