INSPIS Tammerkosken lukion opiskelijalehti 2013
Pääkirjoitus Valitus ja kitinä pois! Kannen kuva Mira Moisio Sisällysluettelo Pääkirjoitus 3 Valitus ja kitinä pois! Kolumni 4 Sokkireaktiosta suvaitsevaisuuteen Haastattelu 6 Minä - omin sanoin Lukio + työ = Mission impossible? 8 Mielipide 10 Narsistinen suomi Novelli 12 Henkilökuva 14 Axl smith - koulumme uusi englannin opettaja mieleenpainuvimmat internet-ilmiöt 16 Kolumni 18 Miltä näyttää pullamössösukupolven maailma? Tamlulaisia ranskassa 20 Kravattipakko - Uusi pukukoodi 22 Tamlunkielisiä uutisia 23 Mitä on tamlulaisuus? 24 Kuva s. 9 ja takakansi Helmiina Karhuvaara Kuva s. 10 Veera Kallioinen Kuva s. 12 Eino Brusila Kuvat s. 5 Iida Oksanen ja Aino Vasama Kun puhutaan koulusta, miksi sävy on aina negatiivinen? Nykyään on aina esillä se, mikä on pielessä ja mitä pitäisi parantaa tai muuttaa. Harvoin enää puhutaan niistä asioista, jotka ovat hyvin, ja keskustelukin on muuttunut valittamiseksi. Vaikka lukio onkin täysin vapaaehtoinen oppilaitos, myös lukiolaisten suusta kuuluu vain valitusta. Meidänkin koulussamme on monia hyviä puolia, jotka jäävät huomioimatta kaiken tämän negatiivisuuden takia. Miksi kaikkien piti kitistä koulujen yhdistymisestä? Onko uusissa tiloissa opiskelu ollut äärimmäisen traumaattista? Ketään ei varmastikaan haittaa miellyttävä opiskeluympäristö. Uusien naamojen näkeminen, sekä luokan edessä että pulpettien takana on, tuskin vahingollista kenellekään. Kuinkahan moni oppilaista pitää laajaa kurssivalikoimaa negatiivisena asiana? Koulun monipuolinen ja edullinen kahvio on todennäköisesti ollut monelle suuri rasite. Myös koulun aktiivinen oppilaskunta, joka järjestää hienoja tapahtumia sekä teemapäiviä on häirinnyt useita oppilaita kuluneen lukuvuoden aikana. Tekeekö valitus ihmisestä onnellisemman? Eikö olisi parempi ottaa positiivinen asenne elämään, koska valittaminen on ärsyttävää eikä siitä hyödy kukaan. Tammerkosken lukiolaisilla ei ole mitään syytä valittaa kouluun liittyvistä asioista. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin! Toimitus Järvi, Ursula Kivelä, Niklas Lehtonen, Elsa Nurmi, Aino Ojala, Krista Puntila, Anna Roukala, Elina Sällylä, Annie
Kolumni Sokkireaktiosta suvaitsevaisuuteen? Kaikki me tiesimme, että se tulisi tapahtumaan, mutta silti nousi suuri haloo, kun Tammerkosken ja Kaarilan lukiot yhdistyivät yhdeksi supersuureksi lukioksi ja muuttivat yhteisiin tiloihin tänne Sampolaan. Ehkä me olimme salaa toivoneet, ettei se päivä ikinä tulisi, tai ehkä olimme yksinkertaisesti ajatelleet sen olevan vielä kaukana tulevaisuudessa ja pysyvänkin siellä. Siellä se päivä ei tietenkään pysynyt. Elokuun kahdettatoista päivää seurasi kolmastoista, lyhyimmälläkin matematiikalla, ja uusi lukuvuosi uudessa koulussa alkoi. En usko, että kukaan meistä todella ymmärsi, mitä kaikkea koulujen yhdistyminen kokonaisuudessaan tarkoitti, ennen kuin muutokset alkoivat. Aikataulut muuttuivat, ja koeviikko lyheni viisipäiväiseksi. Ruokalan henkilökunta yritti va rastaa henkilöllisyytemme tai ainakin estää ketään kuolemasta kalapuikkojen yliannostukseen. Toppatakit piti ottaa käyttöön tavallista aikaisemmin koulun sisälämpötilan laskiessa pakkasen puolelle syyskuun alussa. Ilmasta ei kerrottu säätiedotuksissa. Suurimmat muutokset tapahtuivat kuitenkin meissä itsessämme. Muutos tapahtui nopeasti, mutta me emme kiinnittäneet siihen huomiota. Meidän identiteettimme muuttuivat, joidenkin enemmän, toisten vähemmän. Tuntemattomien ihmisten mielipiteet määrittelivät sen, mihin me tässä uudessa yhteisössä sijoi- tuimme. Ne, jotka olivat ennen olleet kummallisia, olivat nyt vielä kummallisempia, ja ne, jotka pu keutuivat ginatrikoisiinsa, kuten edellisenäkin vuonna, olivat nyt hardcore lissuja. Katsoimme toisiamme niin kieroon, että silmiin sattui. Kuinka helppoa meidän olikaan nimitellä toisiamme puolin ja toisin: Tammerkosken tasohyppelyitä pelaavia kuvataidehörhöjä, joista vähintään kaikki olivat lesboja, pojatkin, ja Kaarilan tyhjäpäitä, pak kelinaamaisia tyttöjä ja raivoheteroita takapiiskapoikia. Vähitellen meidän ennakkoluulomme alkoivat kuitenkin menettää merkitystään, tai ehkä me vain kyllästyimme niihin. Pidemmän päälle nimittely alkoi kai kyllästyttää meitä, tai ehkä me ymmärsimme, kuinka absurdi koko tilanne oli. Kun meidän skeptiset asenteemme toisiamme kohtaan muuttuivat, aloim me kyetä ymmärtämään toisiamme alkeellisesti. Me opettelimme sie tämään toisiamme, ehkä jopa pitämään toisistamme. Ja yllättäen se ei ollutkaan niin vaikeaa, vai oliko?
Minä - omin sanoin 1. Kuka olet, mistä tulet? - Elina Roukala, Ruutanan urbaanilla cityseudulla kämppään tällä hetkellä. 2. Siviilisääty? - No, tuota. Vaikeasti selitettävä suhde mulla on. Eli semisinkku. 3. Onko harrastuksia, mites vapaa-aika? - Lekurit on pitkälti kieltänyt kaiken hauskan, joten nykyään aika kuluu salilla, töissä tai autoa rassaamassa. 4. Onko häikäiseviä erityistaitoja? -Totta kai! Osaan esimerkiksi soittaa ukulelea, erotella karjaa ja korjata lentokenttälaitteistoa, noin pari mainitakseni. Ja ah, niin vaatimatonkin vielä... 5. Elämän suurimmat saavutukset? - Tähän on paha sanoa mitään. Moni kokemus on ollut mulle saavutus. Esimerkiksi sängystä ylös pääseminen joka maanantaiaamu. Vakavissaan voisi mainita varmaan joitain sijoittumisia ja voittoja eri urheilulajeissa eri tasoilla, Suomessa kansallisella ja Jenkeissä osavaltion tasolla, niistä olen jokaisesta oikeasti ylpeä. Victoria Spiridonova 6. Kerro jotain jännää itsestäsi, mitä muut eivät tiedä? - Kotona yksin salaa pimeässä katson täysin aivottomia saippuasarjoja kauheissa kikseissä. Sitä ei ainakaan tule erityisemmin kuuluteltua ihmisille. Nadi Hammouda 7. Mielenkiintoisin paikka missä olet käynyt ja miksi? - Portland, OR, USA. Ehdottomasti hipein kaupunki maailmassa, siinä on vaan omaa kiehtovuuttaan. Itse diggaan suuresti, myös katutaide on siellä viety ihan omalle tasolleen. 8. Mielenkiintoisin paikka mistä olet herännyt ja miksi? - Alcatraz. Oltiin siellä reissulla 2011 ja osallistuttiin uskomattoman puuduttavalle turistikierrokselle, johon kuului videon katselu hämärässä vankilarakennuksen sisällä. Siinä meikäläinen toki päätti vetää pienet tirsat, ja herätessä oli kyllä hetken kelailu, että mitäs sitä nyt onkaan tullut tehtyä. 9. Jos voisit tavata kenet tahansa, kenet tapaisit? - Tähän olisi monta vaihtoehtoa. Ensimmäisenä mieleen tulevat Charles Darwin, Muhammad Ali tai Ludger Beerbaum. Paha sanoa. 10. Ihannemiehesi? - Mulla on joku jännä fiksaatio ollut vapaaottelijoihin siitä lähtien, kun niiden kanssa sparraili kamppailulajiaikoina. Eli sellanen kiitos, joku Matt Hamill tai Michael Bisping olisi aika pop. Kuvassa: Janina Manninen ja Heidi Syvinki Kuvaaja: Iina Mäkelä Editointi: Heidi Syvinki Suunnittelu: Janina Manninen
LUKIO + TYÖPAIKKA = Mission Impossible? Monella lukiolaisella oma kämppä ja tienaaminen omia menoja varten houkuttelevat. Etenkin mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän itsenäisyyden ja vapauden kaipuu kasvavat. Omia siipiä koettaakseen on kuitenkin saatava jotain kautta tuloja. Kaikki me varmasti tiedämme, kuinka hulppeasti KELA:n tuilla elää, joten vaihtoehtoja jää yksi: työ. Onko kuitenkaan edes realistista haaveilla työnteosta lukion ohella? Koululla saattaa joutua huonolla tuurilla lusimaan sen kahdeksankin tuntia päivässä, minkä jälkeen työt jo kutsuisivat. Edellyttää, että nykyisessä työllisyystilanteessa lukioikäisellä olisi edes toivoa saada työpaikka. Onko kaikki toivo todella menetetty? Historian ja yhteiskuntaopin opettaja Heli Mäkelä - Töissä lukion ohella käyvät etenkin vanhemmat opiskelijat, joilla koulua on jo vähemmän. Opiskelun ja töi den tasapainottelu on haastavaa, sillä jo pelkkä lukiossa opiskelu vie paljon aikaa ja voimavaroja. Opiskelu on ehdottomasti lukiolaisen päätyö, joka monien kohdalla töissä käymi sestä häiriintyy. Omat voimavarat ja todellinen tarve töille tulisi punnita ennen töihin hakeu tumista. Jos töissä käy, tulisi työn olla joustavaa, kuten esimerkiksi puhelinmyynti, jossa työn voi sovittaa omiin aikatauluihinsa. Poissaoloja kursseilta töiden vuoksi ei tulisi tulla. Loma-aikaan työskentely eli vaikkapa kesätyöt ovat erittäin suositeltavia kaikille, työkokemus on jatkoa ajatellen erittäin hyödyllistä, eikä työn laadusta pitäisi nirsoilla. 3. vuoden opiskelija Hadi Mohammadzadeh - Ei töissä käyminen lukion ohella vaikeata ole, eikä se ole vaikuttanut koulunkäyntiini. YO-kirjoitusten aika oli ainoa, kun teki tiukkaa. Työskentelen Annalan Salessa 2-4 kertaa viikossa, pyrin saamaan sunnuntaivuoroja. Töissä käyn, koska KELA:n tuet ovat matalat ja omillaan asuminen sekä harrastustoiminnan maksaminen on kallista. Suosittelen työssäkäyntiä opiskelijoille, sillä etenkin opintotuki on matala. 3. vuoden opiskelija Teemu Syrjälä Useat työt vaativat koulunkäynnin laiminlyömistä, esimerkiksi työvuoro voi olla koulupäivän kanssa päällekäin. Sekä koulu- että työpäivän jälkeen ei jaksa enää panostaa läksyjen tekoon, ja oppiminen kärsii! Mielipiteet ovat hieman eroavat. Selitys tälle on todennäköisimmin se, että lukion ja työn tasapainottelun vaikeus riippuu suuresti siitä, missä vaiheessa lukion käyntiä on ja minkälainen työ on kyseessä. Jos työ on vapaamuotoisempaa ja omiin työaikoihinsa kykenee vaikuttamaan, ei yhtälö suinkaan ole mahdoton. Valitettavasti työaikoihin ei juurikaan ole mahdollista vaikuttaa, vaan töihin mennään oli oma aikataulu millainen tahansa. Työnantajaa ei välttämättä kiinnosta, vaik ka sinulla koeviikko painaisi päälle ja iso kurssiprojekti tulisi saada tehtyä, onhan ne työtkin jonkun hoidettava. Abeilla kursseja on suorittamatta vähemmän, mikä avaa aikatauluista tilaa työnteolle. Tässäkin tilanteessa omat resurssinsa pitää harkita huolella, sillä YO-kirjoituksiin lukemiseenkin on pakko varata aikaa. Vuorokaudessa on valitettavan rajallinen määrä tunteja, minkä jokainen työtä tekevä lukiolainen on varmaankin tullut huomanneeksi. Opettajatkaan eivät tiedä, kuka käy töissä ja kuka ei, ja hommat on koulussakin yhtä lailla saatava tehtyä. Tärkeintä ennen töihin hakeutumista on miettiä todellinen tarve käydä töissä. Oma käyttöraha on varmasti jotain, mitä me kaikki haluamme, eikä työkokemuksesta koskaan ole haittaa, mutta mikä onkaan oikeasti tilanne, jossa on pakko käydä töissä? Osa meistä on saattanut tulla Tamluun eri paikkakunnalta, jolloin tilanne on eri. Vanhempien luona asuminen ei liene vaih toehto, jos kyseinen asunto sijaitsee muutaman sadan kilometrin päässä oppilaitoksesta. Tällöin työpaikka on todennäköisimmin ainoa realistinen vaihtoehto. Jokaisen tilanne on erilainen samoin kuin määrä, mitä opiskeluun haluaa tai joutuu panostamaan. Ratkaisevaa on tietää, mikä oma tilanne on, ja tehdä tilanteeseen parhaiten sopiva päätös, oli se sitten töiden hankkiminen tai vain opiskeluun keskittyminen. Lopuksi voisi siis sanoa, että eivät lukio ja työ täysin sulje toisiaan pois. Jos oma opiskelu on sillä mallilla, että vapaa-aikaa jää, on töissä käyminen oikeastaan suositeltavakin ratkaisu. Jos aikaa taas ei ole, ei mikään pakko töitä ole hankkia, onhan työnteolle koko loppuelämä aikaa.
mielipide Narsistinen Suomi Kaikki me tiedämme, miten suomalaiset ottavat vastaan kohteliaisuuden, tai siis eivät ota, tai miten me reagoimme siihen, että joutuisimme osoittamaan paremmuuttamme. Mieluummin meidän pieni rauhaarakastava kansamme istuu avannossa syöden mämmiä ja ruisleipää kuin lähtee brassailemaan omilla saavutuksillaan. Välillä pistää miettimään, kuinka ihmeessä olemme edes sel viytyneet näinkin pitkälle joutumatta jonkin toisen kansan ovimatoksi, siis uudelleen. Äärimmäisen pakon edessä osaamme ilmeisesti peräti seistä omien tavoitteidemme takana, mutta harvoinpa sellaista pakkotilannetta sattuu. Kilpailuyhteiskunta, jossa elämme, ei varsinaisesti suosi sitä, joka nysvää yksin nurkassa omia varpaitaan tuijotellen ja joka punastelee, jos joku vahingossa erehtyy vilkaisemaan päin. Terve narsismi toisi hyvää vaihtelua meidän pienelle suurelle kansallemme, jolla tietotaitoa kyllä on, mutta joka sitä ei vain lainkaan osaa korostaa. Totta kai voimme siellä nurkassamme odotella, josko joku tulisi Suomeen kyselemään, olisiko teillä maailmalle jotain annettavaa. Todennäköisyys että näin käy, on toki huima. Eiköhän ole aivan meidän oma hommamme tuoda tämä osaaminen esiin. Kaikki muutkin kansat korostavat omaa osaamistaan, joten miksi ihmeessä terve itsetunto tai pieni itsekehukin on meidän kulttuurissamme niin ylitsepääsemätön vaikeaa? Onko todella niin uskomattoman väärin olla välillä ylpeäkin itsestään? Totta kai on, hirvittävää sellainen ylpeily. Vaatimattomuus kaunistaa - ja tekee täysin mitäänsanomattomaksi. Me nuoret onneksi alamme näyttää merkkejä paremmasta. Uhotessamme saatamme todeta, että kyllähän se oma mopoauto todella on parempi kuin kaverin ja että on ne omat pelikuviotkin kovasti ovelampia kuin toisen laidan hyökkääjän. Tällainen leijujakin tosin melkoisen nopeasti ammutaan alas maanpinnalle kaveriporukan toimesta. Tällainen leijujakin tosin melkoisen nopeasti ammutaan alas maanpinnalle kaveriporukan toimesta. Me tarvitsemme itserakkautta. Jospa tämä nuoruuden kaikkivoipaisuuden tunne saataisiin jatkettua esimerkiksi työelämään? Säilyttäisimme nuorekkaan itsevarmuuden, mutta hieman tärkeämpiin asioihin kohdennettuna. En kiistä, etteikö se mopoautokin olisi kovin tärkeä vekotin. Mutta entä jos työelämässä omaa ideaa esitellessään voisi peräti vaikuttaa siltä, että uskoo itse asiaansa? Meidän suomalaisten perinteinen taktiikkamme on esiintyessämme hissutella niin, että kolmen metrin päässä puheestamme ei kuule enää mitään, ja me räpläämme Power Point -esitystä eteenpäin kädet täristen. Hieno homma, kyllähän NYT varmasti muut innostuvat osaamisestamme ja varmaan tulevat oikein sinne nurkkaan kyselemään, olisiko lisää hienoja suunnitelmia. Nyt tarvitaan jotain selkärankaa kehiin. Ei ole mitään syytä ajatella, ettemme voisi yltää samalle tasolle kuin ihan kaikki muutkin. Tässä vaiheessa pitäisi kai repäistä esiin talvisota-kortti ja saarnata jonkin aikaa suomalaisesta sisusta. Jos jätetään ne kuitenkin sinne suomalaisuuden ytimeen odottamaan parempia aikoja. Puhe on nykypäivästä. Me tarvitsemme itserakkautta. Me tarvitsemme tervettä narsismia. Kaivetaanko se sukupolvien ajan alas poljettu itseluottamus takaisin esille? Tai siis ei pakko ole, tämä nyt oli tämmöinen ehdotus vain.
Novelli Sormissani ja käsivarsissani on maalitahroja. Siitä mihin yksi tahra loppuu, alkaa toinen, ja on kuin minulla olisi käsissäni retrokuosiset hansikkaat. Vain kämmeneni ovat puhtaat, ne loistavat kalpean ihonvärisinä kirkkaan maalipinnan keskeltä. Ne ovat yhtä värittömät kuin muu maailma minun ympärilläni. Puristan käteni nyrkkiin unohtaakseni hetkeksi, kuinka väritön minä itsekin olen. Katson ympärilleni kuvataideluokassa. Olen unohtanut ajankulun, kello näyttää puoli viittä. Muutama ihminen piirtää keskittyneesti piirustuslehtiöidensä ylle kumartuneina. Luokka ei ole koskaan tyhjä. Joku on aina siellä. Iltapäivisin luokka ei kuitenkaan ole yhtä täynnä kuin päivällä. Siksi minä maalaan mieluummin silloin. Kaikki ovat pukeneet ylleen ohuet kevättakkinsa ja pastellinväriset sormikkaansa, sytyttäneet kapinallisesti tupakkansa kolmen askeleen päässä koulun ulko-ovista ja juosseet bussipysäkille vetämään henkeensä paksua ja tunkkaista tupakansavua. Nekin jotka eivät itse polta. Luokassa tuoksuu maalilta. Maalintuoksu on tarttunut minun hiuksiini ja ihooni, eikä enää lähde pesemällä vaatteistani. Minä kuitenkin pidän siitä. Se saa minut tuntemaan itseni siksi taiteilijaksi, joka minä tahtoisin olla, ja joskus minä uskallan jopa haaveilla. Hengähdän. Nostan käsiäni ja neulepusero rullaa hihansa kyynärtaipeisiini. Jatkan maalaamista kuulokkeet korvissani ja siniset hiukset korvien takana. Maalaminen tuntuu terapeuttiselta, maalatessani minä ajattelen vain ensimmäisellä luokalla vahaliiduilla värittämääni väriympyrää. Punainen vahaliitu on tuntunut tahmealta sormissani, enkä minä ole värittänyt ympyrän ääriviivojen yli niin kuin muut. Värien kanssa minä en ole koskaan huolimaton, enkä muutenkaan. Minä olen boheemi. Käteni toimivat automaattisesti, ja paksu värikerros levittyy kankaalle kuin itsestään, vihreän eri sävyt, sininen, turkoosi ja keltainen. Mielessäni annan väreille uudet nimet: vihreästä tulee ruohikko, sinisestä ja turkoosista ruohonkorsia, keltaisesta auringonpaistetta. Pelkkiä värejä ei ole olemassa. On vain värillisiä esineitä, henkilöitä ja abstrakteja asioita. Vasta kun koko kangas vihertää, lasken siveltimen kädestäni ja katson maalaamaani kuvaa, suttuista, auringon raidoittamaa ruohikkoa. Siveltimen jälki on aggressiivista, päällimmäiset maalikerrokset paksuja ja kolmiuloitteisia. Siveltimen vedot ovat viivasuoria ja elottomia. Ruohikko on kuin tekonurmea, vihreä liian kirkasta ja muovipintaista. Puren huultani. Typerä tapa, ajattelen, mutta pureskelen silti lisää. Syön huultani kuin purukumia, ja tuijotan pöydällä edessäni lojuvaa, keskeneräistä maalausta. Minä olen maalannut jalkapallokentän. Työnnän kuulokkeita syvemmälle korviini ja jatkan maalaamista posket punoittaen. Tunnen itseni typeräksi maalatessani ympyrän ja sen täyteen mustia kahdeksankulmioita. Enhän minä ole koskaan pitänyt jalkapallosta. Kahdeksanvuotiaana minä olen istunut liikuntatunnilla urheilukentän laidalla ja katsonut, kun muut ovat pelanneet jalkapalloa. Olen piirtänyt hiekkaan ja tahtonut olla maalissa, kun on tullut minun vuoroni pelata. Kun minun ystäväni ovat alkaneet käydä jalkapalloharjoituksissa koulun jälkeen ja pyytäneet minua katsomaan pelejään viikonloppuisin, minä olen sanonut ei kiitos ja opetellut laveeraamaan vesiväreillä. Olen alkanut inhota jalkapalloa ja vältellä liikuntatunteja. Ystäväni ovat alkaneet inhota minua ja vältellä kuvataidetunteja. He ovat pelanneet jalkapalloa ja minä olen irrottanut meidän lapsenkasvoillamme hymyilevän kaverikuvan väriliiturasiani kannesta. Olen löytänyt itselleni uusia ystäviä, jotka eivät ole pelanneet jalkapalloa, ja me olemme haaveilleet yhdessä tulevamme taiteilijoiksi, kun kasvaisimme aikuisiksi. Huuhtelen siveltimen ja maalaan toisen ympyrän ja lisää kahdeksankulmioita. Minä maalaan abstraktin jalkapallon, futuristisen jalkapallon, romanttisen jalkapallon. Kahdeksankulmiot muuttuvat mielessäni sydämenmuotoisiksi, ja kasvojani kuumottaa.
missään koti-ikävää, mutta kaverit ja perhe ovat täällä Suomessa. Axl viettää puolet vuodesta Yhdysvalloissa ja puolet Suomessa. Hänen mukaansa Suomessa ihmiset ovat aitoja, kun taas USA:ssa hyvin pinnallisia. Hän mainitsee, että esimerkiksi tytöt USA:ssa kyselevät heti, kuinka paljon rahaa tienaa vuodessa. Suorapuheisuus ja rentous voivat muodostua ongelmaksi, mutta kielitausta on ainakin kunnossa. Haastattelun aikana paljastui kuitenkin, että uusi opettajamme oli lukiollamme oikeasti Tampereen 8-luokkalaisille järjestetyssä Päivä pormestarina -tapahtumassa. Lopulta päästimme Axlin jatkamaan päiväänsä ryhmäkuvan ja kättelyiden saattamana. Axl Smith - Koulumme uusi englannin opettaja? Opettajainhuoneen sohvalle ilmestyi Axl Smith, ja hän väitti olevansa koulumme uusi englannin opettaja. Itseään Axl ei osaa ihan heti kuvata, mutta hänestä saa rennon ja helposti lähestyttävän kuvan, ja persoonallisuus tuntuu olevan tarpeeksi värikäs tänne luovien ihmisten lukioon. Hänen luonteestaan kuitenkin kertoo, että suurimmaksi kirosanaksi Axl mainitsee sanan julkkis ja julkkikset, joihin hän yhdistää Big Brother -kilpailijat ja Seiskan juorut. Axl lupaa pysyä aitona. Hän myöntää olevansa suorapuheinen, koska asiat pitää sanoa niin kuin ne ovat eikä asioita pidä kaunistella, mutta hän myöntää kuitenkin olevansa suorapuheisuudesta huolimatta kohtelias. Politiikkaan Axl ei usko ikinä päätyvänsä, vaikka toteaakin, että kaikki on tähän mennessä ollut vasta alkusoittoa ja vielä on paljon suunnitelmia. Uusi opettaja aiheutti välittömästi koulumme opettajien ja oppilaiden keskuudessa pienimuotoista kohua. Toisaalta osa koulun väestä ei huomannut mitään arjesta poikkeavaa, vaikka jostain kyllä kuului kummaa musiikkia. Toimitus värvättiin ottamaan asiasta selvää ja haastattelemaan tätä uutta englannin opettajaa. Tämä harmittomalta vaikuttava uusi opettaja on itse opiskellut Vantaan Vaskivuoren musiikkilukiossa. Axl tiesi jo varhaisessa vaiheessa, että haluaa tehdä musiikkia. Lukiolla hän viettikin 12-tuntisia päiviä ja kulutti reilusti aikaa koulun jälkeen lukion studiolla, jossa hän teki myös MTV:lle nauhansa, josta alkoi ura juontajana. Hauskimpana muistona Axl mainitsee koulun viimeisenä päivänä järjestetyn kesäkorva -tapahtuman, jossa koulun pihalle pystytetyllä lavalla soitettiin kaikkea hevistä alkaen, ja jostain paikalle päätyi avoautokin. Axl kokee rikkautena, että hänellä on ikään kuin monta taustaa ( isä iranilainen, isäpuoli amerikkalainen ja äiti suomalainen), ja kotona Axl on kuullut ja puhunut sekä suomea että englantia. Hän kokee itsensä kuitenkin täysin suomalaiseksi, lukeehan passissakin Suomi. Hän ei osaa kuitenkaan sanoa, mikä kulttuuri on läheisin, koska ei koe Vapaa-ajasta kysyttäessä Axl heittää vitsin Hunkseihin tanssimaan ryhtymisestä. Vapaa-aika ja työ ovat hänelle sama asia, joten Axl on koko ajan töissä ja koko ajan lomalla töihin meno ei ole ärsyttänyt koskaan. Vapaan sunnuntain hän viet täisi perusjuttuja tehden, kuten elokuvia katsellen tai kirjaa lukien, hän mainitsee, että viimeksi luki esimerkiksi kirjan nimeltä Power of One. Siviilisäädystä kysyttäessä Axl heittää ensin vitsin siitä, että olisi naimisissa ja hänellä olisi viisi lasta, mutta lopuksi myöntää olevansa sinkku. Uusi englannin opettajamme onkin siis aikamoinen persoona.
Mieleenpainuvimmat internet-ilmiöt 1. Grumpy Cat Grumpy cat (Yrmy-kissa), oikealta nimeltään Tardar Sauce, on yhdysvaltalainen nettijulkkis. Kyseinen kissa on maailmanlaajuisesti tunnettu pahantuulisesta ilmeestään. Grumpy cat on noussut niin suosituksi, että hänen omistajansa on jopa jättänyt päivätyönsä manageroidakseen tätä netin suosituinta kissaa. Tunnetuin Yrmy kissan lausahduksista lienee: I had fun once. It was awful. Arvio: Yrmy-kissa on suosionsa ansainnut. Sen aina niin iloiset letk autukset piristävät ihmisten päiviä kummasti. 3. Harlem shake Harlem shake on kulovalkean lailla netissä levinnyt ilmiö, jossa ihmiset tanssivat kyseisen kappaleen tahtiin. Videoissa yksi henkilö aloittaa tanssimisen, ja puolivälissä muut yhtyvät tanssiin epämääräisesti liikkuen. Useimmiten tanssijoiden yllä nähdään erikoisia asuja ja asusteita. Ilmiö on saavuttanut suuren suosion kansan keskuudessa, sillä kuka vaan voi toteuttaa oman versionsa Harlem shakesta. Arvio: Harlem shake nauratti aluksi, mutta nyt ihmisten huonot amatööriversiot alkavat ärsyttää ja menettää merkitystään. Videoita tupsahtaa joka tuutista, ja niitä ei jaksa enää edes huomioida. 2. Arvio: Gangnam style jakaa mielipiteitä toimituksenkin keskuudessa. Toisten mielestä kappale on ärsyttävä renkutus, joka jää soimaan päähän ja turmelee ihmisten mielet. Toiset mieltävät sen mukaansatempaavaksi tanssikappaleeksi, joka saa tanssijalan vipattamaan h e- vostanssin tahtiin. Gangnam style Eteläkorealainen rap-artisti PSY tuli tunnetuksi maailmalla hittikappaleellaan Gangnam style. Musiikkivideo oli YouTuben katsotuin video marraskuussa 2012 ja on kerännyt tähän mennessä huikeat yli 1,5 miljardia katselukertaa. Videolla nähtävä hevostanssi on muodostunut jo suorastaan legendaksi ympäri maailmaa. Alun perin videon oli tarkoitus parodisoida Etelä-Korean pääkaupungin rikkaimman alueen asukkaita. Musiikkivideo keräsi ilmestymispäivänään ennätysmäärän katselukertoja yhden päivän aikana. Overly attached girlfriend 4. Laina Morris tuli kansan tietoisuuteen kummallisen ilmeensä vuoksi. Morris osallistui kilpailuun, jossa haettiin näyttelijää tyttöystävän rooliin Justin Bieberin musiikkivideolle. Tytön hullu ilme nousi nettisuosikiksi, kun video levisi bittiavaruudessa raketin lailla. Videon levittyä ihmiset alkoivat luoda omia meemejä tytön kuvan kera. Kuvaan liitetään usein tekstejä/vitsejä tästä ylitakertuvaisesta tyttöystävästä. Arvio: Overly attached girlfriend on saanut jo riittävästi huomiota osakseen. Tytön hullu ilme ja rasittava naama alkavat käydä jo hermoille, mutta jotkut ihmisten keksimät meemit ovat kuitenkin naurun arvoisia.
Kolumni Miltä näyttää pullamössösukupolven OTSIKKO maailma? Me nuoret olemme omasta mielestämme maailman napa. Maailma pyörii meidän ympärillämme ilman, että meidän täytyy pyörittää sitä itse. Me kuvittelemme, että rahaa sataa taivaalta ja että me voimme tehdä sillä mitä tahansa ja jäädä odottamaan seuraavaa sadekuuroa. Me olemme saaneet kaiken, mitä olemme halunneet, mutta meille ei riitä mikään, vaan tahdomme jatkuvasti lisää. Me olemme saamattomia tyhjäntoimittajia, jotka mieluummin käyskente levät yömyöhään kaupungin keskustassa mäyräkoirineen kuin tekevät kesätöitä jäätelökioskeissa, postissa ja palvelutaloissa. Me emme ole kiinnostuneita yhteiskunnallista asioista, eikä meitä kiinnosta myöskään politiikka. Me emme kelpaa mihinkään, mutta silti meitä kutsutaan yhteiskunnan tulevaisuudeksi. Perään lisätään dramaattisen tauon jälkeen: Synkältäpä näyttää se tulevaisuus. Sopiiko kuvaus meihin nykynuoriin? Riippuu täysin näkökulmasta. Me nuoret näemme itsemme yhteiskunnan kantavana voimana. Me olemme olevinamme niin aikuisia lököttävissä farkuissamme, vielä lököttävämmissä kaula-aukoissamme, molemmat kädet taskussa, tupakka toisessa suupielessä ja pitkästynyt ilme kasvoillamme, kun seisoskellessamme lähikaupan kulmalla suurta maailmantuskaa tuntien ja kirosanoja mutisten. Vanhempamme ovat epätoivoisia ja miettivät, mikä meidän kasvatuksessamme on mennyt vikaan. Isovanhemmistamme meidän sukupolvemme saavutukset ovat toistaiseksi jääneet varsin pieniksi yhdessäkään talvisodassa me emme ole vielä taistelleet, emmekä näillä näkymin tule taistelemaankaan. Me olemme aivan liian velttoja sellaiseen. On totta, että nykynuoret ovat lukeneet Aku Ankkansa ja tahtovat olla yhtä rikkaita kuin Roope-setä, tai edes Kroisos Pennonen, ja mankuvat mankumistaan lisää rahaa. On myös totta, että hinnat ovat nousseet siitä, kun meidän vanhempamme ovat olleet nuoria. Markat ovat vaihtuneet arvoltaan kuusinkertaisiin euroihin, hintatasoa on yhdenmukaistettu erityisesti muiden euromaiden kanssa, ja rahakulttuurissamme on tapahtunut suuria muutoksia. Nykymaailmassa mikään ei ole ilmaista. Ajat ovat muuttuneet, eivät pelkästään nuoret. Nykynuorista liikkuu paljon urbaanilegendoja. Esimerkkejä on useita. Nuoret potkivat mummoja, sanovat mummot. Silti katukuvasta puuttuvat kokonaan mummoilla potkupalloa pelaavat nuoret. Kun seniorit vielä kulkevat aamuyhdeksästä kahteen iltapäivällä alennettuun hintaan bussiliikenteessä, ei mummojen potkiminen bussijonossa ruuhka-aikaan käy kovin monen nuoren mielessä, eikä harrastuskaan toistaiseksi ole saavuttanut kovinkaan suurta suosiota. Nuorten työllistyminenkään ei ole aivan niin yksinkertaista. Kesätöihin haettaessa hakemuksia on täytettävä kyllästymiseen saakka, mutta töiden saamisesta ei ole pelkoa, paitsi ehkä vanhemmilla. Nuorten työkokemuksen puute vaikeuttaa töiden saamista, ja töiden puute työkokemuksen kerääntymistä. Tyhjiä kenttiä työhakemukseen jättävät jäävät tyhjin käsin, joilla sitten noukitaan bensarahat vanhempien lompakosta. Jos siitä, tästä tai tuosta saamatta jääneestä kesätyöpaikasta tulee vielä myöhemmin jotain sanomista, vastaukseksi heilutellaan karskisti keskisormea. Vanhemmat eivät tiedä mistään mitään, he ovat syntyneet keski-ikäisinä eivätkä tiedä, millaista on olla traaginen nuori nykyajan yhteiskunnassa. Mutta vaikka me uhreja olemmekin, voisi käytöksessämme olla parantamisen varaa. Kapinallisesta imagostamme pidämme silti kiinni kynsin ja hampain: liian kiltti ei saa olla tai menettää kaiken uskottavuutensa.
Reippaasti yli kymmenen tunnin, kolmelta yöllä alkaneen, matkustuksen jälkeen silmäpusseihinsa kompastelevia suomalaisia olivat vastaanottamassa isäntäperheet, jotka nappasivat raivokkaaseen syleilyyn ja odottamattomaan poskipususateeseen. Alkoi kymmenpäiväinen kulttuurikylpy, jonka aikana pääsimme tutustumaan ranskalaisten nuorten elämään elokuvakulissimaisessa kylässä, ja kurkkasimme paikalliseen elämäntapaan. Millainen on siis ranskalainen lukiolainen ja hänen elämänsä? Ainakin koulurakennus Ranskan päässä oli kuin rakkaan Sampolamme rakennusmaailman kaksoisveli - harmaan valkoisessa ja yhtä modernissa lukiossa tunsi olonsa heti tamlumaisen kotoisaksi, kuin ei olisi koskaan maata vaihtanutkaan. French for Dummies Koulumme kansainvälisyyskurssilaiset lähtivät toukokuussa kymmenpäiväiselle vierailulle Etelä-Ranskaan sympaattiseen Le Puy en Valey -nimiseen kylään. Tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata, että ranskalaiset vaihto-oppilaat piipahtivat Tamlussa helmikuussa, ja siinä missä ranskalaiset jysäytettiin kylmästi kolean loskan keskelle, meidät suomalaiset vastaanotti onneksi kuuma auringonpaiste. Toisin kuin Suomessa, ranskalainen paikallinen koulukuri on kansainvälisesti muo dostunut käsitteeksi, ja auktoriteettien kunnioitus on kuulemma aivan omaa luokkaansa; myöhästelyä, tunnilla juoruilua tai kännykän näpräilyä ei sallita, opettajia teititellään ja poissaolojen osalta vallitsee nollatoleranssi. No, paikanpäällä asia ei ehkä mennyt ihan niin kuin oli ylistetty. Eräskin paikallinen äidinkielentunti alkoi lupaavasti, kun opettaja saapui muo dikkaasti myöhässä, koska oli keskeyttänyt käytävällä riehuneiden oppilaiden smackdown-henkisen painimatsin. Tunnilla siirryttiin vapaaottelussa toiseen erään ja korvia huumaavia desibeliarvoja kolkuteltiin tuon tuosta. Luokissa kävi kuhina kuin koskenrannassa vappuna, ja jokseenkin samanlaisen levottomuuden esimakua on päässyt suomalainen todistamaan viimeksi päiväkodissa, kun jälkiruokana oli kinuskijäätelöä. Liikuntatunnit koostuivat vähintään tinnitysoireita aiheuttavasta hälinästä, yleisestä hämmennyksestä sekä päättömästä säntäilystä pallon kanssa. Kuin ihmeen kaupalla tuntien viimeisillä minuuteilla päästiin päivän ensimmäiseen asiaan kunnes koulun verenseisauttava, kovaääninen, vähintäänkin ilmahälytystä muistuttava kello pärähti jo soimaan. Hälinän lisäksi kaikkialla täytyi valmistautua henkisesti järeään kielimuurin. Ele- ja viittomakieli sekä English for dummies olivat jatkuvasti käytössä, sillä englannin kieli oli ranskalaisille yhtä vaikeaa kuin edes lievästi normaalit jutut Lommille. Kielitaito - tai itse asiassa sen puute - jaksoi hämmästyttää, sillä englantia opiskellaan tuntimääräisesti enemmän ja se aloitetaan nuorempana kuin Suomessa. En tiennyt, olisiko pitänyt tirauttaa muutama naurun, itkun vai hämmästyksen kyynel, kun jouduin vääntämään nuorelle miehelle liikuntatunnilla rautakangesta, mitä tarkoittaa sana small. Kerran tuli kysyneeksi, mihin aikaan seuraava (patonki)ateria on, ja vastaus oli Oui! muutaman iloisen poskipusun saattelemana. Jos siis halusi päästä todella pörräämään ranskalaisten sisäpiiriin, oli ranskan osaaminen vähintäänkin välttämätöntä. Silloin tällöin kävi kuitenkin mielessä, että ehkä kaupan nyrpeä kassaneiti ei vain yksinkertaisesti halunnut puhua englantia Silmiinpistävintä ja ihailtavaa paikallisessa nuorisossa oli kuitenkin useimpien loputon iloisuus ja hymyily sekä käsittämättömän tiiviit kaverisuhteet. Koko ranskalainen luokka oli yhtä suurta parasta kaveria, halailua ja poskipusuja. Koska viimeksi olet Suomessa päässyt todistamaan sellaista? Ranskalaisjoukossa energia tiivistyi, ja porukan muodostamasta peuhauspakkauksesta ei kyllä akku loppunut silloinkaan, kun suomalaiset olivat alkaneet jo aikoja sitten tuijottella rättiväsyneinä apaattisesti tyhjyyteen. Esimerkiksi ranskalaiset hullaantuivat riehakkaasti tanssimaan opettajia myöten biisiä kuin biisiä, kun taas suomalaiset pyörivät kädet puuskassa nurkissa ja toljottavat lattialistoja. Kavereita pussaillaan usein sekä avoimesti, ja läheisyys on tärkeää. Ranskalaiset eivät pelänneet kos ketusta ja toisen käsikynkkään tarrattiin rohkeasti kavahtamatta suomalaistyylisesti. Siis jospa Tamlussakin aloitettaisiin uusi ranskalaistyylinen elämä: uusiin ihmisiin ja kavereihin suhtauduttaisiin iloisesti ja avoimesti välittäen? Mitäpä, jos seuraavan kerran muiskauttaisi luokkakaverille spontaanin poskipusun ja toisi palan rans kalaista huolettomuutta harmaaseen suomalaisarkeemme?