EN TIEDÄ - EN MUISTA - EN KOMMENTOI

Tomi Venho EN TIEDÄ - EN MUISTA - EN KOMMENTOI Tutkimus suomalaisen vaalirahoituksen perusteista

Itse olen ollut autuaan tietämätön yksittäisistä tukijoista ja heidän antamastaan panoksesta kulloiseenkin vaalikampanjaani yle.fi 17.11.2011 kansanedustaja Ilkka Kanervan kommenteista käräjäoikeudessa Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Stefan Wallinin mielestä hänen ei tarvitse tietää ketkä rahoittavat puoluetta. Wallin arvioi ruotsinkielisissä tv-uutisissa, että hänen on parempi, ettei hän tiedä asiasta mitään. Helsingin Sanomat 5.5.2007 En pysty nyt muistamaan, en pysty hahmottamaan. Helsingin Sanomat 14.4.2010 pääministeri Vanhasen vastauksista kysymyksiin vaalirahoittajista En aio palauttaa. Minä en ole tätä tukea edes suoraan saanut. Liikemiesryhmä lahjoitti rahan tukiyhdistykselleni, kysy sieltä uusisuomi.fi 21.8.2009 kansanedustaja Päivi Lipposen vastauksista kysymyksiin KMS ry:ltä saadun tuen palauttamisesta ja tuen eettisyydestä Vanhanen ilmoitti STT:lle avustajansa välityksellä Aasian matkaltaan, ettei hän ollut halukas kommentoimaan uusia tietoja. Kaikkonen ei halua sanoa tutkinnasta yhtään mitään uusisuomi.fi 28.4.2010 ja hs.fi 28.4.2010 keskustajohtajien vastauksista kysymyksiin 2006 presidentinvaalien rahoituksesta ja puoluetta lähellä olevan Nuorisosäätiön mahdollisesta yhteydestä Tekijä kiittää Kunnallisalan kehittämissäätiötä ja Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastoa taloudellisesta tuesta, jonka avulla tämä tutkimus on ollut mahdollista toteuttaa.

Sisällysluettelo 1. Johdanto 1 1.1. Tausta 1 1.2. Käsitteet ja tutkimustehtävä 3 1.3. Vaalirahoitus kampanjoinnin yleisen kehityksen kuvaajana 8 1.4. Tutkimusaineistot 15 2. Vuoden 2008 kuntavaalien kampanjarahoitus 17 2.1. Ehdokasrahoitus kuntavaaleissa 17 2.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko 19 2.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne 31 2.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus kuntavaaleissa 39 2.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit 39 2.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 42 2.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus kuntavaaleissa 45 2.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit 45 2.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 47 2.4. Puolueiden kunnallisjärjestöjen rahoituksesta kuntavaaleissa 49 2.5. Kunnallisvaalien kokonaiskuluista 52 3. Vuoden 2009 eurovaalien kampanjarahoitus 55 3.1. Ehdokasrahoitus eurovaaleissa 56 3.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko 57 3.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne 60 3.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus eurovaaleissa 64 3.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit 65 3.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 66 3.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus eurovaaleissa 69 3.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit 69 3.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 71 3.4. Europarlamenttivaalien kokonaiskuluista 73

4. Vuoden 2011 eduskuntavaalien kampanjarahoitus 74 4.1. Ehdokasrahoitus eduskuntavaaleissa 75 4.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko 76 4.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne 85 4.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus eduskuntavaaleissa 93 4.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit 93 4.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 95 4.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus eduskuntavaaleissa 99 4.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit 99 4.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 101 4.4. Arvio 2011 eduskuntavaalien kokonaiskuluista 104 5. Suomalaisen vaalirahoituksen ominaispiirteitä 105 5.1. Kampanjarahoituksen keskeisiä tunnuslukuja 105 5.2. Sähköinen mainonta osana kampanjointia 112 5.3. Vaalikulujen vaihteleva kasvusuuntaus 119 5.4. Suuntaus ehdokaspainotteiseen kampanjointiin 125 5.5. Suuntaus keskusjärjestövetoiseen kampanjointiin 128 5.6. Suomalaisen vaalikampanjoinnin kehityspiirteitä 131 6. Viitteet 137 7. Lähteet 147

1 1. JOHDANTO 1.1. Tausta Suomessa on keskusteltu vuosikymmenten varrella useaan otteeseen puolue- ja vaalirahoitukseen liittyvistä ilmiöistä. Jo 1940- ja 1950-luvulla eduskunnassa väiteltiin siitä, missä määrin sodan jälkeen ulkomailta saatuja elintarvike- ja tavaralahjoituksia oli käytetty poliittisen varainhankinnan välineenä 1. Jatkuvamman mielenkiinnon kohteeksi on muodostunut 1960-luvulla luotu valtion suora puoluetukijärjestelmä ja sen ohessa 1970-luvulla laajentunut välillisen puoluetuen kirjava kasvusto. 1980-luvulla esille nousivat politiikan, hallinnon ja liike-elämän kytkökset sekä niihin liittyvät rahoitusjärjestelyt asiaa kutsuttiin myös rötösherrajahdiksi. 1990-luvun alussa julkisuuteen alkoi tihkua tietoja puolueiden aikaisempina vuosikymmeninä saamasta ulkomaisesta setelirahoituksesta. Vuoden 1999 vaaleissa puolestaan yksittäisten ehdokkaiden kampanjarahoitus keräsi siinä määrin huomiota, että voitiin puhua lähes vaaliteemasta. Tuoreimmassa eli vuosina 2008 2010 käydyssä keskustelussa puolestaan revittiin auki vanhaa ja ummehtunutta maan tapaa, jossa puolueet ja vaaliehdokkaat ovat voineet piilottaa esim. intressisidonnaisuuden kannalta merkittävät yritys- ja etujärjestörahoituksen lähteensä. Suomessa on siis kiistelty politiikan rahoitukseen liittyvistä ilmiöistä jos ei jatkuvasti niin ainakin toistuvasti. Toisinaan puolueiden omista tarpeista lähteneet lainsäädännön uudistukset ovat herättäneet yleistä mielenkiintoa. Toisinaan taas median ja kansalaisten osoittama kiinnostus on vauhdittanut lainsäädännön kehittämistä. Kaikki keskeisimmät uudistukset ovat tavalla tai toisella koskeneet poliittisen rahoituksen läpinäkyvyyt-

2 tä. Vuonna 1967 luotu puoluetukijärjestelmä toi mukanaan puoluelain ja sen myötä puolueilta alettiin vaatia myös tilinpäätösten julkisuutta. Vuonna 1986 uudistettu puoluelaki laajensi tilinpäätösjulkisuuden puolueiden piirijärjestöihin. Vuonna 2000 säädettiin ensimmäinen normisto, joka koski yksittäisten vaaliehdokkaiden kampanjarahoituksen ilmoittamista. Vuosina 2009 2010 koko järjestelmää oikaistiin aiempaa yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi, joka lähestyy avoimuusvaatimuksiltaan jo kansainvälisesti vertailukelpoista tasoa. Politiikan rahoitus on 2010-luvun alun Suomessa läpinäkyvämpää kuin koskaan aiemmin. Aivan joka yhteydessä keskeiset poliittiset toimijat eivät voi enää vastata rahoitusta koskeviin tiedusteluihin, että en tiedä, en muista tai en kommentoi. Järjestelmän ongelmana on yhä se, ettei maassamme ole sellaista riippumatonta tahoa, jolla olisi kokonaiskäsitys puolue- ja vaalirahoituksen olemuksesta: puolueiden ja ehdokkaiden rahoitusjärjestelyistä, lainsäädännön ja valvonnan toimivuudesta, järjestelmän kehittämistarpeista yms. Puolueet tietävät luonnollisesti omat asiansa ja luultavasti niillä on ainakin hyvä aavistus myös toistensa tekemisistä. Tältä osin ongelmana on kaikkien puolueiden intressi katsoa asiaa vain oman edun näkökulmasta ja suhteellisen lyhyellä tähtäimellä, joka on yleensä suunnattu jo seuraaviin vaaleihin. Tiedotusvälineet ovat osaltaan seuranneet aihepiiriä toistuvasti vuosikymmenien varrella, ja lainsäädännön uudistukset ovat toisinaan pitkälle sen ansiota, että ongelmat on tuotu riittävän vahvasti esille. Median kiinnostus on kuitenkin liian sattumanvaraista, hajanaista ja pinnallista, jotta sen tarjoamista tiedoista voitaisiin luoda kokonaiskuva järjestelmän olemuksesta. Yksi ulottuvuus puolue- ja vaalirahoituksen seurannassa on liittynyt puolueiden julkisiin tukijärjestelmiin sekä niiden mukanaan tuomaan viranomaisvalvontaan. Kuntien ja valtion avustuksissa on yleisenä käytäntönä sekä etu- että jälkikäteinen seuranta, mikä on luonut asiakirjaperustan erilaisten poliittisten järjestöjen talouden arvioimiseksi. Tukijärjestelmien valvontaviranomaiset ovat kuitenkin pitkälti omaksuneet roolin, jossa on korostettu tuen saajan oikeutta julkiseen avustuksen. Järjestelmän läpinäkyvyyttä ja toimivuutta korostava yleinen julkisuusintressi on jäänyt selvästi vähäisemmälle huomiolle. Olisi mielenkiintoista selvittää, kuinka aktiivisesti ja tosissaan eri viranomaiset ovat valvoneet esim. tuen saajien velvollisuutta noudattaa täsmällisesti kaikkia avustusehtoja. Nähtäväksi jää, millaisen roolin ja otteen uusi sekä entistä riippumattomampi valvontaviranomainen eli valtiontalouden tarkastusvirasto ottaa järjestelmän seurannassa.

3 Suomesta myös puuttuvat kokonaan eräissä länsimaissa tyypilliset yksityiset instituutiot, kuten säätiöt ja tutkimuslaitokset, jotka ovat keskittyneet seuraamaan politiikkaa, vaaleja ja myös vaalirahoitusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on lukuisia politiikan rahoitusta arvioivia yksityisiä tahoja (non-governmental organizations), jotka tuottavat ja julkaisevat jatkuvasti tuoretta tietoa kaikkien ulottuville 2. Suomalaiset politiikan tutkijat ovat puolestaan arvioineet puolue- ja vaalirahoitusta muutamaan otteeseen, mutta kotimaiset tutkimukset ovat jääneet yksittäisiin hankkeisiin, joissa ei ole ollut yhtenäistä kysymyksenasettelua tai lähestymistapaa 3. Ammattimonopolitologit ovat toistaiseksi tyytyneet raapimaan ilmiön pintaan. Käytännössä useat puolue- ja vaalirahoituksen osa-alueista ja keskeisistä perustiedoista ovat siis Suomessa yhä kartoittamatta. Esimerkiksi puolueiden paikallisjärjestöjen rahoituksesta ei tiedetä juuri mitään. Toisaalta kunta- ja eurovaalien ehdokkaiden kampanjabudjettien koosta, varainhankinnasta tai kulurakenteita ei ole tehty kattavia laskelmia. Perustietojen puuttuessa ovat jääneet myös ilmiön kehitystä vuosien varrella kuvaavat aikasarjaiset vertailut tekemättä. Tässä hankkeessa tarkoituksena onkin täydentää kuvaa suomalaisen vaalirahoituksen perusteista. 1.2. Käsitteet ja tutkimustehtävä Mitä sitten tarkoitetaan puolue- ja vaalirahoituksella? Yksiselitteisen täydellistä ja kategorisen tarkkarajaista määritelmää tuskin on olemassakaan. Suppeassa muodossa puoluerahoitus voitaisiin määritellä sisältämään esim. puolueiden sääntömääräisten organisaatioiden kirjanpitoon ja tilinpäätöksiin lukeutuvat talousjärjestelyt. Todellisuudessa ilmiö on paljon laajempi, koska puolueiden välittömässä lähipiirissä toimii runsaasti muitakin kuin vain sääntömääräisiä jäsenorganisaatioita. Eivätkä kaikki talouden kannalta merkittävät tapahtumatkaan, kuten talkootyö ja alennukset tai puolesta maksetut laskut, välttämättä näy aina suoraan tilinpäätöksistä. Puolueiden toiminnassa vaalit on yksi lukuisista osa-

4 alueista, ja lisäksi kampanjointiin osallistuu useita muitakin toimijoita. Käytännössä myös vaalirahoituksen käsitteeltä puuttuu ainakin toistaiseksi virallisesti ja yleisesti vahvistettu kattava määritelmä. Ensinnäkin pitäisi selvittää, mitkä ovat kampanjointiin osallistuvat keskeiset toimijat ja toiseksi miten niiden käyttämä raha liitetään vaalityön käsitteeseen. 4 Kotimaisissa vaaleissa ja sen rahoituksessa voidaan hahmottaa muutamia keskeisiä toimijoita, jotka kampanjoivat eri tasoilla (asetelma 1.1). Suomessa vaalilakiin (714/1998) on sisäänrakennettu ajatus siitä, että vaalien ensisijaisia toimijoita ovat ehdokkaat ja heidät asettaneet puolueet (tai valitsijayhdistykset). Siten vaalituloksen ratkaisevat sekä puolueiden että yksittäisten ehdokkaiden saamat äänimäärät. Muita kilpailevia osapuolia vaalilainsäädäntö ei ota huomioon. Myös kampanjarahoitusta ohjaava normisto perustuu samaan lähtökohtaan: puolueiden rahoitusta määrittää puoluelaki (10/1969) ja yksittäisten kandidaattien toimia säätelee laki ehdokkaan vaalirahoituksesta (273/2009). Rahoituksen julkisuutta ohjaavissa normeissa muut tahot noteerataan lähinnä toissijaisesti eli vaalirahoituksen mahdollisina ulkopuolisina lähteinä: joko lahjoittajina tai esim. vaalimainonnan maksajina. Lainsäädännön virallisesti määrittelemien ehdokkaiden ja puolueiden ohessa vaaleissa on käytännössä mukana lukuisia muitakin tahoja tai kolmansia osapuolia. Alan kansainvälisessä tutkimuksessa vakiintuneella käsitteellä third parties viitataan yleensä siihen, että vaalijärjestelmästä riippuen puolueilla ja yksittäisillä ehdokkailla tarkoitetaan joko ensisijaisia tai toissijaisia toimijoita. Kampanjointiin osallistuvia kaikkia muita tahoja on nimitetty yleisesti kolmansiksi osapuoliksi 5. Kyse on siis varsin kirjavasta ja ennalta rajaamattomasta joukosta, mutta tyypillisimpiä ja Suomessa selkeimmin esillä olleita muita toimijoita ovat esim. etujärjestöt. Asetelma 1.1. Suomalaisen vaalikampanjoinnin ja -rahoituksen keskeiset toimijat ja toimintatasot * Puolueet Ehdokkaat Muut osapuolet Valtakunnallinen 1. 4. 7. Piirikohtainen 2. 5. 8. Paikallinen 3. 6. 9. * Alleviivatut numerot kuvaavat niitä lohkoja, joihin tämä tutkimuksen empiria jatkossa keskittyy. Kampanjoinnin oleellisia tasoja voitaisiin puolestaan määritellä niin maantieteen, järjestöjen organisaatiorakenteen kuin vaalijärjestelmänkin kannalta kolmeen keskeiseen

5 kategoriaan: valtakunnalliseen, piirikohtaiseen ja paikalliseen tasoon 6. Puolueiden kohdalla tasot jakaantuvat siten, että keskusjärjestöt (1.) huolehtivat maanlaajuisesti vaalityön suurista linjoista ja perusratkaisuista kaikissa yleisissä valeissa. Maakunnallisten piirijärjestöjen (2.) tehtävä on huolehtia puolueiden vaalipiirikohtaisista suuntaviivoista sekä eduskuntavaalien ehdokasasettelusta. Puolueiden piirijärjestöt onkin organisoitu pitkälti vaalilain määrittämän vaalipiirijaon mukaan. Puolueiden kunnallis- ja perusjärjestöt (3.) puolestaan huolehtivat ensisijaisesti vaalityön paikallisista järjestelyistä. Ehdokkaiden ja heidän tukiryhmiensä toiminta puolestaan ohjautuu eri tasoille vaalityypin mukaan. Europarlamentin vaaleissa (4.) koko maa muodostaa yhden vaalipiirin, joten ehdokaskampanjointi laajenee valtakunnalliselle tasolle. Eduskuntavaaleissa (5.) vaalipiirit noudattavat vanhaa lääninjakoa eli kampanjointi ulottuu maakunnallisiin mittoihin. Sen sijaan kuntavaaleissa (6.) ehdokkaat keräävät ääniä vain oman kotikuntansa alueelta. Muiden osapuolien (third parties) vaalityöstä tiedetään Suomessa hyvin vähän. Yhtenä syynä on se, että lainsäädäntö ohjaa lähtökohtaisesti vain puolueiden ja ehdokkaiden julkisuusvelvoitteita. Valtakunnan tason (7.) kampanjointia ovat harjoittaneet esim. palkansaaja- ja tuottajakeskusjärjestöt. Vastaavan tason työnantajakeskusjärjestö ei ole osallistunut ainakaan yhtä näkyvällä tavalla kampanjointiin, mutta esim. 2007 eduskuntavaaleissa se tuki taustasäätiönsä kautta eräitä puolueita silkalla setelirahalla. Keskusjärjestöjen ohella liittotason järjestöt ovat osallistuneet monin tavoin vaalityöhön. Etujärjestöjen piiri- tai aluejärjestöjen (8.) kampanjoinnilla lienee vähäisin merkitys ainakin se on ollut vähiten näkyvässä roolissa. Tässä kohdin törmätään tutkimustiedon niukkuuteen, kun tämän lohkon vaalityöstä ei tiedetä yleisesti juuri mitään. Paikallistasolla (9.) kampanjoinnin ovat selkeimmin tuoneet esille esim. yksittäiset ammattiosastot. Kampanjoinnin ohessa asetelmaa 1.1. voidaan soveltaa vaalirahoituksen keskeisten lohkojen määrittelyyn. Kyse on yksinkertaistetusta ja useita poikkeuksia sisältävästä mallista, sillä eri toimijoiden ja tasojen rahoitusjärjestelyt kulkevat osin päällekkäin. Lukuisat toimijat voivat esim. rahoittaa yhdessä eri vaalityön muotoja. Lisäksi puolueet avustavat usein omia ehdokkaitaan sekä järjestöjään, jolloin avustukset virtaavat eri tasojen ja toimijoiden välillä. Ehdokkaat puolestaan maksavat yleisesti omille järjestöilleen ehdokasmaksuja kampanjan perusrahoituksen turvaamiseksi. Joka tapauksessa asetelma kattaa myös suomalaisen vaalirahoituksen oleellisimmat toimijat.

6 Nykyinen lainsäädäntö määrittää julkisuusvelvoitteet asetelman 1.1. kuvaamille lohkoille 1. 2. ja 4. 6. Näiltä osin normisto tarjoaa ainakin minimipuitteet määritellä vaalirahoituksen käsitettä. Ehdokkaiden vaalirahoitusta ohjaavan lain (273/2009) mukaan (2 ): Vaalirahoituksella tarkoitetaan tässä laissa rahoitusta, jolla katetaan ehdokkaan vaalikampanjan toteuttamisesta aikaisintaan kuusi kuukautta ennen vaalipäivää ja viimeistään kaksi viikkoa vaalipäivän jälkeen aiheutuneita kuluja riippumatta siitä, milloin nämä maksetaan. Lainsäädännössä rahoitus-termillä viitataan ensisijaisesti kampanjabudjettien varainhankintaan eli tulopuoleen, mutta arkikielessä ja tässä tutkimuksessa rahoituksella viitataan laajemmin kampanjoinnin kokonaistalouteen: sekä tuloihin että menoihin. Vaaleissa menestyneiltä ehdokkailta vaaditaan kampanjoinnin rahoitusjärjestelyistä julkista selvitystä, jossa bruttomääräiset tulot eli rahana, tavarana, palveluna ym. saadut suoritukset ja niillä katetut menot on eriteltävä asetelmassa 1.2. ilmenevän luokituksen mukaan. Asetelma 1.2. Suomalaisen vaalirahoituksen lakimääräiset ilmoitusperusteet * Ehdokkaat Puolueet Tulot Menot Tulot Menot Omat varat Lehtimainonta Lainat Lehtimainonta Lainat Radiomainonta Puoluetuki Radiomainonta Tuki yksityishenkilöiltä Tv-mainonta Muu julkinen tuki Tv-mainonta Tuki yrityksiltä Mainonta tietoverkoissa Tuki yksityishenkilöiltä Mainonta tietoverkossa Tuki puolueelta Muu mediamainonta Tuki yrityksiltä Muu mediamainonta Tuki puolueyhdistyksiltä Ulkomainonta Tuki muilta tahoilta Ulkomainonta Tuki muilta tahoilta Vaalilehdet, esitteet yms. Muu rahoitus Vaalilehdet, esitteet yms. Mainonnan suunnittelu Mainonnan suunnittelu Vaalitilaisuudet Vaalitilaisuudet Muut kulut Annetut avustukset Palkattu henkilöstö Hankitut toimitilat Muut kulut * Jaottelu perustuu vuosina 2009 2010 uusittuihin normeihin. Aiemmin luokittelu oli erilainen. Juuri uusitussa puoluelaissa (683/2010) määritetään vastaavasti kampanja-ajaksi jakso, joka alkaa kuusi kuukautta ennen vaalipäivää ja päättyy kaksi viikkoa vaalipäivän jälkeen (8 ). Puolueiden keskusjärjestöjen on tehtävä julkinen selvitys, jossa eritellään kampanjoinnista aiheutuneet kulut ja niiden katteeksi hankitut varat asetelmassa 1.2. ilmenevän luokituksen mukaan (9b ). Vastaava velvoite koskee myös muita puoluetukimäärärahoista avustettuja organisaatiota (piiri- ja naisorganisaatiot).

7 Asetelman 1.1. muut lohkot (3. ja 7. 9.) jäävät julkisuusvelvoitteiden ulottumattomiin. Puolueiden paikallisjärjestöihin voitaisiin todennäköisesti soveltaa puoluelain puitteita. Nyt ei kuitenkaan ryhdytä arvioimaan, miten nykysäädäntö olisi sovellettavissa esim. etujärjestöjen kampanjarahoituksen määrittelyyn ja ilmoittamiseen. Joka tapauksessa ko. tahojen vaalirahoituksesta tiedetään yleensä vain sen verran, mitä ne ovat itse vapaaehtoisesti kertoneet tai mitä esim. vaalimainontaa seuraamalla on voitu päätellä. Tämä tutkimus seuraa jatkossa niitä kampanjoinnin ja vaalirahoituksen lohkoja, joille on myös osoitettu lakimääräiset julkisuusvelvoitteet. Tarkoituksena on ensinnäkin täydentää aiempia ja koota tuoreimpia tietoja puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen (1. 2.) kampanjarahoituksesta eri vaalien yhteydessä. Samalla kartoitetaan eduskuntavaaliehdokkaiden (5.) rahoitusjärjestelyjä viime vaaleista. Lisäksi pyritään tekemään mahdollisimman kattavat selvitykset tuoreimpien kunta- ja eurovaalien (4. ja 6.) ehdokasrahoituksen olemuksesta. Tutkimustehtävä tiivistyy ensinnäkin keskeisten poliittisten toimijoiden tuoreimpiin rahoitusjärjestelyihin viime vaaleista. Miten ehdokkaat sekä puolueiden keskus- ja piirijärjestöt ovat hoitaneet rahoituksensa vuoden 2008 kuntavaaleissa, 2009 eurovaaleissa ja 2011 eduskuntavaaleissa: Kuinka paljon varoja käytetään kampanjointiin yleisissä vaaleissa? Mistä vaalibudjettien varat on hankittu? Millaisia ovat kampanjoinnin kulurakenteet? Toiseksi pyrkimyksenä on kartoittaa vastaavia perustietoja pidemmällä aikavälillä. Tarkoituksena on luoda pohja aikasarjaista tarkastelua varten keräämällä rahoitustiedot myös aiemmista vaaleista siinä määrin kuin se on enää mahdollista. Siten jatkossa tulevista vaaleista koottavat tuoreimmat rahoitustiedot voidaan aina liittää aiempiin tilastoihin indeksoinnin avulla. Miten vaalirahan määrä tulo- ja kulurakenteineen on kehittynyt vuosien varrella? Koottujen rahoitustietojen pohjalta suomalaisen järjestelmän ominaispiirteitä pyritään vertaamaan kansainvälisesti havaittuihin vaalikampanjoinnin tyypillisimpiin kehityssuuntiin.

8 1.3. Vaalirahoitus kampanjoinnin yleisen kehityksen kuvaajana Muutamissa läntisissä demokratioissa puolue- ja vaalirahoituksen tutkimuksella on jo pitkät perinteet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Saksassa on seurattu aktiivisesti poliittisen toiminnan rahoitusta jo vuosikymmenien ajan. Useissa muissakin maissa kiinnostus aiheeseen on aktivoitunut viimeisen vuosikymmenen aikana siinä määrin, että voidaan puhua jo tutkimussuuntauksesta. Laajan tutkimusperinteen puuttuminen näkyy kuitenkin siinä, että varsinaista puolue- ja vaalirahoituksen teoriaa tai mallia ei ole vielä olemassa. Vuosituhannen alussa onkin käynnistetty mittavia kansainvälisiä vertailututkimuksia, joiden tavoitteeksi on asetettu hahmottaa teoriaa poliittisen rahoituksen seurantaa varten. Eri maiden rahoitusjärjestelmiä vertailevia tutkimuksia on toki ilmestynyt jo aiemminkin ensimmäiset ainakin 1970-luvulta alkaen. 7 Varsinaisen rahoitustutkimuksen ohessa aihetta on sivuttu monin tavoin myös muun puolue- ja vaalitutkimuksen yhteydessä. Esimerkiksi ranskalainen Maurice Duverger arvioi 1950-luvulla klassikkoteoksessaan Political Parties eräät länsieurooppalaiset sosialistiset puolueet modernin organisaation ideaalityypeiksi. Vasemmistopuolueet laajoine jäsenperustoineen ja kattavine järjestörakenteineen edustivat tehokkainta toimintamallia, johon muidenkin puolueiden oli siirryttävä kilpailuasemansa säilyttämiseksi. Duvergerin mukaan vasemmistopuolueille oli tyypillistä myös se, että rahoitus koottiin omalta jäsenistöltä pienissä erissä saatuina säännöllisinä jäsen- ym. maksuina, kun taas oikeistopuolueiden talous perustui satunnaisemmin kerättyihin suuriin ulkopuolisiin avustuksiin. Useissa vaaleja ja niiden rahoitusta tavalla tai toisella käsitelevissä hankkeissa on jo 1960-luvulta lähtien kuitenkin nähty tiettyjä yleisiä muutos- ja kehityssuuntia, jotka poikkeavat oleellisesti Duvergerin perinteisen joukkopuolueen ideaalista. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Leon D. Epstein arvioi 1960-luvun lopulla teoksessaan Political Parties in Western Democracies, että etenkin sähköisten tiedotusvälineiden kehitys tulee muutta-

9 maan vaalikampanjoinnin muotoja, mikä heijastuu myös puolueiden rahoituskäytäntöihin ja organisaatioperustaan. Epsteinin linjaus oli monin osin vastaveto Duvergerin edellisellä vuosikymmenellä julkaisemalle arviolle. Epstein totesi, että massapuolueen malli toimii tietyissä olosuhteissa ja historian kehitysvaiheissa, mutta kielsi joukkopuolueiden olevan moderneja tai edes välttämättömiä organisaatiomuotoja. Sen sijaan hän puolusti amerikkalaisen kevytrakenteisen vaalipuolueen käyttökelpoisuutta. Epsteinin mukaan (1979, 98) puolueorganisaatiot palvelevat aina tavalla tai toisella vaalitoimintaa. Niillä saattaa olla muitakin tehtäviä, mutta vaaleihin tähtäävä funktio on aina keskeisessä asemassa: Organization in one degree or another exists for electoral purposes. It may have other purposes as well and still be regarded as that of party, provided the electoral purposes is prominent, if not dominant. Epstein (1979, 374) arvioi 1960-luvun lopulla, että kehitys läntisissä demokratioissa johtaa puolueiden organisaatiorakenteiden merkityksen vähenemiseen: Generally I still prefer to treat declining membership, and declining significance of membership, as responsive to several counter-organizational tendencies Membership organizations had become less necessary for electoral success by the mid 1960`s And if less necessary for success, why maintain much more than a minimal organizational structure. Epstein hahmotti muutamia tekijöitä, jotka johtavat laajojen organisaatioiden kuihtumiseen. Osa syistä ja niiden vaikutuksista voidaan liittää kampanjatyylin muutoksiin ja vaalirahoituksen perusteisiin. Epsteinin keskeisin teesi tiivistyi sähköisten joukkoviestinten ja erityisesti television tekniseen kehittymiseen. Uudet tehokkaammat viestintävälineet korvaavat perinteiset tavat äänestäjien tavoittamiseksi. Uusi teknologia tuo mukanaan myös muita vaatimuksia, kuten tv-mainonnan suunnittelun, käsikirjoittamisen, teknisen tuotannon, lähettämisen, mainosten vaikutusten arvioinnin yms. Nämä edellyttävät laajempaa ammattitaitoa verrattuna perinteisiin vaalityön muotoihin, jotka on toteutettu oman organisaation joukkovoimalla ja vapaaehtoistyöllä. Uusi teknologia muine muutoksineen tekee vaalityön myös entistä kalliimmiksi eivätkä puolueiden omasta piiristä koottavat perinteiset rahoitusmuodot riitä kattamaan kasvavia kuluja. 8 Organisaation merkitystä vähentävät tendenssit tuovat mukanaan myös muita kampanjointiin heijastuvia seurauksia tai kerrannaisvaikutuksia. Ensinnäkin Epstein viittasi yhtäältä sentralisaatioon, jossa politiikan ja etenkin vaalien painopiste siirtyy perinteisestä

10 paikallisesta järjestötyöstä valtakunnan laajuisesti luotavaan mielikuvapolitiikkaan. Toisaalta sähköisen median kehittyessä yksittäiset ehdokkaat eivät enää tarvitse entiseen tapaan oman organisaationsa apua vaalityössä vaan vetoavat suoraan äänestäjäkuntaan. Tämä on omiaan korostamaan henkilö- ja ehdokaskeskeistä kampanjointia perinteisten puoluevetoisten ja ideologisten tunnusten kustannuksella. 9 Tuoreempaa näkemystä edustaa esim. Alan Ware vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan Political Parties and Party Systems. Hän tarkasteli asiaa yhdistelemällä useiden keskeisten tutkijoiden linjauksia puoluetoiminnan kehityksestä. Ware ei allekirjoittanut Duvergerin eikä Espsteinin näkemyksiä, että puolueorganisaatioilla olisi jokin tietty ideaalimalli tai kehityssuunta. Waren mukaan taustalla on huomattavasti moninaisemmat taustavaikuttimet. Erilaiset sosiaaliset, institutionaaliset ja kilpailulliset taustatekijät tuottavat ajasta ja paikasta riippuen vaihtelevia toimintatapoja ja organisaatiomuotoja eli Waren mukaan hybridipuoleita. 10 Joka tapauksessa Warenkin mukaan puoluetoiminnan paino on siirtynyt perinteisistä muodoista kohti vaalityötä korostavaa toimintatapaa. Hän puhui mm. jatkuvasta kampanjoinnista, kun edellisen kierroksen jälkeen katse suunnataan välittömästi jo seuraaviin vaaleihin. Yleensäkin kaikessa toiminnassa otetaan huomioon tulevat vaalit. Samalla koko ajan kohoavat vaalikulut ovat kaventaneet puolueiden mahdollisuuksia panostaa muun organisaation ja toiminnan kehittämiseen. 11 Syinä jatkuvaan kampanjointiin ja kulujen kasvuun ovat sähköisen median kehittyminen ja erityisesti television luomat moninaiset mahdollisuudet suoraan kontaktiin äänestäjien kanssa. Ware arvioi 1990-luvun puolivälissä, että erityisesti henkilökohtaisiin kontakteihin perustuva kampanjointi oli menettänyt merkitystään. Lisäksi oli jo astuttu tietynlaiseen muutosvaiheeseen, jossa paino oli siirtymässä tai jo siirtynyt perinteisestä printtimainonnasta, kuten lehti-ilmoituksista, esitteistä ja julisteista, kohti kalliimpaa sähköistä kampanjointia. Muutos on korostanut taloudellisten voimavarojen merkitystä, kun organisaatioon ja jäsenistöön nojaavalla vaalityöllä ei pystytä aina luomaan vaihtoehtoista kampanjastrategiaa. Waren mukaan on kuitenkin liian yksioikoista väittää, että televisio olisi yhdenmukaistanut kampanjointia kaikkialla. Hän korosti erilaisten taustatekijöiden mukanaan tuomia eroja. Useissa maissa esim. kampanjoinnin keinoja tai sen rahoitusta on säädelty vaihtelevin tavoin, ja myös erilaiset traditiot heijastuvat vaalityöhön. Monin tavoin poikkeavia järjestelmiä edustavat esim. Yhdysvallat ja Iso-Britannia. USA soveltaa vapaiden markkinoiden

11 käytäntöä, mikä on johtanut suureelliseen ja ehdokaspainotteiseen kampanjointiin sähköisessä mediassa. Britanniassa taas tv-mainonnan kielto ja vaalipiirikohtaisesti asetetut matalat kampanjabudjettien katot ovat johtaneet ehdokkaiden kustannuksella puoluepainotteiseen vaalityöhön. Britanniassa rahallinen panostus on painottunut puolueorganisaatioiden sisällä keskustasolle, kun paikallista kampanjointia on perinteisesti hoidettu jalkatyönä ja vapaaehtoisvoimin (door-to-door canvassing). Lisäksi eri maiden vaihtelevat vaalijärjestelmät heijastuvat monin tavoin vaalien ilmeeseen. Esimerkiksi suljettujen listojen käytäntö keskittää kampanjoinnin puoluejärjestöille, jolloin ehdokkaiden henkilökohtainen vaalityö jää toissijaiseen rooliin. 12 Politologian ohessa kampanjointiin ja sen rahoitukseen on kiinnitetty huomiota mm. viestinnän tutkimuksessa. Esimerkiksi Suomen edellisiä eduskuntavaaleja on seurattu ns. viestinnällistymiskehityksen valossa: vuoden 2003 vaaleista Borg & Moring (2005) ja 2007 vaaleista Moring & Mykkänen (2009). Viestinnällistyneessä politiikassa vaalikampanjoita käydään yhä enemmän itsenäistyneen ja kaupallistuneen median ehdoilla. Viestinnällistymisen taustalla nähdään olevan koko yhteiskuntaa koskeva prosessi, jossa ensinnäkin tiedon ylitarjonta ja vajaa kysyntä tekevät tiedotusvälineistä halutun resurssin haltijoita. Toiseksi tiedotusvälineet professionalisoituvat ja irtaantuvat puolueiden ohjauksesta. Kolmanneksi tällaisessa tilanteessa poliitikot pyrkivät ennakoimaan toimintansa saamaa julkisuutta ja erottautumaan tavalla, joka maksimoi julkisuudesta saatavaa hyötyä on puhuttu myös julkisuuspelistä. Neljänneksi sosiaaliset muutokset ja niiden mukana äänestäjien liikkuvuus lisäävät poliittisen viestinnän vaikutusta, kun valitsijat ovat alttiimpia muuttamaan perinteisiä kantojaan tiedonvälityksen seurauksena. Viestinnällistyvässä yhteiskunnassa on nähty myös tiettyjä kehitysvaiheita. Ensimmäisessä vaiheessa tiedotusvälineet nousevat tärkeimmäksi kanavaksi kansalaisten, poliitikkojen ja hallinnon välillä. Seuraavassa vaiheessa tiedotusvälineet tulevat vähemmän riippuvaisiksi poliittisista tahoista ja saavat lisää valtaa viestinnän sisällön ja uutisarvon ratkaisemiseen. Kolmannessa vaiheessa poliittiset toimijat alkavat itse mukautua medialogiikkaan vaikuttaakseen julkisuuteen ja lisätäkseen näkyvyyttään. Neljännessä vaiheessa koko poliittinen järjestelmä sisäistää medialogiikan ja alkaa itsekin noudattaa sitä. 13 Vaalien yhteydessä viestinnällistymisen yksi keskeinen seuraus liittyy kampanjoinnin korostumiseen, kun poliittiset toimijat pyrkivät erottautumaan toisistaan. Kampanjoinnin kiihtyessä vaalibudjetit kasvavat yleistä kustannustasoa nopeammin. Poliittiset toi-

12 mijat panostavat yleensäkin entistä enemmän mainontaan näkyvyyden lisäämiseksi ja laajentamiseksi, kun tarkoituksena on saavuttaa kaikki potentiaaliset äänestäjät. Kolmas oleellinen tekijä heijastaa vaalityön muuttunutta tyyliä, mitä ilmentää esim. negatiivinen kampanjointi ja ns. metakampanjointi, jossa julkisuus kohdistuu esim. kampanjoinnin toimintatapoihin. Yksi tyyliä kuvastava muutos liittyy ns. jatkuvaan kampanjointiin, kun poliitikot pyrkivät olemaan näkyvästi esillä koko vaalikauden jo ennen varsinaista kampanjaaikaa. Viestinnällistymisen olemusta heijastaa myös se, että poliitikot hakeutuvat viihdejulkisuuteen korvatakseen vaikutusvaltansa vähenemistä perinteisen journalismin saralla. Lisäksi yksi kehitykselle ominainen piirre liittyy vaalien henkilöitymiseen. Se näkyy esimerkiksi siinä, että puolueet rakentavat kampanjoitaan kärkiehdokkaiden varaan. 14 Edellä käsiteltyjä näkemyksiä pidemmälle kampanjoinnin muutosten mallintamisen ovat vieneet David M. Farrell ja Paul Webb. Heidän artikkelissaan Political Parties as Campaign Organizations (2000) todetaan, että puolue- ja vaalitoiminnan perusteet ovat muuttuneet oleellisesti viime vuosikymmeninä. Kun ideologiset rajalinjat ovat hämärtyneet, puoluesamastuminen on heikentynyt ja liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut, niin samalla puolueiden jäsenmäärät ja organisaatioperustat ovat ohentuneet. Puolueet ovat mukauttaneet toimintatapojaan ja organisaatioitaan yhä enemmän vaalityötä silmällä pitäen. Ne panostavat huomattavasti aikaa ja rahaa uuteen kampanjateknologiaan. Samalla toiminta ammattimaistuu ja painopiste siirtyy organisaation keskustason suuntaan. Huomio kiinnittyy enenevässä määrin puolueiden julkikuvaan ja yksittäisiin vaaliteemoihin perinteisten aatteellisten painostusten kustannuksella. Vaaleihin puolueista muotoillaan sopivia tuotteita äänestäjien tavoittamiseksi. Farrell ja Webb tarkastelevat kampanjoinnin muutoksia kehitysvaiheina, joita voitaisiin luonnehtia myös toisiaan seuraavina aikakausina: 1) perinteisen vaalityön aikakausi, 2) television kausi ja 3) uuden teknologian kausi. Kaikissa vaiheissa käytössä on ajalle ominaiset kampanjoinnin tyylit ja vaalityön välineet. Farrel ja Webb kuvaavat vaalityön kehitystä määrittäviä muuttujia kolmessa kategoriassa: a) tekniset, b) voimavaroihin liittyvät ja c) temaattiset ratkaisut (technical-, recource- and thematic developments). Teknistä kehitystä kuvaa yhtäältä tapa suunnitella vaalityötä ja toisaalta tapa käyttää viestintäteknologiaa kampanjoinnin välineenä. Ensimmäisessä eli perinteisessä vaiheessa vaalityön suunnittelu on vähäistä ja kampanjointi hoidetaan pääosin lehdistön ja muun painetun materiaalin, kuten julisteiden ja esitteiden, avulla. Toisessa vaiheessa vaa-

13 leihin uhrataan huomattavasti enemmän aikaa: valmistelut aloitetaan vähintään vuosi ennen vaaleja, ja tarkoitusta varten puolueet perustavat erillisiä suunnitteluelimiä. Viestintä keskittyy televisioon, ja huomattava määrä voimavaroja uhrataan myös puoluejohtajien sekä ehdokkaiden mediakoulutukseen. Varsinaisten vaalimainosten ohessa panostetaan suhdetoimintaan sekä yleiseen julkikuvaan ja näkyvyyteen. Kolmannessa vaiheessa puhutaan jo jatkuvasta kampanjoinnista, jota hoitavat vakiintuneet toimielimet tai jopa osastot puolueiden sisällä. Kampanjointi kanavoidaan television ohessa uuden viestintäteknologian avulla esim. internetiin sekä kaapeli- ja digitaalitekniikan tarjoamiin ratkaisuihin. Voimavaroihin viittaava kehitys liittyy puolestaan kampanjaorganisaatioiden rakenteeseen sekä erilaisten asiantuntijoiden ja konsulttien käyttöön. Perinteisen vaalityön kaudella vaalityöstä vastaavat pääosin puoluetoimitsijat sekä vapaaehtoiset jäsenet ja kannattajat. Kampanjointi hoidetaan pitkälti paikallisista lähtökohdista. Toisessa vaiheessa eli television aikakaudella kampanjan voimavaroja ja suunnittelua keskitetään yhä enemmän puolueen keskustasolle. Osin valmistelusta vastaavat puolueiden omat media-alan ammattilaiset, mutta samalla yleistyvät myös ostetut konsulttipalvelut. Kolmannessa vaiheessa vaaliorganisaatiota hoitavat puoluejohdon ympärille kootut alan täysipäiväiset ammattilaiset, joita täydennetään ulkopuolisilla konsulteilla. Lisäksi ammattimaiset toimintamallit ja rutiinit pyritään ulottamaan läpi järjestö- ja ehdokaskentän. Asetelma 1.3. Vaalikampanjoinnin kolme aikakautta* Aikakausi Vaalityö Vaalityön tekniikka: Vaalivalmistelut Mainonta / näkyvyys Perinteinen aikakausi Lyhyt vaalivalmistelu Lehtimainonta, julisteet yms. Television aikakausi Pitkä suunnittelu Televisio Uuden teknologian aikakausi Jatkuva kampanjointi TV, internet, ym. teknologia Vaalien voimavarat: Vaalityön organisointi Vaalityön tekijät Palaute Kampanjan tematiikka: Kommunikaatio Kampanjoinnin kohde Kampanjoinnin tyyli Locally / decentralized Ehdokkaat ja puolueväki Kentältä Kiertueet ja yleisötilaisuudet Perinteiset äänestäjät Propaganda Nationalization/centralization Konsultit poliitikkojen apuna Kentältä ja gallupeilla Tv-väittelyt, pressitilaisuudet Koko äänestäjäkunta Myyntikonsepti * Tässä on mallin typistetty asetelma: vrt. alkuperäinen täysversio Farrell & Webb 2000, 104. Locally with central scrutiny Vaalityön täysammattilaiset Tieteellisellä analyysillä Kohdennettu median käyttö Kaikki erikseen huomioituna Markkinointikonsepti Teemallisina ulottuvuuksina Farrell ja Webb viittaavat mm. kampanjakommunikaatioon ja ilmeeseen sekä siihen, millaiselle kohderyhmälle kampanjointi on suunnattu. Perinteisellä kaudella keskeisiä vaalityön muotoja ovat vaalikiertueet ja -tilaisuudet. Kam-

14 panja perustuu tietylle sosiaalisesti rajatulle kohderyhmälle suunnattuun propagandaan, kun pyritään mobilisoimaan omat potentiaaliset kannattajat. Toista vaihetta tyypittää television kasvava merkitys, ja varsinaisen vaalimainonnan ohessa pyritään lisäämään erilaista oheisjulkisuutta ja yleisnäkyvyyttä. Kärkinimien johdolla puoluetta myydään kaikkialla samalla kaavalla mahdollisimman laajan äänestäjäkunnan tavoittamiseksi (catch-all). Viimeisessä eli kehittyneimmässä vaiheessa sähköisellä medialla saadaan tavoitettua laaja yleisö, mutta sen lisäksi kampanjoinnin sisältöä pystytään valikoimaan ja muuttamaan aina tietyn kohteen ja saadun palautteen mukaan. Tässä vaiheessa kampanjointi alkaa muistuttaa pitkälle kehitettyä markkinointikonseptia. 15 Farrellin ja Webbin luokittelu kuvastaa puoluetoiminnan ja kampanjoinnin muutossuuntaa, jolle on tyypillistä teknologian kehitys, toiminnan ammattimaistuminen ja puolueen keskusorganisaation kasvava merkitys. Samalla puolueen ja erityisesti puoluejohdon julkisuuskuvasta on muotoutunut yksi oleellinen lähes vaaliteemaa muistuttava osa kampanjointia. Lisäksi kampanjoita pystytään rakentamaan ja suuntamaan entistä tarkemmin, jolloin voidaan ottaa huomioon erilaisten äänestäjäryhmien toiveita ja mielipiteitä. Vaikka kehityksen suunta on laajalti nähtävissä, niin sen toteutuminen käytännössä vaihtelee huomattavasti eri maiden välillä. Kehitysvaiheet etenevät toisistaan poikkeavilla aikataululla, ja eri valtioiden lainsäädännöllisten, taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen taustojen mukana osa kuvatuista ilmiöistä saattaa jäädä toisinaan kokonaan toteutumatta. Toisaalla taas modernit ja perinteiset toimintamuodot voivat olla toisiaan täydentäviä elementtejä. Farrellin ja Webbin mukaan USA:ssa kampanjointi alkoi siirtyä kolmanteen eli kehittyneen teknologian vaiheeseen 1980-luvun lopulla. Joissain Euroopan maissa vastaavia piirteitä on alkanut näkyä vuosituhannen vaihteessa. 16 Farrellin ja Webbin mukaan kampanjointi kehittyvän teknologian avulla on kallista, ja vaalikuluissa on ollut nähtävissä kasvusuuntaus. He eivät kuitenkaan puhu jatkuvasti kiihtyvästä kulujen lisääntymisestä vaan näkevät siinäkin tiettyjä kehitysvaiheita. Esimerkiksi 1970-luvun voimakkaan kasvun jälkeen 1980-luvun alussa oli tietynlainen tasaantumisvaihe. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa kulut lähtivät jälleen nopean kasvun uralle. Eri maissa kulukehitys on toki vaihdellut huomattavasti. 17 Kaiken kaikkiaan vaaleissa on siis nähty 1960-luvulta alkaen muutamia kansainvälisesti toistuvia ilmiöitä. Osa niistä liittyy kampanjoinnin yleiseen luonteeseen ja toimintatapaan. Osaa voidaan tarkastella myös erityisesti vaalirahoituksen kannalta:

15 Kampanjakuluissa on selvä kasvusuuntaus Kampanjointi siirtyy enenevässä määrin sähköiseen mediaan Kampanjointi painottuu yhä enemmän puolueilta yksittäisille ehdokkaille Puolueorganisaatioiden sisällä keskustason merkitys korostuu entisestään Tässä hankkeessa on tarkoitus arvioida, miten mainitut ilmiöt ovat toteutuneet Suomessa nimenomaan vaalirahoituksen näkökulmasta. Tutkimus etenee siten, että seuraavat pääluvut keskittyvät kukin yhden vaalityypin rahoitusjärjestelyjen peruskuvaukseen: pääluku 2. vuoden 2008 kuntavaaleihin, pääluku 3. vuoden 2009 eurovaaleihin ja pääluku 4. vuoden 2011 eduskuntavaaleihin. Kussakin luvussa arvioidaan rahan käyttöä myös aiemmissa saman tyypin vaaleissa. Lopuksi pääluvussa 5. pyritään kuvaamaan suomalaisen järjestelmän kehitystä pidemmällä tähtäimellä. Samalla arvioidaan sitä, miten suomalaisen vaalirahoituksen ominaispiirteet vastaavat em. kansainvälisesti todennettuja kampanjoinnin ja vaalirahoituksen pitkän ajan yleisimpiä suuntaviivoja ja kehitysvaiheita. 1.4. Tutkimusaineistot Tutkimustehtävän vaatimat aineistot pohjautuvat ensisijaisesti julkisiin asiakirjoihin. Puolueiden keskusjärjestöiltä on vaadittu 1970-luvulta alkaen julkisia tilinpäätöksiä, joissa olisi tullut ilmoittaa myös vaalikulujen määrästä. Vuodesta 1987 lähtien ne ovat joutuneet lisäksi toimittamaan erillisen selvityksen vaalirahoituksensa tulo- ja menorakenteista. Vastaavat vaatimukset ovat koskeneet vuodesta 1987 lähtien myös puolueiden piirijärjestöjä. Asiakirjat ovat pääosin koottavissa valtioneuvoston arkistosta ja oikeusministeriöstä. Vanhimpien dokumenttien mahdollisia laadullisia puutteita joudutaan ehkä paikkaamaan puolueiden omilla arkistolähteillä. Vaaleissa valituksi tulleiden ehdokkaiden vaalirahoitustiedot ovat puolestaan koottavissa julkisista rekistereistä vuonna 2000 säädetyn vaalirahoituksen julkisuuslain myötä. Ongelmaksi jää valitsematta jääneiden ehdokkaiden rahoitus, koska heillä ei ole

16 asiasta yleistä ilmoitusvelvoitetta. Tältä osin tietoja kootaan muilla perusteilla eli vaalirahoituksen vapaaehtoisilla ennakkoilmoituksilla ja mediasta koottavilla tiedoilla. Tutkimuksessa siis pyritään ensi kertaa selvittämään kuntavaalien ehdokasrahoituksen perusteet. Viime (2008) vaaleista on käytössä valtuutettujen ja varavaltuutettujen viralliset vaalirahoitusilmoitukset. Lisäksi Yleisradion vaalikoneeseen vastasi huomattavan laajalti muitakin ehdokkaita, jotka arvioivat etukäteen myös vaalibudjettejaan. Tarkasteluun valitaan viisi suurinta kaupunkia ja puolet niistä kaupungeista, joiden asukasluku on 50.000 100.000. Lisäksi mukaan otetaan kaikki Varsinais-Suomen kunnat sekä vastaava määrä satunnaisesti valittuja saman kokoluokan kuntia muualta Suomesta. Mukana on siis runsaat 60 kuntaa, ja otoksella pyritään kuvaamaan ehdokasrahoitusta kooltaan, sijainniltaan ja poliittisilta voimasuhteiltaan vaihtelevassa kuntakirjossa. Eurovaalien (2009) rahoitusta voidaan hahmottaa valittujen edustajien vaalirahoitusilmoituksilla. Kuva päästää täydentämään laajemman ehdokasjoukon tekemällä vaalirahoituksen virallisilla mutta vapaaehtoisilla ennakkoilmoituksilla, eri vaalikoneiden tiedoilla sekä muilla median tarjoamilla rahoitustiedoilla. Eduskuntavaaleissa on kertaalleen toteutettu koko ehdokasjoukkoa koskeva rahoitustutkimus (Venho 1999). Tuoreimpien eli 2011 vaalien yhteydessä on jälleen tarkoitus arvioida koko ehdokaskirjon rahoitusjärjestelyjä. Asiaa päästään selvittämään valituksi tulleiden edustajien pakollisilla vaalirahoitusilmoituksilla, muiden ehdokkaiden ennakkoilmoituksilla, eri vaalikoneiden tarjoamilla tiedoilla sekä muualta mediasta koottavissa olevilla aineistoilla.