EN TIEDÄ - EN MUISTA - EN KOMMENTOI

Tomi Venho EN TIEDÄ - EN MUISTA - EN KOMMENTOI Tutkimus suomalaisen vaalirahoituksen perusteista

Itse olen ollut autuaan tietämätön yksittäisistä tukijoista ja heidän antamastaan panoksesta kulloiseenkin vaalikampanjaani yle.fi 17.11.2011 kansanedustaja Ilkka Kanervan kommenteista käräjäoikeudessa Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Stefan Wallinin mielestä hänen ei tarvitse tietää ketkä rahoittavat puoluetta. Wallin arvioi ruotsinkielisissä tv-uutisissa, että hänen on parempi, ettei hän tiedä asiasta mitään. Helsingin Sanomat 5.5.2007 En pysty nyt muistamaan, en pysty hahmottamaan. Helsingin Sanomat 14.4.2010 pääministeri Vanhasen vastauksista kysymyksiin vaalirahoittajista En aio palauttaa. Minä en ole tätä tukea edes suoraan saanut. Liikemiesryhmä lahjoitti rahan tukiyhdistykselleni, kysy sieltä uusisuomi.fi 21.8.2009 kansanedustaja Päivi Lipposen vastauksista kysymyksiin KMS ry:ltä saadun tuen palauttamisesta ja tuen eettisyydestä Vanhanen ilmoitti STT:lle avustajansa välityksellä Aasian matkaltaan, ettei hän ollut halukas kommentoimaan uusia tietoja. Kaikkonen ei halua sanoa tutkinnasta yhtään mitään uusisuomi.fi 28.4.2010 ja hs.fi 28.4.2010 keskustajohtajien vastauksista kysymyksiin 2006 presidentinvaalien rahoituksesta ja puoluetta lähellä olevan Nuorisosäätiön mahdollisesta yhteydestä Tekijä kiittää Kunnallisalan kehittämissäätiötä ja Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastoa taloudellisesta tuesta, jonka avulla tämä tutkimus on ollut mahdollista toteuttaa.

Sisällysluettelo 1. Johdanto 1 1.1. Tausta 1 1.2. Käsitteet ja tutkimustehtävä 3 1.3. Vaalirahoitus kampanjoinnin yleisen kehityksen kuvaajana 8 1.4. Tutkimusaineistot 15 2. Vuoden 2008 kuntavaalien kampanjarahoitus 17 2.1. Ehdokasrahoitus kuntavaaleissa 17 2.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko 19 2.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne 31 2.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus kuntavaaleissa 39 2.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit 39 2.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 42 2.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus kuntavaaleissa 45 2.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit 45 2.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 47 2.4. Puolueiden kunnallisjärjestöjen rahoituksesta kuntavaaleissa 49 2.5. Kunnallisvaalien kokonaiskuluista 52 3. Vuoden 2009 eurovaalien kampanjarahoitus 55 3.1. Ehdokasrahoitus eurovaaleissa 56 3.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko 57 3.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne 60 3.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus eurovaaleissa 64 3.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit 65 3.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 66 3.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus eurovaaleissa 69 3.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit 69 3.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 71 3.4. Europarlamenttivaalien kokonaiskuluista 73

4. Vuoden 2011 eduskuntavaalien kampanjarahoitus 74 4.1. Ehdokasrahoitus eduskuntavaaleissa 75 4.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko 76 4.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne 85 4.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus eduskuntavaaleissa 93 4.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit 93 4.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 95 4.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus eduskuntavaaleissa 99 4.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit 99 4.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne 101 4.4. Arvio 2011 eduskuntavaalien kokonaiskuluista 104 5. Suomalaisen vaalirahoituksen ominaispiirteitä 105 5.1. Kampanjarahoituksen keskeisiä tunnuslukuja 105 5.2. Sähköinen mainonta osana kampanjointia 112 5.3. Vaalikulujen vaihteleva kasvusuuntaus 119 5.4. Suuntaus ehdokaspainotteiseen kampanjointiin 125 5.5. Suuntaus keskusjärjestövetoiseen kampanjointiin 128 5.6. Suomalaisen vaalikampanjoinnin kehityspiirteitä 131 6. Viitteet 137 7. Lähteet 147

1 1. JOHDANTO 1.1. Tausta Suomessa on keskusteltu vuosikymmenten varrella useaan otteeseen puolue- ja vaalirahoitukseen liittyvistä ilmiöistä. Jo 1940- ja 1950-luvulla eduskunnassa väiteltiin siitä, missä määrin sodan jälkeen ulkomailta saatuja elintarvike- ja tavaralahjoituksia oli käytetty poliittisen varainhankinnan välineenä 1. Jatkuvamman mielenkiinnon kohteeksi on muodostunut 1960-luvulla luotu valtion suora puoluetukijärjestelmä ja sen ohessa 1970-luvulla laajentunut välillisen puoluetuen kirjava kasvusto. 1980-luvulla esille nousivat politiikan, hallinnon ja liike-elämän kytkökset sekä niihin liittyvät rahoitusjärjestelyt asiaa kutsuttiin myös rötösherrajahdiksi. 1990-luvun alussa julkisuuteen alkoi tihkua tietoja puolueiden aikaisempina vuosikymmeninä saamasta ulkomaisesta setelirahoituksesta. Vuoden 1999 vaaleissa puolestaan yksittäisten ehdokkaiden kampanjarahoitus keräsi siinä määrin huomiota, että voitiin puhua lähes vaaliteemasta. Tuoreimmassa eli vuosina 2008 2010 käydyssä keskustelussa puolestaan revittiin auki vanhaa ja ummehtunutta maan tapaa, jossa puolueet ja vaaliehdokkaat ovat voineet piilottaa esim. intressisidonnaisuuden kannalta merkittävät yritys- ja etujärjestörahoituksen lähteensä. Suomessa on siis kiistelty politiikan rahoitukseen liittyvistä ilmiöistä jos ei jatkuvasti niin ainakin toistuvasti. Toisinaan puolueiden omista tarpeista lähteneet lainsäädännön uudistukset ovat herättäneet yleistä mielenkiintoa. Toisinaan taas median ja kansalaisten osoittama kiinnostus on vauhdittanut lainsäädännön kehittämistä. Kaikki keskeisimmät uudistukset ovat tavalla tai toisella koskeneet poliittisen rahoituksen läpinäkyvyyt-

2 tä. Vuonna 1967 luotu puoluetukijärjestelmä toi mukanaan puoluelain ja sen myötä puolueilta alettiin vaatia myös tilinpäätösten julkisuutta. Vuonna 1986 uudistettu puoluelaki laajensi tilinpäätösjulkisuuden puolueiden piirijärjestöihin. Vuonna 2000 säädettiin ensimmäinen normisto, joka koski yksittäisten vaaliehdokkaiden kampanjarahoituksen ilmoittamista. Vuosina 2009 2010 koko järjestelmää oikaistiin aiempaa yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi, joka lähestyy avoimuusvaatimuksiltaan jo kansainvälisesti vertailukelpoista tasoa. Politiikan rahoitus on 2010-luvun alun Suomessa läpinäkyvämpää kuin koskaan aiemmin. Aivan joka yhteydessä keskeiset poliittiset toimijat eivät voi enää vastata rahoitusta koskeviin tiedusteluihin, että en tiedä, en muista tai en kommentoi. Järjestelmän ongelmana on yhä se, ettei maassamme ole sellaista riippumatonta tahoa, jolla olisi kokonaiskäsitys puolue- ja vaalirahoituksen olemuksesta: puolueiden ja ehdokkaiden rahoitusjärjestelyistä, lainsäädännön ja valvonnan toimivuudesta, järjestelmän kehittämistarpeista yms. Puolueet tietävät luonnollisesti omat asiansa ja luultavasti niillä on ainakin hyvä aavistus myös toistensa tekemisistä. Tältä osin ongelmana on kaikkien puolueiden intressi katsoa asiaa vain oman edun näkökulmasta ja suhteellisen lyhyellä tähtäimellä, joka on yleensä suunnattu jo seuraaviin vaaleihin. Tiedotusvälineet ovat osaltaan seuranneet aihepiiriä toistuvasti vuosikymmenien varrella, ja lainsäädännön uudistukset ovat toisinaan pitkälle sen ansiota, että ongelmat on tuotu riittävän vahvasti esille. Median kiinnostus on kuitenkin liian sattumanvaraista, hajanaista ja pinnallista, jotta sen tarjoamista tiedoista voitaisiin luoda kokonaiskuva järjestelmän olemuksesta. Yksi ulottuvuus puolue- ja vaalirahoituksen seurannassa on liittynyt puolueiden julkisiin tukijärjestelmiin sekä niiden mukanaan tuomaan viranomaisvalvontaan. Kuntien ja valtion avustuksissa on yleisenä käytäntönä sekä etu- että jälkikäteinen seuranta, mikä on luonut asiakirjaperustan erilaisten poliittisten järjestöjen talouden arvioimiseksi. Tukijärjestelmien valvontaviranomaiset ovat kuitenkin pitkälti omaksuneet roolin, jossa on korostettu tuen saajan oikeutta julkiseen avustuksen. Järjestelmän läpinäkyvyyttä ja toimivuutta korostava yleinen julkisuusintressi on jäänyt selvästi vähäisemmälle huomiolle. Olisi mielenkiintoista selvittää, kuinka aktiivisesti ja tosissaan eri viranomaiset ovat valvoneet esim. tuen saajien velvollisuutta noudattaa täsmällisesti kaikkia avustusehtoja. Nähtäväksi jää, millaisen roolin ja otteen uusi sekä entistä riippumattomampi valvontaviranomainen eli valtiontalouden tarkastusvirasto ottaa järjestelmän seurannassa.

3 Suomesta myös puuttuvat kokonaan eräissä länsimaissa tyypilliset yksityiset instituutiot, kuten säätiöt ja tutkimuslaitokset, jotka ovat keskittyneet seuraamaan politiikkaa, vaaleja ja myös vaalirahoitusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on lukuisia politiikan rahoitusta arvioivia yksityisiä tahoja (non-governmental organizations), jotka tuottavat ja julkaisevat jatkuvasti tuoretta tietoa kaikkien ulottuville 2. Suomalaiset politiikan tutkijat ovat puolestaan arvioineet puolue- ja vaalirahoitusta muutamaan otteeseen, mutta kotimaiset tutkimukset ovat jääneet yksittäisiin hankkeisiin, joissa ei ole ollut yhtenäistä kysymyksenasettelua tai lähestymistapaa 3. Ammattimonopolitologit ovat toistaiseksi tyytyneet raapimaan ilmiön pintaan. Käytännössä useat puolue- ja vaalirahoituksen osa-alueista ja keskeisistä perustiedoista ovat siis Suomessa yhä kartoittamatta. Esimerkiksi puolueiden paikallisjärjestöjen rahoituksesta ei tiedetä juuri mitään. Toisaalta kunta- ja eurovaalien ehdokkaiden kampanjabudjettien koosta, varainhankinnasta tai kulurakenteita ei ole tehty kattavia laskelmia. Perustietojen puuttuessa ovat jääneet myös ilmiön kehitystä vuosien varrella kuvaavat aikasarjaiset vertailut tekemättä. Tässä hankkeessa tarkoituksena onkin täydentää kuvaa suomalaisen vaalirahoituksen perusteista. 1.2. Käsitteet ja tutkimustehtävä Mitä sitten tarkoitetaan puolue- ja vaalirahoituksella? Yksiselitteisen täydellistä ja kategorisen tarkkarajaista määritelmää tuskin on olemassakaan. Suppeassa muodossa puoluerahoitus voitaisiin määritellä sisältämään esim. puolueiden sääntömääräisten organisaatioiden kirjanpitoon ja tilinpäätöksiin lukeutuvat talousjärjestelyt. Todellisuudessa ilmiö on paljon laajempi, koska puolueiden välittömässä lähipiirissä toimii runsaasti muitakin kuin vain sääntömääräisiä jäsenorganisaatioita. Eivätkä kaikki talouden kannalta merkittävät tapahtumatkaan, kuten talkootyö ja alennukset tai puolesta maksetut laskut, välttämättä näy aina suoraan tilinpäätöksistä. Puolueiden toiminnassa vaalit on yksi lukuisista osa-

4 alueista, ja lisäksi kampanjointiin osallistuu useita muitakin toimijoita. Käytännössä myös vaalirahoituksen käsitteeltä puuttuu ainakin toistaiseksi virallisesti ja yleisesti vahvistettu kattava määritelmä. Ensinnäkin pitäisi selvittää, mitkä ovat kampanjointiin osallistuvat keskeiset toimijat ja toiseksi miten niiden käyttämä raha liitetään vaalityön käsitteeseen. 4 Kotimaisissa vaaleissa ja sen rahoituksessa voidaan hahmottaa muutamia keskeisiä toimijoita, jotka kampanjoivat eri tasoilla (asetelma 1.1). Suomessa vaalilakiin (714/1998) on sisäänrakennettu ajatus siitä, että vaalien ensisijaisia toimijoita ovat ehdokkaat ja heidät asettaneet puolueet (tai valitsijayhdistykset). Siten vaalituloksen ratkaisevat sekä puolueiden että yksittäisten ehdokkaiden saamat äänimäärät. Muita kilpailevia osapuolia vaalilainsäädäntö ei ota huomioon. Myös kampanjarahoitusta ohjaava normisto perustuu samaan lähtökohtaan: puolueiden rahoitusta määrittää puoluelaki (10/1969) ja yksittäisten kandidaattien toimia säätelee laki ehdokkaan vaalirahoituksesta (273/2009). Rahoituksen julkisuutta ohjaavissa normeissa muut tahot noteerataan lähinnä toissijaisesti eli vaalirahoituksen mahdollisina ulkopuolisina lähteinä: joko lahjoittajina tai esim. vaalimainonnan maksajina. Lainsäädännön virallisesti määrittelemien ehdokkaiden ja puolueiden ohessa vaaleissa on käytännössä mukana lukuisia muitakin tahoja tai kolmansia osapuolia. Alan kansainvälisessä tutkimuksessa vakiintuneella käsitteellä third parties viitataan yleensä siihen, että vaalijärjestelmästä riippuen puolueilla ja yksittäisillä ehdokkailla tarkoitetaan joko ensisijaisia tai toissijaisia toimijoita. Kampanjointiin osallistuvia kaikkia muita tahoja on nimitetty yleisesti kolmansiksi osapuoliksi 5. Kyse on siis varsin kirjavasta ja ennalta rajaamattomasta joukosta, mutta tyypillisimpiä ja Suomessa selkeimmin esillä olleita muita toimijoita ovat esim. etujärjestöt. Asetelma 1.1. Suomalaisen vaalikampanjoinnin ja -rahoituksen keskeiset toimijat ja toimintatasot * Puolueet Ehdokkaat Muut osapuolet Valtakunnallinen 1. 4. 7. Piirikohtainen 2. 5. 8. Paikallinen 3. 6. 9. * Alleviivatut numerot kuvaavat niitä lohkoja, joihin tämä tutkimuksen empiria jatkossa keskittyy. Kampanjoinnin oleellisia tasoja voitaisiin puolestaan määritellä niin maantieteen, järjestöjen organisaatiorakenteen kuin vaalijärjestelmänkin kannalta kolmeen keskeiseen

5 kategoriaan: valtakunnalliseen, piirikohtaiseen ja paikalliseen tasoon 6. Puolueiden kohdalla tasot jakaantuvat siten, että keskusjärjestöt (1.) huolehtivat maanlaajuisesti vaalityön suurista linjoista ja perusratkaisuista kaikissa yleisissä valeissa. Maakunnallisten piirijärjestöjen (2.) tehtävä on huolehtia puolueiden vaalipiirikohtaisista suuntaviivoista sekä eduskuntavaalien ehdokasasettelusta. Puolueiden piirijärjestöt onkin organisoitu pitkälti vaalilain määrittämän vaalipiirijaon mukaan. Puolueiden kunnallis- ja perusjärjestöt (3.) puolestaan huolehtivat ensisijaisesti vaalityön paikallisista järjestelyistä. Ehdokkaiden ja heidän tukiryhmiensä toiminta puolestaan ohjautuu eri tasoille vaalityypin mukaan. Europarlamentin vaaleissa (4.) koko maa muodostaa yhden vaalipiirin, joten ehdokaskampanjointi laajenee valtakunnalliselle tasolle. Eduskuntavaaleissa (5.) vaalipiirit noudattavat vanhaa lääninjakoa eli kampanjointi ulottuu maakunnallisiin mittoihin. Sen sijaan kuntavaaleissa (6.) ehdokkaat keräävät ääniä vain oman kotikuntansa alueelta. Muiden osapuolien (third parties) vaalityöstä tiedetään Suomessa hyvin vähän. Yhtenä syynä on se, että lainsäädäntö ohjaa lähtökohtaisesti vain puolueiden ja ehdokkaiden julkisuusvelvoitteita. Valtakunnan tason (7.) kampanjointia ovat harjoittaneet esim. palkansaaja- ja tuottajakeskusjärjestöt. Vastaavan tason työnantajakeskusjärjestö ei ole osallistunut ainakaan yhtä näkyvällä tavalla kampanjointiin, mutta esim. 2007 eduskuntavaaleissa se tuki taustasäätiönsä kautta eräitä puolueita silkalla setelirahalla. Keskusjärjestöjen ohella liittotason järjestöt ovat osallistuneet monin tavoin vaalityöhön. Etujärjestöjen piiri- tai aluejärjestöjen (8.) kampanjoinnilla lienee vähäisin merkitys ainakin se on ollut vähiten näkyvässä roolissa. Tässä kohdin törmätään tutkimustiedon niukkuuteen, kun tämän lohkon vaalityöstä ei tiedetä yleisesti juuri mitään. Paikallistasolla (9.) kampanjoinnin ovat selkeimmin tuoneet esille esim. yksittäiset ammattiosastot. Kampanjoinnin ohessa asetelmaa 1.1. voidaan soveltaa vaalirahoituksen keskeisten lohkojen määrittelyyn. Kyse on yksinkertaistetusta ja useita poikkeuksia sisältävästä mallista, sillä eri toimijoiden ja tasojen rahoitusjärjestelyt kulkevat osin päällekkäin. Lukuisat toimijat voivat esim. rahoittaa yhdessä eri vaalityön muotoja. Lisäksi puolueet avustavat usein omia ehdokkaitaan sekä järjestöjään, jolloin avustukset virtaavat eri tasojen ja toimijoiden välillä. Ehdokkaat puolestaan maksavat yleisesti omille järjestöilleen ehdokasmaksuja kampanjan perusrahoituksen turvaamiseksi. Joka tapauksessa asetelma kattaa myös suomalaisen vaalirahoituksen oleellisimmat toimijat.

6 Nykyinen lainsäädäntö määrittää julkisuusvelvoitteet asetelman 1.1. kuvaamille lohkoille 1. 2. ja 4. 6. Näiltä osin normisto tarjoaa ainakin minimipuitteet määritellä vaalirahoituksen käsitettä. Ehdokkaiden vaalirahoitusta ohjaavan lain (273/2009) mukaan (2 ): Vaalirahoituksella tarkoitetaan tässä laissa rahoitusta, jolla katetaan ehdokkaan vaalikampanjan toteuttamisesta aikaisintaan kuusi kuukautta ennen vaalipäivää ja viimeistään kaksi viikkoa vaalipäivän jälkeen aiheutuneita kuluja riippumatta siitä, milloin nämä maksetaan. Lainsäädännössä rahoitus-termillä viitataan ensisijaisesti kampanjabudjettien varainhankintaan eli tulopuoleen, mutta arkikielessä ja tässä tutkimuksessa rahoituksella viitataan laajemmin kampanjoinnin kokonaistalouteen: sekä tuloihin että menoihin. Vaaleissa menestyneiltä ehdokkailta vaaditaan kampanjoinnin rahoitusjärjestelyistä julkista selvitystä, jossa bruttomääräiset tulot eli rahana, tavarana, palveluna ym. saadut suoritukset ja niillä katetut menot on eriteltävä asetelmassa 1.2. ilmenevän luokituksen mukaan. Asetelma 1.2. Suomalaisen vaalirahoituksen lakimääräiset ilmoitusperusteet * Ehdokkaat Puolueet Tulot Menot Tulot Menot Omat varat Lehtimainonta Lainat Lehtimainonta Lainat Radiomainonta Puoluetuki Radiomainonta Tuki yksityishenkilöiltä Tv-mainonta Muu julkinen tuki Tv-mainonta Tuki yrityksiltä Mainonta tietoverkoissa Tuki yksityishenkilöiltä Mainonta tietoverkossa Tuki puolueelta Muu mediamainonta Tuki yrityksiltä Muu mediamainonta Tuki puolueyhdistyksiltä Ulkomainonta Tuki muilta tahoilta Ulkomainonta Tuki muilta tahoilta Vaalilehdet, esitteet yms. Muu rahoitus Vaalilehdet, esitteet yms. Mainonnan suunnittelu Mainonnan suunnittelu Vaalitilaisuudet Vaalitilaisuudet Muut kulut Annetut avustukset Palkattu henkilöstö Hankitut toimitilat Muut kulut * Jaottelu perustuu vuosina 2009 2010 uusittuihin normeihin. Aiemmin luokittelu oli erilainen. Juuri uusitussa puoluelaissa (683/2010) määritetään vastaavasti kampanja-ajaksi jakso, joka alkaa kuusi kuukautta ennen vaalipäivää ja päättyy kaksi viikkoa vaalipäivän jälkeen (8 ). Puolueiden keskusjärjestöjen on tehtävä julkinen selvitys, jossa eritellään kampanjoinnista aiheutuneet kulut ja niiden katteeksi hankitut varat asetelmassa 1.2. ilmenevän luokituksen mukaan (9b ). Vastaava velvoite koskee myös muita puoluetukimäärärahoista avustettuja organisaatiota (piiri- ja naisorganisaatiot).

7 Asetelman 1.1. muut lohkot (3. ja 7. 9.) jäävät julkisuusvelvoitteiden ulottumattomiin. Puolueiden paikallisjärjestöihin voitaisiin todennäköisesti soveltaa puoluelain puitteita. Nyt ei kuitenkaan ryhdytä arvioimaan, miten nykysäädäntö olisi sovellettavissa esim. etujärjestöjen kampanjarahoituksen määrittelyyn ja ilmoittamiseen. Joka tapauksessa ko. tahojen vaalirahoituksesta tiedetään yleensä vain sen verran, mitä ne ovat itse vapaaehtoisesti kertoneet tai mitä esim. vaalimainontaa seuraamalla on voitu päätellä. Tämä tutkimus seuraa jatkossa niitä kampanjoinnin ja vaalirahoituksen lohkoja, joille on myös osoitettu lakimääräiset julkisuusvelvoitteet. Tarkoituksena on ensinnäkin täydentää aiempia ja koota tuoreimpia tietoja puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen (1. 2.) kampanjarahoituksesta eri vaalien yhteydessä. Samalla kartoitetaan eduskuntavaaliehdokkaiden (5.) rahoitusjärjestelyjä viime vaaleista. Lisäksi pyritään tekemään mahdollisimman kattavat selvitykset tuoreimpien kunta- ja eurovaalien (4. ja 6.) ehdokasrahoituksen olemuksesta. Tutkimustehtävä tiivistyy ensinnäkin keskeisten poliittisten toimijoiden tuoreimpiin rahoitusjärjestelyihin viime vaaleista. Miten ehdokkaat sekä puolueiden keskus- ja piirijärjestöt ovat hoitaneet rahoituksensa vuoden 2008 kuntavaaleissa, 2009 eurovaaleissa ja 2011 eduskuntavaaleissa: Kuinka paljon varoja käytetään kampanjointiin yleisissä vaaleissa? Mistä vaalibudjettien varat on hankittu? Millaisia ovat kampanjoinnin kulurakenteet? Toiseksi pyrkimyksenä on kartoittaa vastaavia perustietoja pidemmällä aikavälillä. Tarkoituksena on luoda pohja aikasarjaista tarkastelua varten keräämällä rahoitustiedot myös aiemmista vaaleista siinä määrin kuin se on enää mahdollista. Siten jatkossa tulevista vaaleista koottavat tuoreimmat rahoitustiedot voidaan aina liittää aiempiin tilastoihin indeksoinnin avulla. Miten vaalirahan määrä tulo- ja kulurakenteineen on kehittynyt vuosien varrella? Koottujen rahoitustietojen pohjalta suomalaisen järjestelmän ominaispiirteitä pyritään vertaamaan kansainvälisesti havaittuihin vaalikampanjoinnin tyypillisimpiin kehityssuuntiin.

8 1.3. Vaalirahoitus kampanjoinnin yleisen kehityksen kuvaajana Muutamissa läntisissä demokratioissa puolue- ja vaalirahoituksen tutkimuksella on jo pitkät perinteet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Saksassa on seurattu aktiivisesti poliittisen toiminnan rahoitusta jo vuosikymmenien ajan. Useissa muissakin maissa kiinnostus aiheeseen on aktivoitunut viimeisen vuosikymmenen aikana siinä määrin, että voidaan puhua jo tutkimussuuntauksesta. Laajan tutkimusperinteen puuttuminen näkyy kuitenkin siinä, että varsinaista puolue- ja vaalirahoituksen teoriaa tai mallia ei ole vielä olemassa. Vuosituhannen alussa onkin käynnistetty mittavia kansainvälisiä vertailututkimuksia, joiden tavoitteeksi on asetettu hahmottaa teoriaa poliittisen rahoituksen seurantaa varten. Eri maiden rahoitusjärjestelmiä vertailevia tutkimuksia on toki ilmestynyt jo aiemminkin ensimmäiset ainakin 1970-luvulta alkaen. 7 Varsinaisen rahoitustutkimuksen ohessa aihetta on sivuttu monin tavoin myös muun puolue- ja vaalitutkimuksen yhteydessä. Esimerkiksi ranskalainen Maurice Duverger arvioi 1950-luvulla klassikkoteoksessaan Political Parties eräät länsieurooppalaiset sosialistiset puolueet modernin organisaation ideaalityypeiksi. Vasemmistopuolueet laajoine jäsenperustoineen ja kattavine järjestörakenteineen edustivat tehokkainta toimintamallia, johon muidenkin puolueiden oli siirryttävä kilpailuasemansa säilyttämiseksi. Duvergerin mukaan vasemmistopuolueille oli tyypillistä myös se, että rahoitus koottiin omalta jäsenistöltä pienissä erissä saatuina säännöllisinä jäsen- ym. maksuina, kun taas oikeistopuolueiden talous perustui satunnaisemmin kerättyihin suuriin ulkopuolisiin avustuksiin. Useissa vaaleja ja niiden rahoitusta tavalla tai toisella käsitelevissä hankkeissa on jo 1960-luvulta lähtien kuitenkin nähty tiettyjä yleisiä muutos- ja kehityssuuntia, jotka poikkeavat oleellisesti Duvergerin perinteisen joukkopuolueen ideaalista. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Leon D. Epstein arvioi 1960-luvun lopulla teoksessaan Political Parties in Western Democracies, että etenkin sähköisten tiedotusvälineiden kehitys tulee muutta-

9 maan vaalikampanjoinnin muotoja, mikä heijastuu myös puolueiden rahoituskäytäntöihin ja organisaatioperustaan. Epsteinin linjaus oli monin osin vastaveto Duvergerin edellisellä vuosikymmenellä julkaisemalle arviolle. Epstein totesi, että massapuolueen malli toimii tietyissä olosuhteissa ja historian kehitysvaiheissa, mutta kielsi joukkopuolueiden olevan moderneja tai edes välttämättömiä organisaatiomuotoja. Sen sijaan hän puolusti amerikkalaisen kevytrakenteisen vaalipuolueen käyttökelpoisuutta. Epsteinin mukaan (1979, 98) puolueorganisaatiot palvelevat aina tavalla tai toisella vaalitoimintaa. Niillä saattaa olla muitakin tehtäviä, mutta vaaleihin tähtäävä funktio on aina keskeisessä asemassa: Organization in one degree or another exists for electoral purposes. It may have other purposes as well and still be regarded as that of party, provided the electoral purposes is prominent, if not dominant. Epstein (1979, 374) arvioi 1960-luvun lopulla, että kehitys läntisissä demokratioissa johtaa puolueiden organisaatiorakenteiden merkityksen vähenemiseen: Generally I still prefer to treat declining membership, and declining significance of membership, as responsive to several counter-organizational tendencies Membership organizations had become less necessary for electoral success by the mid 1960`s And if less necessary for success, why maintain much more than a minimal organizational structure. Epstein hahmotti muutamia tekijöitä, jotka johtavat laajojen organisaatioiden kuihtumiseen. Osa syistä ja niiden vaikutuksista voidaan liittää kampanjatyylin muutoksiin ja vaalirahoituksen perusteisiin. Epsteinin keskeisin teesi tiivistyi sähköisten joukkoviestinten ja erityisesti television tekniseen kehittymiseen. Uudet tehokkaammat viestintävälineet korvaavat perinteiset tavat äänestäjien tavoittamiseksi. Uusi teknologia tuo mukanaan myös muita vaatimuksia, kuten tv-mainonnan suunnittelun, käsikirjoittamisen, teknisen tuotannon, lähettämisen, mainosten vaikutusten arvioinnin yms. Nämä edellyttävät laajempaa ammattitaitoa verrattuna perinteisiin vaalityön muotoihin, jotka on toteutettu oman organisaation joukkovoimalla ja vapaaehtoistyöllä. Uusi teknologia muine muutoksineen tekee vaalityön myös entistä kalliimmiksi eivätkä puolueiden omasta piiristä koottavat perinteiset rahoitusmuodot riitä kattamaan kasvavia kuluja. 8 Organisaation merkitystä vähentävät tendenssit tuovat mukanaan myös muita kampanjointiin heijastuvia seurauksia tai kerrannaisvaikutuksia. Ensinnäkin Epstein viittasi yhtäältä sentralisaatioon, jossa politiikan ja etenkin vaalien painopiste siirtyy perinteisestä

10 paikallisesta järjestötyöstä valtakunnan laajuisesti luotavaan mielikuvapolitiikkaan. Toisaalta sähköisen median kehittyessä yksittäiset ehdokkaat eivät enää tarvitse entiseen tapaan oman organisaationsa apua vaalityössä vaan vetoavat suoraan äänestäjäkuntaan. Tämä on omiaan korostamaan henkilö- ja ehdokaskeskeistä kampanjointia perinteisten puoluevetoisten ja ideologisten tunnusten kustannuksella. 9 Tuoreempaa näkemystä edustaa esim. Alan Ware vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan Political Parties and Party Systems. Hän tarkasteli asiaa yhdistelemällä useiden keskeisten tutkijoiden linjauksia puoluetoiminnan kehityksestä. Ware ei allekirjoittanut Duvergerin eikä Espsteinin näkemyksiä, että puolueorganisaatioilla olisi jokin tietty ideaalimalli tai kehityssuunta. Waren mukaan taustalla on huomattavasti moninaisemmat taustavaikuttimet. Erilaiset sosiaaliset, institutionaaliset ja kilpailulliset taustatekijät tuottavat ajasta ja paikasta riippuen vaihtelevia toimintatapoja ja organisaatiomuotoja eli Waren mukaan hybridipuoleita. 10 Joka tapauksessa Warenkin mukaan puoluetoiminnan paino on siirtynyt perinteisistä muodoista kohti vaalityötä korostavaa toimintatapaa. Hän puhui mm. jatkuvasta kampanjoinnista, kun edellisen kierroksen jälkeen katse suunnataan välittömästi jo seuraaviin vaaleihin. Yleensäkin kaikessa toiminnassa otetaan huomioon tulevat vaalit. Samalla koko ajan kohoavat vaalikulut ovat kaventaneet puolueiden mahdollisuuksia panostaa muun organisaation ja toiminnan kehittämiseen. 11 Syinä jatkuvaan kampanjointiin ja kulujen kasvuun ovat sähköisen median kehittyminen ja erityisesti television luomat moninaiset mahdollisuudet suoraan kontaktiin äänestäjien kanssa. Ware arvioi 1990-luvun puolivälissä, että erityisesti henkilökohtaisiin kontakteihin perustuva kampanjointi oli menettänyt merkitystään. Lisäksi oli jo astuttu tietynlaiseen muutosvaiheeseen, jossa paino oli siirtymässä tai jo siirtynyt perinteisestä printtimainonnasta, kuten lehti-ilmoituksista, esitteistä ja julisteista, kohti kalliimpaa sähköistä kampanjointia. Muutos on korostanut taloudellisten voimavarojen merkitystä, kun organisaatioon ja jäsenistöön nojaavalla vaalityöllä ei pystytä aina luomaan vaihtoehtoista kampanjastrategiaa. Waren mukaan on kuitenkin liian yksioikoista väittää, että televisio olisi yhdenmukaistanut kampanjointia kaikkialla. Hän korosti erilaisten taustatekijöiden mukanaan tuomia eroja. Useissa maissa esim. kampanjoinnin keinoja tai sen rahoitusta on säädelty vaihtelevin tavoin, ja myös erilaiset traditiot heijastuvat vaalityöhön. Monin tavoin poikkeavia järjestelmiä edustavat esim. Yhdysvallat ja Iso-Britannia. USA soveltaa vapaiden markkinoiden

11 käytäntöä, mikä on johtanut suureelliseen ja ehdokaspainotteiseen kampanjointiin sähköisessä mediassa. Britanniassa taas tv-mainonnan kielto ja vaalipiirikohtaisesti asetetut matalat kampanjabudjettien katot ovat johtaneet ehdokkaiden kustannuksella puoluepainotteiseen vaalityöhön. Britanniassa rahallinen panostus on painottunut puolueorganisaatioiden sisällä keskustasolle, kun paikallista kampanjointia on perinteisesti hoidettu jalkatyönä ja vapaaehtoisvoimin (door-to-door canvassing). Lisäksi eri maiden vaihtelevat vaalijärjestelmät heijastuvat monin tavoin vaalien ilmeeseen. Esimerkiksi suljettujen listojen käytäntö keskittää kampanjoinnin puoluejärjestöille, jolloin ehdokkaiden henkilökohtainen vaalityö jää toissijaiseen rooliin. 12 Politologian ohessa kampanjointiin ja sen rahoitukseen on kiinnitetty huomiota mm. viestinnän tutkimuksessa. Esimerkiksi Suomen edellisiä eduskuntavaaleja on seurattu ns. viestinnällistymiskehityksen valossa: vuoden 2003 vaaleista Borg & Moring (2005) ja 2007 vaaleista Moring & Mykkänen (2009). Viestinnällistyneessä politiikassa vaalikampanjoita käydään yhä enemmän itsenäistyneen ja kaupallistuneen median ehdoilla. Viestinnällistymisen taustalla nähdään olevan koko yhteiskuntaa koskeva prosessi, jossa ensinnäkin tiedon ylitarjonta ja vajaa kysyntä tekevät tiedotusvälineistä halutun resurssin haltijoita. Toiseksi tiedotusvälineet professionalisoituvat ja irtaantuvat puolueiden ohjauksesta. Kolmanneksi tällaisessa tilanteessa poliitikot pyrkivät ennakoimaan toimintansa saamaa julkisuutta ja erottautumaan tavalla, joka maksimoi julkisuudesta saatavaa hyötyä on puhuttu myös julkisuuspelistä. Neljänneksi sosiaaliset muutokset ja niiden mukana äänestäjien liikkuvuus lisäävät poliittisen viestinnän vaikutusta, kun valitsijat ovat alttiimpia muuttamaan perinteisiä kantojaan tiedonvälityksen seurauksena. Viestinnällistyvässä yhteiskunnassa on nähty myös tiettyjä kehitysvaiheita. Ensimmäisessä vaiheessa tiedotusvälineet nousevat tärkeimmäksi kanavaksi kansalaisten, poliitikkojen ja hallinnon välillä. Seuraavassa vaiheessa tiedotusvälineet tulevat vähemmän riippuvaisiksi poliittisista tahoista ja saavat lisää valtaa viestinnän sisällön ja uutisarvon ratkaisemiseen. Kolmannessa vaiheessa poliittiset toimijat alkavat itse mukautua medialogiikkaan vaikuttaakseen julkisuuteen ja lisätäkseen näkyvyyttään. Neljännessä vaiheessa koko poliittinen järjestelmä sisäistää medialogiikan ja alkaa itsekin noudattaa sitä. 13 Vaalien yhteydessä viestinnällistymisen yksi keskeinen seuraus liittyy kampanjoinnin korostumiseen, kun poliittiset toimijat pyrkivät erottautumaan toisistaan. Kampanjoinnin kiihtyessä vaalibudjetit kasvavat yleistä kustannustasoa nopeammin. Poliittiset toi-

12 mijat panostavat yleensäkin entistä enemmän mainontaan näkyvyyden lisäämiseksi ja laajentamiseksi, kun tarkoituksena on saavuttaa kaikki potentiaaliset äänestäjät. Kolmas oleellinen tekijä heijastaa vaalityön muuttunutta tyyliä, mitä ilmentää esim. negatiivinen kampanjointi ja ns. metakampanjointi, jossa julkisuus kohdistuu esim. kampanjoinnin toimintatapoihin. Yksi tyyliä kuvastava muutos liittyy ns. jatkuvaan kampanjointiin, kun poliitikot pyrkivät olemaan näkyvästi esillä koko vaalikauden jo ennen varsinaista kampanjaaikaa. Viestinnällistymisen olemusta heijastaa myös se, että poliitikot hakeutuvat viihdejulkisuuteen korvatakseen vaikutusvaltansa vähenemistä perinteisen journalismin saralla. Lisäksi yksi kehitykselle ominainen piirre liittyy vaalien henkilöitymiseen. Se näkyy esimerkiksi siinä, että puolueet rakentavat kampanjoitaan kärkiehdokkaiden varaan. 14 Edellä käsiteltyjä näkemyksiä pidemmälle kampanjoinnin muutosten mallintamisen ovat vieneet David M. Farrell ja Paul Webb. Heidän artikkelissaan Political Parties as Campaign Organizations (2000) todetaan, että puolue- ja vaalitoiminnan perusteet ovat muuttuneet oleellisesti viime vuosikymmeninä. Kun ideologiset rajalinjat ovat hämärtyneet, puoluesamastuminen on heikentynyt ja liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut, niin samalla puolueiden jäsenmäärät ja organisaatioperustat ovat ohentuneet. Puolueet ovat mukauttaneet toimintatapojaan ja organisaatioitaan yhä enemmän vaalityötä silmällä pitäen. Ne panostavat huomattavasti aikaa ja rahaa uuteen kampanjateknologiaan. Samalla toiminta ammattimaistuu ja painopiste siirtyy organisaation keskustason suuntaan. Huomio kiinnittyy enenevässä määrin puolueiden julkikuvaan ja yksittäisiin vaaliteemoihin perinteisten aatteellisten painostusten kustannuksella. Vaaleihin puolueista muotoillaan sopivia tuotteita äänestäjien tavoittamiseksi. Farrell ja Webb tarkastelevat kampanjoinnin muutoksia kehitysvaiheina, joita voitaisiin luonnehtia myös toisiaan seuraavina aikakausina: 1) perinteisen vaalityön aikakausi, 2) television kausi ja 3) uuden teknologian kausi. Kaikissa vaiheissa käytössä on ajalle ominaiset kampanjoinnin tyylit ja vaalityön välineet. Farrel ja Webb kuvaavat vaalityön kehitystä määrittäviä muuttujia kolmessa kategoriassa: a) tekniset, b) voimavaroihin liittyvät ja c) temaattiset ratkaisut (technical-, recource- and thematic developments). Teknistä kehitystä kuvaa yhtäältä tapa suunnitella vaalityötä ja toisaalta tapa käyttää viestintäteknologiaa kampanjoinnin välineenä. Ensimmäisessä eli perinteisessä vaiheessa vaalityön suunnittelu on vähäistä ja kampanjointi hoidetaan pääosin lehdistön ja muun painetun materiaalin, kuten julisteiden ja esitteiden, avulla. Toisessa vaiheessa vaa-

13 leihin uhrataan huomattavasti enemmän aikaa: valmistelut aloitetaan vähintään vuosi ennen vaaleja, ja tarkoitusta varten puolueet perustavat erillisiä suunnitteluelimiä. Viestintä keskittyy televisioon, ja huomattava määrä voimavaroja uhrataan myös puoluejohtajien sekä ehdokkaiden mediakoulutukseen. Varsinaisten vaalimainosten ohessa panostetaan suhdetoimintaan sekä yleiseen julkikuvaan ja näkyvyyteen. Kolmannessa vaiheessa puhutaan jo jatkuvasta kampanjoinnista, jota hoitavat vakiintuneet toimielimet tai jopa osastot puolueiden sisällä. Kampanjointi kanavoidaan television ohessa uuden viestintäteknologian avulla esim. internetiin sekä kaapeli- ja digitaalitekniikan tarjoamiin ratkaisuihin. Voimavaroihin viittaava kehitys liittyy puolestaan kampanjaorganisaatioiden rakenteeseen sekä erilaisten asiantuntijoiden ja konsulttien käyttöön. Perinteisen vaalityön kaudella vaalityöstä vastaavat pääosin puoluetoimitsijat sekä vapaaehtoiset jäsenet ja kannattajat. Kampanjointi hoidetaan pitkälti paikallisista lähtökohdista. Toisessa vaiheessa eli television aikakaudella kampanjan voimavaroja ja suunnittelua keskitetään yhä enemmän puolueen keskustasolle. Osin valmistelusta vastaavat puolueiden omat media-alan ammattilaiset, mutta samalla yleistyvät myös ostetut konsulttipalvelut. Kolmannessa vaiheessa vaaliorganisaatiota hoitavat puoluejohdon ympärille kootut alan täysipäiväiset ammattilaiset, joita täydennetään ulkopuolisilla konsulteilla. Lisäksi ammattimaiset toimintamallit ja rutiinit pyritään ulottamaan läpi järjestö- ja ehdokaskentän. Asetelma 1.3. Vaalikampanjoinnin kolme aikakautta* Aikakausi Vaalityö Vaalityön tekniikka: Vaalivalmistelut Mainonta / näkyvyys Perinteinen aikakausi Lyhyt vaalivalmistelu Lehtimainonta, julisteet yms. Television aikakausi Pitkä suunnittelu Televisio Uuden teknologian aikakausi Jatkuva kampanjointi TV, internet, ym. teknologia Vaalien voimavarat: Vaalityön organisointi Vaalityön tekijät Palaute Kampanjan tematiikka: Kommunikaatio Kampanjoinnin kohde Kampanjoinnin tyyli Locally / decentralized Ehdokkaat ja puolueväki Kentältä Kiertueet ja yleisötilaisuudet Perinteiset äänestäjät Propaganda Nationalization/centralization Konsultit poliitikkojen apuna Kentältä ja gallupeilla Tv-väittelyt, pressitilaisuudet Koko äänestäjäkunta Myyntikonsepti * Tässä on mallin typistetty asetelma: vrt. alkuperäinen täysversio Farrell & Webb 2000, 104. Locally with central scrutiny Vaalityön täysammattilaiset Tieteellisellä analyysillä Kohdennettu median käyttö Kaikki erikseen huomioituna Markkinointikonsepti Teemallisina ulottuvuuksina Farrell ja Webb viittaavat mm. kampanjakommunikaatioon ja ilmeeseen sekä siihen, millaiselle kohderyhmälle kampanjointi on suunnattu. Perinteisellä kaudella keskeisiä vaalityön muotoja ovat vaalikiertueet ja -tilaisuudet. Kam-

14 panja perustuu tietylle sosiaalisesti rajatulle kohderyhmälle suunnattuun propagandaan, kun pyritään mobilisoimaan omat potentiaaliset kannattajat. Toista vaihetta tyypittää television kasvava merkitys, ja varsinaisen vaalimainonnan ohessa pyritään lisäämään erilaista oheisjulkisuutta ja yleisnäkyvyyttä. Kärkinimien johdolla puoluetta myydään kaikkialla samalla kaavalla mahdollisimman laajan äänestäjäkunnan tavoittamiseksi (catch-all). Viimeisessä eli kehittyneimmässä vaiheessa sähköisellä medialla saadaan tavoitettua laaja yleisö, mutta sen lisäksi kampanjoinnin sisältöä pystytään valikoimaan ja muuttamaan aina tietyn kohteen ja saadun palautteen mukaan. Tässä vaiheessa kampanjointi alkaa muistuttaa pitkälle kehitettyä markkinointikonseptia. 15 Farrellin ja Webbin luokittelu kuvastaa puoluetoiminnan ja kampanjoinnin muutossuuntaa, jolle on tyypillistä teknologian kehitys, toiminnan ammattimaistuminen ja puolueen keskusorganisaation kasvava merkitys. Samalla puolueen ja erityisesti puoluejohdon julkisuuskuvasta on muotoutunut yksi oleellinen lähes vaaliteemaa muistuttava osa kampanjointia. Lisäksi kampanjoita pystytään rakentamaan ja suuntamaan entistä tarkemmin, jolloin voidaan ottaa huomioon erilaisten äänestäjäryhmien toiveita ja mielipiteitä. Vaikka kehityksen suunta on laajalti nähtävissä, niin sen toteutuminen käytännössä vaihtelee huomattavasti eri maiden välillä. Kehitysvaiheet etenevät toisistaan poikkeavilla aikataululla, ja eri valtioiden lainsäädännöllisten, taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen taustojen mukana osa kuvatuista ilmiöistä saattaa jäädä toisinaan kokonaan toteutumatta. Toisaalla taas modernit ja perinteiset toimintamuodot voivat olla toisiaan täydentäviä elementtejä. Farrellin ja Webbin mukaan USA:ssa kampanjointi alkoi siirtyä kolmanteen eli kehittyneen teknologian vaiheeseen 1980-luvun lopulla. Joissain Euroopan maissa vastaavia piirteitä on alkanut näkyä vuosituhannen vaihteessa. 16 Farrellin ja Webbin mukaan kampanjointi kehittyvän teknologian avulla on kallista, ja vaalikuluissa on ollut nähtävissä kasvusuuntaus. He eivät kuitenkaan puhu jatkuvasti kiihtyvästä kulujen lisääntymisestä vaan näkevät siinäkin tiettyjä kehitysvaiheita. Esimerkiksi 1970-luvun voimakkaan kasvun jälkeen 1980-luvun alussa oli tietynlainen tasaantumisvaihe. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa kulut lähtivät jälleen nopean kasvun uralle. Eri maissa kulukehitys on toki vaihdellut huomattavasti. 17 Kaiken kaikkiaan vaaleissa on siis nähty 1960-luvulta alkaen muutamia kansainvälisesti toistuvia ilmiöitä. Osa niistä liittyy kampanjoinnin yleiseen luonteeseen ja toimintatapaan. Osaa voidaan tarkastella myös erityisesti vaalirahoituksen kannalta:

15 Kampanjakuluissa on selvä kasvusuuntaus Kampanjointi siirtyy enenevässä määrin sähköiseen mediaan Kampanjointi painottuu yhä enemmän puolueilta yksittäisille ehdokkaille Puolueorganisaatioiden sisällä keskustason merkitys korostuu entisestään Tässä hankkeessa on tarkoitus arvioida, miten mainitut ilmiöt ovat toteutuneet Suomessa nimenomaan vaalirahoituksen näkökulmasta. Tutkimus etenee siten, että seuraavat pääluvut keskittyvät kukin yhden vaalityypin rahoitusjärjestelyjen peruskuvaukseen: pääluku 2. vuoden 2008 kuntavaaleihin, pääluku 3. vuoden 2009 eurovaaleihin ja pääluku 4. vuoden 2011 eduskuntavaaleihin. Kussakin luvussa arvioidaan rahan käyttöä myös aiemmissa saman tyypin vaaleissa. Lopuksi pääluvussa 5. pyritään kuvaamaan suomalaisen järjestelmän kehitystä pidemmällä tähtäimellä. Samalla arvioidaan sitä, miten suomalaisen vaalirahoituksen ominaispiirteet vastaavat em. kansainvälisesti todennettuja kampanjoinnin ja vaalirahoituksen pitkän ajan yleisimpiä suuntaviivoja ja kehitysvaiheita. 1.4. Tutkimusaineistot Tutkimustehtävän vaatimat aineistot pohjautuvat ensisijaisesti julkisiin asiakirjoihin. Puolueiden keskusjärjestöiltä on vaadittu 1970-luvulta alkaen julkisia tilinpäätöksiä, joissa olisi tullut ilmoittaa myös vaalikulujen määrästä. Vuodesta 1987 lähtien ne ovat joutuneet lisäksi toimittamaan erillisen selvityksen vaalirahoituksensa tulo- ja menorakenteista. Vastaavat vaatimukset ovat koskeneet vuodesta 1987 lähtien myös puolueiden piirijärjestöjä. Asiakirjat ovat pääosin koottavissa valtioneuvoston arkistosta ja oikeusministeriöstä. Vanhimpien dokumenttien mahdollisia laadullisia puutteita joudutaan ehkä paikkaamaan puolueiden omilla arkistolähteillä. Vaaleissa valituksi tulleiden ehdokkaiden vaalirahoitustiedot ovat puolestaan koottavissa julkisista rekistereistä vuonna 2000 säädetyn vaalirahoituksen julkisuuslain myötä. Ongelmaksi jää valitsematta jääneiden ehdokkaiden rahoitus, koska heillä ei ole

16 asiasta yleistä ilmoitusvelvoitetta. Tältä osin tietoja kootaan muilla perusteilla eli vaalirahoituksen vapaaehtoisilla ennakkoilmoituksilla ja mediasta koottavilla tiedoilla. Tutkimuksessa siis pyritään ensi kertaa selvittämään kuntavaalien ehdokasrahoituksen perusteet. Viime (2008) vaaleista on käytössä valtuutettujen ja varavaltuutettujen viralliset vaalirahoitusilmoitukset. Lisäksi Yleisradion vaalikoneeseen vastasi huomattavan laajalti muitakin ehdokkaita, jotka arvioivat etukäteen myös vaalibudjettejaan. Tarkasteluun valitaan viisi suurinta kaupunkia ja puolet niistä kaupungeista, joiden asukasluku on 50.000 100.000. Lisäksi mukaan otetaan kaikki Varsinais-Suomen kunnat sekä vastaava määrä satunnaisesti valittuja saman kokoluokan kuntia muualta Suomesta. Mukana on siis runsaat 60 kuntaa, ja otoksella pyritään kuvaamaan ehdokasrahoitusta kooltaan, sijainniltaan ja poliittisilta voimasuhteiltaan vaihtelevassa kuntakirjossa. Eurovaalien (2009) rahoitusta voidaan hahmottaa valittujen edustajien vaalirahoitusilmoituksilla. Kuva päästää täydentämään laajemman ehdokasjoukon tekemällä vaalirahoituksen virallisilla mutta vapaaehtoisilla ennakkoilmoituksilla, eri vaalikoneiden tiedoilla sekä muilla median tarjoamilla rahoitustiedoilla. Eduskuntavaaleissa on kertaalleen toteutettu koko ehdokasjoukkoa koskeva rahoitustutkimus (Venho 1999). Tuoreimpien eli 2011 vaalien yhteydessä on jälleen tarkoitus arvioida koko ehdokaskirjon rahoitusjärjestelyjä. Asiaa päästään selvittämään valituksi tulleiden edustajien pakollisilla vaalirahoitusilmoituksilla, muiden ehdokkaiden ennakkoilmoituksilla, eri vaalikoneiden tarjoamilla tiedoilla sekä muualta mediasta koottavissa olevilla aineistoilla.

17 2. VUODEN 2008 KUNTAVAALIEN KAMPANJARAHOITUS Tämä pääluku kartoittaa 2008 kuntavaaleihin liittyvän kampanjarahoituksen perusteita. Aluksi luodaan kuva ehdokkaiden kampanjabudjeteista. Sen jälkeen hahmotetaan puolueiden panostusta kuntavaaleihin. Lopuksi arvioidaan vaalien kokonaiskustannuksia. 2.1. Ehdokasrahoitus kuntavaaleissa Suomessa ei juuri ole aiempaa tutkimusta kuntavaaliehdokkaiden kampanjarahoituksesta eikä aihetta ole lähestytty kokonaisuutena journalistisin tai muinkaan perustein. Ennen vuosituhannen vaihdetta ei yksinkertaisesti ollut tarjolla edes perustietoja ehdokkaiden kampanjabudjeteista. Muutamissa hankkeissa on toki arvioitu yksittäisiä kuntia seuraamalla ehdokkaiden vaalimainontaa sanomalehdistössä (esim. Pietilä 1973, Borg ym. 1977 ja Paloheimo 1987). Vuonna 2000 voimaan tullut laki ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta (414/2000) velvoitti valtuutetut ja varavaltuutetut ensi kertaa kertomaan kampanjointiin käyttämänsä rahan määrän ja lähteet. Samalla erityisesti paikalliset mediat ryhtyivät raportoimaan yksittäisten valtuutettujen vaaleihin käyttämistä summista. Vuoden 2008 vaaleihin

18 uudistetut normit puolestaan laajensivat julkisuusvaatimuksia siten, että valtuutettujen ja varavaltuutettujen pitää eritellä myös kampanjabudjettinsa menojakauma (laki 604/2008 ja oikeusministeriön päätös 11/41/2008). Viime kuntavaaleissa valtuutettujen ja varavaltuutettujen piti siis kertoa kokonaiskulunsa sekä jaotella vaalibudjettinsa tulot ja menot seuraavasti: Asetelma 2.1. Ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoitusperusteet 2008 kuntavaaleissa * Vaalikampanjan rahoitus (tuloerittely) Vaalikampanjan kulut Omat varat Lehtimainonta Tuki yksityishenkilöiltä Radiomainonta Tuki yrityksiltä Televisiomainonta Tuki puoluejärjestöiltä Mainonta muissa viestintävälineissä Tuki muilta vastaavilta päätahoilta Ulkomainonta Muu mainonta Mainonnan suunnittelu Vaalitilaisuudet Vastikkeellisen tuen hankintakulut Muut kulut * Ilmoitusperusteita uusittiin seuraavan vuoden lakiuudistuksessa. Vaalirahoitusta koskeva yleinen mielenkiinto on johtanut siihen, että laajentuneiden lakimääräisten vaatimusten ohessa aiheesta on muutenkin tarjolla tietoa aiempaa enemmän. Esimerkiksi Yleisradion vaalikoneessa esitettiin kaikille vuoden 2008 kuntavaalien ehdokkaille kysymys mm. henkilökohtaisen vaalibudjetin koosta. Lisäksi kuntia ohjeistettiin vuonna 2008 julkistamaan kotisivuillaan valituksi tulleiden valtuutettujen vaalirahoitusilmoitukset. Siten vuoden 2008 vaalit tarjoavat käytännössä ensi kertaa mahdollisuuden laatia laaja arvio kuntavaalikampanjoinnin ehdokasrahoituksesta. Vuonna 2008 vaalit järjestettiin 332 kunnassa 1. Asukasluvun mukaan suuruusjärjestyksessä listattuna ensimmäisenä oli Helsinki (577.928) ja viimeisenä Suomenniemi (801). Keskimäärin kunnissa oli runsaat 15.000 asukasta, ja mediaanikuntien väkiluku oli noin 6.000. Vaaleihin oli lähtenyt mukaan kaikkiaan 38.509 ehdokasta, joista tuli valittua 10.412 valtuutettua ja suunnilleen vastaava määrä varavaltuutettuja. Käytännössä siis hieman yli puolet kaikista ehdokkaista kuului vaalirahan ilmoitusvelvollisten piiriin. Seuraavassa ehdokkaita tarkastellaan kunnittain otoksella, jolla pyritään huomioimaan kuntien kokoerot, erilaiset poliittiset voimasuhteet sekä maantieteellisesti vaihteleva sijainti. Lähtökohtana on kuntakentän jako viiteen kokoluokkaan väkiluvun mukaan 2.

19 Yli 150.000 asukkaan kunnat (viisi suurinta eli isoimmat kunnat) 50.001 150.000 asukkaan kunnat (iso kunnat) 15.001 50.000 asukkaan kunnat (keskikoon kunnat) 5.001 15.000 asukkaan kunnat (pienehköt kunnat) Alle 5.001 asukkaan kunnat (pienimmät kunnat) Yli 150.000 asukkaan kaupunkeja on yhteensä viisi, jotka kaikki otetaan mukaan tarkasteluun. Seuraavassa luokassa kuntia on kaikkiaan 14, joista tarkasteluun valitaan puolet. Alle 50.001 asukkaan kunnista mukaan valitaan kaikki Varsinais-Suomen vaalipiirin kunnat sekä vastaava määrä muita kuntia satunnaisotoksena eri kokoluokista. Esimerkiksi 15.001 50.000 asukkaan kuntia on Varsinais-Suomessa yhteensä seitsemän, ja näiden lisäksi mukaan otetaan seitsemän muuta saman kokoluokan kuntaa muualta Suomesta. Vastaavaan tapaan mukaan valitaan myös pienimpiä kuntia. Siten ehdokkaiden vaalirahoitus tulee arvioiduksi kaikkiaan 62 kunnassa. Valittujen kuntien luettelo ilmenee kootusti esim. seuraavien sivujen taulukoissa 2.1. 2.5. ja kaaviossa 2.1. 3 2.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko Aluksi tarkastellaan ehdokasbudjettien kokoa viidessä suurimassa kaupungissa, joiden väkiluku oli vuoden 2008 kuntavaalien aikaan yli 150.000. Helsingissä 85 valtuustopaikkaa tavoitteli yhteensä 995 ehdokasta. Valtuutettujen ja varavaltuutettujen lakimääräisten ilmoitusten ohessa noin 580 muuta ehdokasta oli arvioinut muissa yhteyksissä vaalikulujensa määrää. Siten keskimääräisiä budjetteja päästään laskemaan aineistolla, joka kattaa runsaat 75 % ehdokkaista (747/995). Näiden tietojen mukaan Helsingissä valtuutettujen keskibudjetit olivat vajaat 7.700 ja kaikkien ehdokkaiden keskikulut arviolta 1.600 euroa. 4

20 Taulukko 2.1. Ehdokkaiden kampanjabudjetit isoimmissa kaupungeissa 2008 kuntavaaleissa / euro Ehdokkaat Kaupunki Valtuutetut (keskibudjetti) Varavaltuutetut (keskibudjetti) Kaikki ehdokkaat (arvio keskibudjetista) Suurimmat yksittäiset ehdokasbudjetit Helsinki 7.700 4.300 1.600 49.580 / 41.280 / 25.800 Espoo 4.200 1.800 1.000 44.670 / 11.950 / 11.290 Tampere 4.300 1.800 1.000 48.320 / 15.300 / 13.750 Vantaa 2.500 1.300 700 11.810 / 8.900 / 7.890 Turku 4.700 1.500 900 16.390 / 15.040 / 14.960 Lähde: Ks. viite n:o 4. Muissa suurimmissa kaupungeissa oli jaossa 67 valtuustopaikkaa, kun ehdokkaiden määrä vaihteli 619 ja 664 välillä. Espoossa, Tampereella ja Turussa valtuutettujen keskibudjetit sijoittuivat 4.000 5.000 euron välille, mutta Vantaalla kulut jäivät selvästi vähäisemmiksi eli 2.500 euroon. Kaikissa neljässä kaupungissa keskibudjetteja päästiin arvioimaan aineistoilla, joissa yhtä varavaltuutettua lukuun ottamatta kaikki ilmoitusvelvolliset olivat toimittaneet kuntansa keskusvaalilautakunnalle lakimääräisen vaalirahoitusilmoituksen. Kun mukaan laskettiin valitsematta jääneiden muissa yhteyksissä antamat tiedot, niin 65 70 % ehdokkaita oli ilmoittanut tavalla tai toisella vaalikuluistaan. Edellä mainituissa neljässä kaupungissa kaikkien ehdokkaiden keskimääräiset vaalikulut vaihtelivat arviolta 700 1.000 eurossa. Enimmillään yksittäisten kuntavaaliehdokkaiden vaalikulut olivat kohonneet Helsingissä ja Espoossa lähes 50.000 euroon. Tampereella suurimmat budjetit liittyivät ilmeisesti kuntavaalien yhteydessä toteutettuun pormestarivaaliin. 5 Seuraavaksi suurimmassa luokassa eli isoissa 50.001 150.000 asukkaan kaupungeissa valtuutettujen lukumäärä vaihteli 51 75 välillä. Esimerkiksi Jyväskylässä valtuutettujen määrä oli kuntaliitoksen mukana kasvanut 75:een, kun Kotkassa heitä oli 51. Valtuutettujen keskibudjetit vaihtelivat 1.200 3.600 eurossa. Suhteellisen merkittävää vaihtelua selittänevät kuntaliitokset. Pienimmät keskibudjetit olivat yleensä niissä kaupungeissa, joissa oli tehty kuntaliitoksia edellisten vaalien jälkeen. Suurimmat keskibudjetit puolestaan löytyivät kaupungeista, kuten Lahdessa ja Porissa, jotka eivät lukeutuneet kuntaliitosten piiriin.

21 Taulukko 2.2. Ehdokkaiden kampanjabudjetit isoissa kaupungeissa 2008 kuntavaaleissa / euro Ehdokkaat Kaupunki Valtuutetut (keskibudjetti) Varavaltuutetut (keskibudjetti) Kaikki ehdokkaat (arvio keskibudjetista) Suurimmat yksittäiset ehdokasbudjetit Jyväskylä 1.700 700 500 600 6.960 / 5.820 / 5.330 Lahti 3.600 1.200 1.000 14.000 / 11.740 / 10.320 Kuopio 1.200 800 500 4.770 / 3.900 / 3.130 Pori 2.500 1.000 800 900 6.700 / 5.740 / 5.640 Joensuu 1.300 700 500 5.370 / 4.830 / 4.150 Rovaniemi 1.200 200 300 400 500 4.670 / 3.810 / 3.500 Salo 1.500 500 n.a. 12.490 / 9.910 / 6.930 Kotka 1.200 500 600 500 5.510 / 4.690 / 4.250 Lähde: Ks. viite n:o 4. Isoissa kaupungeissa ehdokkaiden määrä vaihteli Kotkan 265:sta Jyväskylän 572:een. Kun lakimääreisiin ilmoituksiin lisättiin valitsematta jääneiden ehdokkaiden tiedot, niin 61 73 % kaikista ehdokkaista oli kertonut tavalla tai toisella vaalikulujensa määrästä. Koko ehdokasjoukon keskibudjetit sijoittuivat yleensä noin 500 euroon, mutta Lahdessa ja Porissa keskikulut kohosivat muista selvästi poiketen noin 1.000 euroon. Seuraavassa luokassa eli 15.001 50.000 asukkaan keskikokoisissa kaupungeissa valtuustopaikkojen luku määritellään kuntalaissa joko 43:een tai 51:een. Ehdokkaiden määrä nyt tarkastelluissa kunnissa vaihteli noin 130:sta (Hollola) 300:een (esim. Järvenpää). Valtuutettujen keskimääräiset kampanjakulut vaihtelivat kunnittain yleensä 400 600 eurossa, mutta enimmillään kulut olivat Järvenpäässä 900 ja vähimmillään Länsi- Turunmaalla 300 euroa. Kun valtuutettujen ja varavaltuutettujen virallisiin rahoitusilmoituksiin lisättiin valitsematta jääneiden ehdokkaiden muualla antamat tiedot, niin useimmiten 60 70 % kaikista ehdokkaista oli julkistanut ainakin arvionsa vaalibudjettinsa koosta. Siten kaikkien ehdokkaiden keskikulut olivat arvioitavissa keskikokoisissa kunnissa noin 200 400 euroon. Keskikoon eli 15.001 50.000 asukkaan kuntaluokassa koko ehdokasjoukon keskimääräisten budjettien hahmottaminen on kaikkein vaikeinta, koska virallisen vaalirahoitusilmoituksen antavien ehdokkaiden osuus jää useimmiten alle puoleen koko ehdokasjoukosta. Samaan aikaan valitsematta jääneillä ehdokkailla vaalikulut jäävät yleensä jo niin pieniksi, ettei esim. Ylen vaalikoneessa pohjaksi annettu jaottelu enää pysty erottelemaan näitä budjetteja toisistaan. Siten kuntakohtaisten keskiarvojen hahmottamiseksi on otettu

22 huomioon mm. se, kuinka yleisesti valitsematta jääneiden ehdokkaiden kulut ovat ylittäneet pienimmän kululuokan (0-500) ja kuinka usein valtuutettujen ja varavaltuutettujen viralliset ilmoitukset sisältävät puhtaita nollabudjetteja. Lisäksi on seurattu mm. paikallisten puoluejärjestöjen asettamien ehdokasmaksujen määrää ym. saatavilla olevia taustatietoja. Suurimmillaan yksittäisten kandidaattien vaalikulut keskikokoisissa kaupungeissa oli puolestaan laskettavissa yleensä korkeintaan muutamissa tuhansissa euroissa. Taulukko 2.3. Ehdokkaiden kampanjabudjetit keskikokoisissa kaupungeissa 2008 vaaleissa / euro Ehdokkaat Kaupunki Valtuutetut (keskibudjetti) Varavaltuutetut (keskibudjetti) Kaikki ehdokkaat (arvio keskibudjetista) Suurimmat yksittäiset ehdokasbudjetit Rauma 600 300 250 2.550 / 2.280 / 2.020 Järvenpää 900 300 < 350 5.400 / 3.210 / 3.000 Kajaani* 650 250 250 2.400 / 2.380 / 2.320 Nokia 500 200 < 200 3.130 / 2.980 / 1.780 Kaarina 450 300 < 250 3.250 / 2.290 / 1.530 Raisio 500 250 200 2.530 / 1.770 / 1.310 Kemi 500 600 200 300 < 300 2.270 / 1.690 / 1.430 Hollola 850 300 400 450 3.940 / 2.950 / 2.720 Äänekoski 450 200 250 200 250 1.440 / 1.190 / 1.160 Naantali 800 300 300 350 5.000 / 3.630 / 2.880 Loimaa 350 n.a. n.a. 1.590 / 1.500 / 870 Uusikaupunki 450 150 200 200 250 1.660 / 1.510 / 1.220 Lieto 550 600 300 < 350 1.940 / 1.760 / 1.730 Länsi-Turunmaa 300 150 200 1.330 / 1.200 / 1.080 Lähde: Ks. viite n:o 4. *Kajaanissa osa ehdokkaista kampanjoi samanaikaisesti kuntavaaleissa ja maakuntavaaleissa. Kuntakoon pienentyessä seuraavana käsitellään pienehköjä kuntia, joiden asukasluku oli 5.001 15.000. Näissä kunnissa valtuustopaikkojen luku oli joko 27 tai 35. Suurimmillaan valtuutettujen ilmoittamat keskibudjetit kohosivat Lapualla noin 600 euroon ja pienimmillään ne jäivät Nivalassa noin 150 euroon. Yleensä valtuutettujen keskikulut sijoittuivat tässä luokassa kuitenkin varsin tasaisesti 200 400 euroon.

23 Taulukko 2.4. Ehdokkaiden kampanjabudjetit pienehköissä kunnissa 2008 vaaleissa / euro Ehdokkaat Kunta Valtuutetut (keskibudjetti) Varavaltuutetut (keskibudjetti) Kaikki ehdokkaat (arvio keskibudjetista) Suurimmat yksittäiset ehdokasbudjetit Lapua 600 450 < 400 3.210 / 1.760 / 1.500 Nivala 150 100 < 150 550 / 530 / 320 Paimio 250 150 200 150 900 / 890 / 770 Somero 300 150 < 200 1.550 / 1.450 / 1.000 Masku 400 200 < 250 2.350 / 1.850 / 1.820 Karkkila 200 < 100 < 150 1.700 / 600 / 520 Nurmes 300 350 150 200 200 250 1.200 / 810 / 800 Laitila 400 450 150 250 1.640 / 1.620 / 930 Pöytyä 250 n.a n.a. 760 / 700 / 560 Mynämäki 200 < 100 < 150 1.100 / 640 / 540 Inari 350 250 200 250 970 / 970 /930 Ilomantsi 300 150 200 1.490 / 930 / 690 Nummi-Pusula 400 150 200 1.520 / 1.380 / 810 Rusko 200 < 100 100 3.000 / 710 / 470 Lähde: Ks. viite n:o 4. Alle 15.000 asukkaan kunnissa ehdokkaiden määrä jää yleisesti niin vähäiseksi, että suurin osa kaikista kandidaateista tulee valituksi joko valtuutetuksi tai varavaltuutetuksi. Siten pääosa ehdokkaista joutuu antamaan virallisen vaalirahoitusilmoituksen. Käytännössä siis valtaosassa Suomen kuntia koko ehdokasjoukon keskibudjetit pystytään arvioimaan vuoteen 2008 saakka pitkälti lakimääräisten ilmoitusten perusteella. Tutkimukseen nyt valituissa kaikissa 5.001 15.000 asukkaan kunnissa yli puolelta ehdokkaista joutui tekemään virallisen vaalirahailmoituksen usein jopa 70 80 % koko ehdokasjoukosta kuului ilmoitusvelvollisten piiriin. Voidaan siis varsin luotettavasti arvioida, että pienehköissä kunnissa kaikkien ehdokkaiden keskibudjetit vaihtelivat yleensä 200 euron molemmin puolin. Viimeiseksi tarkastellaan kaikkein pienimpiä eli alle 5.000 asukkaan kuntia, joissa on vähintään 13 ja enintään 27 valtuutettua. Vuonna 2008 noin 45 % Suomen kunnista (157/348) kuului tähän kategoriaan. Pienkunnissa valtuutettujen ja varavaltuutettujen osuus kaikista ehdokkaista kasvaa huomattavan suureksi, joten vaalirahoitusilmoitus vaaditaan yleensä vähintään 2/3 ehdokkaista usein jopa 80 90 %:lta ehdolle asettuneista. Vaikka kaikkein pienimmissä kunnissa vaalirahoitusilmoitusten määrässä ja laadussa olisi

24 ollut varsin usein parantamisen varaa, niin joka tapauksessa voidaan todeta, että valtuutettujen keskibudjetit vaihtelivat yleisesti 100 200 euron molemmin puolin. Taulukko 2.5. Ehdokkaiden kampanjabudjetit pienimmissä kunnissa 2008 vaaleissa / euro Ehdokkaat Kaupunki Valtuutetut (keskibudjetti) Varavaltuutetut (keskibudjetti) Kaikki ehdokkaat (arvio keskibudjetista) Suurimmat yksittäiset ehdokasbudjetit Nousiainen 100 100 100 800 / 440 / 320 Askola 100 150 < 100 100 600 / 520 / 440 Rantasalmi < 100 < 100 < 100 330 / 270 / 230 Aura 400 < 100 150 1.940 / 1.530 / 600 Maaninka 300 150 150 200 890 / 800 /650 Uurainen < 100 < 100 < 100 560 / 190 / 190 Sauvo 150 200 100 150 100 150 1.030 /600 /520 Köyliö 100 < 100 100 350 / 300 / 300 Keitele 100 150 100 150 150 550 / 540 / 480 Pomarkku 100 < 100 < 100 490 / 340 / 290 Koski Tl < 100 < 100 < 100 300 / 200 / 110 Vehmaa 300 350 < 100 < 200 990 / 870 / 660 Pyhäranta 100 100 150 100 150 1.030 / 900 / 720 Marttila < 100 < 100 < 100 150 / 150 /150 Rautavaara 100 < 100 <100 770 / 770 / 300 Tarvasjoki < 100 < 100 < 100 550 / 130 / 110 Kinnula 150 100 n.a. 550 / 450 / 380 Taivassalo 200 150 150 540 / 430 /320 Karjalohja 100 <100 < 100 300 / 270 / 150 Oripää* 0 0 0 142 (ainoa ilmoitus) Kustavi 100? < 100 170 / 130 / 130 Lähde: Ks. viite n:o 4. * Oripäässä vain yksi ehdokas jätti vaalirahailmoituksen. Sen sijaan kolmen suurimman puolueen paikallisorganisaatiot ilmoittivat kunnan keskusvaalilautakunnalle, etteivät niiden asettamat ehdokkaat käyttäneet lainkaan henkilökohtaista rahoitusta, ja yhteiskuluista vastasi puolueen paikallisyhteisöt. Kaikkein pienimmissä kunnissa koko ehdokasjoukon keskimääräiset kulut jäivät useimmiten 100 euron tietämille. Yksittäisissä pikkukunnissa keskiarvot saattoivat yltää pariinsataan euroon.

Helsinki (577.928) Espoo (241.943) Tampere (209.749) Vantaa (195.978) Turku (175.689) Jyväskylä (128.234) Lahti (100.168) Kuopio (92.946) Pori (76.416) Joensuu (72.444) Rovaniemi (59.354) Salo (54.773) Kotka (54.734) Rauma (39.762) Järvenpää (38.329) Kajaani (38.128) Nokia (30.948) Kaarina (30.403) Raisio (24.119) Kemi (22.641) Hollola (21.789) Ääneskoski (20.320) Naantali (18.405) Loimaa (17.088) Uusikaupunki (15.840) Lieto (15.769) L-Turunmaa (15.427) Lapua (14.262) Nivala (10.988) Paimio (10.192) Somero (9.454) Masku (9.400) Karkkila (9.112) Nurmes (8.649) Laitila (8.474) Pöytyä (8.393) Mynämäki (8.042) Inari (6.868) Ilomantsi (6.052) Nummi-Pusula (6.015) Rusko (5.765) Nousiainen (4.803) Askola (4.758) Rantasalmi (4.142) Aura (3.847) Maaninka (3.845) Uurainen (3.323) Sauvo (3.026) Köyliö (2.867) Keitele (2.612) Pomarkku (2.504) Koski Tl (2.466) Vehmaa (2.444) Pyhäranta (2.233) Marttila (2.032) Rautavaara (1.940) Tarvasjoki (1.933) Kinnula (1.840) Taivassalo (1.703) Karjalohja (1.485) Oripää (1.399) Kustavi (902) 25 Kaavio 2.1. Valtuutettujen keskibudjetit eräissä kunnissa vuoden 2008 kuntavaaleissa / euro 9000 8000 7000 6000 5000 4000 3000 2000 1000 0 Kunta (asukasluku)

26 Kuntavaalien ehdokasbudjettien kokoa selittävät tekijät Mitkä ovat oleellisimmat tekijät, jotka selittävät valtuutettujen kampanjointiin käyttämän rahan määrää? Tarkastelussa olleiden 62 kunnan perusteella selvästi tärkein tekijä on kunnan koko. Vaikka vaihtelu ei ole aivan kategorisen lineaarisia, niin pääsääntöisesti suurimmissa kaupungeissa on suurimmat kampanjakulut, jotka kaventuvat kuntakoon pienentyessä (kaavio 2.1). Tähän pääsääntöön näyttää kuitenkin olevan ainakin yksi poikkeus. Kuntaliitosten mukana kasvaneissa kaupungeissa valtuutettujen keskibudjetit jäävät yleensä muita vastaavan kokoisia kuntia pienemmiksi. Tämä tulee esille erityisesti 50.000 150.000 asukkaan kaupungeissa (taulukko 2.2.): liitoskunnissa on selvästi pienemmät keskibudjetit kuin vanhalla pohjalla kampanjoineissa samankokoisissa kaupungeissa (Lahti ja Pori). Liitokseen kuuluvien pikkukuntien ehdokkaat näyttävät tuovan mukanaan aiemmin totutut vaalityön piirteet eivätkä siirry automaattisesti isomman mittaluokan kampanjointiin. Samansuuntaisia piirteitä on nähtävissä myös 15.000 50.00 asukkaan kunnissa (taulukko 2.3.), vaikka ilmiö ei toistu aivan yhtä säännönmukaisesti (esim. Naantali). Missä määrin maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä ehdokkaiden kuntavaalibudjettien kokoon, kun eduskuntavaaleissa Etelä- ja Länsi-Suomessa on aiemmin käytetty enemmän rahaa kampanjointiin kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa (Venho 1999, 15 25)? Arviota kunnan sijainnin merkityksestä vaalikulujen määrään hämärtää se, että Suomen poliittinen kartasto heijastaa samanaikaisesti kuntakoon ohessa puolue- ja aluejakoa sekä eri tavoin väestön sosiaalista taustaa. Esimerkiksi viisi suurinta kaupunkia sijaitsevat eteläisessä Suomessa ja niissä kaikissa suurimpana valtuustoryhmänä on Kokoomus, jota seuraavat SDP tai Vihreät. Toisaalta nyt arvioiduissa ja eri puolilla maata sijaitsevissa pienimmissä eli alle 5.000 asukkaan kunnissa eniten valtuutettuja on useimmin Keskustapuolueella (18/21). Kunta- ja eduskuntavaaleissa myös vaalipiirien mittakaavat muuttuvat oleellisesti Helsinkiä lukuun ottamatta. Tämän tarkastelun perusteella yksin maantieteellinen sijainti selittää kuitenkin varsin huonosti valtuutettujen keskimääräistä budjettikokoa. Seuratuissa kunnissa on esimerkkejä siitä, miten tavallista suurempia ja pienempiä keskibudjetteja löytyy samankokoisista kunnista maan eri puolilta. Lisäksi yksi tapa arvioida maantieteen mahdollista merkitystä budjettikokoon on vertailla esim. Varsinais-

27 Suomea muuhun maahaan. Lounaisen Suomen ainoassa suuressa kaupungissa Turussa 67 valtuutettua käytti vaalityöhön keskimäärin yli 4.700 euroa. Kokoluokaltaan vertailukelpoisissa kunnissa eli Espoossa, Tampereella ja Vantaalla oli yhteensä 201 valtuutettua, joiden yhteenlaskettujen vaalibudjettien keskiarvo oli vajaat 3.700 euroa. Helsinki poikkeaa kooltaan niin selvästi muista, ettei sitä ole mielekästä rinnastaa muihin kaupunkeihin vaan arvioida omana kokonaisuutenaan. Lisäksi sen erityisluonnetta korostaa kunta- ja eduskuntavaalien identtinen vaalipiirijako. Taulukko 2.6. Valtuutettujen keskibudjetit maantieteen ja kuntakoon mukaan 2008 / euro Kuntien kokoluokka Varsinais-Suomi Muu Suomi Koko Suomi yli 500.000 asukasta (H:ki) - 7.700 7.700 151.001 500.000 4.700 3.700 3.900 51.000 150.000 1.500 1.800 1.700 15.0001 50.000 asukasta 490 620 570 5.001 15.000 asukasta 290 330 310 alle 5.000 asukasta 140 130 136 Lähde: Taulukot 2.1. 2.5. Seuraavan kokoluokan eli 50.001 150.000 asukkaan kaupunkeja oli seurannassa yhteensä kahdeksan. Ainoassa varsinaissuomalaisessa kunnassa eli Salossa valtuutettujen keskibudjetit olivat 1.500 euroa. Muiden seitsemän kaupungin 437 valtuutetulla keskimääräiset vaalikulut olivat vajaat 1.800 euroa eli hieman suuremmat kuin Salossa joskin Salolla oli omassa kokoluokassaan myös lähes pienin asukasmäärä. Parhaiten vertailu onnistuu alle 50.000 asukkaan kunnissa, joita löytyy riittävä määrä yksittäistapausten ohittamiseksi. Varsinais-Suomessa oli seitsemän kuntaa, joiden asukasluku sijoittui välille 15.001 50.000. Samoissa kunnissa 309 valtuutetun keskibudjetti oli 490 euroa. Muualta maasta ja samasta kokoluokasta valituissa kunnissa 333 valtuutetun keskibudjetti ylsi vastaavasti 620 euroon. Runsaan 100 euron eroa selittänee tässäkin parhaiten juuri kuntakoko. Mukana olevista varsinaissuomalaisista esimerkeistä pääosa edustaa luokassaan kaikkein pienimpiä kuntia; Länsi-Turunmaa, Lieto, Uusikaupunki ja Loimaa ovat vain hieman yli 15.000 asukkaan kaupunkeja.

28 Seuraavassa eli 5.000 15.000 asukkaan luokassa oli tässäkin seitsemän kuntaa Varsinais-Suomesta, ja vastaava määrä oli valittu mukaan muualta maasta 6. Kyseisissä varsinaissuomalaisissa kunnissa oli yhteensä 249 valtuutettua, joiden keskibudjetti sijoittui noin 290 euroon. Muualta Suomesta satunnaisesti valituissa seitsemässä kunnassa oli puolestaan 221 valtuutettua, joiden keskimääräiset vaalikulut laskettiin 330 euroksi. Ero jäi siis vain muutamaan kymmeneen euroon. Kaikkein pienimpiä eli alle 5.000 asukkaan kuntia oli Varsinais-Suomessa 11 ja muualta maasta valittiin mukaan tarkasteluun 10 saman kokoluokan kuntaa. Varsinaissuomalaisissa pikkukunnissa 221 valtuutetun keskibudjetit olivat runsaat 140 euroa. Vastaavasti muiden pikkukuntien 210 valtuutettua ilmoittivat käyttäneensä vaaleihin keskimäärin vajaat 130 euroa: ero on noin 10 20 euroa. Yksin maantieteellinen sijainti siis selittää huonosti valtuutettujen budjettikoon vaihtelua, kun osassa tapauksia Varsinais-Suomessa on isommat ja osassa pienemmät keskikulut verrattuna muuhun maahan (taulukko 2.6). Kaikkein pienimmissä kunnissa erot käyvät jo niin vähäisiksi, ettei niillä ole oleellista merkitystä. Kuntien asukasluvun jälkeen tärkein tekijä selittämään valtuutettujen keskibudjetteja liittyykin todennäköisesti enemmän paikkakuntakohtaisiin ominaispiirteisiin kuin maantieteelliseen sijaintiin. Vuosien tai vuosikymmenien aikana vakiintuneet paikalliset käytännöt luultavasti jatkuvat vaaleista toiseen. Niiden selvittäminen on kuitenkin liian laaja tehtävä tässä yhteydessä. Paikkakuntakohtainen seuranta olisi pitänyt ulottaa kaikissa kunnissa jo vaalikampanjointiin sekä poliittisen päätöksenteon muihin yksityiskohtiin ja erityispiirteisiin. Yksi budjettikokoon vaikuttava tekijä liittynee poliittiseen kilpailuasetelmaan: laajamittaisen kilpailun puuttuminen heijastuu kampanjointiin ja vaalikulujen vähäiseen määrään. Mukana oli kahdeksan kuntaa, joissa yhdellä puolueella on yli puolet valtuustopaikoista. Yhdessä tapauksessa vallan keskiössä on RKP (Länsi-Turunmaa) ja seitsemässä kunnassa hallitsevassa asemassa on Keskusta (Nivala, Rantasalmi, Keitele, Koski Tl, Marttila, Köyliö ja Maaninka). Kuudessa yksittäisen puolueen hallitsemassa kunnassa valtuutettujen keskibudjetit jäivät alle samankokoisten kuntien keskiarvon, yhdessä kunnassa kulut ylsivät keskimääräiselle tasolle (Keitele) ja vain yhdessä kunnassa budjetit olivat keskiarvoja suurempia (Maaninka). Entä miten puolueiden voimasuhteet heijastuvat valtuutettujen vaaleissa käyttämän rahan määrään? Kun vaaliraha yhtäältä edesauttaa kampanjointia ja toisaalta puo-

29 lueiden vahvoilta kannatusalueilta vaalirahan kokoaminen lienee tavallista helpompaa, niin lähtökohtaisesti voitaisiin olettaa, että suurimpien puolueiden valtuutetut myös kampanjoivat kookkaimmilla budjeteilla. Tämä ei pidä paikkansa läpi kuntakentän, vaan asetelma vaihtelee erikokoisten kuntien välillä (taulukko 2.7). Suomen viidessä suurimmassa kaupungissa valtuuston suurimpana ryhmänä oli Kokoomus, ja puolueella oli näissä kaupungeissa yhteensä 109 valtuutettua, joiden vaalikulujen keskiarvo oli vajaat 7.900 euroa eli muita selvästi suurempi. Samoissa kaupungeissa isoimmilla budjeteilla kampanjoivat yleensäkin perinteisten porvarillisten puolueiden valtuutetut; samojen puolueiden edustajat, jotka ovat käyttäneet rahaa eniten myös eduskuntavaaleissa 7. Seuraavassa luokassa eli 50.001 150.000 asukkaan isoissa kaupungeissa suurin ryhmä oli SDP 118 valtuutetullaan, mutta suurimmat keskibudjetit olivat edelleen Kokoomuksen edustajilla. Sen sijaan pienimmissä kunnissa erot kapenevat ja puolueiden välinen asetelma on kääntynyt lähes päälaelleen. Taulukko 2.7. Valtuutettujen keskibudjetit puolueen ja kuntakoon mukaan 2008 / euro Puolue Isoimmat kunnat (valtuutettuja) Isot kunnat (valtuutettuja) Keskikoon kunnat (valtuutettuja) Pienehköt kunnat (valtuutettuja) Pienimmät kunnat (valtuutettuja) KESK 6.230 (17) 1.410 (74) 680 (107) 300 (172) 120 (195) KOK 7.860 (109) 2.520 (110) 770 (168) 400 (103) 130 (98) SDP 4.480 (73) 1.930 (118) 560 (159) 290 (88) 170 (76) VAS 2.990 (32) 1.630 (47) 460 (81) 250 (42) 210 (22) VIHR 2.790 (63) 960 (44) 440 (37) 210 (11) 180 (3) RKP 4.800 (17) 1.710 (1) 260 (27) - - KD 1.360 (11) 1.650 (18) 450 (18) 250 (17) 170 (6) PS 1.530 (24) 910 (23) 330 (28) 410 (23) 250 (21) Muut 2.010 (7) 750 (2) 450 (17) 540 (15) 80 (10) Lähde: Ks. viite n:o 4 ja taulukot 2.1.- 2.5. Pienehköissä 5.000 15.000 asukkaan kunnissa suurimmilla keskibudjeteilla kampanjoivat Perussuomalaisten ja sitoutumattomien valtuutetut. Tämä kertoo siitä, että yksittäiset ehdokkaat vakiintuneiden puolueiden ulkopuolelta ovat onnistuneet henkilökohtaisella panostuksellaan parantamaan vaalimenestystään. Kaikkein pienimmissä eli alle 5.000 asukkaan kunnissa suurimmat keskibudjetit puolestaan kirjautuivat Perussuomalais-

30 ten ja Vasemmistoliiton valtuutetuille. Tämäkin johtunee siitä, että henkilökohtaiseen kampanjointiin käytetty raha jää yleensä varsin vähäiseksi, ja pienempien ryhmien yksittäiset ehdokkaat ovat ilmeisesti pyrkineet kohentamaan kilpailuasemaansa muita hieman laajemmalla kampanjalla. Poikkeavaa asetelmaa saattaa yksittäistapauksissa selittää myös se, että toisinaan kunnallisjärjestön yhteiskampanjointiin käyttämiä varoja on kirjattu osin myös valtuutettujen henkilökohtaisiin vaalirahoitusilmoituksiin 8. Joka tapauksessa ilmiö kuvastaa sitä, miten rahan käyttö vaihtelee kuntakoon mukaan ja siitä miten pienissä kunnissa siis pääosassa Suomen kuntia kampanjarahoitus poikkeaa monin osin esim. eduskuntavaaleissa totutuista ominaispiirteistä. Vertailun vuoksi voidaan vielä tarkastella valtuutettujen keskibudjetteja niissä viidessä mukana olevassa kunnassa, joissa vasemmistopuolueilla on perinteisesti ollut vahva asema. Kahdessa kunnassa on edelleen vasemmistoenemmistö (Kemi ja Karkkila) ja kolmessa kunnassa vasemmisto on jäänyt niukasti enemmistöasemasta (Pori, Kotka ja Raisio). Mainitut viisi tapausta eivät poikkea oleellisesti kokonaisuudesta: yhdessä kunnassa valtuutetuilla oli tavallista suuremmat keskibudjetit (Pori), kahdessa keskimääräistä pienemmät (Karkkila ja Kotka) ja kahdessa kaupungissa lähellä samankokoisten kuntien keskiarvoja (Raisio ja Kemi.) Valtuutettujen keskibudjetteja vieläkin selkeämmin kuntien välisen eron tuovat näkyviin suurimmat yksittäiset vaalikulut. Helsingissä, Espoossa ja pormestarivaaleja käyneellä Tampereella yksittäisillä ehdokkailla kulut lähentelivät 50.000 euroa. Turussa, Vantaalla ja Lahdessa suurimmat ehdokaskohtaiset budjetit ylittivät 10.000 euroa. Sen sijaan kaikkein pienimissä kunnissa huippubudjetit olivat yleensä laskettavissa satoina euroina. Ääripäätä edustaa Oripään kunta, jossa ehdokkaat eivät käyttäneet omaa rahaa vaaleihin lainkaan vaan kampanjoinnin rahoitus oli jäänyt kokonaan puoluejärjestöjen vastuulle. 9 Kuntien väliset erot toki kapenevat huomattavasti, kun tarkastellaan yksittäisten ehdokkaiden tai valituksi tulleiden valtuutettujen sijasta kaikkien ehdokkaiden keskibudjetteja (ks. taulukot 2.1 2.5). Mukaan lähtee aina ehdokkaita, jotka eivät juuri panosta vaalityöhön tai eivät ainakaan sijoita rahaa kampanjointiin. Kun joukossa on pelkkiä nollabudjetteja tai ainoastaan puolueelleen ehdokasmaksun suorittaneita kandidaatteja, niin tämä tasoittaa keskiarvoja. Ehdokasmäärän kasvu tuo siis mukanaan usein myös laadullisen muutoksen: mitä enemmän ehdokkaita sitä enemmän myös pienillä tai pelkillä nollabudjetilla kampanjoivia. Mittasuhteita voidaan hahmottaa myös ehdokkaiden Yleisradion vaali-

31 koneeseen antamilla tiedoilla, kun heiltä tiedusteltiin ennen 2008 vaaleja mm. kampanjabudjettien kokoa. Vaalikoneeseen vastasi kaikkiaan 20.264 ehdokasta ja rahoitusta koskevaan kysymykseenkin 18.021 kandidaattia eli vajaat puolet kaikista 38.509 ehdokkaista. Vaikka ennakkoon annetut tiedot ovat yleisesti alimitoitettuja, niiden avulla voidaan kuitenkin hahmottaa ehdokasrahoituksen mittasuhteita. Vaalikoneen tietojen mukaan runsaat 80 % kandidaateista ennakoi selviävänsä kuntavaaleista alle 500 eurolla. Yli 90 % ehdokkaista puolestaan arvioi ennen vaaleja käyttävänsä kampanjointiin korkeintaan 1.000 euroa. 10 Kaiken kaikkiaan kuntavaaliehdokkaat voidaan jakaa ainakin kolmen kerroksen väkeen. Valtuutetuilla keskibudjetit ovat suurempia kuin varavaltuutetuilla, jotka ovat puolestaan sijoittavat rahaa enemmän kuin kokonaan valitsematta jääneet. Tämä kuvastaa yhtäältä sitä, että kampanjoihin panostetuilla voimavaroilla on selvästi vaikutusta vaalimenestykseen. Toisaalta ehdokkaat lähtevät vaaleihin myös hyvin erilaisilla asenteilla ja tavoitteilla. 11 2.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne Seuraavaksi siirrytään kartoittamaan ehdokkaiden kuntavaalibudjettien tulo- ja menorakenteita. Kokonaisbudjettien määrää päästiin arvioimaan valtuutettujen ja varavaltuutettujen lakimääräisillä ilmoituksilla sekä valitsematta jääneiden ehdokkaiden epävirallisilla tiedoilla. Sen sijaan tulojen ja menojen rakennetta pystytään hahmottaan vain valtuutettujen ja varavaltuutettujen keskusvaalilautakuntiin toimittamilla virallisilla ilmoituksilla. Valituksi tulleiden ja heidän varahenkilöidensä käyttämän rahan määrä kattaa selvästi yli puolet ehkä noin ¾ kaikesta kuntavaalikampanjointiin käytetystä ehdokasrahoituksesta. Pääsääntöisesti osuus kasvaa kuntakoon pienentyessä. Viidessä suurimmassa kaupungissa valtuutettujen ja varavaltuutettujen käyttämät varat kattavat arviolta 2/3 kaikesta ehdokaskampanjoinnin rahoituksesta. Esimerkiksi Espoossa valtuutetut ja

32 varavaltuutetut ovat ilmoitustensa mukaan käyttäneet kampanjointiin noin 400.000 euroa, kun kaikkien ehdokkaiden budjettisumma on arviolta 600.000 650.000 euroa. Keskikokoisissa kunnissa vastaava osuus on yleensä 65 80 %. Pienehköissä eli alle 15.000 asukkaan kunnissa vaalirahoitusilmoitusvelvolliset ovat puolestaan käyttäneet yleisesti yli 80 % ehdokasrahoituksen kokonaisuudesta eli valitsematta jääneiden rahoitusosuus jää varsin vähäiseksi. Kuntavaaliehdokkaiden rahoituslähteet Vuodesta 2000 lähtien vaaleissa valituksi tulleiden on pitänyt raportoida sekä kampanjointiin käyttämänsä rahan määrästä että sen alkuperästä. Kokonaisbudjetin ohessa on kerrottava yhtäältä, kuinka paljon vaalibudjetista on katettu omilla varoilla. Toisaalta pitää tuoda esiin ulkopuolinen tuki eli yksityishenkilöiltä, yrityksiltä, puoluejärjestöiltä ja muilta vastaavilta päätahoilta saadut varat (ks. edellä asetelma 2.1). Seuraavassa ehdokasbudjettien tulorakennetta tarkastellaan kuntien kokoon perustuvan luokituksen mukaan. Viidessä suurimmassa kaupungissa valtuutetut ja varavaltuutetut käyttivät henkilökohtaiseen kampanjointiinsa yhteensä runsaat 2,5 miljoonaa euroa, josta lähes 60 % koostui heidän omista varoistaan. Toiseksi tärkein tulolähde eli vajaat 20 % perustui yritystaustaustaiseen rahoitukseen Seuraavassa luokassa eli 50.001 150.000 asukaan isoissa kaupungeissa omarahoitus kattoi jo 2/3 ehdokasbudjeteista ja toiseksi suurimman tulolähteen eli yrityspohjaisen rahoituksen osuus oli noin 16 %. Kaikkein pienimmissä kunnissa omarahoitus kattoi hieman yli puolet ehdokasbudjeteista, mutta seuraavaksi merkittävin osa eli vajaa kolmannes tulopuolesta koostui omien puoluejärjestöjen tuesta. Käytännössä siis ehdokkaiden omat varat ovat selvästi tärkein kampanjarahoituksen lähde: kuntien koosta riippumatta yli puolet kampanjakuluista maksetaan yleisesti omasta kukkarosta. Yksityishenkilöiden kuntavaalien ehdokaskampanjointiin antamat avustukset ovat kokonaisuuden kannalta varsin vähäisiä. Suurimmissa kaupungeissa osuus oli noin 10 %, mutta muissa kunnissa se jäi marginaaliseksi eli 2 5 %:iin. Kampanjoinnin kannalta rahallisia avustuksia oleellisempaa lienee yksityishenkilöiden talkoo- ja vapaaehtoistyönä tarjoama tuki yksittäisille ehdokkaille.

33 Taulukko 2.8. Valtuutettujen ja varavaltuutettujen vaalibudjettien tulorakenne (%) 2008 vaaleissa Kuntakoko Tulolähde Isoimmat kunnat Isot kunnat Keskikoon kunnat Pienehköt kunnat Pienimmät kunnat Omat varat 59 67 65 71 52 Tuki yksit. henk. 11 5 4 2 3 Tuki yrityksiltä 19 16 11 9 11 Tuki puolueelta 6 8 13 13 30 Muu tuki 6 3 6 4 5 Yhteensä ~100 ~100 ~100 ~100 ~100 Lähde: Ks. viite n:o 4. Yritystaustaiselle tuelle on puolestaan ominaista, että sen merkitys vähenee kuntakoon pienentyessä. Suurimmissa kaupungeissa osuus oli viidenneksen ja pienimmissä kunnissa noin kymmenyksen. Yrityksiltä saadun rahan kohdalla on huomattava myös se, että osa tuesta on peräisin ehdokkaiden omilta yrityksiltä. Vaalirahoitusilmoituksista nousee esiin ilmiö, jossa lukuisat ehdokkaat ovat saaneet tukea kokonaan tai osin itse omistamiltaan taikka lähisukulaistensa hallitsemilta yrityksiltä. Lähipiiristä saadun yritystuen laajuutta tai varojen määrää on mahdotonta yksilöidä, koska sitä ei ole vaadittu eriteltäväksi, vaan kyse on tavallaan toissijaisesti näkyville nousevasta asiasta. Omalta puolueelta saadun tuen merkitys puolestaan kasvaa kuntakoon kaventuessa. Suurimmissa kaupungeissa osuus oli vain muutaman prosentin luokkaa, mutta pienimmissä kunnissa puolueelta saadun tuen laskennallinen osuus kohosi lähes kolmannekseen. Puoluejärjestöjen rahallinen tuki on jossain määrin ylikorostunut vaalirahoitusilmoituksissa, koska osa ehdokkaista on jyvittänyt puolueensa yhteiskuluja henkilökohtaisiin vaalirahoitusilmoituksiinsa (ks. viite n:o 8). Tämä tulee erityisesti esiin pienissä kunnissa. Pienimpien kuntien poikkeavaa tilannetta selittänee myös se, että kampanjointi hoituu edelleen perinteisillä vaalityön muotoilla. Maksetun mainonnan sijasta kampanjointi nojaa vakiintuneisiin henkilökontakteihin ja puolueiden yhteisölliseen toimintatapaan. Kun viimeisiin valtuustopaikkoihin riittää usein vajaat parikymmentä ääntä, niin osa tarvittavista kannattajista löytyy jo aivan arkisesta lähipiiristä. Muiden äänestäjien tavoittamiseen riittänevät puolueen yhteiset vaalimainokset, kun pienillä paikkakunnilla väki tuntee muutenkin toisensa.

34 Etujärjestöjen ja muiden vastaavien tahojen rahoitusosuus jäi läpi kuntakentän 3 6 %:iin. Yksittäiset valtuutetut ovat saattaneet rakentaa kampanjansa esim. etujärjestöiltä saatuun rahalliseen tai niiltä paikallisesti saatuun toiminnalliseen tukeen, mutta kokonaisuuden kannalta merkitys jää kuntavaaleissa toissijaiseksi. Ehdokasbudjeteista voidaan nähdä, että kuntakoon pienentyessä ulkopuolisten voimavarojen merkitys pääsääntöisesti vähenee. Suurimmissa kaupungeissa ulkopuolisella tuella on toisinaan rakennettu jopa kymmenien tuhansien eurojen ehdokasbudjetteja. Pienissä kunnissa rahoitus perustuu pitkälti joko ehdokkaiden omiin varoihin tai puoluejärjestöjen hoitamaan rahoitukseen ja yhteiskampanjointiin, jolloin maksetulla mainonnalla lienee yleensäkin toissijainen merkitys. Ehdokasbudjettien kulurakenne kuntavaaleissa Vuonna 2008 vaalirahoituksen ilmoitusvelvoitteita laajennettiin siten, että valituksi tulleiden ja heidän varahenkilöidensä pitää raportoida kampanjointiin käyttämänsä rahan määrän ja lähteiden lisäksi kampanjakulujen jakaantumisesta. Ilmoitettavaksi vaaditut kulumuodot ilmenevät edellä sivun 18 asetelmassa 2.1. ja seuraavassa taulukossa 2.10. Tulopuolen tapaan valtuutettujen ja varavaltuutettujen käyttämät varat kattavat arviolta ¾ ehdokaskampanjoinnin kaikista menoista. Seuraavassa tätä osuutta tarkastellaan jälleen kuntien kokoon perustuvan luokituksen mukaan. Lähtökohtaisesti pitää huomata, että lakiperusteinen kuluerittely on luotu vaalirahoitukseen liittyvien ilmiöiden hahmottamiseksi, joten se ei välttämättä sisällä kaikkia käytettyjä mutta rahalla mitattuna edullisia kampanjoinnin muotoja. Tämä koskee paitsi eräitä vanhoja niin myös joitain uusia vaalityön muotoja. Huomattava osa ehdokkaista on menestynyt vaaleissa käyttämättä lainkaan rahaa kampanjointiin. Ehdokkaan oma jalkatyö, puolueen yhteinen kampanjointi tai muu arkielämässä saavutettu näkyvyys takaavat toisinaan riittävän määrän ääniä kuntavaaleissa. Parissakymmenessä suurimmassa kaupungissa muutamat yksittäiset ehdokkaat saattoivat menestyä ilman rahallista panostusta, mutta kaikkein pienimmissä kunnissa jo kolmannes valtuutetuista ja varavaltuutetuista ilmoitti vaalien jälkeen, ettei käyttänyt kampanjointiin lainkaan rahaa. 12

35 Taulukko 2.9. Rahatta kampanjoineiden osuus kaikista valtuutetusta ja varavaltuutetuista 2008 Kuntakoko Nollabudjetilla mukana olleiden osuus (%) Isoimmat kunnat 3 Isot kunnat 4 Keskikoon kunnat 13 Pienehköt kunnat 15 Pienimmät kunnat 33 Lähde: Ks. viite n:o 4. Vaalirahoitusilmoitukset joka tapauksessa kertovat, että 2008 kuntavaaleissa ehdokkaat kampanjoivat pitkälti perinteisin keinoin. Selvästi eniten rahaa sijoitettiin sanomaym. lehtimainontaan. Kampanjoinnin kulujakoa tarkastelemalla selkein ero on nähtävissä muutaman suurimman kaupungin ja muun Suomen välillä. Viidessä suurimmassa kaupungissa valtuutetut ja varavaltuutetut käyttivät kampanjointiinsa yhteensä noin 2,5 miljoonaa euroa. Tästä rahasummasta runsaat puolet eli 54 % kului sanoma- ym. lehtimainontaan. Toiseksi eniten kuluja kirjattiin kohtaan Muu mainonta. Tämä vajaat 20 % sisälsi kirjon erilaisia kampanjamuotoja, mutta joukosta nousi hallitsevasti esiin painettu kampanjamateriaali: esitteet, lehtiset, flyerit, posti- ja käyntikortit jne. Seuraavaksi suurin kulumuoto isoimmissa kaupungeissa koostui noin 10 % osuudesta ulkomainontaan, joka sisälsi esim. joukkoliikennevälineisiin ja kadun varsille sijoitettua mainontaa. Taulukko 2.10. Valtuutettujen ja varavaltuutettujen vaalibudjettien kulurakenne (%) 2008 vaaleissa Kuntakoko Kulumuoto Isoimmat kunnat Isot kunnat Keskikoon kunnat Pienehköt kunnat Pienimmät kunnat Lehtimainonta 54 70 69 72 71 Radiomainonta 1 1 0,5 0,2 0,1 Tv-mainonta 0,3 0,2 0,1 0,4 0 Muut viestintävälineet 4 4 3 3 2 Ulkomainonta 9 4 2 2 3 Muu mainonta 19 15 18 17 15 Mainonnan suunnittelu 5 2 2 2 0,4 Vaalitilaisuudet 3 2 2 1 4 Varojen hankinta 1 0,3 0,1 0 0,1 Muut kulut 4 3 4 4 5 Yhteensä ~100 ~100 ~100 ~100 ~100 Lähde: Ks. viite n:o 4.

36 Viiden suurimman kaupungin jälkeen ehdokaskampanjoinnin kulurakenne on varsin samanlainen läpi kuntakentän. Alle 150.000 asukkaan kunnissa lehtimainonta kattoi noin 70 % kuntavaalien ehdokaskampanjoiden kuluista. Seuraavaksi suurin menoerä liittyi jälleen muuhun mainontaan : noin 15 20 % osuus piti tässäkin kohdin sisällään pääosin esitteitä, lehtisiä ym. painettua materiaalia. Loppuosa vaalityöstä ei enää sisältänyt muista erottuvia kampanjakulujen muotoja. Esimerkiksi suurimpien kaupunkien katukuvassa erottunut ehdokkaiden ulkomainonta jäi muissa kunnissa selvästi vähäisemmäksi. Kulujen perusteella kuntavaalien kampanjointi siis nojautuu edelleen perinteisiin keinoihin. Kampanjarahan rakenteeseen keskittyvä seuranta jättää kuitenkin varjoon muutamien perinteisten vaalityön muotojen ohessa myös joitain moderneja sähköinen kampanjoinnin keinoja. Kun siirrytään vaalirahoitusilmoitusten tarkastelussa rahan määrästä eri kampanjamuotojen käyttötiheyteen, niin tämä laajentaa ainakin jossain määrin kuvaa vaalityön keinoista. Seuraavassa taulukossa 2.11. on tilastoitu, kuinka yleisesti valtuutetut ja varavaltuutetut ovat maksaneet eri vaalityön muodoista. Perinteinen lehtimainonta on edelleen ylivoimaisesti yleisin maksetun kampanjoinnin muoto läpi kuntakentän. Suurimmissa kaupungeissa 87 % valtuutetuista ja heidän varahenkilöistään oli sijoittanut rahaa lehtimainontaan. Pienimmissäkin kunnissa vastaava osuus oli 43 %. Taulukko 2.11. Maksettujen kampanjointimuotojen yleisyys (%) kuntavaaleissa * Kulumuoto Kuntakoko Isoimmat kunnat Isot kunnat Keskikoon kunnat Pienehköt kunnat Pienimmät Lehtimainonta 87 85 73 71 43 Radiomainonta 3 4 0,6 0,1 0,2 Tv-mainonta 0,9 0,3 0,5 1 0 Muut viestintävälineet 32 25 13 5 2 Ulkomainonta 24 7 11 8 4 Muu mainonta 77 57 43 31 19 Mainonnan suunnittelu 23 11 7 2 2 Vaalitilaisuudet 28 12 11 5 7 Tuen hankintakulut 3 1 0,5 0 0,2 Muut kulut 47 30 23 17 9 Lähde: Ks. viite n:o 4. kunnat * Taulukko kertoo prosentteina, kuinka suuri osuus valtuutetuista ja varavaltuutetuista käytti mainittuja maksetun kampanjoinnin muotoja.

37 Luokkaan muu mainonta sisältyi runsaasti erilaisia kampanjamuotoja, mutta siitä erottuivat poikkeuksellisen selvästi esitteet, lehtiset, kortit yms. Siten on pääteltävissä, että painettu vaalimateriaali on toiseksi yleisin maksetun mainonnan muoto. Televisiomainontaan oli uhrannut rahaa harvempi kuin yksi sadasta valtuutetusta ja varavaltuutetusta. Parissakymmenessä suurimmassa kaupungissa radiomainontaan puolestaan panosti 3 4 % vastaavasta joukosta, mutta niitä pienemmissä kunnissa osuus jäi olemattomaksi. Käytännössä siis ehdokkaiden radio- ja televisiomainonta on kuntavaaleissa hyvin harvinaista ja kokonaisrahoituksen kannalta jokseenkin merkityksetöntä. Sen sijaan vaalirahoitusilmoitusten luokassa muut viestintävälineet tilanne vaihtelee kuntakoosta riippuen. Tässä luokassa on yleensä viitattu ehdokkaiden kotisivuihin, mutta samaan kohtaan oli sijoitettu muitakin verkkopalvelujen kulumuotoja (blogit, bannerit, tekstiviestit ym.) sekä vähäisessä määrin muita sekalaisia vaalikuluja. Taulukosta 2.10. on nähtävissä, että verkkokampanjointi on varsin edullista: se oli niellyt enintään 2 4 % ehdokkaiden kokonaisbudjeteista. Taulukossa 2.11. kuitenkin ilmenee, että se alkaa jo yleistyä ainakin suurimmissa kaupungeissa: viidessä suurimmassa kaupungissa noin kolmannes valtuutetuista ja varavaltuutetuista ilmoitti maksaneensa näitä kuluja. Tilastokin saattaa antaa alimitoitetun kuvan käytön yleisyydestä ainakin suurissa kaupungeissa, koska osalla ehdokkaista oli vakituiset kotisivut, joita ei ole aina laskettu varsinaisten vaalikulujen piiriin. Vielä selkeämmin edullinen ja yleisesti käytetty verkkokampanjointi pääsee esiin, kun seuranta laajenee vaalirahoitusilmoituksista tässä tutkimuksessa muutenkin käytettyihin Yleisradion vaalikoneen tarjoamiin tietoihin. Siinä kaikille ehdokkaille tarjottiin veloituksetta mahdollisuutta esitellä itseään ja näkemyksiään. Ylen vaalikoneeseen vastasi 20.264 kandidaattia eli vajaat 53 % koko 38.509 ehdokkaan joukosta. Yleisradion vaalikone oli tarjolla ehdokkaille läpi koko maan. Kaikille yhteisten kysymysten mukana kukin ehdokas sai esitellä henkilökohtaiset perustietonsa, ja lisäksi kuntakohtaisesti oli laadittu paikallisesti suunnattuja ajankohtaisia kysymyksiä. Kaikkein yleisimmin Ylen vaalikoneessa esittelivät itsensä suurimpien kaupunkien ehdokkaat, mutta käyttö harveni kuntakoon pienentyessä. Ylen vaalikoneeseen vastasi 72 % viiden suurimman kaupungin kaikista ehdokkaista, mutta pienimpien kuntien kandidaateista vain 42 % käytti tarjolla ollutta mahdollisuutta.

38 Taulukko 2.12. Ehdokkaiden vastausaktiivisuus Yleisradion kuntavaalikoneessa 2008 Kuntakoko Vastanneiden osuus (%) kaikista ehdokkaista Isoimmat kunnat 72 Isot kunnat 64 Keskikoon kunnat 54 Pienehköt kunnat 54 Pienimmät kunnat 42 Kaikki 53 Lähde: Yleisradion vaalikone 2008 Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että kuntavaalien ehdokasrahoitusta leimaavat suuret erot niin yksittäisten kandidaattien kuin eri kuntienkin välillä. Kun suurimmissa kaupungeissa yksittäiset valtuutetut ovat sijoittaneet kampanjoihinsa jopa kymmeniä tuhansia euroja, niin pienissä kunnissa onnistuneen henkilökampanjan on saattanut toteuttaa varsin usein jopa kokonaan ilman rahallista panostusta. Toiseksi varainhankinnan rakenne muuttuu kuntakoon mukana. Vaikka kaikkialla pääosa vaalibudjeteista hoidetaan omarahoituksella, niin suurimpien kaupunkien ehdokkaat ovat kattaneet suhteellisesti muita suuremman osan vaalirahoistaan ulkopuolisilla lähteillä. Kolmanneksi myös maksetun kampanjoinnin kulumuodoissa on muutamia kuntakoon mukana vaihtuvia piirteitä. Esimerkiksi muutamassa suurimmassa kaupungissa lähes kaikki valtuutetut ovat sijoittaneet rahaa sanomalehtimainontaan, mutta pienimmissä kunnissa vain vajaa puolet valtuutetuista on maksanut lehtimainonnasta. Joka tapauksessa tyypillisin suomalaisen valtuutetun vaalibudjetti on korkeintaan muutamia satoja euroja. Sillä on ostettu mainostilaa paikallislehdessä, hankittu esitteitä, kortteja tms. painotuotteita ja maksettu pieniä sekalaisia kulueriä.

39 2.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus kuntavaaleissa Puoluejärjestöjen velvoitteet raportoida vaalirahoituksesta ulottuvat ajallisesti ehdokkaita selvästi kauemmas. Kun edustajilta on perätty vaalirahoitusilmoituksia vuodesta 2000 alkaen, niin puolueiden keskus- ja piirijärjestöjä koskevat julkisuusvelvoitteet ulottuvat 1980-luvulle saakka. Seuraavassa tarkastellaan ensin keskusjärjestöjen kuntavaalirahoituksen järjestelyjä. Sen jälkeen arvioidaan piiriorganisaatioiden varainhankintaa ja kampanjakuluja. Tämän pidemmälle kampanjarahoituksen lakimääräiset julkisuusvelvoitteet eivät enää ulotu, mutta muutaman eri lähteistä kootun esimerkin valossa voidaan kuitenkin hahmottaa eräissä kaupungeissa kunnallisjärjestöjen vaaleihin käyttämän rahan määrää ja mittakaavaa. 2.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit Puolueiden keskus- ja piirijärjestöjä vuoden 2008 vaaleissa koskeneet julkisuusvelvoitteet perustuivat vuonna 1986 uudistettuun puoluelakiin (1048/1986). Lisäksi oikeusministeriö laati vuonna 1990 puolueiden varainkäytön valvontaa koskevat määräykset (3353/62/90), joilla tarkennettiin puolueille osoitetut velvoitteet kertoa vaaleihin liittyvästä varainhankinnasta ja kampanjakuluista. Tämän perusteella keskus- ja piirijärjestöjen on pitänyt raportoida yhtäältä vaalikulujensa kokonaismäärästä. Lisäksi kampanjarahoituksen tulot ja menot on pitänyt avata seuraavalla sivulla esitettävän asetelman 2.2. mukaisesti jaoteltuna. Mainitut säännökset ovat koskeneet yhtälailla niin kunta-, eduskunta- kuin eurovaalejakin.

40 Asetelma 2.2. Puolueiden vaalirahoituksen erittelyperusteet 1991 2009* Vaalitoiminnan tuotot Vaalitoiminnan kulut Puoluetuki Lehtimainonta Avustukset omalta organisaatiolta Radio- ja tv-mainonta Muut saadut vaaliavustukset Suoramainonta Myyntitulot Muu vaalimainonta Julkaisutulot Annetut vaaliavustukset Vaalien varaukset, rahastot ja lainat Vaalitilaisuudet Muu rahoitus Muut vaalikulut Yhteensä Yhteensä * Vuonna 2010 uusittu puoluelaki uudisti myös järjestöjen vaalirahoituksen raportointiperusteita. Oikeusministeriölle toimitettujen vaalirahoitusselvitysten mukaan kahdeksan vakiintuneen eduskuntapuolueen keskusjärjestöt käyttivät vuoden 2008 vaalikampanjaan yhteensä runsaat 3,2 miljoonaa euroa. Selvästi eniten rahaa viime kuntavaaleihin sijoitti Kokoomus eli noin 760.000 euroa. Seuraavaksi suurin vaalibudjetti oli SDP:llä, joka käytti vaaleihin vajaat 600.000 euroa. Keskimääräistä enemmän kampanjakuluja oli myös Keskustalla ja Vihreillä, joilla budjetit ylsivät yli 400.000 euroon. Hieman keskiarvojen alle sen sijaan jäivät runsaan 300.000 euron budjetillaan Vasemmistoliitto ja RKP. Muita eduskuntapuolueita selvästi vähemmän rahaa oli käytettävissään Perussuomalaisilla ja Kristillisdemokraateilla molemmilla kampanjabudjetit jäivät alle 200.000 euroon. Puolueiden vaalibudjettien koolla määritelty järjestys on hieman vaihdellut vuosien varrella, mutta pääsääntöisesti isoimmilla puolueilla on myös suurimmat vaalikulut. Kokoonsa suhteutettuna ehkä hieman tavallista enemmän varoja ovat käyttäneet ainakin viime vuosina RKP ja Vihreät tosin hieman eri syistä. RKP:llä lienee paras kyky hankkia yksityistä rahoitusta toimintaansa. Vihreät ovat puolestaan panostaneet varoja todennäköisesti suhteessa enemmän vaalityöhönsä kuin organisaatioonsa. Lisäksi Vihreät lienevät kirjanneet muita suhteellisesti enemmän henkilökuluja osaksi vaalimenojaan. Kun tarkastellaan kampanjointiin käytetyn rahan reaaliarvoista kehitystä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, niin vuoden 2008 vaalit nielivät varoja selvästi enemmän kuin koskaan aiemmin. Seuraavaksi kalleimpia kunnallisvaaleja käytiin vuonna 1980 noin 1,9 miljoonalla ja 1992 vajaalla 1,9 eurolla. Pienimmillään keskusjärjestöjen vaalibudjetit olivat vuosina 1996 ja 2000, jolloin vuoden 2008 tasoon suhteutetut reaaliset kulut ylsivät hieman yli miljoonaan euroon. 13

41 Taulukko 2.13. Vakiintuneiden puolueiden keskusjärjestöjen kuntavaalibudjetit* 1980 2008 / 1000 * 1980 1984 1988 1992 1996 2000 2004 2008 KESK 188 112 150 259 327 172 347 477 KOK 187 235 219 299 219 187 240 760 SDP 124 143 171 252 235 153 345 593 SKDL/VAS? ~65 ~84 301 62 109 149 326 VIHR - - 3 129 141 232 324 437 RKP 50 73 140 102 78 74 210 303 SKL/KD 19 15 76 88 43 64 45 141 SMP/PS 71 129 101 13 5 5 33 191 Yhteensä (n) ~ 720 ~ 772 ~944 1.443 ~1.110 996 1.693 3.228 Yhteensä (r) ~1.914 ~1.442 ~1.480 1.872 ~1.373 1.148 1.853 3.228 Lähde: Valtioneuvoston kanslian arkisto ja oikeusministeriö; puolueiden tilinpäätökset ja vaalirahoituserittelyt. * Tiedot ovat osin arvioita. Toisinaan on esim. järjestetty kahdet vaalit samana vuonna, mutta puolueiden tilinpäätöksissä ei ole aina eritelty kampanjakulujen jakoa vaalien välillä vaan niitä on käsitelty vuositasolla. Tilinpäätösten tarkkuus vaihtelee usein myös sitä enemmän mitä kauemmas historiaan seuranta ulottuu. ** (n) = nimellisarvoinen ja (r) = reaaliarvoinen elinkustannusindeksoituna 2008 tasoon. Kuntavaalibudjettien reaaliarvoisen tason vaihtelulle on nähtävissä ainakin kolme keskeistä selittäjää. Ensinnäkin suurimmat budjetit löytyvät niiltä vuosilta, jolloin ei ole järjestetty muita vaaleja: 1980,1992 ja 2008. Vastaavasti pienimmät yhteiskulut sijoittuvat vuosiin 1996 ja 2000, jotka molemmat olivat kaksien vaalien vuosia ja jotka seurasivat edellisinä vuosina käytyjä eduskuntavaaleja. Kun vaaleja järjestetään Suomessa keskimäärin lähes vuosittain, niin peräkkäisille ja samoille vuosille ajoittuvat kampanjat syövät erityisesti varoja toinen toisiltaan. Tämä koskee etenkin kuntavaaleja, koska puolueet ovat yleensäkin sijoittaneet varoja enemmän eduskunta- ja eurovaaleihin. Toiseksi vaalibudjettien koko kuvastaa myös valtion puoluetuen kehitystä. Keskusjärjestöjen suurimmat kuntavaalikulut ovat yleensä ajoittuneet lähelle niitä ajanjaksoja, jolloin myös valtion suora tuki on ollut reaaliarvoltaan enimmillään. Tämä heijastaa osaltaan myös kolmatta tekijää eli yleistä taloustilannetta. Erityisesti 1990-luvun lamavuodet ovat nakertaneet vaalityön voimavaroja, kun sekä valtion tuki että yksityinen rahoitus ovat jääneet aiempaa vähäisemmäksi. 14

42 2.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne Vaalirahan lähteiden ja kulujen rakennetta ei päästä selvittämään yhtä pitkältä ajalta kuin kokonaisbudjetteja. Varainhankinnan ja kampanjakulujen lakimääräisiä erittelyjä on vaadittu puolueilta vasta vuodesta 1987 alkaen. Lisäksi ongelman muodostavat ne vuodet, jolloin on järjestetty useammat kuin yhdet vaalit. Kaikki puolueet eivät ole aina eritelleet vaalitulojaan ja -menojaan vaalikohtaisesti vaan toisinaan vain koko vuoden kertymän perusteella. Käytännössä keskusjärjestöjen kuntavaalibudjettien rakenteiden kattavat erittelyt löytyvät vain kolmelta vuodelta: 1992, 2004 ja 2008. Keskusjärjestöjen varainhankinta kuntavaaleissa Puoluejärjestöille 1980-luvulla osoitetut vaalibudjettien raportointivelvoitteet olivat varsin yleispiirteisiä. Lisäksi puolueet olivat noudattaneet vuoteen 2009 asti voimassa ollutta väljää normistoa vaihtelevalla tarkkuudella. Valvontaviranomaisille annettujen selvitysten perusteella ei pystytä esim. selvittämään intressitaustaisten lahjoitusten, kuten yritys- tai etujärjestölähtöisen vaalituen, tarkkaa määrää ja alkuperää. Normiperusteisen jaottelun ja puolueiden antamien selvitysten perusteella päästään oikeastaan arvioimaan vain muutaman keskeisen lähteen mittaluokkaa: julkisen rahoituksen osuutta, yksityisen tuen osuutta sekä järjestöjen oman perusvarallisuuden ja lainarahan osuutta. Vuoden 2008 kuntavaaleissa puolueet kattoivat noin 3,2 miljoonan euron kuluistaan kaksi kolmannesta valtion puoluetukimäärärahalla. Runsas viidennes varainhankinnasta oli puolestaan peräisin yksityisistä lahjoituksista. Muilta osin yksittäiset tulolähteet jäivät jo huomattavan pieniksi. Esimerkiksi vaalivarauksia tai säästöjä ei enää riittänyt edellisen vuoden parlamenttivaalien jäljiltä kuntavaalien tarpeisiin.

43 Taulukko 2.14. Keskusjärjestöjen kuntavaalibudjettien tulorakenne 1992, 2004 ja 2008 / 1000 euro 1992 (%) 2004 (%) 2008 (%) Puoluetuki 829 (55) 1.421 (82) 2.167 (67) Avut omalta organisaatiolta 10 (1) 53 (3) 150 (5) Muu saadut avustukset 385 (26) 215 (12) 510 (16) Myyntitulot 26 (2) 27 (2) 125 (4) Julkaisutulot 49 (3) 0 (0) 86 (3) Varaukset, lainat yms. 135 (9) 0 (0) 0 (0) Muu rahoitus 67 (4) 16 (1) 191 (6) Yhteensä 1.501 (100) 1.732 (100) 3.229 (~100) Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden vaalirahoituserittelyt. Niiltä kolmelta vaalivuodelta, joilta tilastot ovat koottavissa, varainhankinnan rakenne näyttää varsin samankaltaiselta. Julkinen tuki on kattanut toistuvasti yli puolet keskusjärjestöjen kuntavaalibudjeteista. Yksityisen tuen osuus on puolestaan vaihdellut noin 15 25 % välillä. Osa puolueista on kuitenkin tulkinnut siinä määrin vaihtelevasti erittelyn perusteita, ettei julkisista asiakirjoista pysty aina todentamaan, kuinka paljon yksityisestä tuesta on peräisin puolueyhteisön oman organisaation lähteistä ja kuinka paljon oman lähipiirin ulkopuolelta. Oma merkityksensä lienee silläkin, että kuntavaalit ovat 1970-luvulta alkaen osuneet jatkuvasti eduskuntavaalien jälkeiselle vuodelle. Tällä selittänee yhtäältä kuntavaalibudjettien suhteellisen pientä kokoa ja toisaalta se heijastuu myös varainhankinnan rakenteisiin. Kun vaalikassat on toistuvasti tyhjennetty edellisen vuoden eduskuntavaaleissa ja varainkeruukampanjatkaan tuskin onnistuvat yhtä hyvin vuosittain järjestettynä, niin puolueiden on turvauduttava valtion tukeen. Toki on huomattava, että kuntavaalit ovat viime vuosina osuneet poikkeuksellisiin olosuhteisiin: kahdet vaali samana vuonna tai yhtä aikaa, talouden taantuma ym. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien kulurakenne kuntavaaleissa Miten puolueet ovat sitten käyttäneet kuntavaaleja varten kokoamansa varat? Keskusjärjestöjen viime kuntavaaleissa kuluttamasta runsaasta 3,2 miljoonasta eurosta noin viidennes oli sijoitettu sähköiseen mainontaan ja jokseenkin yhtä suuri osuus perintei-

44 seen lehtimainontaan. Seuraavaksi suurin eli 15 % kuluerä koostui eteenpäin annetuista vaaliavustuksista. Pääosa muista kuluista koostui tarkemmin erittelemättä jäävistä menoeristä. Huomattavin erä lopuista menoista lienee ollut kampanjan suunnitteluun ja mainostoimistojen palveluihin liittyneitä kuluja, mutta niiden eritteleminen on hankalaa, koska puolueet ovat raportoineet asiasta hyvin vaihtelevalla tarkkuudella. Taulukko 2.15. Keskusjärjestöjen kuntavaalibudjettien kulurakenne 1992, 2004 ja 2008 / 1000 euro 1992 (%) 2004 (%) 2008 (%) Lehtimainonta 153 (11) 390 (23) 618 (19) Radio- ja tv-mainonta 437 (30) 206 (12) 667 (21) Suoramainonta 41 (3) 93 (5) 200 (6) Muu vaalimainonta 197 (14) 163 (10) 285 (9) Annetut vaaliavustukset 145 (10) 455 (27) 488 (15) Vaalitilaisuudet 45 (3) 52 (3) 208 (6) Muut vaalikulut 425 (29) 334 (20) 762 (24) Yhteensä 1443 (100) 1.693 (100) 3.228 (100) Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden vaalirahoituserittelyt. Kun tarjolla on tiedot keskusjärjestöjen kulurakenteista kolmissa eri kuntavaaleissa, niin tilastot kertovat varsin kirjavista käytännöistä. Ensinnäkin erot ilmenevät puolueiden välillä. Esimerkiksi 2008 vaaleissa KOK ja SDP sijoittivat varoja selvästi eniten televisiomainontaan. Vasemmistoliitolla ja RKP:llä suurin osa varoista kului puolestaan lehtimainontaan. Sen sijaan Vihreillä ja Kristillisdemokraateilla suurin kuluerä ei liittynyt keskusorganisaation omaan mainontaan vaan alemmille portaille myönnettyihin vaaliavustuksiin, joten aktiivisen kampanjoinnin painoa on siirretty järjestökoneiston alemmille tasoille. Toiseksi kampanjakulujen heijastamat käytännöt ovat vaihdelleet myös vaaleista toiseen. Esimerkiksi vuonna 1992 puolueet pääsivät ensi kertaa mainostamaan valtakunnallisilla televisiokanavilla, ja sähköinen mainonta nieli lähes kolmanneksen yhteenlasketuista vaalibudjeteista. Vuonna 2004 suurimman kuluerän puolestaan muodostivat annetut avustukset, ja lehtimainontakin vei enemmän varoja kuin kampanja maksukanavilla. Vuonna 2008 lehti- ja tv-mainonnan kulut olivat taasen keskenään jokseenkin samalla tasolla. Käytännössä siis kulurakenteet ovat vaihdelleet vaalien välillä eikä vertailtavien vuosien kesken ole nähtävissä myöskään mitään erityisen selkeää kehityssuuntaa.

45 Joka tapauksessa kulujen perusteella puolueiden kuntavaalityö on nojannut parin viime vuosikymmenen aikana kolmeen keskeiseen elementtiin: sähköiseen mainontaan ja lehtimainontaan sekä omille järjestöille annettuihin avustuksiin. Nämä kolme tekijää ovat yhdessä nielleet 50 60 % keskusjärjestöjen yhteenlasketuista vaalibudjeteista. 2.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus kuntavaaleissa Piirijärjestöjen rahoitusta viime vuosien kuntavaaleissa koskeneet julkisuus- ym. lakimääräiset velvoitteet ovat perustuneet keskusjärjestöjen tapaan 1980-luvun jälkipuolella uusittuun puoluelakiin. Siten myös piiriorganisaatioiden on pitänyt tehdä selkoa vaalien varainhankinnastaan ja kuluistaan sivun 40 asetelmassa 2.2. kuvatun erittelyn mukaan. Käytännössä piirijärjestöjen kuntavaalirahat ovat kuitenkin eriteltävissä ainoastaan niiltä vuosilta, jolloin on pidetty vain yhdet valtakunnalliset vaalit. Kaksien vaalien vuosina vajaat 120 piiriorganisaatiota ovat kirjanneet kampanjarahojaan julkisiin asiakirjoihin sinä määrin vaihtelevin tavoin, ettei niistä ole koottavissa kattavia tietoja vaalikohtaisesta rahoituksesta. Seuraavassa siis keskitytään vuosiin1992 ja 2008. 2.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit Eduskuntapuolueiden piirijärjestöjen oikeusministeriölle toimittamien tilinpäätöstietojen ja vaalirahoituserittelyjen perusteella ne käyttivät vuoden 2008 kuntavaalien kampanjoihin yhteensä 2,4 miljoonaa euroa. Käytännössä siis piirijärjestöjen yhteenlasketut kampanjabudjetit olivat noin neljänneksen pienempiä kuin keskusjärjestöillä, jotka käyttivät

46 vaaleihin rahaa yli 3,2 miljoonaa euroa. Vastaavasti piirien yhteenlasketut kulut olivat noin neljänneksen pienempiä keskusjärjestöihin verrattuna myös 1992 vaaleissa. 15 Taulukko 2.16. Vakiintuneiden puolueiden piirijärjestöjen kuntavaalibudjetit 1992 ja 2008 / 1000 * 1992 2008 KESK 130 453 KOK 284 ~560 SDP 166 ~470 VAS ~159 228 VIHR 140 353 RKP 25 106 KD 108 ~113 PS ~32 118 Yhteensä (n) ~1.044 ~2.400 Yhteensä (r) ~1.354 ~2.400 Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden tilinpäätökset ja vaalirahoituserittelyt. *(n) = nimellisarvoinen ja (r) = reaaliarvoinen elinkustannusindeksoituna 2008 tasoon. Eniten rahaa kuntavaaleihin ovat sijoittaneet KOK:n ja SDP:n piiriorganisaatiot. Vähiten rahaa ovat puolestaan käyttäneet RKP:n järjestöt, mikä johtuu niiden pienestä määrästä: puolueella on vain neljä piiriorganisaatiota. Puolueen kokoon nähden suhteellisen runsaasti rahaa on ollut käytössä Vihreiden piiritasolla, mikä selittynee keskusjärjestön tavasta ohjata suhteellisen runsaasti tukea alemmalle järjestötasolle. Muilta osin puolueiden välinen asetelma on vaihdellut varsin paljon kullekin ajankohdalle ominaisten taustatekijöiden mukaan. Vaalibudjettien tasoon on vaikuttanut mm. kunkin puolueen vaalimenestys edellisen vuoden eduskuntavaaleissa ja niiden järjestölliset ominaispiirteet. Taustalla on heijastunut myös yleinen taloustilanne, mikä vaikuttaa erityisesti juuri nyt tarkastelussa oleviin vuosiin. Vuoden 1992 vaalibudjetteja oli laadittu ajankohtana, jolloin Suomi oli jo vajonnut lähes ennätykselliseen lamaan. Vuoden 2008 vaalien alla puolestaan elettiin pitkän korkeasuhdanteen loppuhetkiä, ja puolueilla oli turvanaan ennätyksellisen suuret puoluetukimäärärahat. Nyt käytettävissä olevilla tiedoilla ei pidäkään tehdä kovin pitkälle ulottuvia johtopäätöksiä piirijärjestöjen vaalibudjettien kehityksestä jo pelkästään siksi, että tietoja on vain kahdelta vuodelta eli 1992 ja 2008 vaaleista.

47 2.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne Vuonna 2008 kahdeksan eduskuntapuolueen piirijärjestöt ilmoittivat lakimääräisissä erittelyissä vaalitoiminnan varainhankinnakseen noin 2,1 miljoonaa euroa. Samaan aikaan vaalikulujen määräksi oli kirjattu noin 2,4 miljoonaa euroa. Käytännössä vaaleja varten järjestetty varainhankinta harvemmin riittää kampanjakulujen peittämiseen, mikä näkyy esim. taulukkojen 2.17. ja 2.18. loppusummien eroina. Kampanjakuluja joudutaan siis usein kattamaan muuta toimintaa varten kerätyillä tuloilla, vaaleja varten tehdyillä varauksilla, lainarahalla tai edellisinä vuosina kerääntyneellä varallisuudella, jolloin alijäämä jää tilivuoden tappioksi ja oman pääoman rasitteeksi. Piirijärjestöjen varainhankinta kuntavaaleissa Vuonna 2008 piirijärjestöjen runsaan 2,1 miljoonan euron vaalivarainhankinnasta runsaat 40 % perustui oman puolueyhteisön sisältä koottuihin varoihin. Osa oli keskusjärjestöjen vaaleja varten antamia avustuksia, mutta samaan kategoriaan kuuluu laaja kirjo erilaista varainhankintaa: rahaa oli koottu jäsen- ja kannatusmaksuilla, vaalikeräyksillä, luottamushenkilömaksuista ym. lähteistä saaduilla tuloilla. Runsas viidennes vaalien kuluista puolestaan katettiin piirien vuosittaisella puoluetukiosuudella ja noin 15 % aiempien vuosien säästöillä tai lainoilla. Koko piirijärjestökentän yhteenlaskettuja kuntavaalituottoja kuvaavat tilastot näyttävät rakenteeltaan varsin samankaltaisilta sekä 1990-luvun alussa että seuraavan vuosikymmenen lopussa. Eniten varoja on saatu oman yhteisön sisältä ja vuosittaisesta valtion tukirahasta.

48 Taulukko 2.17. Piirijärjestöjen kuntavaalibudjettien tulorakenne 1992 ja 2008 / 1000 euro 1992 (%) 2008 (%) Puoluetuki 178 (19) 471 (22) Avut omalta organisaatiolta 323 (36) 865 (41) Muu saadut avustukset 122 (13) 145 (7) Myyntitulot 63 (7) 42 (2) Julkaisutulot 41 (4) 65 (3) Varaukset, lainat yms. 138 (15) 317 (15) Muu rahoitus 53 (6) 196 (9) Yhteensä 918 (100) 2.101 (~100) Lähde: Oikeusministeriö: puolueiden vaalirahoituserittelyt. Oleellista on joka tapauksessa se, että keskusorganisaatioihin verrattuna piirijärjestöjen vaalituloista pienempi osuus on koostunut puolueyhteisön ulkopuolelta saaduista yksityisistä lahjoituksista tms. intressitaustaisista tuotoista. Piirijärjestöjen vaalibudjettien kulurakenne kuntavaaleissa Piirijärjestöillä vaalityö nojaa ainakin kulujen perusteella pitkälti perinteisiin keinoihin. Esimerkiksi vuonna 2008 käytetystä 2,4 miljoonan euron kokonaissummasta lähes 40 % oli suunnattu lehtimainontaan. Seuraavaksi suurimpana kuluosuutena vajaat 18 % liittyi tarkemmin määrittelemättömään muuhun mainontaan. Huomattavin ero keskusjärjestöihin verrattuna näkyi sähköisessä mainonnassa. Keskusorganisaatioilla sähköisen mainonnan kulut muodostivat suurimman yksittäisen kuluerän (21%). Sen sijaan piiriorganisaatioissa vastaavat kulut jäivät 2008 kuntavaaleissa noin prosenttiyksikköön kaikista menoista. Kahden kuntavaalivuoden perusteella kampanjoinnin kulurakenteissa ei ole nähtävissä mitään selkeää kehityssuuntaa. Osin perinteisen vaalityön muodoissa, kuten vaalitilaisuuksissa tai suoramainonnassa, kuluosuudet ovat kaventuneet. Toisaalta taas esim. lehtimainonnan osuus piirien kaikkinaisista kustannuksista on selvästi kasvanut vertailussa olevina vuosina.

49 Taulukko 2.18. Piirijärjestöjen kuntavaalibudjettien kulurakenne 1992 ja 2008 / 1000 euro 1992 (%) 2008 (%) Lehtimainonta 280 (27) 883 (37) Radio- ja tv-mainonta 62 (6) 17 (1) Suoramainonta 129 (12) 115 (5) Muu vaalimainonta 98 (9) 420 (18) Annetut vaaliavustukset 165 (16) 305 (13) Vaalitilaisuudet 114 (11) 168 (7) Muut vaalikulut 196 (19) 490 (20) Yhteensä 1.044 (100) ~ 2.400 (~100) Lähde: Oikeusministeriö: puolueiden vaalirahoituserittelyt. Sähköisellä mainonnalla näyttää joka tapauksessa olevan hyvin marginaalinen merkitys piiritason vaalikuluissa. Radio- ja televisiomainonta on niellyt minimaallisen osan vaalibudjeteista, ja lisäksi sen osuus on kaventunut tarkasteluvuosina. Verkkomainonnan lisääntyminen todennäköisesti sisältyy luokkaan muu vaalimainonta, mutta 1990-luvun alussa luodut luokitteluperusteet jättävät asian varjoonsa, joten sen todentaminen nyt käytetyillä aineistoilla on mahdotonta. 2.4. Puolueiden kunnallisjärjestöjen rahoituksesta kuntavaaleissa Puolueiden paikallisyhdistysten vaalirahoituksesta tai talousjärjestelyistä yleensäkään tiedetään hyvin vähän tutkimustietoa aiheesta ei ole käytännössä lainkaan. Lainsäädännön ja puolueiden omien sääntöjen mukaan kunnallisjärjestöt tai vastaavassa asemassa olevat perusjärjestöt ovat kuitenkin oleellisessa asemassa mm. kuntavaalien yhteydessä. Vaalilain (714/1998) mukaan kunnallisvaaleissa vaalipiirinä on kunta (7 ). Lisäksi laissa todetaan, että kuntavaaleissa ehdokkaita voivat asettaa puolueet ja valitsijayhdistykset (146 ). Saman lain mukaan rekisteröidyt puolueet ilmoittavat itse kuntien

50 keskusvaalilautakunnille, mitkä paikallisyhdistykset edustavat niitä kuntavaalien ehdokasasettelussa (149 ). Toisaalla taas useiden puolueiden kunnallisjärjestöilleen laatimissa mallisäännöissä niille on osoitettu kolme keskeistä tehtävää paikallisvaalien yhteydessä: 1) nimetä vaaliehdokkaat, 2) laatia vaalityön suunnitelmat ja 3) johtaa kampanjoinnin käytännön järjestelyjä. Vanha puoluelaki määritteli ensisijaisesti keskus- ja piirijärjestöjä koskevia julkisuusvaatimuksia. Vuonna 2010 uusittu puoluelaki ei laajentanut sitä järjestöpiiriä, joka kuuluu vaalirahoituksen raportointivelvoitteiden piiriin. Siten suomalainen järjestelmä ei ole missään vaiheessa tarjonnut julkista asiakirja-aineistoa, jonka perusteella päästäisiin perehtymään puolueiden paikallisjärjestöjen vaalirahoitukseen tai niiden rahoituksen kokonaisjärjestelyihin. Kaikesta huolimatta eri lähteistä on koottavissa ainakin muutamia kuntakohtaisia tietoja paikallisten järjestöjen vaalirahoituksesta. Tätä hanketta varten on etsitty kolmesta erikokoisesta kunnasta tiedot siitä, minkälaisilla kampanjabudjeteilla puolueiden kunnallisjärjestöt ovat lähteneet 2008 kuntavaaleihin. Ensinnäkin yli puolen miljoonan asukkaan Helsinki muodostaa niin eduskunta- kuin kuntavaaleissa identtisen vaalipiiriin: helsinkiläiset piiri- eli kunnallisjärjestöt joutuvat tekemään lakimääräisen erittelyn kampanjarahoistaan kaikkien vaalien yhteydessä. Toiseksi vuoden 2008 vaalit käytiin vaalirahakohun vilkkaimmassa vaiheessa, ja ainakin joissain kunnissa myös paikalliset mediat seurasivat tarkasti sikäläisten puoluejärjestöjen vaalirahoituskuvioita. Esimerkiksi sadan tuhannen asukaan Lahdessa paikallinen sanomalehti selvitti vaalien jälkeen laajalti lahtelaisten kunnallisjärjestöjen panostusta 2008 vaaleihin. Kolmas tapaus on 1.400 asukkaan varsinaissuomalainen Oripää, jossa yksittäiset ehdokkaat eivät jättäneet vaalirahoitusilmoituksia lainkaan. Sen sijaan puolueiden paikallisyhdistykset ilmoittivat kunnan keskusvaalilautakunnalle, ettei niiden ehdokkailla ollut henkilökohtaista kampanjabudjettia, vaan paikallisyhdistykset vastasivat ilmoittamillaan summilla kampanjoinnin kustannuksista. Mainitut kolme kuntaa kattava otos on tietysti minimaalisen pieni, mutta jo sekin tuo esiin laajalle kuntakirjolle tyypilliset mittakaavaerot. 16 Nyt seurantaan otetaan kolmesta mainitusta kaupungista kunnallisjärjestön asemassa olleet organisaatiot. Helsingissä piiriorganisaatiot ovat siis samalla kunnallisjärjestöjä, jotka toimivat myös useamman sadan paikallisyhdistyksen katto-organisaatioina. Lahdessa kunnallisjärjestöt puolestaan toimivat ainakin kymmenissä laskettavien perusosastojen katto-organisaationa. Käytännössä siis tämänkin tarkastelun ulkopuolelle jää

51 vielä huomattava määrä puolueiden paikallisia perusyhdistyksiä omine vaalirahoitusjärjestelyineen. Sen sijaan Oripäässä kullakin puolueella on luultavasti vain yksi paikallisyhdistys, joka hoitaa samalla kunnallisjärjestön tehtäviä. Taulukko 2.19. Eräiden kunnallisjärjestöjen kampanjabudjetteja 2008 vaaleissa / euro * Kaupunki (puolueita) Vaalibudjetit yhteensä Vaalibudjettien keskiarvo Suurin yksittäinen vaalibudjetti Pienin yksittäinen vaalibudjetti Helsinki (8) 1.004.000 125.000 278.000 (kok) 7.000 (ps) Lahti (7) 170.000 25.000 40.000 (kok & sdp) 1.000 (ps) Oripää (4) < 5.000 ~1.000 2.200 (kesk) ~200 (vas) Lähde: Oikeusministeriö piirijärjestöjen vaalirahoituserittelyt (Helsinki), Etelä-Suomen Sanomat 24.8.2009 (Lahti) ja Oripään kunnan keskusvaalilautakunta. * Vain valtuustossa olevat eduskuntapuolueet pienpuolueita ja valitsijayhdistyksiä ei huomioitu. Helsingissä kaikki kahdeksan eduskuntapuoluetta oli asettanut ehdokkaita viime kuntavaaleihin. Pääkaupungin kunnallisjärjestöt ilmoittivat 2008 vaalirahoituserittelyissään käyttäneensä kampanjoihin yhteensä runsaat miljoona euroa. Eniten rahaa kului Kokoomuksella noin 280.000 euroa ja Sosialidemokraateilla budjetti oli lähes yhtä suuri. Toisaalla taas vähiten rahaa kului Perussuomalaisilta 7.000 euroa. Kaikkien kahdeksan kunnallisjärjestön yhteenlaskettujen budjettien keskiarvo oli Helsingissä noin 125.000 euroa. Lahdessa mukaan lähti puolestaan seitsemän eduskuntapuoluetta, kun RKP:llä ei ollut paikkakunnalla omaa edustusta. Lahtelaiset kunnallisjärjestöt ilmoittivat Etelä- Suomen Sanomien (24.8.2009) laajassa selvityksessä käyttäneensä vaalibudjetteihinsa yhteensä 170.000 euroa. Eniten rahaa kului Kokoomuksen ja SDP:n kunnallisjärjestöillä kummallakin noin 40.000 euroa. Vähiten varoja onnistuivat kokoamaan Perussuomalaiset, joilla vaalibudjetti oli noin 1.000 euroa. Seitsemällä mukana olleella kunnallisjärjestöllä vaalibudjettien keskiarvo oli noin 25.000 euroa. Pienimmässä kunnassa eli Oripäässä ehdokkaita oli asettanut vain neljä puoluetta. Eniten rahaa kului Keskustan paikallisyhdistykseltä, joka ilmoitti vaalibudjetikseen runsaat 2.000 euroa. Kokoomuksen perusyhdistys puolestaan kirjasi vaalimenoikseen noin 1.000 euroa. Vähiten rahaa kului vasemmiston paikallisyhdistyksiltä: Vasemmistoliitolta noin 200 euroa, ja Sosialidemokraatillakin kulut olivat luultavasti samaa kokoluokkaa.

52 Kapeasta otoksesta huolimatta voidaan todeta, että yksittäisten kunnallisjärjestöjen panostus paikallisvaaleihin vaihtelee parista sadasta eurosta useampaan sataan tuhanteen euroon. Kunnittain käytetyn rahan vaihteluväli ulottuu muutamasta tuhannesta eurosta noin miljoonaan euroon. Vaihtelevien lähdeaineistojen takia kokonaisbudjettien jälkeen ei päästä tekemään erityisen tarkkoja vertailuja kunnallisjärjestöjen vaalibudjettien rakenteesta. Joka tapauksessa aineistoissa tulee esiin se, että useimmissa kunnallisjärjestöissä on ainakin kolme peruskulua kuntakoosta riippumatta. Omat ehdokkaat on esitelty yhteisissä sanomalehti-ilmoituksissa ja painetuissa vaaliesitteissä, ja lisäksi kuluja ovat aiheuttaneet erilaiset vaalitilaisuudet ja -tapahtumat. Kunnallisjärjestöjen varainhankinta on puolestaan koottu pitkälti oman yhteisön sisältä, ja ulkopuolinen rahoitus on jäänyt varsin vähäiseksi. Pääosin varoja on saatu avustuksina oman organisaation sisältä tai säästetty vähitellen puolueveroista ja jäsen- tai kannatusmaksuista. Koko otos lähdeaineistoineen on kuitenkin niin kapea, ettei esim. varainhankinnasta pidä tehdä kovinkaan laajoja johtopäätöksiä. Kyse on vain yhdestä vaalista ja muutamasta kunnasta. Lisäksi tiedot rajoittuvat vain vaalirahoitukseen eli kunnallisjärjestöjen muu perusrahoitus jää kokonaan saatavilla olevien aineistojen ulkopuolelle. Tässä itse asiassa tulee esiin suomalaisen puolue- ja vaalirahoitusjulkisuuden suurin puute. Vuonna 2010 uusittu laki jättää edelleen pimentoon paikallisten puoluejärjestöjen keskeiset rahoitusjärjestelyt, vaikka suurimpia yksittäisiä lahjoituksia julkisuusvelvoitteet jo koskevatkin. 2.5. Kunnallisvaalien kokonaiskuluista Vuoden 2008 kuntavaalikampanjoiden laskettavissa olevat kokonaiskustannukset perustuvat yhtäältä ehdokkaiden ilmoittamiin vaalikuluihin sekä toisaalta puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen raportoimiin kampanjakustannuksiin. Niin kunta- kuin muissakin vaaleissa jää edelleen selvittämättä puolueiden paikallistason organisaatioiden ja erilaisten

53 etu- ym. järjestöjen vaalirahoituksen perusteet. Käytännössä julkisuusvelvoitteiden ulkopuolella on siis yhä tuhansittain erilaisia järjestöjä. Niiden kattava kartoitus olisi jokseenkin mahdotonta tai ainakin se vaatisi kokonaan erillisen hankkeensa. Ehdokkaiden kuntavaaleihin käyttämän rahan kokonaismäärästä voidaan laatia laskelma, kun tiedossa on kuntakohtaiset ehdokasmäärät ja edellä on esitelty arvioita keskimääräisistä budjeteista erikokoisissa kunnissa. Ensinnäkin viidestä suurimmasta kaupungista hahmotetaan seuraavassa jokaisesta erikseen laskelma kokonaiskustannuksista. Esimerkiksi Espoossa 619 ehdokkaan keskikulut olivat arviolta 1.000 euroa, joten siellä ehdokaskampanjoinnin kaikkinaiset kustannukset olivat todennäköisesti runsaat 600.000 euroa. Taulukko 2.20. Ehdokaskampanjoinnin kokonaiskulut 2008 kuntavaaleissa Kunta / kokoluokka Ehdokasmäärä Keskibudjetit ( ) Kulut yhteensä ( ) Helsinki 995 1.600 1.592.000 Espoo 619 1.000 619.000 Vantaa 625 700 ~ 438.000 Tampere 636 1.000 636.000 Turku 664 900 ~ 598.000 Isot kunnat (50.001 150.000) ~ 5.600 620 ~ 3.470.000 Keskikoon kunnat (15.001 50.000) ~ 10.850 260 ~ 2.820.000 Pienehköt kunnat (5.001 15.000) ~ 11.500 200 ~ 2.300.000 Pienet kunnat (alle 5.000) ~ 7.020 100 ~ 700.000 Kaikki 38.509 <400 ~ 15 miljoonaa (ks. teksti) Lähde: Ks. viite n:o 17. Viiden suurimman kaupungin jälkeen arviot kokonaiskustannuksista on laadittu kuntien kokoluokkien mukaan. Esimerkiksi isoissa 50.001 150.000 asukkaan kaupungeissa mukaan lähti vuonna 2008 yhteensä noin 5.600 ehdokasta, joiden keskimääräiset budjetit arvioitiin hieman yli 600 euroksi. Siten isojen kuntien ehdokaskuluiksi voidaan hahmottaa lähes 3,5 miljoonaa euroa. Keskikokoisissa eli 15.001 50.000 asukkaan kunnissa valtuustopaikkaa puolestaan tavoitteli noin 10.850 ehdokasta. Kun heidän keskibudjeteikseen voitiin arvioida suunnilleen 260 euroa, niin kaikkinaiset ehdokaskustannukset tässä luokassa olivat vajaat 3 miljoonaa euroa. Kun koko kuntakenttä käydään läpi vastaavaan ta-

54 paan, niin ehdokaskampanjoinnin laskennalliset kulut vuoden 2008 vaaleissa ylittivät kaikkiaan 13 miljoonaa euroa. Kun aineistoja on arvioitu varsin varovaiseen tapaan, niin asetelma antanee kokonaisuudesta hieman alimitoitetun kuvan. Siten tämän hankkeen perusteella vuoden 2008 kuntavaalien ehdokaskampanjoinnin kokonaiskuluiksi voidaan arvioida noin 15 miljoonaa euroa. Kokonaiskulujen ja ehdokasmäärän perusteella kaikkien ehdokkaiden laskennalliseksi keskibudjetiksi koko maassa muodostuu vajaat 400 euroa. Keskiarvo ei kuitenkaan ole paras mahdollinen tapa kuvata ehdokkaiden laajaa kirjoa. Niin ehdokas- kuin kuntatasollakin erot ovat huomattavan suuria. Mukana oli yksittäisiä kandidaatteja, jotka sijoittivat vaalityöhönsä lähes 50.000 euroa eli enemmän kuin keskivertokansanedustajat parlamenttivaaleissa. Toiseen ääripäähän sijoittuvat ne tuhannet ehdokkaat, jotka eivät käyttäneet rahaa lainkaan kampanjointiin. Kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisempaa olisi ehkä kuvata koko joukon keskibudjettien sijaan suomalaisten valtuutettujen tyypillisimpiä vaalibudjetteja. Ne lienevät muutaman sadan euron kampanjabudjetteja, joilla on ostettu mainostilaa paikallislehdestä. Tämän ohessa on toisinaan tehty tai teetetty oma esite vaihtoehtoisesti on valittu esim. käynti- tai postikortit. Lisäksi on maksettu sekalaisia pikkukuluja, jotka ovat toisinaan saattaneet jäädä kirjaamatta vaalirahoitusilmoituksiin. Kampanjat on maksettu pitkälti ehdokkaiden omista lompakoista. Vaaleissa menestyneiden ehdokkaiden budjettien mittakaavaa voisi havainnollistaa myös siten, että valtuutettujen keskibudjetit ylittävät 1.000 euroa kaikissa seuratuissa yli 50.000 asukkaan kaupungeissa. Samaan aikaan kaikissa otokseen kuuluvissa alle 50.000 asukkaan kunnissa valituksi tulleiden keskibudjetit jäävät alle 1.000 euroon. 18 Kun lopuksi arvioidaan vaalien kokonaiskustannuksia, niin ehdokkaiden käyttämään noin 15 miljoonaan euroon pitää lisätä puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen kuluttamat 3,2 ja 2,4 miljoonaa euroa. Siten laskettavissa olevat kampanjakulut vuoden 2008 kuntavaaleissa kohosivat noin yhteensä 20 miljoonaan euroon. Tähän ei kuitenkaan sisälly puolueiden kunnallis- ym. paikallisjärjestöjen itse käyttämiä varoja, jotka muodostavat aivan ilmeisesti suurimman järjestöperusteisen rahoituslähteen ainakin kuntavaalien yhteydessä.

55 3. VUODEN 2009 EUROVAALIEN KAMPANJARAHOITUS Suomi päätti liittymisestään Euroopan unioniin vuonna 1994, ja aluksi eduskunta valitsi maamme edustajat Euroopan parlamenttiin. Vuonna 1996 euroedustajia etsittiin ensi kertaa yleisillä vaaleilla, jotka järjestettiin samaan aikaan kuntavaalien kanssa. Vuonna 1999 kesän eurovaalit puolestaan seurasivat muutamaan kuukautta aiemmin pidettyjä eduskuntavaaleja, ja äänestysaktiivisuus ylsi vaivoin yli 30 %:n. Myös vuonna 2004 järjestettiin kahdet vaalit kesällä valittiin Euroopan parlamentin jäseniä ja myöhemmin syksyllä kunnanvaltuutettuja. Vasta vuonna 2009 Suomessa päästiin käymään eurovaalit ensimmäistä kertaa olosuhteissa, joissa kampanjat eivät sekoittuneet muihin vaaleihin. Alkuaan Suomesta valittiin 16 europarlamentaarikkoa, mutta sittemmin Euroopan unionin laajentuessa edustajien määrää on jouduttu karsimaan. Vuoden 2004 vaaleissa oli jaossa 14 paikkaa ja 2009 vaaleissa enää 13 paikkaa. Jos on Euroopan parlamentin vaalit tuore ilmiö Suomessa, niin sama koskee eurokampanjoiden rahoituksen tutkimusta. Aiheesta on hyvin vähän tutkimustietoa. Seuraavassa pyritäänkin kartoittamaan aihealueen perusteita. Aluksi seurataan vuoden 2009 eurovaaliehdokkaiden rahoitusjärjestelyjä. Sen jälkeen siirrytään arvioimaan puolueiden vaalirahoitusta: sekä keskus- että piirijärjestöjen rahoituskäytäntöjä. Lisäksi pohditaan eurovaalirahoituksen kehityspiirteitä ja kokonaiskustannuksia.

56 3.1. Ehdokasrahoitus eurovaaleissa Euroopan parlamentin vaalit ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia Suomen vaalijärjestelmään. Kyseessä on aiemmasta poiketen ylikansalliset vaalit, ja lisäksi vaalipiirinä toimii koko maa. Ehdokkaiden ja puolueiden on pitänyt miettiä vaaleja uudesta näkökulmasta, mikä koskee niin kampanjoinnin teemoja kuin vaalityön taktisia asetelmiakin. Myös ehdokkaiden määrä poikkeaa oleellisesti muista vaaleista. Vähimmillään ehdokkaita oli vuonna 1999, kun kilpaan lähti vain 140 kandidaattia, mutta yleensä mukana on ollut runsaat 200 ehdokasta. Viimeisissä eli vuoden 2009 vaaleissa 13 rekisteröityä puoluetta ja yksi valitsijayhdistys asettivat kaikkiaan 241 ehdokasta. Suomen aiemmista eurovaaleista ei ole saatavilla kattavia tietoja esim. siitä, kuinka paljon ehdokkaat ovat kaikkiaan käyttäneet varoja kampanjointiin. Valituksi tulleiden kandidaattien käyttämän rahan määrää on toki arvioitu alusta asti. Jo 1990-luvun ensimmäisistä vaaleista lähtien ainakin media on seurannut euroedustajien kampanjabudjettien kokoa. Lisäksi vuoden 2004 vaaleista alkaen lakia ehdokkaiden vaalirahoituksen ilmoittamisesta (414/2000) on sovellettu myös eurovaaleihin: valittujen edustajien on pitänyt julkistaa tiedot käyttämänsä rahan määrästä ja lähteistä. Sittemmin alan lainsäädäntöä on uudistettu ja aihe on herättänyt muutenkin poikkeuksellisen paljon huomiota, joten vuoden 2009 vaaleista on koottavissa aiempaa selvästi laajemmat tiedot eurovaaliehdokkaiden rahoitusjärjestelyistä. Edellisen vuoden 2008 kuntavaaleja varten ehdokasrahoituksen säännöksiä oli jo uusittu, mutta vuoden 2009 vaalien alla astui voimaan kokonaan uusi laki (273/2009), jossa esim. vaalirahojen ilmoitusperusteita oli tarkennettu entisestään 1. Uusien säännösten mukaan ehdokkaat saattoivat lisäksi antaa kampanjarahoistaan ennakkoilmoituksen, jonka pohjalta voitiin arvioida vaalibudjettien kokoa ja rakennetta jo ennen vaalipäivää. Toista vuotta kestäneen vaalirahakohun myötä myös tiedotusvälineet seurasivat laajalti vaalien rahoitukseen liittyviä ilmiöitä. Esimerkiksi Yleisradion vaalikoneessa kaikilta ehdokkailta

57 kysyttiin heidän vaaleihin käyttämänsä rahan määrää. Useat muutkin mediat tiedustelivat varsin ahkeraan yksittäisiltä ehdokkailta juuri kampanjabudjettien kokoa. Siten eri läheistä koottavien tietojen perusteella voidaan laatia laskelmat ehdokkaiden vaalibudjettien mittaluokasta ja ainakin suuntaa antavat arviot vaalirahoituksen alkuperästä ja kulumuodoista. 3.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko Ehdokkaiden kampanjointiin käyttämän rahan määrää päästään arvioimaan aineistolla, joka kattaa 80 % kaikista kandidaateista (193/241). Eduskuntapuolueiden ehdokkaista selvästi yli 90 % (132/140) on kertonut kampanjabudjetistaan tavalla tai toisella. Eduskunnan ulkopuolisten ryhmien asettamista ehdokkaista puolestaan runsaat 60 % (61/101) on arvioinut budjettikokoaan julkisesti eri yhteyksissä. Tiedot budjettikoosta sisältävät kaikkien 13 europarlamentin jäseneksi valitun ja kuuden varajäseneksi määrätyn ehdokkaan lakimääräiset vaalirahoitusilmoitukset. Aineisto pitää sisällään myös 60 valitsematta jäänyttä ehdokasta, jotka ovat antaneet vapaaehtoiset ennakkoilmoitukset. Mainittujen lakiperusteisten ilmoitusten lisäksi tämän hankkeen yhteydessä on löydetty tiedot 114 valitsematta jääneestä ehdokkaasta, jotka ovat kertoneet muissa yhteyksissä tiedotusvälineille arvion oman vaalibudjettinsa koosta. 2 Suomesta valitut 13 europarlamentaarikkoa käyttivät lakimääräisten ilmoitustensa mukaan vuoden 2009 vaalikampanjaan keskimäärin vajaat 72.000 euroa. Enimmillään yksittäisten valituksi tulleiden ehdokkaiden vaalibudjetit olivat 147.000 euroa. Pienimmillään valintaan riitti runsaat 10.000 euroa 3. Valituilla naisparlamentaarikoilla keskibudjetit olivat 68.000 euroa ja miehillä vastaavasti vajaat 78.000 euroa. Sen sijaan puoluekohtaisia keskiarvoja on syytä tarkastella varauksella, koska tapausten määrä jää varsin vähäiseksi. Ainoastaan neljä puoluetta sai vaaleissa enemmän kuin yhden paikan ja enimmilläänkin yksittäiset puolueet saavuttivat vain kolme edustajaa. Useamman kuin yhden edustajan saaneista puolueista eniten rahaa käyttivät Kokoomuksen ja Keskustan edustajat, joilla

58 keskibudjetit kohoisivat yli 100.000 euroon. SDP:n kahdella edustajalla keskimääräiset budjetit olivat lähes 50.000 euroa, mutta Vihreillä keskikulut jäivät alle 30.000 euroon. Puolueiden välinen asetelma näyttää hieman muuttuneen verrattuna edellisiin vaaleihin. Vuonna 2004 suurimmat keskibudjetit oli Keskustan edustajilla (128.000 ), joiden jälkeen Kokoomuksen ja Sosialidemokraattien europarlamentaarikot olivat käyttäneet rahaa selvästi vähemmän (90.000 ja 80.000 ). Taulukko 3.1. Eurovaaliehdokkaiden keskimääräiset kampanjabudjetit 2009 / euro Puolue Valitut europarlamentaarikot Kaikki ehdokkaat KESK 102.500 49.700 KOK 110.900 68.400 SDP 47.300 42.800 VAS - 19.300 VIHR 28.800 13.900 RKP 93.700 22.000 KD 36.000 10.100 PS 10.200 10.200 Muut - ~ 1.000 Kaikki 71.800 ~ 20.000 Lähde: Katso viite n:o 2. n= valitut edustajat 13/13 ja kaikki ehdokkaat 193/241. Kun valituksi tulleiden jälkeen siirrytään seuraamaan koko ehdokasjoukkoa, niin keskikulut pienenevät huomattavasti. Nyt käytettävissä olevien kaikkien ehdokasbudjettien keskiarvo on noin 20.000. Aineistoon liittyvät laadulliset ja määrälliset vinoutumat kumoavat ainakin osittain toisensa, joten laskennallinen arvo kuvannee varsin hyvin ainakin mittaluokaltaan koko ehdokasjoukon keskibudjetteja 4. Ehdokasbudjettien kirjo on varsin laaja: osa ehdokkaista on lähtenyt mukaan ilmeisesti kokonaan ilman vaalirahaa ja toisessa ääripäässä yksittäinen ehdokas on sijoittanut lakimääräisen ilmoituksensa mukaan kampanjointiin lähes 180.000 euroa, mikä on riittänyt varaedustajan paikkaan. Eniten rahaa käyttivät KOK:n ehdokkaat, joiden keskibudjetit olivat runsaat 68.000 euroa. Seuraavaksi suurimmilla budjeteilla mukana olivat Keskustan, SDP:n, RKP:n ja Vasemmistoliiton kandidaatit. Vakiintuneiden puolueiden joukossa pienimmät keskikulut olivat Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien ehdokkailla runsaat 10.000

59 euroa. Joka tapauksessa huomattavin ero tuli esiin eduskuntapuolueiden ja muiden ryhmien välisessä tarkastelussa. Kahdeksan suurimman puolueen ehdokkailla keskibudjetit olivat noin 33.500 euroa, kun eduskunnan ulkopuolisissa ryhmissä keskikulut sijoittuivat todennäköisesti noin 1.000 euron tietämille. Käytetyissä aineistoissa on nähtävissä selkeä ero myös sukupuolen mukaan. Miesehdokkaiden keskibudjetit olivat noin 23.000 euroa ja naisilla vastaavat kulut olivat noin 16.000 euroa. Se, miten euroehdokkaiden kampanjointiin käyttämän rahan määrä on kehittynyt eri vaalien välillä, on mahdotonta selvittää. Aiemmilta vuosilta ei ole yksinkertaisesti saatavilla perustietoja koko ehdokasjoukon kampanjointiin käyttämän rahan määrästä. Sen sijaan valituksi tulleilta euroedustajilta on tiedusteltu alusta asti ainakin jossain muodossa heidän kampanjointiinsa käyttämän rahan määrää. Vuosien 1996 ja 1999 vaalien jälkeen asian perään ovat kyselleet tiedotusvälineet ja vuosien 2004 ja 2009 yhteydessä tietoja on vaadittu lakimääräisin perustein 5. Taulukko 3.2. Suomalaisten europarlamentaarikkojen keskimääräiset vaalibudjetit 1996 2009 / euro Vuosi (edustajia) Nimellinen Reaalinen * 1996 (16) 37.700 46.600 1999 (16) 67.300 80.200 2004 (14) 98.800 108.200 2009 (13) 71.800 71.800 Lähde: Ks. viite n:o 5. * Elinkustannusindeksoitu vuoden 2009 hintatasoon. Valituksi tulleiden euroedustajien kampanjakulut kasvoivat voimakkaasti vuoteen 2004 saakka, jolloin ne olivat suurimmillaan eli vuoden 2009 tasoon indeksoituna selvästi yli 100.000 euron. Vuoden 2009 vaalit puolestaan palauttivat keskikulut huomattavasti alemmalle tasolle verrattuna kaksiin edellisiin vaaleihin. Syynä oli yhtäältä vaalirahakohu, joka lienee vaikeuttanut varainkeruuta ja hillinnyt muutenkin rahan käyttöä. Vaaleihin ei myöskään lähtenyt enää mukaan muutamia aiemmin selvästi eniten rahaa käyttäneitä euroedustajia, mikä todennäköisesti heijastui myös keskikuluihin.

60 3.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne Vuoden 2008 kuntavaaleissa valituksi tulleita edustajia vaadittiin raportoimaan kampanjabudjettien koon ja tulolähteiden ohessa ensi kertaa myös kulujen jakaantumisesta. Vuonna 2009 lakiin (273/2009) tehtiin vielä tarkentavia lisäyksiä, joten eurovaaleissa sovellettiin hienokseltaan erilaista ehdokasbudjettien kulujaottelua verrattuna edellisen vuoden kuntavaaleihin (vrt. pääluku 2). Viime eurovaaleissa ehdokkaita pyydettiin luokittelemaan vaalibudjettien tulot ja menot seuraavan jaottelun mukaan: Asetelma 3.1. Vuoden 2009 eurovaaliehdokkaiden kampanjabudjettien ilmoitusperusteet Tulot Menot * Omat varat Lehtimainonta Yksityishenkilöiden tuki Radiomainonta Yritysten tuki Televisiomainonta Puoluejärjestöjen tuki Mainonta tietoverkoissa Muiden vastaavien päätahojen tuki Mainonta muissa viestintävälineissä Yhteensä Ulkomainonta Vaalilehdet, esitteet ym. painettu materiaali Mainonnan suunnittelu Vaalitilaisuudet Vastikkeellisen tuen hankintakulut Muut kulut Yhteensä * Menojaottelu katsottiin vielä vapaaehtoiseksi, koska laki tuli voimaan vasta hieman ennen vaaleja. Eurovaaliehdokkaiden tulo- ja menorakenteita päästään arvioimaan ensinnäkin kaikkien valituksi tulleiden edustajien ja heidän varahenkilöidensä pakollisilla vaalirahoitusilmoituksilla. Toiseksi voidaan kartoittaa laajempaa ehdokasjoukkoa, kun mukaan lasketaan ennen vaaleja viranomaisille lähetetyt vapaaehtoiset ennakkoilmoitukset. Kaikkiaan 70 eli puolet eduskuntapuolueiden ehdokkaista toimitti viranomaisille vapaaehtoisen ennakkoilmoituksen, joka sisälsi useimmissa tapauksissa myös tulo- ja menoerittelyt. Aineistojen määrässä on kuitenkin siinä määrin merkittäviä rajoituksia, ettei puoluekohtaisia eroa ehdokkaiden välillä ryhdytä tässä kohdin arvioimaan. Esimerkiksi Vihreiden ehdokkaista

61 lähes kaikki julkaisivat vaalibudjettiensa tulo- ja menojaottelun. Kokoomuksen ja Keskustan kandidaateista noin kolmannes teki selkoa tulojensa ja menojensa jakaantumisesta. Perussuomalaisten ehdokkailla osuus oli viidenneksen. Sen sijaan eduskunnan ulkopuolisissa pienpuolueissa vain kaksi ehdokasta sadasta antoi vastaavan ilmoituksen. Joka tapauksessa aineistot riittävät siihen, että voidaan luoda suuntaa antava yleiskuva eduskuntapuolueiden ehdokkaiden kampanjabudjettien rakenteista. Kun kahdeksan suurimman puolueen ehdokkaista 90 % oli ilmoittanut vaalibudjettinsa kokonaiskulut, niin keskiarvoksi saatiin noin 33.500 euroa. Kun samoista puolueista laskettiin kapeammalla pohjalla (noin 50%) ehdokkaiden tulo- ja menorakenteita, niin näissä aineistoissa keskibudjetit olivat noin 36.000 euroa eli päästiin varsin lähellä koko ehdokasjoukon keskiarvoa. Euroehdokkaiden varainhankinnan lähteet Valituilla europarlamentaarikoilla keskimääräiset budjetit olivat siis vajaat 72.000 euroa. Runsas kolmannes tuloista oli peräisin heidän omista lompakoistaan. Seuraavaksi suurin tuloerä eli runsas neljännes pohjautui puoluejärjestöjen tarjoamaan tukeen. Kolmanneksi eniten eli 17 % varoista oli koottu yritystaustaisista lahjoituksista. Euroedustajien varainhankinta on hieman muuttunut edellisiin eli vuoden 2004 vaaleihin verrattuna (vrt. Venho 2008, 215). Omarahoituksen osuus on toki vanhaan tapaan keskeisessä asemassa. Vuonna 2004 sillä katettiin vajaat 41 % menoista ja vuonna 2009 osuus oli kaventunut 37 %:iin. Sen sijaan puolue- ja yritystaustaisen rahoituksen osuudet ovat selvästi muuttuneet edelliseen kierroksen jälkeen. Vuonna 2004 euroedustajien budjeteista lähes 30 % koostui yritysrahasta, mutta viime vaaleissa osuus oli enää 17 %. Vastaavana aikana puoluetaustaisen rahan osuus oli kasvanut 17 %:sta vajaaseen 30 %:iin. Viime vaalien aikaan osunut talouden taantuma ja vaalirahoituskohu ovat todennäköisesti vähentäneet yritysten halua rahoittaa vaalikampanjointia. Toisaalla taas vaalien ajankohta lienee sopinut puolueiden kukkaroille hieman paremmin kuin edellisellä kerralla: vuonna 2009 käytiin vain yhdet vaalit, kun taas vuonna 2004 järjestettiin kahdet vaalit, joita lisäksi edelsi vuoden 2003 eduskuntavaalit.

62 Taulukko 3.2. Eurovaaliehdokkaiden kampanjabudjettien keskimääräiset tulorakenteet 2009 / euro Valitut europarlamentaarikot (%) Eduskuntapuolueiden ehdokkaat (%) Omat varat 26.300 (37) 9.000 (25) Yksityishenkilöiden tuki 4.500 (6) 3.400 (9) Yritysten tuki 12.200 (17) 6.200 (17) Puoluejärjestöjen tuki 20.300 (28) 11.300 (31) Muiden tahojen tuki 8.500 (12) 6.300 (17) Yhteensä (n=13/73) 71.800 (100) 36.200 (~100) Lähde: www.vaalirahoitusvalvonta.fi. Kun tarkastelu siirtyy valituista edustajista laajempaan joukkoon eli suurimpien puolueiden koko ehdokaskirjoon, niin tulorakenteet hieman muuttuvat. Kaikkiaan 73 kandidaattia oli antanut viralliset tuloerittelynsä, joiden mukaan pääosa eli kolmannes varoista oli peräisin ehdokkaiden omalta puolueeltaan saamasta tuesta. Omien varojen osuus jäi tässä joukossa vain neljännekseen ja muun rahoituksen osuus kasvoi yli 17 %:iin eli yritystaustaisen rahoituksen tasolle. Erityisesti omarahoituksen ja tarkemmin määrittelemättömien muiden tahojen merkitys tulee esiin poikkeavalla tavalla verrattuna esim. valittuihin europarlamentaarikkoihin. Aineistot eivät anna havainnolle yksiselitteistä selitystä eikä tarjolla ole vertailupohjaa esim. aiemmista vaaleista. Yhtenä syynä saattaisi olla se, että eurovaaleissa ehdokas tarvitsee kilpailukykyiseen kampanjaan niin paljon rahaa, ettei omia varoja olla valmiita uhraamaan, jos vaalimenestys on vähänkin epätodennäköistä. Toisaalta aineistot ovat pääosin ennakkoilmoituksia, joten varainhankinta on saattanut olla ilmoitusvaiheessa vielä osin auki. Siten puuttuva rahoitus on ehkä kirjattu tarkemman tiedon puuttuessa kaatoluokituksena muuksi rahoitukseksi, vaikka osa kuluista on saattanut lopulta tulla ehdokkaan itse maksettavaksi. Euroehdokkaiden vaalikulujen rakenne Ehdokkaiden budjettirakenteiden toista puoliskoa eli menoja päästään erittelemään suurin piirtein vastaavalla aineistolla kuin tulojakin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki valituksi tulleet edustajat erittelivät myös kulunsa, vaikka se oli tuoreen lainsäädännön tulkinnan myötä vielä vapaaehtoista. Kun tähän lisätään muiden ehdokkaiden ennakkoilmoituk-

63 set, niin puolet (70/140) eduskuntapuolueiden ehdokkaista oli eritellyt menonsa joko ennen vaaleja tai niiden jälkeen. Taulukko 3.3. Eurovaaliehdokkaiden kampanjabudjettien keskimääräiset kulurakenteet 2009 / euro Valitut europarlamentaarikot (%) Eduskuntapuolueiden ehdokkaat (%) Lehtimainonta 27.300 (38) 13.800 (38) Radiomainonta 2.200 (3) 800 (2) Televisiomainonta 6.300 (9) 2.900 (8) Verkkomainonta 2.400 (3) 1.500 (4) Muu mediamainonta 0 100 (0,3) Ulkomainonta 22.900 (32) 8.300 (23) Vaalilehdet ja esitteet 5.300 (7) 3.200 (9) Suunnittelu 1.500 (2) 1.700 (5) Vaalitilaisuudet 1.000 (1) 900 (3) Tuen hankintakulut 200 (0,3) 200 (0,6) Muut Kulut 2.600 (4) 2.600 (7) Yhteensä (n=12/70) 71.700 (~100) 36.000 (~100) Lähde: www.vaalirahoitusvalvonta.fi. Edellä kävi ilmi, miten vaalibudjetin koko eroaa huomattavasti valituksi tulleiden ja valitsematta jääneiden kesken. Maksetun kampanjoinnin keinot ovat kuitenkin varsin samankaltaisia niin huippubudjettien kuin keskivertokulujenkin väillä. Rahalla mitattuna selvästi tärkein kampanjoinnin muoto liittyi erilaiseen lehtimainontaan, mikä oli niellyt vajaat 40 % vaalibudjeteista. Toiseksi eniten varoja oli kulunut perinteiseen ulkomainontaan, ja tässä kohdin oli nähtävissä edes jonkinlainen ero ehdokkaiden välillä: valituksi tulleet panostivat ulkomainontaan keskivertoehdokkaita selvästi enemmän. Sen sijaan kaikissa muissa kulumuodoissa osuudet jäivät jo alle 10 %:iin. Kaiken kaikkiaan erilaisten ehdokkaiden keskibudjetit ovat rakenteeltaan jopa hämmästyttävän samankaltaisia. Tässä kohdin täytyy tietysti muistaa, että taulukon 3.3. keskiarvoissa ovat mukana vain eduskuntapuolueiden ehdokkaat. Kaikkein pienimpien puolueiden kandidaatteja, joista osa saattoi olla liikkeellä kokonaankin ilman vaalirahaa, ei ole tietojen puuttuessa voitu laskea mukaan keskimääräisiin kulurakenteisiin lainkaan.

64 Joka tapauksessa yksi keskeinen tekijä kampanjoinnin kehityksessä liittyy aivan ilmeisesti tietoverkkojen käyttöön, mikä on yleistynyt lähes räjähdysmäisesti. Kulujen määrää seuraamalla muutosta ei kuitenkaan päästä todentamaan täydessä laajuudessaan. Vuonna 2009 verkkomainonta nieli vain muutaman prosentin ehdokasbudjeteista. Siitä huolimatta pääosa ehdokkaista kampanjoi tavalla tai toisella myös tietoverkoissa. Esimerkiksi Yleisradion vaalikoneeseen vastasi 86 % kaikista euroehdokkaista (208/241). Samaan vaalikoneeseen vastanneiden joukossa omat kotisivut oli rakentanut tai rakennuttanut 88 % kandidaateista (182/208). Ainakin useimmissa vaalikoneissa ehdokkaat voivat esitellä itseään veloituksetta. Kotisivujenkin perusratkaisut saadaan koottua hyvin kohtuullisin kustannuksin. Esimerkiksi edellisissä kuntavaaleissa laajalle joukolle ehdokkaita oli tarjolla omien puolueiden tarjoamat kotisivujen pohjaratkaisut muutaman kymmenen euron hintaan. Eurovaaleissa internetin kautta tapahtuvaan kampanjointiin oli jo panostettu hieman enemmän, ja ehdokaskohtaisesti uhratut varat voitiin laskea varsin yleisesti ainakin sadoissa euroissa. Verkkokampanjointi on siis monin osin varsin edullista. Toki siihenkin voidaan panostaa huomattavia summia: enimmillään yksittäinen euroehdokas oli uhrannut tietoverkon kautta tapahtuvaan kampanjointiin yli 30.000 euroa ja useampi ehdokas lähes 10.000 euroa. 6 3.2. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus eurovaaleissa Vuonna 2009 käytiin viimeisen kerran vaalit, joissa puoluerahoituksen julkisuusja valvontaperusteet pohjautuivat 1980- ja 1990-luvuilla laadittuihin säännöksiin. Puolueiden keskus- ja piirijärjestöt joutuivat tekemään selkoa vaalirahojensa tulo- ja menorakenteista edellisen vuoden kuntavaalien tapaan oikeusministeriölle (ks. sivun 40 asetelma 2.2.). Kaikkiin tähän mennessä järjestettyihin eurovaaleihin on siis sovellettu samanlaisia puoluerahoituksen säännöksiä.

65 3.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit Puolueiden keskusorganisaatiot käyttivät vuoden 2009 eurovaaleihin yhteensä vajaat neljä miljoonaa euroa. Kolme suurinta puoluetta panostivat vaaleihin selvästi muita enemmän eli vajaat miljoona euroa puoluetta kohden. RKP:llä ja Vihreillä vaalikulut vaihtelivat puolen miljoonan euron molemmin puolin. Muilla puolueilla kampanjabudjetit jäivät jo selvästi pienimmiksi. Taulukko 3.4. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjabudjetit eurovaaleissa 1996 2009 / 1000 euro * 1996 1999 2004 2009 KESK 294 240 580 981 KOK ~292 226 387 826 SDP ~410 295 583 757 VAS 175 134 196 239 VIHR ~142 ~168 292 358 RKP 75 75 226 512 KD ~56 94 130 137 PS 7 5 44 124 Yhteensä (n) 1.451 1.237 2.438 3.934 Yhteensä (r) 1.796 1.474 2.669 3.934 Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden tilinpäätökset ja vaalirahoituserittelyt. * (n) = nimellisarvoinen ja (r) reaaliarvoinen elinkustannusindeksoituna vuoden 2009 hintatasoon. Euroopan unioniin liittymisen jälkeen suomalainen vaalisykli on tuottanut entistäkin tiheämmin vaalivuosia: äänestämässä käydään keskimäärin lähes vuosittain. Eurovaalit on järjestetty Suomessa kaikkiaan neljä kertaa, ja kampanjoiden kokonaiskustannukset heijastavat tavallaan kunkin vaalivuoden erityisolosuhteita. Kolmella ensimmäisellä kerralla vaalit sijoittuivat ajankohtaan, jossa taustalla olivat vasta käydyt eduskuntavaalit. Lisäksi

66 1996 2004 eurovaalivuodet osuivat yhteen myös muiden yleisten vaalien kanssa. Vaalien tuottamaan taloudelliseen lisätaakkaan vastattiin mm. siten, että valtion budjettiin varattiin 1990-luvulta alkaen toistuvasti lisämäärärahoja nimenomaisesti puolueiden eurovaalitietiedotusta varten. Siten vaalivuosi ja sille varattu budjetin lisämääräraha ovat käytännössä määritelleet hyvin pitkälle puolueiden eurokampanjointiin käyttämän rahan määrän. Esimerkiksi vuonna 1999 valtion tiedotusmääräraha oli vajaat 1,1 miljoonaa ja suurimpien puolueiden yhteenlasketut vaalikulut runsaat 1,2 miljoonaa euroa. Vuonna 2004 budjetin vaalituki oli 1,9 miljoonaa ja eduskuntapuolueiden yhteenlasketut kulut runsaat 2,4 miljoonaa euroa. Vuosi 2009 oli ensimmäinen kerta, kun eurovaalien kanssa samana vuonna ei järjestetty mitään muita vaaleja. Vaikka erillinen vaalituki oli poistettu valtion budjetista, niin puoluetuen muut korotukset ja rakennejärjestelyt ilmeisesti takasivat sen, että rahaa oli käytettävissä kampanjointiin selvästi enemmän kuin kertaakaan aiemmin. 3.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne Keskusorganisaatioiden kampanjoihin käyttämän vaalirahan määrää päästiin arvioimaan kaikissa neljässä eurovaaleissa. Sen sijaan tuloja ja menoja voidaan jaotella kattavasti vain kolmelta viime kerralta. Vuosi 1996 jää nyt erittelemättä, koska silloin järjestettiin samaan aikaan kahdet vaalit: käytännössä vain osa puolueista oli jaotellut rahansa vaalikohtaisesti, ja osa oli kirjannut koko vuoden tulot ja menot yhtenä kokonaisuutena tekemättä eroa euro- ja kuntavaalien rahoitusjärjestelyjen välillä.

67 Keskusjärjestöjen varainhankinta eurovaaleissa Jo kokonaissummat heijastivat sitä, että julkinen tuki on määrittänyt pitkälti eurovaalibudjettien kokoa. Sama on nähtävissä, kun aukaistaan keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulorakenteet. Julkisella tuella on katettu toistuvasti vähintään 80 % keskusjärjestöjen kampanjakustannuksista. Kaikki muut luokittelussa mukana olevat yksittäiset rahoitusnimikkeet ovat jääneet alle kymmenyksen osuuteen vaaleista toiseen. Eurovaalien kohdalla tulee jälleen näkyviin se, ettei vaalien varainhankinta aina riitä kattamaan kaikkia kampanjakuluja. Tämä näkyy puolestaan siinä, että tuottopuolen erittelyissä loppusummat ovat toisinaan pienempiä kuin vaalikulut. Taulukko 3.5. Puolueiden keskusjärjestöjen varainhankinta 1999 2009 eurovaaleissa / 1000 euro 1999 (%) 2004 (%) 2009 (%) Puoluetuki 1.040 (84) 2.034 (87) 3079 (80) Avut omalta organisaatiolta 100 (8) 91 (4) 0 (0) Muut saadut vaaliavut 0 (0) 202 (9) 339 (9) Myyntitulot 0 (0) 24 (1) 41 (1) Julkaisutulot 0 (0) 0 (0) 0 (0) Varaukset, lainat 57 (5) 0 (0) 320 (8) Muu rahoitus 41 (3) 0 (0) 70 (2) Yhteensä 1.238 (100) 2.351 (~100) 3.849 (100) Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden vaalirahoituserittelyt. Kun lasketaan julkisen tuen ja puolueiden omasta piiristä kootun rahoituksen osuudet yhteen, niin ulkopuolisista lähteistä kootun yksityisen rahoituksen merkitys on jäänyt eurovaaleista toiseen hyvin vähäiseksi. Yhtäältä kyse saattaa olla siitä, että ulkopuolisen rahoituksen kokoaminen ei onnistu yhtä hyvin vaaleista ja vuodesta toiseen. Toisaalta koko järjestelmän kannalta olisi tarkoituksenmukaista selvittää, missä määrin intressitaustaisten rahoituslähteiden mielenkiinto vaihtelee eri vaalien välillä.

68 Keskusjärjestöjen kampanjabudjettien kulurakenteet Entä miten puolueet ovat käyttäneet eurovaaleja varten kokoon saamansa varat? Kolmen viimeisen kierroksen perusteella perinteinen lehtimainonta on keskusorganisaatioiden kulukirjausten perusteella selvästi yleisimmin käytetty maksetun mainonnan muoto. Se on pitkälti säilyttänyt asemansa myös eniten varoja nielleenä mainonnan muotona. Esimerkiksi vuonna 2009 siihen kului vajaa kolmannes kaikista vaalibudjeteista. Sen sijaan toiseksi eniten varoja vaatineet kulumuodot ovat hieman vaihdelleet eri eurovaalien yhteydessä. Vuonna 1999 noin viidennes varoista kului sekä sähköiseen mainontaan että muualle annettuihin vaaliavustuksiin. Vuonna 2004 lehtimainonta ja muualle annetut avustukset kattoivat kaksi suurinta kuluerää. Vuonna 2009 toiseksi suurin menoluokka oli puolestaan muut vaalikulut, joista merkittävimmät erät liittyivät ilmeisesti erilaisiin suunnittelu- ja mainostoimistokustannuksiin. Taulukko 3.6. Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjakulut 1999 2009 eurovaaleissa / 1000 euro 1999 (%) 2004 (%) 2009 (%) Lehtimainonta 416 (34) 609 (25) 1.166 (30) Radio- ja tv-mainonta 243 (20) 366 (15) 573 (15) Suoramainonta 25 (2) 156 (6) 169 (4) Muu vaalimainonta 137 (11) 284 (12) 344 (9) Annetut vaaliavut 267 (22) 686 (28) 594 (15) Vaalitilaisuudet 30 (2) 71 (3) 97 (2) Muut vaalikulut 120 (10) 266 (11) 991 (25) Yhteensä 1.238 (~100) 2.438 (100) 3.934 (100) Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden vaalirahoituserittelyt. Joka tapauksessa eurovaalien kulurakenteissa on suhteellisen paljon vaihtelua yksitäistenkin puolueiden sisällä vaaleista toiseen. Yhtäältä syynä saattaa olla se, että käytettävissä olevat varat ovat toisinaan asettaneet rajoituksensa kampanjan rakentamiselle. Toisaalta kyse saattaa olla siitä, että puolueet ovat vasta löytämässä itselleen sopivat eurovaalikampanjoinnin toimintatavat.

69 Lisäksi eurovaalikulujen rakenteissa on nähtävissä eroja myös puolueiden välillä. Mm. eteenpäin annettujen avustusten merkitys osana kampanjaa vaihtelee eri puolueissa. Esimerkiksi Kokoomus ei ole kirjannut omille järjestöilleen tai ehdokkailleen annettuja avustuksia lainkaan osaksi vaalityötään, mutta Vihreillä ne ovat olleet yleensä suurin kuluerä eurovaalien yhteydessä. Toisaalla taas esim. SDP on käyttänyt tv-mainontaa toistuvasti osana kampanjointiaan, mutta Vasemmistoliitto ja RKP eivät ole satsanneet siihen kertaakaan eurovaalien yhteydessä. 3.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus eurovaaleissa Puolueiden keskus- ja piirijärjestöjä ovat siis koskeneet yhtäläiset julkisuussäännökset myös eurovaalien yhteydessä. Siitä huolimatta tietoja piirijärjestöjen kampanjarahoituksesta ei ole saatavilla aivan yhtä laajalti kuin keskusjärjestöiltä. Piiriorganisaatioiden kirjo on varsin laaja, ja eri järjestöt ovat kirjanneet hyvin vaihtelevalla tarkkuudella vaalikulujaan julkisiin asiakirjoihin. Kattavien tietojen kokoaminen erityisesti kaikilta kaksien vaalien vuosilta olisi jokseenkin mahdoton tehtävä. Seuraavassa on joka tapauksessa koottu tiedot piirien kampanjarahoista vuosien 1999 ja 2009 eurovaaleista 7. 3.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit Rahalla mitattuna piirijärjestöillä on ollut varsin marginaalinen rooli osana puolueiden eurovaalikampanjointia. Vuonna 1999 puolueiden piiriorganisaatiot sijoittivat eurovaaleihin yhteensä vajaat 400.000 euroa ja vuonna 2009 vastaava summa oli noin 1,1 miljoonaa. Kummallakin kertaa yhteenlaskettu kokonaissumma oli noin 30 % keskusjärjestö-

70 jen samaan tarkoitukseen varaamista rahoista. Myös yksittäisiä piiriorganisaatioita seuraamalla kuultaa läpi se, että niillä on usein korkeintaan toissijainen rooli eurovaalien yhteydessä. Lukuisat piirijärjestöt eivät ole uhranneet rahaa lainkaan eurokampanjointiin ja yleensäkin niiden vaalirahat ovat jääneet varsin vaatimattomiin mittoihin. Toki joukossa on poikkeuksiakin, kun yksittäiset piiriorganisaatiot ovat toisinaan panostaneet vahvasti oman maakuntansa kärkiehdokkaan vaalityöhön. Taulukko 3.7. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjabudjetit eurovaaleissa 1999 ja 2009 / 1000 euro* 1999 2009 KESK 125 374 KOK 88 244 SDP 50 177 VAS 20 215 VIHR 91 35 RKP 4 1 KD 0 28 PS 0 17 Yhteensä (n) 378 ~1.090 Yhteensä (r) 450 ~1.090 Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden tilinpäätökset ja vaalirahoituserittelyt. *(n) = nimellisarvoinen ja (r) reaaliarvoinen elinkustannusindeksoituna vuoden 2009 hintatasoon. Syytä piirien niukkaan panokseen eurovaalien rahoituksessa voi etsiä yhtäältä vaalijärjestelmästä. Kun piirien toiminta on ensisijaisesti suunnattu maakunnallisten vaalipiirien tasolle, niin valtakunnallisten vaalien luonne ohittaa piirien luonnollisimman toimintaympäristön. Toisaalta kyse saattaa olla myös rahoituksen saatavuudesta. Yksittäisten piirien saama julkinen tuki jää varsin pieneksi niiden kokonaisrahoituksen kannalta eivätkä piiriorganisaatiot liene yksityistenkään tuenantajien ykköskohteita.

71 3.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne Useiden piirijärjestöjenkin kohdalla tulee jälleen näkyviin se, että vaaleja varten järjestetty varainhankinta ei aina riitä kattamaan kaikkia vaalikuluja. Kun järjestöillä on lisäksi ollut hyvin vaihtelevia käytäntöjä vaalirahoituserittelyjen tekemisessä, niin vaalitulot näkyvät tilastoissa kokonaiskuluja pienempinä (vrt. taulukot 3.8 ja 3.9). Piirijärjestöjen varainhankinta eurovaaleissa Kun tarjolla on tiedot kahdelta eurovaalivuodelta, niin vaalien varainhankinta on hajautunut useille eri tahoille, joiden merkitys on lisäksi vaihdellut eri vaalien välillä. Vuoden 1999 vaaleissa piiriorganisaatiot lähtivät vaaleihin hyvin pienillä budjeteilla, kun vaalikassat oli tyhjennetty muutamaa kuukautta aiemmin järjestetyissä eduskuntavaaleissa. Varat oli raavittu kokoon pieninä puroina lukuisista eri lähteistä eikä joukosta noussut esiin oikeastaan ainoatakaan selvästi muita tärkeämpää yksittäistä rahoituslähdettä. Taulukko 3.8. Puolueiden piirijärjestöjen varainhankinta 1999 ja 2009 eurovaaleissa / 1000 euro 1999 (%) 2009 (%) Puoluetuki 49 (12) 429 (47) Avut omalta organisaatiolta 81 (22) 241 (26) Muut saadut vaaliavut 47 (13) 148 (16) Myyntitulot 45 (12) 26 (3) Julkaisutulot 1 (0,3) 5 (1) Varaukset ja lainat 53 (14) 16 (2) Muu rahoitus 100 (27) 54 (6) Yhteensä 376 (100) 919 (~100) Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden vaalirahoituserittelyt.

72 Vuoden 2009 vaaleissa piirien yhteenlasketut kampanjabudjetit olivat huomattavasti suurempia kuin vuosikymmen aiemmin. Sen lisäksi varainhankinnan rakenne poikkesi huomattavasti vuoteen 1999 verrattuna. Viime eurovaaleissa piirijärjestöt rahoittivat lähes puolet kampanjoistaan vuosittaisilla puoluetukiosuuksillaan. Taustalla oli luultavasti valtion budjetin korotetut puoluetukimäärärahat, joista oli määrätty vielä erikseen jyvitettäväksi piiriorganisaatioille aiempaa suurempi osuus. Kun oman organisaation piiristä oli lisäksi kerätty noin neljännes vaaleihin tarvituista varoista, niin ulkopuolisista lähteistä saadun yksityisen rahoituksen osuus jäi arviolta viidennekseen. Piirijärjestöjen kampanjabudjettien kulurakenteet Kun siirrytään tarkastelemaan eurovaalikampanjoiden kulumuotoja, niin vuodet 1999 ja 2009 näyttävät varsin samankaltaisilta. Perinteinen lehtimainonta on säilyttänyt asemansa myös piiriorganisaatioiden keskeisimpänä maksetun kampanjoinnin muotona. Sen osuus on itse asiassa kasvanut vertailuvuosina kolmanneksesta yli 40 %:iin. Muilta osin kampanjoinnin kulumuodot ovat jakaantuneet varsin tasaisesti eri tahoille. Osuudeltaan toiseksi suurin yksittäinen kulumuoto on kuitenkin vaihdellut vertailtavien vaalien välillä. Vuonna 1999 radio- ja tv-mainonta nieli runsaan kymmenyksen vaalirahoista, mutta vuonna 2009 toiseksi eniten rahaa piireiltä kului eteenpäin annettuihin vaaliavustuksiin. Taulukko 3.9. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjakulut 1999 ja 2009 eurovaaleissa / 1000 euro 1999 (%) 2009 (%) Lehtimainonta 130 (34) 448 (41) Radio- ja tv-mainonta 45 (12) 53 (5) Suoramainonta 23 (6) 54 (5) Muu vaalimainonta 56 (15) 98 (9) Annetut vaaliavut 31 (8) 118 (11) Vaalitilaisuudet 30 (8) 100 (9) Muut vaalikulut 63 (17) 219 (20) Yhteensä 378 (100) 1.090 (100) Lähde: Oikeusministeriö; puolueiden vaalirahoituserittelyt.

73 Piirien kulurakenne siis muistuttaa varsin pitkälti keskusjärjestöillekin tyypillistä tapaa panostaa eurovaaleihin. Sanomalehtimainonta nielee pääosan varoista ja loppuosa jakaantuu selvästi pienempinä erinä lukuisille eri tahoille. Lähdeaineistoista ei kuitenkaan käy täysin yksityiskohtaisen kattavasti selville, ovatko piirien kirjaamat kustannukset missä määrin niiden omia kuluja ja missä määrin esim. omien ehdokkaiden puolesta maksettuja tai laskutettuja vaalityön menoeriä. 3.4. Europarlamenttivaalien kokonaiskuluista Vuoden 2009 eurovaalikampanjoiden laskettavissa olevat kokonaiskustannukset perustuvat tässäkin kohdin ensisijaisesti yksittäisten ehdokkaiden sekä puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen käyttämiin voimavaroihin. Kaikkiaan mukana oli siis 241 ehdokasta, jotka käyttivät omiin kampanjoihinsa keskimäärin noin 20.000 euroa. Siten on arvioitavissa, että ehdokaskampanjoihin käytettiin vuoden 2009 eurovaaleissa yhteensä noin 5 miljoonaa euroa. Kun ehdokkaiden vaalityöhön käytettyyn vajaaseen viiteen miljoonaan lisätään keskusjärjestöjen käyttämät 3,9 miljoonaa ja piiriorganisaatioiden 1,1 miljoonaa euroa, niin vuoden 2009 eurovaalien laskettavissa olevat kampanjakulut olivat kaikkiaan noin 10 miljoonaa euroa. Tähän arvioon ei sisälly puolueiden paikallisten järjestöjen kampanjointiin mahdollisesti käyttämiä varoja eikä esim. erilaisten etujärjestöjen vaalityöhön sijoittamia summia. Erityisesti eurovaaleissa oman lukunsa muodostavat lisäksi muut kampanjointiin osallistuneet kansalaisjärjestöt, koska valtion budjetista on eurovaalien yhteydessä osoitettu toistuvasti rahaa tiedotukseen nimenomaan muillekin kuin puoluejärjestöille Nämä määrärahat ovat kuitenkin jääneet kokonaisuuden kannalta varsin vähäisiksi 8.

74 4. VUODEN 2011 EDUSKUNTAVAALIEN KAMPANJARAHOITUS Kuten edellä on käynyt ilmi, niin Suomessa on tutkittu varsin vähän vaalirahoitukseen liittyviä ilmiöitä. Toistaiseksi selvitykset ovat kohdistuneet pääosaltaan eduskuntavaalien kampanjarahoitukseen. Ensimmäiset alan hankkeet ilmestyivät 1970-luvulla ja niissä seurattiin lehdistössä julkaistun vaalimainonnan laajuutta, laatua ja kustannuksia (Borg 1972, Borg ym. 1977 ja Jonninen ym. 1979). Tällä tavoin pystyttiin vertailemaan mm. eri puolueiden ja ehdokkaiden kampanjointiin käyttämän rahan määrää. Ensimmäinen yleisarvio eduskuntavaalien rahoitusjärjestelyistä tehtiin 1970-luvun lopulla ilmestyneessä puoluerahoituskomitean mietinnössä (1979:47). Vuonna 1999 toiminut vaalirahoituskomitea puolestaan teetti samaisen vuoden eduskuntavaaleista laajan selvityksen ehdokasrahoituksen perusteista (Venho1999). Muuten aihetta on seurattu muutamaan otteeseen vaihtelevin näkökulmin mm. opinnäytteissä ja muissa akateemisissa tutkimuksissa (esim. Aulake 1992, Pesonen ym. 1993, Ruostetsaari 1999, Broberg 2004, Venho 2008, Laitinen 2011). Syy kapeaan tutkimusperinteeseen liittyy mm. niukkoihin julkisuusvaatimuksiin. Menneinä vuosikymmeninä puolueilla oli varsin vähäiset velvollisuudet kertoa vaalirahoistaan, ja ehdokkailla niitä ei ollut lainkaan. Aiemmin pidettiin ajatuksenakin ilmeisen mahdottomana, että esimerkiksi ehdokkaat olisivat suostuneet kertomaan rahoitusjärjestelyistään. Kun puolue- ja vaalirahoituksen lakisääteiset julkisuusvelvoitteet ovat vähitellen laajentuneet vuosien kuluessa, niin samalla ovat kohentuneet myös mahdollisuudet tutkia aihepiiriä.

75 Vuoden 1969 puoluelaki (10/1969) toi mukanaan ensimmäiset julkisuusvelvoitteet, kun keskusjärjestöt velvoitettiin toimittamaan oikeusministeriölle vuosittaiset tilinpäätöksensä. Lisäksi niiden oli tehtävä puoluetuen käytöstä valtioneuvoston kanslialle tilitykset, joissa olisi pitänyt kertoa myös vaalikulujen määrästä. Vuonna 1986 uusittu puoluelaki (1048/1986) ulotti julkisuusvelvoitteet keskusjärjestöjen ohessa piiriorganisaatioihin, ja samalla niiltä molemmilta alettiin vaatia erittelyjä vaalirahan tulo- ja menorakenteista. Sen sijaan yksittäisiä ehdokkaita koskevat säännökset ovat tuoreempaa perua. Laki ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta (414/2000) säädettiin vasta vuosituhannen vaihduttua, joten sitä ehdittiin soveltaa kaksi kertaa parlamenttivaalien yhteydessä (2003 ja 2007). Puolue- ja vaalirahoitusta ohjaavaan lainsäädäntöön tehtiin vuosina 2008 2010 mittava kokonaisuudistus, jossa mm. laajennettiin julkisuusvaatimuksia, yhdenmukaistettiin eri toimijoita koskevia säännöksiä ja osoitettiin valvonta uudelle taholle eli valtiontalouden tarkastusvirastolle. Osin uusia säännöksiä sovellettiin jo edellisissä kunta- ja eurovaaleissa, mutta koko mitassaan uusi järjestelmä oli ensi kertaa käytössä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Tämä pääluku keskittyykin viime eduskuntavaalien kampanjarahoituksen läpivalaisuun. Seuranta keskittyy pääosin ehdokasrahoituksen perusteisiin, koska puolueiden keskus- ja piirijärjestöjä koskevat viralliset vaalirahoituksen valvonta-asiakirjat tulevat julkisiksi vasta vuoden 2012 jälkipuolella eli tämän tutkimuksen kannalta liian myöhään. Aiemmista vaaleista on toki saatavilla puolueidenkin rahoitustietoja. 4.1. Ehdokasrahoitus eduskuntavaaleissa Uudistusten myötä vuonna 2011 päästään ensi kertaa laatimaan kattava arvio eduskuntavaalien ehdokasrahoituksesta aineistoilla, jotka ovat yleisesti kaikkien ulottuvilla. Seuraavassa arvioidaan yhtäältä koko ehdokasjoukon ja toisaalta valituksi tulleiden kansanedustajien kampanjointiin käyttämän rahan määrää. Sen jälkeen hahmotetaan ehdokkaiden varainhankinnan lähteitä ja vaalibudjettien kulurakenteita. Aineistot pohjautuvat yhtäältä valituksi tulleiden edustajien pakollisiin vaalirahoitusilmoituksiin. Niiden ohessa

76 tarjolla on suuremman ehdokasjoukon vapaaehtoiset ennakkoilmoitukset. Mainittuja lakimääräisiä ilmoituksia voidaan vielä täydentää ehdokkaiden muissa yhteyksissä antamilla tiedoilla. 4.1.1. Ehdokkaiden vaalibudjettien koko Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin lähti 17 rekisteröityä puoluetta ja eräitä paikallisia valitsijayhdistyksiä: kaikkiaan mukana oli 2.307 ehdokasta, kun Ahvenanmaan ehdokkaita ei oteta lukuun tässä hankkeessa. Ehdokkaiden vaalibudjettien kokoa päästään tarkastelemaan aineistolla, joka sisältää 199 kansanedustajan ja 79 varaedustajan pakolliset vaalirahoitusilmoitukset. Mukana on myös 802 valitsematta jääneen kandidaatin valtiontalouden tarkastusvirastolle ennen vaaleja antamat vapaaehtoiset ennakkoilmoitukset. Lakimääräisiä ilmoituksia päästään vielä täydentämään 829 kandidaatilla, jotka ovat arvioineet vaalikulujensa määrää muissa yhteyksissä, kuten lehdissä, vaalikoneissa, omilla kotisivuillaan yms. Kaikkiaan siis ainakin 1.909 kandidaattia eli vajaat 83 % ehdokkaista on ilmoittanut tavalla tai toisella 2011 kampanjaan käyttämänsä rahan määrästä. 1 Koko ehdokasjoukon budjettikeskiarvot Ehdokkaiden aktiivisuus kertoa vaalibudjetistaan on vaihdellut jossain määrin puolueittain. Esimerkiksi Vihreillä kaikki ehdokkaat ovat kertoneet ainakin jossain yhteydessä vaalibudjettinsa koosta. Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n kandidaateistakin yli 90 % on antanut vastaavan arvionsa. Muilla puolueilla aktiivisuus on jäänyt hieman vähäisemmäksi, kun Perussuomalaisten, RKP:n ja Kristillisdemokraattien ehdokkailla vastausprosentti vaihtelee 80 molemmin puolin. Kaikkein vähiten tietoa on kertynyt eduskunnan ulkopuolisista ryhmistä, joiden ehdokkaista mukana on runsaat 60 %. Vaalipiireittäin aktiivisuus vaihtelee hieman puolueita vähemmän. Kymen vaalipiiristä tiedot on saatu koottua

77 87 %:lta ehdokkaista. Toista ääripäätä edustaa Pohjois-Karjala, josta tieto budjettikoosta on löytynyt 75 %:lta mukaan lähteneistä kandidaateista. 2 Taulukko 4.1. Ehdokkaiden keskimääräiset kampanjabudjetit 2011 eduskuntavaaleissa / euro Puolue Kaikki ehdokkaat Valitut edustajat Vaalipiiri Kaikki ehdokkaat Valitut edustajat KESK 22.500 44.600 Helsinki 11.000 36.100 KOK 28.300 50.600 Uusimaa 10.400 33.200 SDP 17.200 31.000 Varsinais-Suomi 10.000 33.400 VAS 8.900 26.100 Satakunta 11.700 34.500 VIHR 7.500 30.000 Häme 12.400 35.200 RKP 13.000 39.000 Pirkanmaa 10.800 37.300 KD 6.600 30.800 Kymi 11.600 30.100 PS 7.700 16.800 Etelä-Savo 7.600 25.200 Muut 800 - Pohjois-Savo 12.900 27.800 Pohjois-Karjala 8.000 41.200 Keski-Suomi 8.800 28.000 Vaasa 16.000 43.100 Oulu 13.900 38.600 Lappi 10.100 38.200 Kaikki ~ 11.000 34.900 Kaikki ~ 11.000 34.900 Lähde: Ks. viite n:o 1. N = kaikki ehdokkaat 1.909/2.307 ja valitut edustajat 199/200. Nyt koottujen tietojen perusteella koko ehdokasjoukon keskimääräiset kampanjabudjetit vuoden 2011 eduskuntavaaleissa olivat noin 11.000 euroa. 3 Ehdokasbudjettien koossa on huomattavia eroja ensinnäkin puoluetaustan perusteella. Ehdokkaiden henkilökohtaiseen kampanjointiin käyttämien varojen perusteella puolueet voi jaotella esim. neljään eri ryhmään. Ensinnäkin selvästi eniten rahaa käyttivät Kokoomuksen ehdokkaat, mikä oli nähtävissä jo ennen vaaleja kenelle tahansa mediaa aktiivisesti seuraavalle kansalaiselle. Kokoomusehdokkaiden keskikulut olivat yli 28.000 euroa. Seuraavaksi eniten varoja vaaleihin uhrasivat Keskustan kandidaatit heillä keskikulut olivat vajaat 23.000 euroa. Toinen ryhmä koostuu puolueista, joissa budjetit eivät yltäneet suurimpien tasolle, mutta ylittivät kuitenkin koko joukon keskimääräiset menot. SDP:n ehdokkailla varoja kului keskimäärin noin 17.000 euroa. RKP:n kandidaatit ylsivät hieman yli yleisen ta-

78 son eli noin 13.000 euroon. Tosin RKP:n sisällä hajonta lienee ollut huomatavan suurta muutamien kärkiehdokkaiden ja muun joukon välillä. Kolmannen ryhmän puolestaan muodostavat keskikulujen alle jäävät eduskuntapuolueet. Vasemmistoliitossa, Perussuomalaisissa, Vihreissä ja Kristillisdemokraateissa oli usein nähtävissä jo RKP:ssäkin tyypillinen tilanne, jossa suurimmat vaalikulut olivat keskittyneet harvoille ehdokkaille eli pääosa näidenkin puolueiden kandidaateista lähti mukaan varsin vaatimattomalla taloudellisella panoksella. Neljännen ja kaikista muista selvästi poikkeavan ryhmän muodostavat eduskuntapuolueiden ulkopuolisista ryhmistä koostuneet ehdokkaat. Pienpuolueiden ja valitsijayhdistysten kandidaatit sijoittivat kampanjointiin selvästi vähiten rahaa. Näiden ehdokkaiden vaalimenot olivat useimmiten laskettavissa korkeintaan muutamissa sadoissa euroissa. Puolueiden välinen asetelma toistuu jokseenkin samanlaisena kuin runsas vuosikymmen aikaisemmin. Vuoden 1999 vaaleissa rahaa käyttivät eniten silloinkin Kokoomuksen ja Keskustan ehdokkaat. Ainoa muutos puolueiden välisessä järjestyksessä ilmenee vähiten rahaa käyttäneiden puolueiden välillä. Edellisellä kerralla pienin budjetti eduskuntapuolueissa oli Vihreiden ja toiseksi pienin Kristillisten ehdokkailla, mutta häntäpään järjestys oli vaihtunut, kun nyt niukimmin varoja käyttivät kristillisdemokraatit. 4 Vaalipiirien välillä erot jäävät vähäisemmiksi verrattuna puolueiden kesken tehtyyn tarkasteluun. Useimmissa vaalipiireissä ehdokasbudjettien keskiarvot sijoittuvat suhteellisen lähelle koko maan keskikuluja. Joka tapauksessa vaalipiirienkin välillä on nähtävissä tiettyjä tyypiteltäviä eroja. Vuonna 2011 keskiarvoltaan pienimillä ehdokasbudjeteilla vaalit käytiin Etelä-Savossa (7.600), Pohjois-Karjalassa (8.000), Keski-Suomessa (8.800) ja Lapissa (10.100). Kaikille näille on yhteistä ensinnäkin vaalipiirin keskivertoa pienempi koko. Lisäksi niiden maantieteellinen sijainti painottuu Itä- ja Pohjois-Suomen suuntaan. Sama ilmiö oli nähtävissä jo vuoden 1999 vaaleissa, jolloin pienimmät ehdokaskulut olivat silloinkin Pohjois-Karjalassa ja Lapissa. Pieniin keskikuluihin lienee useampia syitä. Ensinnäkin kyse on vaalijärjestelmän mukanaan tuomasta ilmiöstä eli korkean äänikynnyksen vaalipiireistä. Vain muutaman puolueen ehdokkailla on reaaliset mahdollisuudet tulla valituksi, ja niidenkin joukossa kovin kilpa käydään suhteellisen pienen joukon kesken. Kovin suurella joukolla ei ole siis motiivia sijoittaa vaaleihin paljoa ainakaan omia rahojaan. Toiseksi vaalipiirin pieni koko selittää jo itsessään matalaa kulutasoa, kun tavoiteltavien äänestäjienkin määrä on kaikkein vähäisin. Kolmanneksi taustalla saattavat olla esim. median mainoshinnat, jotka lienevät halvempaa tasoa ainakin ruuhkasuomeen verrattuna.

79 Vaikka vähiten varoja oli kulunut pienimmissä vaalipiireissä, niin myös kaikkein suurimmissa vaalipiireissä jäätiin yleensä alle keskimääräisen tason. Vuoden 2011 vaaleissa Uudellamaalla keskikulut olivat 10.400, Helsingissä 11.000, Pirkanmaalla 10.800 ja Varsinais-Suomessa 10.000 euroa, kun koko maan keskiarvot ylsivät siis 11.000 euroon. Helsingin ja Uudenmaan kohdalla havainto suhteellisen pienistä keskibudjeteista on toistunut aiemmissakin selvityksissä. Taustalla vaikuttava tekijä liittyy ilmeisesti ehdokkaiden määrään, jonka kasvu tuo mukanaan usein myös laadullisen muutoksen. Helsingissä ja Uudellamaalla on toki runsaasti ehdokkaita, jotka käyttävät huomattavan paljon rahaa kampanjointiin. Toisaalta pääkaupunkiseudulla on ollut toistuvasti mukana selvästi eniten pienryhmien ehdokkaita, jotka eivät yleensä käytä juurikaan rahaa vaaleihin, mikä puolestaan pudottaa vaalipiirikohtaisia budjettikeskiarvoja. Selvästi eniten rahaa eduskuntavaaleissa puolestaan kului Vaasan vaalipiirissä, jossa koko ehdokasjoukon keskikulut olivat noin 16.000 euroa. Toiseksi suurimmat kulut sijoittuivat Oulun vaalipiiriin, jossa keskikulut olivat vajaat 14.000 euroa. Eri vuosikymmeninä tehtyjen selvitysten perusteella suurimmat ehdokasbudjetit ovat löytyneet juuri Vaasan vaalipiirissä. Korkean kulutason taustalla lienee kovan kilpailun perinne: uskottavan kampanjan katsotaan jo lähtökohtaisesti vaativan varsin mittavan budjetin. Kyse on myös eniten rahaa käyttäneiden puolueiden vahvasta kannatusalueesta, jossa kilpailu on tiivistynyt entisestään niin puolueiden sisällä kuin välilläkin. Kulutasoon on saattanut vaikuttaa myös maakunnan median rakenne, kun Vaasan vaalipiirissä ei ole ehdottomassa ykkösasemassa olevaa sanomalehteä vaan useita kärkilehtiä, joihin mainontaa on pitänyt hajauttaa. 5 Kampanjabudjettien kokoluokat Kaikkien ehdokkaiden jaottelu budjettikoon mukaan paljastaa, miten kirjavalla taloudellisella panostuksella vaaleihin on lähdetty. Mukana oli runsaasti henkilöitä, jotka eivät oman ilmoituksensa mukaan käyttäneet rahaa kampanjointiin lainkaan. Toisessa ääripäässä oli yksittäinen ehdokas, joka kertoi hieman ennen vaaleja kampanjabudjetikseen yli 110.000 euroa 6. Seuraavassa taulukossa 4.2. pohjana on 1.909 ehdokkaan ilmoitus

80 vaalibudjetin koosta tai ainakin kulujen mittaluokasta, minkä perusteella on pyritty laatimaan arvio koko ehdokasjoukon (2.307) budjettikokoon jakaumista. Taulukko 4.2. Ehdokkaiden ja edustajien määrä budjettikoon mukaan luokiteltuna 2011 vaaleissa Vaalibudjetin kokoluokka Ehdokkaita (%) * Valittuja edustajia (%) alle 1.001 euroa 714 (31) 0 (0) 1.001 5.000 euroa 543 (24) 6 (3) 5.001 10.000 euroa 370 (16) 9 (5) 10.001 20.000 euroa 274 (12) 32 (16) 20.001 50.000 euroa 335 (15) 109 (55) 50.001 100.000 euroa 70 (3) 43 (22) yli 100.000 euroa 1 (0,0) 0 (0) Kaikki 2.307 (~100) 199 (~100) Lähde: Ks. viite n:o 1. *Perustuu laskennalliseen arvioon. 7 Vajaa kolmannes (31%) kaikista ehdokkaista lähti vaaleihin käytännössä ilman kampanjarahaa. Alle tuhannen euron luokka koostuu pääosin eduskunnan ulkopuolisten ryhmien kandidaateista, jotka olivat yleisesti mukana nollabudjeteilla tai sijoittivat korkeintaan muutaman sata euroa sekalaisiin kuluihin tai vaalityöhön tietoverkossa. Alimman kulutason ryhmään lukeutuu jossain määrin myös eduskuntapuolueiden ehdokkaita, joilla vaalikulut kertyivät esim. ehdokasmaksusta, yhteismainonnan kuluosuudesta tai omista pienistä yksittäisistä kulueristä. Kaikista ehdokkaistakin yli puolet (55%) kampanjoi korkeintaan 5.000 euron panoksella. Tämän kokoluokan budjettiin mahtuu jo jonkin verran maksettua medianäkyvyyttä, mutta kansanedustajiksi tämän mittaluokan kampanjalla yltäneet ovat laskettavissa lähes yhden käden sormilla. Vaalikulujen kasvaessa ehdokkaiden määrä jatkuvasti pienenee. Yli 20.000 euron budjetilla mukana oli vajaa viidennes (18%) kandidaateista. Sen sijaan 50.000 euron ylittäviä vaalikuluja oli enää muutamalla prosentilla (3%) ehdokkaista. Viimeksi mainittu joukko koostuu pitkälti kolmen perinteisen porvarillisen puolueen eli ehdokkaista.

81 Nais- ja miesehdokkaiden vaalibudjetit Vaaleihin käytetyn rahan määrä poikkeaa jossain määrin myös miesten ja naisten välillä. Vuoden 2011 vaaleissa ehdokkaista miehiä oli 1.411 (61,2%) ja naisia 896 (38,8%). Tieto vaalibudjetin koosta löytyi 1.153 miesehdokkaalta (60,4%) ja 756 naisehdokkaalta (39,6%), joten osuudet vastaavat varsin hyvin koko ehdokasjakaumaa. Koko ehdokasjoukosta lasketut keskiarvot poikkeavat varsin vähän sukupuolen perusteella: miesten keskibudjetit olivat noin 11.300 euroa ja naisten vastaavat kulut noin 10.800 euroa. Keskiarvot eivät kuitenkaan anna kaikilta osin kattavaa kuvaa kampanjointiin aktiivisesti käytetyn rahan määrästä ja eroista. Kun pääosa eduskunnan ulkopuolisten ryhmien ehdokkaista oli miehiä, ja samalla ryhmällä oli huomattavan pienet kulut, niin tämä myös pienensi miesehdokkaiden kokonaiskeskiarvoa. Sukupuolten erot tulevat kärkevämmin esiin, kun tarkastelu kohdentuu vain eduskuntapuolueiden ehdokkaisiin. Kahdeksan suurimman puolueen miesehdokkailla keskibudjetit olivat noin 16.000 euroa ja naisilla 13.000 euroa eli ero oli 15 20 %. Ero on varsin samankaltainen kuin koko ehdokasjoukossa vuosikymmen aiemmin, jolloin eduskuntapuolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden määrä jäi viime vaaleihin verrattuna pienemmäksi. Miesten ja naisten välinen ero on suhteellisesti samaa kokoluokkaa, kun tarkastelu siirtyy parlamenttiin päässeisiin edustajiin. Vuonna 2011 tuli valituksi 115 mieskansanedustaa, joilla keskimääräiset vaalibudjetit kohosivat noin 37.800 euroon. Samaan aikaan 84 naisparlamentaarikolla vastaavat keskikulut olivat noin 30.900 euroa. Ero on siis noin 20 % eli se on lähellä samaa tasoa kuin vuoden 1999 vaaleissakin. 8 Kansanedustajien vaalibudjettien koko Vaaleihin voi tietysti lähteä mukaan vaihtelevin voimavaroin ja erilaisin tavoittein, mutta valituksi tuleminen on kuitenkin lähes mahdotonta ilman näkyvää kampanjointia, ja tähän tarvitaan väistämättä myös taloudellista panostusta. Käytännössä siis kansanedus-

82 tajien budjeteissa erot ovat pienempiä kuin koko ehdokasjoukon tarkastelussa. Kansanedustajien välisiä eroja tasoittaa esim. se, että useissa puolueissa ja vaalipiireissä voimavaroja on ilmeisesti keskitetty joillekin ennakkoon vahvimmiksi arvioiduille ehdokkaille. Vuonna 2011 valituilla kansanedustajilla keskibudjetti oli 34.900 euroa. Toki tässäkin joukossa budjettikirjo on varsin laaja. Pienimmillään yksittäinen parlamentaarikko ilmoitti vaalikuluikseen vajaat 1.200 euroa ja enimmillään yksittäinen edustaja oli sijoittanut vaaleihin lähes 98.000 euroa 9. Joka tapauksessa kansanedustajien vaalibudjetit ovat tyypillisesti laskettavissa kymmeninä tuhansina euroina. Varaedustajiksi yltäneillä ehdokkailla keskikulut olivat vajaat 26.800 ja kokonaan valitsematta jääneillä kandidaateilla vajaat 8.000 euroa. Rahalla on siis oleellinen merkitys menestyksellisessä kampanjassa. Se ei kuitenkaan ratkaise kaikkea esimerkiksi viime vaaleissa poikkeuksellisen suuren vaalivoiton jytkyttäneiden Perussuomalaisten edustajat kampanjoivat yleisesti muita pienimmillä varoilla. Taulukko 4.3. Valittujen edustajien keskimääräiset eduskuntavaalikulut 1999 2011 puolueittain / euro Puolue 1999 2003 2007 2011 KESK 25.200 34.800 48.600 44.600 KOK 27.800 32.700 49.300 50.600 SDP 17.700 23.500 30.500 31.000 VAS 20.200 25.600 29.700 26.100 VIHR 9.300 12.000 22.300 30.000 RKP 22.700 27.900 38.200 39.000 KD 18.500 21.700 19.000 30.800 PS 16.800 23.000 19.000 16.800 Kaikki (199) 21.900 28.000 38.800 34.900 Lähde: Ks. viite n:o 10. Puolueiden välinen asetelma muuttuu jonkin verran, kun vaalibudjettien vertailu siirtyy koko ehdokasjoukosta valittuihin kansanedustajiin. Parlamentaarikkojen kampanjointiin käyttämien varojen perusteella puolueet voisi jakaa nyt kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä koostuu perinteisten porvarillisten puolueiden edustajista, jotka käyttivät selvästi muita enemmän rahaa vuoden 2011 vaaleihin: Kokoomuksessa keskibudjetit olivat 50.600, Keskustassa 44.600 ja RKP:ssa 39.000 euroa. Toinen ryhmä sisältää puolu-

83 eet, joissa vaalimenestys saavutettiin keskimääräistä hieman pienemmillä kuluilla: SDP:ssä keskibudjetit olivat 31.000, Kristillisdemokraateissa 30.800, Vihreissä 30.000 ja Vasemmistoliitossa 26.100 euroa. Kolmannen ja muista selvästi poikkeavan ryhmän muodostavat Perussuomalaiset, joiden edustajilla keskibudjetit jäivät alle 17.000 euroon. Kansanedustajien kampanjabudjettien koosta on saatavissa vertailukelpoiset tiedot vuodesta 1999 alkaen 10. Viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana puolueiden välinen tilanne on pysynyt varsin samansuuntaisena, vaikka joitain pieniä muutoksia asetelmassa on nähtävissä. Eniten rahaa ovat toistuvasti käyttäneet Kokoomuksen, Keskustan ja RKP:n edustajat. Niiden järjestys on pysynyt muuten samana, mutta vuoden 2003 vaaleissa eniten varoja oli poikkeuksellisesti käytössä Keskustan parlamentaarikoilla. Kärkikolmikon takana järjestys on vaihdellut hieman enemmän vaaleista toiseen. SDP näyttää kuitenkin vakiinnuttavan asemansa puolueena, jonka kansanedustajat käyttävät kampanjointiin rahaa neljänneksi eniten. Vasemmistoliiton sijoitus vastaavassa vertailussa on sen sijaan liukunut vähitellen alaspäin lähelle vähiten rahaa käyttävien joukkoa. Vihreiden parlamentaarikot ovat puolestaan kasvattaneet vaalibudjettejaan siinä määrin, että alkavat lähestyä jo koko maan keskimääräistä tasoa. Erot kaventuvat jälleen hieman, kun tarkastelu siirtyy puolueiden väliltä kansanedustajien vaalipiirikohtaisiin kampanjakuluihin. Tämäkin kuvastaa sitä, että laajaa ehdokasjoukkoa huomattavasti suppeampi ryhmä ammattipoliitikkoja pystyy hankkimaan mittavan kampanjabudjetin vaalipiiristä riippumatta. Samasta ilmiöstä kertoo myös se, että pienimissäkin vaalipiireissä, jossa koko ehdokasjoukon keskikulut ovat jääneet vähäisiksi, parlamentaarikkojen kampanjabudjetit saattavat kohota nykyään koko maan vertailussa huipputasolle. Vaalipiirien välisessä tarkastelussa runsaan vuosikymmenen aikana tulee näkyviin ilmiö, jossa kansanedustajien vaalibudjettien koko on vaihdellut suhteellisen paljon maan eri osien välillä. Käytetyn rahan määrän perusteella vain muutama vaalipiiri on säilyttänyt asemansa koko maan kattavassa vertailussa. Ensinnäkin Vaasa on pitänyt asemansa lähes kerrasta toiseen vaalipiirinä, jossa rahaa käytetään kaikkia muita enemmän. Toisessa ääripäässä Etelä-Savon edustajilla vaalikulut ovat jääneet toistuvasti koko maan keskivertoa vähäisemmiksi. Suhteellisen vakiintunutta kulutasoa edustaa myös Uusimaa, jossa menot ovat jatkuvasti lähellä koko maan keskitasoa.

84 Taulukko 4.4. Valittujen edustajien keskimääräiset eduskuntavaalikulut 1999 2011 vaalipiireittäin / Puolue 1999 2003 2007 2011 Helsinki 21.000 26.500 39.700 36.100 Uusimaa 21.900 26.200 38.000 33.200 Varsinais-Suomi 21.900 31.000 35.400 33.400 Satakunta 24.400 28.600 41.900 34.500 Häme 21.900 26.200 34.300 35.200 Pirkanmaa 18.500 22.300 30.700 37.300 Kymi 24.400 30.400 33.800 30.100 Etelä-Savo 17.700 26.100 38.100 25.200 Pohjois-Savo 23.500 25.200 41.100 27.800 Pohjois-Karjala 18.500 26.100 49.400 41.200 Keski-Suomi 20.200 30.100 34.100 28.000 Vaasa 32.000 38.800 47.900 43.100 Oulu 20.200 28.500 43.700 38.600 Lappi 17.700 26.800 43.200 38.200 Kaikki (199) 21.900 28.000 38.800 34.900 Lähde: Ks. viite n:o 10. Useissa piireissä asetelma on kuitenkin vaihdellut huomattavan paljon muutamien viime vaalien välillä. Joissain tapauksissa se on kääntynyt lähes päälaelleen. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa parlamentaarikkojen vaalibudjetit jäivät vuosina 1999 ja 2003 selvästi keskimääräistä pienemmiksi, mutta vuosina 2007 ja 2011 sama vaalipiiri sijoittui kahden eniten rahaa käyttäneen joukkoon. Toisena esimerkkinä huomattavasta muutoksesta on Kymi, jossa kansanedustajat käyttivät vuosien 1999 ja 2003 vaaleissa keskimääräistä enemmän rahaa kampanjointiin, mutta 2007 ja 2011 kampanjakulut jäivät selvästi koko maan tasoa pienemmiksi. Joka tapauksessa kaksissa viime vaaleissa neljän vaalipiirin kärki on pysynyt lähes samana. Vuosina 2007 ja 2011 kansanedustajien suurimmat keskibudjetit olivat Vaasassa, Pohjois-Karjalassa, Oulussa ja Lapissa. Eniten rahaa edustajapaikan saavuttamiseksi käytettiin siis Länsi- ja Pohjois-Suomessa. Jatkossa seuraavat vaalit kertonevat, onko kyse pysyvästä muutoksesta, jossa esim. perinteistä järjestövetoista vaalityötä on korvattu maksetulla henkilömainonnalla, vai löytyvätkö syyt enemmän vaalipiirikohtaisista poliittisista suhdanteista.

85 4.1.2. Ehdokasbudjettien tulo- ja menorakenne Vaalibudjettien kokoa voitiin edellä arvioida aineistolla, joka kattoi yli 80 % ehdokkaista. Sen sijaan kampanjabudjettien rakennetta päästään seuraavassa hahmottamaan kapeammalla pohjalla. Vaalirahan lähteistä ja kampanjakulujen muodoista on ilmoittanut tavalla tai toisella noin puolet kaikista ehdokkaista. Eduskuntavaaliehdokkaiden varainhankinnan lähteet Äskettäin uudistettu laki ehdokkaan vaalirahoituksesta (273/2009) tarjoaa pohjan eritellä rahoituksen lähteitä ja kulumuotoja yhtenäisin perustein. Laki ohjaa ehdokkaita kirjaamaan sekä varainhankintansa että vaalikulunsa seuraavassa asetelmassa ilmenevän jaottelun mukaan: Asetelma 4.1. Ehdokkaiden vaalirahoituksen lakimääräiset erittelyperusteet 2011 vaaleissa* Rahoitus (tulot) Omat varat Omat tai tukiryhmän lainat Tuki yksityishenkilöiltä Tuki yrityksiltä Tuki puolueelta Tuki puolueyhdistyksiltä Tuki muilta tahoilta Kulut Lehtimainonta Radiomainonta Televisiomainonta Mainonta tietoverkoissa Mainonta muissa viestintävälineissä Ulkomainonta Vaalilehdet, esitteet ym. painettu materiaali Mainonnan suunnittelu Vaalitilaisuudet Vastikkeellisen tuen hankintakulut Muut kulut *Lakimääräinen jaottelu oli sama kuin jo 2009 eurovaaleissa, mutta ilmoituslomaketta oli uusittu eri tavoin. Esimerkiksi ehdokkaan ja hänen tukiryhmänsä varainhankintaa ei vaadittu enää erittelemään toisistaan. Puolueelta ja puoluejärjestöiltä saatua tukea sen sijaan pyydettiin nyt jaottelemaan erikseen. Näkyvin muutos liittyi ilmoituslomakkeen ulkoasuun, jota oli virtaviivaistettu edelliseen versioon verrattuna.

86 Nyt vaalirahan lähteitä saatetaan kartoittaa aineistolla, joka kattaa 1.103 kandidaattia eli 48 % koko ehdokasjoukosta. Mukana ovat ensinnäkin kaikkien 199 kansanedustajan ja 79 varaedustajan pakolliset vaalirahoitusilmoitukset. Käytössä ovat myös 788 ehdokkaan lakiperusteiset vapaaehtoiset ennakkoilmoitukset. Lisäksi tätä hanketta varten on koottu mm. ehdokkaiden kotisivuilta ja tiedotusvälineistä vajaan 40 ehdokkaan vastaavat tiedot vaalirahan hankintatavoista. Ehdokkaiden kokonaisbudjetteja sekä toisaalta heidän varainhankintansa rakenteita kuvaavat ja nyt saatavilla olevat aineistot poikkeavat jossain määrin toisistaan: budjettikokoa kuvaavassa aineistossa (1.909) keskikulut ovat noin 11.000 euroa varainhankintaa kuvaavassa aineistossa (1.103) keskiarvot ovat 13.600 euroa Vaalirahan lähteitä kuvaava aineisto siis heijastaa keskimääräistä hieman paksummalla lompakolla kampanjoineiden ehdokkaiden joukkoa. Valituksi tulleiden kansanedustajien (199) kohdalla aineistot ovat toki yhteismitallisia, koska kaikki edustajat velvoitetaan tekemään selkoa niin kampanjansa kokonaistasosta kuin tulo- ja menorakenteista. 11 Taulukko 4.5. Ehdokkaiden ja edustajien keskimääräiset varainhankintalähteet 2011 vaaleissa / euro Ehdokkaat (%) Valitut edustajat (%) Omat varat 5.180 (38) 12.430 (35) Omat tai tukiryhmän lainat 960 (7) 2.720 (8) Tuki yksityishenkilöiltä 2.180 (16) 5.240 (15) Tuki yrityksiltä 2.430 (18) 8.100 (23) Tuki puoluejärjestöiltä * 1.810 (13) 4.300 (12) Tuki muilta tahoilta 1.030 (8) 2.490 (7) Yhteensä 13.590 (100) 35.280 (100) Lähde: Ks. viite n:o 11. N= ehdokkaat 1.103/2.307 ja valitut edustajat 199/199. * Valvontaviranomaisen laatima ilmoituslomake jaottelee puolueen ja puolueyhdistykset eri tukilähteiksi, mutta tässä tutkimuksessa niitä ei ole eritelty toisistaan. Koko ehdokasjoukon varainhankinnasta löytyvät vertailukelpoiset tiedot vain yhdeltä aikaisemmalta kerralta, kun vuoden 1999 vaalien yhteydessä selvitettiin mm. ehdokasbudjettien rakenteita. Ehdokkaiden omat varat ovat edelleen vaalirahoituksen tärkein lähde. Ne kattoivat 2011 vaaleissa 38 % ehdokkaiden kokonaisbudjeteista eli merkitys on

87 kasvanut verrattuna 1999 vaaleihin, jolloin osuus oli 29 %. Toinen merkitystään selvästi lisännyt varainhankinnan lohko perustuu yksityishenkilöiden antamaan tukeen, jonka osuus oli viime vaaleissa 16 prosenttia vuoden 1999 vaaleissa osuus oli vain 5 %. Toisaalta taas aiempaa vähemmän painoa on jäänyt intressitaustaisten organisaatioiden antamalle vaalirahalle. Erityisesti yritysten rahoitusosuus on kaventunut aiempaan nähden. Muutoksen taustalla on ilmeisesti edellisten vaalien jäljiltä nähty vaalirahakohu, jonka yhteydessä keskusteltiin laajalti sopiviksi ja sopimattomiksi katsotuista poliittisen rahoituksen käytännöistä. Sen sijaan oman puolueen järjestöiltä saadun tuen ja lainanrahan osuudet olivat pysyneet prosenttiyksikön tarkkuudella ennallaan vuosien 1999 ja 2011 vertailussa, kun tarkastelu keskittyy kaikkiin ehdokkaisiin. 12 Koko ehdokasjoukon ja valituksi tulleiden kansanedustajien varainhankintarakenne oli vuonna 2011 varsin samankaltainen selkein ero näkyi yritystaustaisen rahan osuudessa. Isompien vaalibudjettien lisäksi politiikan raskasarjalaisten varainhankinnassa yritystaustaisella rahalla oli suhteellisestikin suurempi osuus verrattuna keskivertoehdokkaisiin. Kansanedustajien varainhankintatapojen kehitystä voidaan vertailla kolmien viimeisten eduskuntavaalien perusteella, kun lakimääräisiä vaalirahailmoituksia on vaadittu vuodesta 2000 alkaen. Vuosina 2003 2011 valituksi tulleiden parlamentaarikkojen budjettirakenteissa esimerkiksi yksityishenkilöiden antaman tuen osuus kokonaisbudjeteista oli kasvanut noin 8 %:sta lähes 15 %:iin. Toisaalta taas etu- ym. järjestöjen antamien avustusten osuus kansanedustajien kampanjabudjeteista oli supistunut vajaasta 15 %:sta noin 7 %:iin. Puoluetaustaisen rahoituksen osuus oli puolestaan pysynyt noin 11 13 %:ssa. Sen sijaan omarahoitusosuuden ja yritystaustaisen rahan suhteellinen merkitys on vaihdellut vaaleista toiseen ilman selkeää kehityssuuntaa. Esimerkiksi vuonna 2003 kansanedustajat kattoivat omalla rahallaan noin 39 % kokonaisbudjeteistaan. Vuonna 2007 vastaava osuus oli kaventunut 33 %:iin, mutta 2011 se oli jälleen kasvanut 35 %:iin. 13 Kampanjabudjettien euromääräisen tarkastelun jälkeen siirrytään seuraamaan, kuinka suuri osa ehdokkaista oli käyttänyt eri varainhankintamuotoja. Kun huomattavin osa (38%) ehdokkaiden kampanjointiin käyttämästä kaikesta rahasta oli siis peräisin heidän omista säästöistään, niin omat varat olivat myös kaikkein yleisimmin käytetty lähde täyttää vaalikassaa. Noin 81 % kaikista ehdokkaista oli turvautunut ainakin jossain määrin omaan

88 lompakkoonsa vaalikulujen kattamiseksi. Valituista edustajista puolestaan 91 % ilmoitti uhranneensa omia varoja kampanjointiinsa. Erot johtuvat pitkälti siitä, että osa valitsematta jääneistä ei käyttänyt rahaa lainkaan vaalikampanjaan. Toisaalta taas pienellä osalla politiikan raskassarjalaisista ei ollut tarvetta sijoittaa omia varojaan, koska vaalibudjetti onnistuttiin kokoamaan muillakin keinoin. Taulukko 4.6. Ehdokkaiden ja edustajien yleisimmin käyttämät varainhankintamuodot (%) * Ehdokkaat Valitut edustajat Omat varat 81 91 Omat tai tukiryhmän lainat 6 16 Tuki yksityishenkilöiltä 61 89 Tuki yrityksiltä 30 73 Tuki puoluejärjestöiltä 52 70 Tuki muilta tahoilta 30 55 Lähde: Ks. viite n:o 11. N= ehdokkaat 1.103/2.307 ja edustajat 199/199. * Taulukko kertoo prosentteina, kuinka suuri osa ehdokkaista ja valituksi tulleista edustajista on käyttänyt nimettyjä varainhankintamuotoja. Eri puolueiden ehdokkaat ja siitä johtuen myös erityyppiset ehdokkaat ovat alun perin kertoneet tuloistaan vaihtelevassa määrin. Tämä on aiheuttanut aineistossa joitain vinoutumia, jotka on pyritty tässä kohdin oikaisemaan puoluekohtaisesti painotetuilla kertoimilla. Lainarahan käyttö puolestaan heijastaa mm. myös sitä, miten erilaisin tavoittein vaaleihin voidaan lähteä. Huomattavin osa ehdokkaista tietää jo ennen vaaleja, etteivät tule valituksi, joten lainaa tuskin kannattaa ottaa vaaleja varten. Kapeampi ryhmä ammattipoliitikkoja voi sen sijaan arvioida lainaa myös sijoituksena, joka maksaa vaalimenestyksen myötä itsensä monikertaisesti takaisin. Puoluejärjestöjen tukea on sen sijaan varsin usein keskitetty vahvimmiksi arvioiduille kandidaateille, mikä näkyy siinä, että valituksi tulleet ovat saaneet oman puolueensa tukea perusehdokkaita useammin. Joka tapauksessa puoluetaustaisten yhdistysten määrä Suomessa on niin suuri, että kaikista ehdokkaistakin yli puolet on saanut ainakin jossain määrin rahallista tai vastaavaa tukea joltain oman puolueyhteisön organisaatiolta. Merkittävin ero perusehdokkaiden ja valituksi tulleiden kansanedustajien välillä ilmenee intressitaustaisen rahan saatavuudessa. Vajaa kolmannes kaikista ehdokkaista

89 onnistui samaan tukea yrityksiltä osuus oli sama muiden tahojen kohdalla. Sen sijaan kansanedustajista lähes kolme neljästä (73%) oli saanut tukea yrityksiltä ja yli puolet (55%) muilta tahoilta, kuten etu- ym. järjestöiltä. Taloudellista valtaa yhteiskunnassa käyttävät organisaatiot ovat siis osanneet suunnata tukeaan nimenomaan vahvimmille ja vaaleissa parhaimmin menestyneille ehdokkaille toki osa näistä ehdokkaista on saattanut myös menestyä nimenomaan saamansa tuen perusteella. Eduskuntaehdokkaiden kampanjakulujen rakenne Tätä hanketta varten kootussa aineistossa on 1.074 ehdokasta, jotka ovat eritelleet myös vaalikulujaan. Mukana ovat jälleen kaikki 199 valittua kansanedustajaa ja 79 varaedustajaa. Aineisto sisältää myös 772 muun ehdokkaan vapaaehtoiset ennakkoilmoitukset. Lisäksi pieni määrä ehdokkaita on antanut vastaavia kulutietoja muissa yhteyksissä, kuten mediassa tai kotisivuillaan. Kulurakenteita voidaan lopulta arvioida joukolla, joka kattaa 47 % kaikista eduskuntaan pyrkineistä. Tilanne vastaa tulorakenteen analyysia myös siinä, että kyse on hieman keskimääräistä suuremmalla budjetilla kampanjoinneista ehdokkaista: budjettikokoa kuvaavassa aineistossa (1.909) keskikulut ovat noin 11.000 euroa kulurakennetta kuvaavassa aineistossa (1.074) keskiarvot ovat noin 13.500 euroa Vuoden 2011 ehdokaskampanjointiin käytetyistä kaikista varoista selvästi eniten eli yli 40 % suunnattiin sanoma- ym. lehtimainontaan. Seuraavaksi eniten eli noin 16 % varoista sijoitettiin puolestaan vaalilehtiin, esitteisiin ym. painettuun kampanjamateriaaliin. Myös kolmanneksi suurin yksittäinen kuluerä eli ulkomainonta edusti noin 10 %:n osuudellaan hyvin perinteistä kampanjoinnin muotoa. Loput vaalityön menoista koostuivat lukuisista erilaisista pienemmistä eristä. Esimerkiksi televisiomainonta nieli koko ehdokasjoukon käyttämistä varoista noin 6 % ja radiomainonnan osuus jäi vain 2 %:iin. Kulurakenteidenkin kohdalla ainoat koko ehdokasjoukkoa koskevat vertailukelpoiset tiedot aiemmista vaaleista löytyvät vuodelta 1999. Kokonaiskulujen kannalta selvästi tärkeimmät menoerät ovat pysyneet pääosin ennallaan vuosikymmenen takaiseen ver-

90 rattuna. Esimerkiksi lehtimainonta on säilyttänyt asemansa ylivoimaisesti tärkeimpänä maksetun vaalityön muotona ja sen osuus kokonaiskuluista on pysynyt prosenttiyksikön tarkkuudella samana. Toiseksi eniten rahaa on sijoitettu vaalilehtiin, esitteisiin ym. painettuun vaalimateriaalin, jonka osuus kokonaismenoista on tosin kaventunut vuosikymmenen aikana. Ulkomainonnan osalta ei ole vertailukelpoisia tietoja aiemmilta eduskuntavaalivuosilta, mutta nykyisessä noin kymmenyksen osuudessa saattaa olla jopa kasvua edellisiin vaaleihin verrattuna. Sähköisen mainonnan kuluosuus on puolestaan pysynyt varsin samalla tasolla eli 10 15 prosentissa vuosien 1999 ja 2011 vaaleissa, kun tarkastelu keskittyy siis kaikkien ehdokkaiden vaalityöhön. 14 Taulukko 4.7. Ehdokkaiden ja edustajien keskimääräiset kampanjakulumuodot 2011 vaaleissa / euro Ehdokkaat (%) Valitut edustajat (%) Sanoma- ym. lehtimainonta 5.670 (42) 14.950 (43) Radiomainonta 250 (2) 640 (2) Televisiomainonta 870 (6) 2.720 (8) Verkkomainonta 440 (3) 940 (3) Mainonta muissa viestintävälineissä 240 (2) 780 (2) Ulkomainonta 1.390 (10) 3.530 (10) Vaalilehdet, esitteet yms. 2.140 (16) 4.710 (13) Mainonnan suunnittelu 630 (5) 1.860 (5) Vaalitilaisuudet 720 (5) 1.930 (6) Vastikkeellisen tuen hankintakulut 210 (2) 590 (2) Muut kulut 970 (7) 2.250 (6) Yhteensä 13.530 (100) 34.900 (100) Lähde: Ks. viite n:o 11. N= ehdokkaat 1.074/2.307 ja edustajat 199/199. Valittujen kansanedustajien vaaleihin käyttämien menojen rakenteista ei ole tietoja aiemmista vaaleista. Vuoden 1999 vaalirahaselvityksessä ei raportoitu parlamentaarikkojen vaalibudjettien rakenteista eikä vuosien 2003 ja 2007 vaaleissa laki vielä edellyttänyt kampanjakulujen erittelyjä. Vuosi 2011 tarjoaa siis ensi kerran tilastot vertailla koko ehdokasjoukon lisäksi myös valituksi tulleiden kansanedustajien rahankäyttöä. Nyt käytössä olevan aineiston perusteella koko ehdokasjoukon suhteelliset kuluosuudet poikkeavat hämmästyttävän vähän kansanedustajien tavasta käyttää vaalirahaa. Televisiomainonnan

91 osuus kokonaiskuluista on kansanedustajilla hieman suurempi kuin keskivertoehdokkailla. Toisaalta taas perinteisimpien vaaliesitteiden kohdalla tilanne on päinvastainen. Vaikka nyt tilastoitu ehdokasjoukko ei edusta aivan keskivertokandidaatteja vaan hieman heitä suuremmilla budjeteilla mukaan lähteneitä, niin joka tapauksessa budjettirakenteiden erot jäävät lähes marginaalisiksi valittuihin edustajiin verrattuna. Menojen määrää koskevan tarkastelun jälkeen arvioidaan eri kampanjointimuotojen käyttötiheyttä. Kuinka suuri osa ehdokkaista on maksanut erilaisista kampanjointiin liittyvistä toimenpiteistä? On huomattava, että rahoitustietoja seuraamalla ei saada esiin kaikkia vaalityön tapoja vaan ainoastaan kuluja aiheuttaneet toimet. Siten tämä tutkimus ei ulotu arvioimaan kaikkia kampanjoinnin ulottuvuuksia. Taulukko 4.8. Ehdokkaiden ja edustajien yleisimmin käyttämät maksetun kampanjoinnin muodot (%)* Ehdokkaat Valitut edustajat Sanoma- ym. lehtimainonta 73 100 Radiomainonta 14 33 Televisiomainonta 11 33 Verkkomainonta 45 65 Mainonta muissa viestintävälineissä 15 24 Ulkomainonta 42 73 Vaalilehdet, esitteet yms. 78 98 Mainonnan suunnittelu 28 61 Vaalitilaisuudet 55 88 Vastikkeellisen tuen hankintakulut 10 21 Muut kulut 65 84 Lähde: Ks. viite n:o 11. N= ehdokkaat 1.074/2.307 ja edustajat 199/199. * Taulukko kertoo prosentteina, kuinka suuri osa ehdokkaista ja valituista edustajista on kirjannut kuluja mainituille menolohkoille. Eri puolueiden ehdokkaat ja siitä johtuen myös erityyppiset ehdokkaat ovat alun perin kertoneet tuloistaan vaihtelevassa määrin. Tämä on aiheuttanut aineistossa vinoutumia, jotka on pyritty tässä kohdin oikaisemaan puoluekohtaisesti painotetuilla kertoimilla. Rahoitustietojen perusteella voidaan todeta, että yleisimmät kampanjointimuodot perustuvat yhä painettuun sanaan. Sanomalehtimainoksiin panosti 73 % koko ehdokas-

92 joukosta ja kaikki valituksi tulleet kansanedustajat. Vaalilehtien, esitteiden ym. muun painetun materiaalin kohdalla osuudet olivat lähes samoja. Lehtimainonta sekä jaettavat lehtiset ja esitteet ovat siis säilyttäneet asemansa aktiivisen ehdokaskampanjoinnin keskeisimpinä välineinä. Käytännössä vain nollabudjetilla mukaan lähteneet tai ainoastaan ehdokasmaksun puolueelleen suorittaneet kandidaatit eivät ole käyttäneet mainittuja kampanjointimuotoja. Painetun sanan ovat saattavat ohittaa myös eräät pienpuolueiden nuorenpolven ehdokkaan, jotka ovat ilmeisesti keskittyneet verkkoympäristön hyödyntämiseen. Seuraavaksi käytetyin maksetun kampanjoinnin muoto eli vaalitilaisuudet heijastaa sekin perinteistä tapaa lähestyä äänestäjiä, mutta tämän jälkeen esiin nousevat jo kampanjoinnin uudet muodot, vaikka niitä kaikkia ei edes saada näkyviin pelkästään rahoitustietoja seuraamalla. Erilaisesta verkkomainonnasta ilmoitti maksaneensa vajaa puolet ehdokkaista ja noin kaksi kolmesta kansanedustajasta. Huomattavasti useammalla ehdokkaalla ja edustajalla oli kuitenkin vaalien alla käytössään esim. omat kotisivut, joiden ei siis ole katsottu kaikissa tapauksissa aiheuttavan vaalien yhteydessä minkäänlaisia lisäkuluja. Lisäksi vaalikoneet tarjoavat ehdokkaille ainakin useimmissa tapauksissa kokonaan ilmaisen väylän esitellä itseään. Jo verkkoympäristön perusratkaisut tarjoavat siis helppokäyttöisen ja edullisen tavan lähestyä vaalikansaa. Tietotekniikan arkipäiväistyessä ehdokkaat ovat ottaneet tarjotun väylän myös yleisesti käyttöönsä. Esimerkiksi Yleisradion vaalikoneeseen vastasi noin 81 % kaikista ehdokkaista. Näistä kandidaateista 88 % oli liittänyt vaalikonevastaukseensa linkin, joka johti heidän omille kotisivuilleen. Tämän perusteella voidaan arvioida, että kaikista ehdokkaista ainakin kolmella neljästä oli omat kotisivut vaalien yhteydessä. 15 Parin viime vuosikymmenen aikana laajentunutta sähköisen median keinovalikoimaa on siis hyödynnetty vaihtelevassa määrin, ja hinta näyttää pitkälti ohjanneen käytön laajuutta. Yleisradion ilmaiseen vaalikoneeseen vastasi yli 80 % ehdokkaista. Varsin edullisesti eli jo muutaman kymmenen euron hinnalla ja usein oman puolueen tuella rakennettavat kotisivut olivat käytössä nekin arviolta yli 75 % ehdokkaista. Radiomainonnan valitsi enää 14 % ehdolle asettuneista. Yleisesti kalliina pidettyä televisiomainontaa puolestaan hyödynsi vain 11 % kaikista kandidaateista. Valituilla kansanedustajilla radio- ja televisiomainonta oli toki paljon yleisempää: käyttäjiä oli noin kolmannes eduskuntaan yltäneistä. 16

93 4.2 Puolueiden keskusjärjestöjen kampanjarahoitus eduskuntavaaleissa Seuraavassa arvioidaan puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen rahoitusjärjestelyjä sekä viime että aiemmissa eduskuntavaaleissa siinä määrin kuin se on yleisesti saatavilla olevien tietojen pohjalta mahdollista. Puoluelain perusteella keskusjärjestöjen on siis pitänyt tehdä viranomaisille selkoa vaalikulujensa vuositasosta jo 1970-luvulta lähtien. Lisäksi sekä keskus- että piirijärjestöjä on vaadittu raportoimaan kampanjarahoituksen lähteistä ja kulurakenteista 1980-luvulta alkaen. Sen sijaan puolueiden muita organisaatiotasoja olisi hyvin vaikea seurata yksinkertaisesti siksi, ettei niiden rahoitusjärjestelyistä ei ole yleensäkään tietoa liiemmälti saatavissa. 4.2.1. Keskusjärjestöjen kokonaisbudjetit Keskusjärjestöjen vuoden 2011 vaaleihin käyttämistä varoista on saatavilla lakimääräiset valvontatiedot vasta vuoden 2012 jälkipuolella. Viime vaalien kokonaisbudjettien kokoluokkaa voidaan kuitenkin hahmottaa puolueiden muissa yhteyksissä antamilla ennakkotiedoilla. Puolueiden epävirallisesti antamien arvioiden perusteella ne käyttivät vuoden 2011 vaalien kampanjoihin runsaat 5,7 miljoonaa euroa. Kokoomus, Keskusta ja SDP ilmoittivat kukin budjetikseen noin miljoona euroa. Vasemmistoliitto ja RKP arvioivat ku-

94 luikseen noin 700 euroa. Muilla eduskuntapuolueilla budjetit vaihtelivat puolen miljoonan euron molemmin puolin. 17 Puolueiden välinen asetelma budjettikoolla mitattuna on pysynyt ainakin samansuuntaisena vaaleista toiseen. Kolme perinteisesti suurinta puoluetta on yleensä sijoittanut vaaleihin eniten rahaa, keskisuuret puolueet ovat panostaneet vähemmän ja kaikkein pienimmät selvästi vähiten. Tilanne heijastaa pitkälti suomalaisen puoluerahoituksen perusrakennetta. Kun julkinen tuki kattaa selvästi suurimman osan puolueiden tulolähteistä, niin vaalitulos määrittää pitkälti vuosibudjettien koon ja samalla mahdollisuudet panostaa myös seuraaviin vaaleihin. Jonkinlaisen poikkeuksen suuresta linjasta muodostaa ainakin RKP, jolla on ollut varsin usein kokoonsa nähden mittavia vaalibudjetteja, mikä osaltaan kertoo mm. kyvystä hankkia myös yksityistä rahoitusta. Lisäksi puolueiden välillä on ollut nähtävissä erilaisia järjestökulttuureita heijastavia tekijöitä. Esimerkiksi laitavasemmistossa ja Kristillisdemokraattien edeltäjässä SKL:ssä keskusorganisaatioiden asema vaaleissa oli ainakin menneinä vuosina suhteellisen ohut piirijärjestöihin verrattuna. Kokoomuksen budjetteja oli paisuttanut puolestaan se, että keskusjärjestö oli maksanut myös piiriensä lehtimainontaa. 18 Toisaalta taas Vihreät on kirjannut suhteessa muita enemmän myös henkilöstökuluja osaksi kampanjabudjettejaan. Taulukko 4.9. Suurimpien puolueiden kampanjabudjetit eduskuntavaaleissa 1975 2011 / 1000 euroa 1975 1979 1983 1987 1991 1995 1999 2003 2007 2011 KESK ~120 225 ~330 ~420 811 ~780 613 700 1.604 950 KOK ~220 303 ~270 ~500 914 ~400 489 787 975 1.000 SDP ~85 175 ~290 446 686 361 475 857 1.424 1.000 VAS/SKDL ~65 ~100 ~100 ~235 460 ~245 401 500 824 700 VIHR 213 ~275 329 382 557 430 RKP ~90 110 147 ~200 273 ~280 234 644 1.210 700 KD/SKL ~20 ~35 ~35 ~30 92 ~170 241 ~100 222 550 PS/SMP ~20 45 ~100 ~450 427 ~10 30 34 196 400 Yhteensä(n)* ~620 ~993 ~1.272 ~2.281 3.876 ~2.521 2.812 ~4.004 7.012 ~5.730 Yhteensä(r)* ~2.861 ~3.083 ~2.663 ~3.925 5.400 ~3.284 3.508 ~4.597 7.638 ~5.730 Lähde: Ks. viite n:o 17. * (n) = nimellisarvoinen ja r = reaaliarvoinen elinkustannusindeksoituna 2011 hintatasoon.

95 Entä miten keskusorganisaatioiden kaikkiaan vaaleihin käyttämän rahan määrä on kehittynyt vuosien varrella? Asemansa vakiinnuttaneiden puolueiden vaalibudjetteja päästään arvioimaan1970-luvun puolivälistä lähtien aina viime vaaleihin saakka. Puolueiden tilinpäätöstietoihin perustuviin aineistoihin liittyy tiettyjä laadullisia puutteita, joita esiintyy aivan ilmeisesti sitä enemmän mitä vanhempiin vuosiin tarkastelu keskittyy. Joka tapauksessa tilinpäätöstiedot kuvaat ilmiötä omalla tavallaan ja nekin riittänevät kuvaamaan ainakin ilmiön mittakaavan kehitystä. Kun tarkastelu ulottuu vajaan neljän vuosikymmenen päähän, niin pienimmillään keskusjärjestöjen yhteenlasketut eduskuntavaalikulut ovat olleet 1970-luvulla ja 1980- luvun alussa. Reaaliarvoltaan vertailukelpoisten kulujen perusteella ylivoimaisesti kalliimmat vaalit on puolestaan käyty vuonna 2007. Sen jälkeen eniten varoja on käytetty vuosien 2011 ja 1991 vaaleissa. Keskusjärjestöjen eduskuntavaalikuluissa on siis nähtävissä selvä kasvusuuntaus. Ei voida kuitenkaan puhua tasaisesta tai edes jatkuvasta kasvusta, vaan kokonaiskustannukset heijastavat varsin pitkälle yleisten taloussuhdanteiden kehitystä. Nousukaudella myös vaalibudjetit paisuvat ja taantuman vaiheessa kampanjakulutkin notkahtavat kääntyäkseen taas kasvuun talousnäkymien elpyessä. Osittain vastaavaa ilmiötä kuvaa myös se, että ainakin 1980-luvun puolivälistä lähtien suurimmat budjetit ovat osuneet samoille ajanjaksoille, jolloin myös valtion puoluetuki on ollut laajimmillaan 19. 4.2.2. Keskusjärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne Keskusorganisaatioiden kampanjabudjettien rakenteita ei päästä erittelemään aivan yhtä pitkältä ajalta kuin kokonaiskulujen määrää. Ennen 1990-luvun alkua kattavia tietoja on niukalti saatavilla, ja lisäksi arvioimatta jää viimeisten eli 2011 vaalibudjettien tulo- ja menorakenteet, koska tietoja ei ole tämän hankkeen aikataulun puitteissa vielä koottavissa. Tässä kohdin on siis tyydyttävä kokoamaan aineistoja vain muutamista aiemmista vaaleista ja arvioitava järjestelmän kehitystä niiden perusteella. 20

96 Keskusjärjestöjen varainhankinta Eduskuntavaaleissakaan puolueiden nimenomaan vaaleja varten järjestämä varainhankinta ei yleensä riitä kattamaan läheskään kaikkia kampanjakuluja, vaan lisävaroja on haettava edellisten vuosien säästöistä, lainarahasta, muun toiminnan tuotoista tai vaje joudutaan kirjaamaan tilivuoden alijäämäksi, joka kaventaa perusvarallisuutta. Tähän saakka Suomen kalleimmissa eli vuoden 2007 vaaleissa asia ratkaistiin siten, että valtion lisätalousarvioon otettiin vaalien jälkeen puoluetukeen vielä erillistä määrärahaa. Julkisista asiakirjoista laskettavissa vaalibudjeteissa on ilmennyt myös tietynlainen kirjaustekninen epätasapaino tulojen ja kulujen välillä. Kampanjakuluja syntyy käytännössä eduskuntavaalivuoden lisäksi usein myös sitä edeltävältä kalenterivuodelta, mutta viralliset vaalirahoitusilmoitukset budjettierittelyineen on toisinaan tehty vain vaalivuodelta (vrt. loppusummia taulukoissa 4.9, 4.10, ja 4.11). Lisäksi vertailua hankaloittaa se, että vaaleja on toisinaan useampia samana vuonna, eivätkä kaikki puolueet ole aina tehneet vaalikohtaisia tulo- ja kuluerittelyjä vaan osa on raportoinut vaalitaloudesta ainoastaan vuositasolla. Vaalirahakohun jälkeen sekä uuden lain myötä voidaan odottaa, että jatkossa niin asiasisältöön kuin kirjausteknisiin käytäntöihin sovelletaan entistä yhtenäisempiä toimintatapoja. Taulukko 4.10. Puolueiden varainhankinnan rakenne eduskuntavaaleissa 1991 2007 / 1000 euroa 1991 (%) 1995 (%) 1999 (%) 2003 (%) 2007 (%) Puoluetuki 1.601 (42) 1.360 (58) 581 (21) 837 (21) 3583 (51) Avut omalta organisaatiolta 265 (7) 105 (4) 388 (14) 159 (4) 852 (12) Muut saadut vaaliavut 444 (12) 620 (26) 335 (12) 397 (10) 1031 (15) Myyntitulot 386 (10) 111 (5) 8 (0,3) 123 (3) 385 (5) Julkaisutulot 71 (2) 0 (0) 0 (0) 0 (0) 0 (0) Varaukset ja lainat 643 (17) 0 (0) 949 (34) 604 (15) 667 (10) Muut tulot 424 (11) 163 (7) 532 (19) 1786 (46) 488 (7) Yhteensä 3.834 (~100) 2.359 (100) 2.793 (~100) 3.906 (~100) 7.006 (100) Lähde: Ks. viite n:o 17.

97 Vuoden 2007 vaaleihin puolueiden keskusjärjestöt satsasivat ennätysmäisesti rahaa. Kaikkiaan runsaan 7 miljoonan euron kokonaiskuluista runsaat puolet oli peräisin valtion puoluetuesta ja loput oli koottu kirjavalla tavalla sekalaisista lähteistä. Parin viime vuosikymmenen aikana tapa kerätä varoja on vaihdellut varsin paljon kerrasta toiseen. Eduskuntavaalien varainhankinnassa ei näytä tilaston mukaan olevan mitään erityistä kehityssuuntaa, vaan jokaisissa vaaleissa asiaan ovat vaikuttaneet omat erityispiirteensä. Toki julkinen tuki on yleensä muodostanut suurimman yksittäisen tulolähteen. Vuoden 2009 vaaleihin saakka voimassa olleisiin säännöksiin oli rakennettu ajatus, että puolueiden tulisi eritellä vaalien varainhankintaansa ainakin neljään päälohkoon: 1) julkiseen tukeen, 2) oman organisaation sisältä koottuihin yksityisiin tuottoihin, 3) ulkopuolisiin yksityisiin avustuksiin ja 4) lainarahaan. Puolueet olivat kuitenkin tulkinneet säännöksiä siinä määrin vaihtelevasti jopa leväperäisesti, että ainakin ulkoapäin on usein mahdotonta eritellä esim. yksityisen rahoituksen lähteitä oman organisaation sisältä saatuihin ja ulkopuolisiin avustuksiin. Vuonna 2010 säädetty uusi puoluelaki puolestaan perustaa jaottelun jo lähtökohtaisesti toisenlaiseen lähestymistapaan: oleellisempaa on jatkossa selvittää tietyn rajan ylittävät yksittäiset tukilähteet. Keskusjärjestöjen kampanjakulujen rakenne Puolueiden vaalikulujen rakennetta päästään arvioimaan tiedoilla, jotka kattavat vuosien 1979 ja 1991 2007 eduskuntavaalit. Muutamissa viime vaaleissa kaksi keskeisintä kulumuotoa ovat perustuneet lehti- ja televisiomainontaan. Esimerkiksi vuonna 2007 lehtimainonta nieli kaikista kuluista neljänneksen sekä tv-mainonta runsaan viidenneksen, ja yhdessä niiden osuus on ollut viime vuosina noin puolet keskusjärjestöjen yhteenlasketuista kampanjabudjeteista. Erityisesti tv-mainonnan kohdalla puoluekohtaiset erot ovat kuitenkin huomattavan suuria: toisinaan esim. Kokoomus on saattanut satsata puoletkin varoistaan tv-mainontaan, kun joku muu puolue ei ole panostanut lainkaan maksettuun tvaikaan. Kolmanneksi suurin yksittäinen kulumuoto liittynee kampanjan suunnitteluun ja mainostoimistojen käyttöön. Asian yksiselitteinen todentaminen on kuitenkin hankalaa, koska kaikki puolueet eivät ole aina kirjanneet mainittuja kustannuksia näkyville. Muilta osin menot ovat koostuneet lukuisista yksittäisistä ja pienemmistä kulueristä.

98 Taulukko 4.11. Puolueiden kampanjamenojen rakenne eduskuntavaaleissa 1979 ja 1991 2007 / 1000 1979 (%) * 1991 (%) 1995 (%) 1999 (%) 2003 (%) 2007 (%) Lehtimainonta 433 (44) 1.296 (34) 621 (26) 636 (23) 986 (25) 1.737 (25) Radio- ja tv-mainonta 0 (0) 75 (2) 909 (39) 871 (31) 1.243 (31) 1.526 (22) Suoramainonta 173 (17) 704 (18) 107 (5) 86 (3) 122 (3) 226 (3) Muu vaalimainonta (0) 451 (12) 189 (8) 247 (9) 367 (9) 1.178 (17) Annetut vaaliavut 180 (18) 672 (18) 190 (8) 230 (8) 314 (8) 601 (9) Vaalitilaisuudet (0) 216 (6) 114 (5) 142 (5) 214 (5) 133 (2) Muut vaalikulut 209 (21) 418 (11) 229 (10) 599 (21) 750 (19) 1.611 (23) Yhteensä 995 (100) 3.832(~100) 2.359(~100) 2.811 (100) 3.996 (100) 7.012 (100) Lähde: Ks. viite n:o 17. *Vuoden 1979 luokitteluperusteet olivat hieman erilaisia kuin myöhempinä vuosina. Kustannusten rakenteessa on oleellista myös 1990-luvun puoliväliin osunut taitekohta, kun tv-mainonta sallittiin ensi kerran valtakunnallisilla kanavilla myös eduskuntavaalien yhteydessä. Ennen poliittisen tv-mainonnan aikakautta lehtimainonta nielaisi selvästi suurimman osan puolueiden vaalikuluista. Sen osuus kokonaiskustannuksista on kaventunut vähitellen ja se on vakiintunut viime vaaleissa noin neljännekseen. Maksettu televisiomainonta puolestaan saavutti huippunsa heti ensimmäisenä vuotenaan eli 1995, minkä jälkeen sen osuus on kaventunut, ja vuonna 2007 lehtimainonta palasi jälleen suurimmaksi yksittäiseksi kulueräksi. Nyt käytettävissä oleva aineisto ei aivan riitä heijastamaan sitä muutosta, joka liittyy sähköisen vaalityön ja erityisesti verkkomainonnan yleistymiseen. Tv-mainonta hallitsee sähköisen mainonnan kulurakennetta, kun puolueiden radiomainonta on jäänyt kustannuksiltaan hyvin vähäiseksi ja verkkokampanjointi on vasta etsimässä muotoaan ja laajuuttaan. Osin verkkomainonnan kustannukset ovat ennen 2011 vaaleja jääneet myös piiloon luokittelussa, jonka perusteet on luotu yli 20 vuotta sitten eli ajalta ennen internetiä. Joka tapauksessa sähköisen mainonnan laajeneminen on aivan ilmeisesti kaventanut joidenkin perinteisten kampanjamuotojen merkitystä. Erityisesti tämä näkyy suoramainonnassa, jonka osuus kustannuksista on 1990-luvun alun jälkeen romahtanut vain muutamaan prosenttiyksikköön.

99 4.3. Puolueiden piirijärjestöjen kampanjarahoitus eduskuntavaaleissa Puolueiden piiriorganisaatioita koskevat vaalirahoituksen julkisuusvelvoitteet säädettiin 1980-luvun puolivälistä alkaen identtisiksi keskusjärjestöjen kanssa. Sen sijaan aiemmilta vuosilta piirien tietoja ei ole saatavilla lainkaan ainakaan julkisina asiakirjoina. Siten piirien vaalibudjettien rakenteita voidaan arvioida lähes yhtä laajalti kuin keskusjärjestöilläkin, mutta vaalikulujen määrän tarkastelua ei voi ulottaa yhtä pitkälti taaksepäin kuin keskusorganisaatioiden kohdalla. 4.3.1. Piirijärjestöjen kokonaisbudjetit Vuoden 2007 vaaleissa piirit käyttivät kampanjointiin yhteensä vajaat neljä miljoonaa, kun keskusjärjestöjen kulut olivat noin seitsemän miljoonaa euroa. Puolueiden vajaan 120 piirijärjestön vaaleihin käyttämän rahan määrä jäi siis vähäisemmäksi verrattuna keskusjärjestöjen yhteenlaskettuihin vaalibudjetteihin: asetelma edustaa ilmeisen vakiintunutta käytäntöä, koska tilanne on ollut samansuuntainen ainakin 1990-luvulta lähtien. Kun tarkastellaan piirien vaalibudjettien reaaliarvoista kehitystä, niin se poikkeaa jossain määrin keskusjärjestöistä. Keskusjärjestöjen vaalikulut ovat olleet pienimmillään 1970- ja 80-luvuilla, mutta piireillä pohjakosketus on osunut vuoden 1995 vaaleihin. Toisaalta taas keskusjärjestöjen kalleimmat vaalit on käyty vuonna 2007, mutta piireillä vaalikulut ovat olleet suurimmillaan vuoden 1991 vaaleissa. Vaalibudjetin koon perusteella

100 näyttääkin siltä, että viimeistään 1990-luvun laman myötä ja sen jälkeen vaalityön paino on siirtynyt piireiltä keskusorganisaatioiden suuntaan. 21 Taulukko 4.12. Puolueiden piirijärjestöjen vaalibudjetit* eduskuntavaaleissa 1979 ja 1987 2011/1000 1979 1987 1991 1995 1999 2003 2007 2011 KESK 181 270 450 464 490 580 820? KOK 230 570 850 277 510 680 790? SDP 182 380 720 478 570 610 710? VAS/SKDL 210 300 450 254 260 300 400? VIHR 300 233 190 370 470? RKP 26 40 60 90 60 110 200? KD/SKL 120 150 230 153 360 300 350? PS/SMP? 330 290? 40 30 120? Yhteensä(n)** ~1.000 ~2.040 3.350 ~1.500 2.480 2.980 3.860? Yhteensä(r)** ~3.104 ~3.510 4.667 ~1.954 3.094 3.422 4.205? Lähde: Ks. viite n:o 17. * Summat ovat lähes kaikin osin ainakin jossain määrin arvioita, koska täysin kattavia tietoja ei ole saatavilla. ** (n) = nimellisarvoinen ja r = reaaliarvoinen elinkustannusindeksoituna 2011 hintatasoon. Joka tapauksessa piirien asema suhteessa omaan keskusjärjestöön hieman vaihtelee eri puolueiden välillä. Pääsääntöisesti keskusorganisaatiot toki käyttävät selvästi enemmän rahaa kampanjointiin kuin niiden omat piirijärjestöt. Tämä korostuu erityisen selvästi esimerkiksi RKP:ssa, koska jo piirien vähäinen määrä (4) johtaa siihen, että niiden vaalikulut jäävät keskustasoa pienemmiksi. Toisessa ääripäässä Vihreillä ja Kristillisdemokraateilla käytäntö on kuitenkin muotoutunut toisenlaiseksi. Vihreillä piirien yhteenlasketut vaalikulut ovat yltäneet ainakin parissa viime vaaleissa varsin lähelle oman keskusjärjestön budjettikokoa. Kristillisdemokraateilla piirien yhteenlasketut budjetit ovat sen sijaan ylittäneet säännöllisesti oman keskusjärjestön vaaleihin sijoittamien varojen tason. Syyt lienevät erilaisia, kun Vihreillä huomattava osa vaalikuluista koostuu omille piirijärjestöille annetuista avustuksista. Kristillisdemokraateilla on puolestaan vuosikymmenten perinne siinä, että keskusorganisaation asema koko vaalikampanjassa on vähäisempi piiritasoon verrattuna. Tässä kohdin jää kuitenkin arvioimatta, maksavatko esim. jotkut muut keskusjärjestöt edelleen osan omien piiriensä mainos- ym. kuluista, ja missä määrin se vaikuttaisi eri järjestötasojen budjettien väliseen vertailuun.

101 4.3.2. Piirijärjestöjen vaalibudjettien tulo- ja menorakenne Jos keskusjärjestöjen vaalibudjeteista on toisinaan ollut hankalaa tehdä täsmällisiä erittelyjä, niin piiriorganisaatioiden laajassa kentässä erilaiset kirjauskäytännöt ovat vaihdelleet vieläkin enemmän. Kun mukana on yli sata piiriorganisaatiota, niin kampanjakulujen ja erityisesti varainhankinnan rakenteen yksityiskohtainen jaottelu on jokseenkin mahdoton tehtävä. Puutteista huolimatta aineistot toki riittävät yleiskuvan luomiseen budjettirakenteista ja niiden kehityssuunnasta. Piirijärjestöjen varainhankinta Keskusjärjestöillä julkinen tuki on ollut selvästi suurin yksittäinen varainhankinnan lähde, joka on välillä kattanut puoletkin vaaleihin käytetyistä varoista. Piiriorganisaatioilla tilanne on hieman erilainen, kun varainhankinta on jakaantunut tasaisemmin eri lähteisiin. Taulukko 4.13. Piirijärjestöjen varainhankinnan rakenne eduskuntavaaleissa 1991 2007 / 1000 euroa 1991 (%) 1995 (%) 1999 (%) 2003 (%) 2007 (%) Puoluetuki 687 (22) 619 (32) 398 (17) 339 (14) 497 (16) Avut omalta organisaatiolta 1.132 (36) 425 (22) 371 (15) 579 (24) 1.088 (34) Muut saadut vaaliavut 241 (8) 182 (9) 228 (9) 266 (11) 349 (11) Myyntitulot 233 (7) 104 (5) 172 (7) 113 (5) 475 (15) Julkaisutulot 120 (4) 85 (4) 96 (4) 65 (3) 102 (3) Varaukset ja lainat 556 (18) 286 (15) 515 (21) 326 (14) 385 (12) Muut tulot 197 (6) 247 (13) 631 (26) 716 (30) 296 (9) Yhteensä 3.166 (~100) 1.948 (100) 2.411 (~100) 2.404 (~100) 3.192 (100) Lähde: Ks. viite n:o 17.

102 Piirien vuoden 2007 vaalien kampanjointiin käyttämistä kaikista varoista runsas kolmannes oli koottu tavalla tai toisella oman puolueyhteisön sisältä. Seuraavaksi suurimmat osuudet olivat peräisin valtion puoluetukimäärärahoista, erilaisista myyntituloista sekä varauksista ja lainoista. Erilaisten varainhankintatapojen merkitys on piirienkin kohdalla hieman vaihdellut vaaleista toiseen. Toisinaan julkinen tuki on ollut suurin tulojen lähde ja välillä enimmät varat on saatu oman puolueyhteisön sisältä. Lainarahan ja säästöjen osuus näyttää kuitenkin pysyneen vaaleista toiseen varsin vakiintuneella tasolla. Piirijärjestöjen kentässä tulopuolen rakenne muistuttaa muita enemmän puolueja vaalirahoituksen ideaalimallia, jossa varat kootaan pieninä puroina lukuisista erilaisista lähteistä. Tällöin mikään yksittäinen tulojen muoto ei nouse liian hallitsevaan asemaan, mikä korostaa järjestöjen itsenäistä asemaa ja riippumattomuutta. Vanhan puoluelain mukainen varainhankinnan luokittelurakenne ei tosin tuo esiin aivan kaikkia rahoituksen ulottuvuuksia. Käytännössä piirien tilanne riippuu ilmeisesti pitkälti niiden omasta keskusjärjestöstä: paljonko se jakaa kullekin piirille vuosittaista puoluetukiosuutta ja paljonko se myöntää kullekin vielä erikseen vaalivuosien lisätukea tai muita kampanjointiin tarkoitettuja hyödykkeitä tai etuisuuksia. Piirijärjestöjen kampanjakulujen rakenne Piirijärjestöjen yhteenlasketut vaalimenot olivat vuonna 2007 vajaat neljä miljoonaa euroa, josta tasan puolet oli sijoitettu lehtimainontaan. Muilta osin mikään yksittäinen erä ei noussut esiin vaalikulujen joukosta, vaan loput menoista jakaantuivat varsin tasaisesti eri tahoille. Tämä vastaa ilmeisen hyvin viime vuosikymmeninä vakiintunutta käytäntöä, jossa lehtimainonta on ainakin rahalla mitaten selvästi piirijärjestöjen tärkein kampanjointiväline. Piiriorganisaatioiden vaalikulujen rakenteissa on yleensäkin nähtävissä varsin vähäisiä tai ainakin suhteellisen hitaita muutoksia tarkastelujakson aikana. Lehtimainonta on toistuvasti niellyt noin 40 % budjeteista ja suurimmillaan eli puoleen se on kasvanut kertaalleen eli viime vaaleissa. Toisessa perinteisessä kulumuodossa eli suoramainonnassa on puolestaan nähtävissä vähittäinen kuluosuuden kapeneminen. Toisaalta taas modernimmat sähköisen kampanjoinnin muodot eivät nekään ole laajentaneet kuluosuuttaan

103 osana kampanjointia itse asiassa radio- ja tv-mainonta ei ole koskaan edes saavuttanut merkittävää asemaa piirikentän vaalityössä ja sähköisen mainonnan vähäinenkin kuluosuus on kaventunut viime eduskuntavaalien aikana. Taulukko 4.14. Piirijärjestöjen vaalikulujen rakenne eduskuntavaaleissa 1979 ja 1991 2007 / 1000 1979 (%) * 1991 (%) 1995 (%) 1999 (%) 2003 (%) 2007 (%) Lehtimainonta 390 (38) 1.317 (42) 723 (37) 1.001 (42) 1.178 (42) 1.821 (50) Radio- ja tv-mainonta 0 (0) 175 (6) 155 (8) 110 (5) 79 (3) 47 (1) Suoramainonta 260 (25) 439(14) 278 (14) 289 (12) 240 (9) 364 (10) Muu vaalimainonta (0) 439 (14) 300 (15) 305 (13) 262 (9) 330 (9) Annetut vaaliavut 113 (11) 51 (2) 45 (2) 131 (5) 69 (2) 146 (4) Vaalitilaisuudet (0) 223 (7) 149 (8) 199 (8) 216 (8) 308 (8) Muut vaalikulut 259 (25) 523 (16) 298 (15) 377 (16) 738 (27) 620 (17) Yhteensä 1.022(~100) 3.167(~100) 1.948(~100) 2.411(~100) 2.782(100) 3.636(100) Lähde: Ks. viite n:o 17. * Vuoden 1979 luokitteluperusteet olivat hieman erilaisia kuin myöhempinä vuosina. Piiriorganisaatioiden vaalikulujen rakenne näyttää siis hieman erilaiselta keskusjärjestöihin verrattuna eikä kehityksen suuntakaan vaikuta kovin samankaltaiselta. Vuoden 2011 vaalien tiedot eivät ehtineet tämän hankkeen puitteisiin. Niiden avulla olisi ehkä ollut arvioitavissa, onko lehtimainonnan osuus kasvanut vielä entisestään ja missä määrin muiden kulujen osuus olisi silloin pienentynyt. Nyt ilmenneiden havaintojen jälkeen olisi ehkä syytä ryhtyä arvioimaan sitä, onko piirijärjestöjen toimenkuva jotenkin muuttunut osana puolueiden vaalikampanjaa, kun ainakin niiden vaalibudjettien koko on kaventunut keskusorganisaatioihin verrattuna ja rahoitustietojen perusteella vaalityön muodotkin tukeutuvat hyvin perinteisiin keinoihin.

104 4.4. Arvio 2011 eduskuntavaalien kokonaiskuluista Laskettavissa olevat kokonaiskulut perustuvat eduskuntavaaleissakin sekä ehdokkaiden vaalikustannuksiin että puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen kampanjamenoihin. Toimijoiden mekaaninen yhteenlasku sisältää joitain päällekkäisyyksiä, kun järjestöt jakavat toisinaan esim. avustuksia muille organisaatioille ja omille ehdokkailleen. Niiden kattava eritteleminen ja karsiminen olisi kuitenkin lähes mahdoton tehtävä, ja vaalikustannusten mittaluokkaa pystytään kuitenkin hahmottamaan päällekkäisyyksistä huolimatta. Lisäksi on huomioitava, ettei kaikkien kampanjointiin osallistuneiden toimijoiden rahoitusta pystytä laskemaan mukaan juuri lainkaan. Esimerkiksi puolueiden paikallisorganisaatiot ja erilaiset etujärjestöt ovat käyttäneet huomattavasti rahaa vaalityöhön. Osin ne ovat tukeneet esim. ehdokkaita, jolloin panos tulee esiin osana ehdokasrahoitusta. Osin ne ovat myös kampanjoineet itsenäisesti omin tavoittein, jolloin rahoitus ei ole kuulunut yleisten julkisuusvelvoitteiden ja tässä yhteydessä tilastoitavissa olevien tietojen piiriin. Kun yksittäiset ehdokkaat (2.307) käyttivät vaaleihin keskimäärin noin 11.000 euroa, niin ehdokaskampanjoinnin kokonaiskulut voidaan arvioida runsaaksi 25 miljoonaksi euroksi. Puolueiden ennen vaaleja antamien tietojen perusteella keskusjärjestöjen vaalibudjetit olivat puolestaan yhteensä noin kuusi miljoonaa euroa. Piirijärjestöjen vastaavia kuluja ei ole kattavasti saatavilla, mutta osa järjestöistä on antanut ennakkoilmoituksen kampanjabudjetistaan. Sillä perusteella piirien kulutaso olisi ollut hieman alempi (?) verrattuna edellisiin vaaleihin. Osin ennakkotietoihin tukeutuen vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjoiden laskettavissa olevat kokonaiskustannukset voidaan siis arvioida kaikkiaan noin 35 miljoonaksi euroksi. Asia täsmentyy siinä vaiheessa, kun loput vaalirahoitusta koskevat asiakirjat tulevat julkisiksi.

105 5. SUOMALAISEN VAALIRAHOITUKSEN OMINAISPIIRTEITÄ Tässä hankkeessa on kartoitettu kotimaiseen kampanjarahoitukseen liittyviä keskeisiä ilmiöitä. Tutkimustehtävän mukaan tarkoituksena oli ensinnäkin arvioida kampanjointiin käytettävän rahan määrää yleisissä vaaleissa. Lisäksi pyrittiin hahmottamaan vaalirahojen lähteitä ja sitä, miten hankitut varat oli käytetty. Nyt viimeisessä pääluvussa vedetään ensinnäkin yhteen keskeisimmät havainnot. Sen jälkeen arvioidaan vaalirahoituksen kehityssuuntaa ja tarkastellaan, miten suomalainen järjestelmä sovittautuu malliin, jonka mukaan läntisissä demokratioissa kampanjointi kehittyy vaiheittain jos ei samanlaisten niin ainakin samantyyppisten virtausten suuntaisesti. 5.1. Kampanjarahoituksen keskeisiä tunnuslukuja Nykyisessä järjestelmässä pystytään jo arvioimaan keskeisten toimijoiden rahoitusjärjestelyjä eri vaalien yhteydessä. Vuosina 2008 2010 uudistettujen puolue- ja vaalirahoitussäännösten mukana päästään ensi kertaa kokoamaan kaikkien ulottuvilla olevilla aineistoilla tiedot niin yksittäisten ehdokkaiden kuin puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen rahoitusjärjestelyistä. Julkisuuden ulkopuolella on toki edelleen osa kampanjointiin osallis-

106 tuvista toimijoista, kuten puolueiden paikallisorganisaatiot ja erilaiset etujärjestöt, joiden rooli myös hieman vaihtelee eri vaalien yhteydessä. Joka tapauksessa koottavissa olevilla aineistoilla saadaan näkyville pääosa suomalaisen vaalirahoituksen kokonaisuudesta. Vaalirahan määrä Suomalaista järjestelmää tyypittää mm. se, että eri vaaleissa niin vaalipiirien koot kuin ehdokkaiden määrätkin vaihtelevat huomattavan paljon. Eurovaaleissa koko maa on yhtenä vaalipiirinä, ja mukaan lähteneiden ehdokkaiden lukumäärä on vaihdellut parin sadan molemmin puolin. Kuntavaaleissa puolestaan kaikki kunnat muodostavat oman vaalipiirinsä, jolloin kandidaattien määrä on laskettavissa kymmeninä tuhansina. Erilaiset mittakaavat heijastuvat myös ehdokkaiden kampanjointiin käyttämään rahan määrään. Vuoden 2008 kuntavaaleissa ehdokkaiden keskimääräiset budjetit voitiin laskea vajaaksi 400 euroksi. Vuoden 2009 eurovaaleissa koko ehdokasjoukon keskikulut ylsivät noin 20.000 euroon. Maakunnallisiin vaalipiireihin perustuvissa eduskuntavaaleissa ehdokkaiden keskibudjetit olivat puolestaan vuonna 2011 noin 11.000 euroa. Kampanjabudjettien koko kasvaa selvästi, kun siirrytään keskivertoehdokkaista vaaleissa menestyneisiin kandidaatteihin. Viime eurovaaleissa valituksi tulleiden keskimääräiset kampanjakulut kohosivat noin 72.000 euroon. Tuoreimmissa eduskuntavaaleissa läpi menneiden keskibudjetit olivat taasen vajaat 35.000 euroa. Edellisissä kuntavaaleissa valtuutettujen budjetteja voitaisiin puolestaan kuvata siten, että yli 50.000 asukkaan kunnissa valituksi tulleiden keskibudjetit ylittivät 1.000 euron rajan, kun taas alle 50.000 asukkaan kunnissa ne jäivät yleensä alle 1.000 euroon. Kaiken kaikkiaan suomalaisista vaaleista voidaan keskibudjettien perusteella todeta, että eniten rahaa käyttävät nimenomaan valituksi tulleet ehdokkaat. Varasijoille päätyneillä budjetit ovat tyypillisesti jo hieman pienempiä ja vähimmillä varoilla mukaan lähteneet ovat yleensä jääneet valitsematta. Toinen hahmotettavissa oleva lohko perustuu puolueiden keskusjärjestöjen vaalirahoitukseen. Niiden mahdollisuudet panostaa vaaleihin ovat riippuneet esim. talouden yleisistä suhdanteista. Yksittäisillä puolueilla taustalla vaikuttaa myös menestys edellisissä eduskuntavaaleissa. Kun pääosa puolueiden tuloista on peräisin valtion puoluetuesta, joka jaetaan eduskuntapaikkojen mukaan, niin vaalimenestys on oleellinen asia järjes-

1975 1976 1977 1978 1979 1980 1981 1982 1983 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 107 tötalouden kannalta, mikä vaikuttaa myös mahdollisuuksiin panostaa seuraaviin vaaleihin. Esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa suurimmillaan yksittäisten puolueiden kampanjabudjetit ylsivät noin 1,5 miljoonaan euroon, ja pienimmilläkin eduskuntapuolueilla vaalikulut olivat laskettavissa sadoissa tuhansissa euroissa. Kaiken kaikkiaan keskusjärjestöt panostivat vuoden 2007 parlamenttivaaleihin noin 7 miljoonaa euroa. Sen sijaan viimeisissä euro- ja kuntavaaleissa yhteenlasketut kokonaissummat jäivät selvästi vähäisemmiksi eli 3,9 miljoonaan ja 3,2 miljoonaa euroon. Kaavio 5.1. Puolueiden keskusjärjestöjen reaaliarvoiset kampanjabudjetit 1975 2011 / 1000 euro 9000 8000 7000 6000 5000 4000 3000 Eduskuntavaalit Eurovaalit Kuntavaalit 2000 1000 0 Vaalisykleittäin eli vaalikausittain tapahtuvassa tarkastelussa nähdään, että puolueet ovat satsanneet vaihtelevalla painolla eri vaaleihin. Kun eduskuntavaaleissa ratkaistaan sekä suuntaviivat koko maan politiikalle että kunkin yksittäisen puolueen taloudelliset perusedellytykset, niin puolueet ovat katsoneet tarpeelliseksi panostaa taloudellisesti nimenomaan parlamenttivaaleihin. Huomattavasti vähemmän varoja on toistuvasti jäänyt eurovaalien kampanjoihin ja vähiten kuntavaalityöhön, joten niiden kohdalla voidaan puhua myös toissijaisista vaaleista. Puolueiden piirijärjestöjen vaalirahoitustietoja ei pystytä keräämään yhtä pitkältä ajalta verrattuna keskusjärjestöihin. Lisäksi aineistojen määrälliset ja laadulliset puutteet yleensä kasvavat sitä enemmän mitä kauemmas taaksepäin tarkastelu ulottuu, mikä tosin on hyvin tyypillistä useissa muissakin kampanjarahoitusta koskevissa aineistoissa. Joka

108 tapauksessa piirijärjestöiltäkin voidaan koota varsin kattavat tiedot ainakin viimeiseltä vaalisykliltä. Vuoden 2007 parlamenttivaaleissa eduskuntapuolueiden vajaat 120 piiriorganisaatiota käyttivät rahaa yhtensä noin 3,9 miljoonaa euroa. Vuoden 2008 kuntavaaleissa vastaavat kulut olivat noin 2,4 miljoonaa ja vuoden 2009 eurovaaleissa vain 1,1 miljoonaa euroa. Asetelma siis poikkeaa hieman keskusjärjestöistä: piiritkin satsaavat selvästi eniten eduskuntavaaleihin, mutta kuntavaalit kuitenkin ohittavat eurovaalit, kun perusteena on vaalibudjetin koko. Vajaan 120 piiriorganisaation kentässä kampanjabudjettien koko vaihtelee huomattavan paljon eri vaalityyppien, puolueiden ja yksittäisten järjestöjen välillä. Joka tapauksessa vaaleissa kuin vaaleissa suurimmat piiribudjetit yltävät yli sadan tuhannen euron mittaluokkaan. Esimerkiksi 2007 eduskuntavaaleissa kolmen suurimman puolueen piireillä budjetit ylsivät pääkaupunkiseudulla enimmillään130.000 euroon ja tyypillisimmillään koko piirikentän vaalikulut vaihtelivat 30.000 molemmin puolin. Toisaalta taas kuntavaaleissa suurimmat vaalikulut sijoittuvat pääsääntöisesti Helsinkiin, jossa viime vaaleissa eniten rahaa käyttivät Kokoomuksen ja SDP:n piirit. Niillä kampanjakulut kohosivat yli 250.000 euroon eli suuremmiksi kuin eduskuntavaaleissa. Sen sijaan eurovaaleissa piirien menot ovat jääneet selvästi vähäisemmiksi esimerkiksi vuoden 2009 vaalien yhteydessä suurimmillaankin yksittäisen piirin kulut ylsivät vain hieman yli 100.000 euroon. Kaiken kaikkiaan vaihteluvälit ovat piirien kesken huomattavan suuria. Pääkaupunkiseudulla eduskuntaja kuntavaalien budjeteissa mittaluokka on isoimmilla puolueilla laskettavissa satoina tuhansina euroina. Toisaalla taas pienpuolueilla vaalikulut jäävät vähäisen kannatuksen alueilla yleensä korkeintaan muutamaan tuhanteen euroon, ja eurovaalien yhteydessä osa piireistä ei ole käyttänyt lainkaan rahaa vaalityöhön. Kun käytettävissä on tiedot keskeisten toimijoiden kuluista, niin suomalaisessa vaalijärjestelmässä eniten varoja on käytetty kampanjointiin parlamenttivaaleissa. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ehdokkaiden sekä keskus- ja piirijärjestöjen yhteenlasketut vaalikulut olivat noin 35 miljoonaa euroa. Vuoden 2008 kuntavaaleissa vastaavaan tapaan lasketut menot olivat noin 20 miljoonaa euroa. Suuresta ehdokasmäärästä huolimatta kuntavaaleissa rahaa on siis käytetty vähemmän kuin eduskuntavaaleissa, mikä johtuu yhtäältä siitä, että huomattavan suuri osa valtuustoihin pyrkivistä ei sijoita lainkaan rahaa vaalityöhön. Asiaa selittää myös se, että erityisesti paikallisvaalien yhteydessä keskeisessä asemassa olevien kunnallisjärjestöjen tietoja ei pystyä laskemaan mukaan kokonaisuuteen. Joka tapauksessa eurovaaleihin on käytetty rahaa kaikkein vähiten, kun esim. vuo-

109 den 2009 kampanjassa kokonaiskulut olivat noin 10 miljoonaa euroa. Presidentinvaaleista vastaavia tietoja ei ole vielä toistaiseksi saatavilla. Vaalirahoituksen lähteet Vuosina 2008 2010 tehdyssä lakiuudistuksessa yhtenäistettiin ehdokkaille ja puolueille asetettuja velvoitteita kertoa vaalirahoituksen hankintatavoista. Lisäksi eri toimijoille asetettiin entistä tarkemmat vaatimukset raportoida yksittäisten lahjoitusten ja avustusten alkuperästä. Vanhan järjestelmän puitteissa, johon osa tämänkin tutkimuksen tiedoista vielä perustuu, kampanjarahan luokittelu pohjautui nykyistä väljempään jaotteluun. Siinä pyrittiin lähinnä kuvaamaan varainhankinnan muotoutumista tiettyjen pääluokkien mukaan: omat varat, oman yhteisön tuki, ulkopuoliset lahjoitukset, julkinen tuki ym. Joka tapauksessa jo nytkin koottujen tietojen perusteella voidaan luoda ainakin yleiskuva kampanjarahoituksen keskeisistä lähteistä. Eri toimijoiden tavat hankkia varoja kampanjointia varten poikkeavat oleellisesti toisistaan. Keskusjärjestöt ovat pääsääntöisesti turvautuneet valtion puoluetukeen. Kunta- ja eurovaaleissa keskusorganisaatioiden yhteenlasketuista budjeteista on koottu toistuvasti selvästi yli puolet valtion tuella. Eduskuntavaaleissakin useimmiten noin puolet kampanjabudjeteista on täytetty julkisen vallan avustuksella. Pariin otteeseen yksityisen rahoituksen osuudet ovat kuitenkin nousseet hallitsevaan asemaan kokonaisuutta laskettaessa (1999 ja 2003): osin kyse on ollut puoluetalouden poikkeuksellisista ja huomattavan suurista kertajärjestelyistä ja osin poikkeuksellisen onnistuneesta yksityisestä varainhankinnasta, jonka alkuperää on ainakin aiemmin ollut toisinaan mahdotonta selvittää. Asetelma 5.1. Kampanjarahoituksen keskeisimmät lähteet Suomessa 1 Kuntavaalit Eduskuntavaalit Eurovaalit Keskusjärjestöt Valtion tuki Valtion tuki Valtion tuki Piirijärjestöt Oman puolueyhteisön tuki Oman puolueyhteisön tuki Oman puolueyhteisön tuki Ehdokkaat Henkilökohtaiset varat Henkilökohtaiset varat Henkilökohtaiset varat

110 Piiriorganisaatioilla vaalituottojen rakenne poikkeaa oleellisesti keskusjärjestöistä. Kun lasketaan yhteen piirien vaalibudjetit, niin varainhankinta on koostunut varsin tasaisesti erilaisista lähteistä. Tämä edustaa tietynlaista puolue- ja vaalirahoituksen ideaalimallia, jossa rakenteeltaan monitahoinen ja tuotto-osuuksiltaan mahdollisimman tasainen varainhankinta korostaa poliittisten toimijoiden riippumattomuutta tukijoistaan. Kunta-, eduskunta- tai eurovaalien rahoituserittelyissä ei ole kertaakaan nähtävissä, että jollain yksittäisellä varainhankinnan lähteellä olisi katettu puoliakaan piirikentän vaalibudjeteista. Vanhat luokitteluperusteet eivät kuitenkaan tuo esiin aivan kaikkia varainhankinnan ulottuvuuksia, ja osin jaottelua ovat hämärtäneet myös yliolkaisen puutteelliset vaalirahoituserittelyt. Tilastojen mukaan oman puolueyhteisön sisältä kootut varat on ollut lähes aina suurin yksittäinen vaalituottojen lähde: kirjattu osuus on vaihdellut yleensä 20 40 % tietämillä. Käytännössä se lienee kuitenkin suurempi todennäköisesti vähintään puolet varoista on koottu eri tavoin oman puolueyhteisön piiristä. Rahaa on haalittu monin eri tavoin, kuten emäpuolueiden vuosiavustuksista ja kertaluonteisista vaaliavustuksista, jäsen- ja kannatusmaksuista, puolueveroista, erilaista keräyksistä, myyntituotoista yms. Varainhankinnan kuva muuttuu taas merkittävästi, kun siirrytään ehdokasrahoituksen perusteisiin. Vaaleissa kuin vaaleissa suurin yksittäinen tulolähde on yleensä perustunut ehdokkaiden henkilökohtaiseen varallisuuteen. Viime euro- ja eduskuntavaaleissa omilla varoilla täytettiin noin 30 40 % ehdokasbudjeteista. Vuoden 2008 kuntavaaleissa omarahoitus puolestaan kattoi kaikkialla yli puolet jo valtuutettujen ja varavaltuutettujen vaalibudjeteista. Osuus vaihteli hieman kuntakoon mukaan, ja oman kukkaron merkitys yleensä kasvoi kuntakoon pienentyessä. 2 Suomalaisen vaalirahoituksen keskeiset lähteet siis perustuvat toimijasta riippuen joko julkiseen tukeen, puolueyhteisöjen omasta piiristä koottuihin tuottoihin tai yksittäisten ehdokkaiden henkilökohtaiseen varallisuuteen. Yksityisistä ja ulkopuolisista lähteistä peräisin olevan rahan määrä on jäänyt kokonaisuuden kannalta varsin vähäiseksi. Lisäksi vasta uudistetussa puolue- ja vaalirahoituslainsäädännössä on ryhdytty rajoittamaan ehdokkaille ja järjestöille annettavien yksityisten kertalahjoitusten määrää. Kaikesta huolimatta olisi perusteetonta väittää, ettei ulkopuolisella intressitaustaisella rahalla voisi olla merkitystä vaalirahoituksen kokoamisessa. Viime vuosina on ollut nähtävissä, miten eräät puolueet saattavat koota yksityisistä lähteistä satojen tuhansien eurojen tukisumman, jossa tuottojen alkuperää on valotettu vaihtelevalla tarkkuudella. Lisäksi yksittäiset ehdokkaat ovat uusien säännöksienkin jälkeen pystyneet keräämään kymmeniin tuhansiin euroihin

111 yltävät intressitaustaiset vaalituotot. Eikä sovi unohtaa sitä, että korruption kannalta ehkä riskialttiimmalla alueella eli kuntatasolla järjestötalouden julkisuusvaatimukset ovat edelleen kaikkein alkeellisimmalla tasolla. Vuoden 2007 vaalien jälkeen ilmi tulleiden tietojen perusteella ehkä huolestuttavin ilmiö liittyy siihen, miten altis poliittinen järjestelmä on ollut rahan vaikutuksille ja siihen miten yksityisen vaalirahan lähteitä oli pyritty aktiivisesti piilottamaan. Kärkevin esimerkki kiteytyy yleisesti tunnetuksi tulleen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n toimintaan. Eri lähteiden mukaan se oli käyttänyt ehdokkaiden tukemiseen yhteensä 350.000 400.000 euroa, mikä oli alle sadasosa vuoden 2007 vaalien kokonaiskuluista 3. Jo tämän kokoluokan ja vielä lukuisille eri tahoille jaetulla rahalla oli kuitenkin saatu luotua tiivis yhteys poliittisen vallan kaikkein kovimpaan ytimeen. Aika näyttää, onko uusitulla lainsäädännöllä ja uudella valvontaviranomaisella sekä median ajoittaiseksi jääneellä seurannalla riittävä vaikutus toimintatapojen oikaisemiseksi pysyvästi uudelle raiteelle. Kampanjakulujen rakenne Kampanjoinnin keinot ovat moninaiset, ja vaalibudjetteja laskemalla asiaa päästään seuraamaan yhdestä näkökulmasta. Kun tarkastellaan eri toimijoiden tuoreimpia saatavilla olevia tietoja viime vaalisykliltä, niin kulujen perusteella tärkeimmät kampanjoinnin keinot ovat kuitenkin hyvin pitkälti samankaltaisia. Asetelma 5.2. Kampanjakulujen keskeisimmät (%)* muodot viime vaalisykillä 1 Kuntavaalit Eduskuntavaalit Eurovaalit Keskusjärjestöt Radio- televisiomainonta (21) Lehtimainonta (25) Lehtimainonta (30) Piirijärjestöt Lehtimainonta (37) Lehtimainonta (50) Lehtimainonta (41) Ehdokkaat Lehtimainonta (54 72) Lehtimainonta (42) Lehtimainonta (38) * Suluissa prosenttiosuus, jonka suurin eli mainittu menoerä on kattanut ko. lohkon kokonaiskuluista. Asetelmassa 5.2. ilmenee, että lehtimainonta on edelleen selvästi tärkein yksittäinen kampanjakulujen muoto. Ainoastaan viime kuntavaaleissa keskusjärjestöjen yhteenlasketuissa budjeteissa sen osuus jäi sähköistä mainontaa vähäisemmäksi. Eroa oli tosin

112 vain kaksi prosenttiyksikköä, ja 2004 kuntavaaleissa lehtimainonnan osuus oli sähköistä mainontaa suurempi. Vaikka lehtimainonta on edelleen hallitsevin maksetun kampanjoinnin muoto, niin sen osuus vaihtelee varsin paljon eri toimijoiden välillä. Keskusjärjestöillä lehtimainonnan osuus on kattanut tuoreimpien tietojen mukaan vaalista riippuen 20 30 % kokonaiskuluista, piireillä vastaava osuus on ollut noin 40 50 %. Ehdokkailla hajonta on ollut vieläkin suurempaa, kun eurovaaleissa lehtikulut ovat nielleet vajaat 40 % ehdokasbudjeteista, mutta kuntavaaleissa jo selvästi yli puolet pienissä kunnissa jopa 70 %. Jos lehtimainonta on kustannuksiltaan selvästi tärkein kulumuoto, niin toiseksi eniten varoja nielleet toimet vaihtelevat huomattavasti enemmän sekä eri toimijoiden että eri vaalien välillä. Esimerkiksi ehdokkailla painettu vaalimateriaali, kuten lehtiset ja esitteet, on kunta- ja eduskuntavaleissa lehtimainonnan jälkeen toiseksi tärkein kulumuoto, mutta viime eurovaaleissa vastaavassa asemassa oli ulkomainonta. Piiriorganisaatioilla toiseksi eniten rahaa on käytetty vaaleista riippuen joko suoramainontaan tai eteenpäin annettuihin kampanja-avustuksiin. Keskusjärjestöillä toiselle sijalle on puolestaan tilastoitu kuntavaaleissa lehtimainonta, eduskuntavaaleissa radio- ja televisiomainonta eurovaaleissa eteenpäin annetut avustukset sekä radio- ja tv-mainonta ovat toisella sijalla jokseenkin yhtä suurin osuuksin. 5.2. Sähköinen mainonta osana kampanjointia Johdannossa käsiteltiin muutamia kansainvälisesti esitettyjä vaalikampanjoinnin luonnetta kuvaavia teesejä, joita arvioidaan seuraavaksi suomalaisesta vaalirahoituksesta tehtyjen havaintojen perusteella. Ensinnäkin jo 1960-luvulta alkaen on nähty, että radion ja television sekä myöhemmin tietoverkkojen eli sähköisten viestinten kehitys tulee vaikuttamaan monin tavoin vaalikampanjointiin, puolue- sekä vaalirahoitukseen, puolueiden järjestötoimintaan, organisaatiorakenteisiin ja yleensä politiikan tekotapaan.

113 Suomessakin television ja muun sähköisen median merkitys politiikassa on kasvanut 1960-luvulta alkaen, ja kehitys on kulkenut tavallaan kausittain. 1980-luvulle saakka elettiin ns. vaaliohjelmien tarkan sääntelyn kautta, jolloin tarjonta sisälsi lähinnä Yleisradion kautta lähetettyjä vaalikeskusteluja. Lisäksi mukana oli puolueita esitteleviä ohjelmia, joista kehittyi ajan mittaa vaalitenttejä. Toisessa vaiheessa eli1990-luvun alusta alkaen vaaliohjelmien säännöksiä höllennettiin, ja esim. ehdokkaita saatettiin tuoda esiin uutis- ja ajankohtaisohjelmissa sekä viihteellisen ohjelmiston puolella. Lisäksi puolueiden valtakunnallinen tv-mainonta sallittiin vuoden 1992 vaaleista alkaen kaupallisilla kanavilla, ja pian vastaava mahdollisuus annettiin yksittäisille ehdokkaille. Paikallisradioissa ja kaapelitelevisioissa mainonta oli tosin ollut mahdollista jo1980-luvun lopulla. 4 Kolmanneksi vaiheeksi voitaneen katsoa uudella vuosituhannella jatkuvasti yleistynyt kampanjointi tietoverkoissa. Ensimmäiset vaalikoneet tarjottiin suomalaisten käyttöön vuoden 1996 eurovaalien yhteydessä ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissa silmin nähden useilla ehdokkailla alkoi olla käytössään jo omia kotisivuja. Viime vuosikymmenen aikana niiden käyttö on laajentunut jatkuvasti, ja lisäksi verkkoviestintä on saanut uusia muotoja. Vuoden 2007 vaaleissa yleistyivät ns. blogit eli verkkopäiväkirjat. Vuoden 2011 vaaleja puolestaan sävyttivät sosiaalisen median tarjoamat lukuisat vaihtoehdot. Seuraavassa arvioidaan edellä käsiteltyjen rahoitus- ym. tietojen perusteella sähköisen vaalityön merkitystä osana kampanjointia. Minkälaisen osan vaalibudjeteista eri toimijat ovat sijoittaneet sähköisten viestinten käyttöön? Taulukko 5.1. Radio- ja televisiomainonnan osuus (%) eri toimijoiden vaalikuluista viime vaalisyklillä Kuntavaalit 2008 Eurovaalit 2009 Eduskuntavaalit 2007/2011* Keskusjärjestöt 21 15 22 Piirijärjestöt 1 5 1 Ehdokkaat < 1 10 8 Valitut edustajat 1 12 10 Lähde: Edellisistä pääluvuista kootut tiedot. 5 *Järjestöjen tiedot vuodelta 2007 ja ehdokastiedot 2011 vaaleista. Television ja radion merkitys siis vaihtelee huomattavan paljon eri toimijoiden ja vaalien välisessä kuluvertailussa. Keskusjärjestöillä kyse on yleensä joko suurimmasta tai toiseksi suurimmasta yksittäisestä kuluerästä, jonka osuus yhteenlasketuista kokonaiskus-

114 tannuksista on vaihdellut viime vaalisyklillä 20 % molemmin puolin. Sen sijaan piirijärjestöjen toimenkuvaan televisio- ja radiomainonta ei ole oikein luontunut, vaan kyse on lähes marginaalisesta ilmiöstä. Osuus piirien kokonaiskustannuksista kohoaa enimmilläänkin vain muutaman prosenttiyksikön tasolle. Toisaalla taas ehdokkaiden kohdalla käyttö vaihtelee vaalityypin mukaan: paikallisvaaleissa panostus radioon tai televisioon on lähes olematonta, maakunnallisesti äänestettävissä eduskuntavaaleissa osuus on vajaan kymmenyksen ja suhteellisesti eniten siihen ovat sijoittaneet ehdokkaat eurovaaleissa, jossa koko maa on yhtenä vaalipiirinä. Kaaviot 5.2. Radio- tv-mainonnan osuus (%) keskusjärjestöjen vaalikuluista 1991 2009 50 40 30 20 10 0 Eduskuntavaalit 1991 1995 1999 2003 2007 40 35 30 25 20 15 10 5 0 Kuntavaalit 1992 1996 2000 2004 2008 40 35 30 25 20 15 10 5 0 Eurovaalit 1996 1999 2004 2009 Televisiomainonnalla on siis merkittävin rooli nimenomaan keskusjärjestöjen vaalityössä, ja vain niiden kohdalla pystytään myös seuraamaan ko. kuluerän kehitystä pidemmällä aikavälillä. Kuluosuuksien perusteella television merkitys on ollut suurimmillaan heti 1990- luvulla, kun mainonta sallittiin valtakunnallisilla kanavilla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sen osuus keskusjärjestöjen kaikista vaalikuluista on vähitellen kaventunut ja viime vaalisyklillä se oli vakiintunut noin 15 20 prosenttiin 6. Piirijärjestöillä kehityskulku on ollut samansuuntainen, vaikka vertailutiedot rajoittuvat kapeampaan aineistoon. Laajimmillaan televisio- ja radiomainonnan osuus piirien budjeteista oli heti alkuvuosina, joiden jälkeen osuus on kaventunut korkeintaan muutamaan prosenttiin niin eduskunta- kuin muissakin vaaleissa. Yksittäisten ehdokkaiden kohdalla vertailukelpoisia tietoja on löydettävissä vain yhdeltä aiemmalta kerralta eli vuoden 1999 eduskuntavaaleista. Televisiomainonnan osalta tilanne näyttää tässäkin siltä, että alun jälkeen osuus kokonaiskuluista on hieman kaventunut: vuonna 1999 se kattoi ehdokaskuluista noin 10 % ja vuonna 2011 hie-

115 man vähemmän. Asetelma saattaisi toki näyttäytyä jossain määrin erilaiselta, jos käytössä olisi esim. vuoden 2007 vaalien ehdokastilastot, mutta tässäkin kohdin tiedot sopivat tietynlaiseen kehityskaareen 7. Enimmillään radio- ja tv-mainonnan kuluosuus eri toimijoiden vaalibudjeteissa on siis ollut heti alkuvuosina, minkä sen jälkeen se on hieman kaventunut. Joka tapauksessa se on ottanut ja vakiinnuttanut paikkansa osana suomalaista vaalikampanjointia, jossa sitä käytetään hieman vaihtelevin tavoin vaaleista, ajankohdasta, toimijasta ja puoluetaustasta riippuen. Vaihtelevien kuluosuuksien ohessa sähköisen kampanjoinnin hinnasto on hyvin kirjavaa luettavaa. Televisiomainontaa on pidetty kalleimpana tapana mainostaa aatettaan. Yksittäisillä puolueilla keskusjärjestöjen valtakunnallinen televisiokampanja on yleensä ollut laskettavissa satoina tuhansina euroina, mutta hyvin pelkistettyyn tv-kampanjaan on saattanut riittää hieman alle sata tuhatta euroa. Toisaalta taas tv-mainontaan sijoittaneilla eduskuntavaaliehdokkailla kyseiset kulut olivat vuoden 2011 vaaleissa keskimäärin runsaat 7.000 euroa. Sen sijaan radiomainonta on jo selvästi edullisempaa, kun viime eduskuntavaaleissa ehdokkaiden tyypillisimmät radiomainonnan kustannukset vaihtelivat 1.000 euron molemmin puolin. Kun sähköinen mainonta siirtyy verkkoympäristöön, niin hinta halpenee edelleen. Esimerkiksi useat puolueet tarjoavat ehdokkailleen valmiita pakettiratkaisuja omien kotisivujen rakentamiseksi. Sivuilla on yleensä yhteinen pohjarakenne ja visuaalinen ilme, mutta kukin ehdokas voi muokata niitä omien mieltymystensä mukaan. Esimerkiksi Vihreät tarjosi vuoden 2008 kuntavaaleissa ehdokkailleen kotisivupakettia 30 eurolla. SDP mainosti 2011 vaalien yhteydessä täyden palvelun pakettia ehdokaskampanjan sivuiksi 60 euron hintaan. Keskustalla oli samoissa vaaleissa omille ehdokkailleen kotisivupalvelu, jonka hinnaksi ylläpitokustannuksineen todettiin noin 100 euroa vuodessa. Kun verkkopalvelujen muodot ovat laajentuneet ja arkipäiväistyneet entisestään, niin ilmiö on tuonut mukanaan ainakin rahassa mitaten käytännössä ilmaiset kampanjoinnin kanavat. Esimerkiksi vaalikoneet, blogit ja sosiaalisen median eri muodot ovat varsin usein tarjolla ilman rahallista korvausta, mutta kokonaan ilman resursseja nämäkään välineet eivät toimi. Vaikka verkkokampanjoinnin peruspaketin pystyy usein rakentamaan itse tai ostamaan ainakin varsin edullisesti, niin joka tapauksessa verkon hyödyntämiseen kuluu muita resursseja ennen kaikkea läsnäoloa eli aikaa omien sivujen päivittämiseksi, monitahoisen viestinnän ylläpitämiseksi sekä muun verkkoympäristön seuraamiseksi ja ajankohtaisiin aiheisiin reagoimiseksi. Tarkkojen tietojen kokoaminen verkkokulujen kehityksestä on jokseenkin mahdotonta, koska aiempina vuosina ei ole suoraan kysytty niiden määrää.

116 Uusittujen säännösten pohjalta voidaan kuitenkin todeta, että vuoden 2009 eurovaaleissa eduskuntapuolueiden ehdokkailla verkkomainonnan kustannukset olivat noin 4 % kokonaiskuluista ja vuoden 2011 eduskuntavaaleissa vastaava osuus oli noin 3 % koko ehdokasjoukon kaikkinaisista kustannuksista. Puoluejärjestöjen vastaavia tietoja vuodelta 2011 ei ollut vielä saatavilla tätä raporttia kirjoitettaessa. Vaalikulut tarjoavat yhden näkökulman sähköiseen kampanjointiin, mutta eri medioiden käyttötiheyttä seuraamalla asia näyttää monin kohdin erilaiselta. Ensinnäkin keskusjärjestöt ovat turvautuneet vaihtelevalla tavalla televisiomainontaan. Kokoomus ja SDP ovat yleensä käyttäneet säännöllisesti tv-mainontaa osana valtakunnallista kampanjaansa. Sen sijaan Vihreät ei ole panostanut tv-mainontaan sitten 1990-luvun puolivälin, ja muut keskusjärjestöt ovat käyttäneet sitä vaihtelevasti puolueesta, vaalista, ajankohdasta, järjestön taloudellisesta tilasta yms. riippuen. Esimerkiksi vuoden 2000 kuntavaaleissa vain kaksi keskusjärjestöä mainosti valtakunnallisilla kanavilla, mutta vuoden 2007 vaaleissa seitsemällä puolueella oli omat tv-mainoksensa. Vuoteen 2009 saakka yhtenä kokonaisuutena puolueiden vaalirahoituserittelyissä luokitelluilla televisio- ja radiomainonnalla on sen sijaan ollut piirijärjestöissä varsin vähäinen merkitys ja käyttö näyttää hiipuneen entisestään alkuvuosien jälkeen. Kun tarkastellaan vuosien 2007 2009 vaaleja, niin vain harva piiriorganisaatio on turvautunut mainittuihin mainosvälineisiin: esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa vain kymmenkunta piiriorganisaatiota oli kirjannut ko. kuluja vaalirahoituksen lakimääräisiin erittelyihin. Loppusummista päätellen kyse oli useimmiten radiomainonnasta, joten television käyttö on ilmeisen harvinainen ilmiö piiriorganisaatioiden vaalityössä Yksittäisten ehdokkaiden kohdalla television käyttö kampanjavälineenä on saavuttanut jokseenkin vakiintuneet muotonsa. Kuntavaaleissa ehdokkaiden radio- ja tvmainonta on marginaalinen ilmiö, mutta parlamenttivaaleissa käyttö on selvästi yleisempää. Esimerkiksi vuoden 1999 eduskuntavaaleissa 16 % ehdokkaista ilmoitti mainostaneensa tv-kanavilla, ja radiomainontaa käyttäneiden osuus oli yhtä suuri. Vuoden 2011 vaaleissa puolestaan 11 % ehdokkaista oli käyttänyt tv-mainontaa ja 14 % radiomainontaa. Nämäkin havainnot sopivat siihen kuvaan, jossa esim. televisiomainonta on laajimmillaan alkuvuosina ja sen jälkeen se on vakiintunut hieman alemmalle tasolle. Tarkastelupohja on tietysti varsin ohut, ja esim. vuoden 2007 vaalit olisivat saattaneet antaa hieman erilaisen kuvan ehdokasmainonnasta televisiokanavilla. Toki mainitut välineet ovat laa-

117 jemmin käytössä, kun tarkastelu tiivistyy vain valituksi tulleisiin kansanedustajiin. Vuonna 2011 valituista parlamentaarikoista kolmannes oli maksanut mainonnasta tv-kanavilla, ja radiomainonta oli yhtä yleisessä käytössä. Vaalikulujen ja sähköisen median käyttötiheyden erot tulevat joka tapauksessa selkeimmin esille, kun siirrytään verkkoympäristön tarkasteluun. Kun internet tarjoaa ilmeisen edullisen tavan tehdä vaalityötä, niin kulujen perusteella käytön laajuutta ei saada esille. Jokseenkin kaikilla eduskuntapuolueiden keskus- ja piirijärjestöillä on omat kotisivunsa, joihin linkitetään ja päivitetään vaalien yhteydessä erilliset kampanjasivut; kyse on normaalista järjestötoiminnasta, jota tuskin edes aina tilastoidaan erillisiksi vaalikuluiksi. Enemmän puolueiden voimavaroja todennäköisesti rasittaakin se suunnittelu, koulutus, ohjaus ja seuranta, jolla koko puolueyhteisön järjestö- ja ehdokaskirjo saadaan hyödyntämään verkkoympäristöä mahdollisimman tehokkaasti. Näistäkään toimista kerääntyneet kustannukset tuskin kanavoituvat kaikilta osin virallisiin vaalirahoituserittelyihin. Vaikka keskusjärjestöillä verkkokulut jäisivät vaalikustannuksina osin kirjaamattakin, niin viimeistään ehdokkaiden kohdalla tulee selkeästi esiin se, miten edullista verkon hyödyntäminen on kampanjoinnin välineenä. Kotisivujen rakentamiseen riittää jo alle sadan euron panostus ja vaalikoneita sekä sosiaalista mediaa voi useimmiten hyödyntää veloituksetta. Näitä mahdollisuuksia on myös käytetty yhä enenevässä määrin. Jo vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kolmen suuren mediakonsernin eli HS:n, MTV3:n ja Ylen vaalikoneisiin oli vastannut yli 80 % kaikista ehdokkaista 8. Vuosien 2008 2011 kampanjoiden yhteydessä tulee esiin se, miten vakiintuneen aseman vaalikoneet ovat saavuttaneet, kun tarkastelussa on Ylen tarjontaan vakiintuneet vaihtoehdot. Valtakunnallisissa vaaleissa vastausaktiivisuus Ylen vaalikoneisiin oli yli 80 %. Tosin vuoden 2011 vaaleissa vastanneiden osuus oli jopa hieman kaventunut vuoteen 2007 verrattuna, mikä ilmeisesti johtui ehdokasmäärän kasvusta. Kuntavaaleissa aktiivisuus ei sen sijaan ole yltänyt aivan samalle tasolle, kun Ylen vaalikoneeseen vastasi vuonna 2008 hieman yli puolet eli 53 % vajaasta 39.000 ehdokkaasta. Tässä kohdin tulee näkyville selvä ero kuntien koon perusteella: muutamassa suurimmassa kaupungissa 70 80 % ehdokkaista vastasi Ylen vaalikoneeseen, mutta kaikkein pienimmissä kunnissa vastausprosentti jäi noin 40:ään.

118 Taulukko 5.2. Ylen vaalikoneeseen vastanneet ja kotisivut omanneet ehdokkaat 2008 2011 vaaleissa Ylen vaalikoneeseen vastanneiden osuus Kotisivut omanneiden osuus Kuntavaalit 2008 53 % n. 10 60 % * Eduskuntavaalit 2011 81 % 75 % Eurovaalit 2009 85 % n. 80 % Lähde: Ks. viite n:o 9. * Osuus vaihtelee kuntakoon mukaan: ehdokkaiden kotisivut yleistyvät kuntakoon kasvaessa. Myös ehdokkaiden kotisivujen määrä on kasvanut nopeaan tahtiin valtakunnallisissa vaaleissa: vuoden 1999 eduskuntavaaleissa 23 %:lla ehdokkaista oli oma kampanjasivu, vuonna 2003 vastaava osuus oli 37 % ja vuonna 2007 se oli kohonnut 62 %:iin 10. Vuoden 2011 vaaleissa osuus oli kasvanut jo arviolta ainakin 75 %:iin. Viime eurovaaleissa puolestaan vastaava osuus oli noin 80 %. Kuntavaalien yhteydessä omat kampanjasivut ovat sen sijaan selvästi harvinaisempia. Esimerkiksi vuoden 2008 vaaleissa kaikkein pienimissä kunnissa omat kampanjasivut oli vain noin 10 % ehdokkaista, mutta Helsingissä vastaava osuus oli noin 60 %. Käytännössä verkkokampanjoinnin perusratkaisut ovat siis jokseenkin poikkeuksetta käytössä politiikan ammattilaisilla ja sellaiseksi pyrkivillä. Lisäksi ne ovat yleistyneet nopeaan tahtiin myös muilla ehdokkailla. Kaiken kaikkiaan sähköisen mainonnan laajuutta määrittää pitkälti eri välineiden vaihteleva hintataso. Kalleinta muotoa eli televisiomainontaa käytetään vähiten, ja selvästi edullisempaa radiomainontaa suositaan jo hieman useammin. Varsin edullisia kotisivupaketteja käytetään vieläkin enemmän, ja halvimpia verkkokampanjoinnin muotoja, kuten vaalikoneita hyödynnetään kaikkein useimmin. Joka tapauksessa on selvää, että jo 1960-luvulla tehty arvio sähköisen kampanjoinnin leviämisestä on pitänyt paikkansa. Televisio- ja radiomainonta ovat vakiinnuttaneet asemansa osana kampanjatyötä, joskin niitä käytetään vaihtelevassa määrin eri vaalien ja toimijoiden välillä. Mitään selkeää kasvusuuntausta niillä ei ole alkuvuosien jälkeen kuitenkaan nähtävissä. Toisaalla taas verkkokampanjointi laajentuu jatkuvasti. Yhtäältä poliittisilla toimijoilla on kiire opetella jo tarjolla olevien palvelujen tehokkaaseen käyttöön ja toisaalta niiden pitäisi sopeutua myös jatkuvasti laajenevien verkkosovellutusten tarjontaan. Sen sijaan on jo huomattavasti tulkinnanvaraisempaa, onko sähköisen median laajeneminen tai edes tv:n käyttö poliittiseen mainontaan johtanut myös vaalikulujen kasvuun.

119 5.3. Vaalikulujen vaihteleva kasvusuuntaus Toinen kansainvälisesti esitetty teesi koski vaalikulujen kasvusuuntausta. Paras tapa asian arvioimiseksi olisi vertailla aikasarjaisilla tilastoilla kampanjakulujen yhteenlaskettuja kokonaismääriä vaaleista toiseen. Ongelmana on kuitenkin se, ettei aiemmista vaaleista ole paria yksittäistapausta lukuun ottamatta edes arvioita kaikkinaisista kuluista eikä puuttuvia tietoja pystytä enää jälkikäteen selvittämään. Toinen tapa lähestyä asiaa olisi seurata vaalimainonnan määrän kehitystä, mutta tältäkin osin tietoja aiemmilta vuosilta on löydettävissä vain hajanaisina yksittäistapauksina. Hieman enemmän valoa on saatavilla, kun tarkastellaan vaalikohtaisesti eri toimijoiden kulukehitystä, vaikka tässäkin kohtaa tulee vastaan vaalirahoitusta koskevan lainsäädännön ja tutkimuksen ohut perinne. Tiedon määrä poikkeaa huomattavasti tapauksittain: esim. keskusjärjestöjen kulukehitystä voidaan seurata muutaman vuosikymmenen ajalta, mutta kunta- ja eurovaaliehdokkaiden budjeteista on tehty laskelmat vasta nyt ensi kertaa vuosien 2008 ja 2009 vaaleista. Kulukehitys eduskuntavaaleissa Tämän pääluvun alkuun sijoitettu kaavio 5.1. (s.107) kuvaa puolueiden keskusjärjestöjen eri vaaleihin käyttämien varojen nykytasolle elinkustannusindeksoituja kokonaissummia. Siinä ilmenee, että puolueet ovat sijoittaneet selvästi eniten rahaa juuri eduskuntavaaleihin, joiden kokonaisbudjeteissa on nähtävissä kasvusuuntaus. Ei voida puhua tasaisesta eikä jatkuvasta kasvusta, mutta kyse on pitkän aikavälin syklisestä kehityksestä. Keskeinen selittäjä jaksottaiselle menokasvulle löytyy talouden suhdanteista. Kulukasvu kiihtyy suhdanteiden parantuessa ja taantuman mukana budjetit supistuvat jonkin verran lähteäkseen uuteen kasvuun talousnäkymien kohentuessa. Parin viime vuosikymmenen

120 aikana kehitys on heijastanut samalla myös valtion puoluetukimäärärahan tasoa siten, että vaalikulut ovat kohonneet suurimmilleen samaan aikaan, kun julkisen tuen reaaliarvo on ollut enimmillään. Piirijärjestöjen yhteenlaskettujen vaalikulujen määrät ilmenevät edellisen pääluvun taulukosta 4.12. (s.100). Piiriorganisaatioilla vaalikulujen kehitys on samansuuntainen kuin emäpuolueillakin, mutta kulukasvu on ollut kahden viime vuosikymmenen aikana hitaampaa kuin keskusjärjestöillä. Piirien reaaliarvoltaan vertailukelpoiset vaalimenot ovat kohonneet suurimmilleen vuonna 1991, joten edellisen laman jälkeen kasvaneet kulut eivät ole vieläkään saavuttaneet 1990-luvun alun huipputasoa. Yksittäisillä eduskuntaehdokkailla kulujen määrää on arvioitu kolmeen otteeseen joskin hieman vaihtelevin perustein 11. Kun vuosien 1979, 1999 ja 2011 ehdokkaiden elinkustannusindeksoituja budjetteja vertaillaan keskenään, niin keskikulut ovat kasvaneet vastaavina vuosina 5.000 6.000 ja 8.000 9.000 eurosta viimeksi noin 11.000 euroon. Vaikka summat ovat osin karkeita arvioita eivätkä tuo esiin vaalikausittain tapahtuvia vaihteluita, niin ne kuitenkin kuvastavat ehdokasbudjettien vähittäistä kasvusuuntausta. Valittujen kansanedustajien kohdalla tiedot vaalirahoista ovat taasen koottavissa vuosilta 1999 2011. Vuoden 2011 tasoon indeksoituna parlamentaarikkojen keskibudjetit olivat vuonna 1999 noin 26.000, vuonna 2003 noin 31.000, vuonna 2007 noin 41.000 ja vuonna 2011 siis noin 35.000 euroa. Vuosikymmenen aikana edustajien keskikulut ovat siis kasvaneet nopeasti, mutta viime vaaleissa ne jäivät ensi kertaa edellistä kierrosta pienemmiksi. Kaikilla eduskuntavaalien keskeisillä toimijoilla on siis nähtävissä kampanjakulujen kasvusuuntaus, vaikka ei voida puhua jatkuvasta saatikka kiihtyvästä kulujen lisääntymisestä. Myös eri toimijoiden välillä on tiettyjä eroja, mikä saattaa heijastaa mm. vaalityön painotuksen muutoksia (ks. seuraava luku 5.4). Eurovaalien kulukehitys Euroopan parlamentin vaalit on järjestetty Suomessa vasta neljä kertaa, ja lisäksi kampanjat ovat osuneet kahdesti varsin erikoiseen ajankohtaan muiden vaalien puristuksessa. Kun taustalla on lisäksi suomalaisen rahoitustutkimuksen ohut perinne, niin kovin

121 laajoja johtopäätöksiä pitkän aikavälin kehityksestä ei päästä tekemään osa suhteellisen tuoreidenkin vaalien rahoitustiedoista jää väistämättä selvittämättä. Vain keskusjärjestöjen ja valituksi tulleiden europarlamentaarikkojen budjeteista on edes jonkinlaiset arviot kaikilta neljältä kierrokselta. Keskusorganisaatioiden eurovaalibudjetit ovat lähteneet kasvuun 2000-luvulla, mikä noudattaa ajankohdalle muissakin vaaleissa tyypillistä ilmiötä (ks. kaavio 5.1). Kun eurovaalibudjeteista on toistuvasti katettu yli 80 % julkisella tuella, niin keskeinen selittäjä kulutasolle on ainakin toistaiseksi löytynyt julkisen tukijärjestelmän mittasuhteista. Valituiksi tulleilla europarlamentaarikoilla henkilökohtaiset vaalibudjetit puolestaan kasvoivat selvästi muutamalla ensi kerralla, mutta vuoden 2009 vaaleissa heidän keskimääräiset kampanjakulunsa jäivät selvästi vähäisemmiksi kaksiin edellisiin vaaleihin verrattuna. Viime vaalien tasoon indeksoituna vuonna 1996 valituilla europarlamentaarikoilla keskibudjetit olivat noin 50.000 euroa, kolme vuotta myöhemmin vastaavat menot olivat kasvaneet noin 80.000 euroon ja vuonna 2004 valittujen keskibudjetit olivat paisuneet lähes 110.000 euroon. Sen sijaan vuoden 2009 vaaleissa vastaavat menot olivat enää 72.000 euroa. Kulutasoa leikkasi mm. käynnissä ollut vaalirahakohu ja se, että muutamat aiemmin runsaasti rahaa käyttäneet edustajat eivät enää lähteneet ehdolle vaaleihin. Kulukehitys kuntavaaleissa Keskusjärjestöjen tuoreimmissa kuntavaalibudjeteissa on myös nähtävissä vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvu-ura, kun julkisen tuen merkittävä lisäys on tässäkin antanut sysäyksen vaalibudjettien paisumiselle. Tätä ennen budjetit olivat ainakin kahden vuosikymmenen ajan sekä laajentuneet että supistuneet vuorosyklein varsin pienen vaihteluvälin sisällä, joten keskusjärjestöjen kuntavaalikuluissa ei ole todennettavissa mitään pitkän aikavälin kasvusuuntaa (ks. kaavio 5.1). Piirijärjestöillä on puolestaan yleensä ollut kuntavaaleissa toissijainen rooli eikä niiden kulukehityksestä voida sanoa juuri mitään vähäisen tietopohjan takia. Toisaalta taas kuntavaalien ehdokasrahoituksesta tiedetään vieläkin vähemmän, kun keskeisiä tunnuslukuja on arvioitu ensi kertaa laajalti vasta vuoden 2008 vaaleissa. Yksittäisten ehdokkaiden

122 ja valituksi tulleiden valtuutettujen keskimääräiset kuntavaalikulut ovat joka tapauksessa edelleen siinä määrin vähäiset, että minkään kasvukehityksen tuloksena nykytilanteeseen ei ole voitu päätyä. Kun alle 50.000 asukkaan kunnissa siis valtaosassa Suomen kuntia valtuutettujen keskibudjetit jäivät jokseenkin poikkeuksetta alle 1.000 euroon ja keskivertoehdokkaiden menot yleisesti korkeintaan 200 300 euroon, niin koko järjestelmän kannalta merkittävää menojen kasvua ei voi tässä yhteydessä todentaa 12. Vaalikulujen määrää selittävät tekijät Mitä siis pitäisi vastata suomalaisen järjestelmän perusteella teesiin, jonka mukaan vaalikampanjoiden luonteessa on jo vuosikymmenien perusteella kasvusuuntaus? Osin sen voi kumota, osin siihen ei voi vielä varmasti vastata ja osin sen voi vahvistaa: Kuntavaaleissa ei ole vielä nähtävissä pitkän aikavälin merkittävää kulukasvua Eurovaaleissa asia jää vielä toistaiseksi auki Eduskuntavaaleissa on monin osin selvä taipumus kustannusten paisumiseen Vaalikulujen määrille ja niiden vaihteluille on nähtävissä lukuisia erilaisia selityksiä. Ensinnäkin järjestelmätasoinen selitys liittyy suomalaiseen tapaan tukea puolueita julkisin varoin. Suurimmillaan puolueiden vaalibudjetit ovat olleet silloin, kun julkinen tukijärjestelmäkin on ollut laajimmillaan. Osin kyse on ollut vaalivuosien lisäavustuksista tai perusmäärärahan poikkeuksellisen korkeasta tasosta. Myös äskettäin uusitulla lainsäädännöllä on pyritty vaikuttamaan kampanjointiin sijoitettavan rahan määrään, kun esim. ehdokkaille on asetettu vaalikohtaisesti rajat sille, kuinka paljon tukea voi ottaa vastaa yhdeltä lahjoittajataholta. Rajoitusten vaikutuksista ei ole vielä arviota, mutta kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa on niukalti esimerkkejä siitä, että niillä olisi onnistuttu kahlitsemaan pitkän aikavälin kulukasvua. Lisäksi puolueet ovat oma-aloitteisesti painottaneet rahallista panostaan eri vaaleihin vaihtelevin tavoin. Eduskuntavaalit ovat jättäneet varjoonsa muut kampanjat: euro- ja kuntavaalit jäävät tavallaan toissijaiseen aseman. Tämä näkyy yhtäältä vaalibudjettien loppusummissa, ja lisäksi puolueiden toimintakertomusten talousosioissa korostetaan usein juuri sitä, miten nimenomaan seuraavien eduskuntavaalien rahoitus halutaan turvata jo aiempien tilivuosien linjauksilla.

123 Toiseksi järjestelmätasoisten selitysten ohessa kulukehityksen taustalla on ajankohdalle tyypillisiä yksittäisiä vaikuttimia tai ilmiöitä. Esimerkiksi 2007 vaalien jälkeen nousseessa vaalirahakohussa media vyörytti kaiken kansan nähtäville poliitikkojen yliolkaisen asenteen rahoitussäännöksiin, mikä on todennäköisesti vaikeuttanut vaalirahan hankintaa. Toisaalla taas aikaisemmilta vuosilta löytyy yksittäisiä esimerkkejä siitä, miten esim. mainoshintojen yleistä hintatasoa nopeampi kasvu on nostanut kampanjakulujen tasoa, vaikka vaalimainonnan volyymi olisi jopa supistunut edellisistä vaaleista 13. Lisäksi yksittäisenä tekijänä voi mainita sen, että tutkimustiedon tarkentuessa ja laajentuessa päästään entistä lähemmäksi asiain todellista tilaa: aiemmin arvioperustalta hahmotetut kulut ovat olleet ennemminkin alamitoitettuja kuin liian suuria. Kolmanneksi kulujen määrälle voisi löytää aikakausittain tai jaksoittain vaikuttavia tekijöitä. Tätä ryhmää edustaa tyypillisesti esim. taloussuhdanteiden vaihtelu. Kunta- ja eduskuntavaaleissa on nähtävissä, että nousukaudella vaalibudjetit paisuvat ja taantuman vaiheessa ne supistuvat kääntyäkseen taas kasvuun talousnäkymien kohentuessa. Aikakauteen tyypiteltävänä ilmiönä voisi käsitellä myös näkemystä, että sähköisten viestimien kehitys ja erityisesti television käyttö sekä niiden mukana kampanjoinnin ammattimaistuminen johtavat väistämättä kulujen kasvuun. Suomessa on kuitenkin vaikea osoittaa, että sähköinen kampanjointi olisi ratkaisevasti kasvattanut vaalikuluiksi ilmoitettuja kustannuksia. Ensinnäkin osa sähköisestä mediasta, kuten radiomainonta, on suhteellisen vähän käytetty ja varsin edullinen kampanjoinnin muoto. Toisaalta taas viime vuosikymmenen aikana yleistynyt tietoverkkojen käyttö on suorastaan halpaa useimpiin vaalityön välineisiin verrattuna. Internet onkin omiaan ainakin jossain määrin tasoittamaan kilpailun lähtökohtia, kun aiemmin kokonaan ilman näkyvyyttä jääneet ehdokkaat ja puolueet pääsevät nyt lähes ilmaiseksi esille jokseenkin kaikille avoimeen mediaan. Käytännössä siis perusteesiä olisi päivitettävä muotoon, että erityisesti televisionkäyttö vaalityössä tulee kalliiksi ja testata, miten asia on toteutunut Suomessa. Tältäkin osin voidaan asettaa kyseenalaiseksi, että tv-mainonta olisi kulukasvun oleellisin tekijä. Ensinnäkin osa toimijoista, kuten piiri- ja paikallisjärjestöt sekä kuntavaaliehdokkaat, ei ole käyttänyt juuri lainkaan televisiomainontaa. Toiseksi osalla toimijoista, kuten eduskunta- ja eurovaaliehdokkailla, tv-mainonta on varsin pieni kuluerä, joka ei ole juuri kasvanut alkuvuosien jälkeen. Esimerkiksi vuosien 2009 ja 2011 vaaleissa kaikkien ehdokkaiden vaalikuluista selvästi alle kymmenesosa oli peräisin tv-mainonnasta eikä edes valituksi tulleilla edustajilla osuus yltänyt täyteen kymmenykseen. Kolmanneksi jää arvioitavaksi puolueiden keskusjärjestöt, jotka ovat käyttäneet tv-

124 mainontaa muita toimijoita selvästi laajemmin. Tältäkin osin on perusteltua kyseenalaistaa väite televisiomainonnasta kasvavien vaalikulujen keskeisimpänä vaikuttimena 14. Kun tvmainonta sallittiin 1990-luvulla, niin samaan aikaan eduskuntavaalien kokonaiskulut supistuivat rajusti; uusi mainonnan muoto valtasi alaa perinteisiltä vaalityön menetelmiltä, kuten sanomalehti- ja suoramainonnalta. Kun kaikkinaiset vaalikulut lähtivät taas laman jälkeen kasvuun, niin samaan aikaan tv-mainonnan osuus vähitellen supistui keskusorganisaatioiden kaikkinaisista kuluista. Käytännössä tv-mainonta on vakiinnuttanut asemansa vain yhtenä osana kampanjoinnin kirjavaa menetelmävalikoimaa. Toki yksittäisillä toimijoilla kampanja voi tulla hyvinkin kalliiksi, jos pääväyläksi valitaan laaja kampanja valtakunnallisilla tv-kanavilla. Ehdokkailla tv-mainonnan lähtöhinnat voivat puolestaan vaihdella huomattavan paljon jo esim. eri vaalipiirien välillä 15. Sähköisen median merkitys on myös näkynyt poliittisessa toiminnassa jo ennen tv:n kaupallista vaalimainontaa, mikä on pakottanut puolueet ja poliitikot hiomaan monin tavoin julkikuvaansa. Kyse on ns. jatkuvasta kampanjoinnista, jossa kaikessa toiminnassa tähtäin on jo seuraavissa vaaleissa. Kyse on myös poliittisen toiminnan ammattimaistumisesta, jossa vapaaehtoisvoimin ei pystytä enää hoitamaan kaikkia kampanjan kannalta oleellisia tehtäviä. Ammatillisesti vaativia menetelmiä käytetään yhä yleisemmin ja järjestelmällisemmin oman julkikuvan kehittämiseen, toimintamenetelmien suunnitteluun, politiikan linjausten hahmottamiseen, uusien medioiden opetteluun ja koulutukseen sekä oman toiminnan vaikutusten arviointiin. 16 Tässä kohdin on huomattava, että osa pitkän tähtäimen toiminnasta ei näy vaalikuluina vaan osana muuta rutiinitoimintaa. Ainoastaan kutakin kampanjaa varten erikseen varatut suunnittelumenot kirjataan varsinaisiksi vaalikuluiksi. Ammattimaistuminen koskee erityisesti keskusjärjestöjä, mutta muilla toimijoilla kehitys on varsin kirjavaa tasoa. Yhtäältä eräillä puolueiden oheisjärjestöillä saattaa olla hyvinkin merkittävä rooli kampanjan suunnittelussa sekä vaalityön koulutuksessa, ohjauksessa ja neuvonnassa, jolloin satsatut varat jäävät julkisuusvelvoitteiden ja tilastoituvien kampanjakulujen ulkopuolelle. Toisaalta taas vaalityön ammattimaistuminen näkyy paljon ohuemmin ehdokkaiden laajassa kirjossa. Esimerkiksi 2011 eduskuntavaaleista voidaan hahmottaa sitä, kuinka suurelle osalle kandidaateista kertyi kuluja laajan ja nykyaikaisesti toteutetun kampanjan kolmesta ammatillisesti erityisen haastavasta osa-alueesta: sekä tvmainonnasta, kampanjan suunnittelusta että varainhankinnan järjestelyistä. Koko ehdokasjoukossa osuus oli vain 2 % ja valittujen kansanedustajien joukossa alle 10 %.

125 Yksi laskettavissa oleviin vaalikuluihin vaikuttava tekijä liittyy lisäksi siihen, että kampanjoinnin painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenien aikana. Jos aiemmin vaalityö oli keskittynyt esim. paikallisjärjestöihin ja sittemmin se on siirtynyt enemmän ehdokkaille itselleen, niin tämä vaikuttaa laskettavissa oleviin vaalikuluihin. Siirtymä on siis suuntautunut alueille, jotka kuuluvat nykyään vaalirahoituksen ilmoitusvelvollisten eli tilastoitavien ja mitattavissa olevien menojen piiriin, ja aiempaa vähemmän merkitystä on lohkoilla, joista kuluja ei voida hahmottaa (vrt. seuraava luku 5.4.). Neljänneksi vaalikulujen kasvulle voisi etsiä myös tietynlaisia yleispäteviä ja osin ajattomiakin selityksiä. Kyse on yhtäältä politiikan logiikasta: kun kilpaillaan vallan perusteista ja sen mukanaan tuomista eduista, niin sekä määrälliset että laadulliset menetelmät kehittyvät jatkuvasti. Paluuta vanhaan ei ole, mikä johtaa ainakin politiikan huipulla lähes väistämättä myös kulukasvun kierteeseen. Lisäksi talouskasvu ja yleinen elintason nousu johtavat kai luonnollisesti siihen, että myös vaaleihin on varaa panostaa aiempaa enemmän. Alan uusimmassa tutkimuksessa onkin viitattu mm. siihen, että vaalikulujen kasvu pitäisi suhteuttaa paitsi rahanarvon niin myös bruttokansantuotteen ja väkiluvun muutoksiin, jolloin kasvuluvut näyttäisivät hieman erilaisilta ja jolloin eri maiden järjestelmät saataisiin myös keskenään vertailukelpoisiin mittoihin 17. 5.4. Suuntaus ehdokaspainotteiseen kampanjointiin Suomalainen vaalijärjestelmä on puolue- ja ehdokasvaalin yhdistelmä, jossa koko listan saamat äänet ratkaisevat puolueelle osoitettavien paikkojen lukumäärän ja yksittäisten ehdokkaiden keräämän kannatuksen perusteella ryhmän sisältä määritellään valituksi tulevat henkilöt. Käytännössä siis sekä puolueilla että ehdokkailla on vahva motiivi kampanjoida vaalimenestyksensä edistämiseksi. Yksi johdannossa esitetyistä teeseistä liittyi siihen, että kampanjoinnin paino on muuttunut mm. näiden toimijoiden välillä ehdokkaiden

126 suuntaan. Suomessakin oli ainakin 1960-luvulle saakka tyypillistä, että huomattava osa kampanjoinnista laskettiin puoluelehtien ja perusjärjestöjen vastuulle. Sittemmin on korostunut yksittäisten ehdokkaiden ja heidän tukiryhmiensä rooli kampanjoiden vetureina 18. Yleisesti nähtyä muutosta on luonnehdittu mm. vaalien henkilöitymiseksi. Henkilöitymistä tai ehdokaspainotteisuutta voidaan tarkastella useista eri näkökulmista. Eduskuntavaalitutkimuksen yhteydessä kansalaisilta on esimerkiksi tiedusteltu useaan otteeseen äänestyspäätöksen perusteita: antavatko he äänensä ensisijaisesti puolueelle vai jollekin yksittäiselle ehdokkaalle? Vielä 1990-luvun alkuun saakka pääosa äänioikeutetuista teki valintansa ensikädessä puolueen perusteella, mutta sittemmin paino on vähitellen siirtynyt ehdokkaiden suuntaan. Muutamissa viime vaaleissa äänestäjät ovat yleensä pitäneet ehdokasvalintaa tärkeämpänä puolueeseen verrattuna, vaikka erot ovat hieman vaihdelleet vaaleista toiseen. Esimerkiksi vuoden 1999 vaaleissa 34 % äänestäjistä korosti ensisijassa puoluevalintaa ja 56 % ehdokkaiden merkitystä. Vuonna 2007 erot olivat kuitenkin jälleen kaventuneet, kun vastaavat osuudet olivat 48 ja 51 %. 19 Henkilöitymiskehitystä kuvastaa myös puoluejohtajien ja muiden kärkinimien korostunut rooli vaalityössä. Puolueiden valtakunnalliset kampanjat on usein rakennettu puheenjohtajien tai muutamien näkyvien henkilöiden ympärille. Henkilöitymistä ilmentävä ulottuvuus liittyy myös siihen, että puolueet haalivat ehdokkaita politiikan ulkopuolelta, kuten urheilu- tai viihdejulkisuudesta. Parina viime vuosikymmenenä on lisäksi vahvistunut ilmiö, jossa suurimmat puolueet markkinoivat omaa puheenjohtajaansa myös pääministeriehdokkaana. Tällöin vaalimenestystä rakennetaan korostetusti puoluejohtajan varaan, ja keskiössä on paitsi hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa niin myös se, kuinka hyvin hän onnistuu kampanjan ratkaisuvaiheissa. Asetelmaa on vahvistanut media, joka on järjestänyt pääministeri-gallupeja ja pääministeriehdokkaiden välisiä vaalikeskusteluja. Vasta uudistettu perustuslaki on sekin omiaan korostamaan pääministerivaalin luonnetta, kun suurimmalle puolueelle osoitetaan avainasema pääministeriä valittaessa. Kampanjoiden henkilöitymistä voidaan tarkastella myös ehdokkaiden tukiryhmätoiminnan valossa. Ehdokkaiden oman panoksen ohessa myös heidän henkilökohtaisen taustayhteisönsä merkitys on korostunut perinteisen järjestötoiminnan kustannuksella. Tukiryhmien kehityksestä ei ole laajalti tutkimustietoa, mutta muutamista hajatiedoista on pääteltävissä, että niiden merkitys on kasvanut muutaman vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi Keskustapuolueen historiassa todetaan, että tukiryhmätoiminta alkoi korostua

127 1970-luvun alussa. Saman vuosikymmenen lopulla ehdokkaiden tukiryhmät vahvistuivat ja tulivat entistä itsenäisemmiksi jo siinä määrin, että voitiin puhua uudesta kehitysvaiheesta. Kyse lienee myös laajemmasta kuin vain yhtä puoluetta koskeneesta ilmiöstä. Joka tapauksessa henkilökohtaiset taustaorganisaatiot olivat 1990-luvun lopulla jo yleisesti käytössä: vuoden 1999 vaaleissa vajaalla 60 % ehdokkaista ja yli 90 % valituista kansanedustajista oli oma tukiorganisaatio. Käyttötiheys vaihteli pitkälti puoluetaustan mukaan. Kolmen suurimman puolueen ehdokkaista noin 90 % oli koonnut oman taustaryhmän ja kahdella muullakin perinteisellä puolueella osuus kohosi selvästi yli puoleen. Sen sijaan uusien ja pienimpien ryhmien ehdokkaista selvästi alle puolella oli tukenaan oma tukiryhmä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen puolestaan uutisoitiin ilmiöstä, jossa vaalityötä oli ulkoistettu entisestään perinteisiltä puoluejärjestöiltä ehdokkaille ja heidän tukijoukoilleen. 20 Jos ehdokasvetoisuus vaikuttaa monissa eri näkökulmissa, niin jollain tavoin sen on pakko heijastua myös vaalirahoitukseen. Yksi tapa on vertailla ehdokkaiden sekä puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen osuuksia kampanjoinnin kokonaisrahoituksesta eli ns. laskettavissa olevista kokonaiskuluista. Ongelmana on jälleen aikasarjaisten tietojen vertailu, mikä johtuu aiemman tutkimustiedon vähyydestä. Kunta- ja eurovaaleissa kyseisiä kuluja on hahmotettu vasta kertaalleen. Vain eduskuntavaaleissa mainittuja tietoja on laskettu muutamaan otteeseen aiemmilta vuosilta, ja niiltäkin osin kokonaiskustannukset ovat aina jossain määrin arvioita 21. Taulukko 5.3. Eri toimijoiden osuudet (%) eduskuntavaalien laskettavissa olevista kokonaiskuluista 1979 1991 1999 2011 Ehdokkaat 50 60 69 73 71 Keskus- ja piirijärjestöt 50 40 31 27 29 Yhteensä 100 100 100 100 Lähde: Ks. viite n:o 21. Joka tapauksessa koottavissa olevat tilastot riittävät tarjoamaan kuvan siitä, että 1970-luvun lopun jälkeen eduskuntavaalien rahoituksessa on selvä siirtymä ehdokaskampanjoiden suuntaan. Vielä vuoden 1979 vaaleissa ehdokasrahoituksen osuus arvioitiin 50 60 %:n tasolle kokonaisuudesta. Sittemmin mittasuhteet ovat kuitenkin muuttuneet ja vakiintuneet asetelmaan, jossa ehdokkaat rahoittavat noin 70 % ja puolueiden keskus- sekä piirijärjestöt loput 30 % eduskuntavaalien laskettavista kampanjakustannuksista. Nyt käy-

128 tettävissä olevien tietojen perusteella suurin muutos siis ajoittuisi 1980-luvun ja 1990-luvun alun välisille vuosille. 22 Siirtymä kuvastaa siis vain eduskuntavaalien tilannetta ja muilta osin ehdokkaiden ja puolueiden välisen kustannusjaon kehitys saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaiselta. Jos tarkasteluun otettaisiin esim. kuntavaalit, niin erityisesti pienimmissä kunnissa asetelma luultavasti heijastaisi vielä varsin usein perinteistä kampanjatyyliä, jossa puoluejärjestöt vastaavat pitkälti kustannuksista ja ehdokkaiden osuus rahoituksesta jää suhteessa vähäisemmäksi. 5.5. Suuntaus keskusjärjestövetoiseen kampanjointiin Toinen vaalityön siirtymää koskeva perusteesi viittasi painon muutoksiin eri organisaatiotasojen välillä kohti keskusjärjestövetoista kampanjointia. Kaikissa puolueissa lienee lähtökohtana, että keskusjärjestö suunnittelee perusratkaisut vaalikampanjoiden suuntaviivoiksi. Se, minkälaiset painotuserot eri puolueissa mahdollisesti ilmenevät, jää muissa yhteyksissä selvitettäväksi. Edellä arvioitu ehdokaskeskeisyys on sekin eräs keskusjärjestöpainotteisen vaalityön ilmentymistä, jos kampanjaa koostetaan esim. puolueen puheenjohtajan tai muutaman kärkiehdokkaan ympärille. Keskusorganisaation rooli näkyy myös ehdokkaiden ja järjestöjen mainoksissa, kun lehti-ilmoitusten ja esitteiden rakenteelle ja visuaaliselle ilmeelle on usein luotu yhteiset pohjaratkaisut. Myös aiemmissa tutkimuksissa on arvioitu, että valtakunnallisen kampanjoinnin merkitys on kasvanut myös Suomen vaaleissa 23. Tämä hanke puolestaan tarjoaa vaalirahoituksen näkökulman ilmiön luotaamiseksi, vaikka ongelmana on jälleen useiden perustietojen puuttuminen. Kun esim. puolueiden paikallisjärjestöjen vaalirahoituksesta ei tiedetä juuri mitään, niin niiden aikasarjainen tarkastelukin on mahdotonta. Käytännössä ainoa näkökulma, jossa eri järjestötasoja päästään vertailemaan, perustuu keskus- ja piiriorganisaatioiden rahoitustietoihin. Vuosien 2007 2009 rahoitustiedoissa tulee esille ensinnäkin se, että yhteenlaskettujen kampanjabudjettien perusteella keskusjärjestöt käyttävät kaikkien eri vaalien yh-

129 teydessä rahaa enemmän kuin piiriorganisaatiot. Niin kunta-, euro- kuin parlamenttivaalien kohdalla erot ovat siinä määrin selkeitä, että kyse on nykyään jo ilmeisesti vakiintuneesta käytännöstä. Taulukko 5.4. Keskus- ja piirijärjestöjen budjetit vuosien 2007 2009 vaaleissa / miljoona euroa Eduskuntavaalit 2007 (%) Kuntavaalit 2008 (%) Eurovaalit 2009 (%) Keskusjärjestöt 7,0 (64) 3,2 (57) 3,9 (78) Piirijärjestöt 3,9 (36) 2,4 (43) 1,1 (22) Yhteensä 10,9 (100) 5,6 (100) 5,0 (100) Lähde: Edellisten päälukujen tiedot. Toiseksi järjestötasojen välisiä menoja pitäisi tarkastella pitkän aikavälin kehityskaarella. Eurovaalien kohdalla aikasarjaista kehitystä ei voida vielä arvioida, koska kyseiset vaalit on järjestetty vasta neljä kertaa ja useimmiten enemmän tai vähemmän erikoisissa olosuhteissa. Kun tiedot ovat saatavilla kaksista vaaleista (1999 ja 2009), niin kuluosuudet ovat pysyneet lähes prosenttiyksikön tarkkuudella samoina: eli keskusjärjestöillä vajaat 80 % ja piireillä runsaat 20 %. Myös kuntavaalien kohdalla tarkastelua rajoittaa se, että rahoitustiedot on kartoitettu vasta kaksien vaalien yhteydessä (1992 ja 2008). Tässäkin tapauksessa tilanne on pysynyt lähes samana, vaikka vaalien välillä on yli 15 vuotta: keskusorganisaatioiden osuus molemmilla kerroilla vajaat 60 % ja piireillä runsaat 40 %. Sen sijaan eduskuntavaaleissa vastaavia kuluosuuksia päästään vertailemaan jo useamman vuosikymmenen yli ulottuvalla jaksolla, kun tarvittavia tietoja on koottu eri tavoin seitsemän kampanjan yhteydessä. Ensimmäisellä kerralla asialla oli vuoden 1979 puoluerahoituskomitea, joka arvioi järjestöjen kulut yhteensä noin kahdeksi miljoonaksi euroksi. Tästä hieman yli puolet oli piirien kuluja ja vajaat puolet keskusjärjestöjen menoja. Sittemmin tiedot on koottu lakimääräisillä asiakirjoilla 1980-luvun lopulta alkaen, ja asetelma järjestötasojen välillä on selvästi muuttunut. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana keskusjärjestöt ovat käyttäneet toistuvasti rahaa kampanjointiin piirejä enemmän, ja viimeisen vuosikymmenen aikana ero on lähtenyt vähittäiseen kasvuun. Suurimmilleen ero on lohjennut tarkastelujakson viimeisissä vaaleissa: vuonna 2007 järjestöjen kulut olivat yhteensä noin 11 miljoonaa euroa, josta keskusjärjestöjen osuus oli vajaat 2/3 ja piirien osuus runsaat 1/3. 24

130 Taulukko 5.5. Keskus- ja piirijärjestöjen vaalibudjetit eduskuntavaaleissa / miljoonaa euroa 1979 (%) 1987 (%) 1991 (%) 1995 (%) 1999 (%) 2003 (%) 2007 (%) Keskusjärjestöt 0,96 (48) 2,3 (53) 3,9 (53) 2,5 (63) 2,8 (53) 4,0 (57) 7,0 (64) Piirijärjestöt 1,04 (52) 2,0 (47) 3,4 (47) 1,5 (38) 2,5 (47) 3,0 (43) 3,9 (36) Yhteensä 2,0 (100) 4,3 (100) 7,3 (100) 4,0 (~100) 5,3 (100) 7,0 (100) 10,9 (100) Lähde: Edellisten päälukujen tiedot. Vaikka tiedot järjestöjen vaalibudjeteista on koottu hieman vaihtelevin perustein ja niihin liittyy aivan ilmeisesti joitain epätarkkuuksia, niin kehityksen suunta on selvä. Eduskuntavaaleissa on nähtävissä ilmiö, jossa kampanjarahoituksen perusteella keskusjärjestöjen merkitys on vähitellen kasvanut piirijärjestöihin verrattuna. Asian hahmottamista hämärtää jossain määrin mm. se, että vaalirahoituksen käsitettä on saatettu tulkita hieman vaihtelevin tavoin perusaineistoina käytetyissä julkisissa asiakirjoissa. Laskelmissa ei ole myöskään otettu huomioon tarkasteltujen järjestöjen keskinäistä rahaliikennettä, kun eräät keskusjärjestöt ovat avustaneet myös rahallisesti omien piiriorganisaatioidensa kampanjointia. Lisäksi vuoden 2011 vaaleissa oli uuden lainsäädännön myötä selvästi näkyvissä, miten jossain ryhmissä keskusjärjestöt ovat maksaneet huomattavan osan piirien vaalimainoksista. Viimeksi mainitussa tapauksessa jää vielä selvittämättä, onko kyse eräiden puolueiden entisestään vahvistuneesta keskusjärjestövetoisuudesta vai onko kyse esim. akuutin taloustilanteen sanelemasta käytännöstä. Jossain määrin painotuseroja on ollut myös yksittäisten puolueiden välillä. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla SKL ja SKDL panostivat vaalityössään aivan erityisesti piirijärjestöihin, joiden yhteenlasketut kampanjabudjetit ylittivät selvästi oman keskusorganisaation vaalikulut. Nykyään sama toistuu enää KD:n kampanjarahoituksessa. Vuosien 2003 ja 2007 vaaleissa KD oli ainoa puolue, jossa keskusjärjestö käytti vähemmän rahaa kampanjointiin verrattuna omiin piiriorganisaatioihinsa. Vihreillä kulut olivat molemmin puolin samaa kokoluokkaa, vaikka paino kääntyi hieman keskusjärjestöjen suuntaan.

131 5.6. Suomalaisen vaalikampanjoinnin kehityspiirteitä Mitä siis pitäisi sanoa suomalaisesta järjestelmästä, kun vaalirahoituksen pohjalta sitä verrataan kampanjoinnin kansainvälisesti nähtyyn kehitykseen? Yhtäältä taustalla on neljä perusteesiä, joiden pohjalta on arvioitu muutoksen suuntaa. Lisäksi johdannossa on malli, joka kuvastaa muutoksen eri kehitysvaiheita. Kampanjoinnin kehityssuuntaa kuvaavat neljä perusteesiä Kehityssuuntaa kuvaavan ensimmäisen teesiin mukaan kampanjakuluilla on taipumus kasvaa vaaleista toiseen. Lähtökohtaisesti pitää huomata monin tavoin esiin nousevat erot eri vaalien kesken. Suomessa eduskuntavaalien kampanjakuluissa on pitkän aikavälin kasvusuuntaus, vaikka tasaisesta tai edes jatkuvasta kasvusta ei olekaan kyse. Toisaalta taas kuntavaaleissa tilanne on hyvin erilainen, kun niiden yhteydessä ei ole todennettavissa yleistä kulukasvun trendiä. Omat piirteensä liittyvät myös vasta muutamaan otteeseen ja toisinaan erikoisissa olosuhteissa järjestettyihin eurovaaleihin, joiden kehityssuuntaa ei päästä vielä kunnolla arvioimaan. Toinen teesi puolestaan tiivistyi sähköisen median korostuvaan rooliin osana kampanjointia. Tässäkin kohdin tulevat esiin eri vaalien ja kampanjointiin osallistuvien eri toimijoiden sekä eri medioiden väliset kirjavat käytännöt. Esimerkiksi lähes kaikkien puolueiden keskusjärjestöt panostavat eduskuntavaaleissa televisiomainontaan, mutta kuntavaaleissa sama toistuu harvemmin. Piirijärjestöt puolestaan turvautuvat television kaupallisiin palveluihin ani harvoin. Ehdokkailla televisiomainonta on taasen eduskunta- ja euro-

132 vaaleissa yksi väline monien muiden joukossa, mutta kuntavaaliehdokkailla television käyttö mainontaan on jokseenkin poikkeuksellinen ilmiö. Sen sijaan tietoverkon käyttö on yleistynyt huomattavan nopeasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokseenkin kaikki vaalityöhön aktiivisesti osallistuvat osapuolet ovat hyödyntäneet hyvin edullista internetiä jatkuvasti laajenevassa määrin. Vaikutuksista voidaan kaikkiaan todeta, ettei sähköisen mainonnan leviäminen ole johtanut ainakaan kirjattujen vaalimenojen laajaan paisumiseen eikä edes tv-mainontaa voida osoittaa kulukasvun keskeisimmäksi tekijäksi. Vaalityötä koskeva kolmas teesi arvioi ehdokkaiden merkityksen lisääntyvän kampanjoinnissa puoluejärjestöihin verrattuna. Rahoitustiedoilla asiaa voidaan tarkastella eduskuntavaaleissa, kun käytössä on kandidaattien sekä puolueiden keskus- ja piirijärjestöjen yhteenlasketut vaalibudjetit. Vielä 1970-luvun lopulla ehdokkaiden osuus mainituista kuluista arvioitiin noin 50 60 prosentiksi, mutta 1990-luvun alusta alkaen vastaava osuus on todettu muutamaan otteeseen noin 70 prosentiksi. Siirtymä on selvä, vaikka tarkastellut aineistot poikkeavat jossain määrin toisistaan. Rahoitustietojen pohjalta muutos ajoittuu 1980-luvun ja 1990-luvun alun väliselle jaksolle, jonka jälkeen asetelma on vakiintunut. Kampanjointia arvioiva neljäs teesi keskittyi ajatukseen, että puolueorganisaatioiden sisällä keskustason merkitys korostuu muihin järjestöihin verrattuna. Keskus- ja piirijärjestöjen rahoitustietoja seuraamalla Suomessakin todettu kehitys vahvistaa väitteen eduskuntavaaleissa. Vielä vuonna 1979 piirijärjestöjen yhteenlasketut vaalikulut ylittivät hieman keskusjärjestöjen vastaavat menot, mutta kahtena seuraavana vuosikymmenenä asetelma kääntyi hieman keskusjärjestöjen eduksi. Vuosituhannen vaihteen jälkeen eduskuntavaalibudjetit ovat kasvaneet entistä selkeämmin keskusjärjestöpainotteisiksi. Malli kampanjoinnin kehitysvaiheista ja aikakausista Suomessa kampanjointi on siis muuttunut monin tavoin muissakin läntisissä demokratioissa tyypilliseen suuntaan. Entä miten pitäisi arvioida suomalaisen järjestelmän kehitysvaihetta, kun taustalla on malli vaalityön eri aikakausille tyypillisistä ominaispiirteistä (ks. sivu 13)? Johdantoluvun asetelmassa 1.3. ajatuksena oli se, että kampanjointi kehittyy kolmessa vaiheessa perinteiseltä ja television aikakaudelta kohti uuden teknologian aikaa. Muutosvaiheita määrittävinä tekijöinä olivat vaalityön tekniikat ja voimavarat

133 sekä kampanjoinnin tematiikkaa kuvaavat ratkaisut. Tässä tutkimuksessa rajoituksena on se, ettei mallin kaikkia tai edes useimpia muuttujia pystytä seuraamaan, kun lähtökohtana on vain vaalirahoituksen näkökulma. Rahoituksen perusteella parhaiten asetelmaa päästään arvioimaan, kun tarkastelu kohdistuu ensin vaalityön tekniikoihin eli maksettuun median käyttöön ja muuhun näkyvyyden keinovalikoimaan. Mainonnan perusteella on vaikea nähdä, että kampanjointi olisi siirtynyt varsinaisesti vaiheesta toiseen tavalla, jossa medioiden kehityksen mukana näkyvyyden uudet muodot korvaisivat aiemmin käytetyt menetelmät. Sen sijaan on selvästi havaittavissa, miten uudet kampanjointimuodot täydentävät totuttua keinovalikoimaa. Vaalityön muodot edustavat yhä hyvin kirjavia käytäntöjä, joissa sekä perinteisiä että moderneja kanavia käytetään rinnakkain. Hyvänä esimerkkinä toimivat esim. 2011 eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjat. Maksetusta mainonnasta useimmin olivat yhä käytössä perinteiset muodot, kuten lehtimainokset sekä vaalilehdet ja esitteet. Toisaalta taas 1990-luvulla pannasta vapautettua tv-mainontaa hyödynnettiin jokseenkin yhtä yleisesti kuin jo vuosikymmen aiemminkin, joten sen asema on ilmeisesti vakiintunut lähelle nykyistä tasoaan. Samaan aikaan verkon tarjoamat uudet palvelut, kuten vaalikoneet, kotisivut ja sosiaalinen media, ovat yleistyneet enemmistön käyttöön. Käytännössä siis printtimainonta ja televisiomainonta ovat vakiinnuttaneet asemansa ja samalla verkkoympäristö on jatkuvasti laajentanut mahdollisuuksien kirjoa: kampanjoinnin tekniikat eivät ole vaihtuneet keinoista toiseen vaan niitä käytetään yhä monipuolisemmin täydentämään toisiaan. Lisäksi kampanjoinnin tekniseen ulottuvuuteen liitettiin vaalivalmistelujen ajallinen ja rahallinen panostus. Suomessa järjestetään neljät yleiset vaalit 4 6 vuoden välein, joten vaaleja käydään keskimäärin lähes vuosittain. Puolueet ovat itse sijoittaneet selvästi eniten ja kasvavassa määrin varoja eduskuntavaaleihin Tämä näkyy toisinaan myös niiden vuosikertomusten talouskatsauksissa, joiden mukaan seuraaviin eduskuntavaaleihin varautuminen alkaa usein pian edellisten vaalien jälkeen. Kyse on siis lähes jatkuvasta vaaleihin valmistautumisesta. Samalla toissijaiseen asemaan jääneiden kunta- ja eurovaalien valmistelut jäävät lyhyemmän aikajänteen ja pienemmän rahallisen panostuksen varaan. Vaalityön toista ulottuvuutta eli voimavarojen kehitystä puolestaan arvioitiin ensinnäkin sillä, kuinka keskitetysti kampanjointia on organisoitu. Lisäksi voimavaroja hahmotettiin sen perusteella, mikä on erilaisten konsulttien sekä erityisasiantuntijoiden rooli kampanjassa ja millä tavalla kootaan tietoa ja palautetta, jolla voidaan kehittää omaa vaali-

134 työtä. Kun edellä tarkasteltiin keskus- ja piirijärjestöjen budjettikokoa, niin niissä oli nähtävissä selvää siirtymää valtakunnan tason suuntaan. Tämä sopii mallin ajatukseen, joka kertoo television aikakaudelle tyypillisistä piirteistä. Kun vaalirahan määrää käsiteltiin edellä teknisenä muuttujana, niin muilta osin voimavaroja kuvaavaa ulottuvuutta päästään tarkastelemaan hyvin niukasti vaalirahoitustietojen pohjalta. Suomen vasta uusitussakaan järjestelmässä vaalirahoituksen asiakirjat eivät juuri kerro, minkälainen merkitys esim. vaalityön konsulteilla ja muilla ammattilaisilla on kokonaisuuden kannalta, vaikka puolueet joutuvat nykyään jo erittelemään vaalien suunnittelukustannuksiaan. Ongelmaksi jää myös se, mikä osuus puolueiden rutiinityöstä tulisi katsoa osaksi kampanjointia. Aiemmilta vuosilta tietoa on tarjolla vieläkin vähemmän, kun vain harva puolue oli edes julkistanut vaalien suunnittelukustannuksensa ja todennäköisesti eri puolueissa vielä hieman eri perustein. Voimavaroja kuvaavan palautteen ja toiminnan kehittämistä varten koottavan muun taustatiedon kohdalla ilmenee sama ongelma: vaalirahoitusasikirjojen pohjalta asiaa ei juuri päästä arvioimaan. Mallintamisen kolmas ulottuvuus koski temaattista kehitystä, jossa keskeisinä selittäjinä olivat mm. kampanjakommunikaation keinot, kuten yleisötapahtumat, tv- ja pressitilaisuudet sekä uuden median sofistikoitu käyttö. Puolueiden keskusjärjestöillä on nähtävissä esim. se, miten eduskuntavaaleissa perinteisten vaalitilaisuuksien kuluosuus on hieman vähentynyt. Toisaalta taas ehdokkailla ja piirijärjestöillä vastaavat menot eivät ole juuri kaventuneet, mikä kertoo yhä perinteisen vaalityön merkityksestä. Muilta osin tematiikkaa arvioitiin mm. kampanjoinnin kohteen valinnalla, kun pitkään on äänestetty luokkapohjalta ja moderneimmassa vaiheessa pitäisi ottaa huomioon koko äänestäjäkunta eri segmentteinä. Temaattisen kehityksen osana olisi myös arvioitava kampanjoinnin tyylin muutosta perinteisestä propagandasta kohti markkinointikonseptia. Viimeistään tässä vaiheessa tulevat vastaan nyt käytetyn näkökulman rajoitukset. Lähdeaineistot pitäisi ulottaa vaalirahoitustietoja laajemmalle, jotta päästäisiin arvioimaan mallin toimivuutta täydessä mitassaan. Koko järjestelmän mallintaminen edellyttäisi myös vaalimainonnan sisältöjen laadullista analyysiä. Tarkastelu tulisi ulottaa muuhunkin kuin ostetun näkyvyyden seurantaan, koska osa vaalityöstä voidaan toteuttaa esim. erilaisen oheisjulkisuuden avulla tai vaikka perinteisenä jalkatyönä. Samalla olisi syytä arvioida vaalityön tyyliä ja kohdentamista. Lisäksi olisi perehdyttävä puolueiden vaalisuunnitelmiin strategisine suuntaviivoineen ja selvitettävä, kuinka organisoidusti ja ohjatusti kampanjointia toteutetaan. Näkökulmaa voi-

135 taisiin täydentää esim. tutkimalla puolueiden ehdokkailleen ja järjestöilleen tarjoamaa koulutusta, ohjausta, neuvontaa ja tukipalveluja. Mitä siis pitäisi sanoa Farrellin ja Webbin mallista sekä kampanjoinnin kehityksestä, kun taustalla on tiedot suomalaisen vaalirahoituksen ominaispiirteistä? Kotimaisissa vaaleissa on nähtävissä tyypillisiä piirteitä kaikilta aikakausilta: niin perinteiseltä, television kuin uuden teknologian ajalta. Malli on kuitenkin liian pelkistetty, jotta sillä voisi kuvata ainakaan vielä koko järjestelmälle tyypillistä kehitystä. Lisäksi se on liian kaavamainen sovellettavaksi siten, että kehittyvä teknologia sekä uudet ideat korvaisivat ja syrjäyttäisivät vanhat menetelmät, mikä johtaisi kokonaan uuteen aikakauteen 25. Sen sijaan ajatusmallia voisi soveltaa esim. siten, että koko järjestelmän sijasta tarkasteltaisiin yksittäisiä vaalityön toimijoita. Lisäksi lähestymistavassa pitäisi arvioida ensisijaisesti sitä, miten uusi aikakausi tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia äänestäjien tavoittamiseksi ja miten se laajentaa ennemminkin kuin syrjäyttää vanhoja toimintatapoja. Koko järjestelmän muutosprosessi tulee tämän jälkeen ehkä joskus paljon myöhemmin ja hitaammin. Asetelma 5.3. Suomalaisen kampanjoinnin tasot ja aikakaudet tyyppiesimerkkien mukaan Perinteinen kausi Television kausi Uuden teknologian kausi Valtakunnan taso mahdollisuudet, niin joukosta toki erottuu eräitä toisistaan poikkeavia tyyppitapauksia. Kärkeskusjärjestöt Vaalipiiritaso eduskuntavaaliehdokkaat Paikallistaso kuntavaaliehdokkaat/perusjärjestöt Jos suomalaista järjestelmää arvioitaisiin toimijakohtaisesti ja esiin nostettaisiin kampanjoinnin modernisoituneet toimintatavat ja niiden mukana laventuneet vaalityön

136 keä edustavat muutamien asemansa vakiinnuttaneiden puolueiden keskusorganisaatiot. Niiden keskeinen asema sekä ylivoimaiset voimavarat ja uusin kampanjateknologia tulevat esille valtakunnallisella tasolla. Tässä kohdin on jo nähtävissä jopa se, miten eräät kaikkein perinteisimmät vaalityön muodot, kuten suoramainonta tai vaalitilaisuudet, ovat saaneet väistyä tuoreimpien keinojen tieltä. Muidenkin vanhojen kulumuotojen, kuten sanomalehtimainosten, merkitys on vähentynyt, mutta keskeinen asema on silti säilynyt myös osana keskusorganisaatioiden vaalityötä. Toimintatavoiltaan laajinta kirjoa edustavat eduskuntavaaliehdokkaat. Mukana on niin runsaasti kandidaatteja, että vaihtelevien voimavarojen ja tavoitteiden myötä myös aktiivisen kampanjoinnin ominaispiirteet poikkeavat huomattavasti toisistaan. Merkittävällä osalla ehdokkaista kampanjan pääpaino on perinteisissä keinoissa. Television kaupallisia palveluja käyttää suhteellisen pieni mutta vakiintunut osa ehdokkaista. Internetin perusratkaisujakin hyödynnetään jo yleisesti koko joukossa, mutta laajakirjoisinta ja kehittyneintä kampanjateknologiaa käyttää pitkälti vain osa ammattipoliitikkojenkin kapeasta kärkijoukosta. Tässäkin ryhmässä oli viime vaaleissa nähtävissä, miten perinteisimmät kampanjointimuodot, kuten ulkomainonnan julisteet, ovat nousseet uudestaan lähes trendinomaiseen käyttöön. Sama ilmiö toistui jo edellisissä eurovaaleissa, joissa jopa valittujen edustajien vaalirahoitusilmoitukset kertoivat hyvin perinteisen vaalityön oleellisesta merkityksestä. Joka tapauksessa jo vuosikymmenien ajan totuttuihin vaalityön menetelmiin ovat vahvimmin kiinnittyneet kuntavaalien ehdokkaat ja todennäköisesti suuri osa paikallisista puoluejärjestöistä. Kun valtaosa Suomen kunnista on kooltaan varsin pieniä yksiköitä, niin edellä koottujen vaalirahoitustietojen perusteella ehdokkaat ovat tukeutuneet maksetussa mainonnassa pitkälti koeteltuihin menetelmiin eli lehtimainoksiin ja esitteisiin. Vaalibudjettien pienen koon ja kulujakauman kapeuden perusteella on myös pääteltävissä, että huomattava osa etenkin kuntavaalien kampanjoinnista hoidetaan yhä äänestäjien parissa jalkatyönä ja kasvotusten.

137 6. VIITTEET 1. Johdanto (sivut 1 16) 1. Majander 2007, 126 128 ja 238 240. 2. Venho 2009a, 135. Katso esimerkiksi www.campaignfinance.org ja www.cfinst.org sekä www.commoncause.org tai www.publicintegrity.org taikka www.opensecrets.org ja www.publicampaign.org. 3. Suomessa kampanjoinnin taloutta arvioitiin aluksi seuraamalla sanomalehtimainonnan kustannuksia; Esimerkiksi Borg 1972, Borg ym. 1977 ja Jonninen ym. 1979 sekä Ruostetsaari 1999. Pariin otteeseen on myös tutkittu lehtimainonnan vaikutuksia ehdokkaiden vaalimenestykseen kuntavaalien yhteydessä; Pietilä 1973 ja Paloheimo 1987. Mainontaa ja rahoitusta on seurattu myös osana laajoja vaalitutkimuksia; esim. Pesonen ym. 1993, Paloheimo (toim.) 2005 ja Borg & Paloheimo (toim.) 2009. Vuosituhannen vaihteessa säädetyn julkisuuslain mukana vaalirahoitusta on arvioitu myös akateemisissa opinnäytteissä; esimerkiksi Broberg 2004 ja Venho 2008. 4. Puolue- ja vaalirahoituksen määrittelystä Venho 2008, 17 26. 5. Kolmas osapuoli -käsitteen määritteenä on viitattu myös tavalla tai toisella kampanjointiin osallistuneisiin yhden asian -liikkeisiin ( issue advocacy groups ), ks. esim. Nassmacher 2003a, 44. 6. Vrt. Pesonen ym. (1993, 296) kampanjoinnin tasoista ja muodoista. 7. Esimerkiksi Heidenheimer 1970, Alexander 1979, Alexander 1989, Nassmacher 2001, Austin & Tjernström 2003 ja Nassmacher 2008. 8. Duverger (1967, 63 66 ja 73) eri puoluetyppien rahoitustavoista; Epstein 1979, 101 103 ja 375. Muut syyt organisaation rapautumiseen liittyvät esim. yleisen koulutus- ja elintason kohoamiseen. Lisäksi organisaatioiden rakenteita nakertavat puolueiden johdon ja rivijäsenten erilaiset intressit. Vuonna 1979 jälkikirjoittamassaan painoksessa Epstein myös toteaa, että edellisen vuosikymmenen aikana laajentuneet julkisen tuen järjestelmät kaventavat organisaation merkitystä mm. varainhankinnassa. Perinteistä laajaa järjestökenttää ei enää tarvita eikä se muutenkaan enää riittäisi tarvittavien varojen keräämiseen.

138 9. Epstein 1979, 259 260. 10. Ware 1996, 101 102. 11. Ware 1996, 111 112 ja 298. 12. Ware 1996, 111 112 ja 298 316. 13. Moring & Mykkänen 2009, 29 32 ja Moring & Himmelstein 1993, 18 27 sekä Borg & Moring 2005, 48 50; Viestinnällistymisen käsitteen alkuperästä Moring & Himmelstein 1993, 18. 14. Moring & Mykkänen 2009, 34 55. 15. Farrell & Webb 2000, 102 106. 16. Farrell & Webb 2000, 105 106, 111 114 ja 123. 17. Farrell & Webb 2000, 113 115. Farrellin ja Webbin mukaan läntisissä demokratioissa on useita valtioita, joissa kulut ovat toisinaan myös supistuneet. Syyt ovat vaihdelleet maittain. Esimerkiksi Suomessa 1990- luvun talouskriisi leikkasi poliittisen toiminnan rahoitusta. Italiassa ja Belgiassa ilmi tulleet laajat väärinkäytökset johtivat järjestelmän uudistamiseen. Australiassa ja Irlannissa kulut olivat ilmeisesti paisuneet järjestelmän luonnolliseen kokoon nähden aivan liian suuriksi. Ranskassa kuluja puolestaan onnistuttiin supistamaan lainsäädäntöön liitetyillä rajoituksilla. 2. Vuoden 2008 kuntavaalien kampanjarahoitus (sivut 17 54) 1. Kaikkiaan Suomessa oli 348 kuntaa, mutta Ahvenanmaan 16 kunnassa vaalit järjestetään eri tahdissa muun maan kanssa. 2. Koska aiempaa tutkimustietoa aiheesta ei ole, niin luokitus on pitänyt luoda pitkälti olettamusten perusteella. Toinen mahdollisuus olisi ollut käyttää esim. kuntalain (10 ) jakoa, jossa kunnan väkiluku määrittää valtuuston koon. Tämä jaottelu olisi kuitenkin kaksinkertaistanut tarkasteltavien luokkien määrän, ja seurattavien kuntien lukumäärää olisi pitänyt laajentaa entisestään. 3. Mukaan valituissa varsinaissuomalaisissa kunnissa valtuutettujen tiedot on kerätty joko kuntien kotisivuilta tai verkkotietojen puuttuessa kuntien virastoista. Muissa kunnissa tiedot on koottu niiden omilta verkkosivuilta, joten kyse ei ole puhtaasti satunnaisotoksesta, koska läheskään kaikki kunnat eivät ole julkaisseet vaalirahatietoja kotisivuillaan.

139 4. Valtuutettujen ja varavaltuutettujen tiedot vaalibudjettien koosta ja rakenteesta pohjautuvat kunnittain koottuihin lakimääräisiin vaalirahoitusilmoituksiin. Valitsematta jääneiden ehdokkaiden tiedot vaalibudjettien koosta perustuvat niin Helsingissä kuin muissakin kunnissa pääosin Yleisradion vaalikoneesta kerättyihin tietoihin. Siinä ehdokkailta tiedusteltiin ennen vaaleja: Kuinka suureksi arvioitte oman ehdokaskampanjanne kustannukset tulevissa kunnallisvaaleissa? Vastausvaihtoehtoina pyydettiin ilmoittamaan oman vaalibudjetin koko seuraavan jaottelun mukaan: 0-500, 501-1.000, 1.001-2.000, 2.001-3.000, 3.001-5.000, 5.001-7.000, 7.001-10.000,10.001-15.000, 15.001-20.000 tai yli 20.000 euroa. Tässä tutkimuksessa kunkin ehdokkaan laskennallisena arvona on käytetty hänen ilmoittamansa luokan ylä- ja alarajan keskiarvoa: esimerkiksi 501 1.000 euroa on kirjattu 750 euroksi. Ylen tarjoamien tietojen ohessa aineistoja on vähäisessä määrin saatu täydennettyä muualla mediassa julkaistuilla tiedoilla ja ehdokkaiden omilta kotisivuilta. 5. Koko ehdokasjoukon keskiarvojen laskemiseen käytetyissä aineistoissa on läpi kuntakentän muutamia määrällisiä ja laadullisia puutteita. Etukäteen annetut arviot ovat usein lopullisia kuluja pienemmät. Lisäksi Ylen vaalikoneessa vaalibudjetteja pyydettiin arvioimaan vain maksettaviksi tulevien laskujen yhteissummana, kun virallisissa vaalirahoitusilmoituksissa on huomioitava myös ehdokkaan puolesta maksetut laskut ja hänen saamansa materiaalinen tuki. Toisaalta taas laskennallisia keskibudjetteja on nostanut se, että Ylen vaalikoneeseen aktiivisimmin ovat vastanneet suurimpien ja vakiintuneimpien puolueiden ehdokkaat, jotka yleensä myös käyttävät eniten rahaa vaaleihin. Keskiarvoja pienentävät ja suurentavat tekijät kumoavat osin toisensa. Kaiken kaikkiaan aineiston laadulliset ja määrälliset puutteet johtanevat hieman todellista pienempiin keskiarvoihin. 6. Tähän kokoluokkaan lukeutuva varsinaissuomalainen Kemiönsaari (7.286) on jäänyt tutkimusekonomisista syistä tarkastelun ulkopuolelle. 7. Vrt. Venho 1999, 17 ja Venho 2008, 205. 8. Vaalirahoitusilmoituksiin liittyvä ehkä selkein puute tai virhetulkinta liittyy juuri puolue- ja ehdokasrahoituksen sekoittumiseen, kun yksittäiset ehdokkaat ovat toisinaan laskeneet kunnallisjärjestönsä yhteismainontaan käyttämiä kuluja osaksi henkilökohtaista vaalirahoitusilmoitustaan. 9. Oripään kunnassa ehdokkaat eivät toimittaneet yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vaalirahailmoituksia lainkaan. Sen sijaan kolme suurinta puolueyhdistystä oli lähettänyt kunnan keskusvaalilautakunnalle kirjeet, joiden mukaan ehdokkaat eivät käyttäneet omaa rahaa vaaleihin, vaan puoluejärjestöt vastasivat yhteisistä kustannuksista. 10. FSD2396: Kunnallisvaalit 2008: ehdokkaiden vastaukset Yleisradion vaalikoneeseen. 11. Kuntakoon pienentyessä erilaiset poikkeustapaukset nousevat toisinaan näkyviin suppeassa ehdokasjoukossa. Esimerkiksi Keiteleen ja Pyhärannan kunnissa varavaltuutettujen ilmoittamissa budjeteissa keskiarvot olivat hieman suuremmat kuin valtuutetuilla. Länsi-Turunmaalla yksi lopulta valitsematta jäänyt ehdokas ilmoitti ennen vaaleja käyttävänsä rahaa summan, johon ei yltänyt yksikään valtuutetuista tai varavaltuutetuista.

140 12. Nollabudjettien osuus saattaa olla pienissä kunnissa tilastoituakin suurempi, koska osa valtuutetuista ja varavaltuutetuista ei ole antanut virallista vaalirahailmoitusta osin ehkä siksi, ettei ole katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa tyhjästä. Toisaalta nollabudjetteja on joissain kohdin myös liikaa, kun osa ehdokkaista on ilmoittanut vaalikulunsa nollaksi, vaikka omalle puolueelle on paikkakunnalla maksettu yleisesti esim. ehdokasmaksua. Ilmoitusten epätarkkuudet yleensäkin lisääntyvät kuntakoon pienentyessä. 13. Kuntavaaleihin käytetyt rahat ilmenevät järjestöjen 2008 tilinpäätöksissä ja vaalirahoituserittelyissä. Vähäisessä määrin kuntavaalien kuluja on toisinaan ollut yksittäisillä järjestöillä myös vuosien 2007 ja 2009 tilinpäätöksissä, mutta tässä on huomioitu vain vuodelle 2008 kirjatut kulut paitsi niissä tapauksissa, joissa organisaatiot ovat nimenomaan eritelleet eri tilivuosille kirjautuneet kuntavaalikustannukset. 14. Vrt. Venho 2009b, 82 86 ja 101. 15. Pääsääntöisesti puolueilla on oma piiriorganisaatio kaikissa vaalipiireissä, mutta RKP:llä on vain neljä piirijärjestöä Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoalueilla. Kaiken kaikkiaan kahdeksalla suurimalla puolueella vuonna 2008 oli 116 piirijärjestöä. Vuodelta 2008 neljän organisaation tiedot jäivät kirjaamatta tämän hankkeen tilastoihin. Vuodelta 1992 puuttuu kolme piiriorganisaatiota. Puuttuvat aineistot on oikaistu arvioperusteisesti. 16. Mainitun kolmen kunnan lisäksi tietoja yksittäisten kunnallisjärjestöjen vaalirahoituksesta on koottavissa eri lähteistä. Esimerkiksi valtuutettujen vaalirahoitusilmoituksissa on toisinaan tulkittu väärin lakia julkisuuden perusteista: henkilökohtaisia kuluja ja oman puolueen yhteiskuluja on käsitelty samoin perustein. Tällöin oman kunnallisjärjestön kokonaiskulut on jaettu ehdokkaiden määrällä ja osamäärä on ilmoitettu ehdokkaiden henkilökohtaiseksi vaalirahoitukseksi siten ehdokasilmoituksista on välillisesti luettavissa myös kunnallisjärjestöjen rahoituksesta. On kuitenkin vaikea löytää kuntia, joissa kaikki tai edes pääosa kunnallisjärjestöistä saataisiin läpivalaistua mainitulla tavalla. Lisäksi ongelmana on se, että toisinaan samankin puolueen ehdokkaat paikkakunnalla ovat jyvittäneet kunnallisjärjestöjen kuluja osaksi henkilökohtaista ilmoitustaan vaihtelevilla perusteilla: osa on laskenut mukaan järjestönsä koko vaalibudjetin ja osa vain mainoskulut. 17. Kuntakohtaiset ehdokasmäärät on etsitty sivustolta www.vaalit.fi > kunnallisvaalit 26.10.2008 > ehdokkaat. Tilasto kunnista asukasmäärineen on Wikipedian sivuilta Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan (29.3.2009). Tiedot keskibudjeteista ilmenevät edellä taulukoista 2.1 2.5. 18. Otoksen ulkopuolelta löytyy ainakin yksi raja-arvosta poikkeava tapaus: hieman alle 50.000 asukkaan Porvoossa valtuutettujen keskibudjetit ylittivät 1.000 euroa parilla sadalla eurolla.

141 3. Vuoden 2009 eurovaalien kampanjarahoitus (sivut 55 73) 1. Vuoden 2008 kuntavaalien alla säädetyllä lain tarkennuksella (604/2008) vaaleissa valituksi tulleet joutuivat ensi kertaa selvittämään tulojensa ohessa myös menojakaumaa. Seuraavan vuoden eurovaaleissa ehdokasrahoituksen ilmoittaminen perustui kokonaan uuteen lakiin (273/2009), jossa menoja tiedusteltiin edellisvuodestakin hieman tarkennetun jaottelun mukaan. Tosin laki tuli voimaan vasta niin myöhään, että säännöksiä voitiin soveltaa täysimääräisesti vasta vuoden 2009 vaalien jälkeen. 2. Valittujen europarlamentaarikkojen ja heidän varajäsenikseen määrättyjen ehdokkaiden tiedot on kerätty valtiontalouden tarkastusviraston ylläpitämiltä verkkosivuilta osoitteesta www.vaalirahoitusvalvonta.fi. Valitsematta jääneiden ehdokkaiden tietoja on koottu ensisijaisesti valtiontalouden tarkastusvirastolle lähetetyistä virallisista ennakkoilmoituksista. Jos ennakkoilmoitusta ei ole saatavilla, niin tietoja on etsitty ehdokkaiden medialle antamista arvioista omasta vaalibudjetistaan. Tätä hanketta varten seurattiin suurimpien tiedostusvälineiden uutisointia eurovaalien kampanjarahoituksesta. Lisäksi internetin hakukoneista etsittiin tietoja kaikista kandidaateista haulla, joka sisälsi ehdokkaan nimen ohessa avainsanat vaalibudjetti, vaalirahoitus, vaalikulut ja kampanjabudjetti. 3. Eniten valituista rahaa käyttivät Keskustan Hannu Takkula ja Kokoomuksen Sirpa Pietikäinen. Vähiten rahaa valintaan tarvitsi Perussuomalaisten Timo Soini. Suurin yksittäinen ehdokasbudjetti oli Keskustan Lasse Hautalalla, jonka runsaat 177.000 euroa riitti varaedustajan paikkaan. 4. Kun keskiarvo lasketaan kaikkien vastanneiden (193/241) antamista tiedoista, niin keskibudjetiksi saadaan vajaat 22.000 euroa. Aineistossa on kuitenkin sellainen vinoutuma, että eduskuntapuolueiden ehdokkaat, jotka käyttävät vaaleissa yleensä muita enemmän rahaa, ovat vastanneet eduskunnan ulkopuolisten ryhmien kandidaatteja selvästi yleisemmin tiedusteluihin budjettikoosta. Lisäksi valittujen ja varavalittujen siis pääosan eniten vaaleihin sijoittaneista ehdokkaista budjetit ovat mukana laskelmissa, kun taas vähemmän rahaa uhranneet ovat jääneet useammin tilastoinnin ulkopuolelle. Kun koko joukon keskiarvoa hahmotetaan puoluekohtaisten keskibudjettien ja ehdokasmäärien kautta, niin tulokseksi saadaan runsaat 19.000 euroa, jota puolestaan pienentää se, että pääosa käytetyistä tiedoista on ennen vaaleja annettuja ennakkoarvioita, jotka ovat varsin usein osoittautuneet alimitoitetuiksi lopullisiin vaalikuluihin verrattuna. Erilaisten vinoutumien jälkeen koko joukon lopullinen keskibudjetti arvioidaan nyt noin 20.000 euroksi. 5. Vuoden 1996 tiedot HS 24.10.1996; Vuoden 1999 tiedot HS 23.7.1999; Vuoden 2004 tiedot www.vaalit.fi; Vuoden 2009 tiedot www.vaalirahoitusvalvonta.fi. 6. Esimerkiksi Risto E.J. Penttilä (kok) 30.514 euroa, Riikka Manner (kesk) 9.229 euroa ja Sirpa Pietikäinen (kok) 8.445 euroa. 7. Vuoden 1999 tiedot perustuvat oikeusministeriön kyseiseltä vuodelta kokoamiin piiritilastoihin. Vuoden 2009 tiedot on kerätty ministeriöstä piirikohtaisesti vuoden 2011 keväällä nimenomaan tätä hanketta varten. Kaikkiaan kahdeksalla suurimmalla puolueella oli 117 piirijärjestöä, joista neljän tiedot puuttuvat vuoden 2009 tilastoista.

142 8. Vuonna 2009 valtion budjetin momentilta 24.99.50 jaettiin Euroopan parlamentin vaaleista tiedottamiseen 100.000 euroa, josta yli 80 % myönnettiin suurimpien puolueiden oheisjärjestöille: pääosin puolueiden sivistysliitoille. Vuonna 2004 samalla momentilla oli myös 100.000 euroa, jota jaettiin mm. eduskunnan ulkopuolisille pienpuolueille sekä suurimpien puolueiden oheisjärjestöille että muille kansalaisjärjestöille. Vaalivuonna 1999 budjetissa oli momentille 23.27.50 varattu 2,5 miljoonaa markkaa Euroopan unioniin liittyvän kansalaisaktiivisuuden ja -keskustelun lisäämiseksi. Määrärahasta jaettiin vajaat 900.000 markkaa puolueiden sivistysjärjestöille. 4. Vuoden 2011 eduskuntavaalien kampanjarahoitus (sivut 74 104) 1. Kansanedustajien ja varaedustajien kohdalla on käytetty pakollisten vaalirahoitusilmoitusten tietoja, jotka on kerätty osoitteesta www.vaalirahoitusvalvonta.fi. Valitsematta jääneiden ehdokkaiden tietoja on haettu ensisijaisesti vapaaehtoisista ennakkoilmoituksista em. osoitteeesta. Jos virallisia ilmoituksia ei ole tehty, niin sen jälkeen tietoja on etsitty lehdistä ym. mediasta, jolloin on käytetty päiväykseltään tuoreinta arviota vaalibudjetin koosta. Niissä tapauksissa, joissa on käytetty Ylen vaalikoneeseen annettuja vastauksia, on ehdokkaan vaalibudjetin kooksi kirjattu hänen ilmoittamansa arvion ylä- ja alarajan keskiarvo: esim. 1.001 5.000 euroa on laskettu 3.000 euroksi. 2. Ehdokasbudjettien koko on laskettu kuluista, jotka ovat toisinaan poikenneet hieman varainhankinnan määrästä. 3. Kerätyssä aineistossa pienimmät budjetit ovat aliedustettuina, kun pienpuolueiden ja eduskunnan ulkopuolisten ryhmien ehdokkaat ovat kertoneet vaalirahoistaan muita harvemmin. Lisäksi huomattava osa suurimmista budjeteista on mukana tilastoissa, kun kaikki kansanedustajat ja heidän varahenkilönsä ovat ilmoitusvelvollisia, mikä nostaa sekin laskelman keskiarvoa. Toisaalta pääosa aineistoista pohjautuu ehdokkaiden etukäteisilmoituksiin, jotka ovat varsin usein lopullisia vaalikuluja pienemmät. Kokonaiskuluja laskettaessa mainitut puutteet kumoavat osin toisiaan, joten nettovaikutuksena aineistolla päästään todennäköisesti ainakin lähelle ilmiön todellista mittakaavaa. Aineistoissa olevat hienoiset laadulliset ja määrälliset vinoumat näkyvät esim. siinä, jos lasketaan puoluekohtaisten ehdokasmäärien ja keskiarvojen pohjalta yhteen kaikkinaisia kokonaiskustannuksia ja jaetaan ne lopuksi ehdokasmäärällä (2.307), niin koko joukon keskikulut jäävät alle 11.000 euron. Jos kokonaiskustannuksia arvioidaan vastaavasti taas vaalipiirikohtaisten ehdokasmäärien ja keskiarvojen kautta, niin koko ehdokasjoukon keskibudjetit kohoavat hieman yli 11.000 euron. 4. Vrt. Venho 1999, 17. Vuoden 1999 vaalirahoitustutkimuksesta puuttuivat Perussuomalaisten ehdokkaat.

143 5. Aiemmista vaaleista Puoluerahoituskomitea 1979, 121 ja Venho 1999, 17. 6. Länsi-Uusimaa -lehti (4.4.2011) uutisoi ehdokas Janne Laakkosen (kok) budjetiksi 115.000 euroa. 7. Alkuperäisissä aineistoissa olevia laadullisia ja määrällisiä puutteita, jotka ilmenevät esim. eri ryhmien ehdokkaiden vaihtelevina vastausprosentteina, on pyritty oikaisemaan puoluekohtaisesti arvioiduilla painotetuilla kertoimilla. Valituksi tulleiden edustajien kohdalla laki takaa kuitenkin jo lähtökohtaisesti kattavat tiedot. 8. Vrt. Venho 1999, 20 21. 9. Pienimmällä budjetilla tuli valituksi Perussuomalaisten Jari Lindström Kymen vaalipiiristä. Eniten valituiksi tulleista rahaa käytti Kokoomuksen Alexander Stubb Uudenmaan vaalipiiristä. 10. Vuoden 1999 tiedot Venho 1999, 17. Vuosien 2003 ja 2007 tiedot oikeusministeriön ylläpitämiltä sivuilta www.vaalit.fi. Vuoden 2011 tiedot valtiontalouden tarkastusviraston sivuilta www.vaalirahoitusvalvonta.fi. 11. www.vaalirahoitusvalvonta.fi: ehdokkaiden vaalirahoituksen ennakkoilmoitukset ja edustajien ilmoitukset. Kansanedustajien budjettierittelyissä keskimääräiset tulot ovat hieman menoja suuremmat, joten joillakin edustajilla osa hankituista varoista on ilmeisesti jäänyt käyttämättä itse kampanjointiin vrt. taulukot 4.5. ja 4.7. 12. Vuoden 1999 vaaleista Venho 1999, 36 37. 13. Vuoden 2003 vaaleista Venho 2008, 208 209. Vuoden 2007 vaaleissa valittujen edustajien vaalirahailmoitukset on julkaistu oikeusministeriön ylläpitämällä sivustolla www.vaalit.fi. 14. Vuoden 1999 vaaleista Venho 1999, 28. 15. Yleisradion vaalikone osoitteessa www.yle.fi > vaalit 2011 > vaalikone. Ylen vaalikoneessa ehdokkaan perusesittelyn ohessa oli tarjolla liittää linkki kandidaatin kotisivuille. Kotisivuiksi on tulkittu joissain tapauksissa myös muita kuin varsinaisesti vaaleja varten rakennettuja sivuja: muut vakituisesti ylläpidetyt kotisivut, blogit, ehdokasesittelyt oman puolueen piirijärjestöjen sivuilla yms. 16. Koko maassa tv-mainontaan panosti siis hieman useampi kuin joka kymmenes ehdokas ja noin kolmannes kansanedustajista. Vaalien alla Varsinais-Suomen vaalipiirissä toteutetussa vertailevassa seurannassa vastaavat osuudet olivat ehdokkailla 9 % ja edustajilla 29 % eli molemmissa tapauksissa hieman alle koko maan keskiarvon. 17. Puolueiden keskusjärjestöjen vaalikulujen määrästä vuosina 1969 1976 Wiberg, 1991, 82 89; Vuoden 1979 vaaleista puoluerahoituskomitea 1979, 129 131; Vuosien 1979 1986 tilinpäätöksiä ja niihin kirjattuja vaalikuluja on etsitty valtioneuvoston arkistosta, kansallisarkistosta, kirjastokokoelmista ja puolueiden omista arkistoista; Vuosien 1987 2009 tilinpäätöstiedot vaalirahoituserittelyineen on koottu oikeusministeriöstä; Vuoden 2011 ennakkotiedoista esim. HS 3.4.2011. Tietojen tarkkuus yleensä vähenee mitä kauemmas ajassa taaksepäin tarkastelu ulottuu. Muutamissa kohdin vuosien 1975 1983 vaaleissa yksittäisten puolueiden kohdalla on käytetty arvioita, kun tilin-

144 päätöksiä tai vaalirahoitustietoja ei ole löytynyt lainkaan (esim. SKDL 1975, SKL 1983 ym.) Tällöin arvio on suhteutettu puolueen kokoon sekä sen edellisissä ja seuraavissa vaaleissa käyttämiin varoihin. Ongelmana ovat myös eräät kaksien ja peräkkäisten vaalien vuodet (esim. 1987 1988), kun kaikki puolueet eivät ole eritelleet kampanjakulujaan vaalikohtaisesti vaan osa on ilmoittanut koko vuoden kertymän yhtenä lukuna. Kaiken kaikkiaan tietojen täsmällisyys ja luotettavuus paranevat, mitä tuoreimmista vaaleista on kyse. Tämä johtunee pitkälti lainsäädännön kehityksestä: sen mukana ilmiöön liittyvät määritteet ovat tarkentuneet ja samalla ilmoitusvelvoitteita on täsmennetty. Vaalibudjettien rakenteesta vuodelta 1979 Puoluerahoituskomitea 1979, 129. Vuodesta 1987 alkaen on käytetty oikeusministeriön keräämiä puolueiden vaalirahoituserittelyjä ja niistä vuoteen 1999 asti tekemiä yhteenvetoja, jotka oli liitetty osaksi ministeriön kertomuksia puolueiden varainkäytön valvonnasta. Piirijärjestöjen kohdalla kokonaisbudjetteja sekä varainhankinnan ja kulujen muotoja on selvitetty vuodesta 1987 alkaen oikeusministeriön keräämistä piirikohtaisista vaalirahoituserittelyistä ja ministeriön niistä laatimista yhteenvedoista. 18. Julkisen tuen osuudesta puolueiden vuosituloista Venho 2009b, 82 83; Keskusorganisaatioiden roolista eri puolueiden vaalikampanjan rahoittajina menneinä vuosina Puoluerahoituskomitea 1979, 130 131. 19. Vrt. Venho 2009b, 85. 20. Aikasarjaiset ja vertailukelpoiset tiedot vaalibudjettien erittelyille on löydettävissä vuodesta 1991 alkaen. Lisäksi vuodelta 1979 on saatavilla puoluerahoituskomitean selvitys (1979, 129), jossa menopuolta jaoteltiin samantapaisen jaottelun mukaan kuin myöhemminkin. Vuosi 1987 jää tarkastelun ulkopuolelle, koska kaikkien puolueiden eduskunta- ja seuraavan vuoden presidentinvaalien kulurakenteita ei ole eriteltävissä kattavasti toisistaan. Budjettirakenteiden erittelyissä on joitain epätarkkuuksia eräinä muinakin vuosina. 21. Kaavio keskusjärjestöjen vaalibudjettien koon reaaliarvoisesta kehityksestä seuraavan luvun 5.1. yhteydessä. 5. Suomalaisen vaalirahoituksen ominaispiirteitä (sivut 105 136) 1. Asetelmissa 5.1 ja 5.2. tulojen ja menojen tiedot on koottu kuntavaalien osalta kokonaisuudessaan vuodelta 2008 ja eurovaaleissa vuodelta 2009. Sen sijaan eduskuntavaaleissa ehdokkaita käsittelevät tiedot koskevat vuotta 2011 ja puoluejärjestöjen kohdalla tuoreempien tietojen vielä puuttuessa kyse on vuodesta 2007.

145 Ehdokasrahoituksen perusteet on laskettu hieman vaihtelevista aineistoista. Viime kuntavaaleista oli koottu otos valtuutetuista ja varavaltuutetuista erikokoisissa kunnissa. Eurovaaleissa tulo- ja menorakenteita oli arvioitu otoksella, joka kuvasi kahdeksan suurimman eli eduskuntapuolueiden ehdokkaita. Eduskuntavaaleissa kyse oli puolestaan koko ehdokasjoukon rahankäytöstä. Piiri- ja keskusjärjestöjen tiedot ulottuvat pidemmälle kuin vain aivan viime vaaleihin, mutta keskittyvät vakiintuneiden eduskuntapuolueiden tilastoihin. Joka tapauksessa käytetyt aineistot tuovat esiin niin tulo- kuin menopuolenkin perusrakenteet ks. asetelmat 5.1. ja 5.2. 2. Vuoden 2009 eurovaaleissa puoluejärjestöjen rahoitus on tilastoitunut hieman ehdokkaiden omia varoja suuremmaksi, mutta osuudet olivat todennäköisesti hyvin samaa kokoluokkaa (ks. sivun 62 taulukko 3.2. ja vertaa saman sivun teksti). Sen sijaan aiemmissa eurovaaleissa omarahoituksen osuus lienee ollut selvästi suurin tulomuoto, ks. esim. Venho 2008, 215. 3. Esimerkiksi Yle uutisoi 30.5.2008 kotisivuillaan, että KMS ry itse oli laskenut jakamansa tuen 406.000 euroksi, mutta tukea saaneiden ehdokkaiden ilmoittama yhteissumma oli 350.000 euroa. 4. Vaiheista Moring & Himmelstein 1993, 42 49. 5. Keskus- ja piirijärjestöjen vaalirahoituserittelyissä televisio- ja radiomainonta on kirjattu yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ei pystytä aina tarkasti jaottelemaan molempien yksittäisiä kuluosuuksia. Joka tapauksessa selvästi suurimmat yksittäiset summat ja ylivoimaisesti valtaosa ko. kuluista perustuu juuri televisiomainontaan. 6. Esimerkiksi vuoden 2000 kuntavaalit ajoittuivat vaaliputken loppuun, kun niiden edellä oli käyty puolentoista vuoden aikana niin eduskunta-, euro- kuin presidentinvaalitkin. Siinä vaiheessa puolueiden vaalikassat ammottivat tyhjyyttään ja vain kaksi puoluetta panosti tv-näkyvyyteen. 7. Piiriorganisaatioiden vaalikulujen rakenteesta on tilastot kuntavaaleista edellä sivulla 49, eurovaaleista sivulla 72 ja eduskuntavaaleista sivulla 103. Ehdokkaiden vaalikulujen rakenteesta vuoden 1999 vaaleissa Venho (1999, 28) ja vuoden 2011 vaaleissa edellä sivulla 90. 8. Mainituissa vaalikoneissa oli ilmoitettu myös osallistuneiden ehdokkaiden määrät. 9. Vastausprosentit on koottu Ylen vaalikoneiden yhteydessä ilmoitetuista taustatiedoista. Arviot kotisivujen määrästä pohjautuvat Ylen vaalikoneiden tietoihin: kuinka moni vaalikoneeseen vastannut oli linkittänyt kotisivunsa osaksi vastaustaan. Lisäksi on arvioitu vaalikoneeseen vastaamatta jättäneiden merkitystä kokonaismäärään. Osuuksiin ei ole kuitenkaan huomioitu sitä, että osa ehdokkaista on linkittänyt myös muita kuin vaaleja tai poliittista toimintaa varten tehtyjä sivustoja kotisivuikseen. 10. Vuosien 1999 2007 eduskuntavaalien kotisivuista Strandberg 2009, 71. 11. Vuonna 1979 puoluerahoituskomitea tarkasteli niin ehdokkaiden kuin puolueiden mainonnan määrää ja arvioi sen pohjalta kokonaiskustannuksia, vuoden 1999 vaalirahoituskomitea puolestaan lähetti rahoituskyselyn kaikille kandidaateille ja vuoden 2011 tiedot perustuvat tämän tutkimuksen aineistoihin.

146 12. Vain muutamassa suurimmassa kaupungissa valtuutettujen keskibudjetit ovat jo sitä kokoluokkaa, että kulukasvulla saattaa olla jo merkitystä. Toisaalta suurimmissa kaupungeissakin yksittäisille valtuutetuille on edelleen riittänyt parinsadan euron tai jopa muutaman kymmenen euron vaalibudjetit. 13. Katso Puoluerahoituskomitean mietintö 1979, 119 ja 133. 14. Myös tuoreissa kansainvälisissä tutkimuksissa on tuotu esille näkemys, että modernit kampanjointimuodot eivät aina välttämättä johda kulujen selvään kasvuun. Katso. esim. Nassmacher 2008, 166 171; Vrt. Koss 2010, 30. 15. Suomen vanhin valtakunnallinen mainoskanava tarjosi ennen kampanjoiden alkua ehdokkaille vaalimainonnan hintalaskuria kampanjabudjettien hahmottamiseksi. Tv-kampanjakoostin laski hinnaston, kun tiedossa oli vaalipiiri(mainosalue), mainosspotin pituus, esittämiskertojen määrä sekä se, minkä ohjelman yhteydessä mainos esitettiin. Esimerkiksi 10 kertaa15 sekunnin mainos alkuillan pääuutisten yhteydessä maksoi bruttona (alv 0 %) Lapissa 1.300 euroa, Helsingissä ja Uudellamaalla 10.100 euroa sekä valtakunnallisesti esitettynä 26.600 euroa. Osoitteessa spotti.mtv3.fi > eduskuntaan (tuttu tv:stä) > laske mitä tv- ja nettimainonta maksaa > kokeile tv-kampanjakoostinta (helmikuu 2011). 16. Katso esim. Borg & Moring 2005, 47 48 ja 50 sekä 71. 17. Katso Nassmacher (2008, 155 192): Chapter 5. Cost Explosion Fact or Fantasy? 18. Esimerkiksi Borg & Moring 2005, 47 48. 19. Vuodesta 1991 Pesonen ym. 1993, 72 74; Vuodesta 1999 FSD1042: Eduskuntavaalit 1999, Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto; Vuodesta 2007 FSD2269: Eduskuntavaalitutkimus 2007, Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. 20. Isohookana-Asunmaa 2006, 321 ja 238 sekä 530 532; Venho 1999, 55 56; Suomenmaa-lehti 29.4.2011. 21. Taulukon 5.3. osuuksia on laskettu eri vuosina hieman vaihtelevin perustein: Vuoden 1979 vaalikuluista Puoluerahoituskomitea 1979, 127 135; Vuoden 1991 vaaleista Pesonen ym. 1993, 267 269 ja 298; Vuoden 1999 vaaleista Venho 1999, 25; Vuoden 2011 vaaleista tämän tutkimuksen aiemmissa pääluvuissa, ks. esim. sivu 104. 22. Yksi siirtymää selittävä tekijä liittyy myös eduskuntavaaliehdokkaiden määrään. Vuonna 1979 ehdokkaita oli 1.370, ja sen jälkeen luku on selvästi kasvanut. Vuosina 1991 ja 1999 heitä oli 1.900 2.000 ja vuonna 2011 jo yli 2.300. 23. Borg & Moring 2005, 48. 24. Vuoden 1979 tilastot perustuvat puoluerahoituskomitean keräämiin tietoihin. Vuosien 1987 1999 tiedot pohjaavat oikeusministeriön vaalivuosina kokoamiin rahoitusyhteenvetoihin. Vuodet 2003 2007 perustuvat tämän tutkimuksen tekijän kokoamiin tietoihin.

147 25. Farrell ja Webb (2000, 103 ja 106) toteavat itsekin, että kyse on pitkälti pelkistetystä mallista, jossa pitää ottaa huomioon myös eri maille tyypilliset kulttuuriset ja institutionaaliset erot. Lisäksi eri aikakausia pitäisi ajatella ehkä enemmänkin jatkumona, joka kertoo muutoksen suunnasta, kuin varsinaisesti toisiaan vaiheittain tiukasti seuraavina jaksoina. 7. LÄHTEET Kirjallisuus, tutkimukset, selvitykset ym.: Alexander, Herbert E. (ed.) (1979): Political Finance. 2. printing. Sage, Beverly Hills and London. Alexander, Herbert E. (ed.) (1989): Comparative Political Finance in the 1980s. Cambridge university press. Aulake, Kimmo (1992): Radiomainonta vuoden 1991 eduskuntavaalikampanjassa. Tutkimus yhdentoista paikallisradioaseman vaalimainonnasta. Liikenneministeriön julkaisuja 8. Austin, Reginald & Tjernströn, Maja (eds.) (2003): Funding of Political Parties and Election Campaigns. International IDEA Handbook Series, Stockholm. Borg, Olavi (1972): Eduskuntavaalien vaali-ilmoittelu 1958 1970. Teoksessa Pesonen, Pertti (toim.): Protestivaalit, nuorisovaalit: tutkielmia kansanedustajien vaaleista 1966, 1970 ja 1972. Ylioppilastuki, Helsinki. Borg, Olavi & Jonninen, Pertti & Tarasti, Lauri (1977): Vaalimainontatutkimus -76. Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 9, Helsinki. Borg, Sami & Moring, Tom (2005): Vaalikampanja. Teoksessa Paloheimo, Heikki (toim.): Vaalit ja Demokratia Suomessa. WSOY, Helsinki. Borg, Sami & Paloheimo, Heikki (toim.)(2009): Vaalit yleisödemokratiassa. Eduskuntavaalitutkimus 2007. Tampereen Yliopistopaino Oy, Tampere. Broberg, Jenni (2004): De invaldas valfinansiering i riksdagsvalet 2003. Valtio-opin pro gradu -tutkielma Helsingin yliopistossa. Duverger, Maurice (1967): Political Parties. Their Organization and Activity in the Modern State. Third Edition. Methuen & Co LTD, London. Epstein, Leon D. (1979): Political Parties in Western Democracies. Transaction, New Jersey.

148 Farrell, David M. & Webb, Paul (2000): Political Parties as Campaign Organizations. Teoksessa Dalton, Russell J. & Wattenberg, Martin P. (eds.): Parties without Partisans. Political Change in Advanced Industrial Democracies. Oxford University Press. Heidenheimer, Arnold J. (ed.) (1970): Comparative Political Finance. The Financing of Party Organizations and Election Campaigns. D.C. Heath and Company, Lexington. Isohookana-Asunmaa, Tytti (2006): Maalaisliitto-Keskustan Historia 5. Virolaisen aika Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963 1981. WSOY, Porvoo. Jonninen, Pentti & Tarasti, Lauri & Tulkki, Leena (1979): Vaalimainontatutkimus -79. Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 3, Helsinki. Koss, Michael (2010): The Politics of Party Funding. State Funding to Political Parties and Party Competition in Western Europe. Oxford University Press. Laitinen, Joonas (2011): Vaalirahoituskohu Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Keskisuomalaisen pääkirjoituksissa. Journalistiikan pro gradu -tutkielma Jyväskylän yliopistossa. Verkkojulkaisu. Majander, Mikko (2007): Demokratiaa Dollareilla. SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945 1954. Otava, Keuruu. Moring, Tom & Himmelstein, Hal (1993): Politiikkaa riisuttuna. Kampanjakulttuuri murroksessa televisioidun politiikan aikaan. Tutkimusraportti 6/1993. Oy Yleisradio Ab. Moring, Tom & Mykkänen, Juri (2009): Vaalikampanja. Teoksessa Borg, Sami & Paloheimo, Heikki (toim.): Vaalit Yleisödemokratiassa. Nassmacher, Karl-Heinz (ed.)(2001): Foundations for Democracy. Approaches to Comparative Polical Finance. Nomos, Baden-Baden. Nassmacher, Karl-Heniz (2003a): The Funding of Political Parties in the Anglo-Saxon Orbit. Teoksessa Austin, Reginald & Tjernströn, Maja (ed.): Funding of Political Parties and Election Campaigns. Nassmacher, Karl-Heinz (2003b): Monitoring, Control and Enforcement of Political Finance Regulation. Teoksessa Austin, Reginald & Tjernströn, Maja (ed.): Funding of Political Parties and Election Campaigns. Nassmacher, Karl-Heinz (2008): The Funding of Party Competition. Political Finance in 25 Democracies. Nomos. Paloheimo, Heikki (1987): Sanomalehtimainonnan vaikutus kunnallisvaaliehdokkaiden vaalimenestykseen. Kunnallistieteellinen aikakauskirja 15:2, s. 163 183. Paloheimo, Heikki (toim.) (2005): Vaalit ja demokratia Suomessa. WSOY, Helsinki. Pietilä, Veikko (1973): Vaali-ilmoittelu ja vaalimenestys. Politiikka15:3, s. 168 198.

149 Pesonen, Pertti & Sänkiaho, Risto & Borg, Sami (1993): Vaalikansan äänivalta. Tutkimus eduskuntavaaleista ja valitsijakunnasta Suomen poliittisessa järjestelmässä. WSOY, Juva. Puoluerahoituskomitean mietintö. Komiteanmietintö 1979:47. Ruostetsaari, Ilkka (1999): Kansanedustajaksi rekrytoituminen ja vaalimenestykseen vaikuttavat tekijät. Tapaustutkimus vuoden 1999 eduskuntavaaleista Pirkanmaan vaalipiiristä. Politiikka 41:2, s. 80 102. Strandberg, Kim (2009): Internet vaalikampanjassa etulinjassa vai marginaalissa. Teoksessa Borg, Sami & Paloheimo, Heikki (toim.): Vaalit yleisödemokratiassa. Vaalirahoituskomitean mietintö. Komiteanmietintö 1999:6. Venho, Tomi (1999): Tutkimus vuoden 1999 eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjarahoituksesta. Liite 2. teoksessa Vaalirahoituskomitean mietintö. Venho, Tomi (2008): Piilotettua Julkisuutta. Suomalaisen puolue- ja vaalirahoituksen avoimuusintressi normeissa ja käytännössä. Väitöskirja Turun yliopistossa. Verkkojulkaisu. Venho, Tomi (2009a): Puolue- ja vaalirahoitussääntelyn kansainvälinen vertailu. Liitteenä teoksessa Vaalija puoluerahoitustoimikunnan välimietintö: Ehdotus laiksi ehdokkaan vaalirahoituksesta. Komiteanmietintö 2009:1. Venho, Tomi (2009b): Puoluerahoituksen perusteita. Liite 2. teoksessa Vaali- ja puoluerahoitustoimikunnan mietintö: Puoluerahoituksen avoimuus. Komiteanmietintö 2009:3. Ware, Alan (1996): Political Parties and Party Systems. Oxford University Press. Wiberg, Matti (1991): The Public Financing of Parties as Arcana Imperii in Finland. Teoksessa Wiberg, Matti (ed.): The Public Purse and Political Parties. Public Financing of Political Parties in Nordic Countries. Gummerus, Jyväskylä. Muut aineistot: Lisäksi on käytetty ehdokkaiden ja järjestöjen rahoitustietojen sekä eri vaalikoneiden tarjoamien tietojen selvittämiseen arkisto-, virasto- ja verkkolähteitä, jotka ilmenevät runkotekstin yhteydessä. Samoin yksittäisten lehtitietojen yms. aineistojen yhteydessä lähteet ilmenevät tekstin tai viitteiden yhteydessä.