Tuore tähystäjä vänrikki Kotsalo lähdössä lennolle Lentolaivue 48:n 2. lentueen DBkoneella Luonetjärvellä toukokuussa 1943.

Tuore tähystäjä vänrikki Kotsalo lähdössä lennolle Lentolaivue 48:n 2. lentueen DBkoneella Luonetjärvellä toukokuussa 1943.

Letov S.218A Šmolik oli Kauhavalla käytetty alkeiskoulukone. Aarne Kinnunen, Antero Kaila ja kenttäpäivystäjä Jalo Aarre Kähkönen. Gloster Gauntletia käytettiin harjoitushävittäjänä. Tässä GT-399:ää työnnetään hallista lentopalveluksen alkaessa.

Vänrikit Hakala ja Kotsalo lähdössä korkeuslennolle BL-180:llä 14.9.1944 Luonetjärvellä. He saavuttivat vain 7 000 metrin korkeuden, sillä sodan lopussa moottorit olivat jo kuluneita.

PAKKOLASKU Kauniit kesäpäivät kuluivat nopeasti Hirvaksen korpitukikohdan lentokentän ja jokirotkon vaiheilla. Joki ja läheiset järvet olivat kalaisia ja tarjosivat ajanvietettä asiasta kiinnostuneille. Aika kului iltaisin usein myös laivueen saunarannassa, jossa oli mukava vilvoitella joessa uiden ja välillä saunoen. Laivueen miehet tunnettiin sotataivaan hiljaisina. Hehän usein lensivät, kuten sanonta kuuluu, hiljaa ja matalalla. Varsinaisesti nimitys johtui kuitenkin siitä, että tiedustelulentäjät eivät tapojensa mukaan paljon lennoistaan hiiskuneet. Kesäkuun 7. päivän iltana 1943 kutsuttiin kolmen koneen miehistöt koolle käskynjakoa varten lentueenpäällikön luutnantti Paavo Kahlan komentokorsulle. Myös kersantti Peijari ja vänrikki Kotsalo laskeutuivat jokirinteen polkua pitkin paikalle, sillä hekin olisivat lentovuorossa. Korsuun tuli hieman ahdasta, kun viisi lentäjää tuppasi korsun etuhuoneeseen adjutantin ja lentueenpäällikön puheille. Kahla levitteli pöydälle karttoja ja otti tehtävän puheeksi: Huomenna heti puolenpäivän jälkeen suoritamme kolmella koneella syöksypommituksen Sumerin asemalla tai heti Sumerin aseman pohjoispuolella. Itse lennän johtokoneessa. Kahla osoitti sormellaan paikkaa kartalla ja jatkoi: Paikalla pitäisi siihen aikaan olla vihollisen juna. Saatujen tiedustelutietojen perusteella epäillään, että junassa on aselasti. Junassa saattaa olla myös ilmatorjuntaa. Syöksypommitukseen lähdemme 2 000 metristä. Luutnantti kertasi vielä käytettävät pommit, ja starttiajaksi sovittiin juuri ennen puolipäivää. 70

Mukaamme lähtee parvi Morane-lentueesta suojaksi. He starttaavat perään ja saavuttavat meidät kohteelle mennessä, sanoi Kahla ja päätteli samalla kokoontumista. Hyvin evästettyinä lentäjät poistuivat iltapalalle ja yölevolle. Seuraavana päivänä he kokoontuivat jo aamusta kentän itäreunalle valmistelemaan tulevaa pommituslentoa yhdessä mekaanikkojen ja asemiesten kanssa. Kentän eteläreunalla vastaavasti Morane-miehet odottelivat, kun kellon viisarit hitaasti lähestyivät puoltapäivää. Kunkin FK:n ulompiin siipiripustimiin kiinnitettiin satakiloiset pommit. Vastaavasti sisempiin siipiripustimiin kiinnitettiin kummallekin puolelle kolme 12,5-kiloista pientä sirpalepommia tai 15- kiloista palopommia, joten pommikuormaksi tuli näin hieman vajaat 300 kiloa konetta kohti. Yhteensä juna saisi siis noin 900 kiloa räjähtävää terästä niskaansa. Lentomekaanikot pumppasivat polttoainesäiliöt täyteen ja tekivät viimeisiä tarkistuksiaan koneisiin. Keskinäisessä palaverissa he olivat sopineet, että Peijari ja Kotsalo starttaisivat viimeisinä, liittyisivät johtokoneen vasemmalle siivelle, ja juuri ennen pommitusta he jättäytyisivät jonon hännille suorittaakseen viimeisinä pommituksen. Kello 11.40 istuutui vänrikki Kotsalo paikoilleen tähystämöön, kiinnitti syöksyvyönsä ja tarkisti että kartat ja muut varusteet olivat kunnossa. Kädellään hän tunnusteli saapasvarttaan, jonne hän oli työntänyt henkilökohtaisen aseensa 7,65-millisen Beretta-pistoolin. Parabellum-pistooliaan hän ei mielellään ottanut lennoille mukaan. Se olisi hankala mukana kuljetettavaksi suuren kokonsa ja painavuutensa vuoksi, ja se sai jäädä matka-arkkuun. Muonavyö oli kiinnitettynä ympärille ja varakarttakin saappaanvarressa. Luutnantti Kahla oli tähdentänyt asiaa, sillä jos sattuisi tulemaan äkkitilanne ja olisi suoritettava laskuvarjohyppy, niin karttoja ja eväitä ei olisi aikaa hamuta pitkin tähystämöä. 71

Samaan aikaan kersantti Peijari oli myös kiinnittänyt syöksyvyönsä ja täräytti moottorin käyntiin. Mekaanikko poisti pyöräpukit ja he rullasivat kahden muun koneen perään melkoisen pölypilven sisällä. Vielä lyhyt koekäyttö kentän reunassa, ja kello 11.50 Peijarin ja Kotsalon FK-112:n pyörät irtosivat viimeisinä Hirvaksen kanervikosta, ja he kaartoivat ylös täysin kirkkaalle taivaalle toisten perään ottaen ohjaussuunnan 15 astetta kohti sadan kilometrin päässä olevaa kohdetta. Kohtalaisessa pommilastissa olevat koneet kohosivat muodostelmassa hiljalleen kohti määräkorkeuttaan. Kauempana oikealla erottui Karhumäki suuren Poventsanlahden luoteisperukassa ja etuvasemmalta putkahti kaukaisuudesta näkyviin suuri Seesjärvi, jonka terävää kaakkoiskulmaa ja siellä olevaa Suurlahden kylää he kohta sivusivat nyt jo 2 000 metrin määräkorkeudessa. Heidän oikealta puoleltaan pohjoiseen mutkitteleva Muurmannin rata yhtyi heidän lentoreittiinsä, ja pian alle jäivät Nopsan ja Jukan pysäkit. Seuraava olisikin jo sitten Sumerin asema, jossa kohteena olevan junan piti olla. Kotsalo vilkuili välillä taakseen nähdäkseen tulisivatko heidän mukaansa luvatut Moranet sieltä. Jonkun ajan kuluttua neljä konetta ilmaantuikin perään, ja he saattoivat rauhassa keskittyä itse tehtävään. Pienen Kärkijärven pohjoispuolella, Kärkijärven ja Urosjärven välisellä kannaksella putkahti näkyviin Sumerin asema. Nape ilmoitti mikrofonin välityksellä havaintonsa ohjaajalle, joka nyökkäsi vastaukseksi. He jatkoivat vielä pari minuuttia, ja Sumerin aseman paikkeilla ollessaan he saivatkin tiedustelijoiden ilmoittaman junan näkyviinsä kaksi kilometriä pohjoisempaa. Se oli siis vasta lähtenyt liikkeelle Sumerin asemalta. Peijari kaarsi koneensa ensin suoraan itään päästäkseen radan päälle ja siitä pohjoiseen kohti junaa. Noin neljä kilometriä Sumerin asemalta länsilounaaseen avasi vihollinen ilmatorjuntatulensa Liistelammen luota. Se oli kevyttä it- 72

ja itkk-tulta. Myös raskaan ilmatorjunnan räjähdyspilvet tavoittelivat heidän koneitaan Sumerin asemalta. Ne olivat siis yli 70 millin ammuksia. Mutta pian asema jäi taakse, ja Nape havaitsi lähimmät mustanpuhuvat räjähdyshattarat vain sadan metrin etäisyydeltä. Ammusten palopituus näytti olevan oikein valittu, sillä ilmatorjuntahattarat ilmaantuivat juuri heidän korkeudelleen. Peijari ei katsonut toistaiseksi tarpeelliseksi väistellä ilmatorjuntaa. Saman tien ensimmäiset koneet valmistautuivat jo syöksypommitukseen. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi jostain kaksi vihollisen I-16- hävittäjää. Moranet kietoutuivat heti ilmataisteluun kiivaiden vihollisherhiläisten kanssa pystyen estämään niiden aikeet käydä Fokkereiden kimppuun. Kaksi ensimmäistä FK:ta työntyivät jo syöksyyn luutnantti Kahlan johdolla, ja samalla jo tupsahtelivat vastaan ensimmäiset ilmatorjunnan junasta ampumat kiiluvaiset. Junassa näytti olevan seitsemän tavaravaunua, ja lisäksi vaunurivin molemmissa päissä ilmatorjuntavaunut. Junan veturi oli suurikokoinen ja juna näytti pysähtyvän heidän pommittaessaan. Vänrikki Kotsalo valmistautui hyökkäykseen tiukentamalla syöksyvyönsä kunnolla. Junan häivyttyä näkyvistä nokan katveeseen työnsi kersantti Peijari sauvan eteen ja FK painui noin 75 asteen syöksykulmaan. Samalla hän oli vetänyt moottorin tyhjäkäynnille, sillä muutoin syöksynopeus nousisi vaarallisen suureksi. Myös moottorin kierrosluku nousisi haitallisesti ylikierroksille. Nape seurasi korkeusmittarin lukeman pienenemistä ja vilkaisi ohjaajan olan yli ja näki kuinka juna suureni silmissä ja ilmatorjunnan kekäleitä lenteli ohitse nokan molemmin puolin. Peijari koetti hiukan väistelläkin tulitusta, mutta lopulta se oli turhaa, ja tähtäyskin olisi mennyt pieleen. Sovitussa tuhannen metrin korkeudessa Kotsalo alkoi odottaa nytkähdystä merkkinä pommien irtoamisesta ja piti kättään valmiina pienten pommien laukaisuvivulla. Kun pomminirrotus vavahdutti Fokkeria, käänsi Nape oman laukaisuvipun- 73

sa, ja pikkupommit putosivat perään. Kone oli nyt 900 metrissä, ja Peijari aloitti oikaisuvedon. Hän myös kallisti konetta vasemmalle nähdäkseen osuiko junaan. Sen enempää heidän kuin toistenkaan pommiosumista he eivät voineet saada selvää. Edellä lentäneet huomasivat kuitenkin osan pikkupommeista osuneen junan takimmaisiin vaunuihin. Isoja pommeja oli osunut keskivaunuihin sekä perimmäisten vaunujen viereen. Kone oikeni vaakalentoon 500 metrin korkeudella, ja kersantti työnsi kaasuvivun hitaasti eteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaan moottori pysyi edelleen lähes tyhjäkäynnillä. Kierroslukumittari osoitti kaiken aikaa yhdeksääsataa, ja moottori kävi ilman yskähdyksiä ja aivan tasaisesti hiukan tyhjäkäyntiä suuremmalla nopeudella. Peijari tempoi edestakaisin vipua, mutta mikään ei auttanut. Oliko ilmatorjunta jotenkin saanut osuman moottoriin tai kaasuvivun mekanismiin? Tai oliko kaasuttimen imuilman läppä sulkeutunut syöksyssä ja jäänyt jumiin estäen suuremman kierrosluvun? Vaistomaisesti Peijari oli ohjannut koneen kohti länttä ja omia linjoja. Samaan aikaan käynnissä oli vielä ilmataistelu kahden I-16 Ratan eli Siipioravan ja neljän oman Moranen kesken. Korkeus hupeni koko ajan, ja Peijari varoitti Kotsaloa edessä olevasta pakkolaskusta koettaen koko ajan edelleen epätoivoisesti nykiä kaasuvipua. Kustaa oli avannut syöksyvyönsä ja harkitsi jo laskuvarjohyppyä. Korkeus kuitenkin hupeni kaiken aikaa ja hyppypäätös olisi pitänyt tehdä saman tien. Toisaalta hyppäämällä hän saattaisi joutua lopullisesti erilleen toveristaan täällä kaukana selustassa. Sitä hän ei tahtonut. Nyt Peijarin oli katseellaan jo haettava lopullista pakkolaskupaikkaa, sillä korkeutta ei ollut enää kuin 200 metriä. Mutta alla oli vain tasaista männikkökangasta, siellä täällä suoja sekametsää ja pari lampea. Lammet eivät pakkolaskupaikkana näyttäneet mitenkään houkuttelevilta. Varsinkin eteläisemmästä lammesta, jota kohti he juuri liitelivät, näki selvästi että se oli matala ja umpeen kasvava, jossa rahkasammal oli tulossa pintaan. 74

Näitä katsellessaan alle sadassa metrissä ehti kersantti avata vielä viime tingassa laskusiivekkeet hidastaakseen alastuloa. Bensiinihanaa hän ei muistanut kiireessä sulkea ja sytytysvirtakin jäi päälle. Myös tällaisessa tapauksessa suositeltava ohjaamon kuomun vetäminen auki oli jäänyt. Peijarin ajatukset olivat pakkolaskun tiimellyksessä toimineet jotenkin huonosti ja keskittyneet liiaksi kaasuvivun käyttöön. He liitelivät nipin napin yli rahkalammen 70 80 km/t miniminopeudella, ja lammen takana näytti olevan harvahkoa ohutrunkoista sekametsää. Sinne oli annettava koneen painua. Koneen pohjan hipoessa puiden latvoja tapahtui loppuloivennus ja saman tien sauva muniin. Miniminopeudella rysähti Fokker C X sekametsään, joka oli enimmäkseen koivikkoa, katkoen verrattain paksujakin runkoja aina puu puun perään alempaa noin viidenkymmenen metrin matkalta. Pienellä nopeudella osui lopulta nokka maassa olevaan suurehkoon kiveen heittäen koneen nokan kautta ympäri pyrstö menosuuntaan. Vänrikki Kotsalo, joka ei loppuvaiheissa ollut ennättänyt uudestaan vyöttää itseään syöksyvöillä, lensi siinä vaiheessa laajassa kaaressa tähystämöstä. Siinähän ei ollut päällä kuomua, koska tähystäjän piti voida käyttää vapaasti konekivääriä. Vänrikki putosi kuitenkin verrattain pehmeästi sammaleiseen taimikkoon ja löysi itsensä koneen menosuunnasta puolen kymmenen metrin etäisyydeltä pyrstöstä. Kello oli 12.30 kesäkuun 8. päivänä 1943. Kone oli jäänyt selälleen lievästi pyrstö koholle, joten kuomun väliin jäi tilaa, ja nopeasti Kotsalo kiiruhti tarkistamaan Peijarin tilannetta. Ohjaaja roikkui metrin verran maasta hieman pökerryksissä pää alaspäin syöksyvöissään. Kustaa naputteli sormillaan ohjaamon pleksilasiin: Vieläkö sinä elät? Eihän minulla mitään hätää Vain pieni naarmu sormessa! 75

Peijari toipui nopeasti, vapautti itsensä syöksyvöistä ja yhdessä he saivat keinoteltua kuomun auki ja hänet vapaaksi pinteestä. Pian he seisoivat koneen romun vierellä ihmettelemässä tilannettaan ja totesivat selvinneensä kutakuinkin ehjin nahoin rysäyksestä. Samaan aikaan he näkivät kuinka ilmataistelu yhä riehui heidän yläpuolellaan. Hetken kuluttua toinen I-16-hävittäjistä syöksyi palavana maahan vajaan kilometrin päähän heistä itään. Kapteeni Tuomo Hyrkki Lentolaivue 28:sta oli saanut ilmavoiton MS- 657:llään. Miehet tarkastelivat surullisina koneensa hylkyä. Kaikki koneen tasot olivat osittain katkeilleet puihin osumisista, alatasot pahimmin. Isoja palasiakin niistä oli poissa. Koneen pyrstö oli taipunut ja osia siitäkin oli hävinnyt. Rungon keskiosa oli kuitenkin säilynyt ehyenä, taittuen kuitenkin heti kabiinin takaa. Moottori oli pysynyt koneessa kiinni, mutta moottorikehto oli jonkin verran vääntynyt ja lyttyyn painunut. Eniten heitä hirvitti havainto oikean alatason uloimpaan ripustimeen jääneestä 100 kilon miinapommista. Onneksi tulipaloa ei ollut syttynyt rysäyksessä. Nopeasti olisi valmistauduttava poistumaan paikalta. Aluksi he avasivat sissimuonalaatikon. Laatikosta löytyi kirves ja sukset, mutta kirvestäkään he eivät viitsineet ottaa raahattavaksi. Sen sijaan sieltä löytyi hernekeittopurkkeja, joita he työnsivät taskuihin sekä hieman jauhoja pussiin. Jauho oli ilmeisesti jotain hernekeittotiivistettä. Olihan heillä kummallakin yllään muonavyö, josta löytyi muun muassa lihasäilykepurkki, hernekeittotiivistettä, näkkileipää, kauraryynejä sekä suklaata. Lisäksi siellä oli tupakka-aski. Peijarille ei tupakoista sinänsä ollut mitään iloa. Hän oli uskovainen mies ja niin ollen raitis. Hän päättikin antaa tupakkansa Kotsalolle. Ruokaa ei ollut tietenkään tuhlattavaksi asti, ja he päättivätkin visusti säännöstellä sitä. Pakkolaskupaikan he arvioivat olevan noin seitsemän kilometriä Sumerin asemalta länteen ja noin kaksikymmentä kilometriä rin- 76

tamalinjojen väärällä puolella. Miehet eivät voineet pitkäksi aikaa jäädä ihmettelemään putoamispaikalle. Venäläiset olivat saattaneet nähdä heidän alastulonsa, ja kohta heitä alettaisiin etsiä. Niinpä he ottivat karttansa, kompassinsa, kummankin muonavyöt vyölle sekä ensiapulaukun ja läksivät menemään lännen suuntaan. Mutta he eivät ennättäneet kulkea kuin noin 150 metriä, kun kersantti Peijari pysäytti edellä menneen Kotsalon ja alkoi jutella tälle: Kuule Kusti! Ei me voida jättää koneen hylkyä ryssien käsiin, vaan se on sytytettävä tuleen. Ne saavat siitä vaikka mitä ehjää tavaraa muuten. Ohjesääntökin Unohda ohjesäännöt, tämän kerran edes. Nyt on Sakke meidän henki kyseessä jos vanjat tulevat! Bensalla se saadaan hetkessä tuleen, intti Peijari. No joo Eihän siihen montaa minuuttia kulu. Mutta äkkiä sitten! Miehet palasivat hylylle, etsivät jostain rätin ja kastelivat sen bensiinillä säiliön täyttöaukosta. Tsiikaas tuonne, lausui Kustaa osoittaen idän suuntaan. Sieltäkin nousee savupatsas, hävittäjän putoamispaikalta. Eivät ne heti tiedä kummasta meitä pitäisi etsiä, kun on kaksi eri palopaikkaa. Sitten Peijari viskasi bensarätin särkyneen siiven rakenteisiin ja raapaisi tulitikun perään. Heti siipi humahti tuleen, ja samaan suurenevaan liekkiin he viskasivat molemmat laskuvarjot. Pakkolaskusta oli kulunut vasta varttitunti. Sitten he läksivät hölkkäämään kauemmas hylyltä ennen kuin palo ehtisi levitä toiseenkin siipeen ja siinä kiinni olevaan 100 kilon miinapommiin. Vielä hetkeksi he pysähtyivät matkan päästä varmistamaan, että koneen hylky todellakin syttyisi kunnolla. Palo näytti kiihtyvän täyteen voimaansa, kun se tavoitti bensiinisäiliöt. Ryssät luulevat ainakin aluksi, että oomme palaneet koneen mukana. Hyvä niin! Saamme sitten ehkä vähän etumatkaa, totesi Kustaa. 77

He olivat vasta noin kahdensadan metrin päässä palavasta hylystä, kun koneessa olleiden konekiväärien panokset alkoivat paukkua. Miehet jatkoivat rauhallista hölkkää kohti länttä. Jossain sillä suunnalla olisivat omat linjat. Vähitellen tihenevä metsä nielaisi kurjat kulkurit suojiinsa. Edessä olisi pitkä, pitkä taival. 78