USKONNONVAPAUSKOMITEAN VÄLIMIETINTÖ

USKONNONVAPAUSKOMITEAN VÄLIMIETINTÖ O p e t u s m i n i s t e r i ö l l e Valtioneuvosto asetti 1 päivänä lokakuuta 1998 komitean, jonka tehtävänä on laatia ehdotus uudeksi uskonnonvapauslainsäädännöksi. Komitean puheenjohtajaksi valtioneuvosto kutsui kansliapäällikkö Vilho Hirven ja muiksi päätösvaltaisiksi jäseniksi neuvottelevan virkamiehen Jukka Aallon sisäasiainministeriöstä, professori Eila Helanderin Helsingin yliopistosta, toiminnanjohtaja Pirkko Lahden Suomen Mielenterveysseura ry:stä, lainsäädäntöneuvos Tuula Majurin oikeusministeriöstä, hallintojohtaja Håkan Mattlinin opetusministeriöstä, professori Heikki Palvan Helsingin yliopistosta, professori Martin Scheininin Åbo Akademista, professori Juha Sepon Helsingin yliopistosta sekä filosofian tohtori Päivi Setälän Helsingin yliopistosta. Komitean sihteereiksi valtioneuvosto määräsi vanhemman hallitussihteerin Tuula Lybeckin ja lainsäädäntöneuvos Arto Sulosen opetusministeriöstä. Lisäksi teologian ylioppilas Lotta Kujanpää on koonnut aineiston mietinnön kansainväliseen osuuteen. Komitean asiantuntijoiksi kutsuttiin professori Mohamed Ahmed, metropoliitta Ambrosius Suomen ortodoksisesta kirkkokunnasta, kirkkoneuvos Matti Halttunen Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, lainsäädäntöneuvos Tarja Jääskeläinen valtiovarainministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Arto Kosonen ulkoasiainministeriöstä, puheenjohtaja Juha Kukkonen Vapaa-ajattelijain liitto ry:stä, tiedotussihteeri Veikko Leinonen Jehovan todistajat uskonnollisesta yhdyskunnasta, professori Karmela Liebkind Helsingin juutalaisesta seurakunnasta, kunnallisneuvos Erik Liljeström Suomen ekumeenisesta neuvostosta sekä päätoimittaja Valtter Luoto Suomen Vapaan kristillisyyden neuvostosta. Karmela Liebkindin ilmoitettua luopuvansa komitean asiantuntijuudesta hänen tilalleen kutsuttiin 23.10.1998 lukien Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Gideon Bolotowsky. Komitea on pitänyt yhteensä 14 kokousta sekä kaksi asiantuntijaseminaaria. Komitea on toimeksiantonsa mukaisesti työnsä tässä vaiheessa selvittänyt voimassa olevan uskonnonvapauslainsäädännön muutostarpeita. Komitea on hahmotellut perustuslain uskonnon ja omantunnon vapautta koskevien säännösten pohjalta uutta uskonnonvapauslainsäädäntöä siten, että uudessa uskonnonvapauslaissa turvattaisiin perustuslain 11 :ssä säädetyn uskonnonvapauden käyttämistä. Uuden uskonnonvapauslain soveltamisala olisi siten lähtökohdiltaan sama kuin voimassa olevan uskonnonvapauslain soveltamisala. Komitea ehdottaa, että säädettäisiin erillinen laki hautaustoimesta. Tähän lakiin otettaisiin nykyiseen uskonnonvapauslakiin sisältyvät hautaustointa koskevat säännökset. Samalla nykyisin osin puutteellisia säännöksiä hautaustoimesta täydennettäisiin ja täsmennettäisiin. Nykyiseen uskonnonvapauslakiin sisältyvät säännökset, jotka sisältönsä puolesta liittyvät kiinteästi johonkin muuhun lainsäädäntöön, siirrettäisiin asiayhteytensä mukaisesti viimeksi mainittuun lainsäädäntöön. Komitean tulee toimeksiantonsa mukaan arvioida ehdotustensa vaikutuksia verotusnäkökulmasta. Komitea ei ole vielä tässä välimietinnössään käsitellyt uuden uskonnonvapauslainsäädännön mahdollisia taloudellisia ulottuvuuksia, kuten kirkollisverotusta ja rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien taloutta. Komitea palaa näihin kysymyksiin jatkotyöskentelyssään. Komitean tulee saattaa työnsä päätökseen 30.9.2000 mennessä. Komitean oli annettava väliraporttina opetusministeriölle selvitys uskonnonvapauslainsäädännön muutostarpeista 31.8.1999

mennessä. Työnsä tässä vaiheessa komitea luovuttaa kunnioittaen välimietintönsä opetusministeriölle. Helsingissä 27 päivänä syyskuuta 1999 Vilho Hirvi Jukka Aalto Eila Helander Pirkko Lahti Tuula Majuri Håkan Mattlin Heikki Palva Martin Scheinin Juha Seppo Päivi Setälä Tuula Lybeck Arto Sulonen SISÄLLYS 1. Uskonnon ja omantunnon vapaus voimassa olevan lainsäädännön mukaan (pdf) 1.1. Uskonnon vapaus perusoikeutena ja ihmisoikeutena 1.2. Voimassa oleva uskonnonvapauslaki 2. Uskonnonvapaus muualla Euroopassa (pdf) 2.1. Uskonnonvapautta koskevat säädökset 2.2. Kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien asema 2.3. Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyminen ja siitä eroaminen 2.4. Lapsen uskonnollisen aseman määräytyminen 3. Voimassa olevan uskonnonvapauslain arviointia (pdf) 4. Uuden uskonnonvapautta koskevan lainsäädännön rakenne (pdf) 4.1. Yleistä 4.2. Uskonnonvapauslaki 4.3. Hautaustoimilaki 4.4. Muu lainsäädäntö 5. Uusi uskonnonvapauslaki (pdf) 5.1. Lain tarkoitus 5.2. Käsitteiden määrittely 5.2.1. Uskonnollinen yhdyskunta ja uskontokunta 5.2.2. Uskonnon tunnustaminen ja harjoittaminen 5.3. Jäsenyys uskonnollisessa yhdyskunnassa (pdf) 5.3.1. Mahdollisuus kuulua samanaikaisesti useampaan uskonnolliseen yhdyskuntaan 5.3.2. Lapsen uskonnollisen aseman määräytyminen 5.3.3. Täysi-ikäisen jäsenyys uskonnollisessa yhdyskunnassa 5.4. Rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien sääntely (pdf) 5.4.1. Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta itsenäisenä oikeussubjektina

5.4.2. Uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen ja rekisteröiminen 5.4.3. Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan seurakuntien tai muiden paikallisyhteisöjen asema 5.4.4. Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan hallitus 5.4.5. Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkastaminen ja kiinteistön omistaminen 5.4.6. Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenmaksujen periminen ulosotossa 5.4.7. Yhdyskuntajärjestyksen julkaiseminen säädöskokoelmassa 5.5. Vala ja vakuutus (pdf) 6. Hautaustoimilaki (pdf) 7. Uskonnon opetus (pdf) LIITE (pdf) LÄHTEET (pdf

1. USKONNON JA OMANTUNNON VAPAUS VOIMASSA OLEVAN LAINSÄÄDÄNNÖN MUKAAN 1.1. Uskonnon vapaus perusoikeutena ja ihmisoikeutena Hallitusmuodon perusoikeuksia koskevat säännökset (II luku) uudistettiin 1 päivästä elokuuta 1995 lukien. Ne on ilman asiallisia muutoksia sisällytetty 1 päivänä maaliskuuta 2000 voimaan tulevaan Suomen perustuslakiin (731/1999), jäljempänä perustuslaki, joka kumoaa muun ohella mainitun hallitusmuodon. Tässä mietinnössä käsitellään jatkossa perusoikeuksia perustuslain säännösten pohjalta. Uskonnon ja omantunnon vapaudesta perusoikeutena säädetään perustuslain 11 :ssä. Mainittu säännös muodostaa perustan kaikelle sellaiselle aineelliselle lainsäädännölle, joka koskee uskonnon ja omantunnon vapautta. Perustuslain 11 :n 1 momentin mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Perustuslain 11 :n 2 momentissa tätä vapautta täsmennetään siten, että siihen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Momentin loppusäännöksen mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Muista perusoikeuksista uskonnon ja omantunnon vapauteen liittyy läheisesti perustuslain 6 :ssä säädetty yhdenvertaisuusperiaate, jossa todetaan muun ohella, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon, vakaumuksen ja mielipiteen perusteella. Yhdenvertaisuusperiaatteen on katsottu merkitsevän, että julkisen vallan tulee kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia ja maailmankatsomuksellisia suuntauksia. Myös perustuslain 12 :ssä säädetyllä sananvapaudella, 13 :ssä säädetyllä kokoontumisja yhdistymisvapaudella sekä 127 :ssä säädetyllä oikeudella saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen on suuri merkitys toteutettaessa uskonnon ja omantunnon vapautta käytännössä. Uskonnon ja omantunnon vapaus ilmenee perustuslain 11 :n mukaisesti oikeudessa tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeudessa ilmaista vakaumus sekä oikeudessa järjestäytyä uskonnollisin perustein. Pykälässä mainitaan erikseen myös negatiivinen uskonnonvapaus eli oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Negatiivista uskonnonvapautta ilmentää myös perustuslain 11 :n 2 momenttiin sisältyvä säännös, jonka mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen, kuten jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen.

Uskonnon tunnustamisen ja harjoittamisen vapauteen kuuluu kunkin uskonnollisen yhteisön mahdollisuus päättää omista uskonnollisista menoistaan. Uskonnon harjoittamisen vapaus käsittää myös oikeuden yksityisesti harjoittaa uskontoa. Perustuslain 11 :ssä tarkoitettuun uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen on katsottu kuuluvan myös tunnustuksellinen uskonnon opetus. Uskonnonvapauden on toisaalta katsottu edellyttävän myös yksilön mahdollisuutta saada uskonnollista tai elämänkatsomuksellista opetusta. Uudistettaessa hallitusmuodon uskonnon ja omantunnon vapautta koskevia säännöksiä nykyiseen muotoonsa katsottiin, että uudet säännökset eivät muuttaneet kirkon ja valtion välisiä suhteita. Uudistuksella ei myöskään puututtu muihin valtion ja uskonnollisten yhdyskuntien välisiin suhteisiin. Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan (HE 309/1993 vp) uudistuksella ei myöskään puututtu uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisuuteen periä veroja tai jäsenmaksuja omilta jäseniltään. Edellä mainittujen uskonnon ja omantunnon vapautta koskevien perustuslain säännösten tarkoituksena on muun ohella varmistaa, että perusoikeudet Suomessa täyttävät ihmisoikeuksien turvaamiseksi annettujen Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden asettamat vaatimukset. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (vuodelta 1948) 18 artiklan mukaan kaikilla henkilöillä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus. Tämä oikeus sisältää vallan uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä vallan uskonnon tai vakaumuksen ilmaisemiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamisella, hartausmenoilla, palvonnalla ja uskonnonmenojen noudattamisella. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen (SopS 18-19/1990) 9 artiklan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukaan keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus. Uskonnonvapautta turvaavia säännöksiä on lisäksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7-8/1976) 18, 26 ja

27 artiklassa sekä lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 59-60/1991) 14 artiklassa, jonka mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Viimeksi mainitun artiklan mukaan sopimusvaltiot myös kunnioittavat vanhempien ja laillisten huoltajien oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 6/1976) 13 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan vanhempien ja tarvittaessa laillisten holhoojien vapautta turvata lastensa uskonnollinen ja moraalinen kasvatus, joka on heidän omien vakaumustensa mukainen. 1.2. Voimassa oleva uskonnonvapauslaki Nykyinen uskonnonvapauslaki (267/1922) tuli voimaan vuoden 1923 alusta. Tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 8 :n uskonnonvapaussäännöksen mukaan Suomen kansalaisella oli oikeus julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa, mikäli lakia tai hyviä tapoja ei loukattu. Mainitun säännöksen mukaan Suomen kansalaisella oli, sen mukaan kuin siitä erikseen säädetään, vapaus luopua siitä uskonnollisesta yhdyskunnasta, johon hän kuuluu, sekä vapaus liittyä toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisestä ja siitä eroamisesta säädettiin uskonnonvapauslaissa, joka on edelleenkin voimassa. Uskonnonvapautta säädettäessä voimassa olleen hallitusmuodon 9 :n mukaan Suomen kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet ovat riippumattomat siitä, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan hän kuuluu tai kuuluuko hän mihinkään sellaiseen yhdyskuntaan. Julkisiin virkoihin nähden olivat kuitenkin voimassa niistä säädetyt rajoitukset, kunnes lailla toisin säädetään. Viimeksi mainittuun säännökseen liittyen on annettu edelleenkin voimassa oleva laki Suomen kansalaisen oikeudesta olla maan palveluksessa uskontunnustukseensa katsomatta (173/1921). Perustuslain 11 :n säännökset uskonnon ja omantunnon vapaudesta poikkeavat edellä mainituista hallitusmuodon uskonnonvapaussäännöksistä siten, että uudet säännökset koskevat uskonnollisten vakaumusten lisäksi myös muita maailman- ja elämänkatsomuksia. Lisäksi voimassa olevia säännöksiä sovelletaan perusoikeusuudistuksessa yleisesti noudatettujen periaatteiden mukaisesti kaikkiin Suomen lainkäyttöpiiriin kuuluviin henkilöihin kansalaisuudesta riippumatta, ei vain Suomen kansalaisiin. Uskonnon ja omantunnon vapautta koskeviin perustuslain säännöksiin ei enää sisälly hallitusmuodon 8 :ssä aikaisemmin ollutta säännöstä, että uskontoa harjoitettaessa ei saa loukata lakia ja hyviä tapoja. Viimeksi mainittu säännös katsottiin uudistettaessa perusoikeussäännöksiä vuonna 1995 tarpeettomaksi, koska uskonnon ja omantunnon vapautta ei muutenkaan voi soveltaa siten, että loukattaisiin

ihmisarvoa tai oikeusjärjestyksen perusteita. Perusoikeuksia sovellettaessa tulee aina ottaa huomioon myös muu oikeusjärjestys, etenkin muut perusoikeudet. Maaliskuussa 2000 voimaan tulevaan perustuslakiin ei myöskään sisälly voimassa olevan hallitusmuodon 83 :n 2 ja 3 momenttia vastaavia erityissäännöksiä, jotka koskevat muita uskonnollisia yhdyskuntia kuin evankelis-luterilaista kirkkoa. Uusia uskonnollisia yhdyskuntia saa hallitusmuodon 83 :n 3 momentin mukaan perustaa noudattaen, mitä siitä laissa säädetään (vrt. voimassa oleva uskonnonvapauslaki). Ennen hallitusmuodon voimaantuloa toimineista uskonnollisista yhdyskunnista oli mainitun pykälän 2 momentin mukaan voimassa, mitä niistä oli säädetty tai säädetään. Mainittuja säännöksiä ei enää katsottu tarpeelliseksi ottaa uuteen perustuslakiin, koska jo perustuslain 11 :n säännökset uskonnonvapaudesta ja 13 :n säännökset yhdistymisvapaudesta turvaavat oikeuden perustaa uusia uskonnollisia yhdyskuntia. Voimassa olevan uskonnonvapauslain säätämistä edellyttivät mainitut hallitusmuodon säännökset uskonnonvapaudesta ja uskonnollisista yhdyskunnista. Uskonnonvapauslaki säädettiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä, koska sillä puututtiin eräisiin papiston privilegioihin sekä rajoitettiin uskonnonvapauden käyttämistä tietyiltä nykyisin vailla merkitystä olevilta osin. Uskonnonvapauslain 1 luvussa säädetään yleisistä kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia koskevista asioista. Lain 2 luvussa säädetään lain nojalla rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien perustamisesta ja oikeudellisesta asemasta. Uskonnonvapauslain 2 :n mukaan uskonnollisilla yhdyskunnilla tarkoitetaan laissa evankelis-luterilaista kirkkoa, ortodoksista kirkkokuntaa ja lain 2 luvun mukaisesti rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia. Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena tulee lain mukaan olla julkisesti harjoittaa uskontoa. Evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa (1054/1993) ja ortodoksisen kirkkokunnan toiminnasta laissa ortodoksisesta kirkkokunnasta (521/1969) sekä muissa mainittuja kirkkoja koskevissa erityissäädöksissä, ei uskonnonvapauslaissa. Uskonnonvapauslain 1 :n mukaan uskontoa saa Suomessa julkisesti ja yksityisesti harjoittaa, mikäli lakia tai hyviä tapoja ei loukata. Lain 3 ja 4 :ssä säädetään tarkemmin julkisesta ja yksityisestä uskonnonharjoituksesta. Kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia koskevat edellä mainittujen säännösten lisäksi lain 5-12 :ään sisältyvät säännökset uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisestä ja eroamisesta siitä, alaikäisen oikeudesta päättää liittymisestään uskonnolliseen yhdyskuntaan ja eroamisesta siitä, koulun uskonnonopetuksesta vapauttamisesta, uskonnollisesta valasta sekä kunnian ja omantunnon kautta tehtävästä vakuutuksesta, hautaamisesta sekä kirkolle maksettavasta verosta.

Pelkästään rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia koskeva uskonnonvapauslain 2 luku (13-31 ) uskonnollisten yhdyskuntien perustamisesta ja oikeudellisesta asemasta sisältää säännökset rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta, rekisteröimisestä ja rekisteröinnin julkaisemisesta sekä rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan hallinnosta. Lukuun sisältyy myös säännös siitä, että rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta sekä sen seurakunnat ovat itsenäisiä oikeussubjekteja, jotka ovat oikeutettuja hankkimaan omaisuutta, tekemään sitoumuksia sekä kantamaan ja vastaamaan niitä koskevissa oikeus- ja hallintoasioissa. Uskonnollisen yhdyskunnan jäsenet eivät henkilökohtaisesti vastaa yhdyskunnan sitoumuksista. Uskonnonvapauslain 2 luvussa säädetään lisäksi eräistä rajoituksista rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien oikeuksiin. Uskonnonvapauslain 17 :n mukaan opetusministeriöllä on oikeus, milloin se katsoo sen tarpeelliseksi, sitä varten määräämällään henkilöllä tarkastuttaa uskonnollisia yhdyskuntia. Lain 26 :n mukaan rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta ei saa ilman valtioneuvoston lupaa hankkia muuta kiinteistöä Suomessa kuin kirkkoa, pappilaa, koulua, hyväntekeväisyyslaitosta ja hautausmaata varten tarvittavan maa-alan. Lain 2 lukuun sisältyvät myös säännökset rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenluettelon pitämisestä, luettelon pitäjän ja yhdyskuntaa koskevien ilmoitusten tekemisestä vastuussa olevan henkilön virkavastuusta sekä yhdyskunnan jäsenmaksujen perimisestä ulosotossa ilman tuomiota tai päätöstä. Uskonnonvapauslain 30 :n mukaan tuomioistuin voi päätöksellään julistaa rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan lakkautetuksi tai antaa yhdyskunnalle varoituksen, jos yhdyskunta toimii vastoin lakia, hyviä tapoja tai yhdyskuntajärjestyksessä määrättyä tarkoitustaan. Voimassa olevan uskonnonvapauslain sisältöä selostetaan tarkemmin myöhemmin tässä mietinnössä kulloinkin käsiteltävän asiakokonaisuuden yhteydessä.

2. USKONNONVAPAUS MUUALLA EUROOPASSA Katsauksen tarkoituksena on lyhyesti selvittää eri Euroopan maiden uskonnonvapautta erityispiirteineen. Tarkastelun kohteena on ollut erityisesti uskonnonvapautta koskeva lainsäädäntö sekä valtion suhde kirkkoihin ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. 2.1. Uskonnonvapautta koskevat säädökset Euroopan maat ovat Yhdistyneiden Kansakuntien jäseninä sitoutuneet YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen (vuodelta 1948), jonka 18 artiklan mukaan kaikilla henkilöillä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus. Samoin ne ovat Euroopan neuvoston jäsenmaina hyväksyneet Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen. Uskonnon vapauden turvaavia säännöksiä on lisäksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 18, 26 ja 27 artiklassa sekä lasten oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklassa, jonka mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Näiden sopimusten perusteella voidaan todeta, että kaikissa tässä koosteessa mainituissa maissa uskonnonvapautta käsittelevä lainsäädäntö pohjautuu käsitykseen siitä, että kaikki ihmiset, uskonnollisesta vakaumuksestaan riippumatta, ovat keskenään tasa-arvoisia. Uskonnonvapaus katsotaan yleisesti kuuluvaksi ihmisoikeuksiin. Uskonnonvapauteen liittyvän lainsäädännön periaatteen voidaan siis todeta olevan sama kaikissa Euroopan neuvoston jäsenmaissa. Kunkin maan ajan kuluessa muotoutunut uskonnollinen kenttä, mahdolliset valtionkirkot ja muut kirkko-valtio yhteydet sekä maan uskontopoliittinen tilanne ovat kuitenkin tuoneet persoonallisen lisän jokaisen maan uskonnonvapauteen ja kirkkoihin sekä uskonnollisiin yhdyskuntiin liittyvään lainsäädäntöön. Tässä mietinnössä uskonnonvapauteen liittyvää lainsäädäntöä selostetaan tarkemmin Euroopan unionin Amsterdamin sopimuksen ja Pohjoismaiden osalta. Euroopan Unionin Amsterdamin sopimuksen liitteenä on julistus kirkkojen ja eitunnustuksellisten järjestöjen asemasta: Euroopan unioni kunnioittaa eikä puutu siihen asemaan, joka kirkoilla ja uskonnollisilla yhdistyksillä tai yhdyskunnilla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti jäsenvaltioissa. Euroopan unioni kunnioittaa myös elämänkatsomuksellisten ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen asemaa.

Mainittu julistus ei ole sopimuksen oikeudellisesti sitova osa, vaan sopimuksen tekijävaltioiden yksimielinen käsitys asiasta. Yksimielisellä julistuksella saattaa kuitenkin käytännössä yksittäistapauksissa olla vaikutusta sopimuksen tulkintaan. Julistus on muotoiltu siten, että sekä ne jäsenvaltiot, joissa kirkoille ja uskonnollisille yhdistyksille tai yhdyskunnille on annettu kansallisella lainsäädännöllä erityisasema, että ne jäsenvaltiot, joissa kirkoille ja uskonnollisille yhdistyksille tai yhdyskunnille ei ole annettu mitään asemaa, saattoivat hyväksyä sen konferenssissa. Käsitepari kunnioittaa eikä puutu heijastaa juuri näitä jäsenvaltioiden välisiä eroja. Julistuksessa on myös otettu huomioon se, että eräissä jäsenvaltioissa elämänkatsomuksellisille ja ei-tunnustuksellisille järjestöille on annettu kansallisella lainsäädännöllä sama asema kuin kirkoille ja kirkkokunnille. Julistus ei koske sellaisia uskonnollisia tai muita järjestöjä, joiden asemasta ei säädetä kansallisella tasolla. Julistus korostaa jäsenvaltioiden toimivallan merkitystä uskontoon liittyvissä kysymyksissä ja antaa tilaa Euroopan unionin jäsenvaltioiden uskonnollisille ja kulttuurisille erityispiirteille uskonnonvapausperiaatteen mukaisesti. (HE 245/1997 vp) Norjan vuodelta 1814 (viimeisin lisäys lakiin vuodelta 1995) olevan perustuslain 2 artiklan mukaan valtion kaikilla asukkailla on vapaus harjoittaa uskontoaan ja evankelis-luterilainen uskonto pysyy valtion virallisena uskontona. Niiden asukkaiden, jotka tunnustavat tätä uskontoa, on kasvatettava lapsensa siihen. Artiklassa on siis toisaalta tuotu esiin uskonnonvapauden periaate ja toisaalta ilmaistu valtion virallinen uskonto. Tämän ei katsota sisältävän ristiriitaa. Nimenomaista uskontoon perustuvan syrjinnän kieltoa perustuslaissa ei ole, mutta tämän katsotaan sisältyvän artiklan ensimmäiseen lauseeseen. Ruotsissa uskonnonvapauden juuret ulottuvat 1700-luvun valistusajalle, mutta oikeudellisesti uskonnonvapaus on ollut taattu Ruotsissa vasta vuodesta 1951. Jokaisella on oikeus kuulua tai olla kuulumatta mihin tahansa uskontokuntaan. Vuoden 2000 alusta voimaan tulevassa laissa uskontokunnista todetaan uskonnonvapautta koskevien säännöksien sisältyvän Ruotsin hallitusmuotoon ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Tanskassa uskonnonvapauden periaatetta ei ole erikseen ilmaistu vuoden 1849 perustuslaissa, koska se katsottiin käytännössä jo omaksutuksi. Nykyisen, vuonna 1953 annetun perustuslain 69 :n mukaan kansallisen kirkon ulkopuolisista uskonnollisista yhteisöistä ja tunnustuskunnista säädetään erikseen. Tätä ei kuitenkaan ole tapahtunut, mutta rikoslakiin ja hallinnolliseen lainsäädäntöön sisältyvien diskriminoinnin kieltävien säännösten on katsottu muodostavan oikeudellisen perustan näille yhdyskunnille. Kun Euroopan ihmisoikeussopimus vuonna 1992 inkorporoitiin osaksi Tanskan lainsäädäntöä, sopimuksen 9. artiklan mukainen uskonnonvapausperiaate on yleisesti voimassa ja vahvistaa tätä muodollista pe-

rustaa. Omantunnon ja uskonnon vapauden takeina ovat myös perustuslain 67, 68 ja 70. Niiden mukaan kansalaisilla on muun muassa oikeus liittyä yhteisöön palvellakseen Jumalaa vakaumuksensa mukaisesti. Uskonnon perusteella ei keneltäkään voida riistää perusoikeuksia. 2.2. Kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien asema Euroopan maiden käytäntö valtion ja eri kirkkojen sekä uskonnollisten yhdyskuntien välisestä suhteesta on muotoutunut kussakin maassa erilaiseksi historian ja yhteiskunnan kehityksen myötä. Pohjoismaissa evankelis-luterilainen kirkko on varsin vahva ja se on ollut valtionkirkon tai sen kaltaisessa asemassa kaikissa Pohjoismaissa aina näihin päiviin saakka. Saksassa ei ole valtionkirkkoa, mutta valtion ja kirkkojen kesken on silti solmittu keskinäisiä yhteistyösopimuksia. Evankelis-luterilainen ja katolinen kirkko ovat olleet perinteisesti vahvat kirkot Saksassa. Iso-Britanniassa anglikaanisella ja Skotlannin kirkolla on valtionkirkon asema, mutta myös katolinen kirkko ja pienemmät protestanttiset tunnustuskunnat ovat melko suuria jäsenmäärältään. Ranskassa 80 prosenttia väestöstä kuuluu katoliseen kirkkoon, joka on solminut erityissopimuksia valtion kanssa. Islam on Ranskassa suurin yksittäinen uskontokunta katolisen kirkon jälkeen. Belgiassa, Italiassa ja Espanjassa katolinen kirkko on myös suurin uskontokunta. Kreikassa yli 95 prosenttia väestöstä on ortodokseja. Ortodoksit ovat enemmistönä Venäjällä, joka edelleen on vahva ortodoksisuuden alue rajuista yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Norjalla on valtionkirkko, jota muodollisessa mielessä ja käytännössä johtaa hallitus. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla Norjassa on oikeus rekisteröityä halutessaan, ellei yhteisön usko ole vastoin lakeja ja yleisiä tapoja. Uskontokunnilla on oikeushenkilön asema rekisteröimättöminäkin. Rekisteröinti oikeuttaa kuitenkin tiettyihin etuihin kuten oikeuteen vihkiä avioliittoon, mahdollisuuteen saada avustusta vaihtoehtoiseen lasten uskonnolliseen opetukseen ja mahdollisuuteen yhteisön oman hautausmaan perustamiseen. Muut uskontokunnat ja humanistiset organisaatiot saavat valtiolta jäsentä kohden yhtä paljon tukea kuin valtionkirkko riippumatta siitä ovatko ne rekisteröityjä vai eivät. Lisäksi ne ovat oikeutettuja saamaan kunnilta tukea. Vaikka muiden uskontokuntien asema on taattu, saattaa evankelis-luterilaisen kirkon erityisasema toisinaan herättää arvostelua. Ruotsin kirkko on yksi uskontokunnista, joita koskeva laki on tulee voimaan Ruotsissa vuoden 2000 alussa. Uskontokunnalla tarkoitetaan uskonnollista toimintaa varten olemassa olevaa yhteisöä, jossa järjestetään jumalanpalveluksia. Lain mukaan uskontokuntia ovat Ruotsin kirkko ja lain mukaisesti rekisteröidyt uskontokunnat. Ruotsin kirkosta on lisäksi annettu oma lakinsa. Vuoden 2000 alusta valtio ja evankelis-luterilainen kirkko eroavat toisistaan ja Ruotsin kirkko

saavuttaa itsenäisen oikeushenkilön aseman. Rekisteröidyt uskontokunnat ovat oikeutettuja saamaan valtionapua toimintaansa ja toimitiloihinsa sekä teologisiin seminaareihin. Tanskassa luterilaisesta kirkosta tuli valtionkirkon kaltainen kirkko vuonna 1536. Kansankirkon voidaan sanoa olevan hallinnollinen toimija, mutta se ei ole autonominen organisaatio eikä oikeushenkilö. Kansankirkosta tai muista uskonnollisista yhteisöistä ei ole olemassa lainsäädäntöä. Kuitenkin joistakin kansankirkkoa koskevista asioista on säädetty lailla. Kansankirkon ulkopuoliset uskontokunnat ovat itsenäisiä riippumattomia instituutioita ja ovat usein organisoituneet yhdistyksiksi. Tällainen yhdistys ei saa mitään etua tai erityisasemaa valtiolta. Hankkiessaan omaisuutta, perustaessaan säätiön, hyväntekeväisyyslaitoksen, koulun, sairaalan tai muun vastaavan laitoksen, sen täytyy luonnollisesti noudattaa maan lainsäädäntöä. Vuoden 1849 perustuslain 82 toi mukanaan tunnustetun uskonnollisen yhteisön käsitteen. Tarkoituksena oli mahdollistaa avioliittoon vihkiminen ja muiden oikeudellisten toimien suorittaminen. Vuonna 1969 tällaisesta tunnustamiskäytännöstä kuitenkin luovuttiin, koska tuolloin voimaantulleen avioliittolain mukaan avioliittoon vihkimisen voi suorittaa myös tunnustamattoman uskontokunnan pappi, jos hänelle on myönnetty oikeus suorittaa vihkimisiä oman uskontokuntansa piirissä. Avioliittoon vihkimisoikeutta hakevan yhteisön tulee olla uskonnollinen. Yhteisöllä on oltava kultti, oppi ja riitti, joka on laillinen eikä moraalin tai julkisen järjestyksen vastainen. Arvioidessaan avioliittoon vihkimisoikeutta hakevia uskonnollisia yhdyskuntia kirkollisasioiden ministeriöllä on apunaan asiantuntijakomitea. Evankelis-luterilainen kirkko on Islannissa valtionkirkko ja valtiolla on velvollisuus tukea ja suojella sitä. Evankelis-luterilainen kirkko on oma itsenäinen uskonnollinen yhteisönsä huolimatta kiinteästä siteestään valtioon. Uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta tai sellaisen toiminnasta ei Islannissa ole pakko tiedottaa hallituksen viranomaisille. Uskonnollisten yhteisöjen kuitenkin toivotaan rekisteröityvän. Rekisteröinnin myötä valtuutettu henkilö uskonnollisessa yhteisössä voi huolehtia tarvittavista lainmukaisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Näitä ovat esimerkiksi kastaminen, avioliittoon vihkiminen ja hautaaminen sekä tietojen tallentaminen ja arkiston ylläpitäminen näistä asioista. Jokaisella on Islannissa vapaus myös olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, mutta tällöin hän maksaa Islannin yliopistolle sen maksun, minkä muutoin maksaisi uskonnolliselle yhteisölle. Saksassa kirkko ja valtio ovat erotetut toisistaan samalla kun niiden yhteistoimintamuodot on turvattu perustuslaissa. Liittovaltio ja sen osavaltiot ovat solmineet lukuisia konkordaatteja ja kirkko-valtio -sopimuksia. Keskeinen sisältö täl-

laisissa sopimuksissa on yhteistoiminta valtion ja piispojen kesken, koulun uskonnonopetuksen turvaaminen, teologisten tiedekuntien olemassaolo, sotilaspapisto ja kirkon asema julkisessa elämän piirissä, esimerkkinä seurakuntien rahoitukseen liittyvät asiat. Jokainen uskonnollinen yhteisö voi Saksassa saada liittovaltion päätöksellä julkisen yhdyskunnan statuksen, jos se voi todistaa säännöillään ja jäsenmäärällään olevansa vakiintunut yhdyskunta. Muiden uskonnollisten yhdyskuntien oikeudellinen asema määräytyy yksityisoikeudellisten normien mukaan. Englannin kirkolla (anglikaaninen kirkko) on valtionkirkon asema Englannissa, muttei Iso-Britannian muissa osissa. Skotlannissa valtionkirkon asemassa on Skotlannin kirkko. Millään muulla kuin Englannin kirkolla (paitsi Skotlannin kirkolla Skotlannissa) ei ole mitään säädöksiä, joita Iso-Britannian valtio tunnustaisi kirkolliseksi laiksi. Muut Iso-Britanniassa vaikuttavat kirkot, kuten katolinen tai protestanttiset tunnustuskunnat, sekä muut uskonnot eivät nauti laajempia oikeuksia kuin mikään muukaan vapaaehtoinen organisaatio. Niillä on samat oikeudet tehdä sopimuksia ja omistaa omaisuutta, harjoittaa sisäistä kirkkokuria, harjoittaa sosiaalityötä tai muuta hyväntekeväisyyttä, niillä voi myös olla kaupallisuuteen perustuvia yrityksiä. Kirkolliset säädökset niiden piirissä ovat luonteeltaan jäsenten keskinäisiä sopimuksia. Omaisuuden hallinnassa käytetään apuna säätiöitä. Käsitettä valtion tunnustamista kirkoista ei Iso-Britanniassa tunneta. Uskonnollisen yhdyskunnan jumalanpalvelustila voidaan kuitenkin rekisteröidä eri tarkoituksiin, pääasiallisesti avioliittoon vihkimiseen. Yhteisön määritteleminen kirkoksi voi olla ongelmallista. Esimerkiksi skientologiakirkon pyyntö rakennuksen rekisteröimisestä jumalanpalveluspaikaksi hylättiin, koska kyseisen kirkon ei katsottu täyttävän vaatimusta jumalanpalvelemisesta tai kunnioituksen osoittamisesta ylemmälle olennolle. Myös eräs humanistiyhteisö jäi ilman hyväntekeväisyysstatusta, koska toiminnassa ei katsottu olleen kyse uskonnon edistämisestä. Ranskassa ei ole valtionuskontoa, mutta katolinen kirkko on silti solminut tiettyjä erityissopimuksia valtion kanssa. Uskonnon käsitettä ei ole Ranskan lainsäädännössä määritelty. Rajanveto jää käytännössä tuomarin ratkaistavaksi aina kussakin tapauksessa erikseen. Näin oikeuskäytännön merkitys on huomattava. Vaikkeivät uskontokunnat olekaan valtion tunnustamia erityisesti uskontokuntina, niiden on kuitenkin noudatettava joitakin erityissääntöjä. Vuodelta 1905 olevan lain 4 artiklan nojalla on mahdollista perustaa uskonnollisia yhteisöjä (associations cultuelles). Uskonnollisia yhteisöjä koskee vuoden 1901 yhteisölaki sekä lisäksi vuoden 1905 lain erityissäännökset. Julkista tukea uskonnollisten yhteisöjen ei ole mahdollista saada lukuun ottamatta tiettyjen muistomerkkien kunnossapitoa. Nämä uskonnolliset yhteisöt ovat oikeutettuja myös verohelpotuksiin. Tämän vuoksi

monet yhteisöt ovat kiinnostuneita saamaan kyseisen aseman itselleen. Uskonnollisen yhteisön asema on mahdollista saavuttaa, kun statusta hakeva ryhmä on tunnustettu kuuluvaksi johonkin kirkkoon tai kulttiin. Tästä syystä uskonnon määritteleminen on käytännön kysymys, jota tuomioistuimet joutuvat pohtimaan. Uusien uskonnollisten liikkeiden ja lahkojen huomioonottaminen sekä niiden määritteleminen aiheuttaa vaikeuksia, koska, kuten edellä on mainittu, Ranskan laki ei määrittele uskonnon käsitettä. Tuomioistuimet ovat tunnustaneet uusia uskonnollisia yhteisöjä säästeliäästi, erityisesti uusien uskonnollisten liikkeiden kohdalla. Ranskan valtiota onkin arvosteltu tästä käytännöstä. Lahkoilla on oikeus olla olemassa omantunnon- ja kokoontumisvapauden perusteella. Kuitenkaan vuoden 1901 yhdistyslain mukaan yhdistyksen tarkoitus ei saa olla lain, hyvän moraalin eikä yleisen järjestyksen vastainen. Belgiassa kuusi uskontoa on saavuttanut tunnustetun aseman niiden sosiaalisen merkityksen perusteella. Tällä hetkellä tunnustetun uskonnollisen yhdyskunnan status on katolisilla, protestanteilla, juutalaisilla, anglikaaneilla, muslimeilla ja ortodokseilla. Näistä katolisen kirkon asema on merkittävin. Lisäksi Belgiassa vaikuttaa koko joukko muitakin uskonnollisia yhdyskuntia, joiden laillinen asema on riippuvainen tuomioistuinten päätöksistä. Italiassa valtio ja kirkko ovat kumpikin tahoillaan itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia. Katolisen kirkon ja valtion välisistä suhteista on kuitenkin säädetty erityisellä Lateraanisopimuksella. Uskontokunta voi saavuttaa Italiassa oikeudellisen aseman eri tavoin. Tunnustamaton yhteisö on kaikkein yksinkertaisin malli, sen myötä yhteisö saa rajoitetun oikeushenkilön aseman. Tunnustetun yhteisön oikeudellinen asema on merkittävämpi, mutta vastaavasti valtio valvoo sellaisen perustamista ja toimintaa. Lisäksi jotkut uskontokunnat ovat saavuttaneet oikeudellisen aseman joidenkin erityisten lakien tai sopimusten nojalla. Näihin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet vaihtelevat jonkin verran, mutta yleisesti ottaen saavutettu laillinen asema on verrattavissa tunnustettujen yhteisöjen asemaan. Valtion valvonta saattaa olla joissakin tapauksissa tiukempaa, mutta vastaavasti yhteisö saattaa saada verotukseen liittyviä etuja. Joka tapauksessa on huomioitava, että saavuttaakseen laillisen aseman Italiassa, uskonnollisen yhdyskunnan on oltava tunnustuskunta. Tämän termin määritteleminen on tuottanut vaikeuksia erityisesti uusia uskonnollisia liikkeitä arvioitaessa. Valtiosäännön nojalla Espanjassa ei ole mahdollista kerätä virallisia tilastoja eri uskontokuntiin kuuluvien määrästä. On kuitenkin laskettavissa, että yli 90 prosenttia (jopa 99 prosenttia) väestöstä kuuluu katoliseen kirkkoon. Espanjan perustuslaissa säädetään uskonnonvapaudesta, mutta käytännössä katolisen kirkon asema on huomattavasti vahvempi kuin pienillä vähemmistökirkoilla, jotka ovat kokeneet joutuneensa kärsimään syrjinnästä.

Euroopan unionin jäsenvaltioista vain Kreikassa ja Suomessa ortodoksikirkolla on valtionkirkon asema. Ei-ortodoksiset uskonnolliset yhdyskunnat ovat Kreikassa tavallisesti järjestäytyneet siviilioikeuden mukaan, koska ei ole olemassa lakia, joka tunnustaisi niiden oikeushenkilöllisyyden julkisoikeudellisesti. Kreikan perustuslain mukaan kaikilla on oikeus omantunnonvapauteen sekä vapaus harjoittaa jumalanpalvelusta. Uskonnonvapaus ymmärretään Kreikassa vapaudeksi tunnustaa kaikkia uskontoja ja elämänkatsomuksia tasavertaisesti. Käytännössä Kreikan ortodoksikirkon asema on kuitenkin varsin vahva ja monet pienemmät uskonnolliset yhdyskunnat ovat joutuneet jopa suoranaisen syrjinnän kohteeksi Kreikassa. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on käsitelty runsaasti oikeustapauksia Kreikassa tapahtuneen uskontosyrjinnän vuoksi. Kreikassa on edelleen pakollista mainita henkilön uskonto virallisissa henkilöllisyyspapereissa. Kreikan valtio tunnustaa virallisesti vain yhden uskonnollisen vähemmistön, Traakian muslimit, joiden perusoikeudet on taattu muodollisesti Lausannen sopimuksella vuonna 1923. Muslimit, kuten muutkin Kreikan uskonnolliset vähemmistöt, ovat silti saaneet kärsiä rajoituksista ja syrjinnästä. Valtion ja uskonnollisten yhteisöjen suhteesta Venäjällä on säädetty vuonna 1997 lailla omantunnon vapaudesta ja uskonnollisista yhteisöistä. Lain esipuheessa lainlaatijat tunnustavat ortodoksikirkon erityisaseman Venäjän historiassa, sen merkityksen hengellisyyden ja kulttuurin syntymisessä sekä kehittymisessä. Esipuheessa kerrotaan myös kunnioituksesta kristinuskoa, islamia, buddhalaisuutta, juutalaisuutta ja muita uskontoja kohtaan, niiden muodostamaa olennaista osaa Venäjän kansan historiallisessa perinnössä. Nämä uskonnot ovat ainoat nimeltä mainitut kyseisessä laissa, joka toisin sanoen jakaa uskonnolliset yhteisöt uskonnollisiin organisaatioihin (perinteiset uskonnot) ja uskonnollisiin ryhmiin (ei-perinteiset uskonnot tai ns. lahkot). Tällaista jaottelua on kritisoitu joidenkin muiden perinteisten uskontojen keskuudessa, arvostelijoiden mukaan niiden merkitystä ei voi sivuuttaa Venäjän hengellisyyden ja kulttuurin kehittymisessä. Itse kyseisessä laissa käsitellään valtion ja uskonnollisten yhteisöjen keskinäisiä suhteita perustuslain määrityksiä tarkentaen. Uskonnolliseksi ryhmäksi määritellään sellainen vapaaehtoinen Venäjän kansalaisten tai muiden henkilöiden pysyvä ja laillisesti Venäjällä sijaitseva yhteisö, jolla on yhteinen uskontunnustus, yhteinen kultti sekä oppi uskonnosta ja tämän opin mukaista opetusta kannattajilleen. Se toimii ilman valtion rekisteröintiä ja ilman oikeushenkilön juridista statusta. Uskonnolliset ryhmät voivat muuttua uskonnollisiksi organisaatioiksi ja saavuttaa laillisen statuksen oltuaan paikallisen sisäasiain osaston rekisterissä viidentoista vuoden ajan. Rekisteröityneillä uskonnollisilla organisaatioilla on itsenäisen oikeushenkilön asema. Uskonnollisen organisaation on vuosittain raportoitava toimintansa jatkumisesta paikalliselle hallintoelimelle, johon se on rekisteröitynyt.

2.3. Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyminen ja siitä eroaminen Norjassa uskonnonvapaudesta ja uskontokunnista annetun lain nojalla ei ole mahdollista samanaikaisesti kuulua rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan ja Norjan kirkkoon, ei myöskään useampaan kuin yhteen rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskontokunnasta on mahdollista erota ilmoittamalla suullisesti tai kirjallisesti papille tai muulle seurakunnan vastuulliselle työntekijälle. Papilla tai muulla työntekijällä on vastuu siitä, että erot ja liittymiset uskontokuntaan tehdään oikein. Ruotsin vuoden 2000 alusta voimaan tulevassa laissa uskonnollisista yhdyskunnista ei säädetä uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisestä ja sellaisesta eroamisesta. Uskonnollisen yhdyskunnan itsensä tehtävänä on määrätä yhdyskuntansa jäsenyyteen liittyvistä säännöistä. Poikkeuksena on henkilön oikeus erota uskonnollisesta yhdyskunnasta. Uskonnollisia yhdyskuntia koskevan lain 3 :n mukaan kukaan ei ole velvollinen kuulumaan mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Säännöksen mukaan mikään uskonnollisen yhdyskunnan keskuudessa tehty eroamiseen liittyvä sopimus tai lupaus ei ole sitova. Tanskassa kansankirkkoon liittyminen tapahtuu joko kasteen kautta tai, jos henkilö on kastettu muussa evankelis-luterilaisessa yhdyskunnassa, hän voi liittyä kirkkoon ilmoittamalla siitä kansankirkon viranomaiselle. Jos henkilö on kastettu muussa kristillisessä yhdyskunnassa, papin on arvioitava, onko tämän yhdyskunnan oppi riittävän yhdenmukainen kansankirkon opin kanssa. Jos näin on, voidaan henkilö ottaa jäseneksi kansankirkkoon ilman uutta kastetta. Kansankirkosta eroaminen tapahtuu kirjallisesti oman alueen seurakuntaan. 2.4. Lapsen uskonnollisen aseman määräytyminen Norjassa yli 15-vuotias voi liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota sellaisesta. Jos lapsi on yli 12-vuotias, hän saa sanoa mielipiteensä uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisestä ja sellaisesta eroamiseen, mikäli se on mahdollista. Alle 20-vuotias ei voi antaa eikä häneltä voi sitovasti ottaa vastaan elinikäistä lupausta kuulumisesta uskonnolliseen sääntökuntaan, luostariin tai muuhun vastaavaan yhteisöön. Ruotsissa lapsi, joka on täyttänyt 12 vuotta, ei voi liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota siitä ilman omaa suostumustaan. Alle 18-vuotiaiden kohdalla kuitenkin huoltajan on vanhemmuuslain nojalla vastattava lapsen henkilökohtaisista asioista, kuten uskonnollisesta asemasta. Tanskassa lapsi, joka on täyttänyt 15 vuotta, ei voi liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota sellaisesta ilman omaa suostumustaan.

3. VOIMASSA OLEVAN USKONNONVAPAUSLAIN ARVIOINTIA Voimassa oleva uskonnonvapauslaki on muuttuneissa olosuhteissa säilynyt pääosin alkuperäisessä muodossaan. Siihen on yli 75 vuoden voimassaolon aikana tehty vain muutamia tarkistuksia. Laki on rakenteeltaan ja kirjoitustavaltaan vanhentunut sekä monilta osin puutteellinen ja tulkinnanvarainen. Laki on myös tarpeettoman yksityiskohtainen ja rajoittava suhteessa rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Laissa on useita yksilön uskonnollista asemaa koskevia säännöksiä, joiden tarkoituksenmukaisuus tulisi arvioida vuosituhannen vaihteen tilanteen näkökulmasta. Suomalaisista noin 85 % kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja 1 % ortodoksiseen kirkkokuntaan. Tällä hetkellä rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia on 45. Rekisteröidyissä uskonnollisissa yhdyskunnissa on jäseniä yhteensä noin 55 000 eli noin 1 % väestöstä. Ympäristö, jossa uskonnonvapautta tänä päivänä toteutetaan, on toisenlainen kuin säädettäessä nykyistä uskonnonvapauslakia. Uskontopoliittinen tilanne on muuttunut ja Suomi on kansainvälistymisen myötä muuttunut myös uskonnollisesti monikulttuurisemmaksi maaksi. Voimassa olevaa uskonnonvapauslakia säädettäessä päähuomio oli yksilön oikeudessa erota uskonnollisesta yhdyskunnasta ja liittyä yhdyskuntaan sekä oikeudessa jäädä myös kokonaan uskonnollisten instituutioiden ulkopuolelle. Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa ja perusoikeussäännöksissä näkökulma on tämän jälkeen laajentunut painottamaan yksilön oikeutta oman vakaumuksensa mukaisesti tunnustaa ja harjoittaa uskontoa sekä erilaisten uskonnollisten suuntausten tasavertaista kohtelua. Uskontoon kohdistuu nykyisin samanlaisia muutospaineita kuin koko kulttuuriimme. Viime vuosikymmenien uskonnollista kehitystä voi luonnehtia sanoilla monimuotoistuminen, kansainvälistyminen ja privatisoituminen. Tämä koskee yhtä hyvin yksilöitä kuin uskonnollisia yhteisöjäkin. Eriytyminen ja monimuotoistuminen ilmenee uusien uskonnollisten yhteisöjen määrän kasvuna. Osa suomalaisista on voimakkaasti sitoutunut seurakuntansa jäsenyyteen. Toisaalta on yhä enemmän niitä, jotka eivät käy koskaan hengellisissä tilaisuuksissa ja suhtautuvat täysin välinpitämättömästi uskontoon ja uskonnollisiin yhteisöihin. Silti valtaosa suomalaisista asettuu vieläkin näiden vaihtoehtojen välimastoon. (Heino, Mihin Suomi tänään uskoo 1997) Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen Suomi myös on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin perus- ja ihmisoikeuksia käsitteleviin sopimuksiin, jotka koskevat

myös uskonnonvapautta. Hallitusmuodon uskonnonvapautta koskevat säännökset on uudistettu 1 päivästä elokuuta 1995 lukien. Vastaavat säännökset sisältyvät myös 1 päivästä maaliskuuta 2000 voimaan tulevaan Suomen perustuslakiin. Myös uskonnonvapauslaki on aika arvioida tästä näkökulmasta uudelleen. Nykyisen uskonnonvapauslainsäädännön rakenne, käsitteistö ja vanhentunut kirjoitustapa vaikeuttavat lainsäädännön soveltamista. Uskonnonvapauslaissa käytetään rinnakkain käsitteitä uskontokunta ja uskonnollinen yhdyskunta sekä synonyymeinä että toisistaan poikkeavassa merkityksessä. Toisaalta laissa ei ole suoraan määritelty uskonnon tai uskonnon tunnustamisen ja harjoittamisen käsitteitä, mikä vaikeuttaa uusien uskonnollisten yhdyskuntien rekisteröintiä. Voimassa oleva uskonnonvapauslaki heijastaa sen säätämisajankohtana vallinneita käsityksiä uskonnollisten yhdyskuntien ja valtion välisistä suhteista. Tästä näkökulmasta tulisi esimerkiksi arvioida, kuuluuko valtion tehtäviin enää lainsäädännössä ottaa kantaa henkilön mahdollisuuteen kuulua samanaikaisesti jäsenenä useampaan kuin yhteen uskonnolliseen yhdyskuntaan (nykyään samanaikainen jäsenyys useammassa uskonnollisessa yhdyskunnassa on kielletty). Valtion toimivalta rajoittaa ja valvoa rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien toimintaa on laissa määritelty tarpeettoman laajaksi. Säännökset, jotka rajoittavat rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien oikeutta hankkia ja omistaa kiinteistöjä sekä opetusministeriön oikeutta tarkastuttaa mainittuja yhdyskuntia, ovat jo nykyään vailla käytännön merkitystä. Nykyiseen uskonnonvapauslakiin sisältyvät ikärajat henkilön oikeudesta päättää jäsenyydestään uskonnollisessa yhdyskunnassa ovat pysyneet ennallaan vuodesta 1923. Henkilöllä on 18 vuotta täytettyään oikeus itsenäisesti päättää jäsenyydestään uskonnollisessa yhdyskunnassa (mukaan lukien oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan). Lisäksi 15 vuotta täyttäneellä henkilöllä on rajoitettu oikeus päättää mainituista asioista. Muutoin lapsi kuuluu uskonnonvapauslain mukaan samaan uskonnolliseen yhdyskuntaan kuin huoltajansa. On syytä arvioida, pitäisikö muussa alaikäisiä koskevassa lainsäädännössä voimassa olevan uskonnonvapauslain säätämisajankohdan jälkeen tapahtunut voimakas kehitys alaikäisen puhevallan lisäämiseksi hänen henkilökohtaisissa asioissaan ottaa huomioon myös säädettäessä alaikäisen oikeudesta päättää uskonnollisesta statuksestaan. Mainittujen säännösten uudelleenarviointia edellyttää myös se, että alaikäisen rekisteröinti uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi huoltajansa jäsenyyden perusteella ei käytännössä tapahdu suoraan uskonnonvapauslain nojalla, vaan se edellyttää huoltajan ilmoitusta asiasta. Lisäksi eri maistraateissa uskonnonvapauslain säännöksiä alaikäisen uskontokunnan määräytymisestä sovelletaan epäyhtenäisesti.

Myös säännökset, jotka koskevat menettelyä liityttäessä uskonnolliseen yhdyskuntaan ja erottaessa siitä edellyttävät uudelleenarviointia. Etenkin eroamismenettelyä kokevat säännökset eroilmoituksen henkilökohtaisen toimittamisen vaatimuksineen ja kuukauden harkinta-aikoineen ovat aiheuttaneet keskustelua. Uskonnonvapauslakiiin sisältyvät rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien hallintoa koskevat säännökset ovat pitkälti alkuperäisessä vuoden 1923 alusta säädetyssä muodossaan. Rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin sovelletaan eräiltä osin rekisteröityjä yhdistyksiä koskevia yleisiä säännöksiä. Yhdistyslainsäädäntö on uskonnonvapauslain antamisen jälkeen uudistettu kokonaan. Rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien hallintoa koskevia säännöksiä tulisikin arvioida suhteessa yhdistyksen hallintosäännöksiin ja uskonnonvapauslainsäädännöstä poistaa tarpeettomat päällekkäisyydet ja sellaiset eroavaisuudet verrattuna yhdistyslainsäädäntöön, joita ei voida perustella rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien erityistarpeilla. Uskonnonvapauslain säännöksiä rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien seurakunnista tulisi tarkastella siitä näkökulmasta, voidaanko mainittujen yhdyskuntien ja niiden seurakuntien keskinäisten suhteiden määrittely jättää nykyistä enemmän mainittujen yhdyskuntien omaan päätösvaltaan. Eräiden uskonnollisten yhteisöjen mielestä nykyisen uskonnonvapauslain säännökset rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien perustamisesta ja oikeudellisesta asemasta ovat esteenä yhteisöjen rekisteröitymiselle uskonnonvapauslain nojalla. Uskonnonvapauslain säännösten väljentämisellä ja yhteisöjen itsemääräämisoikeuden lisäämisellä voitaisiin helpottaa mainittujen yhteisöjen rekisteröitymistä uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Uskonnonvapauslakiin sisältyy myös yksittäisiä periaatteellisia säännöksiä asioista, joita koskevat aineelliset säännökset kuuluvat pääosiltaan asiayhteytensä mukaisesti muuhun lainsäädäntöön. Tällaisia ovat uskonnonvapauslain säännökset, jotka koskevat oppilaan vapauttamista uskonnonopetuksesta (vrt. koulutuksen lainsäädäntö), valaa ja vakuutusta kunnian ja omantunnon kautta (lukuisia valaa ja/tai vakuutusta koskevia erillisiä lakeja ja asetuksia), hautausmaan perustamista ja hautaamista (vrt. terveydensuojelua ja maankäyttöä koskeva lainsäädäntö), kirkollisveroa (vrt. verolainsäädäntö) sekä vihkimistä (vrt. avioliittolaki). Näiltä osin tulisi selvittää mahdollisuudet koota lainsäädäntöä selkeämmiksi kokonaisuuksiksi asiaryhmittäin.

4. UUDEN USKONNONVAPAUTTA KOSKEVAN LAINSÄÄDÄNNÖN RAKENNE 4.1. Yleistä Komitea on hahmotellut perustuslain uskonnon ja omantunnon vapautta koskevien säännösten pohjalta uutta uskonnonvapauslainsäädäntöä seuraavasti: 1. Uskonnonvapauslaki. Uudessa uskonnonvapauslaissa turvattaisiin perustuslain 11 :ssä säädetyn uskonnonvapauden käyttämistä. Uuden uskonnonvapauslain soveltamisala olisi siten lähtökohdiltaan sama kuin voimassa olevan uskonnonvapauslain soveltamisala. 2. Hautaustoimilaki. Lakiin otettaisiin nykyiseen uskonnonvapauslakiin sisältyvät hautaustointa koskevat säännökset. Samalla nykyisin osin puutteellisia säännöksiä hautaustoimesta täydennettäisiin ja täsmennettäisiin. 3. Muun aineellisen lainsäädännön muutokset. Nykyiseen uskonnonvapauslakiin sisältyvät säännökset, jotka sisältönsä puolesta liittyvät kiinteästi johonkin muuhun lainsäädäntöön, siirretään asiayhteytensä mukaisesti viimeksi mainittuun lainsäädäntöön. 4.2. Uskonnonvapauslaki Uusi uskonnonvapauslaki olisi nykyistä uskonnonvapauslakia lyhyempi. Tämä johtuu ensinnäkin hahmotellusta lainsäädännön rakenteesta. Hautaustoimesta olisi tarkoitus antaa eri laki, jolloin uskonnonvapauslakiin ei enää otettaisi hautaustointa koskevia säännöksiä. Voimassa olevaan uskonnonvapauslakiin sisältyvät säännökset oppilaan vapauttamisesta koulun uskonnonopetuksesta on tarkoitus siirtää perusopetuslain ja lukiolain niiden säännösten yhteyteen, jotka koskevat oppilaan oikeutta saada oman tunnustuksensa mukaista uskonnon opetusta ja elämänkatsomustiedon opetusta. Evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkkokunnan oikeutta kantaa veroa koskevat säännökset voidaan jättää uudesta uskonnonvapauslaista pois, koska verotusoikeudesta, verovelvollisuudesta ja veron määrästä säädetään muussa lainsäädännössä. Oikeudesta vihkiä avioliittoon säädetään avioliittolaissa, joten myöskään vihkimisoikeudesta ei ole tarpeen säätää uudessa uskonnonvapauslaissa. Jätettäessä edellä mainittuja asioita koskevat säännökset pois uudesta uskonnonvapauslaista on otettava huomioon, että uusi uskonnonvapauslaki on sää-