Matkapäiväkirja. Teksti: Päivi Strandén Kuvat ja kuvatekstit: Jorma Soini

Transkriptio

1 Matkapäiväkirja Teksti: Päivi Strandén Kuvat ja kuvatekstit: Jorma Soini Venäjän ja Ukrainan rajan tuntumassa Bulgarian sekä Romanian läpi Mustalle merelle, Istanbulista Turkin vuorten yli Alanyaan Välimerelle, Jugoslavian uusien maiden halki ja Venetsian kautta Atlantille sekä lautalla Saksasta Helsinkiin

2 Matkakotimatka läpi Europan Turkkiin Lähdettiin iltapäivällä Mäkelänkadulta. Vesijärjestelmästä oli jakaja mennyt talven aikaan rikki, mutta viime tipassa siihen löytyi varaosa. Käytiin Hyrylässä lisäämässä renkaisiin ilmaa ja uitiin Häklin montulla. Hyrylässä sateli, joten muita uimareita ei ollut. Helsingissä Matkakoti parkkiin Munkkisaareen meren rannalle. Ilta on upea, mutta tuulinen. Katselemme ohi lipuvia purjeveneitä ja Tallinnan-laivoja. Ollaan valmiiksi lähellä Länsisatamaa, jossa on aamulla oltava kello seitsemän aikoihin. Sivulla maisemana uusia ja valmistuvia ökykerrostaloja, toisella sivulla myrskyävä Suomenlahti. Aamupalaa itselle ja nälkäiselle puolisolle Nordlandialla reilun kolmen tunnin matka Tallinnaan. Kauppaostokset Ülemisten Rimissä ja sateessa kohti Tarttoa ja edelleen päin Latvian rajaa. Matkalla Võrussa tankki täyteen dieseliä, joka on Virossa kalliimpaa kuin bensa. Viron ja Latvian välinen raja-asema kumisi tyhjyyttään. EU:n ja Shengenin sopimuksen myötä tullimuodollisuudet ovat jääneet tarpeettomiksi. Venäjältä tulevat kulkijat tullataan jo Viron ja Venäjän rajalla. Tähän mennessä ei ole kertaakaan tarvinnut kaivaa Matkakodin tai skootterin dokumentteja tutkittaviksi. Ennen Tarttoa sorsaemo poikasineen kulki tien poikki. Järjettömän jarrutuksen ja koukkauksen ansiosta säästivät ainakin sillä hetkellä henkensä. Nälkä kurni ja takana oli reilun 300 kilometrin ajo. Poikkesimme hiljaiselta, Riikaan menevältä tieltä sivuun ja parkkeerasimme soramontun reunaan perunan keittoon ja unille. Matkalla näimme Viron puolella sateessa savuavia nuotioita: nyt on oikea juhannus, huomenna vietetään Jussinpäivää. Illaksi sää selkeni ja "yöttömän yön" aurinko ilmestyi näkyville. Takana maisemana pieni soramonttu, edessä pilkotti hiljainen kylätie Aamulla sateli taas, kun söimme lettuja hillon ja kermavaahdon kanssa. Metsän eläimet saivat yli jääneet, jormaksen vispaamat kermat. Sää selkeni ja matka jatkui kohti Liettuaa. Koska emme halunneet lähteä kohti Riikaa, piti keksiä muita reittejä. Päätös tarkoitti muutamaa kymmentä kilometriä leveää, mutta huonoa hiekkatietä. Välillä piti arpoa, minkä tien valitsisimme. Tiemerkinnät olivat välillä hakusessa tai niitä ei ollut lainkaan. Juhannuskrapuloissaanko lie oli sammakko, joka hitaasti raahautui tien yli. Sivuutimme sen täpärästi. Vasta Madonan kaupungin paikkeilla pääsimme asfaltille, jonka reikäpaikkauskin tuntui taivaallisen hyvältä.

3 Ohitimme juhannusta viettäviä kyliä. Syytä pysähtyä ei ollut, kun vain ruokakaupat näkyivät olevan avoinna. Eipä olisi ollut paikallista valuuttaakaan. Ennen rajaa kiertotie ohitti Daugavpilsin kaupungin, joka olisi ollut ilmeisen suuri. Rajan jälkeen vaihdoimme euroja lituiksi, että pääsisimme tankkaamaan. Rajalla ei taaskaan ollut tuttua tarkastusta, rahanvaihdossakin piti vähän kysellä, että "mikä maa, mikä valuutta". Ugmergen kaupungissa tankkasimme ja ajatus oli jäädä yöksi keskustaan. Ystävällinen nuori rouva tuli kuitenkin vihjaisemaan, että Matkakodin perässä oleva skootteri voi olla liian mielenkiintoinen joillekin keskustassa aikaansa viettäville. Eihän ketjulla autoon kiinnitetty ja lukittu pyörä telineestä kovin helposti ole vietävissä, mutta kieltämättä olisi ikävä herätä siihen, että joku sitä edes yrittäisi. Perunat keitettyämme ja syötyämme jätimme kaupungin ja ajelimme Kaunasia kohti. Muutaman kilometrin päässä tienhaarassa luki Dainava, melkein siis kuin Painava. Ajoimme lähiön ohi melko hylätyn näköiselle pienteollisuusalueelle. Sen perillä oli sokealta vaikuttanut koira vartiossa ja mieskin ilmestyi paikalle, kun katsoimme sopivaa yöpymispaikkaa. Mies nyökytteli myöntyvästi, kun jormas esitti elekielellä, sopiiko että jäämme yöksi. Kättä päälle ja Matkakoti parkkiin. Vesijärjestelmän tarkistus. Toinen makean veden säiliöistä oli jo tyhjä. Päivällä pituutta yli 400 kilometriä. Täällä käytännössä paljon kokenut, näkönsä menettänyt vartiokoira turvasi yömme Edessä laaja peltomaisema, takana matala teollisuusrakennus Aamu valkeni aurinkoisena. Pienteollisuustalolle tuli väkeä töihin ennen seitsemää. Harvoin saa nukuttua näin hyvin. Kiitos sokean vartiokoiran. Aamupuuroa syödessä huomasimme ketun vaanivan saalista lähipellolla. Matka jatkui. Emme millään voineet uskoa kiertotietä tarkoittavan kylttin osoittavan tietä Kaunasiin. Tie oli kilometritolkulla täryyttävää hiekkatietä. Viiden kilometrin jälkeen käännyimme takaisin ja sitten oli taas uudestaan palattava hiekkatielle. Olihan se uskottava. Kaunasin lähellä oli Mega-ostoskeskus. Katselimme tyylikästä ostosparatiisia ja ostimme ruokatäydennystä Matkakotiin. Huomioimme hämmentävän asian: liettualaismiehet käyttävät käsilaukkuja. Jos se ei ole perinteinen naisellinen käsveska, miehen varustuksiin kuuluu vähintään pitkäsankainen olkalaukku. Jormas sai sen myötä vahvistusta halulleen ottaa toiseen korvaan korvakoru, vaikka niitä miehillä täällä ei näkynytkään.

4 Ennen Puolan rajaa tankkasimme lopuilla lituilla tankin täyteen. Puolan rajalla oli tulliväkeä. Taisivat lähinnä seurailla liikennettä, josta iso osa oli rekkoja. Puola oli entisensä: syviä uraisia teitä, mutta joukossa paljon uuttakin asfalttia. Kamikaze-ohituksiakin tehdään vanhaan tapaan. Vaihdoimme Puolassa, kuten Liettuassakin 150 euroa paikalliseksi valuutaksi. Samalla söimme rekkamiesten paikassa rekkamiesten ruokaa, jossa salaatti oli lautasen reunalla lähinnä koristemielessä. Päivän toinen harharetki tehtiin Bialystokin suurehkossa kaupungissa, jossa luotimme tienumeroon. Vajaat kymmenen kilometriä ajettuamme tajusimme, että olemme oikealla tiellä, mutta menossa väärään suuntaan. Communicatorin GPS-rouva opasti meidät luotettavasti Lublinin suuntaan. Toimii siis Puolassakin. Tarkoituksella valitsimme reitin, joka ei mene Varsovan kautta. Kaupunki nähtiin edellisellä Matkakotimatkalla, joten nyt sinne ei ollut mielenkiintoa lähteä. Reittivalinnalla pääsimme myös melkein kokonaan eroon rekoista. Yöpuun löytyminen maaseudulta Bialystokin eteläpuolelta otti koville. Ensimmäinen yritys johdatti meidät upottavalle hiekkatielle museaalisen maalaistalon nurkille. Sydämentykytyksiä, mutta onneksi jormas sai Matkakodin juuri ja juuri takaisin kantavalle tielle. Pari seuraavaakin hakua olivat huteja, mutta viimein löytyi sivutieltä pisto kuivalle metsäkankaalle, johon päätimme jäädä. Paikka oli melko roskainen, joten kiitokseksi yösijasta keräsin kaksi muovikassillista muovi- ja lasipulloja ja muuta Helsingin Villikanilandian kummikunta siellä jossakin roinaa yhteen paikkaan. Enin osa jätteistä oli varmaan lojunut metsässä jo vuosia, mutta kun muovi, lasi ja metalli eivät maadu, niin siellähän ne pysyvät houkuttelemassa uusia roskaajia. Tulipahan ainakin vähän siistinpää. Tälläkin päivällä pituutta lähes 400 kilometriä. Matkakodin matkamittariin pyörähti iltapäivällä kilometrin lukema. Maisemana mäntymetsää ympärillä ja edessä poikittainen hiekkatie Jorman nimipäivähälytys herätti meidät aamuun, johon kyllä olimme muutamat kerrat heränneet sateen ropistessa kattoon. Niin oli sää yön aikana muuttunut. Asteita sentään oli aamulla 10,5.

5 Matka jatkui suunnitellusti suorinta reittiä kohti Slovakiaa. Rzeslowin suuren kaupungin laitamilla ostoskeskuksen jakeluasemalla tankki täyteen ja ruokailu talon ravintolassa. Löytyi jopa englanninkielinen ruokalista, kasvisvaihtoehtoja ja alkoholitonta olutta. Houkuttelevista alennusmyyntitarjouksista huolimatta mitään ei tullut ostettua. Matka jatkui taas toistaan seuraavien kylien halki. Talot ovat enimmäkseen hyvin hoidettuja ja jokainen erilaisella aidalla ympäröity. Puolan kirkkoarkkitehtuuria hieman ihmettelimme. Kirkkoja on paljon ja uudemmat niistä ovat arkkitehtuuriltaan melko erikoisia, voisi sanoa jopa että mauttomia. Matkan varrelle osui muutama isompi kaupunki ja tiheä asutus sai meidät muistelemaan, mikä mahtoikaan olla Puolan väkiluku. Jossain kohtaa tien varressa oli melkein vieri vieressä marjanmyyjiä, nuoria ja vanhoja. Varsinkin mummoilla oli mansikoita tarjolla. Lasipurkeissa olleet tummat marjat osoittautuivat mustikoiksi. Ostimme kahdelta tytöltä kaksi viimeistä purkkia. Jo enkä satakunta kilometriä ennen Slovakian rajaa tasainen peltomaisema muuttui mäkiseksi ja pian jyrkäksikin. Vauhti alkoi hyytyä mäkiin, mutta onneksi liikennettä oli vähän vähemmän. Emme olleet kenenkään tukkona, eivätkä rekatkaan hidastaneet meidän tahtiamme. Vain toisella meistä oli hauskaa Ilta alkoi olla käsillä, eikä Slovakiaan ollut mikään pakko päästä tänään. Tankkasimme viimeisillä Puolan sloteilla tähän asti kalleinta dieseliä ja parkkeerasimme Matkakodin huoltoaseman ja 24 h baarin parkkialueelle rekkaruutuun. Matkaa rajalle on arviolta 40 kilometriä. Ilma oli matkan aikana muuttunut helteeksi. Mittari näytti 26,5 astetta ulkona. Luukut auki ja hyttysverkot eteen ja kahvinkeitin porisemaan. Kahvia odotellessa jormas keräsi parkkialueelta kassillisen roskia. Takana mäkirinne, edessä avautui silmänkantamattomiin jatkuva vuoristomaisema Kuten arvata saattaa, yöllä ympärillä oli elämää. Rekkaparkki tuli tupaten täyteen ja baari houkutteli pihaansa henkilöautoilijoita, jotka tahtoivat ilahduttaa muitakin musiikin jumputuksella. Pääpiirteittäin silti kelvollinen valinta. Kiirettä ei ollut, mutta päivän ohjelmana oli ajo halki Slovakian. Matkahan ei ole kummoinen. Puolan ja Slovakian rajalla ei taaskaan ainakaan meille tullimuodollisuuksia. Matka oli enimmäkseen ylämäkeä ja alamäkeä. Kylät alakuloisen näköisiä Puolaan verrattuna. Košicessa onnistuimme eksymään, kaupunki taisi olla liian suuri meille, mutta rouva GPS meidät muutaman uukkarin jälkeen opasti taas oikealle reitille. Unkarin rajalla, ei taaskaan tullimuodollisuuksia, oli villin puoleinen meininki. Matkakodin sivuluukutkin tuli viimein pantua lukkoon. Paikallista valuuttaa rahapussiin ja kohti pustan aukeita.

6 Tutustuminen Unkariin jäi oikeastaan tämän päivän varaan. Käytännössä tämäkin oli ajoa maan poikki. Iloksemme panimme merkille pysähdyspaikat, joissa oli siistit vessat ja juomavettä tankattavissa. Vaihdoimme loput, pahanmakuiset Vantaan vedet raikkaaseen Unkarin veteen. Maantiet erinomaisessa kunnossa ainakin näillä seuduilla ja kun pysyttelee pääväylillä. Päivän rasitus olisi voinut olla suurkaupunki Debrecenin läpiajo, josta ei ehkä olisi kunnialla selvitty ilman rouvaa. Yöksi päädyimme Berettyoujfalun hautuumaan reunaan. Ennen paikan löytymistä tankkasimme kaupungin reunalla erikoisella huoltamolla, jossa laskun loppusumma oli vähemmän kuin dieselmittari ilmoitti. Saimmekohan Suomi-alennusta? Sen ainakin ymmärsin, että kaljupäinen kassamies kysyi bensanmyyjältä, mistä maasta olemme ja vasta sen jälkeen laski polttoaineelle hinnan. Rahaa jäi vielä, vaikka diesel on täällä jopa kalliimpaa kuin Suomessa, joten kävimme täydentämässä varastojamme paikallisessa Lidl-kloonissa, Plus-marketissa. Maisemana siis tänään on hautausmaa ja tien toisella puolella toinen hautausmaa. Haikarat ovat välillä olleet vähissä, mutta täällä niitä on taas ollut poikasineen pesillään ilonamme. Me kaikki söimme aamupalaa Matkan erikoisin aamu koettiin, kun molemmin puolin olevien hautausmaiden väliin vanha mies fillareineen toi aamuvarhaisella toistakymmentä lehmää ja sonnia laiduntamaan. Siinä ne söivät irrallaan ja hetken päästä polkupyörämieskin katosi jonnekin. Lehmät ja sonnit jäivät märehtimään, mutta meillä Matkakoti-matka jatkui kohti Mustaa merta. Tänään tarvittiin ensimmäisen kerran passeja, kun ylitettiin Unkarin ja Romanian raja. Muutoin rajanylitys oli läpihuutojuttu. Valuutanvaihtopisteitä oli rajalla ja muutenkin alkukilometrit olivat kuin mistä tahansa länsimaasta. Mutta lystiä ei riittänyt pitkään ja mieleen hiipi epäilys, että tätäkö Romanian maantiet ovat, kynnöspeltoa. Totuus paljastui jonkin matkaa ajettuamme: tiet, ainakin pääväylät, ovat erinomaisessa kunnossa. Romania näyttäytyi meille ensimmäisenä päivänä kauniina vuoristo- ja peltomaisemineen, välillä vieri vieressä olevine kylineen, mummoineen ja vaareineen, vapaine kanoineen ja hevosajopeleineen. Työhevosten määrä oli silmiinpistävä. Teiden varsilla kaupattiin sieniä ja rypäleitä, muutamat kylät olivat erikoistuneet myymään monenlaisia käsityötuotteita. Jossain oli mustalaisväkeä tuputtamassa vattuja, hyvä etteivät auton alle tunkeneet kippoineen. Ostokset jäivät silti tekemättä, vaikka koreja ja tekstiilejä kävimmekin ihastelemassa. Ajomatka oli taas päälle 400 kilometriä, vaikka välillä meno oli hitaanpuoleista. Mutta kun ei ole aikatauluja, ei hitauskaan haittaa. Yöpaikan etsintä on aina oma juttunsa. Päivällä poikkesimme mukavanoloiselle kylänraitille kahvinkeittoon. Kun vastaavanoloista kylää ei illalla löytynyt yöpaikaksi, pysäköimme Matkakodin joen rannalle hotellin liepeillä olevalle pysäköintialueelle. Uskomme ja toivomme, että ohi kulkeva liikenne vähenee illan mittaan. Maisemana tänään joki ja sen takana korkea mäkirinne, jossa nautakarja laiduntaa. Mäkirinnettä on vähän joka puolella.

7 Erilaiset kohtaamiset ovat matkustamisen suola. Tämän aamuinen kohtaaminen tapahtui lähdön jälkeen huoltamolla tankatessa. Avulias polttoainemyyjä otti kontaktia englannin kielellään, jota ei kertomansa mukaan ollut oppinut koulussa. Muutaman vaihdetun ajatuksen ja tiedon kautta viestitimme hänelle ja hän meille, että samaa ihmisrotua olemme. Me matkalla jostain jonnekin ja hän sillä hetkellä hoitamassa hänelle uskottua tehtävää. Tankki täynnä kohti sunnuntaita viettävää romanialaismaisemaa. Kaupungin poikki virtasi vähävetinen joki, joka oli silti saanut kaikki vapaat jokirannat täyteen pikniciä viettäviä kaupunkilaisia. Vapaa-ajanvietto enteili edessä olevaa Karpaattien vuoristoa ja sen turistikyliä. Romanialaisen oloiset turistit olivat kansoittaneet tien varren kadut ja puistot. Tie mutkitteli korkeiden vuorten lomassa. Autoilevaakin väkeä oli paljon liikkeellä, mutta ei montaakaan matkailuajoneuvoa. Vuorten jälkeen maisema tasaantui. Viljeltyä peltoa auringonkukkineen ja maissia varsineen oli enemmän kuin Pohjois-Romaniassa. Ehkä vauraus siinäkin mielessä on keskittynyt lähemmäksi pääkaupunkia. Hevosvetoisia kärryjä ja paimenia karjoineen näkyi edelleen. Vaikka peltoaukeat ovat valtaisat, maatyöt hoidetaan vaatimattoman näköisin traktorein. Siinä voisi olla pohtimista ja ihmetyksen aihetta monelle suomalaiselle viljelijälle. Tie E60 johti meidät suoraan Bukarestin keskustaan, kuten kartta lupasikin. Zautzeskun palatsi jäi taakse, kun ajelimme valtavaa katua kohti keskustaa. Valtava on sana, joka kuvaa hyvin Romanian pääkaupunkia. Puistot olivat valtavan suuria, samoin mitoin oli kulkukoiria (Helsingin villikaniongelmakaan ei täältä katsoen tunnu valtavalta), oli valtavia keskustan kerrostaloja parvekkeineen. Keskustan alue oli ylipäätään paljon valoisampi ja vaaleampi kuin siitä ollut ennakkokäsityksemme. Bukarestista jäi mielikuva kauniina ja elinvoimaisena kaupunkina, jos nyt sitä hetken aikaa ristiin rastiin ajelleena on edes lupa mennä arvioimaan. Bukarestista jatkoimme kohti satamakaupunki Gonstantaa. Heti alkumatkasta oli paha auto-onnettomuus, jonka uhria tai uhreja lähdettiin kuljettamaan helikopterilla hoitoon. Se oli jo toinen näkemämme liikenneonnettomuus saman päivän aikana. Karpaateilla kolariautot olivat enää ihmeteltävinä tien reunassa, mutta sekin ihmettely hidasti liikennettä melkoisesti. Aina on aikaa mielikuvitukselle Romaniassa on tosi kiitettävästi poliiseja valvomassa liikennettä, välillä tuntuu että liiankin kanssa. Holtitonta ajotapaa se ei silti ole onnistunut poistamaan. Bukarestista alkoi moottoritie, jossa oli monen monta palvelupistettä: vessa, pysäköinti, roskikset ja valvojakin istuskeli paikalla. Enemmänkin palveluja olisi voinut olla, sillä opastauluihin niille oli varattu kuusi ruutua. Matkan edistyessä pisteitä oli edelleen, mutta loput olivat jostain syystä kiinni. Vaiheessa oli myös moottoritiemaksun rahastuspiste. Kaivoimme jo rahapussin esiin huomataksemme vain, että varsinaiset rahastuspisteet puuttuivat vielä. Vastassamme oli sunnuntain paluuliikenne. Kun pitkä moottoritieosuus päättyi, paluumatkaajien kulku puuroutui täysin, arviolta parinkymmenen kilometrin pituiseksi seisoskeluksi. Heräsi ajatus, että olikohan tuo viikonloppu meren rannalla sen väärti.

8 Ilta alkoi jo hämärtyä kun saavuimme Gonstantaan. Lähellä ranta-aluetta poimimme poikkikadun omakotialueelta ja yöpaikka oli siinä. Jormas kipaisi heti ilta-uinnille, minä jäin päivän ajoraadannasta (lähes 500 km) nääntyneenä seurailemaan kulkukoiraperheen elämää. Koirat, joita näkyi olevan melkein joka pihassa, pitivätkin melkoista elämää kunnes rauhoittuvat. Ehkä haukunta kuului niiden iltarutiineihin. Maisemana kotikatu, jossa ainakin osassa taloista asui hyvin toimeentulevia romanialaisia. Naapurin rakennustyömaa oli ulkonäön perusteella yksi niistä Aamulla aamu-uinnille ja skootterilla kylille. Kaupunki on suurenpuoleinen, mutta löysimme sieltä mukavia yksityiskohtia: aallonmurtajan, suulaita kalakauppiaita, hienon kasinorakennuksen ja beachin, jossa kävimme alkoholittomilla olusilla. Ajatelimme, että varmaan olimme ensimmäiset suomalaiset, jotka ovat ajaneet sinne skootterilla. Tuskin kaupunki muutenkaan on suomalaisten tuntema rantalomakohde, vaikka hyvin voisi olla. Matka jatkui Bulgariaa kohti. Rajalla tarkastus oli tarkin tähänastisista: tarvittiin passit ja auton paperit, skootterinkin paperit esiteltiin. Bulgarian puolelle ei päässyt ilman, että maksoi tiemaksun. Viidellä eurolla saisimme ajella Bulgariassa viikon. Tarra merkiksi tuulilasiin. Se on mukava matkamuisto. Tie huononi parantuakseen taas lähempänä Varnaa. Oli tasaista auringonkukkameripeltoa ja pitkää nousua ja laskua. Asutusta vain vähän. Varnan keskusta ei ollutkaan rantakaupunkia, ei ainakaan ensinäkemältä. Ajoimme vähän vahingossa ohi, mutta päätimme jatkaa, koska matkanteon kannalta suunta oli oikea. Vanha kartta kertoi myös, että saattaisimme löytää leirintäalueen. Se löytyikin, vaikka vähän hakemalla, muutaman kilometrin päässä päätiestä. Emme nähneet aihetta haastekamppailuun kenenkään kanssa Campinalue on pieni mökkikylä muiden vastaavien joukossa. Yksi hollantilainen matkailuauto ja pari saksalaiskaravaanaria olivat myös löytäneet paikan. Yön hinta kutakuinkin 10 euroa. Merikin oli, mutta sekin piti ensin löytää. Meren äärellä oli leireilemässä toistasataa eri-ikäistä judokaa, jotka parhaillaan pitivät kurinalaisia harjoituksiaan rannalla. Joukossa oli vöiden värien perusteella kaikkia eri judon arvoasteikkojen edustajia. Illalla aloimme katsella jotain Markolta lainatua dvd-elokuvaa. Uni voitti.

9 Maisemana tiheä lehtimetsä. Aidan takana toinen leirikylä mökkeineen ja kuopassa olevine leikkikenttineen, toisella puolella saksalaiskaravaanarit Aamulla tuli mieleen, että kaikki on suhteellista. Toiselle puolelle maapalloa pääsee lentokoneella tuntien istumisen jälkeen, mutta EU:n äärirajalta toiselle meneminen kestää matkailuautolla viikon ja vähän ylikin. Ajoimme skootterilla Varnaan ja pysäköimme keskustaan. Kohdalla oli kirjakauppa, josta löytyi riittävän tarkka Turkin kartta. Rantakin löytyi ja uimassa piti tietysti käydä. Parin tunnin Varnanvierailun jälkeen olimme valmiit palaamaan Matkakodille. Matkan oli määrä taas jatkua. Noin 60 kilometriä Varnasta oli ensimmäinen uuden näköinen turistialue, jossa selvästi oli panostettu itse asiaan. Näky oli kuin Teneriffalta tai Mallorcalta konsanaan. Kun matka jatkui tuli aina uusia ja uusia alueita, joukossa valtaisia kerrostaloalueita, jotka ulkonäollään kertoivat, että ne oli rakennettu turismia varten, joko omistusasunnoiksi tai hotelleiksi. Vesihuvipuistoja näimme useita. Tutun tuntuinen paikannimi oli muun muassa Nessepar, joka ilmeisesti elää uutta kukoistusaikaansa. Useita kymmeniä kilometrejä ennen rajaa tie huononi ja kierteli korkealla vuoristossa. Olimme jättäneet tankkauksen viimeisimmän karttaan merkityn bulgarialaiskaupungin varaan. Onneksi vuoristossa oli pienen kylän kupeessa huoltamo, jossa pysähdyimme. Ainakaan kaupunkimme kohdalla tien varressa ei tankkausmahdollisuutta enää olisi ollut. Muutenhan jakeluasemia on kaiken aikaa ollut melko kiitettävästi. Pahemmin ei ole tarvinnut haeskella. Bulgariassa ovat käytössä kyriliset kirjaimet. Pääteillä, varsinkin suurten kaupunkien liepeillä nimet on merkitty myös latinalaisin aakkosin. Muutenkin englannin kieli tekee tuloaan tai on jo tullutkin. Englantia osataan ja monissa mainostauluissa asia on esitetty englannin kielellä. Loppupätkälle lähdettäessä meikäläisittäin ymmärrettäviä tienviittoja ei enää joka risteyksessä ollutkaan. Venäjän alkeista oli kummasti nyt hyötyä. Juomavettä jonotettiin siellä missä muutkin Viimeiset kymmenet kilometrit vuoristossa olivat hiljaista puurtamista enimmäkseen huonolla tiellä: kanssa-autoilijoita ei paljoakaan ollut. Kesken kaiken oli kuitenkin poliisin tarkastusasema, jossa meidät ystävällisesti hymyillen vittoiltiin jatkamaan matkaa. Bulgarian ja Turkin raja-asema ansaitsisi aivan oman lukunsa tässä päiväkirjassa. Odotimme uneliasta rajanylityspaikkaa, jossa ei lisäksemme olisi paljonkaan kulkijoita. Ennakkoajatukset osoittautuivat vääriksi. Bulgarian pisteessä katsottiin paperit ja tiedot tallennetiin muistitikkuun, joka annettiin mukaamme. Seuraavalla tarkastusasemalla tikku sai olla vielä meillä, mutta sitä seuraava piste tikun jo tarvitsi.

10 Oltiin Turkin puolella. Kolmannella pisteellä piti mennä sisätiloihin, jossa papereitamme vietiin sinne tänne. Yksi ystävällinen tullimies kysyi jormakselta "mikä sun nimes on". Siis osasi ainakin sen verran suomea. Sitten käteltiin. Seuraavalla pisteellä ihmeteltiin, onko rekisterikilven IN-105 merkeistä osa numeroita vai kaikki kirjaimia, vai mikä on mitäkin. Vaikutti, että jollain pisteellä merkit oli tulkittu väärin. Selitimme. Viidennen pysäytyspisteen jälkeen lakkasin laskemasta pysähdysten määrää. Sieltä meidät ohjattiin takaisin, koska puuttui leimoja. Alkoi varsinainen rumba. Ensin tarjosimme papereita väärälle luukulle, jossa tosiasiassa taidettiin myydä vakuutuksia. Seuraavakin luukku oli väärä, ensin piti hakea poliisilta leimoja. Poliisi oli taas ystävällinen. Palasimme paikkaan,jossa tarkistettiin auton paperit. Greencardit olivat jääneet autoon, joten seuraavaksi niitä hakemaan. Auton paperit olivat kunnossa, kulman takana oli Customer control offise, johon meidät ohjattiin menemään seuraavaksi. Siellä falsettiääninen virkailija viittoili passejamme vilkaistuaan meitä menemään ulos. Ulkona ihmettelimme aiheesta, sillä ketään ei autotarkastuspisteellä ollut, mutta joukkoon liittyi pari muutakin ihmettelijää, joten päättelimme, että paikka todennäköisesti on oikea. Odoteltiin. Yksi paikalla olijoista kertoi ohittaneensa rajan kolmeen kertaan parin viikon aikana,mutta vastaavaa sählinkiä ei aiemmin ole ollut. Emme siis olleet väärässä sen suhteen, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Oli myös ajoneuvoja, jotka eivät selittelyitä kaipaa Lopulta falsettiääninen tuli, tutki autoja ja teki passeihin merkintöjä. Meidän vuoromme oli viimeisenä. Mies ei ollutkaan niin innokas tutkimaan Matkakotia kuin oletimme. Lue: ei tutkinut lainkaan. Kyseli kumpi kulkuneuvo kuuluu kellekin ja kun kerroimme, että molemmat molemmille, toisesta teki merkinnän toisen passiin ja toisesta toisen. Saimme luvan jatkaa viimeiseen tarkastuspisteeseen, jossa rajapoliisi huitoi ja ilveili. Sama mies joka palautti meidät edelliseen lähtöruutuun. Hänellä oli selvästi hyvässä mielessä hauskaa.mies pahoitteli myös byrokratiaa, koska Turkki ei ole EU:n jäsen. Derekoyn kylässä pysähdyimme, ostimme kaupasta leivän, näimme häivähdyksen kylän miesten vilkkaasta sosiaalisesta iltaelämästä ja ajoimme kylän ulkopuolelle suoran päähän parkkiin. Siinä oli seuraava yöpaikkamme. Tukkipuut ja kesken jäänyt liikerakennus toisella puolella, toisella rajalta tuleva maantie Peltomaisemia silmänkantamattomiin. Hypermarket Kipasta ruokaostokset matkaan. Loistava tie Istanbuliin asti. Istanbul ei ollutkaan meille helppo ohitettava. Uskoimme alkuun rouvaa, joka sai tehtäväksi opastaa meidät Tuzlassa sijaitsevalle camping-alueelle.

11 Rouva sekosi kai moniin rinnakkaisiin teihin ja lopulta jouduimme ajamaan kahdesti samaan moottoritien maksupisteeseen (maksutapa käteinen on turkiksi nakit). Melkoinen saavutus tietysti valtavan kokoisessa Istanbulissa. Kerran ajoimme myös maksupisteeseen, jossa nakit-mahdollisuutta ei edes ollut. Ratkaisimme tilanteen ajamalla korttimaksupisteestä suoraan läpi. Hälytin ulvahti soimaan samaan tapaan kuin kaupan varashälytin tekee. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt perään, mutta vielähän ei voi tietää minkälaisen tunnistuksen läpi olemme menneet. Ehkä sakot odottavat maasta poistuttaessa. Löysimme omin nokkinemme Tuzlaan, mutta leirintäaluetta ei löytynyt. Sattumalta kysyimme sitä hienomman puoleisen ravintolan henkilökunnalta, jonka mielestä oli ok, että ajamme Matkakodin ravintolan parkkipaikalle ja viivymme siinä vaikka useammankin päivän. Vuoronperään kävivät kurkistelemassa sisään ja osa sisälläkin. Kaukana unten mailla ja poissa turvattomasta maailmasta Kello oli jo neljän kieppeillä, joten skootteri nopeasti alas ja Istanbuliin. Matkaa oli lähes 50 kilometriä, eikä aavistustakaan, millainen Istanbul meidän tulisi löytää. Löysimme lopulta, ajettuamme ensin Burberryn, Tommy Hilfingerin ja kaikenlaisten muiden muotifirmojen omien liikerakennusten täyttämän kadun jälkeen monen mutkan kautta kävelykaduille, josta poimimme viihtyisän ravintolan. Päiväruokailu oli jäänyt väliin. Ajelimme myös jollain stadionalueella, jossa oli konsertti ja aivan valtavasti poliiseja vierivieressä mellakkaa ehkä odottamassa. Helikopterit pörräsivät taivaalla kun söimme turkkilaista illallistamme. Näimme siis vain jonkin osan Istanbulista ja vain toiselta laidaltaan. Mukava olisi sinnekin joskus palata. Takaisin Matkakodille löysimme ihmeen helposti. Ravintola oli täyttynyt asiakkaista ja piha täynnä autoja. Meren ranta ja tyylikäs ulkoilmakalaravintola Angelo Mercan ja asiakkaiden autot maisemana Oltiin Istanbulin laidalla, josta pois pääsy vaati hetken kiertelyn laitakaupungin keskustoissa. Lopulta näkyi tienviitta Ankaraan, jonka jälkeen löytyi helposti moottoritie, joka johdatti meidät oikeaan suuntaan. Moottoritie oli tietenkin maksullinen, mutta maksut ovat euroissa olleet vain noin 1,5-4. Ajo kohti Alanyaa oli mukavaa, kun Istanbulin ruuhkat helpottivat. Melkein aina tie oli nelikaistainen tai ainakin ylämäkiosuuksilla oli ohituskaista. Ei ihme, että päivän ajomatkalle tuli pituutta reippaasti yli 600 km. Ajo oli helppoa ja vaikka tietöitä oli paljon, ne hoidettiin niin, ettei liikenne siitä häiriintynyt tai pahemmin hidastunut. Välillä oli pitkiä ja loivia vuorten ylityksiä, välillä jyrkkiäkin, ja paljon oli tasaista maatakin vuorten välissä. Välillä maisemasta puuttui lähes kokonaan vihreä väri, mutta erilaisia ruskean ja oranssin sävyjä oli senkin edestä, jossain oli jopa vaaleanpunaista soraa.

12 Ajoimme jonkinlaisen posliini- ja keramiikkateollisuuden keskittymän halki. Paikallisen, yhden niistä, tehtaanmyymälän laajasta valikoimasta ostimme Matkakotiin uudet puurolautaset. Pysähdyimme jossain matkan puolivälissä ajatuksena ostaa leipää. Päädyimmekin sattumalta jonkinlaiselle linja-automatkalaisten puolimatkankrouville, jossa oli ruokaa tarjolla. Päätimme mekin syödä, sillä yksi monista tarjoilijoista puhui hyvää englantia. Vaihtoehtojen kysely oli helppoa ja pian lautasillimme mätettiin salaatteja ja lämminruokavaihtoehtoja. Tarjoilija oli kiinnostunut Suomesta ja sen naapurivaltioista, kielten samankaltaisuuksista, ihmisten yhtäläisestä ulkonäöstä. Suomalaisia, virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia hän piti ulkonäöltään keltaisena kansana. Mies oli kyllä ihan fiksu ja mukava, vaikka ajatus keltaisesta ei ihan heti itselle oikein aukeakaan. Turkin vuoristossa oli monenlaista kulkijaa Auton makeanveden säiliötkin tuli tankattua. Saimme vettä letkusta jollain Shell-huoltamolla. Huoltoasemia on tämän päivän ajomatkan varrella ollut varmaan sata, välillä vieri vieressä. Edellinen vesitankkaus tehtiin kai Liettuassa kastelukannun avulla. Viitat Antalyaan ilmestyivät tien varrelle jo varhain, joten oikealla tiellä pysyminen ei tuottanut vaikeuksia. Noin 150 kilometriä ennen Antalyaa piti valita kahden vaihtoehdon väliltä (loppupätkälle pääsi kahden eri kaupungin kautta). Valitsimme vaihtoehdon, jonka olimme kartaltakin katsoneet. Jossain vaiheessa huomasimme, että Turkissa nopeusrajoitukset taitavat enimmäkseen olla viitteellisiä. Pitkän päivämatkan kuluessa tuli ajettua reippaita ylinopeuksia, joista kotona poliisit ottaisivat kortin pois. Maisema oli illalla jo pimeä, mutta tiedossa oli, että ympärillä on maalaismaisema, kun pysähdyimme pellon reunaan puun alle Antalyan kautta Alanyan suuntaan Side Beachille. Antalyassa oli tietöiden vuoksi kiertoteitä, mutta Alanya oli jokaisessa risteyksessä kiitettävästi merkitty. Siden Sunwin-hotellin rantaan uimaan ja sen jälkeen hotellille fiilistelemään. Molemmat paikat olivat täpötäynnä lähinnä ruotsalaisturisteja. Suomen sanaa ei kuulunut missään. Muistivat meidän fillarimme ja kokoushuoneiden käytöt keväiseltä työyhteisömme koulutusmatkalta. Matkakoti herätti ihastusta ja pomomiehet tarjosivat juotavaa. Odotimme kun tutuksi käyneen musiikin säestämä allasjumppa päättyi, pulahdimme uimaan ja jatkoimme matkaa. Alanyan Oakissa Tarjan ja Pertin Oasiksen kerrostalokoti löytyi helposti ja nyt odottelemme heitä uima-altaalla virastoreissultaan. Tarjan ja Pertin kanssa kävimme Metro-tukussa, jonne Turkkiin rekisteröityneet vierasmaalaisetkin saavat asiakaskortin. Heidän ja meidän jääkaapit saivat täydennystä. Illalla Pertti loihti syötävää, meidän pyykit tuli pestyä ja mukava oli muutenkin vain olla ja jutustella.