Ohjaus- ja kehittämisyksikkö Dnro 32/32/13 Ritva Sahavirta

Transkriptio

1 1 (11) Talousrikossyyttäjät Virastojen päälliköt Ne bis in idem -kiellon tulkinnasta ja sen vaikutuksesta syyttäjäntoimintaan 1. Taustaksi Ne bis in idem -kieltoon liittyvä kansainvälinen ja kansallinen tulkinta ovat jatkuvassa muutoksessa. Tähän muistioon on koottu sen antohetken mukaisia tulkintasuosituksia ja menettelytapaohjeita syyttäjille. Oikeustila vakiintunee vasta ajan myötä. Vallitsevassa oikeustilassa syyttäjäkäytännön yhdenmukaisuuden päämäärä edellyttää syyttäjiltä erityistä aktiivisuutta ja tarkkaavaisuutta. Syyttäjäntoimintaan välittömästi vaikuttavia uusia oikeusohjeita voi sisältyä lakimuutoksiin, eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanottoihin sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisuihin. Alempien oikeusasteiden käytännössä voi ilmetä ristiriitaisuuksia ja sellaisia poikkeamia, että niistä on syytä hakea korkeimman oikeuden ratkaisuja. Edellä todetun johdosta syyttäjiä kehotetaan raportoimaan aktiivisesti oikeustilaa ja -käytäntöä koskevista havainnoistaan Valtakunnansyyttäjänvirastoon, jossa ne analysoidaan ja arvioidaan niistä mahdollisesti johtuva tarve jatkotoimiin, mukaan lukien tämän muistion sisältämien suositusten muuttaminen ja päivittäminen. 2. Mitä korkein oikeus päätti ratkaisussaan KKO 2013:59? Korkein oikeus muutti linjaustaan siitä, milloin ne bis in idem -periaate estää syytteen nostamisen asiassa, jossa hallinnollisen rangaistuksen määrääminen on jo vireillä. Aikaisemmin korkein oikeus oli ratkaisuissaan katsonut, että vain ns. peräkkäiset prosessit ovat kiellettyjä, mikä tarkoittaa sitä, että lainvoimainen hallinnollinen päätös estää rikosprosessin aloittamisen (res judicata). Uudessa ratkaisussaan korkein oikeus päätti, että myös nk. rinnakkaiset prosessit ovat kiellettyjä, jolloin jo hallinnollisen prosessin vireilläolo estää syytteen nostamisen (lis pendens). Korkeimman oikeuden ratkaisussa veronkorotusmenettely katsotaan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 4 artiklan tarkoittamaksi rikosasiaksi viimeistään silloin, kun verotuspäätöksessä on otettu kantaa veronkorotuksen määräämiseen tai siihen, ettei määräämiselle ole perusteita. Tätä ajankohtaa voidaan pitää vireilläolovaikutuksen luovana hetkenä. Ensin vireille tullut menettely estää uuden menettelyn aloittamisen.

2 2 (11) Muilta osin noudatetaan korkeimman oikeuden aikaisempaa ne bis in idem -oikeuskäytäntöä. 3. Miten ratkaisua KKO 2013:59 on tulkittava? Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetään valtion sisäisestä kahteen kertaan syyttämistä ja tuomitsemista koskevasta ne bis in idem -kiellosta. Sopimuksen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi ko. valtion lakien mukaan. Suomen perustuslain 21 :n on katsottu sisältävän saman kiellon. Koska ennen syytteen vireillepanoa määrätty hallinnollinen sanktio riittää estevaikutuksen synnyttämiseen, syyttäjän ei enää korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2013:59 jälkeen tarvitse arvioida hallintoprosessin lopullisuutta edelleen vireillä olevissa rikosasioissa. Lis pendens -vaikutuksen saa hyväkseen kuitenkin vain se osallinen, jolle rikosoikeudellisesta vastuusta vapauttava sanktio on määrätty. Estevaikutus muodostaa prosessin esteen, mutta ei vaikuta teon rangaistavuuteen. Estevaikutus tulee ottaa huomioon myös verorikkomusasioissa ja silloin, kun rangaistus on määrätty rangaistusmääräysmenettelyssä. 4. Syyttäjän syyteoikeus ja lainvoimaisen tuomion purkaminen Korkeimman oikeuden uusin linjaus perustuu tulkintaan Suomen perustuslain sisällöstä ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnosta. Se ei perustu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannanottoihin tai Euroopan unionin perusoikeussopimukseen. Näin ollen päätöksessä muutettua tulkintalinjaa on perusteltua soveltaa sen antopäivästä lukien, kunnes korkein oikeus mahdollisesti toisin päättää. Tällä ajankohdalla on merkitystä niissä tapauksissa, joissa tulisi arvioitavaksi, onko perusteita käyttää oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säädettyjä ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja. Syyttäjän kannalta sovellettavaksi saattaisi tulla 31 luvun 8 :n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu lainvoiman saaneen tuomion purkaminen rikosasiassa syytetyn eduksi. Purkamisen edellytyksenä on, että tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Lähtökohtaisesti voitaneen katsoa, että korkein oikeus ja sen oikeuskäytäntöä noudattaneet alemmat tuomioistuimet eivät ole ratkaisuissaan ennen soveltaneet lakia ilmeisesti väärin. Tätä tulkintaa tukee se, että korkeimman oikeuden enemmistön ratkaisusta KKO 2013:59 ilmenevä tulkinta perustuslakivaliokunnan kannanotosta (PeVL 9/2012 vp s. 4) kaksoisrangaistavuuteen on tiukempi kuin va-

3 3 (11) liokunnan oma myöhempi tulkinta siitä (PeVL 17/2013 vp s. 3). Perustuslakivaliokunta toteaa myöhemmässä lausunnossaan, ettei aikaisemmin lausutusta voida vetää suoria johtopäätöksiä voimassa olevien lakien tulkintaan. Sama viesti on luettavissa Valtiovarainvaliokunnan mietinnöstä 15/2013 vp. Syyttäjällä ei ole syyteoikeutta vireillä olevassa rikosasiassa, jossa ne bis in idem -estevaikutus tulee sovellettavaksi. Näin ollen sellaisesta syytteestä, jossa hallinnollinen sanktio on tullut vireille ennen syytteen vireille tuloa, syytteestä on perusteltua luopua. Jos syyte on tullut vireille ennen hallinnollisesta sanktiosta päättämistä, syyteoikeus säilyy ja hallinnollinen sanktio tulee poistaa. Poistamisesta huolehtii sanktion määrännyt viranomainen. Syyte tulee vireille, kun haastehakemus toimitetaan käräjäoikeudelle tai syyttäjähaaste annetaan tiedoksi (ROL 5:1.2). Veronkorotusprosessin tulkitaan ratkaisussa KKO 2013:59 tulevan rikosprosessiin rinnastettavalla tavalla vireille, kun korotuksen määräämispäätösvaltaa on käytetty. Syyttäjällä ei pääsääntöisesti ole perusteita hakea purkua syytetyn eduksi ne bis in idem -estevaikutuksen takia ennen annetuissa tuomioistuinten ratkaisuissa, koska Suomen lakia ei voitane katsoa näissä päätöksissä sovelletun ilmeisesti väärin. Korkeimman oikeuden vastauspyyntöihin ne bis in idem -asioissa on kuitenkin aina vastattava. 5. Hallinnollisen sanktion rinnastamisesta rangaistukseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään päätöksestä Engel v. Alankomaat lähtien kehittänyt ns. Engel -kriteerejä. Niitä käytetään sen arvioimiseen, koska hallinnollista sanktiota voidaan yksittäistapauksessa pitää rangaistukseen rinnastettavana seuraamuksena. Kriteerejä on kehitetty edelleen esimerkiksi tapauksissa Jussila v. Suomi (veronkorotus), Zolotukhin (järjestysrikkomus), Ruotsalainen (polttoainemaksun korotus), Maresti (järjestysrikkomus) ja Kurdov ja Ivanov (hallinnollinen sakko). Engel -kriteerit eivät soveltamisalaltaan ole täysin selkeät, vaan niitä tulkitaan joustavasti ja tapauskohtaisesti. Arviointi on lisäksi kokonaisarvostelua. Yleensä on katsottu, että hallinnollisen seuraamuksen on ollakseen rangaistuksen luonteinen oltava yleisesti sovellettava, eli sitä ei ole säädetty koskemaan vain erityisryhmiä kuten sotilaita, vankeja, virkamiehiä tai asianajajia. Jos kuitenkin muut Engel -kriteerit ovat vahvoja, myös erityisryhmälle tarkoitettu hallinnollinen seuraamus voidaan tulkita rikosoikeudelliseen seuraamukseen rinnastettavaksi. Kurinpitorangaistuksista on esimerkiksi vain yksi korkeimman oikeuden ratkaisu (KKO 2012:46), jossa katsotaan, ettei vangille määrätty kurinpitorangaistus synnytä estevaikutusta. Lähtökohtana voitaneen pitää, että hallinnollisen seuraamuksen määrääjän tulee olla julkisoikeudellinen yhteisö - esimerkiksi Asianajajaliitto tai tuomioistuin tai muu valtion elin. Selvää ei kuitenkaan ole tulkitaanko virkamiehen työsuhteen irtisanova

4 4 (11) valtion elin myös työnantajan asemassaan julkisoikeudellista valtaa käyttäväksi. Tulkinnanvaraista on myös se, kuinka selvästi seuraamuksen määrääjän tulee olla julkisoikeudellinen yhteisö. Hallinnollisten seuraamusten tulee kuitenkin olla ennaltaehkäiseviä ja niillä on oltava rankaisullinen tarkoitus kuten rikosoikeudellisilla rangaistuksilla. Tästä johtuen verojen ja maksujen useampikertaiset korotuksen voidaan usein tulkita rangaistuksiksi (KKO 2010:45, 2010:46, 2010:46, 2010:82, 2011:35, 2011:80, 2011:111, 2012:55, 2012:71, 2012:106 ja 2013:59). Rangaistuksen luonteisia voisivat olla esimerkiksi ylikuormamaksu ja ympäristölainsäädäntöön liittyvät useampikertaiset maksut. Rangaistuksen luonteisia eivät ole verojen ja maksujen pääomat tai niille laskettavat viivästysseuraamukset tai esimerkiksi lastensuojeluun liittyvät lapsen suojelemiseksi tehtävät toimet. Oikeuskäytäntöä ei ole siitä, miten tulisi suhtautua esimerkiksi liiketoimintakieltoon tai kunnallisiin teettämisuhkasakkoihin. Rikosoikeudellisena seuraamuksena ei voida pitää hyvin vähäisiä hallinnollisia seuraamuksia. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa on tähän asti arvioitu lähinnä sellaisten veronkorotusten rangaistuksenluonteisuutta, jotka on määrätty kulloisenkin verolain ankarinta korotuksen määräämisen mahdollistavaa säännöstä soveltaen. Oikeuskäytäntöä ei siten ole tapauksista, joissa veronkorotus olisi määrätty lievempien säännöksen perusteella. Joissain tapauksissa veronkorotusten euromäärä on kuitenkin ollut varsin alhainen. Edellä todetun johdosta tapauksissa, joissa oikeuskäytännön tai Engel -kriteerien perusteella ei ole täysin selvää, että kyseessä oleva hallinnollinen seuraamus rinnastuu ihmisoikeustuomioistuimen tarkoittamalla tavalla rangaistukseen, syyttäjän on perusteltua hakea tuomioistuimen ratkaisu oikeustilan selkeyttämiseksi. 6. Syyksilukemisesta erillisessä rikosprosessissa Ne bis in idem -vaikutus edellyttää, että samalle henkilölle on kahdessa eri rikosprosessina pidettävässä menettelyssä määrätty samasta teosta kaksi eri rikosoikeudelliseen rangaistukseen rinnastuvaa seuraamusta. Seuraamusten määrääminen tulee molemmissa menettelyissä perustua rikoksena pidettävän teon syyksilukemiseen. Samalle vastaajalle voidaan samassa menettelyssä tuomita useita seuraamuksia samasta teosta. Näin ollen tulkintatilanteita voi syntyä vain, jos esimerkiksi velallisen rikoksesta määrätään eri menettelyissä vankeutta ja liiketoimintakielto tai rattijuopumuksesta vankeusrangaistuksen lisäksi ajokielto. Vakiintunutta oikeuskäytäntöä ei ole siitä, miten tulisi suhtautua hallinnolliseen väliaikaiseen ajokortin peruuttamiseen ja sitä seuraavaan rattijuopumusta koskevaan rikosoikeudenkäyntiin. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on ratkaisu (Nilsson ), jossa katsottiin, ettei ajokortin peruuttaminen merkinnyt uutta oikeudenkäyntiä rikosasiassa ja että se kuului Ruotsin oikeuden mukaiseen kokonaisseuraamukseen törkeästä rattijuopumuksesta ja ajokortitta ajosta. Ruotsissa lopullinen ajokiellon määrääminen edellytti tuomioistuimen ratkaisua pääasiassa.

5 5 (11) Näin ollen lääninhallitus peruutti ajokiellon väliaikaisesti ennen rikosprosessia ja vasta tuomion jälkeen teki lopullisen ajokieltopäätöksen. Ihmisoikeustuomioistuin arvioi, ettei kyseessä ollut sopimusrikkomus, koska rikoksena pidettyä tekoa ei luettu vastaajalle syyksi kahdesti, vaikka perustelujen mukaan ko. tapauksessa ajokieltoa oli kuitenkin pidettävä rikosoikeudellisena seuraamuksena jo ankaruutensakin takia, koska se oli ollut voimassa puolitoista vuotta. Suomalaisen väliaikaisen ajokiellon määräämisen ei voitane katsoa sisältävän syyksilukemista. Vastaavasti eri menettelyissä käsitellyt rangaistuksen määrääminen syyksiluetusta rikoksesta ja siihen liittyvä menettämisseuraamuspäätös voivat aiheuttaa keskustelua. Ihmisoikeustuomioistuin on tapauksessa Capitani ja Campanella katsonut, että Italian mafialakien mukainen konfiskaatio, joka ei perustu rikoksen tekemiseen, vaan tarpeeseen estää omaisuuden laiton ja yhteiskuntavaarallinen käyttö tapauksissa, joissa sen alkuperää ei voitu hyväksyttävästi esittää, ei ole rangaistukseen rinnastettava seuraamus. Tapauksessa ei todettu sopimusrikkomusta, koska turvaamistoimimenettelyssä ei päätetty rikokseen syyllistymisestä, vaan sillä pyrittiin estämään rikoksen tekeminen. Suomalaisessa järjestelmässä konfiskaatiolla estetään rikollisen hyötyminen rikoksestaan. Konfiskaatiota koskevassa päätöksessä ei lueta uudelleen samaa rikosta syyksi, vaan määrätään rikoksella saatu omaisuus valtiolle menetetyksi. Ns. nettomääräisessä menettämisseuraamuksessa ei voitane katsoa syntyvän ne bis in idem -estevaikutusta. Epävarmaa on, voitaisiinko bruttomääräisen konfiskaation rikoshyödyn ylittävää osaa pitää jossain tilanteissa rangaistuksenluonteisena seuraamuksena. Aikaisemmin katsottiin, että seuraamusluonteinen päätös syyttämättä jättämisestä ja päätös esitutkinnan rajoittamisesta eivät tule siten lopullisiksi, että niissä voitaisiin katsoa luetuksi rikos syyksi ne bis in idem -estevaikutuksen synnyttävällä tavalla. Ratkaisun KKO 2013:59 jälkeen tilanne on epäselvä, mutta voitaneen todeta, ettei kummassakaan tapauksessa syyte tule vireille siten kuin po. tuomio näyttäisi edellyttävän. 7. Hallinnollisen prosessin alkamisesta Ratkaisun KKO 2013:59 voidaan tulkita merkitsevän sitä, että ne bis in idem -estevaikutus ulottuu kaikkiin menettelyihin, joiden seurauksena samalla vastaajalla on vireillä samanaikaisesti kaksi menettelyä, joissa voidaan määrätä rangaistuksena pidettävä seuraamus samasta teosta. Jotta menettelyjen rinnakkaisuus voidaan todeta, on tiedettävä, milloin kukin prosessi alkaa. Edellä todetun mukaisesti rikosasia tulee vireille, kun syyte toimitetaan käräjäoikeudelle tai syyttäjähaaste annetaan vastaajalle tiedoksi. Hallinnollisten menettelyjen osalta voi joskus olla epäselvää, mistä ajankohdasta mahdollisesti seuraamukseen johtava prosessi alkaa. Tällä ajankohdalla on olennainen vaikutus silloin, kun arvioi-

6 6 (11) daan, kumpi menettelyistä on aloitettu ensin. Ratkaisussa KKO 2013:59 annetaan oikeusohje siitä, milloin ne bis in idem -estevaikutuksen alkamisajankohtaa arvioitaessa veronkorotusprosessin on katsottava alkaneen. Ratkaisun kohdassa 32 todetaan, että verotusmenettely voidaan katsoa ihmisoikeussopimuksen tarkoittamaksi rikosasiaksi viimeistään silloin, kun veronkorotus määrätään tai tehdään päätös siitä, ettei veronkorotukseen ole perusteita. Veronkorotuksen määräämisajankohta ilmenee verotuspäätöksestä. Ennen Verohallinto määräsi veronkorotuksen pääsääntöisesti samassa menettelyssä kuin muutkin samaan perusteeseen liittyvät veroseuraamukset. Tämä johtui siitä, että lainsäädäntö velvoitti korotuksen määräämiseen eikä harkintavaltaa ollut. Jos Verohallinto kuitenkin poistaa ennen syytteen vireille tuloa määrätyt veronkorotukset, ne bis in idem -estevaikutus ei synny. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:78 todennut, että veronkorotuksen määrääminen estää rikosasian tutkimisen myös siinä tapauksessa, että muutoksenhakuaste on syytteen vireille tulon jälkeen kumonnut ja palauttanut veronkorotusta koskevan asian uudelleen käsiteltäväksi. Tullirikosasioissa on jokaisen jutun osalta erikseen tarkistettava, onko veronkorotus määrätty, koska Tullilla on asiassa harkintavaltaa. Tulli on jo jonkin aikaa pyrkinyt jättämään korotukset määräämättä asioissa, joissa rikostutkinta aiotaan aloittaa. Joissain tapauksissa voi olla ongelmallista todeta, onko hallinnollista, rangaistuksena pidettävää seuraamusta harkittu, mutta sen määräämisestä luovuttu jutun hylkäämistä vastaavalla tavalla. Tällainen on tilanne esimerkiksi veronkorotuksen määräämättä jättämisen osalta. Käytännössä tällöin on selvitettävä, onko Verohallinto tai Tulli harkinnut korotuksen määräämistä, mutta luopunut siitä syytteen hylkäämiseen rinnastuvalla tavalla. Verohallinnon ollessa maksuunpanijana asian voi selvittää verotarkastuskertomuksesta. Jos se sisältää verotusesityksen (virheluettelo) syyteharkinnan kohteena olevasta teonkuvauksesta, veronkorotusta voidaan tulkita harkitun ja estevaikutus syntyy. Koska Tullilla on veronkorotusten määräämisessä harkintavaltaa, asia tulee erikseen selvittää yksittäistapauksittain. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2013:59 koskee vain veronkorotuksia. Varmuutta ei ole siitä, mistä ajankohdasta alkaen muut hallinnolliset menettelyt mahdollisesti tulevaisuudessa tulkitaan ihmisoikeussopimuksessa tarkoitetuiksi rikosasioiksi. Tämän vuoksi syyttäjän on perusteltua selvittää jokaisessa yksittäistapauksessa, millaisessa hallinnollisessa menettelyssä seuraamus on määrätty. Syyttäjän tulee huolehtia siitä, että ei pane syytettä vireille asioissa, joissa rangaistukseen rinnastuva seuraamus on määrätty tai määrääminen on päättynyt hylkäämiseen rinnastuvaan menettelyn lopettamiseen tai määräämistä koskeva menettely on vireillä, eikä sitä poisteta ennen syytteen nostamista. Prosessiekonomian takia tällainen selvitys on syytä tehdä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta voimavaroja ei kuluteta sellaisten asioiden käsittelemiseen, joissa syyttäjällä ei edellä todetun mukaisesti ole syyteoikeutta.

7 7 (11) Niissä tapauksissa, joissa estevaikutus mahdollisesti syntyy sellaisen hallinnollisen sanktion perusteella, jonka luonteesta rangaistuksenluonteisena seuraamuksena ei ole vakiintunutta oikeuskäytäntöä, asia on perusteltua saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi. 8. Samasta vastaajasta Suomessa rikosoikeudellisen seuraamuksen kohteena voi olla vain luonnollinen henkilö paitsi silloin, kun oikeushenkilö tuomitaan maksamaan yhteisösakko. Ne bis in idem -periaate estää syytteen nostamisen tilanteissa, joissa sama luonnollinen henkilö on jo saanut hallinnollisen sanktion, josta hän on henkilökohtaisesti vastuussa eli sanktio voidaan panna täytäntöön tätä luonnollista henkilöä vastaan. Estevaikutuksen syntyminen edellyttää, että hallinnollinen sanktio on myös tosiasiallisesti määrätty tälle henkilölle. Riittävää ei ole, että tällaiseen määräämisharkintaan ei ole ryhdytty, tai viranomaisen tekemän virheen takia vaikutus ei ulotu tähän henkilöön. Näin ollen esimerkiksi verotusoikeuden vanhentuminen tai se, ettei korotusmenettelyyn ryhdytä lainkaan, eivät synnytä estevaikutusta. Edellä todetuin perustein ne bis in idem -estevaikutus voi ulottua myös luonnolliseen henkilöön, joka henkilökohtaisesti vastaa verosta ja veronkorotuksesta, joka on määrätty elinkeinoyhtymälle, joka ei ole erillinen oikeushenkilö (KKO 2011:111) tai henkilöyhtymälle (avoin tai kommandiittiyhtiö tai kuolinpesä, KKO 2012:71). Näin ollen henkilöyhtiölle määrätty veronkorotus on aina este määrätä samasta teosta yhtiön toiminnasta vastanneelle luonnolliselle henkilölle rikosoikeudellinen rangaistus välittömän veron välttämisestä. Arvonlisäverosta yhtiömies lain mukaan vastaa vain, kun verovastuu on verotuspäätöksessä hänelle määrätty. Estevaikutus ei ulotu osakeyhtiölle määrättyyn veronkorotukseen, vaikka kyseessä olisi ns. yhden miehen yhtiö, koska luonnollinen henkilö ei Suomessa vastaa yhtiölle määrätystä veronkorotuksesta. Veronkorotusta ei voida ulosmitata osakkeenomistajan tai yhtiön puolesta toimineen omaisuudesta. Tämän hetkisen tulkinnan mukaan rangaistusta ei ole määrätty samalle taholle kahteen kertaan, jos henkilö tuomitaan rangaistukseen osakeyhtiön verotuksessa tehdystä veropetoksesta ja hänelle on lisäksi määrätty henkilökohtaisessa verotuksessaan veronkorotus (Isaksen v. Norja ). Syyttäjän tulee arvioida mahdollisimman varhaisessa vaiheessa rikosprosessia, milloin tutkinnan kohteena on asia, jossa estevaikutus syntyy, jos epäilty/vastaaja on jo saanut samasta asiasta hallinnollisen sanktion. Epäselvissä ja tulkinnanvaraisissa tapauksissa on pyrittävä kehittämään oikeuskäytäntöä viemällä asia tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tuomioistuinten ratkaisuista, jotka syyttäjän käsityksen mukaan eivät ole yhtenäisiä kunakin hetkenä vallitsevan oikeuskäytännön kanssa, on perusteltua valittaa hovioi-

8 8 (11) keuteen tai hakea valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. 9.Samasta teosta Ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan asian samuus arvioidaan teon konkreettisten tosiseikkojen perusteella. Veronkorotuksen perusteen ja syytteen teonkuvauksen on näin ollen oltava tosiseikoiltaan olennaisilta osiltaan samat tai lähes samat (esim. KKO 2010:45, Zolotukhin ). Tämä saattaa asettaa uusia vaatimuksia myös sille, miten syytteen teonkuvaus kirjoitetaan jutuissa, joissa on ennakoitavissa, että ne bis in idem -estevaikutuksesta syntyy keskustelua. Käytännössä joudutaan usein arvioimaan tilanteita, joissa verovelvollinen on samassa asiakokonaisuudessa välttänyt veropetoksen tunnusmerkistön täyttävällä tavalla useita verolajeja. Nykyisen korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan (KKO 2011:80, KKO 2012:106) teon samuutta arvioidaan näissä tapauksissa verovuosittain ja verolajeittain. Veropetoksen tunnusmerkistö täyttyy kunkin verolajin osalta asianomaisen verolain mukaisesti. Vaikka teon taustalla saattaa olla useamman verolajin osalta samojen myyntitulojen ilmoittamatta jättäminen, täyttyy veropetoksen tunnusmerkistö eri tavoin arvonlisäveron ja tuloveron osalta. Rikoksen täyttyminen arvioidaan siten eri verolajien osalta erilaisten tosiseikkojen perusteella. Tämän on perusteltua näkyä myös syytteen teonkuvauksessa. Samuuden arvioinnissa vaikutusta on lisäksi verokausilla ja tulolähteillä. Jos hallinnollinen sanktio ja syyte eivät koske samoja tosiseikkoja, estevaikutusta ei synny. Teon samuutta koskevan oikeuskäytännön perusteella henkilöä voidaan syyttää myös velallisen epärehellisyydestä, kun hän on perusteettomasti ottanut osakeyhtiön varoja itselleen, ja veropetoksesta, kun hän on jättänyt ilmoittamatta nämä varat henkilökohtaisessa verotuksessaan. Historiallisesti kyse on eri tapahtumista, vaikka kohteena olisivatkin samat varat. Syytteen teonkuvaukset eroavat toisistaan, koska tunnusmerkistötkin ovat erilaiset. Tekoajatkaan eivät vastaa toisiaan. Velallisen epärehellisyyden asianomistajien piiri voi myös erota verorikoksen asianomistajatahosta. Harmaassa taloudessa esiintyy usein menettelyä, jossa toisistaan riippumattomat työnantaja ja työntekijä sopivat keskenään, että palkka maksetaan toimittamatta ennakonpidätyksiä ja työnantajan sosiaaliturvamaksuja. Työnantajana toimiva osakeyhtiö syyllistyy menettelyssä veropetokseen, kun se jättää ilmoittamatta omassa verotuksessaan maksamansa palkat ja niistä toimitettavat ennakonpidätykset ja työnantajan sosiaaliturvamaksut. Työntekijä voi syyllistyä joko omaan henkilökohtaiseen veropetokseen, kun hän laiminlyö ilmoitusvelvollisuutensa verottajalle, tai avunantoon työnantajansa veropetokseen. Jos kyseessä on ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöminen kummankin verovelvollisen verotuksessa, kyse on kahden eri verosubjektin erillisissä verotuksissa tehdyistä veropetoksista. Jos työntekijää syytetään avunannosta työnantajan veropetokseen, tekoa ei voi kuvata niin, että työntekijä olisi laiminlyönyt työnantajalle kuuluvan il-

9 9 (11) moitusvelvollisuuden, vaan työntekijä on edistänyt työnantajan veropetosta sopimalla mustan palkan maksamisesta. Työntekijä ei myöskään vastaa työnantajalle määrätystä veronkorotuksesta. Perusteltavissa on sellainen tulkita, että suhteessa työnantajan veropetokseen työntekijä ei saa kahta erillistä sanktiota, vaan vain rikosoikeudellisen seuraamuksen. Työntekijän henkilökohtaisessa verotuksessa määrätty veronkorotus taas koskee työntekijän oman ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömistä tai väärän tiedon antamista ilmoituksella. Se voi synnyttää estevaikutuksen suhteessa veropetokseen, johon työntekijä on syyllistynyt omassa verotuksessaan, mutta ei suhteessa työnantajan veropetokseen, johon työntekijä on vain avunantaja. Työntekijää on kuitenkin perusteltua syyttää joko vain omassa verotuksessaan tehdystä veropetoksesta tai vain avunannosta työnantajan veropetokseen. Syytteen teonkuvauksesta tulee myös yksilöidysti ilmetä, mistä konkreettisesta tapahtumasta syytetään. Kahtena erillisenä tekona voitaneen pitää myös nk. kuitinkirjoittajan toimia, kun hän edistää päätekijän veropetosta toimittamalla tälle vääränsisältöisiä kuitteja ja ottaa vastaa palkkion tästä menettelystä. Näissä tilanteessa on perusteltua, että kuitinkirjoittajalle maksettua palkkiota vaaditaan kokonaisuudessaan menetettäväksi valtiolle rikoshyötynä, eikä käsitellä sitä verotettavana kuitinkirjoittajan henkilökohtaisena tulona, joka pitäisi ilmoittaa veroilmoituksella. Ne bis in idem -estevaikutuksen arvioiminen edellyttää, että syytteessä kuvataan selkeästi ja yksilöidysti verolajeittain ja verokausittain, mihin konkreettisiin tosiseikkoihin kukin syytekohta perustuu. Eri verolajeihin kohdistuvat teot tulisi kuvata eri syytekohdissa. Jos teonkuvaukset eroavat toisistaan verokausittain tai verolajeittain, erot on tarkasti kuvattava teonkuvauksessa. Jälkikäteen tulee olla mahdollista havaita, mistä teosta vastaajalle on rangaistusta vaadittu. 10. Lakiehdotuksesta HE 191/2012 Eduskunta säätänee jo voimaan tulevan uuden lain (Laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, HE 191/2012 vp). Sen tarkoituksena on mahdollistaa se, että Verohallinto voi jättää veronkorotuksen määräämättä asioissa, joista se tekee rikosilmoituksen. Lain voimaan tultua Verohallinnon tehdessä rikosilmoituksen veronkorotusta ei pääsääntöisesti ole määrätty. Jos korotus kuitenkin on määrätty, se voidaan tietyin tiukin edellytyksin poistaa, jos rikosprosessin aloittaminen katsotaan tarpeelliseksi. Jos verorikosta koskevan rikosilmoituksen on tehnyt muu kuin Verohallinto tai Tulli, syyttäjän on esitutkinnan alussa huolehdittava siitä, että mahdollinen ne bis in idem -estevaikutus selvitetään. Valtiovarainvaliokunnan mietinnön 15/2013 vp mukaan uudessa laissa olevaa voi-

10 10 (11) maantulosäännöstä tulkitaan siten, että ennen uuden lain voimaantuloa määrättyihin veronkorotuksiin sovelletaan lakien voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Soveltamisessa otetaan kuitenkin aina huomioon, mitä voimassa oleva oikeustila korkeimman oikeuden ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa edellyttää. Näin ollen ennen lain voimaan tuloa määrättyä veronkorotusta ei voi poistaa uuden lain perusteella, eikä syytettä samasta asiasta ole niin ollen perusteltua nostaa. Valtiovarainvaliokunta on katsonut, että uudessa laissa on ensisijaisesti kyse prosessuaalisesta uudistuksesta, eikä lievemmän lain periaatetta sovelleta. Se tarkoittaa, että ennen lain voimaan tuloa määrätyt veronkorotukset estävät syytteen nostamisen samasta asiasta. Jos korotusta ei ole määrätty, syytteen kohteena voi kuitenkin olla teko, joka on tehty ennen lain voimaantuloa. Syyttäjien on perusteltua saattaa ylemmän tuomioistuimen ratkaistavaksi lain voimaantultua mahdolliset veronkorotuksen poistamiseen ja lievemmän lain periaatteen tulkintaan liittyvät soveltamisongelmat. Uusi lainsäädäntö korostaa entisestään Verohallinnon edustajien, erityisesti asianvalvojien ja syyttäjien yhteistyön tärkeyttä. Lakien voimaantultua on jokaisessa verorikosasiassa ennen syytteen nostamista tarkistettava asianvalvojalta, että mahdollisesti jo määrätyt korotukset on poistettu. Lisäksi syyttäjien tulee viipymättä toimittaa asianvalvojille ja Tullin edustajille verorikosasioissa tekemänsä esitutkinnan rajoittamista, syytteen nostamatta jättämistä ja syytteen peruuttamista koskevat päätöksensä, jotta asianosaisena olevalla veroviranomaisella on mahdollisuus arvioida omia toimenpiteitään asiassa. Ohjaus- ja kehittämisyksikön päällikkö, valtionsyyttäjä Tiedoksi: Verohallinto Keskusrikospoliisi Helsingin poliisilaitos

11 11 (11) <ASIA> <TEKSTI> <NIMIKE> <NIMI> Liitteet Tiedoksi <LIITTEET> <TIEDOKSI>