Suurlähettiläs Klaus Castrén

Transkriptio

1 Suurlähettiläs Klaus Castrén Antti Matikkala Kunniamerkkialan pitkäaikainen vaikuttaja, suurlähettiläs Klaus Castrén kuoli 17. tammikuuta Huhtikuun 13. päivänä 1923 syntynyt Castrén ilmoitti syntymäpaikakseen Suomenlinnan, joka oli hänen vanhempiensa tuolloinen vakituinen kotipaikka. Hänen mieluisin leikkipaikkansa oli Ehrensvärdin hautamuistomerkissä kuvattujen Serafiimiritarikunnan ketjujen päällä: Mitä sopivin leikkipaikka tulevalle kunniamerkkiasioita hoitavalle protokollapäällikölle!, kuten hän itse totesi. 1 Eräät Suomen ritarikuntalaitoksen keskeiset toimijat kuuluivat Castrénin perhe- ja ystäväpiiriin. Castrénin kummisetä, jääkärikenraaliluutnantti Lauri Malmberg (Suomen Valkoisen Ruusun ja vuodesta 1942 myös Suomen Leijonan ritarikunnan hallituksen jäsen ) ja ritarikuntien pitkäaikainen sihteeri, kenraalimajuri Ragnar Grönvall olivat hänen isänsä palvelustovereita Kenttätykistörykmentti 1:ssä. Malmberg ei ristiäislahjaksi antamaansa hopeapikaria lukuun ottamatta [ ] koskaan millään tavoin muistanut kummipoikaansa ennen kuin järjesti kotijoukkojen komentajana 1941 tämän siirron Jalkaväen Koulutuskeskus 1:stä Ratsuväen Koulutuskeskukseen. 2 Nuoruudessaan Castrén asui Bulevardilla talossa, jossa asui myös vapaaherra E. F. Wrede, hänen tulevan vaimonsa eno, mutta Wredeä hän ei kuitenkaan lähemmin tuntenut. Ansioistaan Mannerheimin yksityissihteerinä ainoan 2. luokan Vapaudenristin miekkojen ja punaisen ristin kera saanut kanslianeuvos Erik Mandelin oli Castrénin vaimon isä, Mannerheim yksi hänen vaimonsa kahdestakymmenestä kummista. 1. Suurlähettiläs Klaus Castrén. Kuva Jussi Aalto Virkatehtävissään Castrén tuli tekemisiin kunniamerkkiasioiden kanssa jo palvellessaan Kölnin kaupallisessa edustustossa va. avustajana. Everstiluutnantti Joseph Veltjensin pojan tiedusteltua 1954 voisiko hän hankkia Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkin miekkoineen isänsä sodan aikana kadonneen kunniamerkin tilalle, Castrén vastasi tämän olevan mahdollista. Asia kuitenkin raukesi sillä kertaa Veltjensin pojan pidettyä lunastushintaa liian korkeana. 3 Ulkoasiainministeriön pro- 53

2 tokollaosastolla Castrén palveli ensimmäisen kerran , ja kuten professori Timo Soikkanen on todennut, Kunniamerkkiasioissa valtikka alkoi 1960-luvun lopulla siirtyä va. ulkovaltojen lähettiläiden esittelijälle Klaus Castrénille. Hänestä tuli 1970-luvun auktoriteetti, joka myös kirjoitti aiheesta. 4 Protokollaosaston osastopäällikkönä Castrén toimi Muisto siitä, miten hän itse Washington D.C:ssä palvellessaan oli saanut Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin kuriiripostia jakavan kanslia-apulaisen hänen työpöydälleen heittämässä pienessä paketissa, sai Castrénin protokollapäällikkönä laatimaan ulkoasiainministeriön edustustoille 1973 lähettämät ohjeet suomalaisten kunniamerkkien luovuttamisesta arvokkaalla tavalla. 5 Vuonna 1975 ulkoasiainministeriö julkaisi Castrénin toimittaman ranskankielisen teoksen suomalaisista ritarikunnista, Les Ordres nationaux de la Finlande. Castrénin puoleen käännyttiin kunniamerkkiasioissa toki myöhemminkin ja ritarikuntien varakanslerina toiminut suurlähettiläs Jorma Vanamo konsultoi häntä kun kunniamerkkien käyttösääntöjä muutettiin. Kaikki uudistukset eivät tosin miellyttäneet Castrénia, jonka mielestä oli tyylikkäämpää olla kantamatta kaularistejä kravattien kanssa oli sitten kyseessä siviilipuku tai m/58. 6 Jopa eräille ritarikuntien hallituksen jäsenille ja entisille protokollapäälliköille näyttää edelleen olevan epäselvää, että nykyisten sääntöjen mukaan I luokan komentajamerkin rintatähteä tummassa puvussa kannettaessa mitään kaularistiä ei saa samanaikaisesti kantaa; sama koskee suurristin kantajia. 7 Castrén totesi, että Siinä (sekasotkussa!) sitä siis ollaan kun myös kaularisti ja rintatähti hyväksyttiin käytettäväksi tummassa puvussa. Olisi pitänyt pitäytyä pelkässä frakissa! Tätä ehdotin suurlähettiläs Vanamolle hänen aikoinaan kysyessään mielipidettäni ja ollessaan ymmärtääkseni painostuksen kohteena. 8 Diplomaattimuistelmiaan Castrén ei kirjoittanut, mutta nimimerkillä Observateur hän julkaisi kunniamerkkimuistelmansa, Kunniamerkkien kertomaa, jonka motto oli: Muoto on sisältöä. Miniatyyrien käytön suhteen Castrén oli vanhojen sivistysmaiden kannalla: niissähän juhlapuvun (frakin) kanssa kannetaan pääsääntöisesti pienoiskunniamerkkejä eikä suuria kunniamerkkejä, joiden katsotaan kuuluvan vain univormupukuiselle palveluskunnalle ja sotilaille. 9 Castrénin kirjoittaman muistion pohjalta ja ritarikuntien hallituksen esityksestä suurmestari Kekkonen muutti 1970 sääntöjä kunniamerkkien käyttämisestä niin, että pienoiskunniamerkkejä voidaan kantaa frakissa myös niissä tilaisuuksissa, joissa tasavallan presidentti itse käyttää ketjua. Kutsukortteihin joskus tehtyjä merkintöjä Pienoiskunniamerkit ja Isot kunniamerkit Castrén piti asiattomina. Pelkkä merkintä Kunniamerkit on oikein. Hän soi sitä haluaville oikeuden käyttää frakin kanssa isoja kunniamerkkejä jos heitä kerran tämä entisten sosialististen maiden tapa jostain syystä viehättää. [ ] Mutta siitä tavasta, millä kunniamerkkejä kannetaan, käy ilmi kunkin maan ja kunkin yksilön tapakulttuurin taso. Epäilemättä olisi ikävä, jos tämän perusteella meidät suomalaiset enemmän tai vähemmän rinnastettaisiin noihin entisiin sosialistisiin maihin. 10 Kunniamerkkiensä käytössä Castrén oli pikkutarkka. Tillanderin valmistaman Suomen Leijonan ritarikunnan pienoiskunniamerkin mittasuhteet Castrén totesi vääriksi pyöreä leijonakuvio ristin keskellä liian suurikokoinen ja joutui siksi hankkimaan uuden moitteettoman miniatyyrin tanskalaisesta M. W. Mørch & Sønsin kunniamerkkiliikkeestä. 11 Suurristejään Castrén kantoi länsieurooppalaiseen tapaan, joka 54

3 oli itsestäänselvyys Mannerheimille ja G. A. Gripenbergille, mutta ei kovin monille muille suomalaisille: katkaistu olkanauha oli kiinnitetty frakkiliiveihin, joissa oli knepparit lyhennettyjä suurristin nauhoja varten niin liivin päällä kuin sen allakin kantamista varten. Tällaiset frakkiliivinsä Castrén teetti lontoolaisessa Hawes & Curtis -vaatturiliikkeessä, jonka asiakkaaksi ei aikanaan päässyt kuin jonkin aiemman asiakkaan suosituksesta ; Castrénia suositteli vapaaherra Goddert (Goddy) Wrede, E. F. Wreden nuorempi veli. 12 Pedanttisuus kunniamerkkien käytössä ei kuitenkaan tarkoittanut sääntöjen tarkkaa noudattamista. Valtion virka-ansiomerkkiä Castrén kantoi vastoin voimassaolevia määräyksiä autonomian ajan perinteiden mukaisesti kotimaisen rintatähtensä alapuolella tai tilanpuutteesta johtuen useampia rintatähtiä kannettaessa sen vieressä oikealla puolella. Edesvastuuseen tästä kansalaistottelemattomuudesta hän ei joutunut. 13 Castrénin ensimmäinen kunniamerkkialan kirjoitus Kunniamerkkien merkitsemisestä biograafisiin julkaisuihin, joka ei myöhemmin tyydyttänyt häntä monessa kohdin lainkaan, 14 ilmestyi Genos-lehdessä Viimeisiksi jäivät samassa lehdessä 2001 ilmestyneet lisätiedot Yrjönristin ja Yrjönsapelin suomalaisista saajista sekä Kaliberi-lehdessä (3/2001) julkaistu Harvinainen valokuva, joka esittää Mannerheimia viimeistä kertaa ennen kuolemaansa frakissa kunniamerkein kantaen kaulassaan 1. luokan Mannerheim-ristiä sekä Suomen Valkoisen Ruusun suurristiin ketjuineen, miekkoineen ja jalokivineen kuuluvaa ristiä kaulanauhassa. Eräs Castrénin erikoisaloista oli kunniamerkkien saajien matrikkelit. Ensimmäisenä ilmestyi Korkeimpien suomalaisten kunniamerkkien haltijat (1970) ja sitä seurasivat eläkevuosien omakustannejulkaisut Sodanajan ansioista (1992), Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjujen kera haltijat (1994), Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeillä palkitut virolaiset upseerit (1997), Nuhteettomasta palveluksesta Nuhteettoman palveluksen kunniamerkin saaneet (1998), Korkeimmilla suomalaisilla kunniamerkeillä palkitut ulkoasiainhallinnon virkamiehet (1999) jonka liitteenä hän lähetti erillisen mustan listan vain komentajamerkin korkeimpana suomalaisena kunniamerkkinään saaneista ulkoasiainhallinnon virkamiehistä sekä Vapaussodan ansioista 2. luokan Vapaudenristillä palkitut suomalaiset (1999). Koko kirjallisen tuotantonsa, joka jakaantui kolmeen pääasialliseen aihepiiriin militäärihistoria, sukututkimus ja kunniamerkkiala Castrén dokumentoi julkaisuunsa Autobibliografia (2005). Kaavailtu kirjoitus aiheesta Yrjön ristillä ja Yrjön sapelilla palkittuja suomalaisia jäi kesken, mutta tämän kirjoittajan hallussa on kolme kansiollista Castrénin keräämää siihen liittyvää tutkimusaineistoa. 2. Länsieurooppalainen tapa kantaa suurristin nauhaa frakissa. S. Connelly, Spink s Guide to the Wearing of Orders, Decorations and Medals (London, 1986). 55

4 Suurrististä sukuvaakunaan Castrénsuvun vaakunan syntyvaiheet (1997) dokumentoi prosessin, joka alkoi korkeimman hallinto-oikeuden presidentin U. J. Castrénin 1952 saamasta Tanskan Dannebrog-ritarikunnan suurrististä syntyneestä vaakunatarpeesta ja johti Klaus Castrénin henkilökohtaisen vaakunan (1964) ja Castrén-suku ry:n vaakunan (1997) suunnitteluun. Klaus Castrén kuului niiden harvalukuisten suomalaisten joukkoon, jotka ovat käyttäneet kunniamerkkejä myös vaakunansa yhteydessä. Gustaf von Numersin (1976) ja paavillisen kaivertajamestarin Rudolf Niedballan (1982) toteuttamat vaakunaexlibrikset Castrén varasi lähinnä kunniamerkkialaa ja heraldiikkaa käsitteleviä kirjojaan varten. 15 Laitetaanko kunniamerkkejä hautajaisiin, Castrén kysyi kerran vuonna 1999 muun keskustelun lomassa. Tarkentavaan kysymykseeni kenen hautajaisiin? sain vastauksen: minun. Ehdotin kaikkien kunniamerkkien esillepanoa näiden joukossa viisi suurristiä koska näin oli menetelty E. F. Wredenkin hautajaisissa. En minä kaikkia halua. En minä laita kuin yhden kunniamerkin. Kysyin, haluaako hän siis esille korkeimman kotimaisen kunniamerkkinsä, Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin. Ei, vaan Jerusalemin Pyhän Haudan ritarikunnan suurristin ja ehkä myös virkaansiomerkin ja Ratsumiesristin. Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin esittely ei Castrénin mielestä voinut tulla kysymykseenkään, koska se on niin hirveän tavallinen. Lopulta esillä ei ollut yhtään kunniamerkkiä. Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäseneksi Castrén kutsuttiin 1982 ja kunniajäseneksi Täsmällistä genealogia ja henkilöhistorioitsijaa häiritsivät matrikkelien, mm. Kansallisbiografian, leväperäisesti toimitetut kunniamerkkitiedot. Ulkoasiainhallinnon matrikkelin laatiminen oli kunniamerkkien 3. Klaus Castrénin vaakunaexlibriksessä on kuvattuna myös Jerusalemin Pyhän Haudan ritarikunnan ritarikuntamerkki (komentajan rintatähden kera). Rudolf Niedballa Ratsuväen reservin yliluutnantti Klaus Castrénilla oli kunniamerkkinauhoja lopulta kuusi riviä (tässä kuvassa viisi). Kuva Ensio Ilmonen

5 osalta anteeksiantamattoman huolimatonta. 16 Henkilöhistoriallista tutkimusta ja genealogiaa harjoittaneena hän muistutti, että kunniamerkkiarkistoista saattaa joskus saada arvokasta ja yllättävää apua tutkimuksilleen. 17 Kunniamerkkinäkökulma onkin mukana useissa Castrénin toimittamissa sotilasmatrikkeleissa. Castrénin kiinnostus kunniamerkkejä kohtaan liittyi läheisesti hänen henkilöhistoriallisiin tutkimuksiinsa, mutta niiden taustan tuntemisen lisäksi myös kunniamerkkien esineellinen tarkastelu on mielenkiintoista ja mielekästä kuten hän totesi siksi, että kunniamerkkeihin sisältyy paljon historiaa, symboliikkaa, heraldiikkaa ja estetiikkaa. 18 Viitteet 1 Klaus Castrén, Varhaislapsuusmuistoni Suomenlinnasta (Helsinki, 1997), Klaus Castrén, Muistoja varusmiesajaltani (Helsinki, 1998), Ulkoasiainministeriön arkisto, UM 49 Saksa, kansio Timo Soikkanen, Kun ulkomaan kansalainen dekoroidaan, Sotainvalidi, 1 (2005), Observateur, Kunniamerkkien kertomaa (Helsinki, 1998), 15 16; Ulkoasiainministeriön ohjekiertokirje n:o 7, , Ulkomaalaisille annettavat suomalaiset kunniamerkit ja suomalaisille annettavat ulkomaalaiset kunniamerkit Observateur, Kunniamerkkien kertomaa, Klaus Castrénin päivätty kommentti pienoiskunniamerkkien käytöstä. 11 Observateur, Kunniamerkkien kertomaa, Observateur, Kunniamerkkien kertomaa, Klaus Castrén, Henkilöhistoriallinen käsikirjasto, Bibliophilos, 3 4 (1988), Observateur, Kunniamerkkien kertomaa, Ibid.,