TAITEEN SOVELTAVIEN MENETELMIEN HAASTEET JA MAHDOLLISUUDET HYVINVOINTIALALLA

Transkriptio

1 TAITEEN SOVELTAVIEN MENETELMIEN HAASTEET JA MAHDOLLISUUDET HYVINVOINTIALALLA KANSAINVÄLINEN SEMINAARI Seminaarin antia Varpu Kohvakka Metropolia AMK

2 Sisällysluettelo Inke Rosilo: Tässä tarinani kohdassa valokuvanäyttelyn esittely... 2 Steen Cnops Rasmussen: Animated Theatre with Traumatized Children in Kindergarten... 3 Kai Lehikoinen: Käytännön tieto ja etiikka taidelähtöisessä dementiatyössä Esimerkkejä Quality of Life - hankkeesta... 6 Satu Ranta- Tyrkkö: Sosiaalityön ja teatterin leikkauspisteessä Intiassa: Natya Chetana - teatteriryhmän tietoisuuden teatteri... 9 Tim Davies: Design and Construction with Living Willow for Public Spaces Lotta Ora: Mä oon paljon muutakin kuin päihdeongelmainen Tapausesimerkki draamatyöskentelystä päihdehoitoyhteisössä

3 Inke Rosilo: Tässä tarinani kohdassa valokuvanäyttelyn esittely Inke Rosilo Teatteriohjaaja, voimauttava valokuvaus Tässä tarinani kohdassa - näyttelyn kuusi kuvaa on valittu yli 5000 otoksen joukosta. Seitsemän naista kulki kanssani oivallusprosessin omasta merkittävyydestään, oman elämänsä ratkaisujen mielekkyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He oppivat arvostamaan itseään ja minä- katsojakuvaajana- opin arvostamaan heitä. (Inke Rosilo) Inke Rosilo esitteli puheenvuorossaan valokuvanäyttelyn, joka oli lopputulos hänen ja seitsemän osallistujan yhteiselle prosessille voimauttavan valokuvauksen parissa. Prosessi kesti puoli vuotta, jonka aikana Rosilolla oli kolme kuvauskertaa kunkin osallistujan kanssa. Voimauttava valokuvaus on taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä sosiaalipedagoginen menetelmä, jossa valokuvaa käytetään yksilön ja erilaisten ryhmien voimaannuttamisprosessin aikaansaajana. Rosilon mukaan voimauttava valokuvaus kääntää valokuvauksen valta- asetelman toisin päin. Menetelmässä kuvaaja ei määrittele, millaisen kuvan hän ottaa kuvattavasta, vaan kuvattavalla itsellään on valta määrätä missä, milloin sekä millaisessa olotilassa hän haluaa tulla kuvatuksi. Inke Rosilo luonnehti voimauttavaa valokuvausta kohtaamisen ja katsomisen tapana. Kuvaaja ja kuvattava ovat yhteisessä prosessissa, jossa tehdään kuvattavasta näkyväksi se, minkä hän itse haluaa nostaa esiin. Rosilon mukaan prosessi on ennalta arvaamaton matka sekä kuvaajalle että kuvattavalle. Hän kertoi, että useasti läsnäolo kuvaustilanteessa syntyy, kun kuvattava suo itselleen hetkeksi jotain hänelle tärkeää ja kaunista. Osallistujat valitsivat itse näyttelyyn päätyneet kuvat. Tällöin osallistujalla oli valta valita juuri se otos, joka tuo hänet näkyviin haluamallaan tavalla. Rosilo kertoi, että näyttelyssä häneltä kysyttiin miksi kuvattavat olivat valinneet itsestään kaikkein kauneimmat kuvat. Se sai hänet oivaltamaan, että ehkäpä läheisen ja lämpimän ilmapiirin syntyminen mahdollistaa kuvattavan antautumisen katsomiselle, ja tällöin hän näyttäytyy hyvin kauniina katsojalle. Keskeistä on hyvän näkyväksi tekemisen idea. Hyvä kuuluu itsemäärittelyn oikeuden piiriin, eikä siis tarkoita harmitonta, kivaa ja kevyttä. Hyvä on se, mikä on ihmiselle itselleen merkityksellistä, arvokasta ja totuudenmukaista suhteessa hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa. (Inke Rosilo) 2

4 Steen Cnops Rasmussen: Animated Theatre with Traumatized Children in Kindergarten Steen Cnops Rasmussen Lehtori, VIA University College (Tanska) Steen Cnops Rasmussen esitteli puheenvuorossaan kehittämäänsä esine- ja nukketeatteri- metodia, jolla hän työskentelee traumatisoituneiden lasten parissa. Hän on nimennyt metodinsa My own fairy tale eli Minun oma satuni - metodiksi. Metodissa luodaan yhdessä traumatisoituneen lapsen kanssa tarinoita ja satuja, joista lapsi ja ohjaaja luovat yhdessä esityksen. Työkaluina käytetään erilaisia leluja ja esineitä. Esityksellä tarkoitetaan tässä yhteydessä luovaa ja leikinomaista tarinaa, jolla ei yleensä ole yleisöä. Esityksen luojat eli lapsi ja ohjaaja toimivat yleisönä toisilleen. Tarkoituksena on käsitellä esityksessä lapsen traumaa, vähentää siitä johtuvaa pelkoa sekä edesauttaa lapsen toimintakyvyn palautumista normaaliksi. Cnops Rasmusssen luonnehti traumaa elokuvana, jossa tapahtuu vain pahoja asioita. Tämä johtuu siitä, että tarina loppuu aina kliimaksiin ja jää kesken. Hänen mukaansa trauma saattaa aiheuttaa lapselle oppimisvaikeuksia ja vaikeuksia muodostaa syys- seuraussuhteita. Lapsi saattaa kieltää trauman koskaan tapahtuneen; se saattaa vaikuttaa tämän kykyyn leikkiä; ja lapsi saattaa kokea elämän arvaamattomana ja vaarallisena. Ylipäätään lapsen suhtautuminen itseensä, elämään ja tulevaisuuteen muuttuu. Metodillaan Cnops Rasmussen haluaa puuttua trauman seurauksiin uudelleenrakentamalla lapsen kykyä ilmaista itseään. Hänen mukaansa on tärkeää auttaa lasta leikkimään, koska se on lapsen ensisijainen keino käsitellä ympäröivää maailmaa. Cnops Rasmussenin metodissa työskentely lähtee liikkeelle siitä, että ohjaaja rakentaa lapsen traumakokemuksesta tarinan, jonka raamit rakentuvat yleisesti tunnetuista saduista. Tarinalla on neljä osaa, joista kolmen ensimmäisen raamit ohjaaja rakentaa. Neljäs osa rakennetaan lapsen omien ehdotusten pohjalta trauman käsittelemiseksi. 1. KOSMOS (Esittely) Esitellään roolihahmot ja tarinan lähtötilanne. 2. NON KOSMOS (Ennen traumaa) Tilanne, joka ajaa päähenkilöä kohti traumaa. 3

5 3. KAOS (Trauma) Tarinan kliimaksikohta, jossa trauma tapahtuu. 4. NON KAOS (Ratkaisu ongelma/traumatilanteeseen) Toimintaa joka ratkaisee ongelmatilanteen, ja johtaa onnelliseen loppuun. Ohjaajan valmistama tarina päättyy dramaturgisesti ongelmakohtaan (kohta 3), jolloin tarina ei esitä valmiita ratkaisumahdollisuuksia. Ohjaaja rakentaa tarinaan lapselle roolin, joka tukee lapsen osallisuutta työskentelyyn. Cnops Rasmussen käytti esimerkkinä lapsen roolista urheaa nallekarhua. Urheutta korostettiin, koska se lisäsi lapsen halua näytellä lelukarhulla. Kun tarinan raamit ovat valmiit, lapsi ja ohjaaja siirtyvät yhdessä draaman maailmaan ja nukettavat tarinan läpi. Cnops Rasmussen muistutti, että ohjaajan on tärkeää tukea lapsen osallisuutta ja omistajuutta tarinaan koko prosessin ajan. Cnops Rasmussen pilkkoi metodin vastuualueita osiin ja kuvasi niitä teatterin työrooleilla: Johtaja Vastuu kokonaisprossesista Luotettava Taiteellista kompetenssia (tai kiinnostusta) Käsikirjoittaja/dramaturgi Pidä huolta, että tarina käsittelee lapsen traumakokemusta Muunna tarinaa yhdessä lapsen kanssa Etäännytä tarina satujen maailmaan Ohjaaja Aloita ja lopeta jokainen harjoitekerta johonkin rituaaliin Käytä lämmitysharjoitteita, esim. lauluja Tutki hahmojen toimintaa ja sadun maailmaa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa 4

6 Tue lapsen ilmaisukykyä Tue lapsen ratkaisuehdotuksia tarinan kliimaksia (osan 3) tutkiessa Lavastaja Työkaluina yksinkertaiset lelut ja värilliset kankaat Käytä esinettä tarinassa monipuolisesti, esim. kynä voi olla puu, miekka, lyhtypylväs jne. Luo omalla äänelläsi äänimaailmaa tarinaan Tarinankertoja Esittele tarinan juoni ja hahmot lapselle. Älä jää kiinni yksityiskohtiin, vaan pidä huolta kokonaiskaaresta. Kanssaesiintyjä Rohkaise lapsen esiintymistä omalla esiintymiselläsi, mutta ole hienovarainen. Steen Cnops Rasmussen mukaan kuka tahansa voi käyttää metodia, sillä se perustuu yhdessä tarinan maailmassa leikkimiseen. 5

7 Kai Lehikoinen: Käytännön tieto ja etiikka taidelähtöisessä dementiatyössä Esimerkkejä Quality of Life - hankkeesta Kai Lehikoinen Koulutus- ja kehittämispäällikkö, Kokos- palvelut, Teatterikorkeakoulu Kai Lehikoinen esitteli puheenvuorossaan Quality of Life - hanketta, jonka tarkoituksena on kehittää taidelähtöisiä menetelmiä muistisairaiden hoidon tueksi. Hankkeessa taiteilijat työskentelevät hoitohenkilökunnan, vapaaehtoisten, dementoituneiden ja heidän perheenjäsentensä kanssa. Tavoitteena on rakentaa ei- verbaaleja luovia keinoja ilmaista itseään onnistumista kannustavassa ympäristössä. Epämuodollisiin oppimisympäristöihin sijoittuvia taidelähtöisiä menetelmiä testataan Itävallassa, Hollannissa ja Tshekin tasavallassa. ( Lehikoinen kysyi puheenvuorossaan minkälaista tietoa ja taitoa sosiaalialan kentällä työskenneltäessä tarvitaan. Hän kertoi vuorovaikutuksen rakentamisen muistisairaan, hoitajan ja omaisten välille taiteen keinoin olevan Quality of Life - hankkeen ytimessä. Lehikoinen nosti esille myös dementiatyöhön liittyvät eettiset kysymykset: Kuinka voin olla varma, että muistisairas on antanut suostumuksensa esimerkiksi taiteellisen tuotoksen julkistamiseen, kun hän saattaa unohtaa sovitut asiat? Taidelähtöinen dementiatyö (TDT) on Lehikoisen mukaan kattokäsite, jonka alla on useita erilaisia lähestymistapoja stimuloida muistisairaita psyykkisesti, fyysisesti ja kognitiivisesti. Yhteinen tekijä taidelähtöiselle dementiatyölle on identiteetin rakentaminen muistojen kautta. Lehikoisen mukaan identiteetin vahvistaminen tukee myös muistisairaan persoonan avautumista hoitohenkilökunnalle. Lehikoinen esitteli myös luovan taidetoiminnan tutkittuja vaikutuksia muistisairaisiin: Positiivisia tunnereaktioita Ahdistus vähenee Sosiaalinen osallistuminen ja vuorovaikutus vahvistuvat Kognitiivisissa prosesseissa tapahtuu muutoksia Verbaalinen sujuvuus vahvistuu Paino lisääntyy 6

8 Liikkuvuus lisääntyy Fyysinen voima ja tasapaino vahvistuvat Mieliala ja keskittymiskyky paranevat Stressi vähenee (niin hoitajilla kuin asiakkailla) Elämänlaatu kohoaa Käsitys ihmisyydestä laajenee (Baines 2007, p. 16) Petr Veletan tanssiprojekti Sedm paprsků - Seven Rays, Praha Tšekki Petr Veleta on tanssitaiteilija, joka on ollut mukana kehittämässä vanhaan tšekkiläiseen tanssiin, Besedaan, perustuvaa tanssimetodia. Besedaa opetettiin yleisesti Tšekeissä luvulla ja se on valmiiksi tuttu monelle hoitokodin asukkaalle nuoruudesta. Muistisairaiden ikäihmisten hoitokotiin sijoittuneessa Sedm paprsků projektissa kehitettiin yksinkertaistettuja versioita Besedasta, joita voi tanssia vaikka istualtaan. Tanssimetodin tavoitteena on aktivoida muistia tanssin ja musiikin avulla, luoda tanssin kautta yhteisöllisyyttä asukkaiden, hoitohenkilökunnan ja omaisten välille sekä tarjota hoitokodin asukkaille viihdyttävää toimintaa Besedan muodossa. De Stichting Koffer & ASVZ, Udenhout Alankomaat - Taiteesta taidoksi De Stichting Koffer projekti toteutettiin ikääntyneille kehitysvammaisille perustetussa St. Vincentiuksen hoitokodissa. Projektin tavoitteena oli kouluttaa henkilökuntaa, omaisia ja vapaaehtoisia kehittämään uusia vuorovaikutuksen muotoja luovan toiminnan avulla. Luova toiminta käsitettiin projektissa laaja- alaisesti: projektin työmuotoja olivat fyysinen, visuaalinen ja esittävä taide sekä musiikki. Tavoitteena oli tukea projektiin osallistuvien omaa luovuutta. Lehikoinen kuvasi projektin toimintatapaa kysymyksellä: Mikä on mahdollista tässä ja nyt? Toteuttajat kokivat tärkeäksi harjoittaa läsnäolon taitoaan ja herkkyyttään kuunnella. Projektissa olennaista oli myös kokemuksellinen oppiminen sekä kokemuksien jakaminen ja kirjallistaminen. Projektin nimi tulee toimintamallista, jossa ensimmäisellä kokoontumiskerralla osallistujille jaettiin matkalaukku, joka sisälsi inspiraatiomateriaalia ja työkirjan oman luovan toiminnan kehittämiseksi. Matkalaukkua täydennettiin portfolion tyyliin projektin edetessä. 7

9 Hotel Rollator, Uni- T & Caritas St. Peter Graz, Itävalta Hotel Rollator - projekti toteutettiin ikäihmisten hoitokodissa Grazin kaupungissa. Projektin filosofiana oli kiinnittää huomiota rajoitteisuuden sijaan siihen, mikä on mahdollista. Projektin lähtökohta oli luoda hoitokodista asukkaille luova tila, joka tukee heidän omaa luovuuttaan. Hoitokodin asukkaiden omaa osallisuutta ja asiantuntijuutta tilojen luomiseen haluttiin tukea. Hotel Rollatorin toimijat halusivatkin uudistaa luovan toiminnan malleja laitostyössä. He kokivat, että usein hoitokotien asukkaille tarjottava luova toiminta on ylhäältä alas ohjautuvaa toimintaa. Projektin aikana hoitokodin käsite muutettiin hotellin käsitteeksi. Hotelli kuvaa paikkaa, jossa vietetään eri pituisia aikoja ja johon saa tulla vierailemaan. Projektin aikana hoitokodin aula muutettiin asukkaiden ja taiteilijoiden yhteistyössä hotellin aulatilaksi. Projektin tuloksia olivat lisäksi 15 animaatioelokuvaa asukkaiden tarinoista, joita esitettiin hotellitilaan perustetussa elokuvateatterissa sekä samalla metodilla tehty valokuvanäyttely. Lisäksi asukkaiden omista tarinoista tehtiin Hotel Rolator lehti ja aulaan perustettiin aulabaari, jossa oli mahdollista kokea ja osallistua erilaisiin esityksiin. Aulabaarissa oli lisäksi tarjolla kahvia ja kakkuja, joita henkilökunta tarjoili hotellihenkilökunnaksi pukeutuneena. Projektin aikana kuvattiin myös dokumenttielokuva osasta hoitokodin asukkaita. Mukana oli myös vaatesuunnittelija, joka suunnitteli asukkaille omat asukokonaisuudet. The Abbeyfield Live Music Now & Reminiscence Learning, The Abbeyfield Nursing Home, Taunton, Englanti Abbeyfieldin hoitokodin projekti tähtäsi elävän musiikin ja sen myötä nousevien muistojen voimaan. Projekti tarjosi asukkailleen 12 viikon ajan muusikkojen konserttivierailuja hyvin erilaisilla musiikkityyleillä, tekniikoilla ja lähestymistavoilla. Toteuttajat eivät halunneet tarjota asukkaille vain tavanomaisesti hoitokotien musiikkituokioissa soitettavia vanhoja klassikoita, vaan projektin aikana Abbeyfieldin hoitokodin asukkaat nauttivat myös mm. afrikkalaisesta kora- ja rumpumusiikista, klassisesta harppumusiikista, balkanilaisesta viulumusiikista, saksofonikvartetosta sekä kitaraduosta. Jokainen musiikkityyli palautti erilaisia muistoja asukkaiden mieliin liittyen esimerkiksi kulttuuriin, matkustamiseen ja ihmissuhteisiin. Quality of Life hankkeen verkkosivut: 8

10 Satu Ranta- Tyrkkö: Sosiaalityön ja teatterin leikkauspisteessä Intiassa: Natya Chetana - teatteriryhmän tietoisuuden teatteri Satu Ranta- Tyrkkö Yliopistotutkija, YTT Satu Ranta- Tyrkkö kertoi puheenvuorossaan Intiassa toimivasta Natya Chetana - teatteriryhmästä, josta hän on kirjoittanut väitöskirjansa At the Intersection of Theatre and Social Work in Orissa, India: Natya Chetana and Its Theatre (2010). Puheenvuorossaan Ranta- Tyrkkö halusi nostaa esiin kysymyksiä sosiaalityöstä Natya Chetanan toiminnassa: Miten sosiaalityö rajataan? Millaista on globaali sosiaalityö? Missä kulkee sosiaalityön ja taiteen rajapinta? Alunperin tutkimus virisi havainnosta, että yhtäällä itsestään selvästi sosiaalityöksi miellettyjä käytäntöjä ja lähestymistapoja ei välttämättä tunnisteta tai edes hyväksytä sosiaalityöksi toisaalla. Sosiaalityö herättää monia mielipiteitä, ja erilaiset toimijat eri puolilla maailmaa tulkitsevat sosiaalityötä hyvinkin eri tavoin. (Ranta- Tyrkkö 2010) Natya Chetana - teatteriryhmä on perustettu vuonna 1986 Orissan osavaltiossa Itä- Intiassa paikallisten teatteriopiskelijoiden toimesta. Orissa on Intian köyhimpiä osavaltioita. Se on maatalousvaltainen ja altis luonnonkatastrofeille. Orissassa asuu runsaan heimoväestön lisäksi paljon kastittomia. Nämä molemmat ryhmät ovat jääneet paitsi Intian talouskasvusta. Natya Chetana toimii siis osavaltiossa, jossa on paljon väestöä, joiden ääni jää helposti kuulematta päätöksenteossa. Natya Chetana luo esityksiä yhteisöteatterin keinoin: he tutkivat paikallisia tarinoita ja tapahtumia sekä tekevät taustatutkimusta valitsemansa yhteisön ongelmista. Taustamateriaalin pohjalta he valmistavat esityksiä, joiden kanssa he lähtevät kiertueelle niihin yhteisöihin, joita valitut aiheet koskettavat. Ryhmän tavoitteena on herättää yleisön tietoisuus oman yhteisönsä ongelmista, ja saada yleisö pohtimaan omaa suhdettaan ongelmaan. Ranta- Tyrkkö luonnehtikin teatteriryhmän tavoitteeksi katsojan mielen häiritsemisen hereille. Tavoite konkretisoituu ryhmän esityksien rakenteessa: esitykset loppuvat aina ongelmakohtaan. Ryhmä ei siis anna valmiita vastauksia, vaan jättää tilaa yleisön omalle pohdinnalle. Natya Chetanan esityksien jälkeen onkin usein keskustelutilaisuus, jossa keskustelua johtaa jokin paikallinen yhdistys. Ranta- Tyrkö kertoi Natya Chetanan kahdesta pääasiallisesta työskentelymuodosta: polkupyöräteatterista ja intiimiteatterista. 9

11 Polkupyöräteatterikiertueilla ryhmä pyöräilee maaseutukylissä esittämässä lyhyitä, maataloustyön rytmiin sopivia, ajankohtaisia kysymyksiä käsitteleviä näytelmiä. Intiimiteatterin esitykset ovat kestoltaan pidempiä, ja suunnattu kaupunkien keskiluokkaisille katsojille. (Ranta- Tyrkkö 2010) Natya Chetana haluaa kysyä yleisöltään polkupyöräteatterinsa välityksellä Miten sinua sorretaan? Ranta- Tyrkön mukaan polkupyöräteatteri on säilyttänyt asemansa Natya Chetanan yhtenä kiertueteatterin muotona, vaikka nykyään ryhmällä on käytössään myös auto: polkupyörillä saapuvat esiintyjät koetaan helpommin lähestyttäviksi ja tasa- arvoisemmiksi yleisön kanssa kuin autolla saapuvat. Siksi ryhmä tekee kiertueitaan edelleen polkupyörillä. Intiimiteatterin katsojakunnan keskiluokkaisuudesta johtuen esitykset kysyvät yleisöltään Miten sinä osallistut sortamiseen? Intiimiteatterin esitykset sijoittuvat esimerkiksi kaupunkien puistoihin tai asuintalojen katoille. Ylipäätään Natya Chetana - ryhmä haluaa viedä teatteria sinne missä on ihmisiä. Ranta- Tyrkkö näytti puheenvuorollaan katkelmia Natya Chetanan näytelmästä Sapanava Sapana (suom. Sapanin uni). Esitystaltiointia katsoessa ihailin ryhmän taitoa käyttää symboliikkaa lavalla. Esitys käytti tanssia, laulua ja fyysistä ilmaisua kerronnankielenään, jolloin tapahtumat välittyivät minulle, vaikken esityksen kieltä ymmärtänytkään. Natya Chetana on joutunut kehittämään esityksiensä kerrontaa juuri kielestä riippumattomiin muotoihin, koska Orissan osavaltiossa puhutaan useita eri kieliä johtuen siellä asuvista useista heimokansoista. Ovatko Natya Chetanalaiset sitten sosiaalityöntekijöitä vai teatterin tekijöitä? Natya Chetanan jäsenet eivät saa työstään varsinaisesti palkkaa, eikä heillä ole sosiaalialan koulutusta. Sekä ryhmä itse että sen tuntevat paikalliset ihmiset pitävät ryhmän työtä teatterin ohella sosiaalityönä. (Ranta- Tyrkkö 2010) Ranta- Tyrkön puheenvuoron perusteella Natya Chetanan toiminta orissalaisten tietoisuuden herättelijöinä vaikuttaa tärkeältä, sillä nähdäkseni tietoisuus ongelmista voi olla askel kohti niiden ratkaisua. Ranta- Tyrkön puheenvuoron pohjalta voitaisiinkin todeta ryhmän toiminnan näyttäytyvän sekä sosiaalityönä että teatterina. Natya Chetanan työ on inspiroiva esimerkki taiteen voimasta vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Tekstissä käytetyt sitaatit ovat lainauksia Satu Ranta- Tyrkön väitöskirjan suomenkielisestä tiivistelmästä: 10

12 Tim Davies: Design and Construction with Living Willow for Public Spaces Tim Davies Kuvataiteilija, Td- artwork (Iso- Britannia) Tim Davies kertoi elävän pajun punontatekniikasta, jossa pajurakennelmaa punottaessa tuoreet pajunoksat istutetaan maahan juurtumaan. Pajut eivät siis kuole rakentamisprosessissa vaan alkavat kasvaa siitä huolimatta, että ne on punottu esimerkiksi holvikäytävän muotoon. Juurruttuaan pajut kasvattavat rakennelmaan uusia oksia, joiden avulla sen muotoa voi vahvistaa tai luoda kokonaan uusia osioita. Davies muistuttikin, että jos pajurakennelmaa ei vuosittain leikkaa tai muokkaa uudelleen, sen alkuperäinen muoto häviää kasvavien oksien sekaan. Davies käyttää tekniikkaa Isossa- Britanniassa julkisissa tiloissa kuten koulujen tai leikkipuistojen pihoilla. Pajurakennelman voi punoa pieneenkin tilaan esimerkiksi sisäpihalle elävöittämään tilan tunnelmaa. Pajuteos kannattaa rakentaa avaralle paikalle kauemmas rakennuksista, koska varjoisa kasvupaikka voi kääntää rakennelman vinoon pajun pyrkiessä kasvamaan kohti valoa. Pajuista ei kannata rakentaa luomuksiaan myöskään sadevesiviemäreiden lähettyville, koska sen juuret saattavat tukkia viemärin. Rakentaminen kannattaa myös ajoittaa kasvukauden alkuun, jolloin juurtuminen on voimakkaampaa. Pajun istuttaminen väärään aikaan saattaa aiheuttaa pajuistukkaiden mätänemisen maahan. Davies luonnehti rakennusprosessia yhteisölliseksi ja vuorovaikutukselliseksi tapahtumaksi, koska rakentamisen eri vaiheet vaativat ryhmätyöskentelyä. Esimerkiksi pitkien pajunoksien punominen yhteen on helpompaa ryhmässä kuin yksin. Davies kertoi myös kuinka joskus kouluissa työskennellessään lapset ensin vastustavat rakentamista, koska pelkäävät vaatteidensa likaantuvan, mutta vauhtiin päästyään nauttivat konkreettisesta ja kehollisesta työskentelystä. Hän kertoi myös välttävänsä materiaaleihin koskemista, jotta lapset saisivat rakentaa itse omat luomuksensa. Daviesin mukaan tekniikka sopii lapsille hyvin siinäkin mielessä, että rakentaminen on nopeaa ja työn tuloksen näkee heti. Tekniikka luo mahdollisuuden myös pitkäaikaiseen prosessiin ja omistajuuden tunteen syvenemiseen pajun kasvaessa uutta oksistoa joka kasvukausi. Tekniikalla voi luoda jotain elävää ja muotoaan muuttavaa hyvinkin staattisiin tiloihin. 11

13 Lotta Ora: Mä oon paljon muutakin kuin päihdeongelmainen Tapausesimerkki draamatyöskentelystä päihdehoitoyhteisössä Lotta Ora Freelancer, teatteri- ilmaisunohjaaja, Draamaräätälit Lotta Ora kertoi puheenvuorossaan Voimavara! - hankkeessa toteuttamastaan draamatyöskentelystä päihdekuntoutujien parissa. Yksi Oran lähtökohdista työskentelyssä oli välttää ongelmalähtöistä ja päihdemörkö edellä tapahtuvaa työskentelyä. Sen sijaan hän ohjasi ryhmän tutkimaan Mitä jos? kysymyksiä draaman avulla. Ora kertoi halunneensa mielikuvituksen avulla häiritä osallistujia tutkimaan erilaisia vaihtoehtoja olisivatko avautuvat mahdollisuudet tie muutokseen osallistujien elämässä? Draamatyöskentely alkoi ryhmää kiinnostavien aiheiden etsimisellä. Ora käytti tähän työkaluna runoa, jonka teemoista ryhmä keskusteli yhdessä. Ryhmän omat aiheet synnyttivät kaksi fiktiivistä hahmoa: Markun ja Eevan. Hahmojen elämänvalintojen tutkiminen muodostui draamatyöskentelyn pääpainotukseksi. Markun hahmo oli keski- ikäinen menestyvä IT- osaaja. Markulla oli vaimo, jota hän petti rakastajattarensa kanssa. Ora kertoi että ryhmä halusi ohjata draamaa niin, että Markun hahmo tulisi rytinällä alas menestyksen pilvilinnoista. Eevan hahmo oli keski- ikäinen uupunut sairaanhoitaja. Eeva oli naimisissa, ja hänellä oli hyvin dominoiva anoppi. Oran mukaan Eevan hahmon kautta ryhmä halusi tutkia alistavia ihmissuhteita. Työkalunaan Ora käytti muun muassa Forum- teatteria, jonka ideana on antaa yleisölle mahdollisuus astua sisään fiktiiviseen kohtaukseen ja kokeilla omaa ratkaisumalliansa kohtauksessa esitettyyn konfliktiin. Forum- teatterin päähenkilönä on aina sorrettu hahmo, jonka näkökulmasta esitys valottuu ja jonka valintoja ja toimintaa tutkitaan. Ora kertoi kokeneensa työskentelyn merkitykselliseksi. Hän keräsi osallistujilta kirjallisen loppupalautteen, jossa osallistujat ilmaisivat työskentelyn olleen motivoivaa. Osallistujat saivat päättää, mitä he halusivat tehdä viimeisellä kerralla. Heidän toiveestaan viimeistä kokoontumiskertaa juhlistettiin kakkukahveilla. Ora järjesti myös symbolisen ominaisuuksien kirpputorin, jossa osallistujat saivat myydä ominaisuuksia joita tunsivat omaavansa yllin kyllin ja ostaa niitä joita kokivat haluavansa hieman lisää. Kokoontumisissa työstettiin itsetuntemuksen kysymyksiä siis loppuun saakka. Lue lisää Voimavara! - hankkeesta: 12