Mukavuuslippulaiva. Harry Tobin.

Transkriptio

1 Mukavuuslippulaiva Harry Tobin 1

2 MUKAVUUSLIPPULAIVA Kertomus pienen kauppa-aluksen syksyisesta matkasta Baltiasta Saksaan. Teos on alunperin julkaistu englanninkielisenä PublishAmerican julkaisemana vuonna Tämä, sähköinen julkaisu on tehty sivustolla esitettäväksi. Copyright Harry Tobin. 2

3 Lounainen tuuli tihuutti lunta. Vielä kaksi päivää sitten oli maa ollut mustana ja sää suojainen, mutta nyt kaikki merkit viittasivat siihen, että kuudenkymmenen leveyspiirin säätyypissä oli näinä marraskuun alkupäivinä tapahtumassa perustavanlaatuinen muutos kohti talvea. Löysin laivan antrasiitti varaston laiturin uloimmassa päässä. Koleassa aamuhämärässä se vaikutti yksinäiseltä ja hylätyltä, koko sataman kylmästä elottomasta maisemasta uhosi sellaista koleutta että minua puistatti. Laivan ruosteiset kyljet olivat joskus olleet siniset, nyt ne näyttivät olevan ruosteen ja tilapäisien paikkamaalausläikkien peitossa, se oli tuskin päälle kuudenkymmenen metrin mittainen bulkki ja irtotavaran kuljetukseen suunniteltu pikku alus. Que Vadis luki mustin kirjaimin aluksen perässä ja sen alla kotipaikka: Valeta. Sen mukana voisin matkata Saksaan, näin oli meklari minulle luvannut. Joitakin viivytyksiä saattaisi tulla, mutta olihan minulla aikaa. Voisin vaikka autella jossakin pikku töissä.. Kannella ei näkynyt ristin sieluakaan, mutta oli aikainen aamu eivätkä merimiehetkään satamassa yötä päivää kansilla liiku. Näin ajattelin kun kapusin jäistä laskusiltaa ylös kannelle. Ylhäällä kannella tömistelin äänekkäästi jalkojani punaisen teak puisen oven edessä, ilmoittaakseni tällä tavoin tulostani mahdollisille sisätiloissa oleville, työnsin sitten auki ensimmäisen oven, joka näytti olevan samaan punaista puuta, ja sitten vielä toisen oven, sen takka lämmin ruokaöljyltä tuoksahtava ilma löyhähti vastaan. Oven takaa avautui näkyviin ahtaansorttinen messihuone. Siitä minusta katsoen oikealle jatkui tila, jonka heti tunnistin laivakeittiöksi. Tässä keittiössä puuhaili kirjavaan paitaan ja sinisiin farmarihousuihin pukeutunut 3

4 nuorehko mies. Mies näytti suhtautuvan välinpitämättömästi tulooni, tämä tuskin vilkaisi minuun päin. Kun kysyin mistä voisin löytää kapteenin, mies osoitti kädellään poikittain pientä käytävän pätkää. - Tuolla! Laskin laukkuni maalinturimalle messin penkille ja käännyin siihen suuntaan mihin käsi oli viitannut ja koputin ovelle. Koputukseen oven takaa vastasi matalalla ääni, yes. Astuin sisään. Punaisella sohvalla, keulaan päin osittavien ikkunoiden alla, kiiltäväksi lakatun pöydän takana istui partainen nukkavieru mies, ei vielä viittäkymmentä iältään. Hän tervehti minua ja kuulin hänen nimensä, se oli Orlov. Siirrettyään täysinäistä tuhkakuppia ja joitakin papereita kauemmaksi pöydän reunalta hän kehotti minua istumaan pöydän päähän. - Te haluatte päästä tässä mukana Saksaan, tuli kysymys, ennen kuin ehdin sanoa mitään. - Vähän niin minä olen mielessäni kaavaillut, sanoin. - Oletpa vuodenajan valinnut. On niitä mukavampiakin tapoja matkustaa Saksaan. Eikö junassa olisi paljon helpompaa? päällikkö kysyi. - Itse asiassa tahtoisin vähän tarkastella merellistä elämää, aloin selitellä. - Ai, sillä lailla. Päällikkö sytytti savukkeen, sitten hän poimi savukerasian uudestaan pöydältä ja tarjosi minulle. - En tiedä, hän sanoi ja oikaisi selkänsä sohvan selkänojaa vasten. - Täällä on täysi kapina meneillään, koko puolalaismiehistö. Kokki nyt vielä laittaa ruokaa, muuten ne eivät paljon liiku kojuistaan. Puolalaiset ovat muodostaneet jonkinlaisen solidaarisuusrintaman tälle laivalle. Konepäällikkö, 4

5 chiiffi, on niiden kärkimies. Pikku Lech Valeca. Ne eivät enää halua jatkaa töitään. Eivät sitten millään. Minut ja perämiehen he haluavat jättää tänne laivaan kahdestaan. Sitä on jatkunut jonkin aikaa, kapinahenkeä. Ainoa poikkeus siitä porukasta on Lebeck niminen matruusi, mutta viime aikoina on sekin alkanut vältellä minua. Mikäs siinä, jos välttämättä haluat jäädä, on meillä pelastusvälineitä yhdelle ylimääräisellekin. Saat majoittua luotsihyttiin. Perämies näyttää sen. Ovi kapteenin tiloihin avautui ja sisälle tuli pitkän huiskea vaalea nuorimies. - Aapo, perämies, tullut esitteli itsensä ja löi kättä. Perämies johdatti minut nyt ylös komentosillan taakse missä luotsihytti sijaitsi. - Tässä, hän sanoi, voi olla merellä vähän rauhatonta, mutta sinähän tulit tutkimaan merellistä elämää ja täältä jos mistä sitä on hyvä tutkailla, hän naurahti. Puolenpäivän ruokailun aikaan ahtaaseen messiin, kapteenin, perämiehen ja minun lisäkseni tulivat puolalainen konepäällikkö, koneapulainen matruusi ja kokki, siinä koko laivan väki. Koko ruokailun ajan tämä joukko söivät ääneti lautasiinsa katsellen. Aavistin sen kiristyneen ilmapiirin, joka vallitsi koko ruokailun ajan messissä. Heti syönnin jälkeen menin kapteenin toimistoon, missä konepäällikkö seisoi keskellä lattiaa. - Kapteeni, kuulin konepäällikön sanovan, me emme ole vihollisia teille, mutta emme halua lähteä tällä laivalla enää mihinkään. Se on kaikkien meidän puolalaisten yhteinen päätös. Olemme nyt puolueettomassa maassa emmekä halua lykätä lähtöämme tuonnemmaksi. Haluamme ulosmaksun, rahamme ja matkaliput kotiin. 5

6 Kapteeni Orlov poimi sinisen kansion hyllystä. Hän avasi kansion ja näin kuinka hän osoitti erästä kohtaa paperissa. - Kun minä otin jobin tähän laivaan, sitouduin samalla pitämään laivan ja sen isännistön puolia. Tässä on työsopimuksen kohta, joka koskee teitä. Tässä sanotaan: Joka rikkoo tätä sopimusta vastaan, menettää yhden kuukauden palkan, eikä ole oikeutettu vapaaseen kotimatkaan. Te kaikki olette allekirjoituksin hyväksyneet kuuden kuukauden työsopimuksen, matruusi Lebeckiä lukuun ottamatta. Te kaikki muut olette olleet täällä vasta vajaa kolme kuukautta. Näin kuinka chiiffi vaihtoi painoaan jalalta toiselle, hänen äänenpainonsa nousi. - Tämä laiva ei ole turvallinen, hän sanoi, tässä laivassa on vain yksi toimiva generaattori. Kapteeni, ette tiedä kaikkia. Kun olitte lomalla ja tuo, hän osoitti kohti perämiestä, oli teidän tilallanne, täällä tapahtui paljon asioita. Olimme vaarassa hukkua, kaikki, koko porukka, venäläinen perämies, joka silloin tällä laivalla oli, ei rohjennut sulkea silmiään koko merellä oloaikana, koska pelkäsi laivan turvallisuuden puolesta. Sitten meiltä pysähtyi viimeinenkin generaattori. Biskajanlahdella, sellaisessa ilmassa. Onneksi minä sain sen jälleen käyntiin. Samana yönä upposi niillä vesillä hollantilainen laiva, samankokoinen kuin tämä. Me olisimme voineet mennä samaa tietä, black out sellaisessa ilmassa. Herra jumala. Oli vain meidän tuurimme, ettemme uponneet. Kun sitten tultiin Rotterdamiin, oli perämies niin laihtunut että luut erottuivat kasvoista. Perämies jäi sairaalahoitoon. Me seilasimme Tanskaan asti, matruusi Lebeckin ajaessa perämiehen vahtia ilman, että hänellä oli siihen kuuluvaa pätevyyttä. Tällainen kaikki on laitonta. Minä en ole mikään katupoika. Minä teen tästä vielä asian. Chiiffi kääntyi tuohtuneena. Marssi ulos salongista ja pitkin käytävää ja hävisi alas portaikkoon viemään jobin postia hyteissä odottaville tovereilleen. 6

7 Iltapäivällä laiva-asiamies toi sähkeen. Orlov näytti sähkettä minulle. Siinä kehotettiin laivaa kiirehtimään Eestiin. Itse asiassa sähkeessä hyvin lyhytsanaisesti kehotettiin lähtemään merelle ja saapumaan huomisen puoleenpäivään mennessä lastauspaikalle. Allekirjoitus oli rahtaajan. Orlov pyöritti sähkeen rullalle ja työnsi sen sitten tyhjään juomalasiin. - Jumall taivas, kapten laivas, hän sanoi laagoonisestti. Sitten hän otti kirjoituspöydältä paperia ja kirjoitti siihen jotain. - Tässä, hän sanoi ja ojensi paperin laiva asiamiehelle. - Lähettäkää tämä viesti sähkeenä konttoriin. Emme voi lähteä täältä mihinkään ilman miehitystä. Tarvitaan miehiä ja rahaa, polskit ovat päättäneet jäädä pois. Illalla kapteeni kutsui kaikki salonkiinsa. Menin mukana mielenkiinnolla kuuntelemaan, mitä nyt tuleman piti. Salongissa istuivat kapteenin lisäksi laivaasiamies ja perämies. Puolalaismiehistö tungeksi vaiteliaana täysissä matkatamineissaan pienen pöydän ympärillä. Pöydällä näkyi papereita ja niistä erillään neljä kappaletta matkalippuja. Kapteeni Orlov puhui kovalla, pikkaisen pingottuneella äänellä. - Tässä ovat matkaliput. Niillä pääsette matkustamaan Puolaan asti. Matruusi Lebeck saa koko hänelle kuuluvan palkkansa tähän päivään asti. Teille muille minä annan viisisataa Amerikan dollaria kullekin. Minä haluan teidän tietävän, ettei mikään sopimus velvoita laivaa maksamaan sitä viittäkään sataa dollaria teille. Se on hyväntahtoisuutta, jota saatan vielä joutua katumaan. Tämän sanottuaan hän otti rautaisesta lippaasta viisi kappaletta sadan dollarin seteliä pöydälle kolmeen pinoon. Näin miten chiiffin kasvot alkoivat punoittaa ja hän tuijotti Orlovia. 7

8 - Olet hullu, chiiffi sähähti, olet pähkähullu, sitten hän katsoi laiva-asiamieheen kuin apua anoakseen, sen jälkeen hän kääntyi minuun päin. - Minä haluan ITF:n miehen tänne. Tiedättekö te, mistä minä täältä sellaisen löydän? Minä vastasin hänelle totuudenmukaisesti, etten ollut selvillä ITF:n miesten olinpaikasta. Tuohtuneena chiiffi käännähti ja marssi ulos koko muu väki kannoillaan. - Menevät nyt maihin soittelemaan, sanoi Orlov ja poimi rahat pöydältä, olisivat ottaneet kun tarjottiin. Nyt eivät enää saa mitään. - Pahin painajainen mitä itäeurooppalaiselle voi sattua, heiltä riistettiin heidän Amerikan dollarinsa, sanoi perämies ja virnisti. - Vaikka kyllä heillä rahaa on. Ovat tehneet kovaa viinabisnestä koko täällä olon ajan. Kapteeni ei sanonut mitään, sytytti vaan iänikuisen tupakkansa. Hän näytti polttavan tauotta, sitten hän haki kaapista neljä pulloa olutta ja tarjosi minullekin. - Tiedättekö, mikä tässä on kaikkein piruinta, hän kysyi saatuaan pullot auki. Meistä kukaan ei vastannut. - Se, että minä ymmärrän näitä miehiä. Mutta miten tässä asemassa voi osoittaa myötätuntoa. Samalla voi tämän homman viheltää poikki. Tämä sama kohtalo voi kohdata näillä laivaoloilla ketä tahansa. Sitä paitsi kaikki meistä joskus pelkäävät. Silti täällä on oltava. Ei voi paikkaansa jättää ja paeta. Tänään he, huomenna me. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia miten tässä tulee käymään. Voimme vain yrittää pitää puoliamme merta, varustajia, lastinvälittäjiä ja tarkastajia vastaan. 8

9 Aloin askarella tyhjäksi jääneessä laivan keittiössä. Kävin läpi muonavarastoja, kylmissä säilytystiloissa näkyi paljon kana- ja broileritavaraa, silti varastoja ei voinut sanoa monipuolisiksi eikä kovin runsaiksi. Löysin paljon makaroneja ja erisorttisia ryynejä ja kahvia. Parhaan taitoni mukaan valmistin jonkinlaisen päivällisen keräämistäni tarveaineista. Leikkeleihin käytin argentiinalaista säilykelihaa, jota näytti muonavarastossa olevan hyllykaupalla. Illalla syönnin jälkeen tiskasin ruokailuvälineitä keittiössä, kuulin oven käyvän ja laiha vaaleapartainen miehenpää ilmestyi oviaukkoon. Pää katseli minua ja silmät vilistivät hermostuneena ympäri keittiötä. - Onko tämä se laev?, kuului epävarma kysymys. - Riippunee siitä mitä sillä tarkoitetaan, vastasin. - Que Vadis, vai mitenkä se lausutaan. - Olet tullut aivan oikeaan paikkaan, sanoin. Nyt koko mies tuli näkyviin. - Konemestari, Ula Tomp, eestiläinen. Kylmään ilmanalaan nähden mies oli pukeutunut kevyesti. - Lähettivät lennokilla Stokholmaan, sieltä tulin taksiautolla tänne. Kurat! Ei rahaa yhtään. No, muuta kyytiä ei ollut. Vastatullut oli silmin nähden hermostunut. - Käy puhumassa kapteenille, sanoin. Mutta hänen ei tarvinnut. Orlov ja perämies Aapo olivat jo paikalla. Perämies sai käskyn maksaa odottavan taksiauton ja Orlov alkoi tarkastella tulokasta. Hän teki joitakin kysymyksiä uudelle mestarille ja oli silmin nähden hyvillään tulokkaasta. 9

10 Löydettyään hyttinsä ja käytyään laivaksi, niin kuin on tapana sanoa Ula nousi ylös messihuoneeseen, jonne minä olin hetkeä aikaisemmin kantanut kannun höyryävää kahvia. Ula kertoi työskennelleensä Neuvostoliiton valtamerikalastusaluksilla pohjoisella Jäämerellä. - Siellä, hän sanoi, oli paljon koneita ja niitä oli alituiseen korjattava. Meillä ei juuri mikään toiminut kunnolla. Vielä samana iltana laivaan astui kaksi suomalaista. He olivat rahtaajan lähettämiä. Toinen paksun tukeva, toinen laihempi, juroja miehiä, kuin kaksi talonpoikaa. Laihempi ei vastannut edes tervehdykseeni. He vaativat heti saada matkalippujen hinnat takaisin. Ensimmäisenä yönä heräsin luotsihytissä laivavuoteelta. Verhottomasta ikkunasta lankesi sataman kylmä valo pieneen hyttiin. Alhaalta laivan vatsasta kantautui ulina, epämääräinen raastava ääni ja se oli herättänyt minut. Yritin sytyttää punkkavaloa, lamppu leimahti ja sammui. Nousin jalkeille ja kuulin kuinka rautaovet alhaalla pamahtelivat. Kuului kiihtyneitä ihmisääniä. Komentosillalle johtavasta avonaisesta ovesta leijui palavien sähkölaitteiden kitkerä katku sisälle hyttiin. Sitten ylikierroksilla käyvän dieselmoottorin raastava ääni taukosi. Oli täysin hiljaista. Useat jalkaparit polkivat komentosillalle johtavia sisätilan rappusia. Perämies syöksähti näkyville kantaen mukanaan jauhesammutinta. Kapteeni hänen jäljessä kantoi toista sammutinta. Hetken kuluttua kun jauhepöly oli laskeutunut komentosillalla, kysyin mitä oli tapahtunut. 10

11 - Generaattori, sanoi Orlov, generaattori perkele ryntäsi ylikierroksille. Ylivirtasuojat, miksi ne eivät toimineet? Olisiko niitä käpälöity, kukaan ei vastannut tuohon kysymykseen. - Miten on hyrräkompassin laita? - Mennyttä, vastasi perämies. - Radiolaitteet? - Eivät olleet päällä ja säästyivät. - Kirous seuraa tätä laivaa, kuulin kapteenin sanovan. Koko seuraavan päivän kulkivat sähkömiehet pitkin laivaa etsien vioittuneita kohteita. Vasta iltamyöhäisellä valot paloivat ja pääsähkötauluun oli asennettu vioittuneiden kytkimien tilalle uudet. Pahantuulinen kapteeni halusi lähteä seuraavan aamun valjettua merelle. Kun lähdön aika sitten tuli, oli sataman vesi jo jäässä. Laiva erkani laiturista ja kolmannen yrittämän jälkeen se oli käännetty kohti merelle johtavaa väylää. Hyrräkompassi oli edelleen rikki, ohjaamiseen käytettiin nyt ruorihuoneen katolla sijaitsevaan magneettikompassia jota Apo katseli ohjaamosta käsin periskoopin lävitse. Hän oli tuonut tuota tarkoitusta varten ohjaajan paikalle ruorirattaan taakse korkean puisen istuimen, missä hän nyt istui ja ohjaili vilkuillen periskoopin kautta yläkompassia. Ympärillemme levittäytyi tyhjänä lyijyn harmaa talvinen meri. Tumman harmaa pilvikatos peitti koko taivaan. Mitään elämää ei tässä yleisväriltään ylen harmaassa, kylmässä maisemassa näkynyt. Katselin kiikarilla horisonttiin. Oikealla erottuivat lumen läikittämät kalliot. Taivaanrannassa syttyi ja sammui loistava 11

12 piste. Kaukaisuudessa, siellä missä taivas ja meri yhtyivät, nousi näkyviin punavalkoinen majakan yläosa VHF-radio ruorihytin nurkassa alkoi kaiuttaa ilmoille rannikkoaseman pitkää liikenneluetteloa laivoille, sen jälkeen naisääni alkoi toistaa yleisvaroitusta kaikille laiva-asemille ja sitten nainen radioasemalla luki varoituksen lähestyvästä myrskystä, kaakkoismyrskyä, pohjoinen Itämeri, Ahvenanmeri, Selkämeri, etelämyrskyä kahdeksan boforia odotettavissa yön aikana. - Se tästä vielä puuttuikin, Orlov sanoi katkerana, se on vastatuuli, emme pääse tyhjällä laivalla eteenpäin. - Koettelee, koettelee, vaan ei hylkää Herra, kuulin perämiehen lausuvan. Mutta Orlov ei nähnyt asiassa mitään huumoria. Synkkänä hän kumartui merikartan ylle. - Meidän on vietävä tämä astia suojaan yöksi. Tuonne, hän sanoi naputtaen sormellaan karttaa, sisälle saaristoon. Menemme lauttaväylää pitkin ja ankkuroimme sopivaan paikkaan saarien suojaan. Sinne on vielä matkaa viisi tuntia. Laskeuduin alas miehistöhyttiosaston käytävälle. Koneiden ääni kuului täällä voimakkaana. Avasin konehuoneen rautaisen oven ja kurkistin alas. Alhaalla, keinuvien vipujen ja tanssivien venttiilivarsien takana, pääkoneen vierellä näin Ulan tutkimassa jotakin kartanomaista paperia. Hän oli syventynyt tutkimaan paperia, joka tarkemmin katsoen näytti jonkinlaiselta kaaviopiirustukselta. Hän ei huomannut minua ja minun oli turhaa yrittää herättää hänen huomiotaan koneiden kovassa melussa. Palasin ylös komentosillalle. Jonkin ajan kuluttua Ula tuli ylös komentosillalle. 12

13 - Probleemi ei ole, hän sanoi, löysin sulkuventtiilit joilla voin ohjata koneen jäähdytysveden lämpöpattereihin. Sillä saadaan korvattua tuhoutunut öljypoltin. - Hyvä, murahti Orlov, nenä kiinni ruorihuoneen lasissa. - Mikä on kiirus? Ula kysyi. - Kahdeksan ja puoli, kuului Orlovin vastaus, menemme ankkuriin, on tulossa myrsky. Ula värisi hetken ohuessa paidassaan, poistui sitten alas koneidensa pariin. Pimeällä Ahvenanmerellä keinui useita laivojen kulkuvaloja. Majakoiden kirkkaat välähdykset näkyivät tummassa illassa oikealla ja vasemmalla. Kapteeni tilasi puhelun VHF-radiolla rahtaajalle. Kaiuttimien kautta kuului selvästi puhelimen hälytysääni, sitten kuuloke nostettiin jossakin kaukana maissa. Ihmisten ilmoilla, kodikkaassa ja turvallisessa ihmisasumuksessa. - Jonson, kuului miesääni voimakkaana. Se olisi yhtä hyvin voinut olla ääni haudan takaa, yhtä kaukana se oli meistä. Orlov antoi tilanneselvityksen. - Olemme matkalla, mutta olen päättänyt jäädä ankkuriin myrskyn ajaksi. Oli tovin hiljaista, sitten kuului kaukaa maista lausuttu kysymys: - Eikö siellä ole yhtään merimiestä? Jännittyneenä odotin, mitä Orlov vastaisi tuohon julkeaan ja rienaavaan arvosteluun. Mutta kuulin hänen sanovan maltillisella äänellä: - Meidän täällä on elettävä tilanteen vaatimusten mukaan. Emme luojan ilmoille mitään voi, sitten hän katkaisi puhelun ja jatkoi tutkakuvan tuijottamistaan. Yömyöhällä ankkuroitiin kallioisen saaren kupeeseen. 13

14 Seuraavan päivän aikana myrsky puhalsi täydellä voimallaan. Se pakotti meidät siirtymään syvemmälle saariston suojaan. Täällä ankkurin kettingit jyrisivät ja ankkuri syöksyi alas meren pohjaan, mutta iltapäivällä kuului Aapon huuto: - Ankuri tragaa! Laivan havaittiin siirtyneen kahden kaapelimitan verran kohti aaltojen huuhtomia matalia kallioluotoja. Oli jälleen kelattava ankkuri ylös ja siirryttävä vieläkin suojaisempaan paikkaan. Aapo, apunaan kummatkin 'runnarit', joiksi kapteeni oli alkanut kutsua kahta uutta tulokasta, käyttivät ankkuripeliä. Tummat hahmot liikkuivat keulapaikalla sateessa ja tuulessa keularyntään tienoilla. Äkkiä lähti yksi hahmoista juoksemaan vimmatusti kantta pitkin kohti keskilaivaa. Kurkistin myrskylaidan yli alas kannelle, mihin toinen 'runnareista' oli pysähtynyt. Hän huusi ylös komentosillalle jotakin, - ankkuri...kaapeli..., tuuli vei osan sanoista mukanaan. Kapteeni alkoi sadatella; - Helvetin perkele, hän kiroili. Ankkuriin tarttunut vedenalainen kaapeli vai? Hän kävi katsomassa karttaa. - Ei tässä vielä pitänyt olla vedenalaista kaapelia, hän puhui itsekseen, tämä saaristo on täynnä niitä, mutta ei tässä vielä. Sen täytyy olla jokin vanha, joka on jäänyt poistamatta. Mutta totuus oli, että ankkurisakaroista roikkui ranteenvahvuinen kaapeli. Orlov käski laskea ankkurin takaisin mereen. Kello oli vasta viisi iltapäivällä, mutta oli jo pimeää. Tuuli ulvoi antenneissa kovimmillaan. Perämies tuli ylös sillalle. Tuuli iski vinkuen sisään avonaisesta ovesta. - Kaapeli on tarttunut ankkurisakaroiden taakse niin ettei se irtoa. Se on lyötävä poikki, hän sanoi. 14

15 - Jos siinä kaapelissa kulkee virta, se on kaiken loppu. Se on korkeajännite, Orlov pudisti päätään. - Se on puhelinkaapeli, Aapo intti, minä haen kirveen, laskemme nuoratikkaat alas ja hakkaan sen poikki. Muuten olemme kallioilla. Vastahakoisesti näytti Orlov suostuvan perämiehen ajatukseen. Ankkuripeli rätisi jälleen keulassa. Sitten näkyi, kuinka reunan yli kumartuneet hahmot oikaisivat selkänsä ja laiva lähti potkurinsa työntämänä kulkemaan eteenpäin. Se oli vapautunut vedenalaisen kaapelin otteesta. Lahden poukaman perällä näkyi suuri matkustajalautta, kiinnitettynä pistolaituriin. Saderyöppyjen takaa loistivat matkustajalautan kirkkaat kansivalot. Me ajoimme nyt noita valoja kohti. Orlov oli päättänyt kiinnittyä laiturin tyhjälle sivulle. Hän ohjasi laivaa pienellä joysticsauvalla ja tähysti tarkkaavaisena lasin läpi. Tuuli ja aallokko olivat suoraan kohti lahden pohjukkaa. Heti laiturin takana olivat loivat kalliot ja ranta. Sen ymmärsin, ettei tilaa jäisi liiallisiin manovereihin. Olisi osuttava ensimmäisellä kertaa laiturin päähän ja oikeassa kulmassa. Kapteeni ajoi hiljaisella koneteholla, tarkkaavaisena hän tähysti lähestyvää laituria. Tuuli antoi lisävauhtia. Yritin nähdä matkustajalautan valojen alta betonilaiturin ulointa päätä. Siinä se oli, vajaan neljänkymmenen metrin etäisyydessä ja lähestyi kovalla vauhdilla. Sitten kone alkoi käydä täydellä teholla eteenpäin. Laiva aloitti kääntymisen vasemmalle sivutuuleen. Pistolaiturin uloin pää lähestyi keskilaivaa. Tuuli painoi laivaa laituria kohti pelottavan kovalla vauhdilla. Ymmärsin, jos laiturin pää iskee keskilaivasta perään päin, paiskautuu perä ulos ja laivamme jatkaa matkaansa muutaman kymmentä metriä laiturin ohi ja törmää matkustajalauttaan pikajunan voimalla. Mutta niin ei käynyt. Kuulin kuinka kone alkoi käydä taaksepäin täydellä teholla. Potkurin iskut tuntuivat jalkojeni alla. Laiva iskeytyi 15

16 keskilaivasta laiturin päätyyn ja perä lähti kääntymään laiturin sivun suuntaiseksi. Törmäys oli niin voimakas, että minun oli otettava tukea seinästä välttyäkseni kaatumasta. Keulasta singahtivat köydet laiturille. Siellä syöksähtelivät perämies ja runnarit pollarien ympärillä. Kun kiinnitys oli saatu päätökseen, tuli perämies Aapo messihuoneeseen, riisui vettävaluvan sadetakkinsa naulaan ja istui alas. - Erinomaista aluksen käsittelyä, hetken jo luulin, että mentiin ohi, mutta se pakki tuli juuri oikeaan aikaan. - Noista Runareista ei ole mihinkään, hän sanoi hiljaisella äänellä korvaani, ovat enimmäkseen tiellä kun pitäisi jotakin tehdä. Orlov oli päättänyt lähettää runnarit takaisin Suomeen. - Ei niillä ole mitään käyttöä täällä, hän sanoi, tämä on työlaiva. Myöhemmin illalla perämies kertoi, että hän oli nähnyt Runarien raahanneen suuria jätesäkkejä mukana lähtiessään laivasta. - Veivätkö ne täältä liinavaatteet mukanaan, Orlov kysyi, olisi pitänyt tarkastaa. Aamulla vuorolaiva toi meille taas uuden miehen. Hän oli sileäposkinen ja siistiasuinen nuorimies. Hänen nimensä oli Rolf ja hänen kädenpuristuksensa luja. Hän oli vuorolaivan yliperämies ja hänellä oli kahden viikon loma työpaikaltaan. - Minulla on vielä viikko jäljellä lomaa, siihen mennessä olen jo takaisin. Heti aamulla Orlov käski panna koneet valmiiksi ja vähän myöhemmin hän ilmoitti, että lähtisimme. Tuuli oli alkanut pikkuisen laantua ja kääntyä etelään. Valkeneva aamupäivä toi mukanaan kiusallisen sääilmiön. Pohjoisen Itämeren sumun. Paksu sumukerrostuma meren pinnan yllä. Tämän lumivalkean usvan yläpuolella paistoi syksyinen aurinko. Vaikutti siltä kuin olisimme kulkeneet hehkuvan kaasun keskellä. Optinen näkyvyys oli mitätön. Perämies kiroili, hänen 16

17 kirkkaan valkoisen sokaisemat silmänsä mukautuivat huonosti tutkan elektronikuvan katseluun. - Mitä pirua, lunta, myrskyä, vesisadetta, sumua ja aurinkoa, kaikki kahden päivän sisällä. Olen kuullut sanottavan, että kuudenkymmenen leveyspiirin sää ajaa tähän vuodenaikaan seitsemällä hevosella, nyt ovat vasta neljä menossa, missä ne muut viipyvät. Laiva yskähteli koko päivän vasta aallokossa. Ajoimme koko sen päivän vastatuuleen. Illan tullen olimme Riianlahden läntisen salmen suulla. Pimeyden laskeuduttua sumu haihtui ja tuuli heikkeni. Nyt ajettiin täydellä vauhdilla itäistä suuntaa. Ohitettiin pimeässä yössä saari. Heti sen jälkeen Orlov alkoi vähentämää vauhtia ja kutsui useita kertoja VHF radiolla luotsia. Vastausta ei kuulunut. - Meillä ei ole 'spesiaaleja' laivalla tältä alueelta, sanoi Orlov, luotsi ei vastaa, niinpä jäämme odottamaan, vasen ankkuri valmiiksi. Roikuimme ankkurissa niin kuin merimiehillä on tapana sanoa. Meitä ympäröi pimeys ja täysin tyyntynyt meri. Heikko, juuri erottuva valopiste näkyi pimeydessä. Siellä oli maata silmiltä näkymättömissä. Alati pyörivässä tutkakuvassa rannan muoto erottui kirkkaana sahalaitaisena murtoviivana. Rolf oli oikaissut itsensä pelastusliivilaatikon päälle. Orlov istui kipparituolissaan ja lepuutti jalkojaan. Aapo nojaili ruorirattaaseen, Ulaa ei näkynyt. Mestari viihtyi alhaalla konehuoneessa josta kantautui hiljainen hyrinä. Aapo kävi välillä toistamassa luotsikutsua VHF-radioon. Kukaan ei niihin vastannut. Kaiuttimista kuului vain lahdella kalastavien alusten keskinäistä puhetta. Istuimme siinä hämärässä ruorihytissä. Kuka vaan olisi voinut mennä hetkeksi nukahtamaan, mutta sataman läheisyys piti meidät kaikki valveilla. 17

18 - Minä olen ollut vain matkustaja aluksissa, aloitti Rolf puhumaan, minä menin kouluun vain tätä varten: Univormut ja siisti työ. En voisi ajatella tällaista työtä itselleni, enkä voi kuvitella, että joku jaksaa tehdä tällaista työtä kuukaudesta toiseen. - Ei tämä aina näin rankkaa ole, sanoi Orlov, kesällä asiat ovat toisin. Tästä saattaa jopa nauttia ja tämähän on jonkinlainen elämäntapa. Elämässäkin ovat hyvät ja huonot aikansa. Tässä on vain se vika, että tällaisten laivojen omistajat ovat yleensä bisnesmiehiä. Ostavat halvalla jostain laivan. Useimmilla ei ole minkäänlaista asiantuntemusta laivoista, rahdeista, maksuista ja säännöksistä, taikka merenkulusta ylipäätään. Mutta he kaipaavat laivanvarustajan statusta. Niin kun tiedätte, kansojen keskuudessa elää vieläkin sellainen mystinen harhausko kapteenien ja laivanvarustajien varallisuudesta. Se lienee peräisin vanhojen kauppahuoneiden ajoilta, tiedä häntä. Nämä laivat päätyvät epämääräisten rahtijobbarien hoidettaviksi. Vajaassa vuodessa nuo jobbarit nylkevät pahaa aavistamattoman laivanomistajan putipuhtaaksi ja siinä samalla meidät, jotka kuljetamme laivaa. Laivaa ajetaan korjaamatta, kunnes se sananmukaisesti luhistuu allemme. Olemme kuin kalastajat, joiden ansio on sidoksissa saatuun saaliiseen. Saamme korvausta vaivoistamme, kun kaikki täällä menee hyvin, mutta kun alkavat vaikeudet, loppuu palkanmaksu. Lähes jokainen syksy uppoaa taikka joutuu vakaviin vaikeuksiin näitä laivoja. Orlov nousi tuolista, alkoi kävellä edestakaisin ja jatkoi puhettaan. - Ne siellä maissa eivät millään opi sitä, että tämän kokoisille laivoilla saattaa kulua kaksi viikkoa siihen matkaan syksyllä, jonka laiva on kesällä taittanut kolmessa päivässä, joka vuosi sama juttu. Olosuhteiden muutosta ei millään tahdota uskoa. Miehistö alkaa napista ja karkaa lopulta maihin, mutta me jäämme tänne. Mihin laivan päällikkö voi tällaisen laivan jättää ja lähteä omille teilleen. 18

19 Tietysti voi aina vedota lakiin, mutta kokemus on osoittanut, etteivät viranomaiset ole niin halukkaita auttamaan sellaisissa tapauksissa. Vihjaillaan liioittelusta ja arvostelukyvyn puutteesta. Kapitalismi on suojannut itsensä. Mutta jos tapahtuu onnettomuus, silloin ollaan täältä viemässä miestä syytettäväksi. Päällikön tulee valvoa, että alus on sillä ja sillä tavoin, että se voi turvallisesti matkansa tehdä. Kaikkihan sen tietää, että ihmisellä on viime kädessä vastuu omasta hengestään, siinä samallahan tulee varjeltua kaikkia muitakin. Arvosteluja täällä saa alituiseen kuulla. - Eikö siellä ole yhtään merimiestä? Aapo matki rahtaajan ääntä. Kolmen aikaan aamuyöstä tulivat näkyviin aluksen kulkuvalot. Orlov tähysti valoja kiikarilla. Yhdestä mastovalosta päätellen kysymyksessä näytti olevan pikkualus. Se suuntasi suoraan meitä kohti. Punaisen sivuvalon hehkussa pärskähti valkoinen keula-aalto. Vaikka pienen aluksen sivukuvaa ei näkynyt, meitä näytti lähestyvän jonkinlaisen partioaluksen ja hinaajan välimuoto. - Se voi olla luotsi vaikka sillä ei olekaan punaista merkkivaloa, Orlov sanoi ja laski kiikarinsa, pannaan ne raput valmiiksi ja aletaan valmistella lähtöä. Alus ajoi kylkeemme. Sen ulkosivulle ripustetut autonrenkaat parahtivat ja ulisevasta korsteenista pöllähti ilmoille pahanhajuinen savupilvi. Vanhahko mies, joka sieltä autettiin ylös kannelle, oli pukeutunut virttyneisiin työhaalareihin ja pomppatakkiin. - Onko se laev Suome laev? kysyi luotsi päästyään komentosillalle. - Rekisteröity Maltaan, kuulin kapteenin vastaavan kysymykseen. Samalla hän ilmoitti luotsille, ettei hyrräkompassi ollut toiminnassa. - Mutta radar teillä siinä on? 19

20 - On kyllä. Ankkurinoston jälkeen lädettiin ajamaa eteenpäin. Luotsi liikehti hermostuneesti, kurkisteli pimeyteen. Kuulin Orlovin kysyvän, oliko suunta hyvä. - Meidän pitää mennä tuonne, sanoi luotsi ja viittasi kädellään eteenpäin. Mitään selviä ohjauskomentoja en kuullut, se on kalasadam. Kaikki olivat makaamassa kotonaan. Yksi kaluri minulle soitti ja sanoi, että laev kuutsup luotsi. - Ettekö sitten saaneet ilmoitusta tulostamme? kuulin kapteenin kysyvän. - Ilmoitusta? Minä e tiedä. Seurasin miehen hermostunutta liikehdintää. - Mikä ukko tämä oikein on, kuulin Orlovin kysyvän hiljaisella äänellä perämieheltä. Mutta oppaamme kuuli tämän kysymyksen. - Ei mikään ukko, hän ärähti. Tämän jälkeen komentosillalla oli pitkään kiusallisen hiljaista. Rolf seisoi tutkan ääressä ja katseli elektronikuvaa. - Onko suunta nyt oikea, hän äkkiä kysyi, tämä osoittaa suoraan maihin. - Kompassi, mene ylös ja liikuta sitä kompassia, kapteeni Orlov käski perämiestä. - Kompassin pystyakselin kärki on kulunut, niin kauan kun laiva rullaa, kompassi näyttää oikein, mutta tyvenessä vedessä kuljettaessa se takertuu paikoilleen, pian ruorihytin katolta kuului askeleita. - No niin, nyt se näyttää taas oikeaa suuntaa. Se on pidettävä vastaisuudessakin mielessä, että joku meistä käy kopistelemassa kompassia silloin tällöin siellä ylhäällä ja onhan meillä vielä tämä tutka. 20

21 Aamu jo sarasti, kun ajoimme pienen sataman suulle. Joen oikealla ja vasemmalla puolella näkyi valkoiseksi maalattuja kalastusaluksia. Kylkilevyjen valkoisessa maalissa erottui punaisenruskeita juovia. - Kalastavat Atlannilla, luotsi sanoi, siellä suolainen vesi ja kova merenkäynti ruostuttaa laivoja. Hän osoitti paikkaa suuren kalastusaluksen perän takana, siihen meidän olisi otettava kiinni. Varhaisesta aamusta huolimatta iso joukko ihmisiä näytti kerääntyneen laiturille odottamaan tuloamme. Pikkaisen erillään pääjoukosta seisoi kaksi vihreäpukuista sotilasta. Väyläopas kurkottautui yli komentosillan pärskesuojan ja huuteli äänekkäästi tervehdyksiä alas laiturille. Miehet laiturilla viitoittivat takaisin. Kaikesta saattoi päätellä, ettei kovin usein vierasmaalainen rahtilaiva vieraillut tässä satamassa. Heti kun laskusilta oli saatu paikalleen, harmaa-asuiset miehet täyttivät laivan salongin. Joukko käsitti laivakauppiaan, tullin ja sotaluutnantin passileimoineen. Kolme nuorta miestä parhaissa asuissaan sekä pari muuten vain mukaan tullutta satamahallinnon virkailijaa. - Kyllä Teitä on odotettu, he sanoivat lähes yhteen ääneen. - Nämä kolme tulevat teille työhön, sanoi laiva-asiamies ja osoitti kolmea miestä jotka seisoivat taaempana. Miehet ojensivat Orloville merimieskirjansa. Saatoin vaistota uuden tilanteen tuoman jännityksen heissä. Tämä oli heidän ensimmäinen länsimainen laivansa. Kapteeni käski perämiestä opastamaan tulokkaat hytteihinsä. Tunnin kuluttua tulokomissio poistui laivasta. Yksinäinen sotilas jäi vartioimaan laskusiltaa. Riisuuduin ja menin vuoteeseen. Ennen kuin vaivuin sikeään uneen kuulin, kuinka lastiluukut kumahtelivat ja kuinka rivakat 21