Kirahvi näkyvissä. Postmodernin kronotoopit Italo Calvinon teoksessa Jos talviyönä matkamies

Transkriptio

1 Esko Lius Kirahvi näkyvissä Postmodernin kronotoopit Italo Calvinon teoksessa Jos talviyönä matkamies Tyy239 (Harri Veivo) Yleisen kirjallisuustieteen aineopinnot Yleisen kirjallisuustieteen laitos, Helsingin yliopisto

2 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 1 Johdanto Kertomakirjallisuus on perustaltaan kronotooppista. Ajallis-paikallisten rakenteidensa kautta se antaa vastaanottajalleen eväät abstrahoida tapahtumia kausaalisiksi ketjuiksi. Nämä ajallispaikalliset elementit ovat toisaalta taiteellisen kokonaisuuden kautta motivoituja, ja toisaalta niiden referentit löytyvät yleisistä kulttuurisista dominanteista. Kronotooppi on kertovan teoksen lajityypin kannalta keskeinen käsite. Tarkastelen sitä tässä esityksessä nimenomaan postmoderni(smi)n valossa. Postmodernien taideteosten identiteetti poikkeaa määrittelyn ulkopuolelle jäävistä selvimmin itsereflektiivisyytensä vuoksi. Niissä korostuvat taiteen metatasot artefaktin luonne mediumina, sen kulttuurisen aseman artikulointi jne. Tämä välineluonne korostaa sekä mediumia sinänsä että medioiden välisiä, reaalimaailmasta vähät välittäviä kytkentöjä. Postmoderni simulacrum ja kulttuurisissa yhteyksissään vuorovaikuttava kronotooppi eivät kuitenkaan ole yhteensovittamattomia. Esimerkitän väitettäni Italon Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies kautta. Jos talviyönä matkamies kertoo Lukijan tarinan Italo Calvinon samannimisen teoksen parissa. Teoksen alussa Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. (5) 1 Lukija-henkilö alkaa lukea kirjaa, mutta huomaa sen olevan virheellinen. Hän palaa kirjakauppaan vaihtamaan sen toiseen, mutta kompastuu yhä syvemmälle katkeavien tarinoiden verkkoon. Vähitellen tämä Lukijan ja irrallisten tarinanalkujen vyyhti alkaa kietoutua yhteen, niin että Lukijan ja hänen tarinalleen alisteisen tarinantason maailmat sekoittuvat. Teoksen lopuksi hän saa viimein luettua viimeiset rivit käsillä olevasta kirjasta. Teoksen keskeinen kronotooppi on rajapinta (interface). Se ilmentyy konkreettisemmalla tasolla miehen ja naisen tai elämän ja kuoleman kohtaamisessa, ja abstraktimmalla tasolla teoksen ja lukijan kohtaamisessa, reaalitodellisuuden ja sen representaation kohtaamisessa. Ratkaisu antaa Calvinon teokselle television kaltaisen roolin, jossa vastaanottaja ei kohtaa vain viestin sisältöä vaan mediumin ja oman suhteensa siihen. 1 Sulkeistetut sivunumerot sitaattien perässä ilman tekijä- tai vuosilukutietoja viittaavat Calvinon romaanisuomennoksen toiseen painokseen, ks. Lähteet.

3 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 2 Tutkimusongelma ja käsitteiden määrittelyt Calvinon teoksessa hypodiegeettiset sisäiskertomukset sijoittuvat toisistaan irrallisiin ympäristöihin eikä niiden tapahtuma-ajoilla tai -kestoilla näytä olevan yhteyttä. Lukijasta kertovilla luvuillakaan ei ole yhteistä tapahtumaympäristöä tai -aikaa paitsi että kaikessa on kyse nykyajasta ja että Lukijan tarina on kronologisesti lineaarinen. Tutkimusongelma alkoikin hahmottua kysymyksestä Millainen on Calvinon kronotooppi, kun teoksen sisäistarinoiden tapahtuma-ajat ja paikat poikkeavat tyystin toisistaan. Tämä johti jatkokysymyksiin: Millaisia ominaispiirteitä on postmodernin teoksen kronotoopissa? Miten postmoderni ilmentyy teoksen kronotoopin kautta? Mitä tehtäviä postmodernilla kronotoopilla on ja miten se vaikuttavaa teoksen tulkintaan ja identiteettijärjestelmiin? Kysymyksenasetteluni vuoksi täytyy selvittää aluksi kahden käsitteen käyttötapa. postmoderni(smi) Calvinon maanmiehen Gianni Vattimon mukaan postmodernin merkitys löytyy siitä tosiasiasta että yhteiskunta, jossa elämme, on kaiken kattavan kommunikaatikon yhteiskunta ja mediayhteiskunta. (Vattimo 1989, 13) Calvinon teos on Vattimon määritelmän valossa mitä keskeisintä postmodernia: Kenties joukkotiedotuksen yhteiskunnassa tulee ajankohtaiseksi yksi Nietzschen ennustus : todellisesta maailmasta tulee vihdoinkin tarina. Mikäli meillä on jokin käsitys todellisuudesta, niin myöhäismodernin olosuhteissa se ei voi olla ennalta sovittu ajatus objektiivisesta kaiken alla olevasta todellisuudesta, joka olisi olemassa siellä jossakin, niissä kuvissa, joita ei näytetä tiedotusvälineissä. (mt., 18). Paul Smethurst kirjoittaa teoksessaan The Postmodern Chronotope, että postmodernismissa representaatiot pikemmin muovaavat maailmaa (luovat maailma-hahmotuksia) kuin rakentuvat reaalimaailman kautta. Hänen mukaansa postmodernismi viestittää, että eronteko reaalimaailman historiallis-geografisena referenttinä ja reaalimaailman representaatioiden välillä on radikaalisti kadonnut. (Smethurst 2000, 3; oma käännökseni) Myös tämä määritelmä antaa toimivan tulkintakehyksen Calvinon teokselle. Esseen lyhyyden vuoksi en problematisoi postmoderni(smi)n käsitettä. Vattimon ja Smethurstin jalanjäljissä mutta semioottislähtöisin termein määrittelen postmodernismin paradigmaksi teksteistä, joiden merkitsijät viittaavat intertekstuaalisesti toisiin merkitsijöihin. Teksti puolestaan on systeeminen suhdeverkosto eikä koskaan pelkkä artefakti. Tässä esseessä postmodernismi

4 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 3 on leimallisesti epookkikäsite: postmodernien tekstien vastaanotto ja verkotus avautuu vastaanottajille 1900-luvun loppupuolen länsimaisen maailmankuvan ja arkipäivän digitaalitodellisuuden kautta. Koska määritelmäni on varsin väljä, on Vattimon ja Smethurstin hyödylliset rajaukset syytä pitää mielessä. kronotooppi Mihail Bahtin tarkoittaa kronotoopilla (k)irjallisuudessa taiteellisesti haltuunotettujen ajallisten ja paikallisten suhteiden olennaista keskinäistä sidonnaisuutta. (Bahtin 1979, 243). Kronotoopin keskeistä tehtävää hän korostaa sanomalla, että (k)ronotoopilla on kirjallisuudessa lajiominaisuuksia määräävä merkitys. (mt., 244) Esimerkkeinä tulevat esiin nostetuiksi mm luvun alun Ranskan maaseutukaupunki ja abstraktimmat tapaaminen, tie ja kynnys. Bahtinin määritelmä on esitykseni kannalta riittävä ja tehokas. Ainoa varaus on tehtävä tämän ajallis-paikallisuutta kuvaavan käsitteen osien työnjakoon. Kun Bahtin kirjoittaa, että aika on kronotoopin ratkaiseva momentti (mt., 244), on huomioitava kaksi asiaa. Ensinnäkin artikkeli on kirjoitettu loppuhuomautuksia lukuun ottamatta 1930-luvulla, jolloin tilan käsite ei ollut samalla tavalla problematisoitunut kuin nykyisenä kvanttimekaniikan, globaalin talouden ja digitaalisen medialäsnäolon aikana. Toinen huomionarvoinen seikka on, että Bahtin keskittyi artikkelissaan käsittelemään lajityyppejä antiikista 1800-luvulle saakka. Aika oli valistuksen kauden keskeinen paradigma, ja sen olemus ja merkitys saivat kulttuurisen dominantin roolin viime vuosadan alussa yleisen suhteellisuusteorian myötä. 2 2 Ks. Smethurst 2000, ja 64.

5 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 4 Postmodernin kronotoopit Calvinon teoksessa Rakenteesta ja tyylistä Jos talviyönä matkamies -romaanissa kulkee rinnan kaksi tarinan tasoa. Sisäistarinat niiden kirjojen alut, joita Lukija saa käsiinsä yrittäessään lukea uusinta Calvinon teosta ovat lyhyitä, yleensä yhden kohtauksen mittaisia avoimen lopun kertomuksia. Niiden tapahtumapaikat, -ajat ja tyylilajit poikkeavat toisistaan, mutta kaikkia yhdistää minä-muotoinen kertoja, jonka vapaa epäsuora esitys kuvaa useimmiten yksittäistä episodia. Diskurssi on perinteistä rationaalisen ja tietoisen minän hahmotukseen perustuvaa kerrontaa. Myös dialogi on totunnaista kertovan tekstin vuoropuhelua: luonnollista (mutta jäsenneltyä) puhetta. Sanasto, kuvasto ja juonen rytmiikka varioivat sisäiskertomuksissa, niin että esimerkiksi jakso Jos talviyönä matkamies muistuttaa kovaksikeitettyä dekkaria, kun taas Tyhjän kuopan ympärillä vaikuttaa eteläamerikkalaiselta gaucho-kertomukselta, tai ainakin sen borgesilaiselta parodialta. 3 Kaikkien sisäistarinoiden päähenkilönä on mies, joka kohtaa naisen ja joka tavalla tai toisella joutuu ottamaan kantaa kuolemaan ja siihen, mikä on todellisuutta ja mikä ei. Tarinoissa toistuu rajapintojen tematiikka, joka voi koskea henkilöiden olemassaoloa tai epätodellisuutta, sisällissodan osapuolten eri näkökulmia ja rikollisten tai myös viranomaisten valtataisteluita. Usein mukana on eksplisiittejä viittauksia teoksen rooliin rajapintana. Esimerkiksi Jos talviyönä matkamies -luku alkaa Romaani alkaa rautatieasemalla, veturi puuskuttaa, mäntien huohotus peittää kappaleen alun, savupilvi kätkee osan ensimmäisestä rivistä. (12), ja Pelkäämättä tuulta ja huimausta -osan kertoja pohtii Ehkä juuri kertomukseni on silta kuilun yllä (86). Lukijaa hänen yritystään lukea Calvinon teos käsittelevä kehystarina vaikuttaa aluksi pysyttelevän oikeassa hierarkisessa lokerossaan tarinan tason yläpuolella: on erikseen kirjojen alut ja erikseen Lukija, joka niihin tutustuu. Lukijan ajallis-paikallinen kuvaus jätetään teoksen alussa väljäksi: Olet ehkä jo kirjakaupassa alkanut selailla kirjaa. Tai et ole voinut koska se on kääritty sellofaaniseen suojapaperiin. Nyt olet bussissa (...) Tai ehkäpä myyjä ei paketoinutkaan kirjaa: hän antoi sen sinulle pussissa, se yksinkertaistaa asian. Olet autosi ohjauspyörän ääressä liikennevaloihin pysähtyneenä (9) 3 Ks. Matti Rossin esipuhe teoksessa Haarautuvien polkujen puutarha (Borges 1969, 21).

6 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 5 Teoksen sisäislukija/lukija-henkilö rajautuu näin nykyajan länsimaiseksi kaupunkilaiseksi. Kehystarinan toisessa luvussa, jossa hän kohtaa Lukijattaren, käy selville lisäksi se, että hän on yksin elävä mies. Lukemisesi ei ole enää yksinäistä: sinä ajattelet Lukijatarta joka tällä samalla hetkellä on hänkin avaamassa kirjan ja näin luettavan romaanin ylle asettuu mahdollisesti elettävä romaani (...) Tarkoittaako se sitä että kirjasta on tullut instrumentti, kommunikaatiokanava, tapaamispaikka? (34) Viimeistään tässä vaiheessa todellinen lukija hylkää teoksen Lukijan omalle todelliselle itselleen tarkoitettuna puhutteluna, ja alkaa pitää tätä teoksen henkilönä. Kehystarinan luvuista hahmottuu lopulta sisäistarinoita vastaava juonikuvio, jossa kyse on miehen ja naisen kohtaamisesta sekä elämästä ja kuolemasta. Teoksen viimeinen luku päättyy Lukijan ja Lukijattaren aviovuoteeseen: Ja sinä: Hetki vielä. Olen lopettamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. (275) Sisäistarinoita ja Lukija-henkilön kehystarinaa sitoo juonellisten ja temaattisten samankaltaisuuksien lisäksi yhdestoista luku, jossa kahdeksan lukijaa keskustelee kirjoista. Tasojen rinnasteisuutta korostavat sekä tarina kalifi Harun ar-rasidista että sisäiskertomusten nimien lukeminen yhtenäisenä tekstinä. ( ) Rakenteellisesti Calvinon teos muistuttaa Tuhannen ja yhden yön tarinoita, joissa Sheherazade saa henkensä pelastettua yö toisensa jälkeen liittämällä jokaisen tarinan seuraavaan ja keskeyttämällä kertomuksensa oikealla hetkellä. (Calvino 1999, 45). Tähän myös viitataan kirjastokohtauksessa (273). Kronotoopeista SUHDE AIKAAN JA TILAAN Toisin kuin voisi postmodernista romaanista ajatella, ja toisin kuin irrallisista sisäistarinoiden joukosta voisi päätellä, Calvinon teoksen aikakäsitys on pohjimmaltaan lineaarinen. Aika on tilassa mitattavaa liikettä, ja sillä on myös suuntansa. Se alkaa alusta, yhtä lailla lukijan aloittaessa lukemaan, miljöön alkaessa hahmottua kuvaukseksi tai henkilön tullessa kuvatuksi. Aika etenee vaikkakin rinnakkaisten ja satunnaisten pisteiden kautta päättyäkseen loppuun, kun romaani tulee luetuksi. 4 4 Jäljempänä esitän perusteluita tälle käsitykselle, vaikka Calvinon kertoja ilmoittaa, että ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi (10). Teoksen suhde aikaan on itse asiassa varsin haute couture: aika on lineaarista, vaikka ei välttämättä ainutkertaista. Tätä käsitystä tukee teoksen keskeinen kuva t. kronotooppi tyhjä kuoppa ja sen tematiikka, jota ei tässä esseessä kuitenkaan käsitellä. Ks. nykyfysiikan aikakäsityksistä esim. Hawking 1989 (138).

7 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 6 Calvinon teoksessa vertautuvat toisiinsa reaalimaailman aika eli yhteinen aika ja mielensisäiset aikakäsitykset. Sisäiskertomusten irrallisuuden voi nimittäin tulkita todellisuudeksi, järjestymättömäksi tapahtumajoukoksi. Niiden järjestäminen teoksen kokonaisuuteen ja niiden hahmottaminen teoksen lineariteetin kautta on mielensisäistä todellisuutta. Kyse on inhimillisen muistin, kausaaliajattelun ja merkityksenannon tavasta jäsentää aikaa. Wolfgang Iser tiivistää tämän hahmopsykologisen lähtökohdan siten, että todellisuuden arki on sekamelskaista moninaisuutta, josta muisti (eikä havainto) rakentaa yhtenäisten hahmojen harmonisia muotoja. 5 Calvinolla suhde tilaan on moniulotteinen heterotopia. Tapahtumapaikat on siroteltu ympäri maailmaa sekä sisäis- että kehystarinoissa. Lukija-henkilöä, tarinan kirjailijaa ja tämän kääntäjää Hermes Maranaa viedään maasta toiseen. Kansainvälinen kulttuuri ja talous ovat organisoituneet japanilaisiksi kirjanväärentäjäyrityksiksi ja Apokryfisen vallan järjestöiksi. Tätä globaalisuutta voidaankin pitää yhtenä aikamme kronotooppina. Tarinassa on joukko toisistaan irrallisia tiloja keskellä tyhjää kuten kuilun päällä riippuvia siltoja tai pimeän sumun keskellä seisovia rautatieasemia. Tila muuntuu monesti minän sisäisiksi kosmoksiksi sekä muistojen (esim. Gritzvi, s. 40) että hetken aistimuksen (herra Okedan oppilas, s. 214) kautta. Tila peilautuu ja kertautuu lukuisiksi todellisuuden muunnoksiksi kuten rikollisella liikemiehellä (177). Tila vaikuttaa kuitenkin vanhalta tutulta tasajakoiselta avaruudelta, joka hahmottuu ulotteisten kappaleiden suhteiden kautta. Luvussa Mikä tarina sen pohjalla odottaa loppuaan? päähenkilö pyyhkii esineitä, ihmisiä ja asioita pois tilasta jossa hän kulkee. Lopulta katoaa myös maa, hänen alleen aukeaa kuilu, mutta itse tila on ja pysyy. (267) Tila ja aika ovat siis olemassa, mutta niiden sisältämien tapahtumien tai asioiden ontologisesta tai epistemologisesta asemasta emme voi olla varmoja. Romaanissa esiintyvä kirjailija, kaiken taustavoima Silas Flannery kirjoittaa päiväkirjaansa: kirjoittaminen on aina jonkin kätkemistä sillä tavoin että se tulee myöhemmin löydetyksi, koska totuus voi tulla kynästäni kuin lohkareeseen osuneen voimakkaan iskun irrottama kivensiru joka lentää kauas, koska varmuutta ei ole olemassa väärennöksen ulkopuolella. (205) TEMAATTISET KRONOTOOPIT Teoksen Lukija-henkilöön keskittyvissä luvuissa konkreettinen kronotooppi on nykyaikainen 5 (O)nly in memory [and not in perception] do we have the degree of freedom necessary, if we are to bring the disordered multiplicity of everyday life into the harmonious form of a coherent gestalt perhaps because this is the only way we can retain meanings of life. Thus the gestalten of memory extract meaning from and impose order on the natural heterogeneity of life. If this is so, then the traditional realistic novel can no longer be regarded as a mirror-reflection of reality, but is, rather, a paradigm of the structure of memory, since reality can only be retained as reality if it is represented in terms of meaning. (Iser 1978, 125; kursivointi minun)

8 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 7 (postmoderni) länsimainen kulttuuri ja sen kultivoitunut edustaja. Tällä on oma merkityksensä kiinnittäessään teoksen tematiikan ja abstraktimmat kronotoopit kulttuuriseen yhteyteensä. Tämä siis tarjoaa faktuaalisen, reaalimaailmassa olevan pohjan joka osoittaa mihin yhteyteen temaattiset väittämät kuuluvat. Teoksen teeman jäsentävä kronotooppi on rajapinta (interface). Jos talviyönä matkamies on monien vastinparien rajapinta. Englanninkielinen sana interface kuvaa varsin tarkasti sitä mitä tarkoitan rajapintaa, vuorovaikutusta, liittymäkohtaa, välittäjää. Juonellisesti keskeinen rajapinta on miehen ja naisen kohtaaminen. Samaten kirjailija ja lukija kohtaavat, niin sisäistarinassa kuin kehyskertomuksessakin. Näissä kohtaamisissa on myös kyse elämän ja kuoleman, olemassaolon ja olemattomuuden rajapinnasta. Kuten Rakenteesta ja tyylistä -osan alussa siteerasin, rajapinnaksi asetetaan monessa kohtaa itse teos. Se ei kuitenkaan ole yhtenäinen ja staattinen objekti, vaan muuttuva ja kaleidoskooppimainen. Tarinan tasolla juoni keskittyy nimenomaan muuttuvan teoksen etsintään, ja Silas Flannery muuttaa ja ohjailee tarinan kehittymistään huvilallaan. (210) Eikä edes hän tiedä onko hän itse vastuussa tarinasta vai onko se esimerkiksi humanoidien ilmoituksen välittämistä, tai millainen tarina perimmältään on. Metafiktiivisyyden ja rajapinnan korostaminen teemoittavat Calvinon teosta. Tämä rajapinnan kronotooppi laajenee teoksen aseman polemisoinnin kautta teoksen ja lukijan kohtaamiseen, faktan ja fiktion, vastakkaisten näkökulmien sekä todellisuuden ja sen representaatioiden kohtaamisiksi. Keskeistä ei kuitenkaan ole nämä dualistiset navat, vaan niiden väliin jäävä rajapinta. Sitä kuvataan väliin peileinä, välistä todellisuutta jäsentävänä mielenä sekä tietysti kirjana ja sen lukemattomina poikkeavina kopioina. Rajapinnassa ajan kesto ei ole keskeistä, ei myöskään paikka. Toiminta ja tapahtumat, ihmisten kohtaamiset, siirtymät tilassa jne eivät perustu paikkaan, sukulaisuuteen tai ammattiin, vaan kirjaan, mediaaliseen rajapintaan. Calvinon omin sanoin Postmodernismi voidaan nähdä taipumuksena käyttää ironisesti joukkotiedotusvälineiden kuvamaailmaa, tai syöttää kirjallisesta traditiosta periytyvä mieltymys outoon ja ihmeelliseen sellaisiin kerronnan mekanismeihin, jotka korostavat sen vieraantuneisuutta. (Calvino 1999, 99) Tämä istuu luontevasti käsillä olevan teoksen tulkintaan. Sisäistarinoiden elokuvallinen episodimaisuus, välineen ja vastaanottajan suhteen korostaminen, katkelmallisuus ja intermediaalinen lainailu sekä välineluonteen, sen rajapinnan aseman korostaminen suhteessa postmoderniin länsimaiseen kulttuuriin tuo mieleen tyypillisimmän

9 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 8 välineen, joka korostaa omaa olemassaoloaan television. Televisio ei enää kätke keinoja, päinvastoin, kirahvin [puomimikrofonin] läsnäolo varmistaa että ollaan suorassa lähetyksessä (silloinkin kun se ei ole totta) kirjoittaa Umberto Eco (Eco 1985, 176). 6 Calvinon teos muistuttaa tv:n makasiiniohjelmaa, jota sitoo juontajan tarina ja persoona ja jonka sisältö koostuu lyhyistä irrallisista episodeista. Välineen funktio korostuu, saa melkeinpä sankarin roolin. Mediumin olemassaolo on merkittävää, ei se mitä kerrotaan. Välineen ja vastaanottajan suhde nousee tärkeämmäksi kuin välineen ja sisällön. Persoonapronominin sinä käyttö on keskeisessä roolissa niin tv:ssä kuin Calvinon teoksessakin. Edes sisällön yhtenäisyydellä ei ole väliä niin tv-ohjelma kuin Calvinon kertomuskin välittää kuvaa aidosta ja järjestelemättömästä todellisuudesta, sen ontologisesta kaoottisuudesta. Calvinon teos on romaani eikä osa arjen virtaa kuten televisio. Vastaanottajan suhde siihen on yhdenkertainen, kun taas tv on osa kodin arjen virtaa. Tämä kirjan uniikki asema, josta käsin osoitetaan todellisuuden järjestymätön olemus, antaa edellytykset tulkita teoksen ydinsanomaksi paitsi todellisuuden irrationaalisen ja kaoottisen luonteen, myös ihmisen tarpeen ja kyvyn järjestää ja valikoida havaintonsa yhtenäiseksi maailmankuvaksi. Sananparren kaltaisesti muotoiltuna teeman voisi kuvata sanomalla, että jos kirja on ikkuna jäsennettyyn maailmankuvaan, on televisio ikkuna pirstaleiseen ja järjestymättömään todellisuuteen. Tässä rajamaastossa liikkuu Jos talviyönä matkamies. 6 Tv:n asemasta 60-luvun jälkeisen länsimaisen kulttuurin dominanttina ovat kirjoittaneet lukuisat tutkijat. Tässä yhteydessä on korostettava Brian McHalen Pynchon-analyysiä (McHale 1992, erityisesti ).

10 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 9 Johtopäätöksiä ja pohdintaa MITEN TEOS ONNISTUU SANATAITEENA? Calvinon postmoderni metafiktio osoittaa lukijalle oman illuusionsa. Se rikkoo immersion säännöllisesti katkaistessaan sisäiskertomukset. Lukija-henkilön lisäksi todellinen lukija joutuu työhön yrittäessään luoda/hahmottaa teokselle juonen.teos joutuu tasapainoilemaan pirstaleisuuden, ikään kuin järjestämättömän todellisuuden ja lukijan velvollisuuden sen järjestämiseen keskellä. Metafiktio ja immersion rikkominen ovat monille kertovan kirjallisuuden lukijoille loppujen lopuksi vain älyllinen aperitiivi. Se ateria, jonka nautittuaan hän tuntee itsensä kylläiseksi, on yhä nykyäänkin mehevä tarina. 7 Oman taidekäsitykseni mukaan taiteen ei pidä pysyttäytyä yksinomaan älyllisissä aspekteissa. Järkiperäinen monitasoisuus ei riitä, vaan teoksen on pystyttävä kytkemään vastaanottajan emotiivisen kokemisen osa-alueet mukaan. TUTKIELMAN LAAJENTAMISEN MAHDOLLISUUKSIA Tämä varsin vaatimaton essee olisi luonnollisesti versonut kukoistavammin, jos sillä olisi ollut tilaa ojentaa oksiaan laajemmalle. Ensimmäinen tehtävä olisi kartoittaa selkeämmin postmodernin ja kronotoopin käsitteiden suhteita. Postmoderniin kun sisällytetään usein Baudrillardin ajatus intertekstuaalisesta simulacrumista vailla reaalimaailman referenttejä ja kronotooppiin yhteiskunnan/aikakauden ja taiteteosten vuorovaikutus. Toinen teoreettisen pohjan vahvistaminen olisi syytä tehdä katsomalla peiliin: millaisia reunaehtoja tutkijan paradigma, diskurssi ja mieltymykset asettavat. Lyotardin tutkielmaa Tieto postmodernissa yhteiskunnassa ei oikein voi ohittaa valistuksen ajan jälkeisessä kulttuurintutkimuksessa. Teoksen tulkinnan laajentamiseksi olisi syytä käsitellä Bahtinin näkemyksiä staattisuudesta ja tilasta (Bahtin 1979, 258 ja 265) sekä tapaamisaihelmasta ja koetusromaanien kronotoopeista (mt., ja 266). Oma lukunsa olisi katsastaa postmoderniin ontologiaan ja epistemolo- 7 Oli hämmästyttävää huomata kuinka samanlaista kielikuvaa Paul Smethurst käyttää kuin itse olen formuloinut yli puoli vuotta ennen Smethurstin ajatuksiin tutustumista: Postmodern novels may draw attention to their own status as fiction and even indulge in some tail-chasing, self-reflexive metafiction that characterises a number of formulations of postmodernist fiction, but paradoxically, the exposure of fiction s reality-making devices often confirms the reader s appetite for stories, which metafiction leaves intact. (Smethurst 2000, 24)

11 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 10 giaan vastaamalla Smethurstin esittämään kysymykseen In such a spatially-extended world in which time seems to be reduced to a series of perpetual presents, what is the effect on consciousness? (Smethurst 2000,99) Itselleni läheisimpänä aiheena tahtoisin käsitellä mediaalisuuden olemusta. Jäntevimmin aihetta voisi Calvinon teoksen yhteydessä lähestyä laajentamalla television funktioiden ja semiotiikan pohdintaa. Oivan lähtökohdan television ja postmodernin mediaalisuuden asemasta ja analogioista kirjallisuudessa tarjoaa mainittu McHalen Pynchon-analyysi. Semioottisten laajennusten kautta käsillä olisikin loputon työsarka, jonka rajaaminen keskellä kulttuurintutkimuksen reunatonta simulacrumia olisi enemmän kuin haastavaa.

12 Kirahvi näkyvissä : postmodernin kronotoopit Tyy239/Veivo Lius 11 Lähteet Calvino, Italo [1979]. If on a Winter s Night a Traveller. Transl. from the Italian by William Weaver. Picador, London [1979]. Jos talviyönä matkamies. Käännös Jorma Kapari. Tammi, Helsinki. Bahtin, Mihail Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa teoksessa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Kustannusliike Progress, Moskova. Borges, Jorge Luis Haarautuvien polkujen puutarha. WSOY, Porvoo. Calvino, Italo Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Loki-Kirjat, Helsinki. Eco, Umberto Tv: kadotettu transparenssi teoksessa Matka arkipäivän epätodellisuuteen. WSOY, Helsinki (Juva). Hawking, Stephen W Ajan lyhyt historia : Alkuräjähdyksestä mustiin aukkoihin. WSOY, Helsinki. Iser, Wolfgang The Act of Reading: A Theory of Aesthetic Response. The Johns Hopkins University Press, Baltimore/London. McHale, Brian Constructing postmodern. Erityisesti luku (Mis)reading Pynchon. Routledge, London/ New York. Smethurst, Paul The Postmodern Chronotope : Reading Space and Time in Contemporary Fiction. Rodopi, Amsterdam. [Nb. kannessa ja nimiösivulla The Postmodern Chronotype, takakannessa ja itse teoksessa...chronotope.] Vattimo, Gianni Läpinäkyvä yhteiskunta. Gaudeamus, Helsinki.