Pekka Sutela Professor of Practice Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu VENÄJÄN TULEVAISUUS

Transkriptio

1 1 Pekka Sutela Professor of Practice Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu VENÄJÄN TULEVAISUUS Luvallanne noudatan kahta talousopin harrastajien käytäntöä. Keskityn kehityksen taloudelliseen puoleen, koska luulen siitä jotain ymmärtäväni. Tulevaisuus tarkoittaa korkeintaan kahta seuraavaa vuosikymmentä, koska sellaisesta aikavälistä pystymme jotain sanomaan. Itse asiassa, kun ajattelee taaksepäin, 20 vuotta on suhteellisen lyhyt aikaväli. Voimme hyvin ajatella, että Vladimir Putin, joka on meistä monien näkökulmasta nuori mies, on Venäjän korkein johtaja vielä vuonna Ei varmaankaan nykyisessä virassaan, mutta jonkin muun roolin kautta. Jos hyväksyy tämän mahdollisuuden todennäköisyydeksi, olisi turhanpäiväistä spekuloida perustavaa laatua olevasta poliittisesta muutoksesta. Ja jos näin olisi, kahden vuosikymmenen päässä oleva Venäjä ei poikkeaisi nykyisyydestä tavattoman paljoa. Joistakin asioista voimme olla varmoja. Yksi on maantiede. Venäjän asema on ainutlaatuinen. Eräs entinen Yhdysvaltain presidentin Venäjä-neuvonantaja kertoi, että hänen keskeinen tehtävänsä on muistuttaa, että Venäjä on olemassa. Se tapahtui korostamalla, että maantieteellisen asemansa takia Venäjä on mukana monessa kuvassa. Ei välttämättä niiden keskipisteenä, mutta kuitenkin mukana. Mitkä ovat näistä kuvista tärkeimmät vuonna 2037? Kiinan nousu jatkuu, mutta Venäjä ei ole tärkeä sen suhteen. Maiden välistä kauppaa leimaa se, että Venäjällä on energian ja raaka-aineiden lisäksi kovin vähän sellaista tarjottavaa, josta Kiina olisi kiinnostunut. Kiinan vienti Venäjälle kasvaa nyt ja tulevaisuudessa. Venäjän vienti Kiinaan ei ole kasvanut. Venäjällä on UNCTAD:in tilaston mukaan vähemmän kiinalaisia suoria investointeja kuin suomalaisia. Sama pätee korealaisiin ja japanilaisiin suoriin investointeihin.

2 2 Sheremetjevon lentokentällä näkee kyllä paljon kiinalaisia turisteja. Tämän kuvan voi tietysti olettaa muuttuvan joidenkin suurten energiahankkeiden myötä tai jos Venäjä tekisi maailmanhistoriallisen päätöksen suostumalla Kiinan nuoremmaksi kumppaniksi, vähemmistöosakkaaksi, mutta siihen minun on vaikea uskoa. Pohjoissuomalaisena en myöskään usko, että arktisista alueista tulee minkäänlainen Venäjän kehityksen painopiste tai veturi. Sillä, kulkeeko Koillisväylällä vähän tai vielä vähemmän laivoja, ei ole tärkeää. Nykyisillä ja tulevaisuudessa oletettavasti vielä alhaisemmilla hiilivetyjen hinnoilla Arktikasta ei tule energian tuotannon suurta aluetta, päinvastoin. Läntinen suunta on tärkeämpi. Venäjän ja Ukrainan suhteen normaalistamiseen ei saisi kuluttaa kahta vuosikymmentä. Puolan nousu tuo kuvaan kolmannen toimijan. Samalla ollaan lähellä ikiaikaista vastakkainasettelua. Tärkein on etelä. Kun me jätämme Afganistanin, maassa voi tapahtua lähes mitä tahansa. Vaihtoehdot heijastuvat Keski-aasiaan, siis alueelle jossa Venäjällä on oman analyysinsä mukaan erityisiä intressejä. Tämähän ei ole pelkästään putinilainen ajattelutapa, vaan esimerkiksi Anatoli Tshubais puhui siitä jo kauan aikaa sitten. Euraasian taloudellisen integraation näköaloihin on syytä suhtautua skeptisesti. Syy on yksinkertainen. Venäjän taloudellinen koko on alueella niin ylivoimaisen suuri, että osapuolten hyväksyttävissä olevia päätäntäsääntöjä on ylivoimaisen vaikea hahmottaa, toteuttamisesta puhumattakaan. Tämähän oli keskeinen syy ruplaalueen hajoamiseen. Se on myös keskeinen ero Euroopan unionin ja Euraasian integraatioalueen välillä. Kiinan nousun lisäksi on kaksi ulkomaista tekijää, joilla on suuri vaikutus Venäjän tulevaisuuteen. Energian hinta on vuoden 1974 jälkeen ollut historiallisesti tavattoman korkea. Se, että maapallo on enimmäkseen jo autoistunut ja tekninen kehitys vähentää

3 3 polttoaineiden kulutusta, merkitsee, ettei Venäjä tule kokemaan sellaista onnenkantamoista, jonka se koki Vladimir Putinin valtakauden kymmenen ensimmäisen vuoden aikana. Silloinhan öljyn hinta nousi kymmenessä vuodessa kymmenkertaiseksi. Todennäköisempää on, että hinta hiljakseen laskee. Tällä tietysti olisi todella suuri kansantaloudellinen ja valtiontaloudellinen merkitys. Suuriinkin muutoksiin voi sopeutua, jos on tahtoa ja kykyä. Molemmat ovat Venäjällä kovin niukkoja. Edes sellaisista suhteellisen yksinkertaisista asioista kuin eläkeiän korottamisesta ja siirtymisestä progressiiviseen tuloveroon ei ole pystytty päättämään. Kun tilaisuus avautuu, Venäjä pystyy kyllä sotilaallis-poliittisiin päätöksiin, mutta yksinkertainen talouspolitiikka on kovin vaikeaa. Keskuspankki ja esimerkiksi valtiovarainministeriö ovat päteviä. Päätökset, joilla kajotaan eläkeläisten asemaan, ovat puolestaan ylivoimaisia. Eläkeläisethän ovat maan suurin äänestäjäryhmä. Toista ulkoisen ympäristön perustavaa laatua olevaa muutosta on korostanut kansainvälisen talouden tutkija Richard Baldwin. Kyse on liikkuvuudesta. Ensi vaiheessa, aina viikingeistä lähtien, alkoivat liikkua ihmiset, purjeen kuljettamina. Toisessa vaiheessa alkoivat liikkua tavarat, enimmäkseen höyryvoiman ja dieselmoottorin vieminä. Nyt on kyse tiedon kuljettamisesta. Se tapahtuu ennen kaikkea kansainvälisesti pilkottujen tuotantoketjujen sisällä. Niistähän on meilläkin paljon kokemusta. Ajatellaan vaikka Kone yhtiötä. Baldwinin uskottavan analyysin mukaan nyt ja tulevaisuudessa menestyvät ne yritykset, jotka ovat sisällä kansainvälisesti pilkotuissa tuotantoketjuissa. Niiden joukossa ei yksinkertaisesti ole ainakaan merkittävän kokoisia venäläisiä yrityksiä. Protektionistinen ideologia ja politiikka ei myöskään suosi niiden syntymistä. Venäjän kannalta pahinta on, että tämä juna meni jo. Vaikka junan perässä haluttaisiinkin juosta, sen vauhti on kova. Ja niin kuin tiedämme, tämä halu puuttuu venäläisiltä päätöksentekijöiltä. Toinen tapa tarkastella samankaltaista asiaa on tutkia eri kansantalouksien tuotannon tai viennin monimutkaisuutta. Kuinka paljon esimerkiksi Suomi vie sellaisia tuotteita, joita muut eivät tuota. Paljon. Harvardin yliopistossa lasketaan

4 4 asian indeksejä. Viimeksi Suomi oli pitkälle toistasadan maan joukossa sijalla yhdeksän. Kärjessä olivat Japani ja Saksa. Venäjän sijoitus oli listan puolessa välissä. Voitte kuvitella, millaisia ovat Venäjän indeksinaapurit: kehitysmaita. Mitä me tiedämme Venäjän sisäisistä kehitysmoottoreista? Ensiksikin sen, että työvoiman määrä tulee supistumaan. Hehän ovat jo kaikki syntyneet, ja kuten sanoin, eläkeiän nostaminen näyttää kovin vaikealta luvun jälkeen kolmasosa eurooppalaisesta kasvusta on perustunut työvoiman lisääntymiseen. Kuten tiedämme, työvoima on edelleen tärkeä. Toiseksi sen, että investointiaste ei ole tarpeeksi korkea Neuvostoliiton perimän, maantieteellisten etäisyyksien, ja olemassa olevan pääomakannan vanhentumisen, kulumisen ja markkinatalouden kriteerien mukaan väärän sijainnin aiheuttamien tarpeiden kannalta. Jo 1980-luvulla Viktor Faltsman arvioi, että Neuvostoliiton pääomakannan kasvu loppui vuoden 1975 paikkeilla. Poliittinen tavoite on jo vuosia ollut, että investointiaste nousisi tasolle 29 prosenttia bruttokansantuotteesta. Se on tasolla prosenttia. Se yksinkertaisesti ei riitä. Kaikki tiedämme, että syitä on monia. Sitä paitsi, luvun alun nopean talouskasvun perussyy oli rakenteellinen muutos, siirtyminen kohti kotitalouksien vetämää kulutusyhteiskuntaa. Se muutos on peruspiirteiltään jo tapahtunut. Tämä kasvun moottori on tulevaisuudessa heikompi. Jäljelle jää kolmas kasvun moottori, kokonaistuottavuus. Se on myös kaikkein vaikeimmin arvioitavissa, jo moniulotteisuutensa takia. Mutta kansainvälinen kokemus auttaa tehtävässä.

5 5 Nykyaikainen taloudellisen kasvun teoria jakaa kansantaloudet kolmeen ryhmään. Köyhien maiden on suhteellisen helppo vaurastua, jos ne saavat jo 1800-luvun puolivälistä tunnetut perustekijät kuntoon. Keskeistä on vauraampien maiden esimerkin noudattaminen, imitaatio. Vauraiden maiden on paljon vaikeampi rikastua. Imitaatio ei enää riitä. Tarvitaan ihan omia innovaatioita. Niin kuin tiedämme, innovaatiot ovat tyypillisesti vaikeita, hitaita ja kalliita. Useimmiten ne epäonnistuvat. Pystyn luettelemaan vain muutamia maita, jotka ovat viime vuosikymmeninä nousseet köyhyydestä ensin vaurauteen ja sitten rikkauteen. Taiwan, Korea ja Israel ovat ehkä parhaat esimerkit. Jos aiempi kokemus ohjaa ajattelua, joutuu olettamaan että Venäjä kulkee taloudellisesti samaa tietä kuin aikaisemmin vaikka Latinalaisen Amerikan aakkosmaat: Argentiina, Brasilia ja Chile. Kaikki tiedossani olevat Venäjän pitkän aikavälin kasvuennusteet antavat saman tuloksen. Kasvu tulee olemaan jossain yhden ja kahden prosentin välillä vuosittain. Näin riippumatta siitä onko kyse julkisesta vai yksityisestä, venäläisestä vai ulkomaalaisesta arviosta. Tämä ei ole katastrofi. Saman tason kasvua ennustetaan Suomelle, euroalueelle ja Yhdysvalloille. Se on kasvuvauhti, jonka kotitaloudet todennäköisesti huomaavat elämässään. Toisaalta elintasoero itärajalla ei supistu. Samoin kuin meidän, myös Venäjän osuus maailman kansantulosta supistuu. Hitaasti, mutta kuitenkin. Se on suuri ongelma Venäjän suurvaltatavoitteiden kannalta. Kun sen sanoo, täytyy muistaa että Venäjä on maailman kuudenneksi suurin kansantalous, Euroopassa toiseksi suurin Saksan jälkeen. Neuvostoliitolta perittiin kaikenlaista sotilaallista kykyä. Sen ylläpitäminen ei ole tavattoman kallista, ainakaan jos ei tavoittele maailman terävintä kärkeä. Tämä tavoite varmaankin riittää useimpiin tarpeisiin.