ELÄINTEN JA IHMISTEN HYVINVOINTI JA OLOSUH- TEET UUSISSA LÄMPIMISSÄ PIHATOISSA

Transkriptio

1 ELÄINTEN JA IHMISTEN HYVINVOINTI JA OLOSUH- TEET UUSISSA LÄMPIMISSÄ PIHATOISSA Ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyö Koulutusohjelman nimi Mustiala Elina Klemelä

2 OPINNÄYTETYÖ Maaseutuelinkeinojen koulutusohjelma Mustialantie MUSTIALA Työn nimi Eläinten ja ihmisten hyvinvointi ja olosuhteet uusissa lämpimissä pihatoissa Tekijä Elina Klemelä Toimeksiantaja ProAgria Häme Ohjaava opettaja Katariina Manni Hyväksytty..20 Hyväksyjä

3 TIIVISTELMÄ TOIMIPISTE Koulutusohjelman nimi Suuntautumisvaihtoehto Tekijä Elina Klemelä Vuosi 2008 Toimeksiantaja Työn nimi Työn säilytyspaikka ProAgria Häme Eläinten ja ihmisten hyvinvointi ja olosuhteet uusissa lämpimissä pihatoissa HAMK, Mustiala TIIVISTELMÄ Opinnäytetyöni kirjallinen osio käsittelee lypsylehmien sopeutumista elämään lämpimissä pihatoissa sekä hoitajan työhyvinvointia. Työ paneutuu eläintilassa käytettyjen ratkaisujen vaikutuksiin eläinten hyvinvoinnissa. Näin ollen ruokintaa ja lypsyä ei tässä työssä käsitellä. Osio paneutuu ennen kaikkea eläinten hyvinvointiin, mutta työssä tarkastellaan myös hoitajien työhyvinvointia. Varsinainen selvitysosio koostui tilavierailuista ja kyselyistä. Kohderyhmänä olivat tilat, joilla oli luvun puolella rakennettu lämmin makuuparsipihatto, jossa oli lypsyasema. Kymmenellä tilavierailulla tarkasteltiin toimivia rakenneratkaisuja sekä lehmän että hoitajan kannalta. Vierailutiloilla oli perusasiat kunnossa. Kaikille lehmille riitti makuupaikkoja riittävästi ja yhdeksällä tilalla oli vesipisteitä vähintään kaksi eläinryhmää kohden. Yhdellä tilalla oli kaksi vesiallasta kahdeksallekymmenelle eläimelle, mikä ei ollut riittävä määrä. Tilallisten tulisi tarkastella omaa pihattoaan objektiivisesti. Samoja rutiineja toistaessa tulee harvoin kiinnitettyä huomiota parannusta vaativiin kohteisiin. Tällainen voi olla esimerkiksi jonkin aikaa vievän työvaiheen koneellistaminen tai uudelleen järjestäminen. Eläintenhoitajan tulisi myös kiinnittää huomiota eläinten antamiin päivittäisiin merkkeihin. Hiertymät kintereissä ja etupolvissa, sekä turhaan parressa seisovat eläimet ovat merkki parren viihtyvyyden parantamisesta Avainsanat Lämmin pihatto, eläinten hyvinvointi ja olosuhteet, työergonomia Sivut 58 s. + 7 s.

4 ABSTRACT Unit Name of degree programme Option Author Elina Klemelä Year 2008 Commissioned by Subject of Bachelor s thesis Archives ProAgria Häme The welfare of cows and people in New Warm Cowhouses HAMK University of Applied Sciences ABSTRACT The first part of the work considers dairy cows adaptation in new warm cowsheds and the welfareof the stockpersons working in them. The thesis doesn t deal with milking or feeding. The first part concentrates on the well-being of the dairy cows and things that have an effect on it. Farm visits were directed on farms who had built a new warm cowshed with a milking station during the 21 st century. Structural engineering that may have an effect on cows and human welfare were observed during the farm visits. All farms had basic things well. There were enough stall places and nine of the farms had more than two water spots for a cow group. One farm had two water troughs for eighty cows, that wasn t enough. Farmers should observe their cowshed objective. Repeating routine day after day, you rarely pay attention to things that may need improvement. Such may be a work that could be done more easily. Cows are sending signals considering their own well-being every day. Such signals are rubbed knees and cows who are standing in the stall doing nothing. Then you know that there is something wrong in the stall places. Keywords Warm cowshed, cows well-being and conditions, farmers work welfare Pages 58 p. + 7 p.

5 SISÄLLYS 1 JOHDANTO NAUDAN LAJINOMAINEN KÄYTTÄYTYMINEN Naudan käyttäytymismallit Lauman sosiaalinen rakenne Naudan arvojärjestykseen vaikuttavat asiat pihatossa Kehonhoito Lehmien liikkuminen ja tilan tarve pihatossa ja ulkona ULKOILUN VAIKUTUS ELÄINTERVEYTEEN LEHMIEN MAKUUPARRET Lehmän makuulle asettuminen, makuulla olo ja nouseminen Parren mukavuus ja pintamateriaalit Kuivitus Parren mitoitus lehmälle sopivaksi Parrenerottajat KULKUKÄYTÄVÄT Pihaton lattiaratkaisujen vertailua Lattiapintojen vaikutus sorkka- ja jalkaterveyteen Käytävien puhtaanapito ja pintamateriaalit Kulku ja poikkikäytävien leveyssuositukset RUOKINTAPAIKAT Ruokintapaikkojen sijoitus Ruokintaesteet Väkirehukioskit JUOMAPAIKAT Lehmän tarvitseman veden tarve ja laatu Veden saanti ja juomapisteiden mitoitus Juomapaikkojen sijoittaminen SAIRAS- JA POIKIMAKARSINAT VALAISTUS Valoisuuden vaikutuksia ELÄINTEN JA IHMISTEN HYVINVOINTI Hoitajan merkitys eläimelle... 23

6 11SELVITYS ELÄINTEN JA IHMISTEN HYVINVOINTIIN VAIKUTTAVISTA TEKIJÖISTÄ PIHATOISSA Selvityksen tavoite Selvityksen toteutus TULOKSET JA TULOSTEN TARKASTELU Perustietoja tiloista Navettarakennukset Eläinterveys ja poistojen syyt Parsiratkaisut Parsirakenteet Parren etuosan varustus Parsien kaltevuus Parsien kuivitus Parsien puhtaanapito Lantakäytävä ratkaisut Pihaton poikkikäytävät Ruokintapaikat Ruokintapöydän ja sorkkapallin mitoituksia Väkirehukioskit Pihaton käytössä olevat vesipisteet Sairas- ja poikimakarsinat Eläintilan kulkuportit Pihaton valaistus Eläinten hyvinvointi Karjaharja Sorkkakylpy Lehmien ulkoilumahdollisuus Eläinten ja hoitajan liikkuminen pihaton muiden tilojen välillä Hoitajan työhyvinvointi Työturvallisuuden kehittäminen pihatossa Tyytyväisyys nykyiseen pihattoon Työvaiheiden koneistaminen JOHTOPÄÄTÖKSET KIITOKSET LÄHTEET LIITE 1 Tilavierailulla täytetty kysely

7 1 JOHDANTO Opinnäytetyön pyrkimyksenä on selvittää eläinten ja ihmisten hyvinvointiin ja olosuhteisiin vaikuttavia asioita tällä vuosituhannella rakennetuissa lämpimissä pihatoissa. Tulevaisuudessa makuuparsipihattojen koot tulevat entisestään kasvamaan, jolloin pihaton on oltava toimiva kokonaisuus. Eläinten yksilölliseen tarkkailuun jää tällöin vähemmän aikaa. Onnistuneilla ratkaisuilla pystytään vaikuttamaan eläinten hyvinvointiin sekä hoitajan työssä jaksamiseen. Rakennuskustannuksissa ei aina kannata säästää, jos sillä pystytään vaikuttamaan eläinterveyteen. Lähtökohtaisesti työ paneutuu enemmän lypsylehmien hyvinvointiin kuin ihmisen. Pihaton tulisi tarjota eläimelle mahdollisimman lajinmukainen ympäristö elämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jo pihaton suunnitteluvaiheessa kannattaa ottaa huomioon eläinten luonnollinen käyttäytymismalli. Jo pienillä asioilla pystytään vaikuttamaan positiivisesti eläinten hyvinvointiin, kuten riittävällä makuuparsien kuivituksella. Työn tavoitteena oli selkeyttää eläinten hyvinvointiin liittyviä asioita tiiviissä kokonaisuudessa. Työhön sisältynyt kysely ja tilavierailut onnistuivat hyvin. Tiloilla kerrottiin avoimesti pihaton rakenneratkaisujen toimivuudesta. Itse suoritettu mittaustyö tiloilla varmistaa sen, että tuloksiin on päästy käyttäen samoja mittaustekniikoita. Kahdella tiloista oli jatkettu olemassa olevaa pihattoa myöhemmässä vaiheessa. Tämä on huomioitu tutkimustuloksia käsiteltäessä. 1

8 2 NAUDAN LAJINOMAINEN KÄYTTÄYTYMINEN Lämpimässä pihatossa on rajattu alueet lehmän eri toiminnoille: lypsylle, syömiselle, poikimiselle, levolle, liikkumiselle ja sairastelulle. Lehmillä on mahdollisuus valita oleskelupaikkansa ympäri vuorokauden, tosin lypsyajat ovat määrätyt silloin kun lehmät lypsetään asemalla. (Alasuutari ym. 2006, 21.) 2.1 Naudan käyttäytymismallit Nauta käyttää yli puolet elämästään, % syömiseen ja märehtimiseen. Lepäämiseen aikuinen nauta käyttää lähes puolet valveillaoloajastaan, keskimäärin 7 10 tuntia vuorokaudessa. Nauta on päiväaktiivinen eläin, ja sen käyttäytyminen mukailee vuorokausirytmiä. (Hakkarainen, Heinonen, Seppänen & Sorsa. 2007, 11.) Nauta on vahvasti laumaeläin ja sillä on vahva taipumus synkronoida toimintojaan. Niinpä naudan syöminen tai lepääminen innostaa toisia tekemään samoin. Etenkin laitumella ollessaan naudat toteuttavat syömisen, märehtimisen ja lepäämisen samanaikaisesti. (Hakkarainen ym. 2007, 11.) Luonnollisessa elinympäristössä levolta noustuaan lehmät märehtivät ensin hetkisen, jonka jälkeen ne ryhtyvät syömään laidunruohoa. Vasikat imevät emäänsä ennen siirtymistä uudelle laidunalueelle. Johtolehmän esimerkkiä näyttäen muut naudat seuraavat sitä. Johtolehmä ei välttämättä ole lauman johtava naaras, vaan korkeimmalla hierarkiassa olevat naudat kulkevat lauman keskivaiheilla. Vasikat seuraavat omaa emäänsä lähellä, ja laumassa oleva aikuinen sonni kulkee alempiarvoisten nautojen kanssa lauman viimeisessä kolmanneksessa. Sopivan paikan löydettyään johtolehmä alkaa syödä, ja muu lauma seuraa sen esimerkkiä. (Rist & Schragel 1996, 39.) Naudan aktiivinen päiväaika jaksottuu syömis- ja lepäämisrytmin ympärille. Syömisjaksoa seuraa kehonhoitovaihe, joka johtaa pitkähköön lepo- ja märehtimisvaiheeseen. Nämä syömis- ja lepojaksot toistuvat kolmesta viiteen kertaan päivän pituudesta riippuen ja painottuvat auringon nousun jälkeisiin ja auringon laskua edeltäviin tunteihin. Viimeinen pitkähkö syömisjakso ajoittuu 3 5 tuntia ennen auringonlaskua. Yleensä lehmät eivät syö keskikesällä yöaikaan, mutta syksyä kohti tultaessa niillä on keskiyön vaiheilla syömisjakso, joka syyskuussa on jo 1,5 tunnin mittainen. (Rist & Schragel 1996, 39.) Nautojen juomiseen laitumella vaikuttaa juomapaikan etäisyys. Jos juomapaikalle on matkaa yli 5 km, naudat juovat yleensä vain kerran päivässä. Juomapaikan ollessa lähempänä, naudat käyvät siellä useammin. Eläimet hakeutuvat juomapaikalle useimmiten vasta syömisen jälkeen. (Rist & Schragel 1996, 39.) 2

9 2.2 Lauman sosiaalinen rakenne Laumassa on havaittavissa selvä sosiaalinen rakenne. Emoilla on läheiset ja tiiviit suhteet jälkeläisiinsä ja laumassa olevien yksittäisten nautojen välillä on selkeästi havaittavissa ystävyyssuhteita. Laumassa on myös sisäinen arvojärjestys, jossa korkeammassa asemassa oleva eläin voittaa alempiarvoisen kilpailutilanteessa esimerkiksi parhaan syönti- tai makuupaikan valinnassa. Korkeimmalla laumahierarkiassa on kuitenkin aikuinen sonni. Se ei poikkea käytökseltään lauman muista jäsenistä, paitsi lehmän ollessa kiimassa, jolloin se seuraa lehmää tiiviisti ja laiduntaa sen kanssa. (Rist & Schragel 1996, 40.) Laumahierarkiassa eläinten väliset arvosuhteet ovat monitahoisia. Lehmä saattaa esim. olla toista huomattavasti vahvempi, mutta on kuitenkin sen alapuolella arvoasteikossa. Arvojärjestys pohjautuu eläinten väliseen välienselvittelyyn. Lopputulokseen vaikuttavat sekä fyysiset tekijät kuten paino, ikä ja sarvien pituus, että psyykkiset ominaisuudet kuten itseluottamus, temperamentti, aikaisempien kamppailujen tuoma kokemus ja varmuus. Usein uudet tulokkaat ovat epävarmoja, toisinaan jopa pelokkaita ja päätyvät usein siksi laumahierarkian alimmille tasoille. Eläimen aggressiivisuudella ei juurikaan ole vaikutusta yksilön arvoaseman kannalta. Korkeimmalla arvoasteikossa olevat eläimet ovat yleensä huomattavasti rauhallisempia kuin alempiarvoiset, jotka usein häiriköivät vasikoita tai itseään alempiarvoisia. Yleisesti ottaen toisistaan kaukana arvoasteikossa oleville sattuu harvemmin yhteenottoja, koska niiden keskinäistä suhdetta ei tarvitse enää selvittää arvoasteikossa. Toisiaan lähellä olevat sen sijaan olevat ottavat useammin yhteen. Laumaa pitää koossa yksilöitä yhdistävä sosiaalinen käyttäytyminen ja tietoisuus kuulumisesta laumaan. Nämä tekijät ovat vahvempia kuin arvojärjestyksestä aiheutuvat erottavat tekijät. (Rist & Schragel 1996, 40.) Naudat vahvistavat keskinäisiä sosiaalisia suhteitaan hankaamalla toisiaan vasten, nuolemalla, tunnustelemalla ja haistelemalla. Nämä ovat tärkeitä tekijöitä otettaessa alempiarvoisia yksilöitä laumaan. Yksittäisten eläinten väliset ystävyyssuhteet ilmenevät edellä mainittujen tapojen lisäksi myös laiduntamalla ja lepäämällä lähekkäin. Läheisiä suhteita esiintyy etenkin perheryhmissä, emojen ja jälkeläisten sekä sisarusten kesken, mutta myös ei-sukulaisten välille voi syntyä kiinteä suhde. Tällöin eläimet ovat yleensä kasvaneet samaan aikaan lauman nuoriso-osastolla. Vasta vähän ennen poikimista lehmä irtautuu kiinteästä laumayhteydestä. (Rist & Schragel 1996, 40.) 2.3 Naudan arvojärjestykseen vaikuttavat asiat pihatossa. Lehmien käyttäytyminen pihatossa muistuttaa hyvin pitkälti niiden käyttäytymistä laitumella, pihatossa niillä on mahdollisuus liikkua vapaasti ja harjoittaa sosiaalisia kontakteja. (Alasuutari ym. 2006, 21). Kuten laitumella niin pihatossakin eläinten välillä vallitsee tietty arvojärjestys. Yhteenottoja tulee etenkin silloin jos karjaan tulee uusia eläimiä, tai jos karjassa on sekä sarvellisia että nupoja eläimiä. Tämän takia karjan tulisikin olla yhtenäinen, eli kaikki ovat joko sarvellisia tai nupoja. Tosin on muis- 3

10 tettava, että sarvellisten eläinten tilantarve on suurempi kuin nupojen. (Myllys 1999, 13.) Lisäksi tilan ahtaus saattaa aiheuttaa normaalia enemmän vihamielistä käyttäytymistä (DeLaval 2007, 22). Laitumella ollessaan eläimillä on tilaa käydä keskinäisiä kamppailuja lauman sisäisestä järjestyksestä. Pihatossa tilat ovat huomattavasti ahtaammat kuin laitumella, tämän takia eläinten kulkukäytävien tulisikin olla riittävän leveitä, jotta eläimillä olisi tilaa väistää toisiaan. Eläinten tulisi päästä kiertämään parsirivien ympäri, ilman että ne joutuvat umpikujaan. (Myllys 1999, 13.) 2.4 Kehonhoito Naudoilla on luonnollinen tarve päästä hoitamaan kehoaan. Tärkeimpänä hyvinvoinnin ylläpitäjänä on turkin ja nahan hoito, mikä naudoilla ilmenee kehon hinkkaamisena esineitä ja pintoja vasten, nuolemisena, sekä sorkalla kapsuttamisena. (Rist & Schragel 1996, 43.) Kyetäkseen kunnolliseen kehonhoitoon nauta tarvitsee riittävän tilavan ja tukevan alustan. Lehmä pystyy hoitamaan kutakuinkin koko kehonsa lukuun ottamatta peräaukkoa ja sen ympäristöä. Lehmän ottama tukeva haara-asento antaa hyvän tasapainon ja on edellytys hämmästyttävän tarkalle motoriikalle, jota tarvitaan herkkien alueiden rapsuttamisessa kuten silmien. Laitumella eläinten on helppo hoitaa kehoaan, alusta on pitävä ja lehmän on turvallista seistä kolmella jalalla. Lisäksi sen ei tarvitse pelätä liukastumisia kävellessään, kun maa on joustavaa ja pitävää. (Rist & Schragel 1996, 43.) Lehmät nauttivat harjauksesta. Nuolemisen ja harjauksen tarkoituksena on poistaa loisia, virtsaa ja lantaa samalla kun karvoista ja ihosta huolehditaan. Karjaharjalla on positiivinen vaikutus lehmien hyvinvointiin, harjaus lisää lehmän verenkiertoa ja samalla auttaa sitä pysymään puhtaana ja rauhallisena. Lisäksi se antaa lehmälle tekemistä. Lehmät hankaavat itseään navettakalusteita vasten, ellei niillä ole käytössä harjaa. Tällöin lehmillä on suurempi todennäköisyys saada haavaumia ja hiertymiä sekä jopa rikkoa kalusteita. (DeLaval, 2007, 22.) Karjaharjan ympärillä on oltava riittävästi tilaa, niin että harjaa käyttävä lehmä ei vaikuta muun eläinliikenteen sujuvuuteen. Harjaa ei tulisi sijoittaa lypsyaseman odotustilaan, sillä se saattaa ruuhkauttaa alueen. Karjaharjasta on olemassa erilaisia vaihtoehtoja. Yksinkertaisemmillaan se on tolppaan kiinnitettävä harja, jota vasten eläimet kyhnyttävät itseään. Automaattiset harjat käynnistyvät ja lähtevät pyörimään tunnistinkytkimen avulla. Lehmien häntäjouhia on syytä leikata lyhyemmiksi ja siistiä lantapaakuista ennen pyörivän karjaharjan asentamista pihattoon. Muutoin häntä saattaa kietoutua harjaksiin. (Myllys 1999, ) 4

11 2.5 Lehmien liikkuminen ja tilan tarve pihatossa ja ulkona Lehmien liikkumisaikaa on tutkittu makuuparsi- ja kuivikepohjapihatoissa ja on todettu, että lehmät liikkuvat niissä keskimäärin 2 % kokonaisajasta. Laitumella ollessaan lehmät liikkuvat luonnostaan ravinnon perässä ja tällöin ne liikkuvat jopa % kaikesta toiminta-ajastaan. Eläimet seisoivat laitumella ollessaan % ja pihatoissa 50 % kokonaisajasta. Eräs syy suuriin eroihin on, että pihatoissa tiukka laumahierarkia synnyttää eri ryhmien ja yksinäisten jäsenten välille keskinäistä kanssakäymistä rajoittavia reviirejä. (Rist & Schragel 1996, 45.) Esimerkiksi arka eläin ei uskalla mennä juomaan/syömään, jos se pelkää joutuvansa uhatuksi. Riittävästi tilaa juoma-altaiden ympärillä, ruokinta-alueella ja tilavia makuupaikkoja on ratkaisu, jolloin kaikki eläimet uskaltavat liikkua vapaasti. Esimerkiksi poikkikäytävän tulisi olla 1,80 m leveä, ja jos siinä on juomaallas tai karjaharja, suositus on 3,30 3,60 m. (DeLaval 2007, 21, Kivinen, Hakkarainen, Kaustell, Tuure & Karttunen 2007, 128.) Ahtaus ja liukkaat alustat vaikeuttavat lehmän kehonhoitoa pihatossa. Lisäksi alustan liukkaus voi olla melkoinen vaaratekijä nopeassa tilanteessa, esim. lehmien välisessä kontaktissa, jossa toinen joutuu pakenemaan nopeasti. Väärin mitoitetut makuuparret saattavat olla ongelmallisia lehmille niiden mennessä makuulle, ylösnoustessa tai maatessa. Tällöin ne voivat olla haluttomia menemään makuulle tai nousemaan ylös, jolloin ne makaavat tai seisovat liian pitkiä aikoja. (Tirkkonen 1999 a, 54.) 3 ULKOILUN VAIKUTUS ELÄINTERVEYTEEN Lehmien mahdollisuus ympärivuotiseen ulkoiluun parantaa niiden yleiskuntoa ja auttaa pitämään sorkat ja lihaksiston kunnossa. Ulkoilulla on myös positiivinen vaikutus naudan ruokahaluun ja se auttaa lehmää palautumaan poikimisesta. (Myllys 1999, 75.) Lehmien laidunalueiden riittävästä laidunkierrosta on syytä huolehtia, muutoin lehmien ulkoilu saattaa altistaa ne loistartunnoille. Sisäloisia ovat muun muassa kokkidit, ruskeat juoksutusmahamadot ja keuhkomadot. Lehmien ulkoloisia ovat väiveet, kapi- eli syyhypunkit, kirput, karvatuppipunkit ja täit. Nämä voivat levitä myös sisätiloissa esimerkiksi karjaharjan välityksellä. Eläinten keritseminen ja riittävän viileä ja kuiva navettailma auttavat ulkoloisten torjunnassa. (Myllys 1999, 75.) 4 LEHMIEN MAKUUPARRET Makuuparsilla on merkittävä vaikutus lehmän hyvinvointiin. Lehmä makaa jopa 14 tuntia vuorokaudessa. Tästä ajasta lehmä nukkuu vain noin 30 minuuttia. Jos makuualusta ei ole riittävän mukava, tai se on liian ahdas, lehmä joko vähentää makuuaikaansa tai välttää makuulle menoa. Epämukavat makuuparret aiheuttavat jopa maitotuotoksen vähenemistä, koska lehmät eivät lepää tarpeeksi. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää panostaa laadukkaisiin ja oikein mitoitettuihin parsiin. (DeLaval 2007, 34.) Nykyi- 5

12 nen suomalainen suositus makuuparsien lukumäärään on lehmäluku x 1,05 (Kivinen ym. 2007, 127). 4.1 Lehmän makuulle asettuminen, makuulla olo ja nouseminen Jotta lehmä kykenee makaamaan pidemmän ajan makuuparsissa, tulee makuuparsien olla sekä mukavia että oikein mitoitettuja. Lehmä on kerralla makuulla puolesta tunnista kolmeen tuntiin, joten vuorokauden aikana se nousee ja asettuu makuulle useita kertoja, jopa 16 kertaa. Pitkien makuujaksojen aikana keskellä päivää tai yöllä, lehmä nousee ylös, venyttelee ja asettuu uudelleen makuulle, kuitenkin yleensä toiselle kyljelleen. Lehmän makuuajan pituus ja jaksojen määrä riippuu eläimen iästä ja terveystilasta, kiimakierrosta, makuualustan laadusta, navettatyypistä, eläinten määrästä pinta-alaan nähden, sekä säästä. (DeLaval 2007, ) Lehmän asettuessa makuulle se siirtää noin kaksi kolmasosaa painostaan etupolvien varaan. Polvet putoavat vapaasti maahan noin cm korkeudelta. Tästä syystä onkin tärkeää, että makuualusta on riittävän hyvälaatuinen ja pehmeä, jottei lehmä tunne kipua asettuessaan makuulle. Tämän voi tarkastaa seuraamalla miten nopeasti lehmä asettautuu makuulle parteen mennessään. Jos se kestää keskimäärin yli viisi minuuttia, on parsilaite ja alusta tarkastettava syyn löytämiseksi. (DeLaval 2007, ) Lehmän mennessä makuulle ja noustessa ylös se tarvitsee riittävästi tilaa liikkeilleen. Makuulle mennessään lehmä laskee ensin turpansa lähelle maata, joka on merkki makuulle menosta. Tämän jälkeen se siirtää tasapainon etupäähän ja asettuu alas etupolvien varaan. Takajalat siirtyvät sivummalle ja pää on kaukana edessä. Lopuksi lehmä pudottaa takapäänsä alas ja hakee mukavan asennon, jossa se voi rentoutua. Parsi ei saisi olla liian kapea, eikä erottimessa teräviä osia, koska mennessään makuulle lehmä ei loppuvaiheessa kykene hallitsemaan peräpään liikkeitään kokonaan. Tällöin sillä on loukkaantumisen riski. (Myllys 1999, 17.) Makuuasennossa naudan pää on yleensä hieman koholla, takapää vähän kiertynyt, takajalat ojentuneet sivulle ja utareet näkyvissä. Etujalat ovat joko suorina tai taivutettuina polvista yläruumiin alle. Vastaavasti vain toinen jalka voi olla suorana edessä. Kun lehmä makaa raajat ojennettuina tai nukkuu syvää unta ja sen pää lepää maassa sivuttain, vie se oleellisesti enemmän tilaa kuin maatessaan raajat taivutettuina. Lehmät harvemmin makaavat aivan kyljellään, ja vain lyhyen aikaa, koska tällöin niiden pötsin toiminta ei ole täydellistä. Sen sijaan vasikoille tämä on mahdollista, koska ne eivät ole vielä kokonaan märehtijöitä. (Holmström ym. 2002, 39.) Ylös nousuun lehmä tarvitsee enemmän tilaa kuin makuulle menoon. Ensin se nostaa takapäätään, jolloin paino on etupolvilla. Jotta takapää nousisi kunnolla ylös, on sen heilautettava päätään ylös ja eteen. Ellei tämä ole mahdollista, on sillä oltava riittävästi tilaa sivuilla. Takapään ollessa ylhäällä eläin ojentaa koukistetut etujalat ja nousee seisomaan, jolloin sen on otettava askel eteen. Nousemisliikkeet vievät siis etenkin pituussuunnassa huomattavasti enemmän tilaa kuin makuulla olo. Tämä on syytä huomioida etenkin niskapuomin sijoittamisessa parteen. Lehmän tulee siis päästä 6

13 työntämään päätään eteen sen noustessa. Tärkeää on myös huomioida, että alustassa on riittävästi pitoa sorkille nousemisen onnistumiseksi. (Yli- Hynnilä, Tolonen & Pitkäranta 2006 a, 72.) 4.2 Parren mukavuus ja pintamateriaalit Erityisen tärkeää makuuparsissa on kuiva, pitävä ja pehmeä alusta. Lisäksi parren tulee olla riittävän tilava, jotta lehmällä on mahdollisuus lajinomaiseen makuukäyttäytymiseen. Pehmeä alusta mukautuu naudan ruumiin muotojen mukaisesti, ja eläimen paino jakautuu alustalle tasaisesti. Kovalla alustalla, jossa on vähän/ei lainkaan kuivikkeita, paine kohdistuisi vain tietyille alueille, joihin saattaa ilmestyä hankaumia ja muita vaurioita ihoon. Erityisesti hankautumia syntyy luisten ulokkeiden kohdalle, esim. kintereisiin, lonkkakyhmyyn sekä etupolviin. Käyttämällä runsaasti kuivikkeita voidaan näiltä seurauksilta välttyä. Esimerkiksi makaaminen kovalla alustalla kolmen tunnin ajan yhdessä asennossa voi aiheuttaa halvauslehmälle hermo- ja lihasvaurioita. Jos lehmä saisi itse valita, valitsisi se mieluummin kylmässä tilassa olevan hyvin kuivitetun alustan kuin lämpimässä navetassa olevan kuivittamattoman betoniparren. (Tirkkonen 1999 a, 52.) Jos parren mukavuus ei ole paras mahdollinen, lehmät välttävät makuulle menoa, kunnes ne ovat todella väsyneitä ja makaavat sitten kauemmin yhtäjaksoisesti kuin yleensä. Sen seurauksena ne juovat ja syövät vähemmän, vähentävät syöntikertoja ja valikoivat enemmän rehua. Tämä johtaa maitotuotoksen heikkenemiseen. Lisäksi saattaa ilmetä myös muita ongelmia, esim. hiertymiä ja polvipatteja. Jos yli 10 % lepäävistä lehmistä seisoo, kertoo se, että parsien mukavuutta on parannettava. (Hulsen 2007, 49.) Parren pintaan voidaan laittaa betonin päälle joko parsimatto tai parsipeti. On myös mahdollista käyttää hiekkaparsia tai olkipatjoja, mutta ne kuuluvat kuitenkin lähinnä kylmäpihatoihin. Olkipatjoja käytetään erityisesti Sveitsissä. Se rakennetaan parteen kiinteästi asennettavaan puukehikkoon, johon ladotaan vasikanlantaa ja olkea niin, että parteen muodostuu olkipeitteinen kuiva patjarakenne. Oljen tulisi olla pitkää. Silputusta oljesta tehty patja ei viljelijöiden kokemusten mukaan pysy niin hyvin koossa kuin pitkästä oljesta tehty patja. Olki pitää patjan pinnan kuivana ja lannan kosteus riittää pitämään sen koossa. Parteen tulisi lisätä uutta olkea päivittäin noin 0,3 1 kg. Parren ja niskapuomin oikeat säädöt ohjaavat lehmät sontimaan käytävälle, jolloin patja pysyy kunnossa. Olkipatjan oikea paksuus on noin 20 cm. Alle 15 cm:n olkipatja menee helposti kuopalle lehmien alla. Olkipatjaa on mahdollista käyttää sekä lietelanta- että kuivalantajärjestelmissä, koska parresta ei kulkeudu olkea paljoakaan parren ulkopuolelle. (Myllys 1999, 53.) Matto ja peti on välttämätön varuste pihaton betoniparressa. Kummastakin löytyy useita eri vaihtoehtoja. Runsas kuivitus edesauttaa niiden pinnan puhtaana ja kuivana pysymistä. Parsimattojen suurin etu on eläimen liikkumisen helpottuminen. Parren ollessa mukava lehmät nousevat ja laskeutuvat makuulle jopa kaksi kertaa useammin kuin epämukavassa parressa. On todettu, että lehmät makaavat noin puolitoista tuntia kauemmin vuoro- 7

14 kaudessa, kun niillä on mukava parsi. Myös lehmien kintereissä esiintyy vähemmän hankaumia ja turvotuksia, kun ne makaavat matoilla varustetuissa parsissa betonin sijaan. (Yli-Hynnilä ym a, 71.) Hyvä parsimatto/peti on joustava, mutta samalla kestävä eikä se veny liiaksi. Niiden siisteyden ja kunnossapidon vuoksi on tärkeää, että ne on asennettu ja kiinnitetty huolellisesti niin etteivät kuivikkeet pääse maton alle. Lattian on hyvä olla tasainen ja kallistusta voi olla lantakäytävään nähden 2 3 %, jotta virtsa ei lammikoidu maton päälle. Kosteus liukastuttaa maton pintaa, mikä hankaloittaa lehmän ylösnousua. (Yli-Hynnilä ym a, 71, Alasuutari 2006, 16.) Parsipedit ovat tehdasvalmisteisia, noin 5 7 cm:n paksuisia, kierrätysrenkaista tehdyllä kumirouheella täytettyjä patjoja, jotka asennetaan parteen kiinteästi ja päällystetään pressumaisella kudoskankaalla. Sekä parsimatoilla että pedeillä on käytettävä myös kuiviketta, jotta parren pinta pysyy kuivana, sekä estää lehmiä saamasta hankaumia luistamattomasta kumimatosta. (Myllys 1999, 53.) Parsimattojen ja petien eduiksi voidaan lukea seuraavat asiat: lehmien lepäämiseen käyttämä lisääntynyt aika, kintereiden ja etupolvien vähäisemmät vauriot, vedinpolkemia, utaretulehduksia ja sorkkasairauksia on vähemmän, pitävämpi alusta lehmän ylösnousun aikana, kuivikkeiden pienempi tarve ja hoitajan työn helpottuminen parsien siistimisessä (Tirkkonen 2002 b, 7.) 4.3 Kuivitus Kuivikkeet ovat tärkeä osa tuotantoympäristö kokonaisuutta. Ne pitävät makuualustan ja eläimen kuivana ja puhtaana. Lisäksi kuivikkeet lisäävät valoisuutta (sahanpuru) ja eläinten lähiympäristön viihtyisyyttä. Kuivikkeilla on monia positiivisia vaikutuksia. Ne vähentävät eläimen lämmönhukkaa, pehmentävät alustaa, suojaavat eläintä hiertymiltä ja muilta vammoilta sekä parantavat huoneilmaa sitomalla ammoniakkia. (Alasuutari 2006, 18.) Kuivikkeiden käyttöön liittyy myös huonoja puolia. Likaiset ja kosteat kuivikkeet ovat hyvä kasvualusta tauteja aiheuttaville bakteereille. Puhtaissakin sahanpuruissa saattaa olla niin paljon klebsiella maabakteereja että ne voivat aiheuttaa utaretulehduksia. Turpeen ongelmana saattaa olla liiallinen pölyäminen, jolloin eläimet, tuotantotilat, koneet ja laitteet likaantuvat helposti. Karkea sahanpuru voi puolestaan aiheuttaa syviä ja hitaasti paranevia haavoja ja hiertymiä jalkoihin ja utareen iholle. (Alasuutari 2006, 18.) Kuivikkeita kannattaa levittää mieluummin pieniä määriä useahkosti, kuin suuria määriä kerralla. Päivittäisten puhdistustoimenpiteiden aikana vaihdetaan likaiset kuivikkeet puhtaisiin. Lietelantaloihin sopivia kuivikkeita ovat mm. sahanpuru, kutteri ja turve. Kuivalantaloihin sopii näiden lisäksi olki. Lannanpoistojärjestelmä asettaa usein omat rajansa käytettävälle kuivikemateriaalille. (Alasuutari 2006, 18.) 8

15 Kuivikemateriaaleista suositeltavin on turve tai turpeen ja purun/kutterin seos. Turve on pehmeää, se estää ihon hankautumista ja sitoo hyvin nesteet. (Kivinen ym. 2007, 115.) Kuivikkeiden runsas käyttö kotieläintiloissa lisää työtä ja kustannuksia, mutta on hyödyllistä, sillä kun kuivitus on kunnossa, voivat eläimet paremmin ja viihtyvät suojassaan. (Alasuutari 2006, 18). 4.4 Parren mitoitus lehmälle sopivaksi Parren oikeilla säädöillä pyritään huomioimaan sekä lehmän että hoitajan tarpeet. Lehmälle se tarkoittaa mukavaa lepoaikaa, parteen on helppo mennä makaamaan, siellä on tarpeeksi tilaa levätä ja ylösnousussa on huomioitu pään tarvitsema tila. Hoitajalle se merkitsee parren siivoamisen vaivattomuutta. Oikeilla säädöillä lehmä ohjataan makaamaan parren takaosaan. Näin sen eteen jää tilaa liikuttaa päätä makuulla ollessaan ja sillä on tilaa nousta luontaisella tavalla ylös. Jos parren rakenteet on säädetty väärin, on lehmän vaikeaa mennä makuulle, tällöin se seisoo etujalat parressa ja takajalat lantakäytävällä, mikä rasittaa sen takasorkkia niin painon kuin lannan ja kosteuden takia. (Yli-Hynnilä ym a, 74.) Niskaputken tarkoituksena on saada ylösnouseva lehmä peruuttamaan niin, että se sontii lantakäytävälle parren sijaan, sekä estämään lehmää peruuttamasta parteen. Liian alhaalle, tai taakse asennettu niskaputki vaikeuttaa lehmän nousemista ja makuulle laskeutumista lisäten siten jalkeilla oloa. Parren rintamusesteellä ohjataan lehmä asettautumaan makuulle parren takaosaan, mistä se pääsee helposti nousemaan ylös, lisäksi tällöin se sontii makuulla ollessaan lantakäytävälle eikä parteen. (Yli-Hynnilä ym a, 74.) Lehmille miellyttävin rintamuseste on pyöristetty, hieman viisto, muttei turhan kova, niin että ne voivat ojentaa etujalkansa suoraksi. Sopiva korkeus sille olisi noin 10 cm. (Hulsen 2007, 51). Liian suuri tai korkea rintamuseste vähentää makuumukavuutta ja vaikeuttaa lehmän luontaisia liikeratoja. Parressa makaavan lehmän edessä ei saisi olla häiritseviä putkia. Jos niitä tarvitaan, niiden tulisi olla alempana kuin 28 cm tai korkeammalla kuin 80 cm. Alla olevassa kuvassa näkyvät tämänhetkiset mitoitussuositukset. Kuvassa 1 on parren suositusmittoja. (Yli-Hynnilä ym a, 74.) 9

16 KUVA 1 Parren suositusmittoja (Kivinen ym. 2007, 128). 4.5 Parrenerottajat Parrenerottajien tehtävänä on erottaa jokaiselle eläimelle oma erillinen makuupaikka ja estää eläimiä peruuttamasta parteen ja sontimasta sinne (Myllys 1999, 50). Sen tulisi rohkaista lehmiä makaamaan suorassa, ilman pelkoa ruhjeista (Hulsen 2007, 49). Parrenerottimen malli on tärkeä, koska sen täytyy mahdollistaa lehmälle jalkojen suoristaminen ja riittävä tila pään liikkeille. Jos parrenerottajia tarvitsee tukea, niin pystysuoraa tukitankoa ei tulisi asentaa parren takaosaan. Tällöin eläin saattaa lyödä siihen takapäänsä mennessään makuulle. Se saattaa lisäksi ruostua tai lahota tavallista nopeammin. Pystytuki on asennettava parren keskikohdan paikkeille, tällöin se ei vie tilaa jalkojen tai pään alueelta. Tämän vuoksi on myös tärkeää, että kaikki rakenteet ovat ehjiä, eivätkä vahingoita lehmiä. Uusissa parrenerotinmalleissa ei ole tukipilareita lainkaan, tai ne ovat parren etuosassa. Markkinoilla olevista parrenerottimista parhaimman liikkumatilan eläimille antavat sienenmalliset erottimet, jotka kiinnitetään lattiaan pulttaamalla, sekä ns. P-malliset erottajat, jotka kiinnittyvät lattiaan betonivalun yhteydessä etupilarilla ja joiden varsinainen erotinosa on irti lattiapinnasta. (Holmström 2002, 34 35, Tirkkonen ym a, 53, Myllys 1999, ) 10

17 5 KULKUKÄYTÄVÄT Pihaton toimivuus ratkaistaan jo suunnitteluvaiheessa. Kulkukäytävien ja poikkikäytävien tulisi olla mahdollisimman suoraviivaisia ja leveitä, jotta eläimillä olisi tilaa väistää toisiaan. Mitä leveämmät käytävät, sitä rauhallisempia ja pelottomampia lehmät ovat. Kapeat käytävät ja umpikujat aiheuttavat eläinten välisiä yhteenottoja ja tällöin etenkin lauman arat ja heikommat eläimet altistuvat helposti stressille. Tämän vuoksi käytävien leveyteen olisi hyvä panostaa, vaikkakin se tuo lisäkustannuksia rakentamiseen. (Myllys 1999, 54, Hulsen 2007, 45.) 5.1 Pihaton lattiaratkaisujen vertailua Pihatoiden uskottiin aikanaan parantavan lehmien sorkkaterveyttä, koska ne lisäsivät lehmien liikuntamahdollisuutta, jolloin lehmien sorkkien uskottiin kuluvan enemmän, mikä olisi vähentänyt sorkanhoitotarvetta. Toisin on käynyt, sorkkien terveys on huonontunut pihatoiden myötä. (Tuovinen 2008, 8.) Pihattoon on mahdollista valita käytäväratkaisuksi joko avokouru tai ritiläpalkki. Avokouru on hieman halvempi vaihtoehto. Ritiläpalkki tulee kustannuksiltaan kalliimmaksi. Kummassakin on olemassa omat hyvät ja huonot puolensa. Taulukossa 1 on yhteenveto erilaisten lattiaratkaisujen eduista ja huonoista puolista. 11

18 TAULUKKO 1 Taulukko 1. Lattiaratkaisujen vertailua (Yli-Hynnylä ym a, 75). Lattiaratkaisu Edut Haitat Ritiläpalkki Avokouru - Koneellisesti puhdistettuina pysyy kuivempana kuin avokouru sorkkasairauksien riski pienempi. - Kävelyalueilla ei korkeuseroja, kynnyksiä eikä rappuja ihon vaurioitumisja loukkaantumisriski pienempi. - Tasainen alusta sorkalle. - Raappa kuuluu mukaan. - Rakentaminen on helppoa: * Ei tarvitse rakentaa kuiluja. * Ei ritilöiden hankintakustannuksia. - Kumimaton asentaminen avokouruun helpompaa ja edullisempaa. - Voivat tukkeutua, jos lehmät liikkuvat vähän, tai jos ritilöillä rehua yms. - Ritilälattia lehmille huonompi kävelyalusta kuin kiinteä. - Vanhoissa ritiläpalkeissa ollut laatuvirheitä (teräviä ja epätasaisia) lisännyt ihon vaurioitumisriskiä ja kävelyn epämukavuutta. - Puhtaanapitoon tarvitaan ihmistyötä, ajettava kone tai pintaraappa. - Ritilän päälle asetettava kumimatto on kalliimpi ja hankalampi asentaa ainakin vanhoihin ritilöihin. Lantaraapat voivat jättää pinnan likaiseksi. - Kulkualueilla on korkeuseroja, tarvitaan kynnyksiä ja rappuja loukkaantumisriski kasvaa. - Raapan pysähtymispaikat mietittävä tarkkaan loukkaantumisten estämiseksi. - Liukkaus liian sileillä, vinoilla tai rosoisilla pinnoilla. - Lattiavalujen kanssa oltava tarkkana lammikoitumisen riski. - Lannanpoiston ongelmat, epäonnistuneet kaadot ja rosoiset pinnat tekevät lattiasta kostean ja sontaisen tartunnallisten sorkkasairauksien riski kasvaa. 12

19 5.2 Lattiapintojen vaikutus sorkka- ja jalkaterveyteen Lattioiden laatu, eli niiden kovuus, muotoilu, kitka ja hygienia vaikuttavat lehmien sorkkien ja jalkojen terveyteen huomattavan paljon. Pitkät odotusajat lypsylle, lypsykertojen suurempi määrä, pitkät ruokinta-ajat ja pitkät kävelymatkat betonilattioilla ovat tekijöitä, jotka lisäävät sorkkien rasitusta ja kulumista. Kova ja epätasainen ritiläkäytävä rasittaa lehmän sorkkia ja jalkoja. (DeLaval 2007, 41.) Tartunnallisille sorkkasairauksille altistavat myös törmäykset lantaraapan kanssa, loukkaantumiset ja naarmuuntumiset sorkan iholla. Uudet hiomattomat betonilattiat saattavat myös aiheuttaa tapaturmia, jotka saattavat olla uhkana sorkille. (Yli-Hynnilä 2006 b, 15.) Eläinten jalka- ja sorkkaterveyden nopea tarkastaminen onnistuu tarkastelemalla yksittäistä eläintä sen noustessa ylös ja kävellessä. Lehmällä, joka koukistaa selkäänsä kävellessä tai seistessä ja ontuu jaloistaan, on todennäköisesti vakava jalkavaiva. (DeLaval 2007, 41.) Lanta ja virtsa kulkukäytävillä altistavat lehmää sorkkasairauksille ja utaretulehduksille. Likaisilta käytäviltä lantaa kulkeutuu parteen lehmän mukana, tällöin sitä sotkeentuu myös utareisiin. Kuivat sorkat ovat oleellinen osa hyvää sorkkaterveyttä, tällöin pintaraappojen tulee toimia moitteettomasti, eikä käytäville saa jäädä lantaa tai virtsaa lammikoiksi. (Tirkkonen & Holmström 2002, 11, Knuuttila 2006, 40.) Liukkailla kulkukäytävillä lehmät ovat vaarassa liukastua ja loukkaantua. Silloin ne vähentävät liikkumista, koska pelkäävät tappeluita toisten lehmien kanssa. Havainnoimalla lehmiä niiden liikkuessa pihatossa voi päätellä ovatko lattiat liukkaita. Lehmän antamia merkkejä lattian liukkaudesta ovat muun muassa liukastelu paetessa tai ajettaessa, aremmat eläimet, epäselvät kiiman merkit, pitävämpien kohtien etsiminen käytäviltä esim. kulkevat käytävien laidoilla, varovainen kävely jalat harallaan ja pää matalalla, pienet askeleet ja varovaisuus käännöksissä sekä arvojärjestyksessä alimpana olevat ja kerran poikineet etsivät turvapaikkaa esim. umpikujakäytäviltä. (Hulsen 2007, 45.) Sorkkakylvyn vaikutukset sorkkaterveyteen Sorkkasairauksia on mahdollista ennaltaehkäistä ja hoitaa sorkkakylvyllä. Lehmien on tottuva sorkkakylpyyn ja niiden on saatava kulkea sen läpi rauhassa ja ilman huonoja kokemuksia. On myös olemassa seisontaaltaita, mutta koko karjan hoidossa läpikulkualtaat ovat käyttökelpoisempia, sillä harvalla on aikaa seisottaa joka lehmää altaassa puolta tuntia. (Niemi 2006, 55.) Sorkkakylpyaltaan pohjan tulisi olla samassa tasossa kuin lattian ennen sitä ja sen jälkeen (Hulsen 2007, 74). Pihaton rakentamisen yhteydessä on myös mahdollista valaa allas betoniin. Muita käytettäviä vaihtoehtoja ovat muoviset ja peltiset altaat. Altaan tulisi olla 2 3 metriä pitkä ja 15 cm syvä. (Niemi 2006, 55.) Lehmien tulisi ottaa altaassa vähintään kaksi askelta ja viimeisenkin altaasta kulkevan lehmän sorkkanauhan tulisi upota nesteeseen (Hulsen 2007, 74). Altaan pohjalle kannattaa aluksi laittaa vaahtomuovipatja, se vähentää lehmän pelkoa astua altaaseen. Patjan tehtävänä on estää liukastumisia ja vähentää loiskeita. Altaan 13

20 pohjalla olisi myös hyvä olla noin 15 cm:n välein kohoumia, jotka avaavat sorkkavälin ja toimivat liukuesteenä. Jos poistumiskäytävä lypsyasemalta on riittävän pitkä, antaa se mahdollisuuden käyttää kahta allasta. Ensimmäisessä on puhdasta vettä joka puhdistaa sorkat lannasta ym. Toisessa altaassa on itse liuos. Isoissa karjoissa altaan mitat eivät enää riitä tehokkaaseen hoitoon, sillä allas voi olla täynnä lantaa jo yhden käsittelykerran aikana. Puhtaus on tärkeintä tartunnallisten sorkkasairauksien torjunnassa, joten saastunut allas vain huonontaa onnistumisen mahdollisuuksia. (Niemi 2006, 55.) Sorkkakylvyllä on mahdollista hoitaa sorkkavälin ajotulehdusta, sorkkaalueen ja sorkkavälin ihotulehdusta, sekä kantasyöpymää. Altaassa käytetään vaikuttavana aineena 5-10-prosenttista kuparisulfaattia. 10- prosenttinen laimennos saadaan aikaan sekoittamalla 10 kg kuparisulfaattia 90 litraan vettä. Käyttämällä haaleaa vettä voi parantaa kuparisulfaatin liukenemista. Liuos tulisi vaihtaa riittävän usein, sillä kuparisulfaatin teho katoaa nopeasti kun seokseen pääsee lantaa. Suosituksena olisi vaihtaa kolmemetrisen altaan liuos aina 150 lehmän käynnin jälkeen. Sorkkakylpyä käytetään yleensä viiden päivän ajan, eli lehmät kulkevat kylvyn läpi kaikkiaan kymmenen lypsyn jälkeen. Sorkkakylpyä kannattaa käyttää juuri ennen sorkanhoitoa, tällöin sorkat ja sorkkavälit ovat puhtaimmillaan hoidon aikana. Hoidon onnistumista edesauttaa lehmien pääsy puhtaille käytäville kylvyn jälkeen. (Niemi 2006, 55.) Hoitoliuoksessa käytettävä kuparisulfaatti ruostuttaa rautaa voimakkaasti, joten sorkkakylvyn käytön jälkeen on syytä muistaa huuhdella rautapinnat vedellä huolellisesti. Lehmien tulee päästä altaaseen vasta lypsyaseman jälkeen, sillä sorkkakylvyssä käytettävät aineet ovat myrkyllisiä. Myös lehmien kulkua altaan läpi kannattaa vahtia, etteivät ne pääse juomaan myrkyllistä liuosta. Käytetty kuparisulfaattiliuos kannattaa johtaa lietelannan joukkoon, jolloin se laimenee riittävästi ja se voidaan ajaa normaalisti lannan mukana pelloille. Ennen kuparisulfaattiliuosta sisältävän lannan ajamista peltolohkolle kannattaa selvittää viljavuustutkimuksen yhteydessä lohkon kuparipitoisuus. Kuparin pitoisuus vaihtelee maaperässä ja sitä saattaa kertyä pellolle liikaakin, jos sorkkakylpyä käytetään jatkuvasti, ja maaperässä on luonnostaan kuparia. Liika kupari maaperässä heikentää kasvien kasvua ja saattaa jopa olla myrkyllistä niille. Eläimistä lampaat ja kalat ovat erityisen herkkiä kuparille, eikä lampaita ole syytä päästää laiduntamaan lohkolle, jonne on ajettu kuparisulfaattia sisältävää lietelantaa. Vastaavasti vesistöjen lähellä oleville pelloille ei suositella ajettavaksi kuparisulfaattia sisältävää lantaa. Sorkkakylpyyn on ollut jo muutaman vuoden ajan mahdollista käyttää kuparipohjaisia kelaattivalmisteita, joiden ympäristövaikutusten uskotaan olevan vähäisempiä kuin kuparisulfaatin. (Niemi 2006, 55.) Sorkkakylvylle on olemassa myös toinen vaihtoehto sorkkamatto, joka on kestävällä, nestettä läpäisevällä muovikankaalla päällystettyä vaahtomuovia. Neste pysyy matossa läpäisemättömän muovisen aluskääreen ansiosta. Mattoon imeytetään kerralla noin 40 litraa hoitoliuosta, joten ympäristövaikutukset eivät ole yhtä suuret kuin käytettäessä perinteistä sorkka- 14

21 kylpyä. Vaikkakaan sorkat eivät kastu matossa yhtä hyvin kuin altaassa, ovat siitä saadut palautteet olleet hyviä. (Niemi 2006, 55.) 5.3 Käytävien puhtaanapito ja pintamateriaalit Olipa kyseessä sitten avokouru tai ritiläpalkki, niin kulkukäytävien puhtaus ja kuivuus, sekä riittävä pito on ensiarvoisen tärkeää. Pitämällä käytävät puhtaina vähennetään sorkkien likaantumista ja altistumista lannassa oleville bakteereille. Lisäksi tukeva pinta vähentää loukkaantumisia ja lisää liikkumista ruokinta-, juotto- ja lepopaikoille. (Yli-Hynnilä, 2006 b, 15, DeLaval 2007, 41.) Lannanpoiston tehokkuudella voidaan vaikuttaa käytävien lantaisuuteen ja kosteuteen ja sen myötä sorkkaterveyteen. Lattian ja lantaraapan rakenteet voivat tosin vaikeuttaa eläinten liikkumista pihatossa ja vaurioittaa jalkojen ihoa. Toimivia ratkaisuja ovat niin ritilät, avokourut kuin traktorilla puhdistettavat käytävätkin. Mikään lannanpoistojärjestelmä ei ole ylivertainen, vaan kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa sorkkaterveyden kannalta. Lopputulos riippuu itse järjestelmän lisäksi työtavoista, käytettävistä puhdistuslaitteista, rakennusteknisistä yksityiskohdista ja puhdistuksen säännöllisyydestä. (Yli-Hynnilä ym a, 75.) Eläintiheys, eläinten tuotantovaihe, käytävien leveys, käytävien/parsien kuivitus, sekä muut navetan yksityiskohdat vaikuttavat käytävien puhdistustarpeeseen. Lantaa ei saisi milloinkaan kertyä käytäville niin paljon, että se ulottuisi yli sorkan sarveisen ja ihon rajan. Yleisesti pihatoissa, joissa on lypsylehmiä, tarvitsee lantaa poistaa käytäviltä päivittäin/useamman kerran päivässä riippumatta lannanpoistojärjestelmästä. (Yli-Hynnilä ym a, 75.) Ritilöillä lannanpoistosta tulee huolehtia erityisesti makuuparsien välisillä käytävillä, joilla lehmät liikkuvat vähemmän eikä lanta siksi polkeudu alaspäin. Tällöin käytävät pysyisivät puhtaina, eikä lehmä kuljettaisi lantaa sorkkien mukana parteen. (Yli-Hynnilä ym a, 75.) Lattioiden pitää olla helppoja tehdä, kestäviä sekä helppoja huoltaa ja hoitaa. Ihanteellinen lattia olisi hygieeninen, mukava kävellä ja sen pinnan tulisi olla tasainen, mutta ei liian liukas eikä liian kuluttava. Kulkukäytävien liukkauden torjumiseksi on erilaisia vaihtoehtoja. Betonipinnat on mahdollista urittaa/kuvioida mikä lisää alustan pitoa. (DeLaval 2007,41 42.) Urat tulisi tehdä pituussuuntaan, jolloin lehmän sorkat saavat niistä tukea sivusuunnassa. Ennen lehmien päästämistä uudelle ja uritetulle betonipinnalle on terävistä reunoista tai nystyröistä päästävä eroon sorkkavikojen estämiseksi. Lisäksi uuden betonin karheutta on vähennettävä. Tämän voi toteuttaa esimerkiksi vetämällä traktorilla suurta 900 kg:n betonipainoa pitkin uusia uritettuja käytäviä, väyliä ja alueita. Eräät viljelijät ovat käyttäneet pyörivää katuharjaa kivien ja pölyn poistamiseksi tasauksen jälkeen. Nämä toimenpiteet pyöristävät ja tasoittavat tehokkaasti terävät kulmat ja parantavat urituksen vaikutusta. Käytännössä lattia on valmis lehmille, jos siellä on mukava kävellä omin paljain jaloin, tällöin se ei satu 15

22 myöskään lehmien sorkkiin. Lehmä voi saada uuden betonin sairauden ja sorkkaongelmia, kun se päästetään uudelle betonille. Ontuminen pahenee siirrettäessä lehmät ulko-olosuhteista betonille tai vanhalta betonilattialta uudelle uritetulle pinnalle, tämä johtuu huonosta ruokinnasta ja happamuudesta. Karjan tuotos heikkenee näissä olosuhteissa. (DeLaval 2007,41 42.) Toinen tapa vähentää liukkautta kulkukäytävillä on asentaa niille kumimatot. Toistaiseksi matot ovat helpompia asentaa ja yhteensopivampia avokourujen kuin ritilälattioiden kanssa. Jos lehmät saisivat itse valita, ne seisoisivat mieluummin kumisella alustalla kuin betonilla. Kumimatojen asentamisella voidaan parantaa lehmän päivittäisiä rutiineja kuten syömistä, juomista, kävelyä ja lepäämistä. Kumimatto on hyvä valinta erityisesti navetoissa, joissa betonilattia on kulunut, näin voidaan välttyä suuremmilta sorkkaongelmilta. Myös kokoomatilaan ja lypsyasemille on asennettu kumimattoja, sillä lehmät seisovat näissä tiloissa suhteellisen pitkään, jolloin sorkat rasittuvat. (DeLaval 2007, 42.) Käytävämatot ovat osoittautuneet hyväksi ratkaisuksi. Ne pidentävät lehmien askeleita ja matoilla on helpompi liikkua, jolloin eläimet käyvät syömässä useammin. Olosuhteiden ollessa tarpeeksi väljät, voi riittää, että käytävällä on pelkkä matotettu kulkuväylä. Mattoa olisi hyvä käyttää myös ruokintapöydän edustan korokkeella, näin lehmä voi syödessään seistä pitävällä ja kuivalla alustalla. Kuitenkin mattojen käytössäkin on ollut ongelmia. Suurin riski lehmän kannalta lienee niiden likaisuus. Mikäli maton pintaa ei saada raapalla puhtaaksi ja kuivaksi, tartunnallisten sorkkasairauksien riski saattaa kasvaa. Kuivuessaan niiden on huomattu muuttuvan ajoittain liukkaiksi. (Manninen 2006, ) 5.4 Kulku ja poikkikäytävien leveyssuositukset Ruokinta-, lanta- ja poikkikäytävien tulee olla väljästi mitoitettuja. Ruokintakäytävän tulisi olla niin leveä, että kaksi lehmää mahtuu koskettamatta ohittamaan toisensa ruokailevien lehmien takana. Poikkikäytävissä kahden lehmän tulisi päästä kulkemaan samanaikaisesti. Jos poikkikäytävällä on vesiallas tai karjaharja, tulee sen tällöin olla normaalia leveämpi, siten aremmatkin lehmät uskaltautuvat kulkemaan siitä. Leveät käytävät helpottavat erityisesti arempien lehmien eloa navetassa, tällöin niillä on enemmän tilaa väistää pomolehmiä. Taulukossa 2 on koottu tietoa lehmien kulkukäytävien leveyssuosituksista. (Hulsen 2007, 42.) 16

23 TAULUKKO 2 Leveyssuosituksia lehmien kulkukäytäville (Kivinen ym. 2007, 128). Ruokintakäytävän leveys 2-rivinen ratkaisu 3-rivinen ratkaisu 4-rivinen ratkaisu Parsirivien välinen lantakäytävä Poikkikäytävien leveys Yleensä Jos karjaharja tai vesiallas Jos vesiallas ja karjaharja Poikkikäytävien lukumäärä 3,40 3,60 m 3,60 3,80 m 4 m tai enemmän 2,40 2,60 m 1,80 m 3,30 3,60 m 4 5 m 1/15 1/20 partta 6 RUOKINTAPAIKAT Ruokintapaikka on onnistunut, jos kaikki eläimet pääsevät halutessaan syömään rehua, ruokintapöydässä ei ole rakenteita, jotka vahingoittavat lehmää ja rehu pysyy puhtaana. Rehun hyvän laadun ja maittavuuden kannalta on tärkeää, että rehu ja lanta eivät pääse sekoittumaan keskenään. (Tirkkonen 2002, 8.) 6.1 Ruokintapaikkojen sijoitus Riittävän syönnin kannalta on erityisen tärkeää, että lehmät viihtyvät ruokintapöydän ääressä, sillä hyvin viihtyvät lehmät siirtyvät ruokintaalueelle useammin. Lehmien viihtyvyyttä ruokintapöydässä voidaan parantaa muun muassa asentamalla ruokintapöydän eteen kumimatto, joka toimii pehmeänä alustana sorkille ja mahdollistaa mukavan ja pitempiaikaisen seisomisen. Kuumalla ilmalla puhaltimet ruokintapöydän läheisyydessä vähentävät kuumuudesta johtuvaa stressiä ja syömisen vähentymistä. Tosin Suomessa kuumuudesta joudutaan harvemmin kärsimään. (De- Laval 2007, 52.) Lehmien tulee kyetä lähestymään ruokintapöytää turvallisesti, sekä jokaiselle lehmälle tulisi olla varattuna yksi paikka ruokintapöydästä, jossa sillä on riittävästi tilaa syödä rauhassa. Koska lehmät ovat laumaeläimiä ja mieluusti tekevät samoja asioita yhtä aikaa, on tärkeää että ne mahtuvat kaikki syömään samaan aikaan. Käytännössä tämä ei aina toteudu kaikilla tiloilla, eikä siihen ole tarvetta, jos rehua on ympäri vuorokauden riittävästi tarjolla. (Hulsen 2007, 65.) Ellei rehua ole aina tarjolla, ruokintapaikkojen vähäisyys saattaa johtaa eläinten välisiin yhteenottoihin, eivätkä lauman alempiarvoiset eläimet välttämättä saa tarvitsemaansa rehumäärää syödyksi. Taulukosta 3 selviävät lehmien tarkemmat ruokintapöydän mitoitussuositukset. (Myllys 1999, 51.) 17

24 TAULUKKO 3 Ruokintapöydän mitoitussuositukset (Kivinen ym. 2007, 128). Ruokintapöytätilaa, lypsylehmät Ruokintapöydän pinnan korkeus suhteessa lehmän seisontatasoon Sorkkapallin korkeus Sorkkapallin leveys 1 paikka/lehmä tai 75cm/lehmä cm 5 10 cm cm Jos pihatossa on tilaa, niin ensikot kannattaa sijoittaa erilliseen ryhmään. Tällöin niiden maitotuotos on suurempi ja hapanpötsiriski pienempi. Ensikot saavat syödä rauhassa, jolloin ne syövät useammin ja pienemmissä erissä. Tällöin niiden kuiva-aineen syönti kasvaa. Kilpailu ruokintapöydässä merkitsee, että lehmät syövät kiireessä ja saattavat syödä liian suuria annoksia. (Hulsen 2007, 65.) 6.2 Ruokintaesteet Lehmät ovat luonnostaan laiduneläimiä. Tästä syystä niiden tulisi kyetä syömään pihatossa samassa asennossa kuin ne laitumellakin syövät. Lehmien syödessä pää alhaalla, on syljen eritys suurempi ja se neutralisoi pötsin ph:ta. (DeLaval 2007, 53.) Ruokintapöydän tulisi olla cm korkeampi lattiaa, jolla lehmät seisovat (Kivinen ym. 127). Lehmien ei pidä laskeutua polvilleen syömään, eikä niiden tulisi nousta ylös rehuun ulottumiseksi. Lehmän kurkotellessa rehua etusorkkiin kohdistuu liikaa painoa. Niskapuomin ym. muiden kalusteiden tulee olla niin korkealla, ettei lehmän niska ota niihin kiinni syödessä. Väärin sijoitetut ruokintaesteet saattavat hangata lehmän niskaa, helluvaista ym. niin että niihin tulee kulumia ja pahimmassa tapauksessa tulehdus. (Hulsen 2007, 65.) Ruokintaesteitä on olemassa monenmoisia. Suositeltavin niistä on kuitenkin sellainen, joka on jaettu ruokintapaikkoihin, mutta ei vaikeuta koneellista lannanpoistoa. On havaittu, että lehmät ontuvat vähemmän tiloilla, joilla on ruokintaesteenä paikkoihin jaettu malli, kuin pelkkä niskapuomi. (Hakkarainen, Tuure, Karttunen, Kaustell & Kivinen 2007, 123.) Lukittavat ruokintaesteet ovat käteviä, jos lehmää tarvitsee siementää/lääkitä. Tällöin sen saa helposti kiinni ruokintapöytään. Lukittavista esteistä lehmien on tosin hankalampi lähteä pois. Pelkkä niskapuomi antaa lehmälle enemmän pakotilaa, mutta se myös mahdollistaa muiden lehmien häirinnän. Lehmän on mahdollista puskea muita lehmiä helpommin pois, eikä näin ollen syöntirauha ole taattu. (Hulsen 2007, 65.) Sorkkapallin tarkoituksena on estää lehmiä sontimasta ruokintapöydälle, tehdä pinta mukavammaksi sorkille ja mahdollisesti estää käytävällä kulkevaa lantakolaa häiritsemästä ruokailevia lehmiä. Sorkkapallin suosituskorkeus on 10 cm, ja alue valetaan viettämään 2 3 % käytävälle päin. Korotus on mahdollista tehdä joko osittain, niin että etujalat seisovat sen päällä, jolloin sopiva pallin leveys on cm. On myös mahdollista 18