Isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteita ja esteitä

Transkriptio

1 Isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteita ja esteitä Sari Tontti Pro gradu -tutkielma Kasvatustieteet Käyttäytymistieteidenlaitos Huhtikuu 2011 Ohjaaja: Tarja Palmu

2 SISÄLLYS 1. JOHDANTO NÄKÖKULMA TUTKIMUKSEEN Avaus evoluutioteoreettiseen ja sosiologiseen keskusteluun Perhesukupolvet MONISUKUPOLVINEN PERHE Perheen historialliset muutokset Perhe liikkeessä Monisukupolviset perhesuhteet nykypäivänä ISOVANHEMMUUS JA PERHESUHTEET Isoäidit yhteisöllisinä kasvattajina Altruistinen isoäitiys Muuttunut isovanhemmuus TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYS TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Tutkimusaineiston hankinta Tutkimushenkilöt Kirjoitukset tutkimusaineistona SISÄLLÖNANALYYSI Aineiston rajaaminen Analyysin eteneminen PITKÄ MAANTIETEELLINEN ETÄISYYS PERHESUKUPOLVIEN VÄLISET RISTIRIIDAT Isoäidin ja tämän lapsen väliset ristiriidat Anopin ja miniän väliset ristiriidat sekä anopin ja vävyn väliset ristiriidat Toisten isovanhempien suosiminen Vanhemmat yhteydenpidon säätelijöinä ERILAISET ELÄMÄNTILANTEET Isoäidin oma elämäntilanne Lapsenlapsen elämäntilanne LUOTETTAVUUS Tutkimuksen paikantuminen Tutkimustilanteen arviointi YHTEENVETO JA POHDINTA... 63

3 13. LÄHTEET Liitteet Liite 1. Kirjoituskutsu Liite 2. Kategoriat ja niiden määrällinen esiintyminen

4 1. JOHDANTO Viime vuosikymmenien aikana useat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset ovat ravistelleet isovanhemmuutta luoden sille sekä mahdollisuuksia että haasteita. Elinikä on pidentynyt, ja yhä useampia perhesukupolvien ketjuja on elossa samaan aikaan. Tämä tarkoittaa sitä, että isovanhemmilla ja lastenlapsilla on aiempaa enemmän yhteisiä elinvuosia jaettavanaan. (Attias-Donfut & Segalen 2002, 281; Bengtson 2001, 5 6; Coall & Hertwig 2010, 11; Silverstein & Marenco 2001, 518.) Vaikka heillä onkin aikaisempaa paremmat mahdollisuudet yhdessäoloon, isovanhemmuus haasteineen ja esteineen saa vain vähäistä huomiota yhteiskunnassamme (Sinnemäki 2005, 2). Isovanhempien ja lastenlasten välinen kanssakäyminen ei toteudu nykypäivänä samalla tapaa kuin aiemmin. Enää ei asuta monen sukupolven muodostamassa yhteisessä taloudessa, sillä isovanhemmat ja lastenlapset asuvat usein eri paikkakunnilla. He saattavat tavata toisiaan vain muutaman kerran vuodessa. Näin ollen sukulais- ja lähiverkostojen jatkuvuus on siinä mielessä heikentynyt. (Sinnemäki 2005, 6.) Esimerkiksi Väestöliiton vuoden 2007 Perhebarometristä ilmenee, että yhteydenpito isovanhempiin oli vuonna 2007 harvempaa kuin vuonna Lisäksi sellaisten vastaajien osuus, jotka eivät olleet ollenkaan yhteydessä isovanhempiinsa, oli hieman kasvanut vuoteen 1997 verrattuna. (Paajanen 2007, ) Myöskään hektinen ja yksilöllisyyttä korostava elämäntapamme ei kannusta isovanhempien ja lastenlasten väliseen kanssakäymiseen. Ei ole yllättävää, että on syntynyt huoli isovanhempien ja lastenlasten välisen ketjun katkeamisesta, mikä voi ikävimmässä tapauksessa tarkoittaa isovanhempien ja lastenlasten erkaantumista kokonaan toisistaan. (Sinnemäki 2005, 6.) Isovanhempien ja lastenlasten välinen yhdessäolo ei kuitenkaan ole yhdentekevää, koska isovanhemmat voivat ihanteellisessa tapauksessa olla lastenlapsilleen pitkäaikainen tuki ja turva (Pulkkinen 2002, 162). Mielenkiintoni kohdistuu pro gradu -tutkielmassani perhesukupolvien välisen yhteydenpidon monimuotoisuuden ja dynamiikan ymmärtämiseen. Lähestyn edellä mainittua teemaa isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä käsin tutkimalla isoäitien kirjoituksia. Tutkimusaiheeni on merkittävä, sillä Suomesta puuttuu 1

5 ajankohtaista tutkimustietoa isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä. Esimerkiksi Paajanen (2007, 85) esittää Perhebarometrin 2007 tulosten pohjalta tärkeäksi tutkia sitä, mikä etäännyttää eri perhesukupolvia toisistaan. Perustelen tutkimusaiheeni merkittävyyttä myös sillä, että kansainvälisissä tutkimuksissa on osoitettu tärkeäksi tutkia isovanhempien ja lastenlasten välistä yhteydenpitoa rajoittavia tekijöitä (ks. Norris, Kuiack & Pratt 2004, 355; Harwood & Lin 2000, 31). Tutkimukseni rakenne etenee seuraavasti. Aluksi avaan tutkimukseni evoluutioteoreettisia ja sosiologisia lähtökohtia sekä taustoitan tutkimusaihettani perhesukupolven käsitteen kautta. Sitten perehdyn perhettä koskeneisiin muutoksiin ja määrittelen perhesuhteita erityisesti ylisukupolvisina ja monikerroksisina. Tämän jälkeen käsittelen isovanhemmuutta ja perhesuhteita, jossa keskityn tarkastelemaan isoäitejä yhteisöllisinä kasvattajina, altruistista isoäitiyttä ja muuttunutta isovanhemmuutta. Esittelen tutkimuksen tarkoituksen ja tutkimuskysymyksen luvussa viisi. Sitten selostan tutkimuksen toteutuksen ja etenen aineiston analyysiin. Tämän jälkeen esittelen tutkimustulokset ja käyn vuoropuhelua aiempien tutkimusten kanssa. Arvioin tutkimukseni luotettavuutta luvussa yksitoista. Viimeinen luku muodostuu yhteenvedosta ja pohdinnasta. 2

6 2. NÄKÖKULMA TUTKIMUKSEEN Taustoitan tässä luvussa sitä, mihin tieteelliseen keskusteluun liitän tutkimukseni isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä. Tämän jälkeen tarkastelen sukupolven käsitettä erityisesti perhesukupolvien näkökulmasta. Perhesukupolven käsittely muodostaa tutkimukseni taustakehikon, jonka avulla pyrin syventämään ymmärrystäni tutkimusaiheestani. Aluksi kerron lyhyesti tutkimuksista, joihin viittaan tutkimuksessani. Olen käyttänyt lähteinä erilaisissa yhteiskunnissa ja eri aikakausina tehtyjä tutkimuksia isovanhempien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä, koska Suomesta ei ole juurikaan saatavilla vastaavaa tuoretta tutkimustietoa. Minulle avautui kansainvälisen lähdemateriaalin kautta laajempi ymmärrys isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä. Vaikka tutkimukset ovat aihepiiriltään lähellä tutkimusaihettani, tutkimustieto on kuitenkin yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaista. Monesti käsitteet eivät tavoitakaan toisen kulttuurin ilmiöitä, sillä esimerkiksi käsitteet saavat erilaisia merkityksiä eri kulttuureissa. Tällöin sama ilmiö voi merkitä eri asioita. Lisäksi tutkimusaineistot ja - menetelmät vaihtelevat yhteiskunnittain ja aikakausittain, mikä vaikeuttaa tutkimusten suhteuttamista toisiinsa. Niitä onkin syytä tarkastella kulttuurimerkitysten mukaisesti. (ks. Keskinen 1999, 424, ks. myös Sanderson 2001, 31.) Kansainväliset tutkimukset asettavat haasteensa tutkimukselle, kun niitä hyödynnetään niinkin kulttuurisidonnaisessa teemassa kuin isovanhemmuudessa. Kunkin yhteiskunnan kulttuuri on yhteydessä sukulaisuussuhteiden ymmärtämisen tapoihin, joten tutkimani isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteet ja esteet eivät välttämättä noudata samantyyppistä kaavaa muissa kulttuureissa. Se, millaisiksi perhesukupolvien väliset suhteet muotoutuvat, riippuukin muun muassa kulttuurisista ja historiallisista olosuhteista. Perhesukupolvien välinen yhteydenpito tulee ymmärrettäväksi kulloinkin tarkastelun kohteena olevassa kontekstissa. Toisaalta on kuitenkin huomioitava perhe ja perhesuhteet universaalina ilmiönä, koska perheitä on jokaisessa yhteiskunnassa (ks. esim. Gardiner & Bjorklund 2008, 341; Kemp 2007, 878; Sarmaja 2003, 223). Olen tutkimuksessani hyödyntänyt yleisesti isovanhemmuutta eli sekä isoäitejä että isoisiä koskevaa tutkimusta. 3

7 2.1 Avaus evoluutioteoreettiseen ja sosiologiseen keskusteluun Tutkimukseni nojaa yhtäältä evoluutioteoreettisiin ja toisaalta sosiologisiin käsityksiin isoäitien ja lastenlasten välisestä yhteydenpidosta. Perustelen näihin molempiin suuntauksiin viittaamista samassa tutkimuksessa sillä, että ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä, vaikkakin biologiset ja sosiologiset selitykset lähestyvät asioita eri näkökulmista (Pashos 2010, 33 34). Viittaan evoluutioteorialla Rotkirchin (2005, 63) tavoin darwinilaiseen ja uusdarwinilaiseen tutkimukseen, jossa tutkitaan luonnonvalinnan yhteyttä muun muassa sosiaalisuuteen ja tunteisiin. Sandersonin (2001, 137) mukaan evoluutiopsykologinen lähestymistapa toimii sukupuolen (sex / gender), sukulaisuuden ja perhe-elämän tutkimuksessa, joten sen hyödyntäminen isovanhemmuutta koskevassa tutkimuksessa on perusteltua. Tarkasteluni kiinnittyy myös sosiologiseen näkökulmaan. Tutkimuksessani en näe luonnonvalinnan yksin ohjaavan yksilöiden elämänkulkuja ja valintoja, vaan myös sosiaalisilla tekijöillä ja ympäristöllä on tärkeä osa. Tällä tarkoitan sitä, että sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, jossa yksilö kasvaa ja kehittyy, muovaa yksilön elämänkulkua ainutlaatuisella tavalla, mitä ei voida selittää vain luonnonvalinnalla. Lähtökohtanani on se, että yksilö on sosiaalistunut siihen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jossa elää. Näin ollen näen evoluution perustana, jota sosialisaatio sitten muokkaa. (ks. Pashos 2010, ) Sosiologisiin teorioihin lukeutuvan sosiaalisen konstruktionismin pääpaino on erityisesti todellisuuksien sosiaalisessa rakentumisessa. Sen mukaan yksilöiden toimintaa eivät rajoita ulkoiset olosuhteet, vaan yksilön valinnanmahdollisuus ja -vapaus ovat olennaisia elementtejä sosiaalisen konstruoinnin prosessissa. Sosiaalisessa konstruktionismissa on olennaista, että yksilöt ovat aktiivisia toimijoita. (Sanderson 2001, 24, 31.) Konstruktionismilla voidaan siis viitata erilaisiin ihmistieteellisiin lähestymistapoihin, joissa keskeistä on se, että yhteiskunnallisen todellisuuden olemassaolo riippuu inhimillisissä käytännöissä syntyvistä kulttuurisista konstruktioista (Heiskala 2000, 197). Evoluutioteoriaa voidaan lähestyä sosiaalitieteissä kahdella eri tapaa. Ensimmäisessä näkökulmassa evoluutioteoriaan liittyvät väitteet luonnollisuudesta rajataan kokonaan ulkopuolelle, kun taas toisessa näkökulmassa tietoisesti kohdataan evoluutioteoreettinen 4

8 kuten tutkimuksessani. (Rotkirch 2005, 63.) Rotkirch (2005) kyseenalaistaa ajatuksen, jonka mukaan sosiologinen selitys olisi vastakkainen biologisille selityksille ja päinvastoin. Hänen mukaansa sosiologiset selitykset voisivat sen sijaan olla rinnakkaisia biologisille ja nivoutua keskenään yhteen. Tällä tarkoitetaan näiden kahden lähestymistavan asettamista vuoropuheluun. Ymmärrän näiden kahden edellä mainitun ajattelumallin niin ikään toimivan eri tasoilla ja lähestyvän asioita eri näkökulmista. Myös Barkow (2006, 5) näkee molemmat ajattelusuuntaukset toisiinsa kietoutuneina eikä niitä näin ollen ole tarpeen erottaa toisistaan. Coall & Hertwig (2010, 40) ovat yhdistäneet useita tutkijapuheenvuoroja sisältävässä artikkelissaan monitieteisiä lähestymistapoja, mikä osoittaa sen, että toisistaan poikkeavien näkökulmien tarkasteleminen samassa tutkimuksessa on mahdollista. Monitieteisen viitekehyksen luominen ei ole kuitenkaan yksinkertaista, mikä johtuu muun muassa eri ajattelusuuntausten erilaisista päämääristä, metodeista ja erilaisesta terminologiasta sekä kaiken kaikkiaan erilaisista tavoista hahmottaa todellisuus. Käyttämäni lähteet käsittelevät isovanhempien ja lastenlasten välistä yhteydenpitoa sekä evoluutioteoreettisessa että sosiologisessa merkityksessä. Näin ollen on tärkeää tiedostaa, millaisten prosessien kautta tutkimustulokset on muodostettu. (ks. Karila 1999, 130.) Tiedostamalla edellä mainitut rajoitukset pyrin kuitenkin tuomaan molempia näkökulmia esille tutkimukseni kuluessa. Tutkimukseni ensisijainen tavoite ei ole perehtyä keskusteluun sosiaalitieteiden ja evoluutioteoreettisten suuntausten eroista ja yhtäläisyyksistä (ks. myös Barkow 2006, 13). Sen sijaan tuon näitä kahta lähestymistapaa esille silloin, kun katson niiden olevan relevantteja tutkimusasetelmani kannalta. Esimerkiksi käsitteellisessä relativismissa lähtökohtana on se, että erilaiset käsitteelliset viitekehykset ovat yhteismitattomia. Näin ollen niitä ei ole mielekästä verrata tai asettaa paremmuusjärjestykseen. (Raatikainen 2004, 43.) Sekä evoluutioteoreettisen että sosiologisen näkökulman syvällinen ja kattava haltuunotto ei ole mahdollista tälle tutkielmalle asetettuun työmäärään ja aikatauluun nähden. Koen, että kahden toisistaan poikkeavan lähestymistavan huomioiminen asettaa yhtäältä haasteen, toisaalta hedelmällisen mahdollisuuden lähteä tarkastelemaan isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteita ja esteitä. 5

9 2.2 Perhesukupolvet Avaan seuraavaksi perhesukupolven käsitettä siten, kuinka ymmärrän sen tutkimuksessani. Käsittelen tutkimuksessani läsnä olevaa sukupolven käsitettä biologisten sukulaisuussuhteiden ketjuna, jonka muodostavat toisilleen verisukua olevat isoäidit, vanhemmat ja lastenlapset. Tällöin sukupolvi kiinnittyy perhesukupolveen, joka pohjaa biologiseen polveutumiseen. (Attias-Donfut & Arber 2000, 2 4; Marin 2001, 40 41; Rossi & Rossi 1990, 155.) Kun perhe määritellään tähän tapaan laajasti, sukupolvien yli ulottuva ja sukulaissuhteisiin perustuva sosiaalinen verkosto laajenee (Hurme & Metsäpelto 2004, 514). Tutkimuksessani lähtökohtana on se, että yksilöillä voi olla monenlaisia sukulaisia, joiden välillä on kanssakäymistä. Sukulaisuudella onkin havaittu olevan merkitystä traditionaalisten yhteiskuntien lisäksi myös tämänhetkisissä moderneissa yhteiskunnissa (Flinn, Quinland, Coe & Ward 2008, 20 21; Tanskanen, Hämäläinen & Danielsbacka 2009, 375). Sukupolvi saa sukulaisuuteen kytkeytyvän merkityksen, kun otetaan huomioon sukupolven käsitteen kielellisen alkuperän merkityssisältö. Näin ollen sille on käyttöä perhe- ja sukulaisuustutkimuksessa sekä väestötieteessä. Esimerkiksi perhetutkimuksessa sukupolven käsitteen käyttöä selittää kiinnostus genealogisten polveutumissuhteiden sosiaalisiin seurauksiin. Tällä tarkoitetaan sitä, että eri perhesukupolvien toinen toisilleen antama apu tai tapojen välittäminen vanhemmalta polvelta nuoremmalle ja nuoremmalta vanhemmalle voidaan ymmärtää perhesukupolvien välisenä yhteydenpitona. (Alanen 2001, ) On tärkeää huomioida, että määritelmät sukulaisuudesta ja perhesukupolvista kuitenkin vaihtelevat. Näin ollen perhesukupolvet voivat tulla tulevaisuudessa määrittymään yhä enemmän yksilöstä käsin ja yksilön itse kokeman sukulaisuuden mukaan, sillä sukupolvien välinen ketju voidaan ymmärtää edellä mainitun biologisen ketjun ohella myös perheyhteyden myötä (ilman omia biologisia lapsia) muodostuneeksi. (Marin 2001, 41 42; Marin 2002, 111; Marin 2008, 71.) Perheyhteys voi siis syntyä myös muun kuin suoran vanhempi-lapsi -linjan kautta, jolloin perheenjäseniksi voidaan lukea muutkin kuin biologiset sukulaiset. Esimerkiksi lapseton nainen voi olla isoäiti miehensä lapsenlapsille. 6

10 Perhesukupolvi ja yhteiskunnallinen sukupolvi eroavat toisistaan muun muassa sen suhteen, miten ne jäsentävät sosiaalisesti koettua aikaa ja kulttuurin välittymistä sukupolvelta toiselle (Purhonen 2007, 19). Yhteiskunnallinen sukupolvi on yhteydessä yhteiskunnan muutosnopeuteen toisin kuin perhesukupolvi. Esimerkiksi nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa uusi sukupolvi muokkautuu joka viides vuosi tai useammin, mikä tarkoittaa sitä, että vanhempien ja lasten välillä on useampia sukupolvia. Sukupolven määritteleminen lähenee tällöin ikäluokan määrittelyä. (Roos 1988, 25; ks. myös Purhonen 2007, 20.) Yhteiskunnallinen ja historiallinen sukupolvi voidaan ymmärtää myös ryhmänä ihmisiä, joita yhdistävät tiettyjen elämänvaiheiden kokemukset (Purhonen 2007, 81; Roos 1987, 48, 51 52). Tutkimuksessani ymmärrys sukupolvesta kiinnittyy perhesukupolveen yhteiskunnallisen sukupolven sijaan. 3. MONISUKUPOLVINEN PERHE Perhe-käsitteen tarkastelu tässä yhteydessä ei kata koko perhetutkimuksen kenttää, koska perheen kokonaisvaltainen määritteleminen vaatisi jo oman tutkimuksensa. Tutkimuksessani perhe kiinnittyy erityisesti isoäitien, vanhempien ja lastenlasten väliseksi yksiköksi. Ymmärrys perheestä ylisukupolvisena on taustaoletus, jonka avulla pyrin paikantamaan näkökulmaa isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä. Aloitan tarkastelun perheen historiallisista muutoksista. Tämän jälkeen etenen erilaisiin perhekäsityksiin ja perehdyn monisukupolvisiin perhesuhteisiin. 3.1 Perheen historialliset muutokset Perheen määrittely on eri aikakausina ollut erilaista. Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat heijastuneet siihen, millaiseksi perhe on muodostunut aikojen saatossa. Näitä yhteiskunnallisia muutoksia ovat olleet esimerkiksi naisten lisääntynyt kouluttautuminen sekä työelämään ja poliittiseen toimintaan osallistuminen. Lisäksi luvulta alkanut kaupungistuminen muutti Suomen elinkeinorakenteita ja liikkuvuutta, mikä heijastui sukulaisten välisiin etäisyyksiin. (Marin 1999, ) 7

11 Taustoitan aluksi perheen historiallisia muutoksia, jotta olisi mahdollista ymmärtää perhesukupolvien välisiä suhteita. Perheen muuttumista voidaan tarkastella kolmen erilaisen vaiheen kautta. Ensimmäinen on ennen teollistumista ja yhteiskunnan modernisoitumista vallalla ollut esimoderni vaihe, jolloin perheeseen kuului biologisten sukulaisten lisäksi palvelusväki. Modernin elämänmuodon yleistyttyä ja hyvinvoinnin lisäännyttyä muodostui pienperheen muoto ja ydinperhe yleistyi kotitalouden muotona. Tällöin perhe erottautui laajasta sukulaisverkostosta omaksi yksikökseen. Postindustrialismin ajan tietoyhteiskunnassa perheen määritelmä laajeni. Perheiden muodot alkoivat vaihdella avioerojen ja uudelleen avioitumisten myötä. (Takala 1993, 579.) Myös Bengtson (2001, 1 2) on ottanut osaa perheen muutoksia koskevaan keskusteluun ja muodostanut neljä hypoteesia perheen muutoksia koskevasta keskustelusta. Ensimmäinen hypoteesi koskee modernin ydinperheen muodostumista teollisen vallankumouksen seurauksena, toinen hypoteesi käsittelee modernin ydinperheen merkityksen heikkenemistä sosiaalisena instituutiona, ja kolmas hypoteesi liittyy perhemuotojen moninaistumiseen. Näkökulmani perheestä kiinnittyy erityisesti Bengtsonin (2001) ehdottamaan neljänteen hypoteesiin, joka korostaa monisukupolvisten siteiden alati lisääntyvää merkitystä. 3.2 Perhe liikkeessä Yesilova (2009, 159, 206) kyseenalaistaa väitöskirjassaan normaalia ydinperhettä, joka ymmärretään isän, äidin ja lapsen muodostamana perheenä. Hänen tavoitteenaan on rikkoa ydinperheen mieltämistä luontaisena ja annettuna, mikä nähdään toisinaan edellytyksenä lapsen normaalille kehitykselle. Myös Nätkin (2003, 17) asettaa problematisoitavaksi sen, että lapsen hyvinvointi voisi toteutua vain ehjässä ydinperheessä. Kulttuurissamme biologisia vanhempia pidetään lähtökohtaisesti oikeina vanhempina, jolloin vanhemman oikeudet ja velvollisuudet liitetään biologiseen vanhempaan usein kyseenalaistamatta (Ritala-Koskinen 2003, 124). Ydinperhekäsite unohtaa yhteisöllisen hoivan ja erityisesti isovanhempien merkityksen lastenlapsille, joten isovanhemmat saattavat kokea asemansa epäselväksi ja jopa näkymättömäksi. Isovanhemmat usein suljetaan pois modernista ydinperhemääritelmästä ja huomio kiinnittyy vain edellä mainitun kaltaiseen isän, äidin ja lapsen muodostamaan ydinperheeseen (ks. Bengtson 2001, 5). 8

12 Vaikka tutkimuksessani ymmärrys perheestä kietoutuu biologiseen sukulaisuuteen, koen tärkeäksi tarkastella perheen määritelmän laajentumista yli biologisten rajojen ja tuoda esille erilaisia tapoja ymmärtää perhe. Perhemuotojen moninaistuminen on johtanut biologisen sukulaisuuden aseman ja merkityksen muuttumiseen (Marin 2002, 113). Perhekäsite laajenee ja moninaistuu, kun mukaan otetaan esimerkiksi yksinhuoltaja- ja uusperheet sekä lapsettomat perheet. Nämä nykyajan myötä syntyneet perheet näyttävätkin asettaneen niin sanotulle luonnolliselle ydinperheelle haasteen. (Yesilova 2007, 61; ks. myös Kemp 2007, 855; Kurki 2007, 137; Rönkä & Sallinen 2008, 43.) Perhesuhteita kuvaavat nykypäivänä monimutkaisuus, epävakaisuus ja neuvoteltavuus. Perheet ovat muuttuneet ja muuttuvat jatkuvasti sekä muodoiltaan että merkityksiltään muun muassa lisääntyneiden avioerojen myötä. Näin ollen perhesuhteita tulee tarkastella moninaisuuden näkökulmasta (Bengtson 2001, 4; Pösö 2008, 95; Sevon & Notko 2008, 18). Perhejäsenyyden ja sukulaisuuden käsitysten laajentumisen myötä perheiden määritteleminen on tullut entistä monimutkaisemmaksi (Blom 1999, 230). Viime aikoina on noussut keskiöön ajatus siitä, että perheelle ei ole mahdollista antaa yhtä ja ainoaa, yksiselitteistä ja yhteisesti hyväksyttävissä olevaa määritelmää (Jallinoja 2008, 115; Jokinen & Saaristo 2006, 222; Lammi-Taskula & Salmi 2004, 33; Ritala-Koskinen 2003, 133). Yksilöt itse määrittelevät perheen sen mukaan, keitä he kokevat perheeseensä kuuluviksi. Tällöin tunteiden merkitys perheen määrittelyssä on olennaisempaa biologisuuden sijaan. Forsbergin (2003, 90) mukaan yksilö itse määrittelee sen, mikä edustaa hänelle perhettä. Käsitykset perheestä ovat subjektiivisia ja riippuvaisia kunkin yksilön kokemuksista. Perheen määritelmä riippuu siitä, kenen näkökulmasta asioita lähestytään, kenen ääntä kuunnellaan ja kenellä katsotaan olevan oikeus sanoa jotakin (Klein & White 1996, 26; Sevon & Notko 2008, 22; Widmer & Sapin 2008, 301). Voidaan varovasti todeta, ettei perheiden merkitys ole heikentynyt, vaikka perheet itsessään ovat muuttuneet (Bengtson 2001, 14; Kemp 2007, 859; Widmer & Jallinoja 2008, 400; ks. myös Sinnemäki 2005, 6). Jallinojan (1994, 11) mukaan perheeseen liitetään nykyisin vaihtoehtoisuuden oletus. Tällä tarkoitetaan sitä, että yksilö voi valita perhemuotonsa. Yksilö saa itse päättää, elääkö perheessä vai perheettä. Vaikka ydinperheen rinnalle on muodostunut perhemuotojen moninaisuutta painottava perhekäsitys, perhe näyttäytyi Perhebarometrin 2007 vastaajille yhä ydinperheenä. Heille 9

13 perheenjäsenten määrittelyssä oli keskeistä biologinen sukulaisuus, sillä jopa yhdeksän kymmenestä mainitsi sen. Vastaajien mielestä perheen muodostavat isä, äiti ja heidän lapsensa tai yksi vanhempi ja lapset. Tunneside perhettä määrittävänä tekijänä tuli biologisen sukulaisuuden jälkeen, joten yksin asuvia ja ystävien kanssa eläviä ei katsonut perheeksi kuin vajaa kymmenen prosenttia vastaajista. Merkille pantavaa on myös se, että vain joka kolmas luki omat isovanhemmat tai puolison vanhemmat perheenjäsenikseen. Omia isovanhempia perheenjäseninä pitäneiden osuus oli pienentynyt vuoteen 1997 verrattuna. Tämä on hieman yllättävää, sillä eliniän pidentyessä entistä useammalla ovat isovanhemmat elossa. (Paajanen 2007, 27, 30 32, 35, 77 78, ) Tarkastelemisen arvoiseksi osoittautuukin se, minkä takia perhesukupolvien välinen yhteydenpito on heikentynyt, vaikka yhteiset elinvuodet ovat lisääntyneet isovanhempien ja lastenlasten välillä. Myös Tilastokeskuksen selvityksestä käy ilmi ydinperheen valta-asema, sillä äidin ja isän muodostaman ydinperheen merkitys ei ole itsessään hiipunut, sillä suurin osa suomalaisista elää yhä avioparin muodostamassa perheessä. Avioparin perhe on edelleen Suomessa lapsiperheiden yleisin perhemuoto, sillä se käsittää hieman yli puolet lapsiperheistä. Avoparien lapsiperheitä on noin viidesosa lapsiperheistä. Saman verran on yksinhuoltajaperheitä, joissa elää äiti ja lapsia. Yksinhuoltajaperheitä, joissa on isä ja lapsia, on muutama prosentti. Niin sanottuja sateenkaariperheitä, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, on hieman yli 200. (Perheet 2009.) Tilastoista tulee esille vain perherakenteiden muutokset, ei yksilöiden asenteita koskevat muutokset. Tästä seuraa kysymys siitä, ovatko tilastojen kertoma ja todellisuus yhteneväisiä. Tilastojen määritelmä perheestä on usein liian kapea. (Paajanen 2007, 7, 12.) Vaikka suurin osa suomalaisista elää perinteisessä ydinperheessä, voidaan otaksua ihmisten asenteiden erilaisia perhemuotoja kohtaan muuttuneen suvaitsevaisemmiksi ja avarammiksi. Suomalaiset ymmärtävät aiempaa paremmin erilaisten perheiden rikkautta ja monimuotoisuutta. Tätä havaintoa tukee se, että muun muassa yksinhuoltajien perheet sekä samaa sukupuolta olevien parien perheet hyväksyttiin vuoden 2007 Perhebarometrin vastaajien keskuudessa useammin kuin vuonna Erilaisten perhemuotojen suvaitsemiseen on mahdollisesti yhteydessä yhteiskunnassamme käytävä vilkas keskustelu seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tasa-arvoiseen lainsäädäntöön. (Paajanen 2007, 84.) 10

14 3.3 Monisukupolviset perhesuhteet nykypäivänä Väestön ikääntyminen mahdollistaa entistä pidemmän jatkumon perhesukupolvien välillä. Olennaista tutkimukseni kannalta onkin se, että perhesuhteet ovat nykyään ylisukupolvisia ja monikerroksisia. Näin ollen eri perhesukupolvet ovat mukana enemmän kuin ydinperheen valtakaudella eliniän pidentymisen ansiosta. (Kurki 2007, 137.) Ymmärrän perheen ensisijaisesti vähintään kolmen perhesukupolven välisenä yksikkönä, mutta nämä perhesukupolvet eivät välttämättä asu yhdessä (ks. Pösö 2008, 95; ks. Hurme & Metsäpelto 2004, 514). Kolmen polven perheellä voidaan viitata myös samassa taloudessa asuviin. Tällöin siinä asuu lapsen lisäksi vähintään toinen hänen vanhemmistaan ja vähintään yksi isovanhempi, joka ei välttämättä ole samalta puolelta sukua kuin lapsenlapsen oma vanhempi. Kuitenkin virallisen tilaston perhemääritelmän mukaan perhe muodostuu vain kahdesta sukupolvesta. (Kartovaara 2007, 73.) Muutokset perheissä heijastuvat väistämättä myös perhesukupolvien väliseen yhteydenpitoon (ks. Jokinen & Saaristo 2006, ). Bengtson (2001, 14) korostaa monisukupolvisten siteiden lisääntyvää merkitystä ja näkee ne arvokkaana voimavarana perheille nykypäivänä. Esimerkiksi lisääntyneet avioerot ovat horjuttaneet ydinperheasetelmaa. Tällöin ydinperhe ei kykene samalla tavalla kuin aiemmin täyttämään tehtäviään eli tarjoamaan riittävästi huolenpitoa ja tukea perheenjäsenilleen. Näin ollen isovanhempien merkitys korostuu. Monisukupolviset siteet voivat täydentää ja korvata joitakin aiemmin yksinomaan ydinperheelle kuuluneita tehtäviä ja olla jopa tärkeämpiä kuin ydinperheiden perheenjäsenilleen tarjoama hoiva ja tuki. (Bengtson 2001, 5, 12.) Sen sijaan Bonvalet & Lelievre (2008, 375) kuvaavat tämän hetkistä perhettä yksityistyneisyyden, autonomian ja sukulaisista etääntymisen käsitteillä. Heidän mukaansa teollistuneen yhteiskunnan perhe ilmentää heikentynyttä turvautumista sukulaisiin. Perhesukupolvien välisen yhdessäolon lisääntymisen vastapuolena voidaankin nähdä se, että nykypäivänä yksilöt muodostavat keskinäiset suhteensa omavalintaisesti, mikä näkyy muun muassa sukulaisten välisissä suhteissa (Rotkirch, Söderling & Fågel. 2010, 5). Tällä voidaan viitata siihen, ettei yhteyden ylläpitäminen ole kiinni traditionaalisista viitekehyksistä, joita esimerkiksi kirkko, perhe ja naapurit tarjoavat (Marin 2002, 109). 11

15 Tutkimusintressini isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteista ja esteistä kiinnittyy osaltaan siihen, että isovanhempien ja lastenlasten välinen yhteydenpito ei ole itsestäänselvyys, vaan siitä jatkuvasti neuvotellaan ja käydään köydenvetoa. Tämä asettaa perhesukupolvien välisen yhteydenpidon mielenkiintoiseen valoon. (ks. Paunonen 1999, 72; Rotkirch ym. 2010, 5.) Isovanhempien ja lastenlasten välistä yhdessäoloa ei ole mahdollista ymmärtää irrallaan muista perhesuhteista, vaan se muovautuu nykypäivänä erityisesti isovanhemman ja hänen aikuisen lapsensa välisen suhteen kautta (Harwood & Lin 2000, 43; Kemp 2007, 857; Monserud 2008, 182; Mueller & Elder 2003, 404, 413). 4. ISOVANHEMMUUS JA PERHESUHTEET Tulen tässä luvussa tarkastelemaan isovanhemmuutta ja perhesuhteita. Ensin perehdyn isoäiteihin yhteisöllisinä kasvattajina, jonka jälkeen syvennyn altruistiseen isoäitiyteen ja luvun lopussa suuntaan huomioni muuttuneeseen isovanhemmuuteen. 4.1 Isoäidit yhteisöllisinä kasvattajina Yhteisöllisellä kasvatuksella (cooperative breeding) tarkoitetaan lasten kasvattamista laajassa perheyhteisössä. Tällä viitataan kasvatusjärjestelmään, jossa muut kuin lapsen geneettiset vanhemmat (alloparents) osallistuvat jälkeläisten hoivaan ja kasvatukseen. Ihmiset ovat jo pitkään olleet yhteisöllisiä kasvattajia, sillä lapset ovat hitaan kehityksensä vuoksi aina tarvinneet paljon hoivaa ollessaan pieniä. Lapset eivät selviytyisi fyysisesti eivätkä kehittyisi henkisesti ilman aikuisten antamaa huolenpitoa. Lapset tarvitsevat enemmän voimavaroja kuin mitä äidit yksin pystyvät tarjoamaan. Näin ollen äidit eivät kasvata lapsiaan yksin monissakaan yhteiskunnissa, vaan lasten kasvattamiseen on aina tarvittu useampia ihmisiä. (Flinn ym. 2008, 24; Gardiner & Bjorklund 2008, 338, 345, 353; Hrdy 2001, 77, 82, 91, 99; Hrdy 2008, 39, 41, 59; Pashos & McBurney 2008, 327; Rossi & Rossi 1990, 15; Sear & Mace 2008, 15.) Yhteisöllistä kasvattamista esiintyy erityisesti sukulaisten välillä. Isoäitien lisäksi tärkeitä yhteisöllisiä kasvattajia ovat esimerkiksi isoisät, tädit ja sedät (Danielsbacka & Tanskanen 2010, 222). 12

16 Ymmärrän yhteisöllisen kasvatuksen merkittävänä tutkimukseni kannalta, koska erityisesti äidinpuoleisen isoäidin antaman hoivan on havaittu olevan suorastaan elintärkeää lastenlapsille monissa yhteiskunnissa (Coall & Hertwig 2010, 15). Äidinpuoleisten isoäitien merkitys korostuu erityisesti traditionaalisissa ja matrilineaalisissa yhteiskunnissa, joissa lasten isä ei juurikaan osallistu lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen (Gardiner & Bjorklund 2008, 346; Hrdy 2001, 91; Pashos & McBurney 2008, 327). Tutkimukset ovat osoittaneet äidinäitien olevan merkityksellisiä erityisesti lastenlasten selviytymisen kannalta (Gibson & Mace 2005, 480; Flinn ym. 2008, 20; Hrdy 2001, 91; Keller & Chasiotis 2007, 103; Pashos & McBurney 2008, 327; Sear & Mace 2008, 13, 15; Tanskanen ym. 2009, 376). Lahdenperä, Lummaa, Helle, Tremblay & Russel (2004, ) ovat saaneet selville tutkimalla kirkkokirjoja ja 1800-lukujen suomalaisista ja kanadalaisista maanviljelijöistä sen, että erityisesti äidinäitien osoittama apu lastensa perheille on vähentänyt lastenlasten kuolleisuutta. Lisäksi äidinäitien antama tuki on myötävaikuttanut siihen, että heidän tyttärensä ovat saaneet enemmän jälkeläisiä. Vaikka näyttöä äidinpuoleisten isoäitien merkityksestä lastenlasten selviytymiselle on saatu useista erilaisia traditionaalisia yhteiskuntia käsittelevistä empiirisistä tutkimuksista, siihen on nykyään kuitenkin suhtauduttava varauksella. Näin ollen tämänhetkisissä moderneissa yhteiskunnissa isoäitien suorilla investoinneilla lastenlapsiinsa on suhteellisen vähäinen merkitys lastenlasten selviytymisen kannalta. (Coall & Hertwig 2010, 2; Gurven & Schniter 2010, 25; Huber 2010, 28; Kaptijin & Thomese 2010, 29.) Tarkasteluni isoäideistä yhteisöllisinä kasvattajina kiinnittyy erityisesti siihen, että näen heidät merkittävänä voimavarana lastenlasten sosiaalistamis- ja kasvattamistehtävässä. Nykypäivänä isoäidit yhteisöllisinä kasvattajina -ilmiö näkyy esimerkiksi siinä, että he osallistuvat aiempaa enemmän lastenlastensa hoitamiseen työelämän epätyypillistymisen takia. Isoäitien lisääntynyttä investointia lastenlapsiinsa voidaankin selittää sillä, että yhä useammat äidit käyvät töissä ja tarvitsevat sen takia lastenhoitoapua. Esimerkiksi ranskalaistutkimuksessa saatiin selville, ettei lasten päivähoitopalveluiden lisääntyminen ole vähentänyt isoäitien osallistumista lastenlastensa hoitamiseen. Tällä tavoin isoäitien antama tuki täydentää julkisten palveluiden tarjoamia lastenhoitopalveluita. (Attias-Donfut & Segalen 2002, 285.) Yhä tänä päivänä sanotaan, että moderneissa yhteiskunnissa parasta, mitä isoäiti voi tarjota tyttärelleen, on lastenhoitoapu (Euler & Michalski 2008, 233). Myös Suomessa isovanhemmat hoitavat lastenlapsiaan. Tosin isovanhempiin 13

17 turvauduttiin Väestöliiton Perhebarometrin 2007 vastaajien mukaan vain satunnaisissa lastenhoito-ongelmissa. Tämä antaa viitteitä siitä, ettei säännöllinen lastenhoito ole pääsääntöisesti isovanhempien vastuulla nyky-suomessa. (Paajanen 2007, 82.) Näin ollen julkisten päiväkotipalveluiden yleistymisen seurauksena isoäitien merkitys kokopäiväisinä lastenhoitajina ei ole enää yhtä merkittävää kuin aiemmin (Pashos 2010, 34; ks. myös Gurven & Schniter 2010, 25). Isoäitien rooli ja merkitys lastenlastensa hoitajina korostuu erityisesti maissa, joissa julkinen lastenhoitojärjestelmä on heikko (Coall & Hertwig 2010, 47). 4.2 Altruistinen isoäitiys Koska lähden tutkimuksessani liikkeelle sukulaisten välisistä jatkuvuuksista, katson tärkeäksi tarkastella geneettisiin sukulaissuhteisiin kietoutuvaa altruistista auttamista. Lähestyn isoäitien lastenlapsilleen kohdistamaa auttamista erityisesti evoluutioteoreettisesta näkökulmasta. Tästä syystä esittelen lyhyesti William D. Hamiltonin sukulaisvalinnan teorian (1964), joka selittää biologisiin sukulaisiin kohdistuvaa altruistista auttamiskäyttäytymistä evoluutioteoreettisen tutkimuksen parissa (Gardinerin & Bjorklundin 2008, ; Sandersonin 2001, 122; Sarmajan 2003, 226; Tanskasen ym mukaan). Tutkimuksessani olevat isoäidit ja lastenlapset ovat läheisiä sukulaisia toisilleen, sillä isoäidit jakavat 25 % geeneistään jokaisen lapsenlapsensa kanssa (Coall & Hertwig 2010, 3; Flinn ym. 2008, 21; Gardiner & Bjorklund 2008, ; Salmon 2008, 146; Sanderson 2001, 122; Sarmaja 2003, 225). Altruistisessa auttamiskäyttäytymisessä altruistisen suhteen muodostumiselle onkin olennaista auttajan ja autettavan välinen sukulaisuusaste. Mitä läheisempi sukulaisuussuhde on, sitä kannattavammaksi nähdään auttaminen. Lähisukulaisia suositaan siis enemmän kuin kaukaisia sukulaisia. (Gardiner & Bjorklund 2008, ; Rotkirch 2005, 64; Sanderson 2001, 122; Tanskanen ym. 2009, 375.) Isoäitien auttamiskäyttäytyminen on esimerkki altruistisesta auttamisesta, joka ei niinkään hyödytä avunantajia eli tutkimukseni kannalta isoäitejä, vaan pikemminkin avunsaajia eli lastenlapsia (Kramer 2010, 31). Altruistisen isoäitiyden näkökulmasta isoäidit ovat siis halukkaita toimimaan lastenlastensa hyväksi ilman odotusta vasta-avun saamisesta. 14

18 Edellä mainittuun William D. Hamiltonin muodostamaan sukulaisvalinnan teoriaan (1964) liittyy Robert L. Triversin teoria vanhemmuuden investoinneista (1972; 1974). Tällä teorialla viitataan vanhempien panostuksiin jälkeläisiään kohtaan. Puhutaan myös isovanhemmuuden investoinneista, joilla tarkoitetaan sitä, että isovanhemmat voivat kasvattaa geeniensä jatkumista tulevissa sukupolvissa tarjoamalla apua lapsilleen ja lastenlapsilleen. Sukulaisaltruismi nähdään siis isovanhemmuuden investoinnin eräänä mahdollisena selityksenä evoluutioteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Näin ollen ne isovanhemmat, joilla on suurin geneettinen varmuus siitä, että he ovat sukua lapselle, investoivat eniten lastenlapsiinsa. (Coallin & Hertwigin 2010, 2, 5 7; Tanskasen ym. 2009, mukaan.) Esimerkiksi äidinpuoleiset isoäidit voivat olla varmoja siitä, että heidän tyttärensä ja lapsenlapsensa ovat geneettisesti sukua heille. Sen sijaan isänpuoleisilla isoisillä ei ole samanlaista varmuutta isoisyydestään kuin äidinpuoleisilla äidinäideillä isoäitiydestään. (Bishop, Meyer, Schmidt & Gray 2009, 67; Coall & Hertwig 2010, 5; Euler, Hoier & Rohde 2001, 149; Gardiner & Bjorklund 2008, 347; Salmon & Schackelford 2008, 9; Sarmaja 2003, 235; Tanskanen ym. 2009, 377.) Tällä tavoin isyyden epävarmuus kietoutuu myös isovanhemmuuteen evoluutioteoreettisessa näkökulmassa. Edellä olevasta voidaankin havaita, että sukupuoli on keskeisellä sijalla sukulaisten välisessä altruismissa. Altruismia esiintyy tyypillisesti suvun naislinjassa, jolloin äitien sukulaiset panostavat enemmän lastenlapsiin kuin isän sukulaiset. (Coall & Hertwig 2010, 7; Pashos & McBurney 2008, ; Tanskanen ym. 2009, 376.) Perustelen sukulinjan huomioimista tutkimuksessani sillä, että isovanhempien investointien on havaittu noudattavan sukulaisuuden varmuuden mukaista kaavaa myös tämän hetkisissä moderneissa yhteiskunnissa, mikä on ilmennyt muun muassa tutkittaessa yhteydenpidon yleisyyttä (Pollet, Nettle & Nelissen 2007, 841). Sen sijaan sosiologisessa näkökulmassa isoäitien suurempaa investointia lastenlapsiinsa lähestytään eri suunnasta kuin evolutiivisissa näkemyksissä. Sosiaalitieteissä sivuutetaan siis geneettinen varmuus sukulaissuhteiden järjestäytymisessä. Se, kuka on yksilölle sukua ja kuka ei, ei määrity geneettisen sukulaisuuden mukaan. Sosiaalitieteissä sukulaisjärjestelmät jäsentyvät pikemminkin kulttuurisesti ja sosiaalisesti (Bonvalet & Lelievre 2008, 375, ). Näin ollen isoäitien suurempaa osallistumista lastenlastensa elämään lähestytään eri suunnasta kuin evolutiivisessa näkökulmassa. Tällöin sukulaisten välistä yhteydenpitoa säätelevät kulttuuriset tekijät kuten vastavuoroisuuteen ja velvollisuuksiin liittyvät käyttäytymisnormit. (Coall & Hertwig 2010, 7 8.) 15

19 Sosiologisessa näkökulmassa huomio kiinnitetäänkin yksilöitä ympäröivään sosiaaliseen rakenteeseen ja yksilön toimijuuteen oman elämänkulun ohjaamisessa huomioimatta biologisia sukupuolieroja (McMullin 1995, 41). Sosiologisen tulkinnan mukaan sukupuoliroolit ovat sosiaalisia ja kulttuurisia konstruktioita, jotka välitetään sukupolvelta toiselle sosialisaatioprosessissa (Miller-Day 2004, 8, 10; Sanderson 2001, 198). Sukupuoli jäsentää esimerkiksi tehtäviä, jotka liittyvät huolenpitoon ja auttamiseen, joiden nähdään kuuluvan naisille. Esimerkiksi kotielämä nähdään sukupuolen mukaan eriytyneenä alueena. (Friedman, Hechter & Kreager. 2008, 37; McMullin 1995, 36 37; Leitner 2003, ) Sukupuoliroolit ovat hiljalleen murentuneet. Esimerkiksi länsimaissa 1900-luvun lopulta lähtien sukupuoliroolit ja niihin liittyvät käytänteet ovat muuttuneet (Rossi & Rossi 1990, 17). Viime aikoina sukupuolten välinen tasa-arvo sukupolvisuhteissa on lisääntynyt, mistä antaa viitteitä muun muassa se, että isoisät osallistuvat lastenlastensa hoitamiseen aikaisempaa enemmän. Merkille pantavaa on se, että nykyajan isoisät ovat enemmän mukana lastenlastensa elämässä kuin olivat aikanaan omien lastensa ollessa pieniä. (Attias- Donfut & Segalen 2002, 286; Attias-Donfut & Wolff 2000, 37.) 4.3 Muuttunut isovanhemmuus Seuraavassa tulen perehtymään muuttuneeseen isovanhemmuuteen ja sen heijastumiseen isovanhempien ja lastenlasten väliseen kanssakäymiseen. Sivusin luvussa 3.3 isovanhemmuutta perherakenteissa ilmenneiden muutosten näkökulmasta. Tässä tarkasteluni sen sijaan suuntautuu erityisesti pidentyneen eliniän tuomiin mahdollisuuksiin isovanhempien ja lastenlasten väliselle kanssakäymiselle. Viime vuosikymmenien aikana on teollistuneissa maissa perheiden ikärakenteissa tapahtunut merkittäviä muutoksia. Suvut ovat kaventuneet horisontaalisesti ja pidentyneet vertikaalisuunnassa. Tällä tarkoitetaan sitä, että sukulaisuussuhteet ovat muuttuneet ja muuttuvat yhä kapeammiksi ja pidemmiksi. (Norris ym. 2004, 353, 367; Tanskanen ym. 2009, 384.) Esimerkiksi Suomessa vanhimpien ikäryhmien osuus väestöstä kasvaa nopeimmin (Jyrkämä 2003, 15). Suurin osa isovanhemmuuden muutoksesta voidaankin selittää pidentyneellä eliniällä. Isovanhemmilla ja lastenlapsilla on aikaisempaa enemmän 16

20 yhteisiä vuosia elettävänään, mikä selittää mielenkiintoni kohdistumisen isoäitien ja lastenlasten väliseen yhteydenpitoon. Isovanhemmat ovat isovanhempia pidemmän aikaa elämästään kuin aiemmin. Heillä onkin nykyään mahdollisuus nähdä lastenlastensa syntyminen, kehittyminen ja usein jopa näiden vanhemmiksi tuleminen. (ks. Attias-Donfut & Segalen 2002, ; Bengtson 2001, 5, 12 14; Coall & Hertwig 2010, 11; Crosnoe & Elder Jr. 2002, 1095; Euler & Michalski 2008, 230; Silverstein & Marenco 2001, 518; Tanskanen ym. 2009, 384.) Aiemmat sukupolvet eivät välttämättä koskaan edes tavanneet isovanhempiaan. Nykyään lapsilla saattaa olla isovanhempia monessa polvessa, isoisoäitejä ja -isiä. Jopa viiden sukupolven ketjut saattavat olla mahdollisia, joskin harvinaisia. (Ijäs 2004, 101.) Myös isovanhemman roolin ymmärtämisessä on huomattavasti enemmän monitulkintaisuutta kuin aiemmin, jolloin isovanhemmat välittivät suvun historiaa ja toimivat tarinankertojina. Nykyään isovanhemman rooli on muuttunut informaalimmaksi. Näin ollen isovanhempi voi olla myös leikkitoveri lastenlapsilleen. Aikaisempaa vapaampaa tunteiden ilmaisua ilmentää se, että isovanhemmat nähdään nykypäivänä merkittävinä emotionaalisen tuen antajina. Lisäksi isovanhemmat välittävät neuvoja ja moraalisia arvoja sekä toimivat roolimalleina. Tarvittaessa isovanhemmat ovat jopa välittäjiä vanhempien ja lasten välillä ja auttavat kriisitilanteissa. Isovanhemmat itse kokevat saavansa lastenlapsiltaan rakkautta ja tunteen jatkuvuudesta sekä uskoa tulevaisuuteen. (Kurki 2007, ; ks. myös Attias-Donfut & Segalen 2002, 285.) Isovanhemmuutta on alettu jäsentää sosiaalisin perustein, jolloin isovanhemmuus ymmärretään muunakin kuin biologisena isovanhemmuutena. Puhutaan yhteisöllisestä isovanhemmuudesta, joka käsittää kaikki sellaiset vuorovaikutussuhteet, joiden on mahdollista toteutua sukupolvisuhteessa ilman biologista sidettä (Sinnemäki 2005, 9). Esimerkiksi niin sanotut uusisovanhemmat ovat yleistyneet uusperheiden myötä. Tällöin uusperheessä kasvavalla lapsella saattaa olla biologisten isovanhempien lisäksi niin sanottuja isovanhempipuolia. (Hurme & Metsäpelto 2004, 514.) Yhteisöllisellä isovanhemmuudella voidaan myös tarkoittaa sopimuksellisia isovanhempisuhteita, joita voidaan kutsua muun muassa varaisovanhemmiksi, kummi-isovanhemmiksi tai sijaisisovanhemmiksi (Sinnemäki 2005, 9). Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen isovanhemmuus lisäävät iäkkäiden arvostusta ja luovat uudenlaisia tukiverkostoja eri ikäryhmien välille (Suomi 2003, 182). Lapset, joilla ei ole isovanhempia, voivat saada 17

21 elämäänsä iloa edellä mainitun kaltaisista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista isovanhemmista (Laru, Oulasmaa & Saloheimo 2010, 111). Vapaaehtoisella isovanhemmalla on halu auttaa lasta ja tämän perhettä sekä mahdollistaa kaikille osapuolille kokemus yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisen isovanhemmuuden kautta varaisovanhempi saa uutta sisältöä elämäänsä ja tunteen kuulumisesta yhteisöön. (Rippstein 2009, 10; ks. myös Marin 2002, 114). Näin ollen he voivat olla merkittäviä tukipilareita toisilleen. Jatkossa tulisikin problematisoida yhä enemmän biologista isovanhemmuutta ja nostaa keskusteluun entistä enemmän sosiaalista ja yhteiskunnallista isovanhemmuutta, sillä sosiaalisten ja yhteiskunnallisten isovanhempien määrä on kasvanut viime aikoina muun muassa perherakenteissa tapahtuneiden muutosten seurauksena. Isovanhemmuuden ideaa tulisi laajentaa yhä enemmän koskemaan myös sosiaalista ja yhteiskunnallista isovanhemmuutta, koska kaikilla ei ole lapsia tai lastenlapsia. (Attias-Donfut & Segalen 2002, 290; Marin 2002, 114; Norris ym. 2004, 353, 367; Rippstein 2009, 10; Sinnemäki 2005, 9.) 18

22 5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYS Olen tutkimuksessani kiinnostunut perhesukupolvien välisestä yhteydenpidosta. Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia isoäitien ja lastenlasten välistä yhteydenpitoa rajoittavia tekijöitä. Vastaan tutkimuksessani seuraavaan tutkimuskysymykseen: Millaisia haasteita ja esteitä isoäidit kuvaavat yhteydenpidossaan lastenlapsiinsa? Tarkastelen tutkimuksessani isoäitien ja lastenlasten välisen yhteydenpidon haasteita ja esteitä isoäitien tuottamien kirjoitusten pohjalta. Sain tutkimusaineiston Väestöliitosta, jossa suoritin korkeakouluharjoitteluni keväällä

23 6. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Kuvaan tässä luvussa tutkimukseni toteutuksen. Aloitan kertomalla kirjoitusaineiston hankintaprosessista, jonka jälkeen esittelen lyhyesti tutkimushenkilöt eli isoäidit kirjoitusten kirjoittajina ja sitten tarkastelen kirjoituksia tutkimusaineistona. 6.1 Tutkimusaineiston hankinta Tutkimukseni aineisto koostui isovanhempien kirjoittamista kirjoituksista, jotka kerättiin tammikuussa 2009 ET-lehdessä (1/2009) julkaistulla kirjoituskutsulla (Liite 1). Väestöliitto ja ET-lehti järjestivät yhdessä tämän kirjoituskutsun. Isovanhempien tuottamat kirjoitukset kerättiin ensisijaisesti populaaria Farkkumummoja ja pehmovaareja uusia ikkunoita isovanhemmuuteen kirjaa varten, joka julkaistiin huhtikuussa Tein aineiston käytöstä Väestöliiton kanssa käyttölupasopimuksen, joka sisälsi aineiston käyttötarkoituksen ja -ehdot sekä vaitiolovelvollisuuden (ks. Kuula 2006, 222, 131; ks. myös Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2009, 189; Uusitalo 1997, 31 32). Tutkimusaineisto sijaitsee arkistoituna Väestöliitossa ja sitä on mahdollista päästä käyttämään vain tietyin ehdoin (ks. Kuula 2006, 87, 115, 141, 222; Uusitalo 1997, 31 32). Empiirisen tutkimuksen tekemiseen voi hyödyntää jo olemassa olevaa valmista aineistoa, jonka avulla voi saada tutkimuskysymykseensä vastauksen (Eskola & Suoranta 2008, 117). Kirjoituskutsussa oli perusteltu ja kattava informointi tekeillä olevan kirjan sisällöstä ja tavoitteesta, ja siitä ilmeni osallistumisen vapaaehtoisuus (ks. Eskola & Suoranta 2008, 56; ks. myös Kuula 2006, 87, 108, 137). Kirjoituskutsussa tuotiin esille se, että kirjoitukset ja kirjoittajien henkilötiedot jäävät vain Väestöliiton asiantuntijoiden ja tutkijoiden sekä kirjan toimituskunnan käyttöön ja tunnistettavat asiat muutetaan, mikäli kirjoituksista julkaistaan tekstiotteita. Kirjoitukset sisälsivät runsaasti henkilökohtaisia tietoja ja täsmällistä kuvausta kirjoittajien elämästä, joten kiinnitin hyvin tarkasti huomiota siihen, etteivät kirjoittajat tai kirjoituksissa esiintyvät henkilöt ole tunnistettavissa tekstiotteista. Näin ollen kirjoittajat eivät esiinny aineistositaateissa omilla nimillään, vaan heille keksimilläni peitenimillä. Pyrin kuitenkin säilyttämään aineiston rikkauden aineiston anonymisoinnin yhteydessä. (ks. Kuula 2006, 113, 203; Ryen 2007, 221.) Muunsin kaikista kirjoituksista henkilöiden, paikkakuntien, koulutusten, ammattien ja sairauksien nimet. Poimin henkilöiden nimet vuosikalenterista. Käytin paikkakuntien nimien 20

24 muuttamisessa maakuntajakoa. Tällä tavoin menettelemällä yksilöt eivät ole tunnistettavissa, mutta heidät on mahdollista paikantaa maantieteellisesti. (ks. Kuula 2006, 214.) Koulutusten, ammattien ja sairauksien nimet olen muuntanut laajemmiksi kattokäsitteiksi. Jotta tulevaisuudessa olisi mahdollista päästä alkuperäisten tietojen äärelle, tein tunnistetiedoista muuttujaluettelon alkaen ensimmäisestä kirjoituksesta ja päättyen viimeiseen kirjoitukseen numero 189. Kokosin tähän muuttujaluetteloon kirjoituksittain alkuperäiset tiedot (kirjoituksissa esiintyvät henkilöiden, paikkakuntien, koulutusten, ammattien ja sairauksien nimet) ja niitä vastaavat peitenimet. Aineiston analyysin kannalta oli rikkautena se, että aineisto oli alkuperäisessä muodossaan eikä aineistoa ollut etukäteen koodattu jotakin tiettyä teemaa ja tutkimuskysymystä varten. Väestöliittoon saapuneista kirjoituksista osa oli käsin kirjoitettuja ja osa tietokoneella kirjoitettuja. Kirjoitukset vaihtelivat pituudeltaan kahdesta (2) virkkeestä viiteen (5) A4 kokoiseen sivuun. Kirjoituksen numero määräytyi sen mukaan, missä järjestyksessä kukin kirjoitus oli saapunut aineistonkeruuvaiheessa Väestöliittoon. En katsonut tarpeelliseksi lähteä muuttamaan kirjoitusten numerointia. Sähköpostitse saapuneet kirjoitukset (80 kpl) muunsin Word-tiedostoista PDF-tiedostoiksi keväällä Skannasin selkeällä käsialalla postitse saapuneet kirjoitukset PDF-tiedostoiksi. Kirjoitin epäselvällä käsialalla postitse saapuneet kirjoitukset puhtaaksi fonttikoolla 12 ja rivivälillä 1,5 tekstinkäsittelyohjelmalla (Word 2007), jonka jälkeen muunsin ne PDF-tiedostoiksi. Vaikka puhtaaksikirjoittaminen oli sinällään vaivatonta, se vei runsaasti aikaa. Aineisto kuitenkin tuli kirjoittamisen aikana koko ajan tutummaksi ja tutummaksi. Kaikkiaan tekstiä oli PDF-muodossa 486 tietokoneella kirjoitettua A4 liuskaa. Lopuksi tulostin kirjoitukset ja mapitin ne numerojärjestykseen. Aineistoa oli runsaasti (189 kirjoitusta), joten se oli tarpeeksi laaja pro gradu -tutkielmaan (ks. Uusitalo 1997, 94). 6.2 Tutkimushenkilöt ET-lehdessä julkaistulla kirjoituskutsulla pyrittiin tavoittamaan erityisesti suuriin ikäluokkiin ( luvuilla syntyneet) kuuluvia isovanhempia ja isovanhempi-ikäisiä. ET-lehden lukijakunnassa suurin osa on yli 50-vuotiaita (ET lehden lukijaprofiili). Tällä tavoin oli mahdollista tavoittaa isovanhempia ja isovanhempi-ikäisiä kirjoittamaan isovanhemmuudestaan. En asettanut suuriin ikäluokkiin kuulumista kriteeriksi 21

25 analysoitavien kirjoitusten valinnalle, koska ikä ei ollut olennainen tekijä tutkimusasetelmani kannalta. En myöskään eritellyt kirjoittajien ikäjakaumaa, koska läheskään kaikki kirjoittajat eivät tuoneet ikäänsä esille. 6.3 Kirjoitukset tutkimusaineistona Suuntasin tutkimuksessani huomioni kirjoituskutsulla saatujen suomalaisten isovanhempien kirjoittamiin kuvauksiin isovanhemmuudestaan. Kvalitatiivisen tutkimuksen tiedonkeruutapoja ovat muun muassa tutkittavien itsensä tuottamat kertomukset, tarinat ja muistelut, joiden avulla pyritään tavoittamaan tutkittavien kokemuksia ja ymmärtämään niitä (Eskola & Suoranta 2008, 15; Hirsjärvi ym. 2009, 217). Tulen seuraavassa tarkastelemaan koko kirjoitusaineiston luonnetta, en vain analysoimiani kirjoituksia. Kirjoittajat olivat valikoituneet kirjoittamaan erilaisista syistä. Kirjoituskutsuun osallistuivat sellaiset isovanhemmat, joiden elämässä isovanhemmuus oli merkittävässä asemassa. Joukossa oli myös kirjoituksia, joista ilmeni kirjoittajien halu olla isovanhempia, mutta heille ei ollut suotu mahdollisuutta isovanhemmuuteen. Kirjoittajalla on oltava vahva halu kirjoittamiseen, jotta hän aloittaa kirjoittamisen (Roos 1987, 30 32; Kuula 2006, 122). Kirjoittamisen etuna voidaan pitää sitä, että tutkittavat ovat voineet kirjoittaa heille sopivana ajankohtana. Heillä on ollut enemmän aikaa paneutua aiheeseen kuin esimerkiksi haastattelutilanteessa. Ennen kirjoittamisen aloittamista isovanhemmat ovat harkinneet, mistä asioista aikovat kirjoittaa. Kirjoittaja jäsentää jo kirjoittaessaan kirjoituksestaan johdonmukaisen ja yhtenäisen, jotta lukija ymmärtäisi hänen tarkoituksiaan ja tulkitsisi tekstiä oikein. (Vilkko 1997, 88, 95, 99, 123.) Kirjoituskutsussa ollut informaatio mahdollisti sen, että kirjoittajat saivat itse päättää, mitä itsestään ja ajatuksistaan haluavat jakaa. Yksilöllä on monia erilaisia mahdollisia versioita esitettäväksi, joten konteksti sanelee esimerkiksi sen, kenelle ja millä tarkoituksella yksilö kirjoittaa (Eskola & Suoranta 2008, 17; Metsämuuronen 2006, 192; Roos 1988, 148). Kirjoittajat analysoivat isovanhemmuuttaan omista lähtökohdistaan ja omassa 22