Amnesty Internationalin Suomen osaston lausunto koskien sekä ehdotettua lakimuutosta että seksuaalirikoslainsäännön kokonaisarviointia

Transkriptio

1 Oikeusministeriö, lainvalmisteluosasto Amnesty International Suomen osasto ry:n vastaus koskien lausuntopyyntöä (julkaisu Puolustuskyvytöntä henkilöä koskevien raiskaussäännösten muuttaminen 48/2010) Helsingissä Amnesty Internationalin Suomen osaston lausunto koskien sekä ehdotettua lakimuutosta että seksuaalirikoslainsäännön kokonaisarviointia Amnesty International Suomen osasto ry kiittää mahdollisuudesta lausua näkemyksensä julkaisussa esiteltyyn lakimuutosehdotukseen liittyen. Lausunnossamme otamme kantaa myös seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön kokonaisarvioinnin tarpeeseen ja seksuaalirikoksia kehystävän kriteeristön uudistamiseen. Ehdotetut lakimuutokset tehostavat seksuaalirikosten uhrien oikeuksia Jan Törnqvistin laatimassa mietinnössä todetaan, että ehdotetut lakimuutokset parantavat naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojaa. Ehdotetut lakimuutokset ovat myös välttämättömiä voimassa olevan lainsäädännön aiheuttaman syrjinnän poistamiseksi. Amnestyn Suomen osasto kannattaa lämpimästi mietinnössä 48/2010 ehdotettuja muutoksia. Mietinnön ehdotukset ovat kuitenkin vasta ensimmäinen askel, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisarviointi on välttämätön jotta lainsäädäntömme edesauttaisi parhaalla mahdollisella tavalla uhrien oikeuksien täysimääräistä toteutumista. Suomen seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisarviointi on välttämätön Amnestyn vuosiraporttien 2009 ja 2010 viesti on, ettei Suomen lainsäädäntö tarjoa riittävää oikeudellista suojaa raiskausten, seksuaalisen väkivallan ja seksuaalisen häirinnän uhreille. Amnesty International on kiinnittänyt Suomen seksuaalirikoslainsäädännön puutteisiin huomiota jo aiemmin. Amnesty on vertaillut seksuaalirikoksiin liittyvää lainsäädäntöä ja oikeusprosessia Norjassa, Tanskassa Ruotsissa ja Suomessa raportissa Case Closed Rape and Human Rights in the Nordic Countries. Tämän vuoden maaliskuussa Amnesty julkaisi

2 päivitetyn yhteenvedon kyseisestä raportista. Päivitys julkistettiin New Yorkissa naisten oikeuksien valvovan komitean (CSW) vuotuisen kokouksen yhteydessä. Amnestyn Case Closed -raportissa (2008) osoitetaan useita Suomen lainsäädännön, oikeuskäytännön ja palvelujärjestelmän ongelmia. Monet ongelmat ovat kuitenkin yhteisiä muiden raportin laatimiseen osallistuneiden maiden kanssa. Yhteinen on myös se ihmisoikeusnäkökulma, joihin raportin suosituksissa nojataan. Kirjeessään Pohjoismaiden oikeusministereille Amnestyn Norjan, Tanskan, Ruotsin ja Suomen osastot toteavat mm. seuraavasti (ks. liite 1): The report identifies several obstacles to justice for victims of rape and sexual violence, including the definitions of rape in national legislation in the Nordic countries. All the recommendations presented by Amnesty International to overcome deficiencies in existing law and practise are based on human rights laws and standards, which aim to ensure women fs rights and gender equality in practice. These laws include the Convention on the Eliminations of all Forms of Discrimination against Women (CEDAW), the European Convention on Human Rights (ECHR) and the Rome Statute of the International Criminal Court, as well as relevant case law from the European Court of Human Rights and the Rules of Procedure and Evidence, and the Elements of Crimes of the International Criminal Court (ICC). Kyseisiin ihmisoikeussopimuksiin ja muihin kansainvälisen oikeuden instrumentteihin nojaten Amnestyn Suomen osasto on esittänyt eri yhteyksissä mm. seuraavia vaatimuksia ja suosituksia: Seksuaalirikosten syyteoikeutta on tarkistettava Suomessa osassa seksuaalirikoksia rangaistuksen vaatiminen on edelleen asianomistajan vastuulla. Asianomistajarikoksia ovat muun muassa sukupuoliyhteyteen pakottaminen ja tietyt seksuaalisen hyväksikäytön muodot. Muun muassa YK:n yleiskokouksen päätöksessä 52/86 todetaan, että naisiin kohdistuvassa väkivallassa päävastuu syytteen nostamisesta tulee olla syyttäjällä. Näin myös kaikkien seksuaalista itsemääräämisoikeutta sekä seksuaalista koskemattomuutta loukkaavien rikosten tulee olla virallisen syytteen alaisia. Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvova Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on tehnyt useita ratkaisuja, joissa painotetaan valtion suojeluvelvollisuutta ja valtion velvollisuutta syyttää ja rangaista tehokkaasti kaikissa tapauksissa, joissa on kyse tyypillisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Kesällä 2009 tehdyn EIT:n tuomion (Opuz vs Turkki) perusteluissa painotetaan, että mikäli viranomaiset toistuvasti laiminlyövät pari- ja lähisuhdeväkivallan uhreja koskevan suojeluvelvoitteensa valtio syyllistyy syrjintään sukupuolen perusteella. Samoin EIT:n päätöksessä MC v. Bulgaria painotetaan, että tehokas tutkinta ja syyttäminen ovat valtion vastuulla. Seksuaalista väkivaltaa privatisoivat asianomistajarikokset sekä edelleen tiettyjen seksuaalirikosten yhteydessä voimassa oleva ns. vakaan tahdon pykälä ovat ristiriidassa sekä

3 CEDAW-sopimuksen, Euroopan ihmisoikeussopimuksen että due diligence -periaatteen kanssa. Seksuaalirikoksissa on rikoksen tunnusmerkiksi nostettava suostumuksen puute ja arvioitava myös olosuhteita joissa suostumus on annettu Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ovat linjanneet, että uhrin suostumuksen puute on ratkaiseva tekijä raiskauksen määrittelyssä. Suomen fyysisen väkivallan käyttöön keskittyvä raiskausrikoksen törkeysluokitus perustuu uudistuksista huolimatta seksuaalirikoksen yhteydessä käytetyn väkivallan arviointiin mikä on sekä ICC:n että EIT:n linjausten vastainen määrittelyltään. Suostumuskriteeristöön siirtymistä on perusteltu mm. EIT:n MC v. Bulgaria ratkaisulla. Ratkaisussa todetaan seuraavasti ratkaisun lähtökohtiin liittyen, alakohdassa b: Nykyinen käsitys raiskauksen tunnusmerkistöstä ja sen vaikutus riittävän suojelun tarjoamista koskevan jäsenvaltioiden positiivisen velvollisuuden sisältöön (ote Finlexin suomennoksesta): EIT totesi, että valtioilla oli väljää harkintamarginaalia valitessaan keinoja, joilla ne varmistivat riittävän turvan raiskausta vastaan. Kulttuuriin, alueellisiin oloihin ja perinteisiin asenteisiin liittyvät käsitykset oli otettava huomioon. Kuitenkin harkintamarginaalia rajoittivat EIS:n säännöt. Kun EIS oli ihmisoikeuksien suojelua tarkoittava järjestelmä, EIT:n täytyi ottaa sen sääntöjen tulkinnassa huomioon muuttuvat olot sopimusvaltioissa ja vastattava esim. lisääntyvään yhdenmukaisuuteen tavoiteltavien normien suhteen. Aiemmin monen maan kotimainen laki ja oikeuskäytäntö edellytti näyttöä fyysisestä voimasta ja vastarinnasta raiskausjutuissa. Kuitenkin viime vuosikymmeninä Euroopassa ja muualla oli havaittavissa selvää ja vakaata kehitystä siihen suuntaan, että luovuttiin muodollisista määritelmistä ja lain ahtaasta tulkinnasta. Ensinnäkään enää ei Euroopan maiden säännöksissä ollut edellytystä, joka koski uhrin fyysistä vastarintaa. Kaikki viittaukset fyysiseen voimaan oli poistettu common law-maissa Euroopassa ja muualla. Irlannin laissa todettiin nimenomaisesti, että suostumusta ei voida päätellä vastarinnan puuttumisesta. Sen sijaan monissa mannermaisen oikeusperinteen maissa raiskauksen määritelmä sisälsi viittauksia siihen, että tekijä käytti väkivaltaa tai uhkasi väkivallalla. Kuitenkin oli huomattava, että oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden mukaan tunnusmerkkinä oli suostumuksen puute eikä voiman käyttö. Belgian lakia muutettiin vuonna 1989 siten, että mikä tahansa seksuaalinen tunkeutuminen perusti raiskauksen silloin, kun se kohdistui henkilöön, joka ei ollut antanut suostumustaan. Siten ja vaikka viittaus väkivaltaan, pakkoon tai juoneen jäi lakiin rangaistavan suostumuksetta tehdyn teon välineenä, väkivalta ja/tai fyysinen vastarinta eivät enää kuuluneet raiskauksen tunnusmerkistöön Belgian lain mukaan. Käytännössä suostumuksetta tehtyjen tekojen syyttämiseen ryhdyttiin monissa maissa lainsäätäjän valitsemasta sanamuodosta riippumatta

4 tulkitsemalla lain ilmaisuja ja kontekstitietoisella näytön arvioinnilla. Lisäksi EN:n jäsenvaltiot olivat tunnustaneet, että suostumuksetta tehtyjen seksuaalisten tekojen rankaiseminen niissäkin tapauksissa, joissa uhri ei ollut tehnyt vastarintaa, oli välttämätöntä, jotta naisia suojeltaisiin tehokkaasti väkivallalta. Tuolta osin oli vaadittu lisäuudistusten toimeenpanoa. EIT totesi edelleen, että kansainvälisessä rikosoikeudessa oli äskettäin tunnustettu, että voima ei kuulunut raiskauksen tunnusmerkistöön ja että pakon perustavien seikkojen hyväksikäyttö seksuaalirikosten suorittamiseksi oli myös rangaistavaa. Entisen Jugoslavian kansainvälinen rikostuomioistuin oli katsonut, että mikä tahansa seksuaalinen tunkeutuminen ilman uhrin suostumusta perusti raiskauksen ja että suostumus täytyi olla vapaaehtoinen ja henkilön oman vapaan tahdon tulos, kun sitä arvioitiin asiaan liittyvien olosuhteiden valossa. Vaikka tuo määritelmä oli muodostettu aseellisen konfliktin yhteydessä väestöön kohdistuneita raiskauksia silmälläpitäen, se heijasti myös universaalia kehitystä siihen suuntaan, että suostumuksen puute oli raiskauksen ja seksuaalisen hyväksikäytön olennainen tunnusmerkki. Kyseisen ratkaisun on kritisoitu olevan kaukaa haettu, vain yksi raiskaustapaus Bulgariassa, eikä sen ole katsottu velvoittavan toimenpiteisiin lainsäädännön muuttamiseksi Suomessa. Amnestyn Norjan, Tanskan, Ruotsin ja Suomen osastojen yhteisessä kirjeessä Pohjoismaiden oikeusministereille todetaan tähän liittyen: Relevance of ECHR case law Jurisprudence from the European Court of Human Rights clarifies the content of the rights enshrined in the European Convention of Human Rights. National laws and practice in the Nordic countries should be consistent with the Court's jurisprudence. Accordingly, in relation to the criminalization and definition of rape and other sexual offences, the judgement in the case of MC. v. Bulgaria2 is of particular relevance. According to the Court s judgment, states are obliged to punish and prosecute all non-consensual sexual acts, even in the absence of physical resistance on the part of the victim. There have been several proceedings aiming towards stronger implementation of European Convention on Human Rights on national level the last years.3 On 19th February 2010, a high level conference on the future of the European Court of Human Rights was held, resulting in The Interlaken Declaration. The declaration calls on the member states to guarantee the application and implementation of the ECHR at national level. According to the Interlaken declaration, State Parties commit themselves to: Taking into account the Court's developing case-law, also with a view to considering the conclusions to be drawn from a judgment finding a violation of the Convention by another State, where the same problem of principle exists within their own legal system.4 The declaration was adopted unanimously by those assembled; including the Ambassador and Director General for Legal Affairs of the Swedish Ministry of Foreign Affairs, the Secretary of State at the Minister of Justice of Norway, the Minister of Justice of Finland and the Human Rights Ambassador of Denmark. Suostumuskriteeristön soveltaminen mietinnössä 48/2010 ehdotettuihin lakimuutoksiin Lakimuutosehdotuksessa ja sen perusteluissa käytetään toistuvasti ilmaisua, joka implisiittisesti ylläpitää oletusta uhrin velvollisuudesta puolustaa itseään rikoksen kohteeksi joutuessaan. Tämä ajatus puolustautumisvelvollisuudesta on vanhakantainen ja ristiriidassa vallitsevien ihmisoikeusnormien kanssa. Termin puolustuskyvytön käyttö juontaa

5 näkemykseen jonka mukaan kyse ei ole raiskauksesta jollei uhri vastusta tekijää kaikin keinoin. Amnestyn Suomen osasto ehdottaa, että suostumuskriteeristöä sovelletaan jo esitetyissä lakimuutosehdotuksissa. Luopumalla termin puolustuskyvytön käytöstä ja korostamalla tilannetta, jossa suostumusta ei ole ollut mahdollista antaa siirretään uudistuksen merkityssisällön painopistettä selkeämmin seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojelemisen suuntaan. Suostumuskriteeriä kohtaan esitetty kritiikki Oikeusministeriön edustajat ovat julkisuudessa kommentoineet vaatimusta suostumuskriteeristöön siirtymisestä uhrin oikeuksia heikentävänä: suostumuksen painottaminen johtaa kriitikoiden mielestä fokuksen siirtymiseen rikoksesta epäillyn tekojen arvioinnin sijaan uhrin tekojen arviointiin. Tämä huoli on oikeutettu myös nykyisen lainsäädännön suhteen. Muun muassa OTT Vilja Hahto on omassa tutkimuksessaan Uhrin myötävaikutus ja rikoksentekijän vastuu (2005) todennut, että missään muussa väkivaltarikoksessa uhrin tekoja ei oikeudessa arvioida vastaavalla pieteetillä kuin raiskauksen yhteydessä. Uhrin teot ovat puntarissa niin ennen rikosta, rikoksen aikana että sen jälkeen. Hahdon teoksen esimerkit paljastavat ahtaita naisten käyttäytymiseen ja seksuaalisuuteen liittyviä asenteita, joihin vedoten uhrin katsotaan myötävaikuttaneen rikokseen. Toisiko suostumuskriteeristöön siirtyminen suuria muutoksia tullessaan? OTT Helena Jokilan väitöskirjatutkimuksen aineistossa 42% tutkituista oikeudenkäyntiasiakirjoista arvioitiin teon rikosluonnetta uhrin suostumuksen arvioinnin kautta. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että suostumuskriteeristön perusteista, reunaehdoista ja soveltamisalasta keskustellaan, merkityssisällöistä neuvotellaan ja niitä rakennetaan. Jokila esittää väitöksessään kritiikkiä suostumuskriteeristöä koskien, ja painottaa olosuhteiden merkitystä seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkausten arvioinnissa. Olosuhteiden merkitystä ihmiskaupan uhrien tunnistamisessa painottaa myös OTT Venla Roth. Hän hakee muun muassa vertailukohtia raiskausrikoksista käytävästä keskustelusta pohtiessaan olosuhteiden merkitystä vertaillessaan ihmiskaupparikoksen ja törkeän parituksen tunnusmerkistöjä. Pinnallinen tutustuminen Amnestyn suosituksiin johtaa tulkintoihin, joissa suostumuskriteeristö näyttäytyy ongelmallisena. Amnesty sen paremmin kuin monet kansainväliset ja suomalaiset tutkijat - eivät aja mekanistista suostumuskriteeristön soveltamista. Amnestyn lähtökohtana ovat sekä kansainväliset ihmisoikeusnormit että seksuaalirikoksen uhrien tilanne, jossa olosuhteilla on suostumuksen vapaaehtoisuutta ja aitoutta arvioidessa keskeinen merkitys. Suostumuksella on oltava myös rajat: esimerkiksi sukupuoliyhteyteen suostuminen ei pidä sisällään suostumusta väkivallan käyttöön silloinkaan kun kyse on prostituoidusta. Toinen kritiikki, joka esitetään usein suostumuskriteeristökeskustelussa: naisten (uhrien) oikeusturvan parantaminen johtaa miesten (teoista epäiltyjen) oikeusturvan heikkenemiseen.

6 Tässä yhteydessä on väitetty, että olosuhteiden ja suostumuksen puutteen nostaminen keskiöön johtaa käänteiseen todistustaakkaan, joka ei ole oikeusvaltion periaatteiden mukaista. Oikeusvaltioissa on todistettu lukuisia kertoja, että yhden ihmisryhmän oikeusturvan parantaminen esimerkiksi syrjivän lainsäädännön muuttaminen syrjimättömäksi on mahdollista ilman että se johtaa toisen ryhmän ihmisoikeuksien heikkenemiseen. Ammattitaidostaan hyvää huolta pitävät viranomaiset - niin poliisit, syyttäjät kuin tuomarit takaavat yhdessä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin 1. Toimiva lainsäädäntö ja osaava henkilöstö tuottavat yhdessä ihmisoikeusnäkökulmasta parhaan mahdollisen lopputuloksen: yhä useampi seksuaalirikos etenee oikeuteen saakka, eikä tämä suinkaan lisää väärien tuomioiden määrää vaan vähentää vääriä syyttämättäjättämispäätöksiä. Amnestyn Norjan, Tanskan, Ruotsin ja Suomen osastojen ehdottama monitorointi on laadunvarmennus, jolla suojellaan niin asianomistajien kuin syytettyjen oikeusturvaa rikosprosessin eri vaiheissa (ks. lisää monitoroinnista liite 1). Lainsäädännön arviointi ja oikeuskäytännön yhtenäisyys Millaisia muita ongelmia väkivallan arviointiin keskittyvä lähtökohta tuottaa? Muun muassa tunnusmerkistön soveltamisen yhtenäisyydessä on puutteita. Suomalaiset tutkijat ovat tuoneet esille, että erityisesti parisuhteissa tapahtuneissa seksuaalirikoksissa saatetaan esimerkiksi raiskaus katsoa rikostutkinnassa ja syyteharkinnassa sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi 2. Myös oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on tuonut esille eroja siinä miten tunnusmerkistöjen valintakäytännöissä on eroja eri oikeusasteissa tehtyjen päätösten valossa 3. Uhrin oikeusturvan kannalta on keskeistä, että oikeuskäytäntö on yhtenäinen. On todettava, että ilman asianmukaista koulutusta ja syvällistä oikeuskäytännön ja lainsäädännön arviointia ei suostumuskriteeristöön siirtyminen yksinään paranna uhrien asemaa. Tästä syystä ei yllä lyhyesti esitettyä kritiikkiä pidä sivuuttaa kevyesti, vaan sitä on punnittava uudistusten yhteydessä ja harkittava mitä muita toimenpiteitä mahdolliset lainsäädäntömuutokset vaativat rinnalleen, esim. millaisia ovat koulutustarpeet joilla rikoksen tunnusmerkkien soveltaminen ja laajemmin koko seksuaalirikoksiin liittyvä oikeuskäytännön yhtenäisyys parhaiten taataan. 1 On erinomaista että oikeusministeriö on monella tapaa tukenut esimerkiksi kansalaisjärjestöjen tuottamaa Senja koulutusta. Projektirahoitteiset koulutushankkeet eivät kuitenkaan vapauta valtiota vastuustaan varmistaa esimerkiksi systemaattisella koulutuksella sitä, että poliisin tai oikeuslaitoksen palveluksessa olevat henkilöt ovat tietojensa ja taitojensa puolesta kykeneviä varmistamaan ihmisoikeuksien täysimääräisen toteutumisen myös seksuaalirikosten uhreille. 2 Ks. esim. toimittaja Susanna Reinbothin Nelosen uutisille tekemän selvityksen tulokset (2009) sekä Terttu Utriaisen Raiskaus rikosoikeudellisena ongelmana (2010). 3 Lappi-Seppälä ja Hinkkanen: Selvityksiä raiskausrangaistuksista ja rangaistuskäytännön yhtenäisyydestä. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2005.

7 Lopuksi Amnesty esittää, että OM perustaa työryhmän kartoittamaan seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisarvioinnin tarpeita. Työryhmään on kutsuttava lainsäädäntöasiantuntijoiden ohella (muun muassa) seksuaalisen väkivallan uhrien auttamiseen erikoistuneiden järjestöjen edustajia, erityisryhmien edustajia sekä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvää kansainvälistä oikeutta tuntevia asiantuntijoita. Tässä lausunnossa emme kommentoi seksuaalirikoksiin syyllistyneiden kuntoutuksen tarvetta tai seksuaalirikosten uhrien maan kattavan tuki- ja apuverkoston tärkeyttä. Emme myöskään esitä ehdotuksia terveyskeskushenkilökunnan kouluttamiseksi ja ammattitaidon lisäämiseksi valtakunnallisesti. Nämä kaikki ovat kuitenkin seikkoja, joilla on merkitystä niin tekoihin syyllistyneiden kuin uhrien oikeuksien täysimääräisen toteutumisen kannalta. Tästä syystä myös oikeusministeriössä olisi työryhmien kokoonpanossa suosittava entistä moniammatillisempaa linjaa. Euroopan neuvostossa on parhaillaan luonnosvaiheessa yleissopimus, jonka puitteissa myös raiskauksen määrittelystä käydään keskustelua. Liitteenä Amnesty Internationalin viimeisin kannanotto liittyen kyseiseen prosessiin (liite 2). Kannanotossaan Amnesty varoittaa Euroopan neuvoston jäsenmaita: älkää hukatko tätä tilaisuutta. Myös seksuaalirikoslain uudistuksen ja arvioinnin momentum on nyt: sitä ei tule hukata. Suomi voi olla eurooppalainen edelläkävijä myös seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön kehittämisen saralla, jos poliittista tahtoa tähän on. Pia Puu Oksanen Asiantuntija, naisten oikeudet Amnesty International Suomen osasto ry tel