4. Muut asiat Vierailu eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan perjantaina klo

Transkriptio

1 PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA ESITYSLISTA 4/2002 vp Perjantai kello Nimenhuuto 2. Päätösvaltaisuus 3. HE 232/2001 vp viivästyskorkoa koskevan lainsäädännön muuttamisesta I käsittely Kuultavina: lainsäädäntöneuvos Marjut Jokela, oikeusministeriö professori Mikael Hiden oikeustieteen tohtori, akatemiatutkija Liisa Nieminen professori Thomas Wilhelmsson Seuraava kuuleminen on Muut asiat Vierailu eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan perjantaina klo Seuraava kokous Seuraava kokous on tiistaina klo (1)

2 2 Mikael Hiden PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA KELLO 9.30 HE 232/01 vp viivästyskorkoa koskevan lainsäädännön muuttamisesta Kuten esityksen perustelujen säätämisjärjestystä koskevassa jaksossakin esitetään, lakiehdotukset vaativat valtiosäännön kannalta huomiota lähinnä vain omaisuuden perustuslainsuojan vuoksi. Kysymys on oikeastaan kaikilta osin siitä, missä määrin lainsäätäjä voi puuttua voimassaolevien taloudellisesti merkittävien yksityisoikeudellisten sopimussuhteiden sisältöön. Säätämisjärjestyksen tarkastelu esityksen perusteluissa on nähdäkseni linjoiltaan ja tuloksiltaan yleensä asianmukainen. Esitän seuraavassa sen vuoksi vain joitakin täydentäviä kommentteja. Viittaan kuitenkin aluksi pariin yleiseen, myös perusteluissa esitettyä koskevaan näkökohtaan. Lain säännöksissä käytetään erotteluperusteena sitä, onko velallinen luonnollinen henkilö ja kuuluuko ko. sitoumus yksityistalouden piiriin. Säännösten kohdistumista luonnollisiin henkilöihin tai oikeushenkilöihin käytetään myös perustelujen argumentaatiossa. Vaikka perusoikeuksien yleisissä kuvauksissa onkin lähdetty siitä, että myös oikeushenkilöt voivat välillisesti saada suojaa perusoikeussäännöksistä, erityisesti omaisuudensuojasäännöksestä, on perusoikeussäännöstön lähtökohtana selvästi luonnollisten henkilöiden yksilöiden ja heidän etujensa suojaaminen. Tämä lähtökohta edellyttää, että suoja painottuu yksilöiden suojaan, että suoja käsitetään heidän kohdallaan tiukemmaksi kuin oikeushenkilöiden kohdalla, että oikeushenkilöille tuleva suoja käsitetään todella välilliseksi, reaaliseksi vain silloin kun lainsäätäjän toimenpiteen voidaan katsoa todella vaikuttavan myös oikeushenkilön muodostavien sen takana olevien luonnollisten henkilöiden ko. etuihin. Perustuslakivaliokunnan käytännössä ei ole muotoutunut mitään selvää linjaa siinä, minkälainen (tiukkuus)ero on luonnollisen henkilön suojan ja oikeushenkilön saaman välillisen suojan välillä. Tällainen ero on

3 3 kuitenkin selvästi tehty perustuslakivaliokunnan viimeaikaisessa käytännössä, esim. siinä, millä tavoin valiokunta velkajärjestelylain yhteydessä kiinnitti huomiota yksityishenkilön asemaan velkojana (pevl 23/92 vp) sekä aravavuokra asuntojen käytön säätelyn yhteydessä yksityishenkilön asemaan lainansaajana (pevl 17/97 vp). Pidän esityksessä ja sen perusteluissa näkyvää keskittymistä juuri luonnollisten henkilöiden perusoikeussuojaa koskeviin kysymyksiin valiokunnan käytännönkin valossa perusteltuna. Siihen, että perusoikeussuojassa on kysymys juuri luonnollisten henkilöiden, yksilöiden suojasta, liittyy myös toinen näkökohta, joka on ehkä jäänyt turhan vähälle huomiolle perusteluissa. Yksilön "jokaisen" suoja tarkoittaa myös sitä, että riittävää ei ole enemmistön oikeuksien turvaaminen tai se, että laki keskimäärin toimii oikeuden turvaavalla tavalla. Merkittävää on jo se, jos laki yhdenkin yksilön kohdalla johtaa perusoikeuden loukkaamiseen. Tältä kannalta ei ole täysin asianmukainen esityksen säätämisjärjestysjaksossa oleva perustelutapa (ss taitteessa), jonka mukaan viivästyskoron lasku koski "suurelta osin" pankkien ym. saatavia kuluttajilta, "useassa tapauksessa" viivästyskoron alentamisella ei olisi velkojien kannalta todellista merkitystä eikä ehdotettua säännöstä "näiden syiden vuoksi" voitaisi pitää velkojienkaan kannalta kohtuuttomana. Kuten alussa viitattiin, perusoikeuskysymykset ehdotuksessa liittyvät erityisesti kysymykseen yksityisoikeudellisen sopimussuhteen sisällön suojasta lainsäätäjän (taannehtivia ) puuttumisia vastaan. Perustuslakivaliokunta on pitkän ajan kuluessa ja useissa yhteyksissä todennut tässä kohden lähtökohdaksi sen, että lainsäätäjä ei saa puuttua voimassaolevan yksityisoikeudellisen, taloudellisesti merkittävän ja hyvän tavan mukaisen sopimussuhteen sisältöön toisen sopijapuolen vahingoksi. Valiokunta on kuitenkin myös useissa yhteyksissä ja pitkän ajan kuluessa todennut, että tämä kielto ei ole ehdoton, vaan siihen voidaan hyväksyä vähäisiä joustoja. Näistä kannanotoista ja niissä näkyvästä ajattelusta voidaan tässä lyhyesti viitata seuraaviin. Vuoden 1960 valtiopäivillä valiokunta totesi huoneenvuokralain muutoksen yhteydessä mm.(pevl 3/60 vp): "Toisaalta ei sanottua oikeusperiaatetta voida tulkita niin ahtaasti ettei se sallisi tavallisen lain säätämisjärjestyksessä taannehtivillakin säännöksillä selventää ja täydentää voimassaolevia oikeussuhteita, ellei siten aineelliseen oikeuteemme tuoda mitään olennaisesti uutta." Asiallisesti sama lausuma toistettiin huoneenvuokralain muutosta koskevassa lausunnossa pevl 5/69 Vuoden 1982 valtiopäivillä valiokunta totesi oikeustoimen kohtuullistamista koskevan ehdotuksen yhteydessä mm (pevl 3/82 vp): " Käsillä olevat lakiehdotukset muodostavat kokonaisuuden, joka mahdollistaa laajan ja yleisen puuttumisen tehtyjen ja tehtävien oikeustoimien ehtoihin niiden kohtuullistamiseksi. Puuttumisen tavoitteita ei ole rajoitettu jonkin havaitun epäkohdan korjaamiseen tai oikaisemiseen tai tiettyjen yleisten yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamiseen. Puuttumista ei ole myöskään rajoitettu sopimussuhteisiin, joissa osapuolilla ei ole yhdenvertaista vaikutusmahdollisuutta oikeustoimen sisältöön. Kohtuullistamismahdollisuus ei rajoitu määrättyihin oikeustoimen ehtoihin tai määrätynlaisiin kohtuullistamisen seurauksiin. Ottaen kuitenkin huomioon hallituksen esityksen tavoitteet sekä aikaisempi lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö sekä toisaalta perustuslakivaliokunnan edellä selostettu tulkintakäytäntö voidaan todeta, että tuomioistuimille ehdotettu valta puuttua tehtyihin oikeustoimiin on käytännön seuraamuksiltaan sillä tavoin vähäinen ja tavoittelee siinä määrin merkittäviä etuja, että ehdotus ei sinänsä vaadi perustuslainsäätämisjärjestystä."

4 4 Vuoden 1992 valtiopäivillä valiokunta antoi lausunnon etuoikeusjärjestelmän uudistamista koskevasta ehdotuksesta (pevl 20/92 vp) sekä ehdotuksista yrityksen saneerausta koskevaksi lainsäädännöksi ja laiksi yksityishenkilön velkajärjestelystä (pevl 23/92 vp). Kummassakin lausunnossa katsottiin, että saatavien asemaa voitiin taannehtivasti muuttaa tavallisella lailla. Valiokunta pani tällöin painoa sille, että kysymys oli täytäntöönpano oikeudellisista instituutioista. Valiokunta totesi jälkimmäisessä lausunnossa velkojan asemasta mm.: "Velkojan asemaan liittyvänä yleisenä näkökohtana on merkitystä myös sillä, että ehdotetunlaisissa maksukyvyttömyyteen perustuvissa täytäntöönpanojärjestelmissä tavoitellaan nimenomaan velallisen ja velkojien välisten sekä myös velkojien keskinäisten taloudellisten suhteiden yhteensovittamista." Vuoden 1994 valtiopäivillä valiokunta otti taannehtivuuteen kantaa käsitellessään uusia huoneenvuokralakeja koskevaa ehdotusta (pevl 28/94 vp). Valiokunta totesi ehdotusten merkitsevän mm. sitä, että vanhan lain pakottavat hallinnansuojaa koskevat säännökset korvautuivat uuden lain asianomaisilla säännöksillä. Valiokunta piti yleisenä lähtökohtana sitä, että tavallisen lain alaan sinänsä kuuluvan säännöstön uusiminen on mahdollista tavallisella lailla, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Valiokunta jatko tältä osin: "Kun tässä tapauksessa uusia säännöksiä hallinnansuojasta on pidettävä kokonaisarviossa kohtuullisina kummankin osapuolen kannattaja muutoinkin muuhun oikeusjärjestykseen sopivina, ei valiokunnan mielestä ole estettä käsitellä 1. lakiehdotusta tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä." Vuoden 1996 valtiopäivillä valiokunta totesi arvo osuustileistä annetun lain muutosehdotuksen käsittelyssä mm. (pevl 27/96 vp): "Käsiteltävänä olevassa tapauksessa lainsäädännön taannehtivuudella ei sellaisenaan olisi välittömiä taloudellisia vaikutuksia rekisterinpitäjälle, vaan kysymys on rekisterinpitäjän abstraktisen korvausriskin lisääntymisestä. Valiokunta pitää tällaista vastuun taannehtivaa ankaroitumista tässä tapauksessa omaisuuden suojan kannalta asialliselta merkitykseltään vähäisenä ja järjestelynä kaiken kaikkiaan kohtuullisena. Uuden sääntelyn taannehtivuus ei siten vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen." Vuoden 1998 valtiopäivillä valiokunta antoi lausunnon ehdotuksesta takausta ja vierasvelkapanttausta koskevaksi lainsäädännöksi (pevl 37/98 vp). Siinä valiokunta totesi mm.: "Valiokunnan käsityksen mukaan näiden säännösten tällaisessa taannehtivassa soveltamisessa on ensi sijassa kysymys yksityistakaajan aseman suojaamistarkoituksessa toteutettavasta, oikeustilan selventämisen kaltaisesta sääntelystä, jolla ei oleellisesti vaikuteta itse alkuperäisen takaussitoumuksen sisältöön. Sääntelyn toteuttamiselle ei aiheudu esteitä omaisuudensuojan turvaavasta hallitusmuodon 12 :stä." Näiden kannanottojen viittaamaa taustaa vasten tarkasteltuna voidaan esityksen perustelujen säätämisjärjestysjaksossa erikseen mainituista kysymyksistä todeta lyhyesti seuraavaa. Viivästyskoron määrän muuttamisessa ja yhtenäistämisessä on kysymys toimenpiteest, joka oleellisesti selventää normitilannetta, kohtuullistaa monissa tapauksissa velallisen asemaa, ei merkitse puuttumista itse ko. sitoumuksen sisältöön eikä merkitse ainakaan merkittävää puuttumista velkojatahon perusteltuihin ko. oikeussuhdetta koskeviin odotuksiin. Uusi säätely soveltuu hyvin korkoja koskevaan yleiseen säätelyyn eikä ehdotetuilla säännöksillä saavutettavaa selkeyttä ja yhtenäisyyttä juuri voitane saavuttaa muilla tavoin. Merkityksettömänä ei voida pitää myöskään sitä, että velallisten aseman usein satunnaisiksi katsottavista ajankohtatekijöistä johtuvaa huomattavaa epäyhdenvertaisuutta voidaan tällä tavoin vähentää. Voidaan myös todeta, että valiokunta on lasten elatusavun perintää koskevassa lausunnossaan pevl 9/98 vp pitänyt mm. viivästyskorkoja täytäntöönpano oikeudellisina seikkoina (joita em. vuoden 1992 lausuntojen mukaan voidaan lähtökohtaisesti järjestellä taannehtivasti tavallisessa laissa). Ehdotettu viivästyskoron määrän säätely voidaan valiokunnan käytännön valossa nähdäkseni säätää tavallisessa laissa. Jos noudatetaan sitä kohtuullistamisen varsin laajasti sallivaa linjaa, jonka perustuslakivaliokunta on omaksunut erityisesti oikeustoimien kohtuullistamista ja myös yksityishenkilöiden velkajärjestelyjä koskevissa asioissa, ei ole estettä ehdotettujen, soveltamisalaltaan rajoitettujen sovittelusäännösten säätämiselle tavallisessa laissa.

5 Kolmantena erikseen mainittuna kohtana esityksen säätämisjärjestysperusteluissa on viitekoron muuttuminen. Sopimusten sisällön loukkaamattomuus ei voi merkitä sitä, että oikeusjärjestykseen pitäisi aina ja muista muuttumisista riippumatta sisältyä ministeriön tai Suomen Pankin päätökseen nojaava viitekorkojärjestelmä. Viitekoron määräytymistavan täytyy voida muuttua olosuhteiden merkittävästi muuttuessa. Muutosmahdollisuuden "välttämättömyyden" kannalta huomionarvoisena taustana voidaan tässä viitata valiokunnan eräitä viitekorkoja ja korkolain muuttamista koskeneeseen lausuntoon pevl 34/98 vp sekä arvoosuusjärjestelmästä annetun lain muuttamista koskeneeseen lausuntoon pevl 29/98 vp. Ehdotus on nähdäkseni ko. säännösten estämättä säädettävissä tavallisena lakina. Pienenä varauksena edellä sanottuun on kuitenkin syytä todeta, että en tunne korkoja koskevaa säätelyä riittävästi voidakseni arvioida, voiko esiintyä tilanteita, joissa ehdotettu säännöstö ei toimikaan niin kuin edellä on edellytetty. Ainoa selvä tällainen tilanne näyttäisi olevan perusteluissa (s. 37, I palsta) mainitut, ennen korkolain voimaantuloa vuonna 1983 erääntyneet sitoumukset. Jos niitä vielä tulisi vapaaehtoisesti (ilman jo haettua ulosottoperustetta) perittäviksi, ehdotettu laki voisi merkitä aikaisemman viivästyskoron merkittävää nousemista. Tätä olisi jo vaikea sovittaa yhteen valiokunnan sopimusten suojan joustomahdollisuuksissa noudattaman linjan kanssa.

6 6 C3 x i J Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle Perustuslakivaliokunnan pyydettyä minulta asiantuntijalausunnon hallituksen esityksestä 232/2001 vp. viivästyskorkoa koskevan lainsäädännön muuttamisesta esitän kohteliaimmin seuraavaa: Esityksessä ehdotetaan muutettaviksi viivästyskoron määrää ja alkamisajankohtaa koskevia korkolain säännöksiä. Taustalla on EU: n asiaa koskeva direktiivi, mutta lisäksi tarkoituksena on yksinkertaistaa ja yhdenmukaistaa viivästyskoron määräytymisperusteita. Lakisääteisen viivästyskoron määräytymisperusteita ehdotetaan muutettaviksi, ja uudistuksen jälkeen viivästyskorko ei enää määräytyisi sen mukaan, mikä on kunkin yksittäisen velan luottoaikainen korko. Lakisääteistä viivästyskorkoa noudatettaisiin silloin, kun viivästyskorosta ei ole muuta sovittu. Samalla lakisääteinen viivästyskorko olisi se enimmäiskorko, jota voidaan periä kulutusluotoista sekä yksityishenkilön asumiseen liittyvistä veloista. Koska korkolaki on muutoin tahdonvaltainen, voidaan esimerkiksi yritysten välisessä luotonannossa sopia vapaasti viivästyskoron suuruudesta ja sen laskentaperusteista. Korkolain säännöstä viivästyskoron sovittelusta ehdotetaan muutettavaksi siten, että sitä voidaan soveltaa kaikkiin yksityishenkilöiltä perittäviin velkoihin. Soveltamisalan piiriin tulisivat mm. vahingonkorvausvelat ja takausvelat. Myös sovittelun edellytyksiä ehdotetaan väljennettäväksi. Viivästyskoron alentaminen olisi nykyistä useammin mahdollista velallisen heikon taloudellisen aseman perusteella.

7 Ehdotettujen lainmuutosten on tarkoitus tulla voimaan vielä tämän vuoden toukokuun alussa. Viivästyskoron määrää koskevia korkolain säännöksiä sovellettaisiin yleensä lain voimaantulon jälkeen kertyviin viivästyskorkoihin silloinkin, kun sopimus viivästyskorosta on tehty tai maksuviivästys on alkanut ennen lain voimaantuloa. soveltaa myös Lisäksi merkittävää on, että ehdotettua säännöstä viivästyskoron kohtuullistamisesta voitaisiin ennen lainmuutosta velkaantuneiden eduksi. Sopimusvapauden perustuslainsuojasta yleisesti Valtiosääntöoikeudellisesti hallituksen esittämät lainsäädäntömuutokset liittyvät perustuslaissa turvattuun omaisuudensuojaan (PeL 15 : "Jokaisen omaisuus on turnattu"). Sopimusvapautta ei siten ole turvattu sellaisenaan perustuslaissa, mutta sen on katsottu saavan tietyssä määrin suojaa perustuslain omaisuudensuojasäännöksen kautta. Omaisuudensuojaan on katsottu kuuluvan aineksia, joita voidaan kutsua taloudellisen sopimuksentekovapauden suojaksi ja sopimusten loukkaamattomuuden suojaksi. Sopimusvapaudella yläkäsitteenä voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: 1) tulevaisuuteen suuntautuvaa sopimusvapautta sinänsä, eli omistajan vapautta tehdä vastaisuudessa varallisuusarvoisia sopimuksia omaisuudestaan, sekä 2) menneisyyteen suuntautuvaa sopimusten loukkaamattomuuden suojaa, jonka mukaan puuttuminen tavallisilla laeilla taannehtivasti laillisessa järjestyksessä syntyneisiin yksityisten välisiin varallisuusoikeudellisiin sopimussuhteisiin on pääsääntöisesti kielletty. Kummastakin sopimusvapauden osa alueesta on runsaasti perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntöä. Perustuslakivaliokunta on useasti todennut, että sopimusvapauden käyttämistä voidaan säännellä tavallisella lailla varsin pitkälle. Tavallisella lailla voidaan säätää tulevaisuudessa tehtäviä oikeustoimia ajatellen oikeustoimen tyypeistä, tekomenettelystä, sallituista ja kielletyistä ehdoista ja tulkintaa koskevista kysymyksistä (PeVL 5/1983 vp.). Sopimusvapautta voidaan niin ikään rajoittaa tavallisella lailla heikomman sopimusosapuolen eduksi (perinteisenä esimerkkinä sopimusvapauden rajoittaminen työntekijän suojaamiseksi). Hyvän tavan vastainen sopimus ei sen sijaan nauti perustuslainturvaa. 1 Kattavana esityksenä sopimusvapauden perustuslainsuojasta (ja perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännöstä) ks. Niina Lehtosen artikkeli v "Sopimusvapauden perustuslainsuoja", teoksessa "Perusoikeudet Suomessa" (toim. Liisa Nieminen), s Perusoikeusuudistusta koskevassa PeVM 25/1994 vp. vahvistettiin, millä edellytyksillä perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Nämä koskevat siten myös omaisuuden ( ja sopimusvapauden) perustuslainsuojaan tehtäviä rajoituksia. Edellistä ongelmallisemmaksi on koettu ne tilanteet, joissa arvioidaan oikeudellisesti uudelleen jo aiemmin oikeudellisesti arvioituja olosuhteita. Perustuslakivaliokunta on lähtenyt siitä, että puuttuminen tavallisella lailla taannehtivasti ennen lain voimaantuloa syntyneisiin yksityisten välisiin varallisuusoikeudellisiin sopimussuhteisiin on pääsääntöisesti kielletty. Yleinen taannehtivan lainsäädännön kielto saattaisi kuitenkin jarruttaa yhteiskunnan kehitystä. Sen takia lainsäätäjän tulee voida tarvittaessa säännellä asioita uudella tavalla ja muuttaa myös esimerkiksi varallisuussuhteita. Esim. oikeustoimien kohtuullistamista koskevasta lakiehdotuksesta (Oikeustoimilain 36 ) antamassaan lausunnossa (PeVE 3/1982 vp.) perustuslakivaliokunta katsoi mahdolliseksi säätää asiasta tavallisella lailla, vaikka lakiehdotuksessa annettiin tuomioistuimille nimenomainen toimivalta muuttaa voimassa olevien sopimussuhteiden sisältöä siitä, mitä osapuolet ovat laillisesti sopineet (eli taannehtiva vaikutus). Valiokunta korosti, että lakiehdotus ei sen sijaan puutu välittömästi voimassa oleviin oikeustoimiin kieltämällä tai säätämällä pakollisiksi niissä joitakin ehtoja.

8 8 Selkeimmin perustuslakivaliokunta otti kantaa taannehtivan lainsäädännön sallittavuuteen PeVL:ssa 23/1992 vp. käsitellessään hallituksen esitystä yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevaksi lainsäädännöksi. Se poikkesi aikaisemmista tapauksista, sillä kyse ei enää ollut sopimuksista, joita voitiin pitää "lain tai hyvän tavan vastaisina tai ehdoiltaan kohtuuttomina toista osapuolta kohtaan". Ko. lakiehdotuksessa oli kyse uusista täytäntöönpanooikeudellisista instituutioista. Sen takia valiokunnan mielestä ei ollut mahdollista noudattaa samaa tulkintalinjaa, mitä oli noudatettu aiemmin etuoikeusjärjestystä koskevan lainsäädännön suhteen (PeVL 20/1992 vp.). Tähän liittyen valiokunta korosti, että ehdotetun uudistuksen käytännön merkitys riippuu suureksi osaksi juuri siitä, voidaanko uusia lakeja soveltaa myös ennen uudistuksen voimaantuloa syntyneisiin velkasuhteisiin. "Tällaisessa ennestään sääntelemättömässä tilanteessa tulee asian valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa panna pääpaino sääntelyn täytäntöönpano oikeudelliselle luonteelle, vaikkakin tämä näkökulma on poikkeuksellinen esimerkiksi sopimusten pysyvyyttä 2 Sallitun taannehtivan lainsäädännön ehdoista ks. myös PeVL 4/1987 vp. Ks. myös PeVL 13/1986 vp. jolloin valiokunta katsoi, että osituksen sovittelusäännökset voitiin ulottaa taannehtivastikin avioehtosopimukseen, koska "uusien säännösten tarkoitus on estää osituksen lopputuloksen kohtuuttomuus". Taannehtivuuden ei ole katsottu olevan este tavallisen lain säätämisjärjestyksen käyttämiselle myöskään esim. PeVL 33 ja 37/1998 vp. koskevan valtiosääntöoikeudellisen tulkintakäytännön kannalta." Em. perustein lakiehdotus voitiin säätää tavallisena lakina (vastoin eräiden kuultujen asiantuntijoiden mielipidettä). Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa omaisuudensuojasäännös säilyi ennallaan. Ja vuonna 1999 uuden perustuslain myötä HM 12 muuttui PeL 15 :ksi. Perusoikeusuudistuksen jälkeen perustuslakivaliokunta on pääosin ylläpitänyt vanhat tulkintansa omaisuudensuojasta. Siten em. lausuntoja, jotka ovat vanhan HM:n ajalta, voidaan käyttää yhä apuna. On kuitenkin huomattava, että perusoikeusuudistuksen jälkeen perustuslain omaisuudensuojasäännös on uudenlaisen kokonaisuuden osa. Vapausoikeuksien ohella perustuslaissa on myös kattava sosiaalisia perusoikeuksia koskeva säännöstö, ja lisäksi perustuslain yhdenvertaisuussäännös (PeL 6 ) tarkoittaa entistä selvemmin tosiasiallista tasa arvoa (ei enää muodollista yhdenvertaisuutta). Tällainen muutos ei ole voinut olla vaikuttamatta perustuslain omaisuudensuojasäännöksen tulkintaan. Tämän on myös perustuslakivaliokunta tunnustanut, ainakin välillisesti (ks. esim. PeVL 48/1998 vp.), jolloin katsottiin että asumisen edistäminen oli hyväksyttävä peruste myös taannehtivalle puuttumiselle varallisuusoikeudellisten oikeustoimien ehtojen sisältöön, kun lain tarkoituksena oli varmistaa asuntotuotantoon liittyvät valtion tuen ohjautuminen sosiaalisin perustein valittaville asukkaille (vrt. PeL 19 :n 4 raom.). Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että etenkin vanhempaan perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntöön tulee suhtautua jo jossain määrin kriittisesti (aiemmin lähdettiin siitä, että aineelliseen oikeuteen ei juurikaan saada tuoda mitään uutta). Käsillä olevaan tapaukseen liittyvistä valtiosääntöongelmista Edellä esitetyn valossa lienee selvää, että ei ole olemassa valtiosääntöoikeudellisia esteitä sille, että lakiin ehdotetaan otettavaksi säännökset enimmäiskorosta, jota voidaan periä kulutusluotoista sekä yksilön asumiseen liittyvistä veloista. Näillä säännöksillä suojataan heikompaa osapuolta. Kyse on normaalista sopimusvapauden käyttöä sääntelevästä lainsäädännöstä, joka ei ole valtiosääntöoikeuden kannalta ongelmallista. Estettä ei ole nähdäkseni myöskään sille, että korkolain säännöstä viivästyskoron sovittelusta voidaan soveltaa kaikkiin yksityishenkilöltä perittäviin velkoihin. Samalla väljennettäisiin sovitteluedellytyksiä. Viivästyskoron alentaminen olisi nykyistä useammin mahdollista velallisen heikon taloudellisen aseman perusteella (perusteluista ks. HE, s. 16). Kohtuullistaminen on kuitenkin aina poikkeuksellinen toimenpide, johon tulee olla laissa tarkoitetut painavat syyt. Valtiosääntöoikeudellista pohdintaa vaatii vasta ehdotus, jonka mukaan ehdotettua säännöstä viivästyskoron kohtuullistamisesta voitaisiin soveltaa myös ennen lainmuutosta velkaantuneiden eduksi (eli kyse taannehtivasta

9 lainsäädännöstä). Periaatteessa valiokunta on jo aiemmin hyväksynyt tällaisen menettelyn perustuslainmukaisuuden (ks. PeVL 3/1982 vp. ja 13/1986 vp.: oikeustoimilain sovittelusäännös ja avioliittolain osituksen sovittelua koskevat säännökset). Siten en pidä ehdotettua taannehtivuutta perustuslain kannalta ongelmallisena, vaikkakin kyse on ilmeisesti laaja alaisemmasta sovittelusta. Lisäksi taannehtivuutta ovat puoltamassa painavat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt (ks. HE s , 46). Vaikkei viivästyskorko sopimusta tehtäessä sinänsä ole ollut kohtuuton (vrt. OikToimiL), on se yksittäistapauksessa johtanut kohtuuttomaan lopputulokseen. Lakiehdotuksella ei saavuteta niitä yhteiskunnallisia tavoitteita, mihin sillä pyritään, jos lakiehdotusta ei tuolta osin säädetä takautuvaksi (vrt. myös velkajärjestelylaki). Lakiehdotuksen tavoitteena on myös tukea sitä, että velkaongelmiin joutuneet pääsisivät takaisin "normaaliin" elämään. 3 Julkisen vallan tuen ei tarvitse olla vain maksettavia sosiaalietuuksia (toimeentulotuki yms.), vaan julkinen valta voi täyttää sille kuuluvia velvoitteita (PeL 19 : oikeus sosiaaliturvaan) myös osin esim. sillä tavoin, kuin tässä lakiehdotuksessa ehdotetaan. Siten sosiaalisten perusoikeuksien mukanaolo nykyisessä perustuslaissa tukee entistä selvemmin taannehtivan lainsäädännön sallittavuutta ko. tapauksessa. Lakiehdotuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sovittelun mahdollisuus avataan myös yksityistakauksiin (vrt. myös PeVL 23/1992 vp.). Koska on tärkeää, että toisen yksityishenkilön oikeuksia ei loukata tarpeettomasti, on tärkeää huomata, että "sovittelun kokonaisharkinnassa otetaan huomioon myös velkojan asema, jolloin merkitystä on luonnollisesti silläkin, onko vahingonkorvauksen saajana toinen yksityishenkilö vain esim. yritys tai valtion laitos". Edellä mainituin perustein voidaan yhtyä hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluihin siltä osin kuin kyse on sovittelua koskevien säännösten taannehtivuudesta (s. 46). Siinä rinnastetaan lakiehdotus tuolta osin mm. oikeustoimilain kohtuullistamista koskevan lainsäädännön hyväksymiseen tavallisena lakina, vaikka sekin tuli voimaan taannehtivasti samaan tapaan. 3 Lisäksi perustuslain yhdenvertaisuussäännöstä on tulkittu sillä tavoin, että se tarkoittaa sitä, että jokaisella on oltava mahdollisuus osallistua "normaalilla tavalla" yhteiskunnan toimintaan. Lakiehdotuksen tarkoituksena on helpottaa eräiltä osin taloudellisiin vaikeuksiin joutuneiden palaamista normaalikansalaisiksi. Vähän monimutkaisempi on voimaantuloja siirtymäsäännöksen 2 momentti, jonka mukaan ehdotettua lakia ryhdyttäisiin soveltamaan lain voimaantulon jälkeen kertyviin viivästyskorkoihin siitä riippumatta, milloin velka on syntynyt tai erääntynyt maksettavaksi. Viivästyskorko muuttuisi siten lain tullessa voimaan niissä veloissa, joissa viivästyskoron maksaminen perustuu suoraan korkolain säännöksiin. Koska lakisääteinen viivästyskorko olisi lisäksi enimmäiskorko korkolain 2 :n 2 momentissa tarkoitetuissa kuluttaja ja asuntoveloissa, myös niihin liittyvät viivästyskorot voisivat muuttua. Mikäli sovittu viivästyskorko ylittäisi lakisääteisen viivästyskoron, sopimus jäisi tältä osin tehottomaksi. Sikäli kuin kyse on lakiin perustuvasta viivästyskorosta, koron muuttuminen on ongelmallinen siltä osin, kuin kyse on veloista jotka ovat jo erääntyneet ennen lain voimaantuloa. Eli voidaanko korkoa noiden osalta muuttaa takautuvasti? Perustuslakivaliokunta on aiemmin (PeVL 9/1998 vp. jossa viitataan myös PeVL:oon 23/1992 vp.) katsonut, että tällaisia uudentyyppisiä instituutioita (mistä oli kyse myös mm. velkajärjestelylaissa) tarkasteltaessa painopiste on pantava sääntelyn täytäntöönpano oikeudelliselle luonteelle. Siten on mahdollista käyttää tavallisen lain säätämisjärjestystä, vaikka siinä puututtaisiinkin omaisuudensuojaan. Taannehtivuuden sallittavuutta pohdittaessa on kiinnitettävä huomiota myös mm. yhteiskunnallisiin näkökohtiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin (ks. HE, s ). Perusoikeusuudistuksen jälkeen tämä puoli on entisestään vaan korostunut. Hallituksen esityksessä korostetaan heikomman osapuolen suojaamisen tarvetta ja vedotaan velallisten yhdenvertaisuuteen ("samankaltaisista velkasuhteista peritään samantasoista viivästyskorkoa ja että lain pakottavat säännökset suojaavat yhdenmukaisesti kulutus ja asuntovelallisten joukkoa"). Edelleen HE: ssä todetaan, että "nykyistä korkeammat viivästyskorot kohdistuvat erityisesti niihin, joiden velkaongelmat johtuvat 1990 luvun lamasta ja siitä seuranneesta pitkittyneestä työttömyydestä" jne.

10 10 Sen sijaan niissä tapauksissa, joissa viivästyskorko perustuu ennen lain voimaantuloa tehtyyn nimenomaiseen sopimusehtoon, taannehtivuutta joudutaan pohtimaan siltä kannalta, että tuollaiseen sopimusehtoon ei perustuslakivaliokunnan vallitsevan käsityksen mukaan ole voitu puuttua taannehtivasti kovin helposti. Vrt. esim. HE:n 247/1981 vp. käsittely, jolloin oikeustoimilain kohtuullistamissäännöksistä valiokunta (PeVL 3/1982 vp.) totesi nimenomaisesti, että sovittelua koskevan säännöksen ottaminen lakiin oli perustuslain mukaan sallittua, koska ei puututtu suoraan sopimuskumppanien tekemiin sopimusehtoihin (mitä nyt ehdotetaan tehtäväksi). Tällöin on myös kiinnitettävä huomiota lakiehdotuksen yhteiskunnalliseen merkitykseen ja taustalla oleviin sosiaalisiin näkökohtiin (HE, s ), mitkä ovat omiaan puoltamaan taannehtivaakin puuttumista. Lisäksi huomioon on nimenomaisesti otettu velkojien oikeusturvan tarve (s. 45). Lopuksi Edellä esitetyn nojalla katson, että hallituksen esitys ei ole ongelmallinen valtiosääntöoikeudellisesti. Esillä olevista valtiosääntöoikeudellisista kysymyksistä on runsaasti tuorettakin perustuslakivaliokunnan käytäntöä, ja voidaan päätellä että esim. taannehtivuuden kielto ei käytännössä ole enää voimassa siinä määrin kuin yleisesti oletetaan (pidetään pääsääntönä). Tosin tilanteet eivät ole aivan samanlaisia kaikissa viime vuosina toteutetuissa uudistuksissa, mutta lähtökohtaisesti niissä on kyse samantyyppisestä sääntelystä (vrt. esim. velkajärjestelylait). Hallituksen esityksen säätämisjärjestysperustelut on kirjoitettu osin epäselvästi, ja viitatut perustuslakivaliokunnan lausunnot ovat osin sattumanvaraisia. Perustuslakivaliokunnan tulisi mielestäni kuitenkin pohtia tarkasti, miten perustuslakiin nykyään sisältyvät sosiaalisia perusoikeuksia koskevat säännökset tulisi ottaa huomioon omaisuudensuojaan tehtävien rajoitusten "oikeuttajina" (perusoikeuskokonaisuus). Aiemmin on puhuttu vain yleisesti "sosiaalista päämääristä" tms., mutta nyt tilanne on perustuslaintasoisestikin jo toinen. Vaikuttaa vähän siltä, että valiokunta ei ole kovin valmis ottamaan asiaan nimenomaista kantaa aivan samaan tapaan kuin se on välttänyt argumentoimasta perustuslain yhdenvertaisuussäännöksellä. Liisa Nieminen Helsingissä helmikuun 8 päivänä 2002.