4. HE vp rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi Jatkettu I käsittely. Yksityiskohtainen käsittely

Transkriptio

1 PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA ESITYSLISTA 70/2002 vp Tiistai kello Nimenhuuto 2. Päätösvaltaisuus 3. HE 98/2002 vp laeiksi yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain ja verotusmenettelystä annetun lain 88 :n muuttamisesta I käsittely Kuultavina:. lainsäädäntöneuvos Liisa Lehtimäki, oikeusministeriö A johtaja Erkki Kontkanen, Suomen Pankkiyhdistys oikeustieteen lisensiaatti Pekka Länsineva 7 A professori Veli Pekka Viljanen (2 Seuraava kuuleminen on HE vp rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi Jatkettu I käsittely Hyväksytään käsittelyn pohjaksi sihteerin laatima lausuntoluonnos. Esitellään luonnos. Yleiskeskustelu Yksityiskohtainen käsittely 5. Kertomusmenettely työryhmän mietintö I käsittely Esitellään lausuntoluonnos. 6. Muut asiat 7. Seuraava kokous Seuraava kokous on keskiviikkona klo (1)

2 Pekka Länsineva 2 OTL, erikoistutkija, Turun yliopisto Eduskunnan perustuslakivaliokunta klo 10 Asia: Hallituksen esitys 98/2002 vp laeiksi yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain ja verotusmenettelystä annetun lain 88 :n muuttamisesta Hallituksen esityksestä Kokonaisuutena arvioiden hallituksen esitystä voidaan luonnehtia niin, että siinä on kysymys lähinnä voimassa olevan velkajärjestelylain hienosäätöä merkitsevästä lainsäädäntötoimesta pikemminkin kuin tuon lain sisällöllisiä perusratkaisuja olennaisesti muuttavasta lakiehdotuksesta. Lakiehdotus toisin sanoen sisältää eräitä täsmennyksiä velkajärjestelylain velkojien ja velallisten välisiä suhteita koskevien säännösten yksityiskohtiin, mutta se ei muuta ainakaan merkittävällä tavalla kyseiseen lainsäädäntöön perustuvia tasapainosuhteita näiden osapuolten välillä. Ehdotukseen sisältyy muun muassa seuraavia muutoksia nykyiseen sääntelyyn. Velkajärjestelylain uuden 10 a :n mukaan velkajärjestely voitaisiin tuomioistuimen kokonaisharkinnan perusteella myöntää painavista syistä sellaisissakin tilanteissa, joissa järjestelyn myöntämiseen on olemassa jokin lain 10 :ssä tarkoitettu este. Ehdotuksen 35 a :ssä puolestaan esitetään tehtäväksi eräitä lähinnä velallisen hyväksi koituvia lievennyksiä ja täsmennyksiä niihin edellytyksiin, joiden perusteella hänelle syntyy velvollisuus maksaa velkojilleen suurempi suoritus, kuin mitä maksuohjelmassa on alun perin määrätty (lisäsuoritusvelvollisuus). Samoin ehdotus sisältää joitakin täsmennyksiä tätä lisäsuoritusvelvollisuutta koskeviin menettelysäännöksiin. Ehdotuksen siirtymäsäännösten mukaan lisäsuoritusvelvollisuutta koskevia uusia määräyksiä sovellettaisiin myös ennen lain voimaantuloa vahvistettujen maksuohjelmien kohdalla. Lisäksi ehdotuksen 44 :ssä esitetään tehtäväksi velallisen hyväksi vähäisiä lievennyksiä niihin edellytyksiin, joiden perusteella maksuohjelmassa asetettua maksuvelvollisuutta voidaan alentaa.

3 3 Valtiosääntöoikeudellinen arviointi Käsillä olevan ehdotuksen arvioinnin pohjaksi on syytä todeta, että yksityishenkilöiden velkajärjestelyä koskeva laki (57/1993) samoin kuin siihen tehdyt muutoksetkin on käsitelty tavallisena lakina. Keskeisimmät perustelut tavallisen säätämisjärjestyksen käyttämiselle ilmenevät perustuslakivaliokunnan lausunnosta 23/1992 vp. Tuossa lausunnossaan valiokunta arvioi kyseisen lain säätämiseen johtanutta lakiehdotusta omaisuudensuojan kannalta tavalla, jota voidaan pitää juridisesti kestävänä myös perusoikeusuudistuksen jälkeisessä tilanteessa. Valiokunnan ratkaisu siitä, että velkajärjestelylain mukaiset sääntelyt oli alun perin mahdollista toteuttaa tavallisella lailla myös taannehtivilta osiltaan, rakentui muun muassa seuraavien näkökohtien varaan: Velkajärjestelyä koskeva sääntely voitiin valiokunnan mukaan rinnastaa asialliselta luonteeltaan sellaiseen velallisten maksukyvyttömyyteen liittyvään täytäntöönpanolainsäädäntöön kuin esimerkiksi konkurssi ja ulosottolainsäädäntö. Täytäntöönpanoluonteisista omaisuuteen kohdistuvista toimenpiteistä voitiin valiokunnan mukaan pääsääntöisesti säätää tavallisella lailla. Toisaalta myös sopimusten pysyvyyden periaatetta tuli kunnioittaa. Kuitenkin velallisen maksukyvyttömyyteen liittyvään täytäntöönpano oikeudelliseen sääntelyyn liittyi valiokunnan mukaan jokseenkin väistämättä sellaisia elementtejä, jotka muuttavat velkasuhteen alkuperäisiä ehtoja ja merkitsevät erityisesti velkojille kuuluvien velkasuhteeseen perustuvien varallisuusarvoisten oikeuksien kaventamista. Tätä oikeusaseman kaventumista tosin lievensi merkittävästi se, ettei maksukyvyttömiltä velallisilta yleisen elämänkokemuksen valossa muutoinkaan saataisi velkoja perittyä ainakaan täysimääräisesti. Omaisuudensuoja ei valiokunnan mukaan niin ollen kieltänyt tällaista täytäntöönpanooikeudellista sääntelyä, mutta siitä voitiin kuitenkin johtaa vaatimus, jonka mukaan velkojan aseman heikentyminen ei saanut uuden sääntelyn vuoksi muodostua kohtuuttomaksi.

4 4 Arvioitaessa sitä, olivatko velkajärjestelylain mukaiset sääntelyt velkojan kannalta kohtuullisia vai ei, tuli valiokunnan mukaan ottaa huomioon se, että velanantoon sisältyy aina jonkinlainen riskimomentti velallisen mahdollisesta maksukyvyttömyydestä. Samoin valiokunta korosti tässä arvioinnissa sen seikan merkitystä, että ehdotetun sääntelyn tavoitteena oli paitsi velallisten ja velkojien välisten myös eri velkojatahojen keskinäisten taloudellisten suhteiden yhteen sovittaminen eri osapuolten yhdenvertaisuutta korostavalla tavalla. Arvioituaan ehdotuksen yksityiskohtia näiden lähtökohtien varassa valiokunta päätyi siis vuonna 1992 siihen, etteivät velkajärjestelylain sääntelyt kajonneet kohtuuttomalla tavalla velkojien (tai muidenkaan osapuolten) sopimuksiin perustuviin oikeuksiin, joten kyseinen laki oli mahdollista säätää tavallisessa säätämisjärjestyksessä. Verrattuna vuonna 1992 omaksuttuihin velkajärjestelyä koskeviin perusratkaisuihin sisältää nyt käsillä oleva lakiehdotus vain varsin vähäisiä tarkistuksia ja täsmennyksiä velkajärjestelyn myöntämisedellytyksiin sekä maksuohjelmien ja niiden toteuttamisen yksityiskohtiin. Lakiehdotuksesta ei siis seuraa olennaisia tai perustavanlaatuisia lisäkavennuksia velkojien (sen paremmin kuin velallistenkaan) oikeusasemaan. Näin ollen tähän lakiehdotukseen ei näyttäisi lähtökohtaisesti liittyvän sellaisia omaisuudensuojaongelmia, joiden perustuslainmukaisuus olisi asetettava erityisen perusteellisen tutkinnan kohteeksi. Tässä yhteydessä voitaneen niin ollen tyytyä varsin yleispiirteiseen arviointiin siinä suhteessa, täyttääkö lakiehdotus perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten mukaiset vaatimukset. Tältä osin voidaan todeta ensinnäkin se, että muutosehdotukset on perusteltu riittävän huolellisesti. Niistä käy selkeästi ilmi, että ehdotusten taustalla on painavia ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttäviä syitä. Ylivelkaantuminen on paitsi vakava yhteiskunnallinen kysymys myös yksilölle merkittävä ongelma, jolla on läheisiä kytkentöjä muun muassa hänen toimeentulonsa, terveytensä ja itsemääräämisoikeutensa toteutumisen kanssa. Ehdotetut sääntelyt ovat myös riittävän täsmällisiä siten, että osapuolten oikeudet ja velvollisuudet sekä tuomioistuinten harkintaa määrittävät näkökohdat käyvät niistä riittävän selkeästi ilmi. Myöskään suhteellisuusperiaatteen ja siihen liittyvän kohtuuttomuuskiellon näkökulmasta

5 5 ehdotukseen ei näytä liittyvän ongelmia. Ehdotetut säännökset eivät siis siltäkään osin, kuin ne kohdistuvat aiemmin vahvistettuihin maksuohjelmiin, voine muodostua minkään osapuolen kannalta kohtuuttomiksi, vaan ne mahtuvat epäilyksittä niihin kehyksiin, joiden puitteissa lainsäätäjällä on toimivalta ja osin velvollisuuskin velkasuhteiden osapuolten keskinäisiä suhteita säännellä ja tasapainottaa. Myöskään ihmisoikeussopimusten tai oikeusturvan osalta ehdotuksiin ei näyttäisi liittyvän ongelmia. Lisäsuoritusvelvollisuutta koskevien uusien säännösten soveltamisen ulottamista koskemaan myös aiemmin vahvistettuja maksuohjelmia voidaan pitää perusteltuna ratkaisuna myös siltä kannalta, että menettely edistää velallisten yhdenvertaista kohtelua. Tavoitteena on sääntely, jossa velallisten velvollisuudet eivät poikkea olennaisesti toisistaan riippuen siitä, milloin maksuohjelma on heidän osaltaan vahvistettu. Myöskään lailla säätämisen vaatimuksen osalta ehdotukseen ei yleisesti ottaen liity merkittäviä ongelmia. Kuitenkin lakiehdotuksen 4.2 :n muotoilu, jonka mukaan "velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista (kurs. tässä) säädetään tarkemmin oikeusministeriön asetuksella", herättää kysymyksiä PL 80 :ssä asetettujen sääntelyn lakitasoisuutta koskevien vaatimusten näkökulmasta. Perustuslain 80 :hän edellyttää nimenomaan, että säännökset yksilöiden oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista annetaan lailla, ja että asetuksessa voidaan antaa lähinnä tarkentavia säännöksiä yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvistä vähäisistä yksityiskohdista (HE 1/1998 vp, ). Velkajärjestelyn kohdalla velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteiden määrittämistä voidaan pitää varsin olennaisena seikkana sen suhteen, millaisen sisällön velallisten ja velkojien oikeudet ja velvollisuudet tässä menettelyssä konkreettisesti saavat. Tältä osin voidaankin nähdäkseni kysyä, ovatko laissa (lähinnä sen 4.1 :ssä) määritellyt velallisen maksukyvyn arviointiperusteet riittävän yksityiskohtaiset varmistamaan sen, ettei ehdotettu 4.2 merkitse sääntelyvallan liiallista delegoimista asetusta antavalle ministeriölle tämän kysymyksen suhteen. Ainakin lakiehdotuksen 4.2 :ää olisi aiheellista täsmentää sen varmistamiseksi, ettei siinä ole tarkoitus antaa ministeriölle asetuksenantovaltaa määrittää velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteita vaan että kysymys on lain säännöksiä täsmentävien säännösten antamiseen valtuuttavasta säännöksestä.

6 6 Kokonaisarvio: Lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisessa säätämisjärjestyksessä. Lakiehdotuksen asetuksenantovaltuutta koskevan sääntelyn osalta tulee kuitenkin varmistaa, että velallisen maksukyvyn arvioinnin keskeiset perusteet ilmenevät riittävän selkeästi suoraan laistaja ettei tätä toimivaltaa ole tarkoitus delegoida ministeriön asetuksen varaan.

7 Veli Pekka Viljanen HE 98/2002 vp LAEIKSI YKSITYISHENKILÖN VELKAJÄRJES TELYSTÄ ANNETUN LAIN JA VEROTUSMENETTELYSTÄ ANNETUN LAIN 88 :n MUUTTAMISESTA Eduskunnan perustuslakivaliokunta Lähtökohtia Laki yksityishenkilön velkajärjestelystä (57/1993) säädettiin perustuslakivaliokunnan annettua siitä lausuntonsa (PeVL 23/1992 vp) tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lausunnossa arvioitiin erityisesti lakiehdotuksen suhdetta tuolloiseen hallitusmuodon 6 :n omaisuudensuojasäännökseen. Valiokunnan omaksuma kanta, jonka mukaan velkajärjestelyjärjestelmä ei nykymuodossaan ollut ristiriidassa perustuslain omaisuuden suojasäännöksen kanssa, on annettu tosin ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta. Perusoikeusuudistus tai uuden perustuslain säätäminen eivät kuitenkaan ole muuttaneet oikeustilaa tässä suhteessa merkityksellisellä tavalla. Perustuslakivaliokunta pani vuoden 1992 lausunnossaan olennaista painoa velkajärjestelyn rinnastumiselle asialliselta luonteeltaan ja merkitykseltään velallisen maksukykyyn kytkeytyvään täytäntöönpanolainsäädäntöön, ennen kaikkea konkurssi ja ulosottolainsäädäntöön. Tällaisen arvioinnin lähtökohdaksi oli valiokunnan mukaan hyväksyttävä se, että täytäntöönpanotoimin kajotaan tavalla tai toisella velkojan asemaan varallisuusoikeudellisten oikeuksien haltijana. Omaisuudensuojan asianmukainen huomioon ottaminen merkitsi tällaisen sääntelyn yhteydessä ennen muuta sitä, että sinänsä väistämätön velkojan aseman heikentyminen ei saa olla velkojan kannalta kohtuutonta. Esimerkiksi velkajärjestelyn taannehtiva ulottaminen koskemaan jo ennen lain voimaantuloa syntyneitä sopimussuhteita ei valiokunnan mukaan tällaisessa täytäntöönpano oikeudellisen luonteen omaavassa asetelmassa muodostunut valtiosääntöoikeudellisesti ongelmalliseksi, jollei velkojan asemasta muuta johdu. 2. Ehdotettujen muutosten arviointi omaisuudensuojan kannalta 1. lakiehdotuksen 10 a :n mukaan velkajärjestely voitaisiin myöntää velkajärjestelyn yleisistä esteistä huolimatta, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velkaantumisesta

8 kulunut aika, velallisen toimet velkojen maksamiseksi ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojien kannalta. Vaikka ehdotus ilmeisesti jonkin verran lisäisi velkajärjestelyyn pääsevien lukumäärää, ei muutos ole asiallisesti olennainen verrattuna nykyiseen yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 :ään, joka mahdollistaa "erityisistä vastasyistä" velkajärjestelyn myöntämisen yleisten esteiden vallitessakin. Tältä osin ehdotusta voidaan pitää nykyistä sääntelyä täsmentävänä. Kun velkajärjestelyn tarkoituksena on nimenomaan sovittaa yhteen velallisen ja velkojien välisiä suhteita, eikä ole oletettavaa, että velkojan mahdollisuudet suorituksen saamiseen ilman velkajärjestelyä olisivat olennaisesti paremmat (vrt. Pe VL 23/1992 vp), ei velkajärjestelyn myöntämisen edellytysten ehdotettu täsmentäminen ja vähäinen lieventäminen muodostu valtiosääntöoikeudellisesti merkitykselliseksi. 1. lakiehdotuksen 35 a :ssä ehdotetaan vähäisesti tarkistettavaksi velallisen lisäsuoritusvelvollisuutta velkojilleen maksuohjelman aikana saamistaan tuloista ja varoista. Siirtymäsäännöksen perusteella uusia säännöksiä lisäsuoritusvelvollisuudesta sovellettaisiin myös ennen lain voimaantuloa vahvistettuihin maksuohjelmiin. Perustuslakivaliokunta antoi vuoden 1992 lausunnossaan arvioidessaan velkajärjestelylain säädännön kohtuullisuutta velkojan kannalta merkitystä sille, että yksityishenkilön maksuohjelmaa voidaan muuttaa velallisen vaurastumisen johdosta. Siten ne velkasuhteen alkuperäisten ehtojen heikennykset, joita kyseiset ohjelmat merkitsevät velkojalle, eivät ole ehdottomasti lopullisia, vaan velallisen mahdollinen vaurastuminen olisi käytettävä velkojan hyödyksi (PeVL 23/1992 vp). Lisäsuoritusvelvollisuuteen ehdotettujen muutosten vaikutus ei ehdotetussa muodossa muodostu asiallisesti kovin merkittäväksi velkojan kannalta. Nykyisin lisäsuoritusvelvollisuus alkaa 610 euron suuruisesta lisätulosta kalenterivuodessa, jonka ylittyessä lisäsuoritusvelvollisuus on % näistä tuloista. Ehdotuksen mukaan lisäsuoritusvelvollisuus syntyisi vasta 800 euron lisätuloista ja lisäsuoritusvelvollisuus olisi 2/3 tämän ylittävältä osalta. Kertaluonteisten tulojen osalta velallinen joutuisi lisäsuoritus velvolliseksi vasta 1000 euron ylittävältä osalta. Hallituksen esityksen perusteluissa lain muutoksen arvioidaan tältä osin vähentävän velkojien saamaa kertymää keskimäärin 500 eurolla maksuohjelmaa kohden (ks. HE, s. 27). Lisäsuoritusvelvollisuutta koskevat muutosehdotukset tarkoittavat parantaa osaltaan velallisen asemaa silloin, kun velallisella on mahdollisuus maksukykynsä parantamiseen. Velallisen selviytymisen edistämistä voidaan pitää hyväksyttävänä perusteena ehdotetulla tavalla vähäisesti puuttua velkojan oikeuksiin. Vaikka velkojilla ilman muutosta olisi mahdollisuus saada jonkin verran suurempi suoritus velalliselta, ei muutoksen vaikutusta voida pitää velkojankaan kannalta kohtuuttomana. Katson tämän vuoksi, että ehdotukset lisäsuoritusvelvollisuudesta ovat jo

9 vahvistettuihin maksuohjelmiin ulottuvinakin ongelmattomia velkojan omaisuudensuojan (PL 15 ) kannalta. 1. lakiehdotuksen 41 :ssä säädettäisiin velallisen oikeudesta maksukyvyn heikentyessä lykätä maksun suorittamista enintään 3 kuukauden maksuvelvollisuutta vastaavalla määrällä. Ehdotettu muutos ei sinänsä vaikuttaisi velallisen suoritusvelvollisuuteen, minkä vuoksi ehdotus ei ole ongelmallinen perustuslain 15 :n kannalta. 1. lakiehdotuksen 44 :ssä mahdollistettaisiin maksuohjelman muuttaminen, jos velallisen maksukyky on heikentynyt niin olennaisesti, että häneltä ei voida kohtuudella edellyttää maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuuden täyttämistä ottaen erityisesti huomioon maksuvelvollisuuden täyttämiseen tarvittava aika velallisen muuttuneissa olosuhteissa. Tältäkin osin ehdotus lähinnä täsmentää nykyistä sääntelyä. Muutoksen tarkoituksena on turvata sitä, että velallinen pystyy kohtuullisessa ajassa vapautumaan veloistaan (ks. HE, s. 24). Kyse on siis tilanteesta, jossa maksuohjelman jälkeen on tapahtunut muutoksia, jotka eivät olleet maksuohjelmaa vahvistettaessa vielä tiedossa. Jos näin olisi ollut, maksuohjelma olisi jo alun perin mitoitettu velallisen muuttunutta maksukykyä vastaavaksi. Tältäkään osin ei nähdäkseni ole olemassa velkojan omaisuudensuojasta johtuvia valtiosääntöoikeudellisia ongelmia. 3. Asetuksenantovaltuus 1. lakiehdotuksen 4 :n 2 momentin mukaan "velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista" säädetään tarkemmin oikeusministeriön asetuksella. Ehdotus vastaa asiallisesti nykyistä säännöstä, jonka mukaan oikeusministeriö voi antaa tarkempia määräyksiä "maksukyvyn arvioinnin perusteista". Asetuksenantovaltuus liittyy yksityishenkilöiden velkajärjestelystä annetun lain 4 :n 1 momenttiin, jossa luetellaan seikat, jotka on otettava huomioon velallisen maksukykyä arvioitaessa. Tällaisia ovat velallisen varallisuuden rahaksi muuttamisesta saatavat varat, velallisen tulot sekä hänen ansaintamahdollisuutensa ottaen huomioon hänen ikänsä, työkykynsä ja muut olosuhteet, velallisen välttämättömät elinkustannukset, velallisen elatusvelvollisuus sekä muut velallisen taloudelliseen asemaan vaikuttavat seikat. Hallituksen esityksen perustelujen mukaan asetuksen keskeinen merkitys on siinä, että siihen sisältyvät säännökset niistä rahamääristä, joita voidaan pitää velkajärjestelyissä hyväksyttävinä velallisen välttämättöminä elinkustannuksina (ks. HE, s. 29). Ehdotettua asetuksenantovaltuutta on arvioitava perustuslain 80 :n 1 momentin säännöksen mukaan, jonka mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on

10 säädettävä lailla. Jo perustuslain 80 :n 1 momentin sanamuodon johdosta asetuksenantovaltuuden muotoilua ei voida pitää onnistuneena, koska asetuksenantovaltuuden ilmaisun tarkoittamia "velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteita" voidaan sanonnallisesti pitää juuri sellaisina "yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteina", joita perustuslain 80 :n 1 momentissa tarkoitetaan. Nähdäkseni asetuksenantovaltuus tulisi muotoilla siten, ettei siinä käytettäisi harhaanjohtavaa ilmaisua "maksukyvyn arvioinnin perusteista", vaan osoitettaisiin selvästi kyseessä olevan lain 4 :n 1 momentissa jo kattavasti ilmaistujen maksukyvyn arvioinnin perusteiden teknisluonteista soveltamista koskevasta asetuksenantovaltuudesta, mihin edellä esitetty perustelumainintakin näyttäisi viittaavan. Mielestäni olisi myös syytä arvioida, tulisiko nykyisen yksityishenkilöiden velkajärjestelystä annetun lain säännöksiä velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista (4 1 mom.) perustuslain 80 :stä johtuvista syistä täsmentää, kun otetaan huomioon voimassa oleva oikeusministeriön asetus velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä (322/2001). Nykyisin laista ei käy esimerkiksi yleisluonteisestikaan ilmi, mitä kuuluu maksukyvyn vaikutuksen arvioinnissa huomioon otettaviin välttämättömiin elinkustannuksiin, vaan nämä ilmenevät vain asetuksesta (vrt. esim. laki toimeentulotuesta, 1412/1997, jossa lain tasolla todetaan, minkä tyyppiset menot kuuluvat perusosalla katettaviin menoihin). Sama huomautus koskee tulojen määrittelyä. Huomionarvoista on, että oikeusministeriön asetuksessa todetaan nykyisin, että maksukykyä arvioitaessa otetaan huomioon kaikki velallisen tulot, velallisen ansaintamahdollisuudet ja arvio tulojen odotettavissa olevasta kehityksestä (1 1 mom.).

11 Näistä hyvin yleisluonteisista kriteereistä esimerkiksi viimeksi mainittua kriteeriä ei ole sellaisenaan ilmaistu velkajärjestelylain 4 :n 1 momentissa. Arvioni mukaan perustuslain 80 :n 1 momentin säännös, jonka mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla, perustelee siten sekä ehdotetun 1. lakiehdotuksen 4 :n 2 momentin asetuksenantovaltuuden täsmentämistä ja sanamuodon tarkistamista, myös yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 4 :n 1 momentin maksukyvyn arvioinnin perusteita koskevien säännösten täsmentämistä. Tavoitteena tulisi olla, että maksukyvyn arvioinnin perusteet ilmenisivät mahdollisimman yksiselitteisesti suoraan laista, jolloin asetuksessa voitaisiin kyllä nykyiseen tapaan säätää niistä rahamääristä, joita olisi pidettävä velkajärjestelyssä hyväksyttävinä velallisen välttämättöminä elinkustannuksina.