Kirjankuvittaja. Taustani

Transkriptio

1 Kirjankuvittaja Taustani Olen koulutukseltani matemaattisten aineiden opettaja. Ammatissani työskentelin vähän yli 25 vuotta opettaen pääasiassa matematiikkaa ja fysiikkaa. Valokuvausta olen harrastanut enemmän ja vähemmän aktiivisesti siitä asti, kun isä lupasi minulle vanhan kameransa, jos selviydyn oppikoulun toiselle luokalle ilman ehtoja. Vuonna 1983 kirjoitin yhdessä kollegani Sakari Mäkelän kanssa kansantajuisen fysikaalisia ilmiötä käsittelevän kirjan Onko pisara pyöreä. Halusimme kirjaan valokuvia kyseisistä ilmiöistä ja kun niitä ei ollut saatavilla, niin päätimme ottaa tarvittavat kuvat itse. Vaikka kuvia tehdessämme olimmekin kovin ylpeitä niistä, niin niitä jälkeenpäin katsellessa suurimpaan osaan niistä ei voi olla tämän päivän standardein kovin tyytyväinen. Ne kun on otettu filmiaikaan ja varsin vaatimattomalla valokuvaosaamisella. Projekti oli kuitenkin jatkon kannalta enemmän kuin tarpeellinen kahdessakin eri mielessä. Ensinnäkin saimme roppakaupalla kokemusta fysikaalisten ilmiöiden kuvaamisessa ja toiseksi maine niiden kuvaajana levisi, myös kirjankustantajien piirissä. Tiedettä popularisoivat kirjat olivat vielä 1980-luvulla Suomessa harvinaisuuksia, mistä syystä kirjaamme myytiin kunnioitettavat kappaletta. Vähitellen saimme satunnaisia toimeksiantoja oppikirjantekijöiltä. Kuvamme kun käsittelivät aiheita, joita ei kuvatoimistoista löytynyt. Fysikaalisten ilmiöiden kuvaaminen filmille oli aika työlästä, koska tuloksen näkee vasta kehityksen jälkeen, eikä 1980-luvulla ollut vielä mahdollista korjata kuvia kuvankäsittelyn keinoin. Ehkä kaikkein paras kilpailuvalttimme oli sittenkin säännöllinen kuukausipalkka opettajan työstä, mikä mahdollisti meidät hinnoittelemaan kuvamme tasolle, johon ammattikuvaajilla ei ollut mahdollisuutta. Kun yhdistimme valokuvauksen kirjoitus- ja valokuvaopetustyöhön, toimeksiantoja alkoi olla siinä määrin, että katsoimme viisaimmaksi perustaa yhtiön, jonka toimialaan edellä mainitut kuuluivat. Sen puitteissa toiminta oli selväpiirteisempää ja verotuksellisesti edullisempaa kuin palkkiopohjalla. Sakarin valokuvauksellisen mielenkiinnon suuntautuessa enemmän henkilökuvauksen puolelle oppikirjakuvien ottaminen jäi yhä enemmän minun kontolleni. Toiminta oli kuitenkin suhteellisen pienimuotoista, kunnes vuosituhannen vaihteessa oli kaksi pientä mullistusta, jotka muuttivat tilanteen oppikirjakuvituksessa. Digitaalisten järjestelmäkameroiden hinnat putosivat kohtuulliselle tasolle ja sekä yläkouluun että lukioihin tuli uudet opetussuunnitelmat, jotka pistivät oppikirjamarkkinat uusiksi. Oppikirjan tekijöille valokuvaajat mukaan lukien oli kysyntää ja monet filmillä hankalasti toteuttavat kuvauskohteet sujuivat digillä lähes leikiten. Laitteistoni Vähänkin ammattimaisen valokuvauksen perustyökalu on digitaalinen järjestelmäkamera. Merkillä ja pikseleiden lukumäärällä ei ole niin suurta merkitystä, kunhan kamerassa on järkevästi toimivat valotuksen ja etäisyyden käsisäädöt. Kaikista minuun eteeni viime vuosina tulleista järkkäreistä ja SLR-like kameroista tällaiset ovat löytyneet.

2 Itse olen kuvannut vuodesta 2003 alkaen Olympus E1 kameralla. Siinä on jopa nykyisiin pokkareihin verrattuna naurettavat vähäiset 5 miljoonaa pikseliä, mutta muuten se on ominaisuuksiltaan täysin kilpailukelpoinen järjestelmäkamera. Suurin tästäkin kamerasta saatava hyvälaatuiselle paperille painettu kuva on kuitenkin suunnilleen A4-kokoa, eli noin 20 cm x 27 cm, sanomalehtipainatuksessa vielä paljon suurempi. Yhtään myymääni kuvaa ei ole painettu lähellekään näin suuressa koossa. Objektiiveina minulla on perus-zoom 14-54mm (kinovastaavuus mm). Koska kuvaan paljon hyvin pieniä kohteita, 50mm:n makro ja siihen kaksinkertaistava telejatke mahdollistavat myös sellaisen lähikuvauksen, johon zoomilla ei yllä. Jokaisen fotarin aina aika ajoin yllättävän kamerakuumeen valtaamana ostin vuonna 2007 rinnalle Canonin täydenkoon kennolla varustetun ja 10 megapikselin kuvia tekevän mallin EOS 5D. Mitään todellista lisäarvoa oppikirjakuviini en hankinnallani saanut. Kokonaan toinen juttu on se, että suuremmalla kennolla ja kuvanvakaajalla varustettu Canon EOS 5D mahdollistaa vaikeissa valaistusolosuhteissa merkittävästi kohinattomampien ja tärähtämättömämpien kuvien ottamisen käsivaralta kuin mitä oli mahdollista Olympus E1:llä. Erilaisissa tapahtumakuvauksissa, joita niitäkin teen satunnaisesti eri lehtiin, tällä on todellista merkitystä. Sillä myös perustelen itselleni hankintaani, vaikka vuoden käytön jälkeen Canonini hankintahintaa ei sillä otetuilla kuvilla ole vielä edes kuoletettu. Tällä haluan korostaa sitä, että kameran ollessa työkalu kannattaa pariinkin kertaan harkita, ennen kuin vaihtaa sitä. Varsinkin kun vähänkin vanhemmista malleista ei vaihdossa saa käytännössä mitään hyvitystä. Puhdas harrastuskuvaus on sitten ihan eri juttu. Onhan nykyään vallalla käsitys, että jos harrastus ei vie kaikkea ylimääräistä aikaa ja rahaa, niin ei se mikään oikea harrastus olekaan. Pienten esineiden kuvauksessa, josta suurin osa myyntituloista koostuu, valaisukalustoni on erästä ammattikuvaajaa lainatakseni säälittävän ja naurettavan rajamailla. Siihen kuuluu nimittäin kolme Philipsin teholtaan säädettävää kirkasvalolamppua, jotka olen hankkinut kirpputoreilta. Niillä ja erilaisilla heijastimilla ja varjostimilla saan tasaisen valaistukseen, mikä on yleensä tarkoituksenmukaisin, kun kohteen yksityiskohtien pitää erottua selkeästi. Työskentelytapani Oppikirjojen kuvat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Yleisluonteiset kuvituskuvat, kuten aurinkoinen järvimaisema kesällä ja tekstiin liittyvät täsmäkuvat, kuten vaikka sähköparistojen rinnankytkentä eri tehoisilla lampuilla. Ensin mainittuja on kuvatoimistot pullollaan, jälkimmäisiä ei ole saatavilla. Minä kuvaan jälkimmäisiä. Tyypillinen toimeksianto oppikirjankuvituksessa on sellainen, että saan kustannustoimittajalta listan kirjantekijöiden ideoimista kuvauskohteista. Väliin ohjeet ovat tarkempia, kuten Kuva lamppujen rinnankytkennästä, jossa näkyy piirissä kulkevan virran ja jännitteen mittaus, väliin epämääräisempiä: Ota kuva, jossa jousi tekee työtä. Jälkimmäisen tyyppiset toimeksiannot ovat monesti työläitä mutta mieluisia, koska niissä saan käyttää mielikuvitusta ja hyödyntää sekä opettajan että fyysikon puolta itsessäni. Kuvan fysikaalisesta ilmiöstä on oltava mahdollisimman yksinkertainen, ilmiön on näyttävä

3 siinä selkeästi ja oikein. Nämä vaatimukset johtavat siihen, että hankalasti kuvattava kohde joudutaan rakentamaan useasta eri kuvasta. Kuvia yhdisteltäessä on ehdottomaan tärkeää, että lopputulos on rakennettu siten, että se on fysikaalisesti oikein. Tässä on minun kilpailuvalttini oppikirjan kuvittajana. Normaalisti valokuvaustilanteessa paikalla pitää olla kirjan tekijöistä ainakin yksi, kustannustoimittaja ja valokuvaaja. Koska minulla entisenä fysiikan opettajana on sekä aineen tieteellinen että pedagoginen tuntemus, voin valokuvaajan roolissa hoitaa yksin koko kolmen ihmisen projektin. Syntynyt kustannussäästö on melkoinen ja pienen osan siitä voin jopa liittää laskuun mukaan. Fysiikan oppikirjojen asiantuntijakuvitus on niin kapea ja epävarma sektori, etten siis voinut pelkästään sen varaan laskea pidemmän päälle elantoani. Olin kuitenkin kehitellyt tiettyjä henkiinjäämisstrategioita niukkojen aikojen varalle. Ensimmäinen on menojen karsiminen. Minulla on pieni studio pihallani saunarakennuksessa. Kun kuvauskohteeni yleensä ovat kooltaan kissaa pienempiä, niin sen vaatimattomat tilat riittävät minulle hyvin. Kiinteistökustannukset ansiotyössäni ovat olemattomat, samoin matkustuskustannukset. Toinen johtotähti on kuvan ja sanan liitto. Kirjoittelen eri medioihin pieniä artikkeleita, joissa punaisena lankana yleensä on kansantajuinen fysiikka. Kun artikkeliin on valmis kuvitus, niin toimitussihteerit ovat huomattavasti hanakampia käymään syöttiin kiinni verrattuna siihen, että heidän pitäisi itse hankkia juttuun sopiva kuvitus. Nykyinen tilanteeni Kun markkinatilanne oppikirjankuvitusalalla tuntui pysyvän suotuisana, niin tein vuonna 2006 rohkealta tuntuvan henkilökohtaisen ratkaisun. Sanoin itseni irti lukion lehtorin virasta siinä iässä, jossa yleensä on turha enää lähetellä työpaikkahakemuksia ja jäin vapaaksi valokuvaajaksi. Päätöksen tekoa edesauttoi se, että olin työn ohella suorittanut valokuvaajan ammattitutkinnon ja sitten vielä erikoisammattitutkinnon. Tutkinto sinänsä ei tuonut uusia töitä, mutta antoi uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että virkamiehen säännöllisen palkkaan tottuneena eläminen valokuvaustuloilla osoittautui haastavaksi. Vaikka leivän päälle ohuelti voitakin toivat erilaiset kirjalliset työt (tämä muiden mukana), valokuvauksen opetus ja aiemman ammatin tuoma tilastollinen atk-osaaminen, niin palasin takaisin, tosin ihan uuteen palkkatyöhön parin vuoden yrittäjyyden jälkeen. Ammattimaiseksi valokuvaajaksi ryhtyminen oli kuitenkin se askelma, jonka varaan uskalsin jättää turvallisen mutta ahdistavaksi käyneen elämäni. Vaikka se ei osoittautunutkaan täysin pitäväksi, niin sille astumisen jälkeen paluuta ei ollut ja pian huomasin, että muitakin mahdollisuuksia on. Jokaisen on tietysti löydettävä elämässään oma tiensä. Vaikka minun tarinani ei mikään menestystarina olekaan, niin se osittaa yhden tavan, miten valokuvaharrastus on johtanut elämässä yhden askeleen eteenpäin. Kokonaan toinen juttu on se, onko uusi askelma ylempänä vai alempana kuin edellinen.

4 Silmät kannattaa pitää auki ja kamera mukana kaikkialla. Lentokoneessa jälkiruuaksi tarjotun Neekerin pusun (kuva on niin vanha, että sitä nimeä käytettiin vielä silloin) sisus on pursunut kuoresta ulos alipaineen johdosta. Kuvaa käytettiin oppikirjassa ilmanpainetta käsittelevässä luvussa. Perusleipää. Kuvan aihe on annettu ja se pitää kuvata niin, että sisältö, tässä tapauksessa rinnan kytkennän sähköiset mittaukset, on mahdollisemman selkeästi esillä. Kuva, jossa jousi tekee työtä Tällainen aihe antaa jo vähän enemmän mahdollisuutta omiin ratkaisuihin. Hiirenloukku kuvattu itse ja hiirulainen napattu kuvapankista.

5 Kuvantarve voi koskea sekä helpolta että vaikealta näyttäviä kuvakohteita. Näistä haarukkakuva valmistui 10 minuutissa, kun kuvausrekvisiitta oli käden ulottuvilla ja temppu monta kertaa oppitunneilla harjoiteltu. Sopivan johdonpätkän etsimiseen, leikkaamiseen ja kuorimiseen meni sen sijaan yli tunti, kun sopivaa johtoa ja työvälineitä ei tahtonut löytyä. Ostajalle kuvan tekemiseen liittyviä ongelmia on yleensä turha selitellä. Hän maksaa tuotteesta, ei selityksistä. Omatkin arkistokuvat kannattaa hakusanoittaa. Tämä ajat sitten otettu kuva ja unhoon jäänyt löytyi oppikirjan kuvitukseksi valon sirontaa käsittelevään kohtaan. Olin hoksannut laittaa senkin ilmeisempien hakusanojen joukkoon.

6 Valokuvaajan lapsilla ja lastenlapsilla on kyseenalainen kunnia toimia vakituisina malleina. Perinteisistä kasvatusmenetelmistä: kiristys, uhkailu ja lahjonta viimeksi mainittu on osoittautunut tehokkaimmaksi. Ala-koulun fysiikan oppikirjaan tuleva kuva vaati tietysti oikean ikäisen mallin. Yksinkertainenkin kuva saattaa vaatia paljon vaivaa ja suunnittelua kuin mitä lopputuloksesta voisi päätellä. Tässä kuvaaja sai tehtäväksi havainnollistaa, miten mehupisara käyttäytyy tiputettaessa se veteen. Kuva on yhdistetty kolmesta eri tapahtuman vaiheesta.

7 Paikka ja varusteet, joilla suurin osa kirjankuvituskuvista on tehty, ei ole prameudella pilattu. Kuvausassistenttikin on näköjään päättänyt ottaa päivänokoset. Jotta ilmiö saataisiin selkeästi näkyviin ja kuvasta visuaalisesti miellyttävä, se on usein helpompi tehdä ainakin osittain kuvankäsittelyllä vähän parannellen. Oppikirjakuvituksessa on tällöin oltava hyvin tarkkana, että mitään fysikaalisesti mahdotonta ei tule mukaan. Luonnoskuvat todellisesta ilmiöstä auttavat.