OSTROBOTNIA. To London and back. Nuevo Cine Latinoamericano. Rikottujen ikkunoiden yhteiskunta. Flygmarknadens lilla revolution. Bottalta Brysseliin

Transkriptio

1 OSTROBOTNIA To London and back Nuevo Cine Latinoamericano Rikottujen ikkunoiden yhteiskunta Flygmarknadens lilla revolution Bottalta Brysseliin HELSINKI_HELSINGFORS 2 / 2004

2

3 OSTROBOTNIA HELSINKI_HELSINGFORS 2 / 2004 Sisällys Pääkirjoitus To London and back Flygmarknadens lilla revolution Nuevo Cine Latinoamericano Ruraalilegendoja Bottalta Brysseliin Rikottujen ikkunoiden yhteiskunta Seurakunta kulissien takana Buddhaa lomittamassa Pelastakaa sotamies Korteniemi osa II Akateeminen ambitio ja sen soveltaminen Päätoimittajat - Chefredaktörer J ENNIINA Y LÖNEN jenniina.ylonen@helsinki.fi J ARI K ERÄNEN jari.keranen@hut.fi Kansikuva - Omslagsbild Graafinen suunnittelu - Grafisk design Julkaisija - Utgivare M ARTIN S TARA martin.stara@hanken.fi A LEXANDRE A NDRÉ alexandre.andre@helsinki.fi P OHJALAINEN VALTUUSKUNTA Töölönkatu 3 A Helsinki Ostrobotnia on kolmen pohjalaisen osakunnan yhteinen neljä kertaa vuodessa ilmestyvä jäsenjulkaisu. ILMOITUSHINNAT: 1/1 sivu 700 eur 1/2 sivu 350 eur 1/3 sivu 170 eur PAINO: Fram, Vaasa PAINOS: n. 950 ISSN:

4 Pääkirjoitus J ENNIINA Y LÖNEN Piiri pyörii - suuri vai pieni? On kesä, osakunta lomailee ja opiskelijat ovat sulkeneet oppikirjansa. Lempeään ja sietämättömän keveään vuodenaikaan ei sopine puhua tympeistä, poliittisista ja itsetutkiskelua vaativista aiheista. Älkää peljätkö, jätän eurovaalipropagandan sivuun, EU:hunkin viittaan vain lopussa. Haluan tässä muistuttaa siitä, että kauniin kesän jälkeen koittaa kerran suloinen syksy - ajanjakso, joka on monesta syystä merkittävä osakuntajäsenistön kannalta. Joka vuonna osakunnassa joudutaan miettimään, kuinka uudet ihmiset löytäisivät tiensä osakunnalle. Valmista menestysreseptiä ei ole, mutta auttaa, jos osakuntaa markkinoimassa ovat oikeanhenkiset ihmiset, jotka kertovat oikeita asioita. Jokaisella on kerrottavanaan oma osakuntatarinansa; miten päädyin ja miksi jäin. Mainstream- osakuntalainen korostaa etuuksia, kuten asuntoa ja Bottan lounasta. Ja miksipä ei, mutta kun paljon muutakin meillä olisi tarjottavanamme. Osakuntagheton keskuksessa ja Manalassa ruokaillessa; juuri niissä paikoissa, joissa rivijäsen mellevimmät osakuntaetunsa hyödyntää, tulee kuulleeksi toisinaan varsin ikäviä syytöksiä kolmoskerroksen toiminnasta. Osakuntaa epäillään konservatiiviseksi sisäpiiriksi, joka järjestää omalle porukalleen kivoja bileitä. Siitä on vain hetki aikaa, kun lounasta nauttiva opiskelijapoika A neuvoi kanssaruokailija opiskelijapoika B:tä aktivoitumaan osakunnassa, jotta hän pääsisi ohittelemaan asuntojonossa. B remahti nauramaan, koska ehdotus kuulosti hänen korviinsa täysin absurdilta. Jäsenyys oli B:lle välttämätön paha, jolla sai vastineeksi kolmen ruokalajin aterian; osakunta itsessään häntä ei houkutellut. Opiskelija B ei lounaalla osakuntakielteisyyttään tarkasti eritellyt, voimme kuitenkin arvailla asennoitumisen alkuperää. Saanen paljastaa totuuden, joka on yhtä armoton meitä kaikkia kohtaan: osakunta, joka näyttäytyy pienen piirin herrakerhona, sulkee ulos paljon lupaavaa potentiaalia. Tarkoitan potentiaalilla ihmisiä, joille osakunta tarjoaa toisen kodin, vaikka vain hetken ajan. Vastapalvelukseksi saamme talomme täyteen kirjavaa väkeä, josta joku, joka oli vain ohikulkumatkalla, saattaakin jäädä. Osakunnan pitää olla lisäksi avoin myös niille, jotka eivät välttämättä jaksa tai halua olla mukana aktiivisesti. Meidän tulee viestittää muille, että meille saa tulla vaikka vaan pyörähtämään. Värvätä saa, mutta sievästi, ei nakkikone ladattuna. Pieni vertaus laajentuvaan Eurooppaan: siinä missä EU:n parlamentin toiminta tulee olla transparenttia, avointa, eikä herrojen päätöksentekoa saunan lauteilla, täytyy myös osakunnan pitää melua toimistaan ja tavoitteistaan ja mainostaa meitä ulospäin suuntautuvana sakkina. Eikä siis niin, että hallitussalkut jaetaan sisäpiirin kesken, vaikka sitten Brysselin kattohuoneiston sijaan Töölönkadun kellarikerroksessa. Kynnys osakunnalle ei nouse korkealle, ja portaitakin on vain kolmanteen kerrokseen. Eri asia on se, miten uusi tulokas otetaan vastaan. Puhutellaanko, huomataanko ollenkaan. Miettikää sitä, tämän kesän ajan. Korjatkaa mahdolliset asennevammat ja valmistautukaa kohtaamaan syksyn uudet jäsenemme entistä aurinkoisemmalla habituksella. Se pyörii, sittenkin! 04

5 To London and back M IINA P ELTOLA Aikana, jolloin Ryan Air ei ollut vielä joka halpismatkustajan ykkössuosikki, minä istun koneessa ja lennän komeasti suoraan Heathrown kentälle ja suuntaan metrolla kohti Lontoon sydäntä. Taas on aika palauttaa mieleen brittien ihanuus ja kamaluus. En halua joutua japanilaisten kuvattavaksi Big Benin edessä tai odottaa tuntikausia vartijan vaihtumista Buckinghamin palatsin edessä. Ei kiitos. Minä haluan olla ja elää, mennä lempipaikkoihini, nuuhkia Lontoon hajuja, katsella kiireisiä ihmisiä ja hermostua roskien määrästä suurkaupungissa. Suuntaan kulkuni kohti Tower Bridgeä. Pakko myöntää. Pidän siitä, vaikka se onkin turistinähtävyys. Thames virtaa niin kuin ennenkin, vesi näyttää vähemmän siniseltä kuin viimeksi ja horisontissa häämöttävät Canada Wharfin pilvenpiirtäjät. Ennusteiden mukaan terroristien piti iskeä niihin, hmm, pystyssä ovat kuitenkin vielä. Sitten metrolla koko kaupungin hulinan läpi kohti nuorten suosimaa kaupunginosaa, Camden Townia. Kun selvittää tiensä alkuhässäköiden ohi ja pääsee markettialueelle, olo on kuin paikallisena konsanaan. Ilmassa toki tuoksuu paljon muukin kuin pelkkä paistettu maissi tai erimaalaiset ruuat, mutta kun pitää käsilaukustaan kiinni ja ostaa vain sellaista tavaraa, joka on laillista, niin kaikki on hyvin. Yö Camdenissa kuulostaa epämiellyttävältä ja jatkan matkaani. Kipuan doubledeckeriin ilman ilonhihkaisuja kahdesta kerroksesta, vaikka yläkerrassa kieltämättä mukavat näkymät onkin, ja suuntaan kohti St. Paulin katedraalia. Kaiken kiireen keskellä on rauhoittavaa kivuta 1600-ja 1700-luvun vaihteessa rakennettuun massiiviiseen ja kauniiseen katedraaliin, joka on ollut kaupungin symbolina jo satoja vuosia. Ilta alkaa laskeutua kaupunkiin ja haluan mennä perusenglantilaiseen pubiin, vaikka nykyaikaisia discotyyppisiäkin löytyy kaupungista vaikka millä mitalla. Suuntaan kohti hämyisää Rotherhithen kaupunginosaa ja yhtä Lontoon vanhimmista pubeista, Mayfloweria. Tilaan tuopillisen ja huokaan: London, ja mietin pari päällimmäistä asiaa briteistä ja heidän saarivaltiostaan. Kuumavesipullot ovat minulle brittiläinen mysteeri. Vanhanaikaistako? Ehkäpä, mutta jäätävä tuuli porautuu kohtuullisen kylmästi yksinkertaisten ikkunoitten läpi ja kun tähän ynnää sen, että pattereita ei pidetä päällä kuin päiväsaikaan, kuumavesipullot ovat todella tarpeen. Aina hanastakaan ei tule kuin tulikuumaa tai jääkylmää ja hanat ovat erilliset. Jos haluat lämmintä vettä, siinähän sitä sitten sekoittelee! Kuumavesipullo täyteen höyryävää vettä ja Nalle Puh kainaloon. Onneksi britit ovat sen verran kekseliäitä, että enää aikuisena ei tarvitse hävetä erilaisten kuumavesipulloolioiden kanssa vaan seuralaiseksi voi hankkia sähköllä lämpiävän patjan tai sähköpeiton! Ruoka tuntuu olevan brittiläisille suuri asia, ovathan he yksi maailman lihavimmista kansoista. Lehdet ja media ihmettelevät syitä lihavuuteen ja sydänsairauksiin. Daily Newsistä löytyy joka viikko uusi dieettiohje. Tällä viikolla voisi koettaa syödä vain kanaa, ehkä ensi viikolla suositellaan mikroaterioita kasvisten kera. Ruoat ovat briteillä aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Kouluruuaksi kelpaa pieni 05

6 perunalastupussi, suklaapatukka ja Coca-cola. Jos on dieetillä, aina löytyy low fat -vaihtoehto. Jos ei jaksa kantaa kouluun omaa lunch boxia, voi ruokalasta toki ostaa ruokaa. Vaihtoehtoja kyllä löytyy: cheese cake, hamburger, chips. Lisäksi paikalliset fish&chips -paikat pursuavat tulevaa liikalihavaa sukupolvea posket pullollaan rasvaisia perinneruokia. Iltapäivällä kotiintultuaan on tapana ottaa leivos tai keksi, ei tietenkään itse tehty, säilyvyyden takaavat monet lisäaineet. Ainahan yksi leivos nyt vuoden, pari kaapissa säilyy! Kiire iskee iltaruuan aikana, pakastimesta mikroruoka, plim, ja valmis ateria on edessä. Lisäksi päivään kuuluu tietenkin englantilainen tee, Could I have a cup of tea, please? College on lukio, jonne haetaan GCSE:n tulosten perusteella (General Certificate of Secondary Education). Uskomattoman saamatonta opiskelua. Koulupäivät yhdeksästä puoliviiteen ilman välitunteja, ainoastaan lounastauko sallitaan. Läksyjä ei tule kuin keskimäärin kerran viikossa, täytyyhän nuorten ehtiä käydä myös töissä. Jos oppilas käy hankalaksi, opettaja ottaa kotiin yhteyttä. Hmm. Soittikos oma opettajani lukiossa kotiin, jos en osannut ruotsin epäsäännöllisiä verbejä? College kestää yleensä kaksi vuotta. Ensimmäisenä vuonna valitaan noin 4 ainetta, toisena vuonna yksi lisää. A-levelit (eli AS-level ja A2-level) tehtyään on valmistunut. Pakollisia aineita ei ole, valitse vaikka kotitalous, tietotekniikka, media ja business studies ja kas vain - tutkinto on sama kuin Suomessa, ainakin brittien mielestä! Ehkä on kuitenkin turha olettaa brittien yleissivistyksen olevan päätähuimaavan korkea. Sorry, I'm afraid that there aren't any polar bears in Finland. Britanniassa juodaan paljon, mutta jokailtainen pubikäynti ei tarkoita sitä, että vielä puolineljältä seistään grillijonossa tyhjä kossupullo takataskussa. Oluet voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: lager, ale, bitter sekä tummat ja paksut stoutit ja porterit. Kaikkia kannattaa maistaa, Ale-olut on selvästi englantilaisin. Sää tuntuu olevan briteille lempipuheenaihe. Vai kuuluuko tämäkin siihen pakolliseen keskustelukategoriaan; pakko kysyä "How are you?" ja pakko vastata "I'm fine", vaikka olisi jalka poikki tai maailman huonoin päivä. Ehei, siitä puhutaan, mitä tapahtuu. Jos aamulla on helle, ja illalla ei sumun ja sateen takia näe eteensä, pitäähän sitä puida! Ala-asteella opetetut sääfraasit kannattaa siis muistaa. Kannattaa myös painaa mieleensä, että varsinkin eteläenglantilaisille "white thing on the ground" on lunta ja jos lunta tulee enemmän kuin sentti tai kaksi, koko maa on sekaisin. Joskus koulut suljetaan, teillä ei saa ajaa ja jos mittari näyttää vähänkin miinusta, hätä on suuri. Oh dear, come and see Finland! Kiitos siis Ryan Airin. Nyt voin käydä kaupungissa, joka jätti jäljen sydämeeni, yhä useammin. Näpyttelen visanumerot nettiin ja taas saan suunnata kohti iltapäiväteen maata. Maata, joka on kuuluisa historiastaan, maaseudustaan, kuninkaallisistaan, jalkapallosta, The Beatlesista ja monesta, monesta muusta asiasta. Nyrpistän nenääni Helsingin sadesäälle ja suuntaan kohti sateen ja sumun luvattua maata. London, here I come! Pubit ovat briteille henki ja elämä. Pubit ovat paitsi suojia ainaisilta sateilta myös viihtyisiä olohuoneita, joihin pitkän työpäivän jälkeen miehet istahtavat oluen ääreen, katsovat englantilaista jalkapalloa tai krikettiä ja puhuvat niitä näitä. 06

7

8 Flygmarknadens lilla revolution M ARTIN Halpalentoyhtiö Flying Finn lensi ensimmäisen lentonsa maaliskuun 16. päivänä Lennot päättyivät vuotta myöhemmin, tammikuussa HS Frukta inte revolutionen är inte över, revolutionens första offer var bara revolutionären själv. Flygmarknadens omstrukturering har äntligen nått Finland men länge fick vi också vänta på den. På 1980-talet inleddes avregleringen av den europeiska flygmarknaden, vilket kort och gott möjliggjorde konkurrens och därigenom lägre priser. Under det gångna året har fyra nya flygbolag landat i Finland för att utmana de traditionella SAS och Finnair. Även om Flying finn tvingades sätta lapp på luckan rätt snabbt så hann dom i alla fall visa ett och annat intressant om den finska flygmarknaden. Det finns inte alltför mycket utrymme på marknaden, dvs. vi är vana att åka tåg på inrikesresor och ju snabbare tågen blir desto sämre alternativ blir flyget. Men ifall priset sjunker givet att korspriselasticiteten mellan flyg och tåg är hög, då blir melodin en annan. Finland är ett utvecklingsland när det gäller flygmarknaden och flygbolagen. I England har lågprisbolagen tagit över en tredjedel av kakan, i Finland är marknadsandelen endast ett par procent. Men trots denna lilla andel har lågprisbolagens inträde på marknaden tvingat Finnair att se över sin prissättning. Flying Finn visade under sitt år på marknaden att det nog finns utrymme för en utmanare på inrikesmarknaden, bara priset sänks. På utrikesmarknaden är den hårdaste konkurrensen på de rutter som lågprisbolagen opererar. Frågan kommer ofta upp ifall det är sunt att sälja flygbiljetter för omkring 20 euro till Stockholm? Det är inte det lägsta priset som avgör utan medelpriset; en biljett på samma flyg kan även kosta flera hundra euro. De stora prisskillnaderna mellan flygstolarna är igen ett exempel av att bolagen blivit skickliga på sk. prisdiskriminering. Som fet affärsman betalar du mer än en stackars studerande eftersom statistiken säger att du bokar din biljett en till två veckor på förhand och så är din plånbok rätt fet. Genom att studeranden flyger för 20 euro och affärsmannen för 220 så får vi ett betydligt högre medelpris. Medelpriset hos lågprisbolagen är utan tvekan lägre, men så är även kostnaderna en bråkdel av de traditionella bolagens kostnader. Visserligen börjar det bli svårt att kategoriskt säga vilka bolag som är lågpris och vilka är traditionella, eftersom bland annat SAS grundat ett helt eget lågprisbolag Blue1 (tidigare Air Botnia). Bolaget Germanwings är igen Lufthansas lågprisbolag. Ryanair är egentligen det enda bolaget i Finland som kan kallas för ett lågpris bolag. Några karakteristiska är bland annat att bolagen flyger endast ett par rutter: de mest lönsamma. Minimal service, kunden bokar sin biljett via nätet och får endast en elektroniskbiljett. Lågprisbolagen hör inte till de stora bokningsnätverken som exempelvis Amadeus, vilka tar en liten summa för bokningen. Den största inbesparingen gör bolagen genom att använda endast lätt trafikerade sekundära flygfält och genom att utlokalisera bagagehanteringen och underhållet. Genom att använda små flygfält hinner även flygplanen flyga i genomsnitt en tur mer om dagen än traditionella bolag. Samtidigt sätter en tätare tidta- 08

9 Maria bell större press på piloterna, av just denna orsak har EU-kommissionen fått i uppdrag att granska ifall lågprisbolagens piloter bryter mot säkerhetsföreskrifterna och genomför lite snabbare landningar. Lågprisbolagens marknadsföring går långt ut på att skylta med låga priser, vilket får många resenärer att bli misstänksamma. Vi har varit så vana med den luddiga Amadeus-typen av prissättningen, priser som varierar beroende på om du flyger en timme tidigare eller senare etc. SAS och Finnair har under senare tid försökt arbeta för att göra sin prissättning mer transparent, så att resenären skall få en uppfattning om vad det är han eller hon betalar för. SAS har lyckats i något avseende med detta, medan Finnairs misslyckade försök fick mest uppmärksamhet av konsumentombudsmannen. Framtiden är osäker för flygmarknaden som under många år varit väldigt olönsam, vi kommer alla ihåg ett bolag som hette Sabena. Enligt vissa analytiker kunde man på långsikt endast ha tre stycken stora flygbolag kvar på den europeiska marknaden samt en hel hög med mindre lågpris-bolag. Vilket kunde innebära att Finnair inte finns kvar om tio år och vem ska då skeppa alla flygrädda och brand-lojala pensionärer ner till Gran Canaria? Finnair och SAS kan tillsvidare känna sig säkra på så sätt att de riktar sig inte till samma kundsegment som lågprisbolagen. Sammanslagningar av bolag är inte alltid möjliga på grund av det lilla antalet bolag och de alltmer enhetliga konkurrenslagarna inom EU kan hindra bolag att gå samman. Betydelsen av samarbetet inom allianserna (t.ex. OneWorld) kommer utan tvekan att öka som vapen att slå tillbaka mot de allianslösa lågprisbolagen. Lågprisbolagen har redan sänkt priserna på flygbiljetter i Finland, vilket är ett fantastiskt exempel på hur en ökad konkurrens vanligtvis medför en lägre prisnivå. Trots all hysteri kring de låga priserna så gäller det att vara på sin vakt, man vet aldrig när piloten ersätts med en dresserad apa som har betydligt lägre lönekrav. 09

10 J ENNIINA Y LÖNEN valokuvat: M ARTIN S TARA Elokuvataidetta Tyynen valtameren takaa Alfonso Cuaronin eroottissävyinen, kevyesti yhteiskuntapoliittinen roadmovie Ja äitiäs kanssa, (Y tu mamá también) vyöryi suomalaisille valkokankaille Tätä ennen latinalaisamerikkalainen elokuva oli kerännyt laajat elokuvayleisöt vuonna 2000 meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun kiitetyn "Amores perros" myötä. Muutoin eksoottisen maanosan elokuvakulttuuri on jäänyt Suomessa lähestulkoon täydelliseen pimentoon. Jokunen aiheesta kiinnostunut saattaa ehkä pystyä luettelemaan muutaman eteläamerikkalaisen nimen Rakkautta ja Anarkiaa - filmifestivaaleilta, ja todella fakkiutunut ylpeilee löytäneensä helmiä Kino Engelin tai Bio Cityn ohjelmistosta. Latinalainen Amerikka on elokuvakulttuurisesti suomalaiselle keskivertoelokuvakävijälle yhä täysin valloittamaton manner. Sarkastista kyllä, Latinalainen Amerikka on ollut elokuvien suhteen koko historiansa melkoisen tuottelias, ja kaiken lisäksi kiinnostava ja omaleimainen. Tästäkään huolimatta ei laadukasta materiaalia ole päätynyt skandinaavisiin elokuvateattereihin. Kuvio on kaikille tuttu: jenkit hallitsevat elokuvakenttää ja vyöryvät valtavalla markkinointikoneistollaan köyhemmän veljensä yli. Tyhjänpäiväisten b-luokan komedioiden ja taiteellisesti aliarvoisten maailmanpelastustoimintaelokuvien virta on loputon, mutta Suomi ei tunne esimerkiksi uuden brasilialaisen elokuvan isää Nelson Pereira dos Santosia, militaristihallinnon ikeessä kärsineen Argentiinan tuntoja peilannutta Fernando Birriä tai Santiago Alvarezia, kuubalaista dokumenttielokuvan taituria. Neokolonialismin varjossa Hollywoodin liukuhihnatuotanto muodosti vielä 1900-luvun puolivälissä ylitsepääsemättömän esteen latinalaisamerikkalaisen elokuvan läpimurrolle. Eteläisellä mantereella ei ollut resursseja eikä ammattitaitoa kilpailla dominanttia pohjoista veljeään vastaan. Värikäs historia kansallisella elokuvalla kuitenkin oli takanaan. Latinalaisamerikkalaisen elokuvan nousu kulkee voimakkaasti käsikkäin koko mantereenlaajuisen, Pohjois-Amerikkaan kohdistetun kulttuurikritiikin kanssa. Elokuvan tekemisen kehittäminen nähtiin Etelä- Amerikassa yhteisenä projektina, jonka tähdellisin päämäärä oli irrottautua neokolonialismin otteesta. Tarkoituksena oli vahvistaa kansallista ja mantereen yhteistä identiteettiä ja kulttuurisia ominaispiirteitä, ja saavuttaa toivottu henkinen itsenäistyminen. Hollywood edusti latinalaisessa Amerikassa paheksuttua kulttuuriimperialismia massafilmeineen, joille haluttiin tarjota omaleimainen vastine. Latinalaisamerikkalaisen elokuvan taustalla oli usein vasemmistolaisia ja jopa revolutionäärisiä voimia; ryhmittymien taka-ajatuksena oli käyttää elokuvaa välineenä liikuttaa ihmisiä ja yhteiskuntaa muutokseen, jopa vallankumoukseen. 60-luvulla ympäri Etelä-Amerikkaa syntyi yhtä aikaa tyylillisesti yhteneviä yritelmiä, voidaan 10

11 osittain puhua jopa uuden Latinalaisen Amerikan elokuvan liikkeestä. Latinalainen tapa tehdä elokuvaa upposi eurooppalaisiin syvälle. Etelä-amerikkalaista elokuvaa onkin pidetty Euroopassa pitkään maailmanelokuvan "taiteellisena ja poliittisena omatuntona". Uusvanha ilmaisukanava Kuten muutkin ismit ja liikehdinnät historiankirjoituksessa, myös uusi Latinalaisen Amerikan elokuva, "Nuevo Cine Latinoamericano" on jälkikäteen lanseerattu käsite. Uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan kukoistuskaudella ( ) Euroopassa "LAM"-elokuvaa tarkasteltiin puhtaasti homogeenisena tuotteena. Kyseessä ei ollut suinkaan piirteiltään ja kronologialtaan yhtenäinen suuntaus, vaan elokuva varioi laajalla skaalalla aina aikakauden, maan ja elokuvantekijän mukaan. Tilausta yhteiskunnalliselle keskustelulle oli syntynyt kaikkialla Etelä-Amerikassa, mikä oli johtanut uusien ilmaisumuotojen etsimiseen. Suosituksi foorumiksi tuli elokuva, jota latinalaisamerikkalaisittain on tähän päivään asti leimannut kantaaottavuus. Nousukaudellaan latinalaisamerikkalainen elokuva oli voimakkaasti poliittisesti värittynyt. Elokuvaa ryhdyttiin kehittämään kuitenkin myös arkisempiin tarpeisiin. Yleisö oli kyllästynyt vanhoihin lajityyppeihin, kuten brasilialaiseen kermakakkukomediaan, "chanchadaan". Kyllästyminen näkyi elokuvateatterien laskeneissa käyntimäärissä. Tuottajat ymmärsivät, että elokuvan oli uudistuttava. Uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan nousua vauhditti myös samanaikainen kirjallisuusbuumi. Koko maailman huomio kääntyi hetkellisesti toiselle puolelle Meksikonlahtea, kun chileläinen Gabriela Mistral voitti ensimmäisenä latinalaisamerikkalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna Kirjan ja elokuvan lisäksi nosteessa olivat teatterit, erityisesti Chilessä ja Brasiliassa. Elokuvan uutta arvonnousua peilasi myös alan siirtyminen yliopistoihin. On huomattava kuitenkin, että elokuva ei ollut mikään uusi teollisuus latinalaisessa Amerikassa. Elokuvien massatuotanto käynnistyi eteläisen Amerikan mantereella vain muutama kuukausi Lumiére - veljesten luotsaaman kantaesityksen jälkeen Pariisissa vuosituhannen vaihteessa. Esimerkiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa Brasilia tuotti 100 elokuvaa vuodessa, mikä peittoaa monet nykypäivänkin tuotantoluvut latinalaisessa Amerikassa. Neorealismin ihanne Voimistunut kansallisylpeys kuvastui latinalaisamerikkalaisten elokuvatekijöiden tematiikassa ja kuvakielessä. Uhmakas periaate oli luoda jotain täysin erilaista jenkkiläiseen lajitoveriinsa nähden. Ohjaajat hakivat esikuvansa toisen maailmansodan runtelemasta Euroopasta. Tärkeä innoittaja oli italialainen neorealismi, joka oli syntynyt fasismin vastaliikkeen sivutuotteena. Neorealistisen ajattelutavan mukaan elokuvan täytyi kertoa yleisölleen totuus eikä se saanut kaunistella sitä millään tavalla. Ensimmäisenä neorealistisena pidettynä elokuvana, Roberto Rosselinin "Rooma - avoin kaupunki" kuvattiin Italian pääkaupungin aidoilla raunioilla, rooleissaan amatöörinäyttelijät. Myös "Cinéma Vérité", ranskalainen "totuuselokuva", vaikutti Latinalaisen Amerikan uuteen elokuvaan. Ranskalaisittain näyttelijät pyrkivät mahdollisimman totuudenmukaiseen, "anti-hollywood"- näyttelemiseen. Neorealistisen perinteen jalan-jälkiä on kulkenut myös länsinaapurimme Ingmar Bergman. 11

12 Latinoamerikkalaiset elokuvantekijät omaksuivat eurooppalaisilta maanläheisen tuotantotavan. Kun elokuvan tekeminen oli riisuttu kaikesta epäolennaisesta, käsikirjoittajat ja ohjaajat pystyivät tekemään välittömämpää yhteistyötä. Tämänlainen tapa tehdä elokuvaa ei edellyttänyt suuria resursseja, mikä petasi erinomaiset mahdollisuudet monelle köyhälle taiteilijalle. Usea uuden aallon latinoelokuva syntyi kaupungin laitamilla, kamera heiluen. Tuloksena oli autenttisempi, rohkeampi ja todellisempi kädenjälki kuin Hollywoodin massatuotantoelokuvissa. Etelä-amerikkalaisen uuden aallon, eritoten argentiinalaisissa tuotoksissa on piirteitä myös eurooppalaisesta "auteur"-elokuvasta. Tärkeä uuden latinoamerikkalaisen ominaispiirre on tavallinen kansa elokuvan valokeilassa. Totuusarvoa silmällä pitäen elokuvan todellisiksi tähdiksi haluttiin aito latinoamerikkalainen ihminen. Tätä lähestyttiin usein sosiaalipoliittisesta tai yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Latinalaisamerikkalaisen elokuvan tekemisen taustalla oli aina toive muuttaa sosiaalisia oloja. Monet ohjaajat olivat poliittisesti aktiivisia, ja elokuva oli heille tarvittava instrumentti näiden tavoitteiden saavuttamiseen. Pelkästä politiikasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan uuden elokuva-aallon tekijät peräänkuuluttivat myös taiteellista innovatiivisuutta. Uusi elokuvaliikehdintä ei kehittänyt pelkästään uusia sisällöllisiä tai muodollisia aspekteja, vaan myös tapoja tuottaa, vastaanottaa ja levittää elokuvaa. Birri ja argentiinalainen kipu Argentiinalainen elokuva kehittyi ensin sotilashallinnon ja sitten peronistisen kauden puristuksessa. Fernando Birriä tituleerataan usein uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan isäksi. Meriittiä 79-vuotiaalla veteraaniohjaajalla löytyykin: Birri perusti Santa Fe:n kaupunkiin ensimmäisen elokuvakoulun, mikä teki elokuvasta salonkikelpoisen oppialan. Poliittinen ja taloudellinen kriisi Peronin hallintokauden lopulla halvaannutti myös Argentiinan filmiteollisuuden. Hetkellisesti valtio perusti kansallisen elokuvainstituutin, minkä seurauksena ulkomaisten elokuvien tuonti maahan helpottui ja sensuuri hölleni. Uudet vapaamieliset olosuhteet poikivat saman tien myös kansainvälisen menestyksen: Leopolde Torre Nilsonin argentiinalaista poroporvaristoa kuvaava "La casa del angel". Uusi elokuvantekijöiden sukupolvi omistautui dokumenttielokuvalle, etunenässä Fernando Birri, jonka "Tire dié" mullisti dokumenttifilmin. Argentiinalaiset kuvasivat dokumenteissaan milloin mennyttä diktatuuria, köyhyyttä tai elintasokuilun lieveilmiöitä. Sotilasdiktatuuri jätti pitkäaikaiset jäljet argentiinalaiseen elokuvakulttuuriin. Monta vuosikymmentä meni, ennen kuin argentiinalainen elokuvalla oli muitakin funktioita ja päämääriä kuin yhteisen kivun työstäminen. Argentiinan tärkein anti uudelle latinalaisamerikkalaiselle elokuvalle on sen panos dokumentaarisen kerrontatyylin kehitykseen. Fernando E. Solanas ja espanjalaissyntyinen Octavio Getino loivat uutta "Cine Liberaciónia", vapautuksen elokuvaa, joka ei kumartanut ketään. Meksiko: valtio maksaa Meksikolaista elokuvaa on liikutellut koko olemassaolonsa ajan valtio. Järjestelmän apu ei kuitenkaan aina ole tarkoittanut menestystarinaa: viisikymmentäluvulla laatu ja määrä eivät kohdanneet millään tasolla, vaikka valtio tukikin 12

13 elokuvateollisuutta voimakkaasti. 60-luvulla oltiin jo onnekkaampia ja uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan kultakaudella Meksikossa tuotettiin kiinnostavia elokuvia, kuten Luis Buñuelin tabuja koettelevat teokset. Riitaisella 70-luvulla valtiolla oli varovaisen positiivinen vaikutus elokuvateollisuuteen, se nosti esiin mm. nuoria elokuvantekijöitä kuten Jorge Fonsin ja Arturo Ripsteinin. Epäilemättä yksi suurimpia lahjakkuuksia, Alberto Isaac, puolestaan koki hankaluuksia valtion tuotantokoneiston kanssa. Isaacin vakuuttava, mustavalkoinen "Cuertelazo" (1976) palaa dokumentaarisesti Meksikon vallankumouksen aikoihin. Jälleen uuden vuosikymmenen vaihteessa uudistuva meksikolainen elokuva koki kovia, kun koko teollisuus valtiollistettiin. Lisäksi Latinalaisen Amerikan elokuvantuottajien jättimaa Meksiko on joutunut elokuvahistoriansa aikana kamppailemaan muille maanosan maille tuntemattoman kilpailijan kanssa - television. Cinema Novo 60-luvulla kiintopiste oli uudessa brasilialaisessa elokuvassa, "Cinema Novossa". Brasilialainen elokuva otti mallia neorealistisesta tavasta soveltaa dokumenttikerronnan strategioita fiktioelokuvan muottiin. Koska oli tärkeätä päästä mahdollisimman lähelle totuutta, näyttelijöiksi valittiin amatöörejä, budjetti pidettiin matalana ja puitteet maanläheisinä. Cinema novon tekijät noudattivat Glauber Rochan "a camera in your hand and an idea in your head" - periaatetta. Kamera tuotiin aidoille kaduille ja kujille. Cannesin 1964 filmifestivaalien menestys oli Nelson Pereira dos Santosin "Vidas Secas" ja Glauber Rochan "Deus e o Diabo na Terra do Sol". Elokuvat edustivat uutta muotokieltä; niistä oli siivottu kaikki eksotiikkaa kosiskeleva materiaali, ja tilalla oli etnografisesti rehellinen kuvaus ja dokumentaarinen ote. Deus e o Diabo na Terra do Solissa on piirteitä niin tropikalismista kuin maagisesta realismista - elokuvassa leikittelevät kansanomaiset perinteet ja niiden muunnelmat, myytit, erilaiset fantasiat. Dos Santosin ja Rochan tapa kuvata poikkesi auteur-elokuvasta, joka kertoi totuuden toisella tavalla kuin latinalaisamerikkalaiset veljensä. Jälkimmäiset toivat keskiöön kansan sen kaikkine unelmineen, intohimoineen ja tarinoineen. Cinema Novon rinnalle syntyi 1949 São Pauloon ulkomaisilla lainavoimilla ratsastaneet Vera Cruzin studiot, jotka jäljittelivät Hollywoodin tähtikulttia studiojärjestelmineen. Nelson Pereira dos Santos kritisoi Vera Cruzin toiminnan periaatteita väittämällä, että niiden "laatuelokuva" oli "made for the rich by the rich". Studiot menivätkin viiden vuoden sisällä konkurssiin, koska ne olivat sivuuttaneet markkinointiohjelmassaan kotimaat täysin. Cinema Novoa ei voi olla mainitsematta ilman Glauber Rochaa - ja toisinpäin. 60-luvulla debytoineelle Rochalle oli ominaista se, että hän käytti minimaalista kuvausvälineistöä. Rocha on uuden brasilialaiselokuvan toisen aallon ruumiillistuma. Protestiksi militaristisen vallalle Rocha valitsi lähdön maanpakoon, jossa hän ohjasi mm. pitkän dokumenttielokuvan "Brasilian historian" (Historia do Brasil, 1973) oli brasilialaiselle elokuvalle onnenpotku, kun valtion omistama elokuvayhtiö Embrafilme perustettiin. Valtion tuki takasi turvallisen kasvualustan uusille ja vanhoille kyvyille. Embrafilmen rooli oli merkittävä myös 70- luvun lopun uudessa brasilialaiselokuvan nousussa, mikä teki Brasilian Latinalaisen Amerikan tärkeimmäksi elokuvamaaksi. Tällöin cinemanovolaisilta tuli paljon taiteellisesti, mutta myös poliittisesti rohkeaa materiaalia, kärkijoukoissa paistattelivat mm. Leon Hirszman ja Ruy Guerra. Brasilialaiseen elokuvaan ovat jättäneet jälkensä myös lukuisat maanpaossa olleet ohjaajat, esim. uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvaliikkeen liikkeellepannut voima, Argentiinan Fernando Birri. 13

14 Pienet suuret maat Uusi chileläinen elokuva sai alkunsa Chilen yliopiston elokuvaklubilla. Panoksensa uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan kehitykseen chileläiset antoivat järjestämällä kylpyläkaupunki Viña del Mariin tapaamiseen kaikille Latinalaisen Amerikan merkittävimmille elokuvantekijöille. Vuosittaiset Viña del Marin elokuvajuhlat tarjosivat elokuvantekijöille keskustelufoorumin ja oivallisen markkinointikanavan töilleen. 60-luvun lopun nimiä ovat mm. Raúl Ruiz (Tres tristes tigres) ja Miguel Littín (La tierra prometida), jotka toteuttivat rohkeita sosiaalisia ja taiteellisia kokeiluja. Maanpakolaisuus oli voimakas, jatkuva teema chileläisessä elokuvassa. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon se, että chileläinen elokuva sai kosketuspintaa myös Suomessa: Angelina Vásquez kuvasi maanpaossaan Suomessa elokuvat "Dos años en Finlandia" ja "Gracias a la vida". Uruguay vietti rauhaisaa, ulkomailta eristettyä hiljaiseloa vielä toisen maailmansodan loppuun. Maa joutui vähitellen sosiaaliseen ja poliittisen kriisiin, kun kansainvälinen kysyntä uruguaylaisesta villasta ja lihasta voimistui. Sosiaalinen paine vaikutti uruguaylaiseen kulttuurielämään, myös elokuvaan. Uruguaylainen Mario Handler löysi lyhytfilmiensä esikuvat ranskalaisesta Cinéma Véritésta. Handler loi dokumenttikerrontaan uusia tasoja ja tyylejä, ja hän on Uruguayn elokuvahistorian kantavia voimia. Käsityötaitoon luottivat kolumbialaiset Jorge Silva ja Marta Rodriguez, jotka tuottivat yhdessä haastavia etnografisia dokumentteja. Kuubalaisen elokuvan pääteemoja koko sen elinkaaren ajan ovat olleet maan historia ja yhteiskunnan alikehitys. Kuubalaiset filminikkarit lanseerasivat "epätäydellisen elokuvan" käsitteen. Tomás Gutiérrez Alea, vanavedessään tärkeä teoreetikko Julio Garcia Espinosa pitivät tärkeimpänä kokeilua ja elokuvanteon prosessia tyylitellyn lopputuloksen sijaan. 60-luvun lopulla kuubalainen elokuva saavutti huippukohtansa. Tuolloin päivän sana oli Santiago Alvarez, joka saavutti kansainvälistäkin huomiota Vietnamissa kuvatulla dokumentilla "Hanoi, 13. martes". Kuuban elokuvainstituutti ICAIC on ollut tärkeässä roolissa kuubalaisen elokuvan kehitystaipaleella. Kolumbian elokuvantekijöistä tunnetuimpia lienevät Carlos Alvarez sekä parivaljakko Marta Rodriguez ja Jorge Silva, joka on kunnostautunut intiaani-aiheisissa dokumenttielokuvissa. Lyhyitä ja keskipitkiä elokuvia on syntynyt erityisesti Latinalaisen Amerikan pienissä maissa. Aiheena on usein ollut vapaustaistelujen dokumentointi. El Salvadorilainen "Zona intertidal" asteli "La hora de los hornosin" (ks.seur.) jalanjäljillä, ja oli valtaisa menestys. Bolivialaisessa, kuin myös perulaisessa elokuvassa pääosassa ovat usein olleet Amazonien monimuotoiset intiaanikansat ja heidän ristiriitainen suhteensa riistäjään, valkoiseen isäntään. Kansojen edustajat näyttelivät usein elokuvassa pääosia. Jorge Sanjines lukeutuu kolumbialaisen Silvan kanssa ansiokkaimpiin alkuperäiskansojen ikuistajiin. Myös Venezuelassa on tuotettu jonkin verran lyhytfilmiä. Polttouunien aika "La hora de los hornos" (1968) teki täyskäännöksen aikaisemmasta latinalaisamerikkalaisesta elokuvasta. Argentiinalaiset Fernando Solanas ja Octavio Getino toivat kolmeosaisella dokumentillaan elokuvantekoon vallankumouksellisen vivahteen. Elokuva oli intohimoinen protesti Latinalaisen Amerikan alikehitystä, riistoa ja kulttuurikolonialistista riippuvuutta vastaan. La hora de los hornosilla oli laajamittainen vaikutus ihmisten mielikuviin Etelä- Amerikasta ja kolmannesta maailmasta. Solanasin ja Getinon tyylinäytteessä tuntuu Sergei Eisensteinin montaasitekninen perinne ja uuden vaikutusestetiikan jäljet. Lisäksi elokuva toteuttiin täysin ilman perinteistä tuotantokoneistoa. Tekijät halusivat irrottautua vallitsevasta järjestelmästä kaikin tavoin. Solanas ja Getino loivat La hora de los hornosin myötä uudenlaisen elokuvatyypin. Kun hollywoodi- 14

15 laisittain tuottaja oli määrännyt tahtilajin, ja eurooppalaisessa auteur-elokuvassa ohjaaja oli jumala, Solanas ja Getino korostivat elokuvan ja yleisön välistä vuorovaikutusta, mitä edisti avoin, esseistinen tyyli. La hora de los hornos oli pitkään esikuva vaihtoehtoisesta ja poliittisesta elokuvasta. Poliittisen murroksen elokuva laadullinen ja määrällinen tuotanto on ollut välillä epäsuhdassa, mutta piristäviä poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi vielä viime vuosikymmenen lopulla meksikolaista elokuvaa tuotettiin pelkästään n. 15 elokuvaa vuodessa, mutta maa on jälleen vahvassa nousussa. Yhdessä Argentiinan kanssa sillä on ollut vaihtelevan vankka ote Latinalaisen Amerikan espanjankielisistä sisämarkkinoista. 70-luku oli Etelä-Amerikassa kauttaaltaan poliittisen sekasorron aikaa. Tunnetuin sotilasvallankaappaus tapahtui Chilessä vuonna 1972 Augusto Pinochetin ja oikeistosiiven voimin. Veriset vallanvaihdot sotkivat kulttuurisen kentän täysin; osa elokuvantekijöistä lähti maanpakoon, osa "katosi", ja sitten oli niitä, jotka sulautuivat uuteen johtajaan ja viettivät kuolemaansa saakka "Biedermeier" - elämää. Oppositio-ohjaajia vainottiin laajamittaisesti koko mantereella. Elokuvan tekeminen ei hiipunut kuitenkaan täysin, vaan sotilashallinnon aikana elokuvat puettiin vain allegorisempaan asuun. Latinalaiselokuvalle tuttu taiteellisesti kokeileva ja tematiikaltaan rohkea ote säilyi joissakin maissa sotilasjuntan puristuksesta huolimatta. Latinalaiselokuva muutti muotoaan maanpaossa, mikä aloitti uuden kauden latinalaisamerikkalaisen elokuvan kehityksessä. Syntyi voimakkaita anekdootteja, kuten Raul Ruizin, Miguel Littínin ja Patricio Guzmanin teokset. Maanpakoon lähdettiin useimmin joko Meksikoon tai Kuubaan. Haparointia ja menestysteoksia Uudella vuosituhannella latinalaisamerikkalainen elokuva kohtaa jälleen uusia haasteita, joista ainoita eivät suinkaan ole tuotantokoneiston, resurssien tai markkinointikyvyn puute. Meksikossa entisen presidentin yksityistämät elokuvateatterit eivät tarjoa kansallista tuotantoa ollenkaan, ellei se ole niittänyt ensin mainetta ja palkintoja ulkomailla. Joidenkin latinalaisohjaajien, myös uuden sukupolven elokuvatekijöiden ideat ovat olleet kateissa ja LAM-aatteen paatos sammunut. Elokuvan Tuotteliaita maita ovat myös Kolumbia ja Uruguay, joissa on tuotettu paljon näytelmäelokuvia. Pienemmät maat ovat usein olleet yhteistyössä ohjaajien kanssa yli kansallisten rajojen. Tämä on synnyttänyt hedelmällisiä taideteoksia. Yhteiskunnallinen tematiikka kulkee kuubalaisissa nykyelokuvassa punaisena lankana. Tabujakin uskalletaan jo käsitellä. Tästä riemullinen esimerkki Tomás Gutiérrez Alean "Fresas y Chocolate", jonka pääosassa on homoseksuaali. Ilahduttava kehitys on naisohjaajien näkyminen 15

16 jopa, että brasilialaiselokuva elää uutta kultakauttansa, vaikkakin Cinema Novolle tyypillistä poliittista kantaaottavuutta tuotoksissa on enää jäljellä häivähdys. Poikkeuksena tästä ovat muutamat koskettavat dokumenttielokuvat. Chile on puolestaan puhjennut kukkaansa toivuttuaan Pinochetin hirmuhallinnosta. Kotimainen elokuva nauttii suurta suosiota, ja se on voittanut kansainvälisiä palkintojakin, kuten 90-luvun jättimenestys Ricardo Larraínin "La Frontera". Vahvassa elokuvamaassa Argentiinassa tuotetaan sisäisen kriisin jälkeen myös jälleen materiaalia. Fernando E. Solanas, yksi kansainvälisesti kuuluisimmista argentiinalaisohjaajista, ohjaa edelleen. Sekä Chilen että Argentiinan elokuvat ovat vuosikymmenien aikana keskittyneet traumaattisen lähihistorian läpikäymiseen. Maanpakolaisuus on ollut tärkeä teema etenkin chileläisessä tuotannossa. Myytit särkyvät latinoamerikkalaisessa elokuvassa - vasta parikymmentä vuotta sitten meksikolaisten elokuvakoulujen ovet avautuivat myös naissukupuolelle. Naisohjaajista kiinnostavimpia ovat esimerkiksi Dana Rothberg ja Eva López Sánchez. Brasilialainen elokuva on myös jälleen vähittäisessä noususuhdanteessa. Viime vuosikymmenen poliittisen ja taloudellisen kaaoksen jälkeen eri puolille maata on ilmestynyt pieniä elokuvapajoja. Veteraaniohjaajat ovat haastaneet nuoret tekijät, mikä on synnyttänyt ennenäkemätöntä laatuelokuvaa. Uumoillaan Myytti valistuksellisesta ja edistyksellisestä latinalaisamerikkalaisesta elokuvasta Solanasin ja kuubalaisen Alvarezin tapaan on edelleen läsnä. Vähitellen illuusio on alkanut särkyä, koska uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan piirteistä on jäljellä enää häivähdys. Vallankumouksellisuus, neorealismi ja tavallinen kansa tematiikan pääosassa on eilisen elokuvaa. Nykyohjaajien on mietittävä, kuinka todellisuutta voi kuvata kärjistämättä sitä. Kantaaottavia aineksia latinalaisamerikkalaisesta elokuvasta kuitenkin löytyy edelleen. Elokuvapiireissä on alettu keskustella siitä, että olisi aika ryhtyä arvostamaan myös perinteisiä, kansanomaisempia elokuvatyyppejä, kuten argentiinalaista tangofilmiä, brasilialaista chanchadaa tai "rancheraa", meksikolaista komediaelokuvaa. Audiovisuaalista kenttää hallitsee nykyään televisio, jonka suosituin genre on "telenovela", etelä-amerikkalainen versio saippuaoopperasta. Latino-saippuaooppera on yllättävän menestynyt esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä. 16

17 LEFFAHYLLYSTÄ Laadukas latinoleffa on nautittava elämys. Ne kaikki klassiset latinalaiset luonteenpiirteet; intohimoisuus, suku-uskollisuus, uskonnollinen paatoksellisuus, temperamenttisuus maalaavat etelä-amerikkalaista elokuvaa. Veri on eurooppalaista sakeampaa, aurinko jotenkin armottomampi ja tunteet kuumempia. Joka tarinassa on särmää, joka pistelee. "Uudempi uusi" latinoamerikkalainen elokuva on ehdottoman tutustumisarvoinen. Tuoretta meksikolaista tuotantoa on esimerkiksi Carlos Carreran katolista kirkkoa kyseenalaistava draama, suomalaisissakin teattereissa pyörinyt "Isä Amaron rikos" vuodelta Meksiko on muutenkin kovassa nosteessa. Alfonso Cuaronin (Y tu mamá también) ja Alejandro González Iñárritun (Amores perros) elokuva on varma valinta, ja mikä parasta: heidän tuotoksiaan tähdittää usein Gabriel Garcia Bernal, kansainvälinen kyky, jonka aistikkaat huulet on koettava! Cinema Novon uuden aallon edustajan, Walter Sallesin uusin "Behind the sun" (2001), joka oli ehdolla Golden Globen saajaksi parhaan ulkomaisen elokuvan sarjassa, tuo menneisyyttä peilaavan tunteikkaan draaman brasilialaiselle maaseudulle. Vanhemmasta tuotannosta on mainittava moneen kertaan esitelty La hora de los hornos, jonka vaikuttavuus nojaa propagististen mainoslauseiden ja julman filmimateriaalin vuorotteluun. Tlatelolcon vuoden 1968 opiskelijaverilöylyä kuvaava "Rojo Amanecer" on Jorge Fonsin ohjaama piinaava ja vaikuttava trilleri. Latinoamerikkalaista elokuvaa ei ole mitenkään kovin helppoa löytää. Suomen elokuva-arkisto saattaa pitää ohjelmistossaan joskus muutaman eteläamerikkalaisen namupalan, tosin tulevalle niitä ei ole odotettavissa. Vaihtoehtoisemmat Bio City ja Kino Engel saattavat myös toisinaan yllättää. Ja huom! Alejandro Gonzalez Iñarritun ohjaama "21 grams" on edelleen monen teatterin ohjelmistossa. Aidosta latinoleffasta ei kuitenkaan tässäkään voi puhua, sillä vaikka ohjauksen lisäksi käsikirjoitus on meksikolaista käsialaa, elokuva on tehty Yhdysvalloissa. Kärsivällinen kahlaaminen tavaratalojen videoalennuksissa saattaa myös joskus tuottaa tulosta, unohtamatta jo edellä mainittuja Rakkautta ja Anarkiaa- festivaaleja, jotka räjäyttävät tajunnan Helsingissä jälleen ensi syyskuussa. Yhtenä syynä latinalaisamerikkalaisen elokuvan huonoon näkyvyyteen on varmasti kielimuuri. Suomalaiset, joiden kolmas äidinkieli on tätä nykyä englanti, vierastavat espanjaa. Herätkää horroksestanne, romaaniset kielet ovat paljon kauniimpia ja sielukkaampia kuin jenkkienglanti! Kirjoittaja suosittelee: Walter Salles - Central do Brasil (1998) LÄHTEET Peter B. Schumann: Handbuch des lateinamerikanischen Films (Verlag Klaus Dieter Vervuert, 1982) Julianne Burton: Cinema and social change in Latin America - conversations with filmmakers (University of Texas Press, 1986) Michael T. Martin: New Latin American Cinema - Volume two, Studies of National Cinemas (Wayne State University Press, 1997) Randal Johnson: Cinema Novo x 5 - Masters of Contemperary Brazilian Film (University of Texas Press, 1984) Tarmo Hotasen artikkeli "30 vuotta uutta latinalaisamerikkalaista elokuvaa", Maailmanpyörä 3/1997 LISÄTIETOA Helsingin yliopisto Latinalaisen Amerikan elokuvahistoria (LAm170, 2 ov) Suomen elokuva-arkiston kirjasto Pursimiehenkatu a, 4 krs

18 Ruraalilegendoja O UTI H UHDANKOSKI H Y-K Jos raitiovaunussa viereesi istuu friikki, joka alkaa tilittää sinulle, ventovieraalle ihmiselle, päivänsä tapahtumista, pääset hänestä eroon nousemalla seuraavalla pysäkillä pois. Pääkaupunkiseudulla riittää paikkoja, joihin kätkeä oudot ja epätoivotut ihmiset. On Hesperian sairaala, Itä-Helsingin slummit ja Otaniemi. Osakuntalaitos puolestaan järjestää landepaukuille niin paljon tekemistä, että he eivät ehdi pilata keskustan kaunista katumaisemaa. Toisin on maalla, jossa joutuu kylähullujen kanssa päivittäin tekemisiin. Maaseudun virikeköyhä ympäristö on omiaan poikimaan mitä erikoisempia persoonallisuuksia. Luonnon helmassa ihminen todella pääsee kosketuksiin alkuvoimien kanssa. Toiset kanavoivat tämän luovuuden runoiluun tai rakentamiseen, mutta aivan hyvin saman voi toteuttaa hakemalla vaihtoehtoisia ajatus- ja käyttäytymismalleja. Näiden ihmisten toiminta synnyttää tarinoita, jotka kulkevat isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Jotkut niistä ovat hauskia arkisia sattumia, kun taas toiset panevat epäilemään, ovatko ne koskaan edes tapahtuneet todellisuudessa. Täten voimme puhua urbaanilegendan maalaisserkusta, ruraalilegendasta. Jokaiselta paikkakunnalta löytyy kylähullunsa. Miehet, jotka ovat aina humalassa ja kulkevat kirves kädessä hymisten kostoa ihmiskunnalle, naiset, jotka eivät osaa vanheta arvokkaasti ja hevoshullut tytöt, jotka kostavat expoikaystävilleen soittamalle tämän tilalle eläinlääkärin "rääkkäys"-tapauksen nimissä. Koska kaikki tuntevat kaikki, ei mitään vakavampaa lopulta satu. Usealla maatilalla saattaa törmätä tilanteeseen, että vieraan tullessa paikalle sekä talon, navetan, auton että traktorin ovet ovat auki, mutta isäntää eikä emäntää näy mailla halmeilla. Tämän ymmärtää hyvin, sillä miksi ketään kiinnostaisi lähteä jumalan selän taakse katsomaan, löytyykö sieltä mitään varastamisen arvoista? Muumitalo kuitenkin kannattaa lukita yöksi, sillä öisin isoäitini bingokaveri aloittaa toisen mieliharrastuksensa: vierailun pimeissä taloissa isäntäväen nukkuessa. Maaseudulla siis voi elää oikeaa elämää, kun mahdollisuudet vakoilla tuttujaan internetin kautta ovat rajalliset. Harvaan asutulla seudulla kauppaan on pitkä matka. Jos on pyhä tai on liian humalassa ajamaan autoa, joutuu ottamaan esille epätoivoiset keinot, kun nälkä yllättää tai viina loppuu. Loppiaisena joulupukkimme pikkuserkun ystävä taittoi poikansa lemmikkikanilta niskat ja heitti sen uuniin. Eihän sitä viitsi teurastaa itseään varten tilan karjaa, sillä se tuo sentään leivän pöytään. 18

19 Jotkut haistelevat bensaa, butaania tai muita liuotteita saadakseen aikaan humalatilan. Tätä voisi jo sanoa viisaudeksi sen rinnalla mitä jotkut tekevät saadakseen alkoholia (eräs ambulanssilääkäri sanoi, että on hyvin yleistä että tähän hätään haetaan apua numerosta 112), mielenkiintoisimpana aineena risiiniöljyn ja pirtun yhdistelmä. Kokeilleet, mukaan lukien mies, jonka kanssa kävin ensitreffeilläni, ovat saaneet tuntea housuissaan, että risiiniöljy tosiaan helpottaa ulostamista. Voisin myös mainita erään ajatuksia herättävän tilaston, joka löytyy 50-luvulla kirjoitetusta kirjasta Sexuality in human male. Kirjan mukaan 20 % miehistä koulutustaustasta riippumatta on sekaantunut eläimiin. Tämä jos mikä on todellista eläinrakkautta. Häjyt -elokuvassa veljekset hurvittelevat vallesmannin läksiäisissä ennen kuin varsinaiset vieraat ovat saapuneet paikan päälle. Jouduttuaan tämän takia hankaluuksiin Antti kommentoi poliisivoimille: Ilman minua ja Jussia täällä ei tarvittaisi poliisia lainkaan. Kyse ei ole pelkästä käsikirjoittajan läpästä vaan totuudesta. Usealla pienellä paikkakunnalla pahat pojat ovat yleensä luettavissa yhden käden sormilla, jonka takia ei tarvita salapoliisia kun kylän peruskoulusta on varastettu videot. Aina ei myöskään tarvita poliisia: Eräänä päivänä eräässä etelä-savolaisessa kunnassa, jonka ohi ajoin traktorilla 7-vuotiaana, kylälle oli saapunut huumekauppias. Ehti kulua ainoastaan kolme tuntia ja koko kylä oli tyhjennyt raavaimpien isäntien kulkiessa kaduilla kirveet kädessä. Huumekauppias saatettiin pian tämän jälkeen Mikkelin junaan. salainen rakastaja osallistui kylän näytelmäkerhon toimintaan esittämällä kännisen everstin roolia. Hän sai laajalti kehuja uskottavuudestaan ja näyttelijänkyvyistään, vaikka ei itse muistanut edes käyneensä lavalla. Asia erikseen on sammumispaikat. Serkkuni poikaystävän äitin veli eli siis isäni oli alkuillasta niin huonossa kunnossa, että hänen ystävänsä päättivät laittaa hänet lepäämään jonnekin mukavaan paikkaan, sillä hän ei joka tapauksessa pääsisi sisälle tansseihin. Sopivan näköinen paikka löytyi, vaikka olikin hiukan pimeää. Aamulla tämä heräsi lantakasasta ja haisi niin pahalle, että häntä ei päästetty kotiinsa sisälle. Kannattaa olla onnellinen siitä, että kaupungissa bussit kulkevat aamuyötä myöten ja että osakunnalle pääsee tarvittaessa nukkumaan. Naapurini villakoiran aikaisemman omistajan tuttava kerran talvella kylmissään etsi ravintolaillan päätteeksi jotain lämpimää paikkaa, mihin mennä nukkumaan. Koska kotiin oli liian pitkä matka, hän murtautui läheiseen taloon. Aamulla selvisi, että kyseinen paikka oli poliisilaitoksen putka. Säästyipä virkavalta kerrankin ylitöiltä. Nämä kaikki tarinat, mitkä olen kertonut teille, poikkeavat ruraalilegendasta niiltä osin, että ne ovat todella tapahtuneet todellisuudessa. Jos joku on kuullut saman tarinan tapahtuneen jollekin tuttavalleen, vakuutan että kyse on oikeasta tapahtumasta, joka on vain retoriikan helpottamiseksi siirretty lähemmäksi omaa elämää. Ryyppääminen maaseudulla saavuttaa yleensä sfäärit, josta ei osattaisi unelmoidakaan Helsingin pintaliitopaikoissa. Sanontahan jo kuuluu, että ei häät ole kunnon häät, ellei niissä tapeta ketään. Kun mahdollisuudet nauttia väkijuomia ovat vähäisemmät, otetaan kerralla kunnolla perseet olalle niin että lapsenlapsenlapsenlapsetkin muistavat. Lomittajani 19

20 Bottalta Brysseliin E LINA M OISIO Nuorena vaikuttajana yhteiskunnassa Moni ponnistaa Ostrobotnialta ja osakunnasta jo varhaisessa vaiheessa muualle järjestöihin, ylioppilaskuntaan, politiikkaan tai työelämään. Tie vallan kabinetteihin ei ole helppo. Suurten ikäluokkien hallinoimassa yhteiskunnassa nuoruus on sekä valtti että hidaste. Ja nuoruuttahan meillä riittää. Tähän päivään asti olen kaikissa yhteyksissä ollut nuorison edustaja. Kenellekään ei olisi tullut mieleenkään nimittää vanhempiani minun iässäni, 28-vuotiaina, nuoriksi. Heillä oli perhe ja vakituiset työpaikat. Me pienet ikäluokat olemme siunatut ikuisella nuoruudella niin kauan kun suuret ikäluokat hengittävät, ilmaisee asian eräs ystäväni. Nuoruudesta on myös hyötyä. Välillä nuorten äänelle on tilausta, kun vallan saleissa halutaan olla avarakatseisia. Nuorilla on kautta aikain ollut oikeus kyseenalaistaa vallitsevia totuuksia ja innostaa muutokseen. Ja muutosta tässä yhteiskunnassa tarvitaan. Tällä hetkellä äijät keskittyvät puolustamaan saavutettuja etuja, kun muuttunut maailma ajaa sivulta ohitse. Ikä ja kokemus on toki arvostettavaa. Ikään ja kokemukseen yhdistetty muutoskykyisyys on lyömätön yhdistelmä. Mutta ikä ei aina tuo automaattisesti viisautta ja laajaa näkökulmaa asioihin. Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana pari vuotta sitten tapasin päättäjiä kaikilta yhteiskuntaelämän osa-alueilta. Vallassa on totisesti monia sellaisia taulapäitä, että heidän kanssaan keskustellessa hirvittää. Jos itse argumentoisi yhtä heppoisesti asiansa, vastapuoli nauraisi pihalle. Mutta iän tuomalla auktoriteetilla voi vakavana lausua täysin päättömiä. Hyvä esimerkki argumentoinnin keveydestä oli keskustelut opiskelijoiden asemasta yhteiskunnassa. Yleensä opiskelijoiden asemaa ja huolta ymmärrettiin. Yleisimmät vastalauseet opiskelijoiden tilanteen parantamiselle alkoivat joko sanoilla Kyllä minunkin aikanani pärjättiin tai Kyllä minun lapseni pärjäävät. Herra ja rouvat hyvät: teidän aikaanne vertaaminen on aivan turhaa, maailma on totisesti muuttunut siitä, kun te opiskelitte ja siirryitte suoraan vakituisiin työpaikkoihinne. Ja teidän lapsenne ovat yleensä sitä paremmin toimeen tulevaa puolta ihmiskunnasta. Nuoret ja äijät puolueissa Puolueissa jalansijan raivaaminen on mielenkiintoinen projekti. Puolueissa on toki tässä suhteessa valtavia eroja. Isommissa puolueissa linjasta päättävät haluavat tukahduttaa erilaiset ja osittain vastakkaisetkin äänet puolueen sisällä. Äijät haluavat kasvattaa itsensä klooneja jatkamaan omaa työtään erilaisilla Benin talleilla. Toisissa puolueissa tosin nähdään nuorten ja erilaisten äänten tarpeellisuus. Demokratian ja puoluejärjestelmän uudistumisen ja jopa säilymisen kannalta on välttämätöntä, että erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset pääsevät vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin ja politiikan sisältöihin. On huomattava, että äijyys ei ole sidoksissa ihmisen ikään tai sukupuoleen. Se on mielentila. Äijältä puuttuu kyky havainnoida maailman muutoksia ympärillä ja hän haluaa raivoisasti säilyttää nykyisen yhteiskunnan juuri tällaisena. Kaikki muutokset vievät hänen mielestään väistämättä huonompaan suuntaan. Itse asiassa jopa 24-vuotias nuori nainen voi olla äijä. 20