4 / 2014 suomen aikakauslehdentoimittajain liitto sal ry Yli 40 vuotta keittämistä

Transkriptio

1 4 / 2014 suomen aikakauslehdentoimittajain liitto sal ry Yli 40 vuotta keittämistä Ruokatoimittaja Marja Malinen on nähnyt alan muutokset.

2 suomen aikakauslehdentoimittajain liitto sal:n ja helsingin sanomalehtimiesyhdistys hsy:n jäsenlehti sirpa räihä 20 pääkirjoitus 21. vuosikerta Vastaava päätoimittaja Hanne Aho puh Päätoimittaja Jyrki Räikkä puh Toimitussihteeri Kaija Plit puh Graafikko Outi Kainiemi Muu julkaisutyöryhmä Mervi Ala-Prinkkilä, Pekka Holmström, Arja Salakka, Marko Tammi Kannen kuva Jorma Marstio sal ry. Puheenjohtaja Hanne Aho Asiamies Kaija Plit hsy ry. Puheenjohtaja Jyrki Räikkä Asiamies Marko Tammi Yhteinen toimistonhoitaja Jaana Virtanen Siltasaarenkatu 16, 7. krs Helsinki Ilmoitushankkija Erkki Hirvonen puh Painopaikka Oy Fram Ab issn-l En ole, en halua olla enkä edes osaa olla ilkeä. 3 pääkirjoitus 4 Hanne Aho ajaa muutosta 6 Ruokatoimittaminen on kokovartalo hommaa 12 Signaalien perässä 16 Pekka Soini sal:n seminaarissa 18 helmijuttu Hullun lehmän helmi 20 Vähien viivojen Karlsson 24 Huonosti käsitelty 29 kirja-arvostelu Toisen naisen tarina 30 hsy news 31 sal news 32 sarjakuva Ilta-Fingeri kuvat pekka holmström Olen kiertänyt tänä syksynä Suomea ja puhunut kymmenien ja taas kymmenien ihmisten kanssa. Siitä mitä toimituksissa ja kustannustaloissa tänä päivänä tapahtuu. Miltä työ tuntuu ja miten sitä tehdään. Vastaukset eivät sinänsä yllättäneet. Yllätys oli se, että ne ovat samanlaisia kaikkialla. Tavoitteet ovat kateissa. Ne liittyvät siihen, minkälaista sisältöä pitäisi tehdä ja missä se pitäisi julkaista. Jos olisi visio verkkolehdestä, niin me voitaisiin toteuttaa jotain strategia a. Mutta kun ei ole. Päivän sana muuttuu noin puolen vuoden välein. Juuri nyt se on videokuvaaminen. Meillä on sisäinen ristiriita siitä, mitä pitäisi tehdä. Mieluiten kaikkea ja hyvin, mutta kun ei ehdi. Me tehdään sitten vaan vähän kaikkea. Ei kukaan oikein tiedä mitä, digiä varmaankin. Muutos on jatkuvaa. Visioiden puutteessa ratkaisua haetaan muun ohella organisaatiomuutoksista, työhuonejärjestelyistä ja yrityskaupoista. Yritetään tehdä edes jotain. No tänne me muutettiin keväällä, nyt me vaihdetaan vaan kerrosta. Minulla vaihtui esimies. Tai oikeastaan niitä on tavallaan kaksi. Summa summarum Ei kukaan oikein tiedä mitä, digiä varmaankin. Mä ihmettelin, miksi nuo taulut on niin tuttuja. Mutta mehän ollaan nykyään samaa konsernia. Tai oltiin ennen kun meidät ostettiin. Mutta nythän meidät on onneksi taas yhdistetty. Ei tässä avokonttorissa voi, tuolla siivouskomerossa me haastatellaan. Siitä saa oven kiinni. Työ on sälää. Aikaa kuluu ei-journalistisiin töihin. Jossain se on mennyt niin pitkälle, että työ on muuttunut sisällön tekemisestä arkistointiin, raportointiin ja toimiston hoitamiseen. Meillä lopetettiin postitus - ja monistamo. Nyt me käydään itse ostamassa postimerkit. No raportoidaan kaikkea, täytetään kaavakkeita. Palvellaan järjestelmiä. Arkistoidaan. Kun ei se ohjelma osaa sitä oikeasti. Me surffataan kahden ohjelman välillä. Ja sähköpostin. Se on ainoa tapa varata kuvaajia. Silti jokaisella työpaikalla joku kertoi miten meillä on kuitenkin hyvä henki. Miten sitä innostuu hyvästä jutusta ja jaksaa kun ajattelee että tästä tulee niin hyvä kirja. Ja että parasta on työ - ja työkaverit. Onneksi. Hanne Aho, puheenjohtaja, sal Journalistin työ muuttuu ja sen pitääkin muuttua ajan mukana, mutta journalismin p erusarvot ovat tai ainakin niiden pitäisi olla pysyviä. Kaiken sälän keskelläkin tarvitaan s elvää näkemystä siitä, mitä tehdään ja miksi. Fiksu työnantaja ottaa arkisissakin asioissa toimittajat muutokseen mukaan jo ennen uudistusten toteuttamista. Ja korjaa kurssia, mikäli teoriassa hyvä malli ei toimikaan käytännössä. jyrki räikkä, puheenjohtaja, hsy lööppi & skuuppi 4 /

3 Joulukuussa valitaan Journalistiliiton puheenjohtaja vuosille Lehdistön yhdistysten yhteinen puheenjohtajaehdokas Hanne Aho kertoo, miten hän kehittäisi järjestön toimintaa. Hanne Aho ajaa muutosta teksti jyrki räikkä kuva pekka holmström Miksi sinut pitää valita nyt Journalistiliiton puheenjohtajaksi kilpakumppanisi Arto Niemisen sijaan? Siksi, että Journalistiliiton pitää uudistua. Muutos työpaikoilla on raju: työn tekemisen tavat muuttuvat, digi tulee voimalla, ihmisi ä häipyy viereltä ja kiire on kova. Liiton on muututtava mukana ja muutettava toimintatapojaan niin, että se pystyy palvelemaan jäseniään myös näissä uudenlaisissa tilanteissa. Liiton tulot ja menot ovat epätasapainossa, yhdistysten aktiivien määrä vähenee eivätkä aktiivisetkaan ehdi osallistua. Toimintarakenteet on mietittävä uudestaan. Onko tämä se työnjako, jolla selviämme parhaiten? Kuluneen syksyn puheen- johtajatenteissä on käynyt selvästi ilmi, että liiton nykyinen puheenjohtaja ei näe uudistumiselle tarvetta. Minä näen. Miten Journalistiliittoa pitää uudistaa? Toimintatapoja pitää uudistaa niin, että jäsenet näkevät liiton tuen konkreettisemmin työpaikoiltaan. Tapojen ja myös työehtosopimusten on joustettava niin, että ne soveltuvat paremmin tähän aikaan. Tulot vähenevät ja menot kasvavat. Kun raharakenteet avataan, on tarkistettava, että ne kohtelevat jäseniä tasapuolisesti. Jäsenmaksun nostamisen sijaan toimintoja on priorisoitava. Tässä yhteydessä on myös mietittävä liiton, yhdistysten ja osastojen välistä työn- ja rahanjakoa. Kuka on tehokkain toimija missäkin? Asiaa pitäisi ehkä katsoa niin päin, että kaikki vanha on kyseenalaistettava. Jos se toimii, hyvä. Jos ei toimi, se on muutettava. Mikä on alamme suurin ongelma tällä hetkellä? Median muutoksen, taantuman ja alakulon kolmiyhteys. Se on saanut aikaan lamaannuksen. Maailmantaloudelle me journalistit emme voi juuri mitään, mediankäytön muutokselle voimme. Journalistit pystyvät jopa ohjaamaan median käyttöä sisällöllisin ja erilaisin alustaratkaisuin. Vaikkapa vaikuttamalla siihen, mitä ja minkä laatuista sisältöä missäkin kanavassa julkaistaan. Tilanne on myös työnantajille uusi, ei heilläkään ole valmiita ratkaisuja. Tästä seuraa usein päättämättömyyttä. Strategiat muuttuvat, ja vähän kaikkea yritetään. Työpaikoilla yhdessä neuvotellut ja suunnitellut strategiat ovat yksi alan menestymisen edellytyksistä. Työnantaja osaa bisneksen ja journalistit osaavat sisällön. Ratkaisuja ei voi tehdä vain rahan tai sisällön näkökulmasta. Mitä teet ensimmäisenä työpäivänäsi uutena puheenjohtajana? Tutustun Journalistiliiton toimistoon ja sen ihmisiin paremmin. Toivon ehtiväni puhua kaikkien kanssa edes jotain. Toisena päivänä ryhdyn käymään to do -listaani läpi. Oletan myös, että siellä odottaa minua vino pino töitä. Miten yt-neuvottelujen ja irtisanomisten kierteestä päästään eroon? En usko, että vähään aikaan mitenkään. Irtisanomisiin pitäisi yrittää hakea paikallisia ratkaisuja jo ennen yt-vaihetta. Irtisanomisten minimoinnin lisäksi on pyrittävä siihen, että toimitukset pysyisivät rakenteellisesti toimintakykyisinä. On myös tähdättävä siihen, että kun pahin on ohi, me voimme taas alkaa kehittää journalismia sekä uusissa että vanhoissa medioissa. Miten aiot innostaa Journalistiliiton rivijäseniä mukaan ay-toimintaan? Nostamalla keskusteluun asioita ja tekemällä esityksiä, jotka oikeasti vaikuttavat arkeen. Tes-kierroksilla on huomattu, että työnantajan esitys lomaviikon poistosta aiheuttaa aina kiivaan keskustelun. Konkreettiset, todelliset asiat kiinnostavat. Toivon osaavani toimia niin, että nekin jotka ovat syyn jo unohtaneet, muistaisivat miksi ammattiyhdistysliike on olemassa. Onko journalismilla ja journalisteilla tulevaisuutta vielä 2020-luvulla? Totta kai on. Analysoitu tieto tai hyvin kirjoitettu tarina kiinnostavat aina. Marraskuussa puheenjohtajakilvasta luopunut Juha Keskinen tukee Hanne Ahon valintaa Journalistiliiton johtoon. Journalistiliiton uudistumisen kannalta on tärkeätä, että liitolle valitaan uusi puheenjohtaja. Vetoankin kaikkiin valtuutettuihin, että tukisitte lehdistön yhdistysten yhdessä asettamaa ehdokasta. Liiton uudistaminen täytyy saada nyt vahvasti käyntiin. Puheenjohtajan vaihdos on siinä ensimmäinen askel. juha keskinen 4 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

4 Ruokatoimittaminen on kokovartalohommaa Ruokatoimittajat ovat kuin äitejä. Heitä arvostetaan mutta seurapiireihin ei kutsuta. teksti essi salonen kuvat jorma marstio Ruokatoimittajan työ on ollut Marj a Maliselle intohimo 40 vuotta. Tässä hän valmistelee Kotilieden joulukuvauksia valokuvaaja Sampo Korhosen kanssa. 6 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

5 Aluksi viinipullo ei saanut näkyä kuvassa. Marja Malinen sanoo, että sekä ruoanlaittoon että journalismiin tarvitaan aikaa. Kiireessä luovuus kärsii. Marja Malinen haluaa antaa ruokaohjeita tavallisille suomalaisille. Marja Malisella on pienet kädet. Niissä näkyy palovammoja ja veitsen viiltojen jättämiä arpia. Oikean käden peukalo on palanut kuumissa uuneissa ja pannuissa niin monesti, ettei siinä ole enää tuntoa. Yli 40 vuotta ruokatoimittamista niin Annassa, Avussa kuin Kotiliedessäkin on ollut kokovartalohommaa. Se on ollut hiki päässä keittämistä, paistamista, nostamista, laskemista, ruoka-aineiden ja astioiden kantamista. Viime keväänä Marja Malinen leipoi niin ankarasti joulujuttuja varten, että hänen oikea kätensä oli sanoa sopimuksensa irti. Marja sanoo monesti miettineensä, ettei jaksa eläkeikään asti. Mutta olen minä näköjään sitten jaksanut. ruokaa tavallisiin koteihin Kotiliedessä, Otavamediassa ruokatoimittajana työskentelevä Marja Malinen jää ensi toukokuussa pois alalta, jonne hän tuli nuorena kotitalousopettajana 1970-luvun lopulla. Yli 40 vuotta ruokajuttuja tehnyt Malinen on nähnyt alan muutokset. Ruokatoimittaja. Ei pieni karjalaissuvun tytär Marja Kykkänen osannut ammatista haaveilla, kun ei tiennyt sellaista olevankaan. Karjakoksi tai hierojaksi hän halusi. Hän piti kaikenlaisesta käsillä tekemisestä. Mummon ja äidin kanssa hän usein myös keitti. Karjalan yhteiskoulussa minulla oli kotitalousopettajana Anna-Maija Tanttu. Joskus me oppilaat ihmettelimme, kun eri miehet hakivat häntä autolla koulupäivän päätyttyä. Selvisi, että hän lähti valokuvaajien kyydissä tekemään ruokatoimittajan töitä Me Naisiin. Anna-Maija Tantulta hän oppi tärkeän periaatteen, josta on pitänyt omassa työssään kiinni. Kun suunnittelen ateriakokonaisuuksia ja kirjoitan ruokaohjeita, mietin aina tavallisia suomalaisia kodeissaan. Marja Malinen opiskeli kotitalousopettajaksi ja on pitänyt sitä hyvänä koulutuksena työhönsä. Hän kertoo ikäistensä ruokatoimittajien olevan kotitalousopettajia, mutta myöhemmin ammattiin on tullut restonomeja ja ravitsemustieteilijöitä luvulla Marja luki Helsingin yliopistolla myös viestintää. Opinnot jäivät kesken, kun hän ei pitänyt Pertti Hemánuksen ja Kaarle Nordenstrengin oppikirjoista. Niiden teksti oli poliittisesti hyvin värittynyttä. joulukuvauksii n saatoimme lavastaa Yhtyneiden Kuvalehtien studioon kokonaisen pirtin. Kun einekset saapuivat ruokakauppoihin, ja perheenäidit saivat niistä päivällisen pöytään, lehtie n ruokajuttuihin tuli peruskeittämisen rinnalle herkuttelu. Annassakin annettiin ohjeita Quiche Lorrainen ja pasta bolognesen valmistuksesta. Ryhdyttiin kirjoittamaan myös juustoista ja viineistä. Aluksi viinipullo ei saanut näkyä kuvassa. Sitten pullo sai näkyä, mutta etiketti käännettiin poispäin. Lopulta etikettikin sai näkyä. Tuolloin ruokatoimittajalla oli vielä aikaa käydä infoissa, kulkea kaupungilla nuuskimassa uusia tuulia ja etsimässä astioita. Maailmalle reissattiin tutustumaan uusiin ruokakulttuureihin. Kansainvälinen keittiö tuli 1980-luvulla Annan sivuille, ja Marja muistaa, kuinka häneltä pyydettiin juttu pitaleivästä. Iski paniikki. Eihän hän ollut kuullutkaan sellaisesta! Lama oli syvä, kun Marja Malinen pääsi vuonna 1995 töihin Apulehteen. Kyseessä oli vakituisen avustajan pesti, mutta käytännössä hän istui täydet päivät A-lehtitalossa Helsingin Herttoniemessä. Muistan kun Anne Lyytikäinen tuli kysymään nopealla varoitusajalla, että pystynkö täyttämään kolme aukeamaa jollakin syksyisellä aiheella? Jutun luvannut toimittaja oli nimittäin juuttunut työreissullaan Lappiin. Marja Malinen sanoi pystyvänsä, ja siitä lähti kuukausipalkka juoksemaan. toimittajista tuli brändejä 1990-luvulla miehet astelivat keittiöön, ruoasta tuli muotia ja toimittajista brändejä. Oli Anna-Maija Tanttu, Inga Aaltonen ja Eeva Salonen. Itseäni en ole ajatellut brändinä. Olen tuntenut riittämättömyyttä journalistina, koska minulla ei ole muodollista pätevyyttä kirjoittamiseen. Ja onhan se niinkin, että ruokatoimittajat ovat vähän kuin äitejä. Meitä arvostetaan, mutta emme pääse sosieteetteihin, kuten politiikan tai talouden toimittajat luvulla ruokatoimittajilta edellytettiin avautumista toimitusten ulkopuolelle. Marja Malinen muistelee, kuinka hän luennoi Suomi-Kreikka-seurassa suvereenisti kreikkalaisesta ruoasta, vaikka ei ollut koskaan maassa käynyt. kansanvalistuksen hengessä Valmistuttuaan Marja Malinen vihki hetken espoolaiskoululaisia keittotaidon saloihin. SOK:n koekeittiössä auki ollut paikka vei hänet kuitenkin pian toimittajan töihin, kun hän sai tehdä juttuja Yhteishyvään. Todellisen onnenpotkun Marja tunsi saavansa vuonna 1978, kun Anna-lehteen etsittiin ruokatoimittajan sijaista. Pian paikka Raija Uljaksen rinnalla muuttui vakinaiseksi. Kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä. Olin valtavan innostunut. Kun nyt katson niitä juttuja, niin kansanvalistuksen henki oli kyllä aika kova. Juttuja tehtiin myös suurieleisesti: ruokaohjeita yötä myöten Saatuaan nopeassa tahdissa neljä lasta Marja Malinen irtisanoutui Annan ruokatoimittajan pestistään 1988 ja ryhtyi kirjoittamaan freelancerina keittiön pöydän äärellä. Hän naputteli ruokaohjeita iltamyöhällä Eevaan ja Kodin Kuvalehteen. Kysymys siitä, kuinka monta reseptiä Marja on uransa aikana kirjoittanut, vetää puheliaan naisen hiljaiseksi. Ei mitään käsitystä. Paljon joka tapauksessa. blogistit ja keittiömestarit 2000-luvulla ruokajournalismissa alkoi mennä todella lujaa. 8 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

6 kristiina kurronen / kuvaryhmä / skoy pekka järveläinen / skoy Pohdittiin, pitäisikö porkkanalaatikosta tehdä sininen. Keittiö mestarit ja blogistit ovat olleet haluttuja henkilöitä lehdissä ja keittokirjojen kirjoittajina. Tätä Marja Malinen pitää tappiona ruokatoimittajille, joilta työt ovatkin vähentyneet. Lehtitaloilla ei ole entisess ä määrin omia ruokatoimittajia. Se on sääli, koska jos ruokajuttuja teetetään yhä enemmän freelancereilla, lehdet alkavat muistuttaa toisiaan. Blogistien arvostus käy ammattiylpeyden päälle. He voivat olla hyviä tyyppejä ja taitavia ruoan valmistajia, mutta heiltä puuttuu koulutuksen tuoma kivijalka. Keittämisessä on määrätyt kemian ja fysiikan lakinsa. Ravitsemustietous ei voi myöskään olla mielipidekysymys. Nykyinen lehtien tiukka konseptointi ei miellytä Marjaa. Monille hyville aiheille ei tunnu olevan enää paikkaa. Mielestäni ruokajutussa ei tarvitse aina olla ohjetta: ruokaa harrastavat ihmiset lukevat kyllä muutakin. Vuonna 2003 Marja Malinen siirtyi Avusta Kotilieteen. Annaa ja Apua konkari muistelee nyt korkeakoulunaan, mutta Kotiliesi oli ruokatoimittajalle unelmapesti. Kotiliedellä on status ruokaihmisten keskuudessa. Kun Avussa ruoka oli tv-sivujen välissä, niin Kotiliedessä se on keskiössä. Joulut, juhannukset ja pääsiäiset Marja on ehtinyt toimittaa lukemattomat kerrat, mutta ei ole niihin kyllästynyt. En ole ensimmäisenä lähdössä muuttamaan vaikkapa lanttulaatikon ohjetta. Joulu on ainoa ruokajuhlamme, jossa on vielä perinteitä. Miksi niitä pitäisi rikkoa? Ihmisethän janoavat nostalgiaa. Muistan kyllä jo Avun ajoilta paniikinomaisen uudistustarpeen. Pohdittiin, että pitäisikö porkkanalaatikosta tehdä sininen. Uskon, että jouluruoista pitävät haluavat tehdä ne perinteisesti ja muut tekevät sitten ihan jotain muuta. Joulun loihtiminen kuviin on ollut välillä melkoinen temppu. Joskus joulu on lavastettu keskelle kevättä. Olen nyppinyt ensi töikseni kerkät pois kuusesta. makumatkoilla maakunnissa Kotiliedessä vuosia julkaistut Makumatka-jutut olivat Marja Maliselle herkkua. Hän kiersi kolme vuotta Suomea tekemässä niitä hyvän työparinsa, valokuvaaja Norman Ojasen kanssa. Se oli ammatillisesti hyvin kiinnostavaa. Lähiruoka oli 2000-luvun puolessa välissä nousussa. Halusimme esitellä, mitä eri maakunnissa tehdään. Oli suorastaan liikuttavaa, kun ihmiset soittelivat ja kyselivät, milloin tulemme heidän maakuntaansa. Marjalle nousee mieleen muisto kolttasaamelaisesta, joka hieman testasi toimittajakaksikkoa. Hän lupasi tehdä meille porokeittoa. Sitten hän saapui patoineen, jossa oli poron kallo silmi- neen päivineen. Me lusikoimme sitä silmää räpäyttämättä. Kun kaksikko seuraavana päivänä saapui toiseen lappilaiskylään, siellä oli jo kuultu ateriasta. Marja Malinen sanoo olevansa onnellinen, että on ruokatoimittajana päässyt ensimmäisten joukossa kokemaan ruokamaailman uutuudet. Silti hän uskoo osaavansa päästää työstään irti. Ruokatoimittajan työ on ollut minulle intohimo. Monesti on mennyt työ ja vapaa-aika sekaisin. Keittämistähän minun ei tarvitse koskaan lopettaa. Mutta töihin jäävistä kollegoista olen huolissani. Miten he jaksavat, kun töitä tehdään yhä pienemmällä porukalla? Marja Malinen ei ole kyllästynyt kausiruokien tekoon. Joulukinkku on paistunut vuosi toisensa jälkeen Kotilieteen. Kansainvälinen keittiö näkyi lehtien sivuilla 1980-luvulla. O hjeita annettiin esimerkiksi kreikkalaisen ruoan valmistukseen. Kuva Annasta vuodelta lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

7 teksti veera luoma-aho kuvitus outi kainiemi Signaalien perässä Heikkojen signaalien havaitseminen tekee sinusta paremman toimittajan. Onneksi siinä voi kehittyä. Viitisen vuotta sitten Taru Marjamaa oli työmatkalla Oslossa ja huomasi, että naiset kulkivat kaupungilla mustissa juoksutrikoissa. Trikoot olivat jalassa silloinkin, kun suuntana ei selvästi ollut lenkkipolku eikä joogasali. Kun Marjamaasta oli tullu t Fitness-lehden päätoimittaja vuonna 2008, hän oli alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka olivat eri tavalla kuin ennen. Juoksutrikoiden lisäksi hän oli huomannut muitakin muutoksia: kun ennen dieetit olivat yksityisasia, nyt järkevätkin ihmiset keskustelivat lounastauoilla avoimesti ruokavalioistaan. Samoihin aikoihin naiset alkoivat yhdistellä työvaatteisiinsa urheilullisia elementtejä, kuten värikkäitä juoksutossuja. Marjamaa ymmärsi pienten huomioidensa olevan osa suurempaa ilmiötä. Liikkumisesta, ruokavaliosta ja alhaisesta rasvaprosentista oli tullut yhä vahvemmin elämänhallinnan symboleja. Lihaksesta oli tullut nuorten naisten uusi laiha. Ja ne nykyistä timmimpää ja viisi kiloa hoikempaa kroppaa havittelevat naiset tahtoivat lehden, jossa olisi pehmeän hyvinvointipuheen sijaan tutkittua tietoa ja joka auttaisi napakasti liikkeelle. Nykyään Ellen päätoimittajana työskentelevälle Taru Marjamaalle mustat juoksutrikoot sunnuntain brunssiasusteena oli heikko signaali kunnosta huolta pitämisen noususta megatrendiksi. Marjamaa uudisti Fitnessistä Fitin, joka on ollut harvinainen menestystarina laskevien aikakauslehtilevikkien keskellä. Toimittaja voi hyödyntää heikkoja signaaleja kolmella eri tasolla: yksittäisten juttuideoiden etsimisessä, kokonaisten mediakonseptien luomisessa ja media-alan tulevaisuuden suunnan ennustamisessa. Heikkoja signaaleja löytää, kun kuuntelee friikkejä. Kannattaa seurata ihmisiä, jotka ovat hurahtaneet johonkin, neuvoo futuristi Elina Hiltunen. Hänen mukaansa heikon signaalin tunnistaa usein sen herättämästä reak tiosta. Se saa kollegat nauramaan tai vastustamaan kiivaasti. Heikkoja signaaleja löytää, kun kuuntelee friikkejä. lööppi & skuuppi 4 /

8 Huippujen vinkit seuraa parhaita Seuraan strategisesti ja huolellisesti alan parhaita, mutta en kaikkia, ruokatekijöitä eri kanavissa. Signaalien seuraaminen on työtä, ei tuuria. Heikkoja signaaleja näkee, jos antennit on viritetty näkemään niitä. On oltava s uperkiinnostunut. Kuljen ratikalla ja bussilla matkani ja seuraan ihmisiä. Rekisteröin sen hetken, kun viisari heilahtaa eli kun kohtaan jotakin epätavallista ja kutkuttavaa ihmisten käyttäytymisessä. Ulkomaillakin on käytävä haistelemassa tasaisin väliajoin. Tajusin kauan sitten, että edellä kävijät eivät aina välttämättä ole niitä, jotka ovat eniten äänessä vaan heidät pitää löytää. Kullanarvoiset tietolähteeni eli näkijät ovat ns. salaisia timantteja, joista muut eivät välttämättä tiedä. He kun eivät pidä meteliä itsestään. Hanna Jensen, ruokastrategi salakuuntele Salakuuntelen Olivian kohderyhmään kuuluvia naisia aina kuin mahdollista. Hyviä paikkoja ovat esimerkiksi Yrjönkadun uimahallin sauna ja kesäisin Uimastadionin vesijuoksurata. Instagramissa saa hyvän kuvan siitä, miltä kohderyhmämme naisten elämä näyttää tai ainakin, miltä he haluaisivat sen näyttävän. Se, että heikoista signaaleista kehittyy juttuideoita, vaatii tietynlaista suodatusta. Pitää nähdä puheenaiheiden ohi suurempiin teemoihin. Jos kuulee keskusteluja, joissa vertaillaan asiantuntevasti eri teelajeja tai pohditaan yksityiskohtaisesti siitä, miten valita paras mahdollinen fillari, jutun aihe ei välttämättä olekaan tee eikä fillarit, vaan se, miten meistä kaikista tuli hifistelijöitä. Ninni Lehtniemi, Olivian toimittaja Se herättää ihmetystä, eikä moni ole kuullut asiasta ennen. Joskus heikko signaali saattaa herättää niinkin rajun reaktion, että kyseisestä asiasta ei muiden mielestä voi puhua enempää. Usein olen osunut oikeaan kuunnellessani mielestäni tyhmiä ihmisiä ja havaitessani tyhmiä asioita, heitti Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Mika Pantzar, kun SAL ja HSY järjestivät syksyllä heikkoja signaaleja käsittelevän koulutuksen. Mika Pantzarin mukaan hiljaisten signaalien etsintä on uteliaiden ja avointen ihmisten taito. Tärkeitä seurattavia ovat trendsetterit eli tuttavapiirin tyypit, jotka kyllästyvät helposti kaikkeen tavalliseen eivätkä jää koskaan lepäämään laakereilleen. Toisaalta suurille ja itsestään selville asioille kannattaa yrittää löytää vastasignaaleja: mikä olisi vastasignaali vaikkapa sosiaaliselle medialle? Miksi media-ala ei sitten ole löytänyt sen taloudellista pohjaa pelastavaa viisasten kiveä, vaikka on täynnä uteliaita, heikkoja signaaleja taitavasti havaitsevia ihmisiä, jotka tekevät oikeita asioita? Tulevaisuudentutkija Tuomo Kuosan mukaan yksi yleinen o ngelma on tiedon harha. Alan erittäin hyvin tuntevat ihmise t muuttuvat sokeiksi sen kipukohdille. Tälle sokeudelle voisi tehdä hyvää niin sanottu design thinking, jota Elina Hiltunen on opettanut Aalto-yliopistossa. Ei kannata eristäytyä jonnekin ideoimaan ja tulla takaisin valaistuneena, vaan mennä ihan sinne lukijan kylkeen kiinni, Hiltunen sanoo. Hänestä markkinatutkimusten ongelma on, että ihmiset eivät usein osaa sanallistaa, mitä haluavat. Lukijan tarpeet huomaa paremmin, kun tarkkailee heidän käytöstään arjessa, konkreettisessa luku- ja ostotilanteessa. Mika Pantzarin muistoissa viestinnän professori ja tulevaisuuden tutkija Osmo A. Wiio oli erityisen taitava hiljaisten signaalien etsijä, jolle säännöllinen Yhdysvaltoihin matkustaminen toimi aikakoneena. Enää lento Kaliforniaan ei ole yhtä helppo tapa kurkistaa tulevaisuuteen, mutta edelleenkin sekä Elina Hiltusen että Mika Pantzarin mielestä Kalifornian diversiteetti edesauttaa uusien ilmiöiden syntymistä ja niiden havaitsemista. Homogeenisessa Suomessa molemmat ovat vaikeampia. Kun on eri kansalaisuuksia, eri sukupuolia ja eri harrastuksia, siitä tulee erilaisia näkemyksiä kuin siitä, että on yksi vahva tyyppi ja sitten jeesjees-porukkaa. Se on se pahin tilanne, ellei se yksi tyyppi ole tosi hyvä, sanoo Elina Hiltunen. Useammin näkee Hiltusen mukaan kuitenkin itsepäisiä, vahvoja johtajia, joiden ideat eivät sitten kuitenkaan ole kovin luovia ja oivaltavia. Heikkojen signaalien keräämisen ja jatkuvan maailman tarkkailun kuuluisi olla pysyviä toimintatapoja toimituksien arjessa. Yhtenä metodina voisi olla esimerkiksi avaudu itse Avaudun. Tarinat ovat kuin kiiltokuvia, joita vaihdellaan. Annan kaikille. Jumpassa, bussissa, kaupan kassalla. Saan kuulla vaikka mitä. Otan päivittelyt tosissaan. Siis miten joku voi? Ei ennen ollut ikinä tollasta... Niinpä. Se on juttuaihe. Inspiroidun teoriasta ja tutkimuksesta. En siteeraa suurmiehiä tai pudottele nimiä. Etsin, missä juuri saamani oivallukset käytännössä näkyvät. Lisäksi tietysti aina: kuuntelen, mist ä ihmiset puhuvat bussissa ja uimahalli n saunassa. Se kuuluu journalistiseen elämäntapaan. Pahin virhe on etsiä j uttuaiheita selaamalla lehtiä ja muuta media a. Silloin on aina myöhässä. Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomien toimittaja Mikä olisi vastasignaali vaikkapa sosiaaliselle medialle? Hiltusen kehittämä tulevaisuusikkuna, jossa työpaikan seinälle heijastetaan kuvia työntekijöiden havaitsemista uusista kiinnostavista asioista. Idean Hiltunen sai kauan sitten Nokian pääkonttorissa, jonka ruokalan seinällä pyöri kuvashow maailman eri kolkissa työskentelevien nokialaisten ottamista kuvista. Sen pitää todella olla osa työtä vaikkapa niin, että jokainen tuo x-määrän huomaamiaan signaaleja viikkopalaveriin. Toivon, ettei toimitustyö muutu pelkäksi rutiiniksi. 14 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

9 Sanoma Media Finlandin toimitusjohtaja Pekka Soini tunnustaa olevansa laitefriikki. IPadien ja muiden alustojen kirjosta huolimatta Soini vannoo sisällön nimiin. Viime vuosina suomalaista mediaa on riepotellut tuplamyrsky: taloudellinen lama ja mediakäyttäytymisen muuttuminen. Median pirstaloitumisen myötä kuluttajan valta on lisääntynyt valtavasti. Uudet tekniset laitteet, tabletit ja etenkin älypuhelimet ohjaavat median käyttöä. Soini ei silti usko printin katoamiseen ja kuolemaan. Painotukset tietenkin muuttuvat, mutta alustasta riippumatta media on aina sisältöä. Suomalaisten mediatalojen kannattaa tehdä entistä avoimemmin yhteistyötä. Soinin mukaan suomalaisella medialla on tästä pitkät perinteet. Kun puhutaan vain 5,5 kaija plit Pekka Soini sal:n seminaarissa Ytimessä monikanavaisuus teksti jaana virtanen miljoonan ihmisen markkinasta, kilpailu kansainvälisiä toimijoita vastaan vaatii yhteistyötä kilpailuviranomaisen sallimissa rajoissa. Yhteistyöstä ei valitettavasti ollut apua muutama vuosi sitten, kun lehtien tilaushintoihin tuli arvonlisävero. Työntekijäjärjestöt ja kustantajajärjestöt vastustivat alv:n tuloa huonolla menestyksellä. Viime kesänä opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru myönsi, että lehtien nollaverokannasta luopuminen oli virhe, jota ei enää pysty korjaamaan. Jatkossa media-ala on siis riippuvainen myös alv:n kehityksestä. Keväällä lehdistölle luvattiin 10 miljoonan euron innovaatiotuki. Soinin mielestä lehdistötukea tulisi ennemminkin suunnata merkittävästi nousseisiin jakelukustannuksiin. Kymmenen miljoonaa on paljon rahaa, mutta innovointiin se on hyvin vähän, etenkin kun vertaa amerikkalaisiin, Soini sanoo, ja listaa joukon raskaan sarjan yrityksiä: Apple, Google, HBO, Netflix, amazon.com ja Flipboard. Suomalaisille toimijoille nämä monikansalliset firmat, joilta ei kokoa ja resursseja puutu, ovat valtava haaste. On siirrytty Suomen sarjasta pelaamaan kansainvälistä sarjaa. Muutos media-alan kilpailuympäristöön on tullut Yhdysvaltain länsirannikolta. Kansallisista markkinoista koostuva Eurooppa on nukkunut tämän kehityksen ohi, joten käytännössä "jenkit jylläävät. Kehitystä ei voi estää, vaan se jatkuu. Miksi Kalifornia on niin hyvä? Siellä on Stanfordin yliopisto, joka luo tieteellistä pohjaa ja siellä on valtavasti ideoita, joille löytyy rahoitusta. Suomi on tässä mielessä pääomaköyhä, Pekka Soini vastaa omaan kysymykseensä. Kuluttajan mediankäyttö on tänä päivänä täysin monikanavaista, ja koko ajan syntyy uusia palveluja, joista kuluttaja voi valita mieleisiään sisältökokonaisuuksia eri laitteille. Media n sähköistymiskehitys oli ensin nähtävissä sanomalehdissä ja kirjoissa. Median käyttöympäristön muuttuminen on viime vuosina vaikuttanut vahvasti myös aikakauslehtiin. Aiemmin kustantaja teki valmiin paketin, joka tarjottiin kuluttajalle luvun lopulla aikakauslehdistön keskeiset tuotteet olivat isoille lukijamäärille kohdistettuja lehtiä nyt erikoistutaan. Monikanavainen ajattelu on kaiken ytimessä myös Sanomissa. Pisimmällä ollaan Ilta-Sanomissa. Esimerkiksi IS-TV tekee perustelevisio-ohjelman kaltaisia ohjelmia omasta studiosta. Kaikki tehdään samasta toimituksesta. Toimittajat ovat jou- tuneet opettelemaan uusia tekemisen muotoja, Soini toteaa. Kiivaasti mietitään, miten aikakauslehti saadaan taipumaan monikanavaisuuteen. Aikakauslehtibrändin vieminen digitaaliseksi niin, että sillä tehdään rahaa, on Soinin mukaan vaikeampaa kuin sanomalehdissä. Vahva brändi, kuten Otavamedian Tekniikan Maailma, pärjää pitkään omalla mallillaan. Minkälainen mediankuluttaja Pekka Soini itse on? Ainakin monikanavainen, hänellä kun on koti täynnä erilaisia laitteita ja vempaimia. Hän katsoo televisiota ja lukee kirjoja sekä sanoma-, aikakaus- ja verkkolehtiä. Aikakauslehdistä hän mainitsee Tekniikan Maailman, Kipparin, Veneen, Talouselämän, Markkinointi&Mainonnan. Vaimon kanssa yhdessä hän lukee Me Naisia, Gloriaa, Kodin Kuvalehteä ja lasten kanssa Aku Ankkaa. Kilpailu kansainvälisiä toimijoita vastaan vaatii yhteistyötä. 16 lööppi & skuuppi 4 / 2014

10 helmijuttu Tällä kertaa Helmi-sarjassa stt:n uutistoimittaja Nina Törnudd kertoo Brysselin kirjeenvaihtajana poimimastaan helmestä. Törnudd tuli stt:oon ensimmäistä kertaa kesätoimittajaksi Tshernobyl-keväänä 1986 ja on vaihdellut talossa osastoja ja kieliä siitä lähtien. Hullun lehmän helmi Voiko uutistoimittajan sähellystyössä tehdä helmijuttuja? Ehkä, kun huomaa uutisvirrassa jotain helmen lailla kiiltävää. teksti nina törnudd Kun minulta kysyttiin juttua Helmisarjaan, ajatus tuntui vähän koomiselta. Minusta helmet syntyvät hitaasti, kasvaen kerros kerrokselta hiekanjyvän ympärille, tutkitusta, pohditusta ja tarkkaan mietitystä aiheesta. Uutistoimistossa ei sellaiseen ole aikaa suurin osa jutuista tehdään ja heitetään linjoille samana päivänä. Joskus uutisen puoliintumisaika on niinkin lyhyt, että se jauhetaan päivän mittaan loppuun netissä ja radiossa, eikä se koskaan elä seuraavan päivän paperilehteen asti. Entisestään kutistuneissa organisaatioissa ja verkon niellessä kaiken on tahti viime vuosina vain nopeutunut. Kiirettä ja jatkuvaa huiskimista kuuluu tietysti valittaa, mutta jos rehellisiä ollaan, niin lähes kolmenkymmenen uutistoimistovuoden jälkeen en vaihtaisi tätä säheltämistä pois. Lyhytjännitteiselle ja kärsimättömälle tyypille tämä työnteon tyyli sopii. Vaan syntyykö tällaisessa työssä helmiä? Tuskin. Mutta joskus uutistyössäkin tulee niitä pieniä kohokohtia, kun haastateltavan sivulauseesta tai raportin liitteestä vilahtaa uutisen tynkä. Tai kun pönötyslehdistötilaisuudessa kysymys osuu juuri oikeaan kohtaan. Oli marraskuu Olin toista kertaa puolen vuoden keikalla Brysselissä STT:n kiertävänä kirjeenvaihtajana. Nykyään kiertävät kirjeenvaihtajat Brysselissä ovat yhtä kadonnutta kansanperinnettä kuin faksit, VHS-nauhurit ja henkilökohtaiset palkankorotukset. Yhä harvempi väline enää pitää edes sitä yhtä EUkirjeenvaihtajaa. Tuohon aikaan hullun lehmän tauti oli vielä otsikoissa, vaikka pahin kriisi toki oli jo ohi. EU:ssa kiisteltiin siitä, miten tautia tulisi torjua, miten laajasti nautoja pitäisi testata ja saisiko teurasjätteitä syöttää esimerkiksi turkiseläimille. Suomen virallinen linja oli, ettei meillä tarvinnut ottaa käyttöön kaikkein tiukimpia riskijätteen käsittelymääräyksiä, koska suomalaiset ammut ovat tietysti hyvin puhtaita, terveitä ja harvinaisen selväjärkisiä kantturoita. Komissiolla on tapana tuottaa keskipäivän infoon massiivinen läjä erilaisia papereita, tiedotteita, selvityksiä, raportteja yms. Tuotannosta lienee iloa lähinnä paperiteollisuudelle, koska kaiken aineiston lukeminen edes kursorisesti on täysin mahdotonta. Eräänä päivänä komission lehdistöhuoneen tiskillä oli kasojen joukossa tieteellisen komitea n laatima parisataasivuinen raportti hullun lehmän taudin tilanteesta ja torjuntatoimista. Nappasin sen mukaani ja pläräsin kuivanoloista pumaskaa työpäivän päätteeksi. Huomasin, että siinä oli käyty jäsenmaat läpi ja luokiteltu ne riskiryhmiin. Komitean arviossa Suomi ei suinkaan ollut vähäriskisimmässä ryhmässä, kuten olisi voinut suomalaislausunnoista kuvitella. Vaan Suomi oli niiden maiden joukossa, joissa taudin esiintyminen on epätodennäköistä, mutta ei poissuljettua. Syynä oli se, että Suomeen oli mahdollisesti tuotu brittiläistä lihaluujauhoa ennen vuotta 1989, jolloin valvontaa tiukennettiin. Tätä ei kukaan ollut aiemmin kertonut. Jee! Uutinen! Mietin kuumeisesti, tehdäkö juttu heti vai säästääkö. Oliko joku kollega jo huomannut saman ja oli tekemässä aiheesta isoa spektaakkelia seuraavan päivän lehteen tai lähetykseen? Vaarana oli, että jos julkaisisin jutun heti, se menisi todennäköisesti harakoille. Päivä oli jo pitkällä ja uutisagenda oli ollut jo varsin täysi. Päätin ottaa riskin ja säästää jutun seuraavaan aamuun. Naputtelin jutun valmiiksi ja Tätä ei kukaan ollut aiemmin kertonut. Jee! Uutinen! lähdin kotiin. Seuraavana aamuna virnuilin tyytyväisenä kuunnellessani lyhytaaltoradiosta Aamun Peiliä, jossa juttuni oli ensimmäisenä aiheena. Valinta oli ollut oikea: kukaan muu ei ollut tarttunut aiheeseen. Soitin vielä maatalousministeri Kalevi Hemilälle, joka piti kiinni virallisesta linjasta ja vakuutti, että suomalaista naudanlihaa voi turvallisin mielin syödä. Jos meillä olisi ollut hullun lehmän tautia, se varmasti olisi tullut jo esille. Olen kyllä hyvin luottavainen, että sitä ei meillä kerta kaikkiaan ole, ministeri sanoi. Reilua vuotta myöhemmin osoittautui, että tieteellisen komitean arvio oli osunut kohdalleen. Suomesta löytyi kuin löytyikin joulukuussa 2001 ensimmäinen ja tiettävästi ainoa hullun lehmän tauti -tapaus Kärsämäellä sijaitsevalta karjatilalta. Voiko tätä juttua pitää helmenä? Ei teksti kovin hyvä ole, vaan näyttää näin jälkeenpäin ylipitkältä ja raskassoutuiselta. Mutta jos helmen määritelmän voi laajentaa kattamaan odottamattomista paikoista löytyvät uutiset, niin kaipa se helmi kuitenkin oli. 18 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

11 nuorin on lukiossa ja asuu vielä kotona. Vaimo ei ole alalla. Luojan kiitos, Karlsson sanoo. Tätä lehtimiehen työn hulluutta mahtuu yhteen perheeseen maksimissaan vain yhden henkilön osuus. Monet voisivat kadehtia pilapiirtäjä Henrik Karlssonin, 58, kuukausipalkkaista työtä. Vain kolme piirrosta viikossa valtakunnan suurimpaan sanomalehteen ja siinä kaikki. Sopii yrittää perässä. Onhan maailma täynnä aiheita ja aikaakin on riittävästi. Ei se silti aivan niin yksinkertaista ole, vaikka juuri yksinker- Vähien viivojen Karlsson Yksinkertaisuus on valttia pilapiirtäjä Henrik Karlssonille. Se koskee niin piirrosten sisältöä kuin muotoa. teksti veli-matti jusi kuvat sirpa räihä taisuus on Henrik Karlssonille suuri hyve. Haluan esittää asiat mutkattomasti. Niin, että olennainen nousee katsojan silmiin mahdollisimman nopeasti. Siinä muoto saa palvella sisältöä tai päinvastoin. Henrik Karlsson ei halua olla henkilönä esillä. Piirrokset puhuvat puolestaan. Henrik Karlsson on ollut Helsingin Sanomissa pilapiirtäjänä vuodesta 1986, niistä lehden paraatipaikalla yhdeksisen vuotta. Nykyinen tehtävä vapautui, kun Terho Ovaska siirtyi eläkkeelle vuonna Sitä ennen pilapiirtäjänä työskenteli pari vuotta Mauri Kunnas. Pilapiirtäjän työviikko ja työnjako ovat selkeitä. Tahti on vapaa ja urakka sellainen, että riittää, kun piirros on lehdessä kolme kertaa viikossa. Loviisassa syntynyt ja nyt Sipoon Söderkullassa asuva Karlsson on kolmen lapsen isä. Lapsista Pilapiirrokset ovat lehtien luetuimpaa aineistoa. Harvassa ovat silmäparit, jotka vain ohittavat piirroksen. Tiedän sen, mutta yritän olla ottamatta paineita. Rentona syntyy aina paras mahdollinen lopputulos. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä on alan raskainta sarjaa. Perinteetkin velvoittavat. Alan legenda on Kari Suomalainen, johon silloin lehden eri osastoille piirtänyt Karlssonkin ehti tutustua Helsingin Sanomien alkuvuosinaan. Kari Suomalaisen ja Helsingin Sanomien tiet erkaantuivat tunnetuista syistä. Näkemyserot siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei, olivat toimituksen johdon ja pilapiirtäjän välillä liian suuret. Kari piti päänsä ja lähti talosta. Kari Suomalainen teki valtaisan työn ja on ehkä alan ykkönen kautta aikojen. Arvostan häntä suuresti. Henrik Karlsson ei pidä itsestään meteliä; hän tekee paremminkin melkein ujon vaikutuksen. Työssäänkin hän sanoo olevansa ennen kaikkea sivustatarkkailija. Teen havaintoja, joita sitten yhdistelen ja lähestyn mahdollisimman tuoreesta, oudosta ja yllättävästä kulmasta. En ole, en halua olla enkä edes osaa olla ilkeä. Haluan tuoda huumorin kautta lukijalle uusia oivalluksia ja mielihyvää. Ei se helppoa ole, ei missään tapauksessa. Huumorin teko on aika raskasta, tuskaisaa ja yksinäistä työtä. Päinvastoin kuin luullaan, me olemme ihmisinä aika yksitotista porukkaa. Vuodet ovat onneksi armahtavaisia. Oppii antamaan itselleen 20 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

12 henrik karlsson Henrik Karlsson ei säästele omiakaan. Hän tarttuu mielellään oman alan ylilyönteihin ja harhakuteihin. Piirros ajoittuu päiviin, jolloin Kevan toimitusjohtaja Merja Ailus joutui jättämään paikkansa. a nteeksi, kun ei joka kerta onnistukaan. Karlsson sanoo, että tosi harvoin kolahtaa niin, että on itsekin tyytyväinen. Kokemus ja rutiinit ovat kuitenkin tuoneet myös varmuutta: tietää, että aina kynästä jotain irtoaa. Ei ala hötkyillä, vaikka deadline lähestyy eikä ole harmainta haisua, mistä piirros syntyy. Kovin suuri vaikuttaja ei Henrik Karlsson tunne olevansa, vaikka lukijoita on sadoin tuhansin. Hallituksia hän ei kaada, ei erota ministereitä eikä hänestä ole omie n sanojensa mukaan vallankumouksenkaan tekijäksi, mutta pieni annos maailmanparantajaa kyllä löytyy. Karlsson tarttuu mieluiten ilmiöi hin, ei niinkään ihmisiin. Usein ilmiön takana on kuitenkin selkeästi yksi ihminen tai pieni joukko eikä Karlsson silloin kainostele. Aineistoa riittää. Muutamalla viivalla voi silloin sanoa jo paljon. Mitä yksinkertaisemmin asias ta kertoo ja mitä vähäisemmin viivoin asian kuvaa, sen parempi. Lukija ei kauan piirroksen ääressä viivähdä; hänet on koukutettava niin, että jo lyhyt ensisilmäys pysäyttää. Huumorin teko on tuskaisaa ja yksinäistä työtä. Henrik Karlsson tekee töitä niin Sanomatalon työhuoneessa kuin etätyönä kotonaan. Suurin osa aiheista syntyy lehtiä lukemalla, televisiota ja radiota seuraamalla ja kollegoiden kanssa keskustelemalla. Eivät ne aina silmille hypi. A iheitten ja ideoitten metsästys on jokahetkistä puuhaa jos ei tietoista, niin aina varmasti alitajuntaista. Takaraivokin tekee siinä töitä, Karlsson sanoo. Piirrosprosessissa Henrik Karlssonilla menee ylivoimaisesti eniten aikaa ideoitten hakuun. Kun idea on syntynyt, itse tekninen vaihe toteutuu varsin nopeasti. Valmista tulee, kun tietää, mitä tekee. Olen oppinut, ettei kannata kovin pitkää aikaa viimeistellä. Se on tuossa. Ei roikoteta. Poistu nyt. Lukijoilta tulee palautetta jonkin verran. Ongelmana palautteessa on se, että ideat ovat useimmiten myöhässä. Jutut leviävät nykyisin niin nopeasti, että jo yhdessä yössä jokin uutinen on työstetty ja räävitty moneen kertaan. Ei pidä tarttua johonkin yksityiskohtaan heti siltä istumalta, vaan on jo mietittävä, miten tapaus elää vaikkapa vuorokauden sisällä. Piirroksetkin vanhenevat hetkessä. Vitsi voi olla vanha jo syntyessään. Some jyllää, Suomi ei ole enää yksien totuuksien, television illan pääutisten ja aamun Hesarin maa. Henrik Karlsson pyrkii tekemään omaa työtään sivuilleen vilkuilematta. Silti hän mainitsee muutaman pilapiirtäjän, joiden töitä hän seuraa mielellään ihan vain lukijana. En halua laittaa kollegoja paremmuusjärjestykseen, mutta minua miellyttävät muun muassa Kalevan pilapiirtäjä Jari Elsilä sekä Iltalehden Jouko Innanen. Alan nimiä on tietysti muitakin. Kari Suomalainen oli oma lukunsa, mutta Henrik Karlsson haluaa mainita myös Seuran pilapiirtäjän Titun. Titu alias Jorma Tiittanen teki Seurassa poikkeuksellisen pitkän piirtäjänuran. Hänen töitään i lmestyi lehdessä yli 40 vuotta yhteen putkeen. Ainoa poikkeu s oli Ruotsin pääministerin Olof Palmen murhan jälkeen ilmestynyt Seuran numero. Siihenkin Titulla oli piirros valmiina, mutta murha sotki toimituksen kuviot. Henrik Karlsson sanoo olevansa printtiajan lapsi. Hän ei suoranaisesti vierasta tietokoneita, mutta puhtaasti manuaalinen kevyen siveltimen jälki on hänelle mieluisampi. Tietokoneilla saa paljon lisäarvoa, mutta käsi jättää rosoisemman jäljen. Siinä on enemmän elämän makua. Pitkä ura panee tekijän miettimään tekojaan. Henrik Karlssonille itsekritiikki on ennen kaikkea sen tutkailua, että meneekö piirtäminen samojen asioiden toistamiseksi. Aina hän ei ole asias ta varma. Luotan siihen, että kontrolli pelaa. Jos ei itse huomaa, niin sitten joku toinen huomauttaa. Henrik Karlsson ei halua olla yhden totuuden mustavalkoinen julistaja. Hänellä on sydäntä sillekin, että ihminen ja jopa poliitikko tai talouselämän napamies voi tehdä virheitä. Piirroksissa ei sivellintä heiluta tuomari, vaan elämää ymmärtävä hyväntahtoinen myötäeläjä. Ei ihmistä tarvitse lyttyyn lyödä. Enkä minä ole ihminen, jolla olisi kanttia neuvoa, miten jonkun toisen pitää elää. Henrik Karlsson kavahtaa suuria elkeitä. Hän tyytyy mieluiten seuraamaan tavallisen ihmisen arkea ja arkielämän kummallisuuksia. Älä siis yritä kysyä minulta, mikä on kirjan tai printtilehdistön tulevaisuus. Äläkä missään nimessä kysy, kuinka kauan lehdistössä vielä tarvitaan pilapiirtäjiä. En vastaa, koska en todellakaan tiedä. 22 lööppi & skuuppi 4 / 2014

13 Kehnosti käsitelty satu siren Kokemuksiani kenialaisen Daily Nationin avustajana. teksti ja kuvat harri junttila Harri Junttila Kiberan slummin paremmalla puolella sijaitsevan talon sisäpihalla Nairobissa. Bussi kääntyy Nairobin keskustasta kohti Valley Roadia. Radio pauhaa reggaeta, saarnamies mekastaa ja minua naurattaa: olen juuri tehnyt avustajasopimuksen Itä-Afrikan suurimman päivälehden Daily Nationin kanssa. Viikonlopputoimituksen päällikkö Julius S igei haluaa, että kirjoitan lehden uuteen, maataloutta käsittelevään Seeds of Gold -liitteeseen kolumneja ja mahdollisesti myös reportaaseja. TIA, This is Africa, ajattelen. Olen täpötäyden bussin ainoa mzungu, valkoinen. Naurahteluni saa vieressä istuvan nuorukaisen tarjoamaan minulle apinanleipäpuun siemeniä, suun violetiksi värjääviä makeisia. Otan muutaman ja kerron, että pääsin just Nationiin töihin. Onneksi olkoon! Miten se t apahtui? Anteeksi, että olen utelias, mutta opiskelen yliopistossa viestintää, Felixiksi itsensä esitellyt nuorukainen sanoo. Kerron, että olin keskustellut naapurin i E lizabeth Bishofin kanssa viisumiongelmistamme ja maininnut, että kirjoitan pian kiukkuisen yleisönosastokirjoituksen Nationiin siitä, kuinka kaltoin Keniassa kohdellaan adoptioperheitä. Adoptio kestää jopa yhdeksän kuukautta, ja sinä aikana viisumi on uusittava vähintään kahdesti. Elizabeth ehdotti, että hän voisi vinkata tuntemalleen toimittajalle, että tässä on jutun paikka. Sanoin, että ilman muuta voimme kertoa meidän tarinamme lehdelle, jos siitä ei ole haittaa adoptioprosessille. Mutta voin kirjoittaa sen itsekin, koska olen toimittaja. Parin viikon päästä Elizabeth tuli juttelemaan. Oikeastaan parempi idea olisi tehdä minusta ensin tunnettu ja sitten kertoa vaikeuksistamme. Viisumiongelmamme oli jo ratkennut, mutta kysyin, miten minusta tehtäisiin tunnettu? Kerroin yhdelle Nationin päällikkötoimittajalle tarinasi ja osaamisesi, ja hän sanoi että voisit tavata hänet Nationissa. Alat kirjoittaa lehteen. Täh? Eräänä helmikuun iltana Julius Sigei sitten soitti. Wau, mieletön juttu, Felix sanoo bussissa. Yes, only in Kenya, vastaan. Lyömme nyrkkimme vastakkain. kilpailevat kaksoset Vuonna 1960 perustetun Daily Nationin painos on noin Kustantaja Nation Media 24 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

14 Group julkaisee myös muun muassa Nairobi News -kaupunkilehteä, Business Daily -talouslehteä ja Itä-Afrikan asioihin yleisemmin keskittyvää East-African-lehteä. Yhtiö on sen seutukulman Sanoma, siis. Olin kävellyt monta kertaa Nation Centren kaksoistornin ohi ja miettinyt, että pitäisi käydä tutustumassa meininkeihin. Nyt tiesin, että kenialaiset kollegat tekevät työtä avokonttorissa. Tiesin myös, että he pukeutuvat huomattavan siististi ja että naisia toimituksissa on melko vähän. Eikä heidän tietokoneissaan ole hurraamista. Nationin lisäksi päivittäist ä uutisointia hallitsee Standard Media n The Standard. Nation edustaa perinteisempää ja hillitympää journalismia. Standard on rosoisempi ja haastavampi. Lehden motto onkin Kenya s Bold Newspaper. Asetelma on kuin Suomessa iltapäivälehtien välillä. Lehdet ovat telineissä vierekkäin ja kaduilla niitä myydään samoissa risteyk sissä. Hintakin tabloideilla on sama, 60 shillinkiä eli 50 senttiä. Myös Standard Media julkaisee useita lehtiä, joista erityisen näkyvä on rouhea kaupunkilehti The Nairobian. Kansijutuissa on kerrottu muun muassa ruumishuoneiden sivubisneksestä eli nahkojen myymisestä luksustuotteiden raaka-aineeksi. Standard on paha kilpailija, koska se kasvaa meitä nopeammin. Me tosin olemme kolme kertaa suurempia, vielä, Sigei kertoi. kuritetusta kurittomaksi Moderni Kenia ravistelee yhä sielustaan maan pitkäaikaisen ( ) presidentin Daniel Arap Moin hirmuvallan aikaa. Jos silloin kapakassa sanoi sanan presidentti tai Moi, niin kotimatkalla erikoisjoukot saattoivat pysäyttää ja kysyä, mitä tarkoitit, muisteli Kenian 50. itsenäisyyspäivän aikaan tapaamani yhteiskunnallisesti aktiivinen taiteilija Wycliffe Opondo. Moi pani luonnollisesti myös tiedotusvälineet kuriin. Nyt tilanne on päinvastainen. Standard ja Nation kirjoittavat terävästi ja jopa häikäilemättömästi vallankäytön vääryyksistä, poliitikkojen hairahduksista ja poliisin törkeyksistä. Opondon mielestä tiedotusvälineet ovat menneet jo liian pitkälle. Esimerkiksi kun islamistiryhmä al-sha- baabin teki terrori-iskun Nairobin Westgateostoskeskukseen 2013 syyskuussa, uutisointi oli todella sensaatiohakuista ja faktoista piittaamatonta. Opondo on osin oikeassa. Kiihkotonta analysointia Westgaten tapahtumista julkaistiin vasta viikkoja tapahtuman jälkeen. Silloinkin asialla olivat ammattilaisten aikakauslehdet, esimerkiksi Nairobi Law Monthly. Toisaalta lehdistöä rangaistiin holtittomuudestaan. Standard Groupin toimitusjohtaja ja päällikkötoimittajia pidätettiin, koska Standardin uutisointi oli sopimatonta kansakunnan surun hetkellä. Vaikka Nation ja Standard kirjoittavat mielellään Kenian moraalittomista vallanpitäjistä, omaa pesäänsä ne eivät kuitenkaan tongi. Daily Nationin perustajiin kuulunut britti Gerard Loughran iloitsee Kenian 50-vuotisjuhlakirjassa Moin otteen kirpoamisesta, mutta journalistit käyttävät vapaut taan törkeästi väärin. Loughranin mukaan rikos- ja taloustoimittajille voidaan maksaa jopa shillinkiä eli euroa lahjuksia sopivasta jutusta. Hurjimmat juttupalkkiot ovat autoja ja taloja. Ja ketju jatkuu lehdessä: toimituspäälliköiden on saatava oma siivu kakusta, tai jutut eivät mahdu lehteen. oppia huonosta editoinnista Lähetin ensimmäisen kolumnin Nationiin perjantaina helmikuun 8. päivä. Käsittelin Suomessa yleistyvää ilmiötä, eli maanviljelijöiden yhdessä perustamia yrityksiä. Usein ne ovat maitotiloja, jotka investoivat robottilypsyjärjestelmiin. Maanantaina Julius Sigei pyysi minulta juttua robottilypsämisestä Suomessa. Deadline oli keskiviikkona, jotta juttu ehtisi lauantaina ilmestyvään ensimmäiseen Seeds of Goldiin. Etsin Suomesta haastateltavan, järjestin kuvat ja lähetin jutun Nationiin. Ajattelin, että aika huteroa on liitteen tekeminen, jos deadline-viikolla tilataan juttu mzungu-avustajalta, josta kukaan ei tiedä mitään. Juolahti myös mieleen, että mitä naruja naapurin Elizabeth on mahtanut nykiä. Lopulta juttu julkaistiin kuukauden päästä. Käsittelyssä siihen oli lipsahtanut kiusallisia virheitä. Esimerkiksi keskiarvo 2,7 oli muuttunut vaihteluväliksi 2 7. Samoin repliikeistä oli poistettu lainausmerkkejä ilman muita muutoksia, jolloin teksti näytti naurettavalta. Mainitsin virheistä Sigeille, joka pyysi anteeksi. Olin että pole pole, näitähän sattuu. Ollaan ensi kerralla itse kukin tarkempia. Sain läpi yhden oman juttu idean, jonka olin poiminut Standardin pikku-uutisesta. Sitä tehdessä pääsin tutustumaan noin 50 kilometrin päässä Nairobista sijaitsevaan Waruhiun maatalousoppilaitokseen. Sen innokas ja pienviljelijöiden puolta pitävä rehtori Joseph Mureithi valitti rahapulaa, joka uhkasi vähentää laitoksen maksutonta kurssitoimintaa. Toinen aihe liittyi vaihtoehtoisiin eläinrehuihin. Lupasin tehdä jutun, vaikka en rehuista mitään tiedäkään. Käytin hyväkseni pientä verkostoani ja löysin Mary Gichukin. Gichuki viljelee 2,5 hehtaarin tilaansa Limurussa, Nairobin länsipuolella, ja kehittää samalla vaihtoehtoja maissin käyttämiselle eläinten ruokinnassa. Kävin Gichukin viehättävällä tilalla, ihastuin omatoimiseen naiseen ja tein jutun. Sen editoinnissa mentiin sitten kunnolla metsään. Jutun repliikkejä oli muutettu niin, että niistä joko katosi ajatus tai ne olivat virheellisiä. Haasta- Hurjimmat juttupalkkiot ovat autoja ja taloja. kenialainen tapa Toukokuussa tein Talouselämään juttua N airobissa pidetystä Sauna Safari startup- tellun suuhun oli siirretty toimittajan tulkintaa. kirjeenvaihtaja bbc:n Afrikan Erikoisin editointi liittyi lukufaktaan. Komla Dumor Gichuki kertoi kouluttaneensa vuosien valmistautuu varrella maanviljelijää vaihtoehtoisten rehujen käyttöön. Varmistin raa raporttia antamaan suo- asian kahdesti, koska luku oli niin iso. Westgaten terrori-iskusta. Jutussa se olikin enää Kysymys ei ollut lyöntivirheestä, koska tuhaterotin oli oikein. Nationissa ei vain uskottu toimittajaan, joten he pistivät lehteen oman faktansa. Suoraan sanottuna vitutti. Lähetin Nationiin Julius Sigeille sähköpostin, jossa luettelin kaikki juttuuni käsittelyn aikana tehdyt virheet. Sigei vastasi pian ja sanoi, että enää virheitä ei tehdä. Päätin, että otan hieman etäisyyttä Nationiin enkä ainakaan vähään aikaan tarjoudu juttuja tekemään. Lisäksi odotin vielä ensimmäisenkin jutun palkkiota, hieman reilua sataa euroa. 26 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

15 kirja-arvio Toisen naisen tarina Vaihtoehtoisi a karjanruokintakasveja kasvattava Mary Gichuki. Jutusta ei muuteta mitään tuollaisen epämääräisen väitteen pohjalta. tapahtumasta. Opetusmenetelmiä kehittävän Funke Sciencen perustajia haastatellessani he yllättäen kysyivät, mitä mieltä olen kenialaisista tiedotusvälineistä. Kerroin kokemuksistani Nationin editoinnista, repliikkien keksimisestä, faktojen taittamisesta ja niin edelleen. Funke Sciencen nuoria nauratti. He olivat aika usein ihmetelleet, miten totuus muuttuu matkalla lehteen. Tuo ei ole uutta! Olen nähnyt tapahtumia, joita en ole niistä kertovien lehtijuttujen perusteella tunnistanut ollenkaan, yhtiön johtaja Dennis Njagi kertoi. Sisältösuunnittelija Naima Shariff kertoi omista kokemuksistaan. Hän oli lukenut lehdestä jutun Rift Valleyssa sijaitsevasta kahdesta järvestä, joiden välimatka oli 20 metriä. Biologiaa opiskeleva Shariff oli ollut tekemässä tutkimusta alueel la ja tiesi, että järvien välinen korkeusero oli tuo 20 metriä välimatka oli jotain aivan muuta. Otimme yhteyttä toimitukseen ja kerroimme, että jutussa on paha virhe. Meille vastattiin, että jutusta ei muuteta mitään tuollaisen epämääräisen väitteen pohjalta. Ja me olemme luonnontieteilijöitä! Jos bussissa hölmönä naureskellessani olisin tiennyt, miten kenialainen journalismi toimii, olisin ehkä peruuttanut sopimuksen. Onneksi kuitenkin tiedän vasta nyt. Kenialaisen päivälehden avustajana oppii paljon uutta! Seeds of Goldiin kirjoittamani jutut julkaistiin myös Nationin nettisivuilla. Ne löytyvät sieltä hakusanoilla juntila ja junttila. Kirjoittaja asui Keniassa Hän on Tekniikka&Talous-lehden toimituspäällikkö. Lue jutut Robottilypsämisestä Eläinten rehuista Kirsi on elänyt viisi vuotta toisen naisen asemassa. Hän on purkanut avioliittonsa ja odottanut, että myös rakastettu jättäisi perheensä. Tämä ei toteudu, vaan mies kiinnittyy omaan kotiinsa. Kirsi joutuu myöntämään itselleen sen, minkä omaiset ja työtoveri ovat jo nähneet: odottaminen on turhaa. Näinkö vähän minä arvostin itseäni? Suostuin odottamaan ryteikköisessä metsässä, suostuin olemaan piilossa, ties kuinka monetta kertaa, ties kuinka monetta kesää, kolmattako, vai jo neljättä? Tännekö minä nyt asetuin odottamaan sinua? Vaihdoin vain paikkaa, mutta olinpa missä tahansa, minä vain odotin sinua. Lakkasin tekemästä tavallisia, omia asioitani. En lenkkeillyt enää, en lukenut kirjoja, en vaihtanut multia kukkaruukkuihin, sillä minä vain odotin. Keski-ikäinen Kirsi hakeutuu tunnekuohun vallassa sairauslomalle merenrantakaupunkiin, hotelliin pitsihuviloiden lähelle. Ensimmäiset päivät kuluvat kuumeessa ja lääketokkurassa, mutta vähitellen hän uskaltautuu ulos kävelemään, havainnoimaan ympäristöään ja sen ihmisiä. Muutamat kontaktit, huolehtivainen hotelliemäntä ja kahvilamiljöö tukevat hänen irtautumistaan menneestä. Sari Pullisen esikoisromaani Kohta kaikki alkaa kuvaa toisen naisen osaa. Tapahtumat kuvataan takaumia lukuunottamatta preesensissä, mikä tekee kerronnasta päiväkirjanomaista; lisäksi päähenkilö tekee muistiinpanoja. Kerronta on keskitettyä: tapahtumat ja sivuhenkilöt liittyvät kiinteästi päähenkilön tarinaan. Jännitystä romaaniin luo ommeltu haav a Kirsin kädessä. Vasta vähitellen hän alkaa kansi sanna-reeta meilahti muistaa, miten se on tullut. Mitä hän on tehnyt autosta löytyneellä puukolla? Tekijän kieli on hiottua ja nautittavaa. Idyllinen ympäristö toimii vastakohtana päähenkilön masennukselle ja umpikujalle. Lähes 50-vuotiaan Kirsin periromanttinen käsitys rakkaudesta ja avioliitosta tuntuu epäuskottavalta. Hän tarrautuu unelmaansa kovin pitkään. Etäisyyttä toiveisiinsa hän saa vasta kuunnellessaan kertomuksia muiden kokemuksista. Vertailukohdiksi muodostuvat lomakaupungissa tapahtuva perhetragedia sekä Kirsin isovanhempien ja vanhempien tarinat. Ne todistavat, että avioliitossa kysytään ennen kaikkea tahtoa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat osittain Imatralle. Kirsi toimii paikallislehden ilmoitusmyyjänä, hänen rakastettunsa rajavartijana. Sijainti tuo teokseen värikkyyttä: Vuoksen, venäläisten katumaasturit ja vanhempien käyttämän eteläkarjalaisen murteen. Sodan kokemukset olivat läsnä isovanhempien muistoissa. Sanelma-mummo kaipasi edesmennyttä Juho-pappaa, siitä huolimatta, että tämä oli sodasta palattuaan ollut vammautunut ja vaitelias mies luvulla Kirsi koki elävänsä maailman reunalla; rajan takana olevasta maasta ei tohdittu puhua. Teos on tarina aikuisen naisen itsenäistymisestä; ulkoiset tapahtumat kehystävät päähenkilön sisäistä muuttumista. sinikka pihlamaa Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa. Gummerus 2014 Imatralainen Sari Pullinen on Etelä-Saimaan toimittaja. Parisuhteen päättymisen kuvaus on hänen esikoisromaaninsa. 28 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

16 hsy-news hsy sal sal-news marko tammi Prahassa ei puhuta rahasta Tšekki on kustantajien eldorado: journalisteilla ei ole yleistä tes-turvaa. Ammatillisesti kiintoisinta oli vierailla prahalaisen talouslehden Hospodárské Novinyn (Talousuutiset) toimituksessa. Economia-konserni on lähellä kaupungin keskustaa Karlínissa, entisessä teollisuuskorttelissa, jonne vanhasta boileritehtaasta on muokattu upouusi lehtitalo. Nämä ovat tämän maailmankolkan nykyaikaisimmat toimitustilat, kehaisee lehden ulkomaantoimituksen esimies Martin Ehl, kiertäessämme pitkin valoisaa avohallia. Isäntämme, tohtori Ehl, on kuuluisa palkittu journalisti, joka vakituisesti avustaa muitakin viestimiä Tshekissä ja Keski-Euroopassa. Hospodárské Noviny suunnataan taloutta tunteville varakkaille lukijoill e. Paikallinen liikemiesryhmä rahoittaa päivälehteä, jonka painetun version levikki on noin kappaletta. Puhuttiin myös politiikkaa. Koska Tšekin kunnallis- ja senaatinvaalit alkoivat samoilla minuuteilla, Ehl spekuloi tuloksia. Hän arveli nykyisen valtiovarainministerin Andrej Babishin populistisen Ano (Kyllä) -puolueen vetävän suurimman potin. Etenkin kunnissa niin sitten kävikin. Slovakkisyntyinen Babish, Pikku-Berlusconi, omistaa kelpo siivun mediaa, kuten pari Tšekin valtalehteä. Tšekissä, kuten monissa lähimaissa, politiikka on yhä leimallisesti äijätouhua. Kysyttäessä politiikan feministeistä Ehl sijoittaa heidät aivan marginaaliin tilaa ei ole syntynyt. Entiseen boileri tehtaan halliin on muokattu upouusi lehtitalo. Kun otamme esiin journalistien työehdot, loksahtivat hsy-läisten leuat auki. Hyvä, että palkoista ei puhuta, koska ihmiset ovat luonnostaan kateellisia, Ehl täräytti. Taustalla vaikuttaa kokemus sosialismista, jolloin kaikilla oli osapuilleen samat palkat. Kukin journalisti tekee yksilöllisen työsopimuksen kustantajan kanssa. Ehlin mukaan alan yleistä palkkatasoa ei tunneta. Varmaankin hän on selvillä vähintään oman osastonsa palkoista, vaikkei niihin viittaakaan. Hieman myöhemmin Ehl kuitenkin huomauttaa, että prahalaistoimittajat ylittävät Prahan yleisen keskipalkan, joka on euron tietämillä ja koko maassa noin 800 euroa. Sananvapaudesta Ehl antaa hyvän arvosanan, toisin kuin lehdistön kannattavuudesta. Trendit ovat alenevia, lehdistössä leikataan alinomaa kustannuksia. Meilläkin oli aiemmin neljä pysyvää kirjeenvaihtajaa, nyt ei enää yhtään. Osastollani oli ennen toistakymmentä toimittajaa, nyt meitä on kuusi vakituista. Martin Ehl kuitenkin ilmiselvästi pitää työstään. Vierailumme lopuksi hän toteaa: Journalisti voi vastata kustannuskriisiin vain sisällön laadulla. veli-pekka leppänen hsy:n tämän vuoden opintomatka vei Prahaan sal:n vuosikokous sal:n vuosikokous pidetään 4. maaliskuuta Kokouspaikkana on tällä kertaa Sokos Hotel Presidentti, Eteläinen Rautatiekatu 4, Helsinki. sal:n sääntöjen mukaan kaikilla sallilaisilla on oikeus tehdä esityksiä vuosikokoukselle. Ne tulee toimittaa kirjallisesti sal:n toimistoon viimeistään Tiedustelut: asiamies Kaija Plit, puh , kaija.plit@sal-info.org Ilmianna taidokas sallilainen! sal jakaa vuosikokouksessaan 11. Sallijournalistipalkinnon, jonka tarkoitus on nostaa alan arvostusta ja jäsenten ammatillista identiteettiä. Palkinnon suuruus on 1500 euroa. Viimeksi palkinnon sai Suomen Luonnon verkkotuottaja Annakaisa Vänttinen. Ehdota palkinnon 2015 saajaa viimeistään L iitä kirjalliseen ehdotukseesi perustelut ja työnäytteet n eljänä kappaleena ja l ähetä osoitteeseen: Kaija Plit, sal/journalistiliitto, pl 252, Helsinki. Lisätietoja: sal:n asiamies Kaija Plit, kaija.plit@sal-info.org tai puh Eila Salo muistetaan hauskana seuraihmisenä, joka säilytti pirteytensä loppuun asti. Opintosihteeri Miina Poikolainen on Lööpin lukijoille tutt u Miinaharava- palstastaan. Myös Maija-tyttärellä on oikea ote lehteen. Tommi Tienhaara jatkoon Opintosihteeri Miina Poikolainen on vielä kevätkauden vanhempainvapaalla. Sijaisena jatkaa graafikko T ommi Tienhaara. Hänet tavoitat osoitteesta koulutus@sal-info.org. Koulutuspäivisin Tommi vastaa puhelinnumerosta Eila Salo in memoriam sal:n asiamies emerita Eila Salo, 90, kuol i p yhäinpäivän aattona sairastettuaan vain muutaman päivän. Eila Salo tuli sal:n palvelukseen vuonna 1974 ja toimi osa-aikaisena asiamiehenä helmikuun loppuun 1990, jolloin hän jäi eläkkeelle. Vuoden 2000 vuosikokouksessa Eila Salo kutsuttiin sal:n kunniajäseneksi. 30 lööppi & skuuppi 4 / 2014 lööppi & skuuppi 4 /

17 pertti jarla