VOIKO KUOLEMA RIKASTUTTAA JA TUODA TOIVOA ELÄMÄÄN? Aili Huhtinen THM, KT

Transkriptio

1 1 VOIKO KUOLEMA RIKASTUTTAA JA TUODA TOIVOA ELÄMÄÄN? Aili Huhtinen THM, KT KUOLEMA, KUOLEMINEN, KUOLEMAN PELKO Mitä kuolema on? Suuri, pelottava ja mahdottomalta tuntuva kysymys. Onko kuolema mahdottoman mahdollisuus? Heideggerin mukaan kuolema täällä olon loppuna on täällä olon omin, varma, riippumaton ja tällaisena ohittamaton mahdollisuus. Onko kuolema elämän lapsi? Onko se pakko ja väistämättömyys, kauhea ja pelottava asia? Ovatko ilo ja rakkaus myös kuoleman laatuja? Onko kuolema myös helpotus? Eivätkö nämä ole kaikkea sitä, mitä myös elämä sisältää? Syntyessään ihminen kantaa jo itsessään kuoleman mahdollisuutta. Hän on elävä ja hän on kuoleva. Ihminen kutoo elämänsä kangasta ja valmistaa siitä samalla kuolemaansa. Hän suunnittelee mallin, valitsee värit ja toteuttaa työn. Kuolemisen tapahtuma on elämän finaali, elämän rajallisuuden sinetti. Se on viimeinen näytös näytelmässä, jossa ihminen itse on käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosan esittäjä. Tässä näytelmässä on elämän värit. Voiko se toisin olla? Ei, koska muuten se ei ole ihmisen oma kuolema, vaan hän on vieras toisen ohjaamassa näytelmässä. Hoitajat ja läheiset ovat statisteja, jotka auttavat tarvittaessa. Missä ovat kuoleman pelon juuret? Jos kuoleminen on portti, josta siirrytään elämästä johonkin toiseen olotilaan, onko se ehkä sama portti, josta syntyessä on tultu? Sielläkö ovat ne kokemukset, jotka auttavat kestämään kuoleman todellisuutta? Sielläkö ovat myös juuret pelolle, jonka edessä sekä kuoleva että läheiset niin usein ovat avuttomia? Miten ihmiset voivat tulla toimeen kuoleman pelon kanssa? Jos on synnyttyään saanut rakastavassa sylissä lämpöisten käsien ja rakastavan katseen kautta ympärilleen turvallisia rajoja, kestääkö kuoleman lähestyessä paremmin oman olemisen ruumiillista hajoamista ja henkistä liukumista ajattomuuteen. Jos on elämän kuluessa tullut nähdyksi edes silmänräpäyksen ajan totena - niin hyvänä kuin pahana, onko kaikesta luopuminen helpompaa? Jos ihminen on löytänyt oman tiensä edes ajoittain ja saavuttanut autonomiaa, onko yksin jäämisen uhka helpompi kestää. Ovatko luopumisen vaikeus, itsellisyyden kokemisen puute ja yksinjäämisen uhka kuoleman pelon keskeiset asiat? Jos niin, kuoleman pelko elämässä voi olla yksi ihmisen parhaista opettajista.

2 2 KUOLEMA ON ANKARA JA HELLÄ OPETTAJA Kuolema on opettajana ankara ja hellä samanaikaisesti. Kuolema opettaa oppijaa kokonaisvaltaisesti. Oppi tuntuu ruumiillisina, henkisinä ja hengellisinä vaikutuksina. Oppi heijastuu sosiaalisiin suhteisiin samoin kuin ihmiseen itseensä. Opetus tuntuu kovalta, koska se tulee lähes aina yllättäen ja vaatii pysähtymään. Tämä pakko-oppiminen pelästyttää, vihastuttaa ja ahdistaa. Miten tällaisessa tilanteessa voi kukaan mitään oppia? Kun oppija kestää tämän vaikean alkuvaiheen, hän voi vähitellen kokea ankaran opettajan muuttuneen lempeäksi ohjaajaksi. Mikä sitten tekee kuoleman opit elämässä ihmiselle tärkeäksi? Oppi on saatu kivun ja yksinäisyyden kautta ja sitä seuraa päättymätön ikävä. Elämässä mikään ei ole kuin ennen. Koettu ei poista vanhaa, vaan se voi näyttää elämää uudella tavalla. Kokemukset kirkastavat elämän rakkauden, rauhan, voiman ja ilon puolta, vaikka kuoleman mahdollisuus ei ole kadonnut. OPPIJAN OSA: ROHKEUS, RAKKAUS, RAKENTUMINEN Ihminen on kokemustensa muodostama kokonaisuus. Hän kehittää itselleen elämässä selviytymiskeinonsa. Hän voi olla myös jäykistynyt, jopa kivettynyt elämän koulussa. Opittavan asian tulee olla kiinnostava, tarpeeksi voimakas, jotta ihminen pysähtyy ja innostuu. Kuolema tuo kokemuksellisesti oppijaa ravistelevan opin ja on yllätyksellisyydessään vaativa. Ihmisellä on useampia mahdollisuuksia tässä tilanteessa. Hän voi ensin pelästyttyään rohkeasti sitoutua oppimaan, hän voi siirtää oppimisen toiseen ajankohtaan tai yrittää kieltää koko asian. Nämä kaksi viimeistä ratkaisua vaativat ihmiseltä raskasta elämän suojavarustuksen lisäämistä, joka samalla kaventaa elämää hänen olemisessaan ja antaa kuolemalle laajentumisen mahdollisuutta. Ihminen käyttää elämänsä tarinaa oppiessaan uutta kuolemasta ja kuolemisesta. Oppijan osa on tulla kokonaisvaltaisesti liikutetuksi, melkein särjetyksi ja sitten kannatelluksi ihmisyydessään. Kuoleman oppijana oleminen on olemista mahdottoman edessä. Oppimisprosessin anti oppijalle on oman olemisen tutummaksi tuleminen ja kivun kautta rakkaudellisuudessa vahvistuminen ja rakentuminen. OPITAAN TIETÄMÄÄN, TUNTEMAAN, OLEMAAN Kun ihminen pysähtyy ajattelemaan kuolemaa, kuolemista ja kuolevan kohtaamista, hän joutuu samalla pohtimaan sellaisia asioita kuin hyväksytyksi

3 3 tulemisen tarvetta, luovuttamattomuutta, persoonallisen itsenäisyyden tärkeyttä ja kokonaisvaltaisen maailmassa olon itsestäänselvyyttä. Ihminen oppii jo hyväksymiensä teoreettisten ajattelurakennelmien lisäksi ymmärtämään uudella tavalla oman ihmisenä olemisensa rikkautta. Ihmiseksi tulemisen perusta on siinä, että ihminen on lapsuudessa tullut kyllin hyvin kannatelluksi toisen ihmisen taholta. Hän on tullut ehdoitta hyväksytyksi. Tämä oppi tulee ihmiselle ruumiillisuuden ja tunnetason kokemuksena. Kuolema, kuoleminen ja kuolevan kohtaaminen koskettaa ja nostaa esiin hoitavassa ihmisessä näitä hänen oman olemisensa perusasioita. Hän joutuu tunnistamaan itsessään oman hoivatuksi tulemisen tarpeen riittävyyden tai vajavuuden. Kun kuolevaa hoitava joutuu vastaanottamaan ja kantamaan itsessään kuolevan vaikeita tunteita, kuten ahdistusta, pelkoa ja vihaa, hän joutuu kasvotusten myös itsessään olevan pahan kanssa. Kun nämä vaikeat tunteet itsessä tulevat tutummaksi on hoitajan mahdollista jäädä kuolevan luo kohtaamaan näitä tunteita ja osallistumaan niihin kuitenkin uuvuttamatta itseään. Kohdatessaan kuolevaa on hän mukana myös kuolevan ilon, rauhan, rakkauden ja kiitollisuuden tunteissa, jotka antavat hänelle voimaa ja kasvattavat häntä ihmisyydessä. Miten kuolevaa kohtaava voi asettua olemaan tekemättä mitään? Häntä auttaa omasta itsestä löydettävissä oleva rauhoittuminen ja luottamus siihen, mitä on tapahtumassa. Näin kuoleva voi kokea olevansa toisen kannateltavissa tilassa, josta hänen on mahdollista liukua pois tuntemattomaan. Kohtaaminen on dialogisuutta, jossa kohtaavat onnettomuuden, sairauden tai vanhuuden heikkouden johdosta kuoleva ja ammattiin koulutettu työntekijä työpuvun riisuneena ihmisyyden perustasolla. Se on kahden ihmisen yhdessä olemisen rakentumista ilman ennakkoehtoja tai suunnitelmia. Se on ainutkertainen hetki ihmisyyden äärettömyydessä. KUOLEVAN KOHTAAMISEN YDIN Kuolevan kohtaamisen perustaa on se, että ihminen voi kuolla oman kuolemansa, jossa läheiset ja hoitavat työntekijä häntä tukevat. Se on läheisten suostumista irtipäästämiseen, saattamiseen ja katsomiseen kunnioittaen, kun rakas ihminen poistuu. Se on hoitavien ihmisten ymmärrystä saattomatkalla olemisesta, joka tehdään kuolevaa tukien, joka päättyy määrätyssä vaiheessa ja josta kuoleva jatkaa yksin. Paras lahja lähellä olleelle on syvä kokemus siitä, että on ollut kunniapaikalla seuraamassa, kun ainutkertaisen ihmisen ainutkertainen elämä päättyy.

4 4 Miten kuolevaa saattava ihminen voi olla osallisena tämän ihmisen näköisen kuolemisen tukemisessa? Hänellä on siihen mahdollisuus omassa olemisessaan. Se nousee rohkeudesta uskoa, että niin kohtaan kuin itse olen. Omassa mielenmaisemassa voi olla tuttuutta kuolevan olemiseen. Siitä tulee mahdollisuus. Tai omasta olemisesta ei löydy tuttuutta, vaan kuolevan oleminen nostattaa vain outoutta. Tästäkin tulee mahdollisuus. Voi vain antaa olla ja rauhoittua katsomaan, kuuntelemaan, koskettamaan. Kuolevan rinnalla kulkeminen voi muuttua - raskaudesta, kivusta, vihasta, menetyksen tunteesta ja surusta huolimatta elämän ihmettelyksi. Elämä voi alkaa näyttäytyä moninaisessa rikkaudessaan uudenlaisena-kuoleman kirkastamana. SURU TUNTEIDEN AATELUUTTA Suru on tunteiden aateluutta. Se kuuluu samaan sisarusryhmään kuin viha ja rakkaus. Kuolemisen tapahtuma sisältää paljon surua vihan ja rakkauden rinnalla. Kun ihminen on kuollut, hän on vainaja, kalmon väkeä eikä hänellä ole enää hätää. Hätä on jälkeenjääneillä. Kuolema on tapahtunut elämän taistelukentällä ja vainaja on kaatunut. Kentälle jää aina myös haavoittuneita. Lähiomainen on yksi heistä. Hän saattaa olla haavoittunut vaikeastikin. Rikkimenemisen uhka on ilmeinen. Ihminen on kuin vereslihalla, puolet itsestään menettänyt. Uhka mennä rikki saatetaan kokea ruumiillisina, henkisinä ja hengellisinä tuntemuksina. Ihminen on joutunut outoon maailmaan. Tämä maailma on uhkaava, väritön, kylmä ja ihmiset siellä ovat yllättävän outoja myös, kuin vihollisiksi muuttuneita. Jotta läheinen saa voimia alkaa kulkea raskasta, mutta eloonjäämisen kannalta välttämätöntä surun tietä, tulisi hänen itse tulla ensin hoidetuksi. Miten hoitaa suuren menetyksen kokenutta kuolleen läheistä? Mene luo, mene yhä uudelleen vaikka tulisit torjutuksi, mene. Kuuntele, kerran, kuuntele viidennen kerran, kuuntele Kosketa, jos sureva sen kestää. Anna lämpöä sitä sureva tarvitsee. Kaikessa tässä, pidä huolta itsestäsi! Älä mene, jos tiedät, ettet voi oman surusi takia. Tai jos et jaksa tai jos kuolema ja suru eivät mahdu tällä kertaa maailmaasi. Ole armollinen itsellesi. Rohkeus, avoimuus, luotettavuus ja kestävyys ovat laatuja, jotka auttavat Sinua suhteessa surevaan.

5 5 MUISTOT EHEYTTÄJÄNÄ Muistot ovat osaltaan surevaa auttavia. Ensin muistot ovat muistoja kuolleesta. Ne kertovat yhä uudelleen kipeää viestiään Hän on kuollut. Viesti viiltää vihaa ja tuskaa tuottaen, ahdistaa, itkettää Viesti on kuitenkin tarpeen, jotta sureva pääsee eteenpäin, hänen täytyy lopulta uskoa tämä totuus Hän on kuollut hän on poissa, hän ei palaa koskaan. Olen yksin. Vähitellen muistot ovatkin surevan muistoja. Hän käyttää niitä lohduttaakseen itseään, rakentuakseen ruumiillisesti, voimistuakseen yksin olemisessa ja uskaltautuakseen ulos maailmaan. Sureva voi lopulta sanoa Kiitos, että sain elää kanssasi. Kuollut liittyy ihmisen elämään rakkaudellisesti lempeänä tuulahduksena, avunantajana vaikeassa tilanteessa ja vierellä kulkijana yksin olemisessa. KUN RAKKAUS SITOO KUOLEMAN JA KUOLLEET IHMISEN ELÄMÄÄN, TULEE ELÄMÄÄN TURVAA JA TOIVOA LÄHTEET: 1. Aili Huhtinen. KUOLEMA - ELÄMÄN LAPSIKO? Lisensiaattityö Aili Huhtinen. EPÄVALMIIN AJASSA JA HETKESSÄ VALMIINA. Tutkimus kuolevan kohtaamiseen kasvamisesta. Väitöskirjatyö Grönlund Elina ja Huhtinen Aili. KUOLEVAN HYVÄ HOITO Aki-Mauri Huhtinen. SIELUN PARANTAMISESTA SIELUN HOITAMISEEN. Ihmisen usko eksistenssisen auttamisen perustana. Väitöskirjatyö 1996.