Kansallisen ja kansainvälisen lainsäädännön yhteensovittamisen kipupisteitä Professori Kimmo Nuotio

Transkriptio

1 Oikeuslaitospäivä , Messukeskus Kulttuurit kohtaavat lainkäytössä Kansallisen ja kansainvälisen lainsäädännön yhteensovittamisen kipupisteitä Professori Kimmo Nuotio Kulttuurit kohtaavat, tämä ei ole mikään uutinen. Rikosoikeuden piiriin nämä kohtaamiset tulevat yleensä, mutta eivät aina, kun ollaan jo tavalla tai toisella kärjistyneessä tilanteessa. Kulttuurisilla perusteilla voidaan pyrkiä puolustelemaan ja selittelemään tekoja. Joskus tällaiset selitykset vakuuttavat, toisinaan taas eivät. Usein ne herättävät kysymyksiä. Kulttuuri liittyy identiteettiin, siis siihen mitä ihminen on. Rikosoikeudessa taas käsitellään tekoja. Ihminen ei kuitenkaan ensisijaisesti vastaa siitä, mitä hän on, vaan nimenomaan siitä, mitä hän tekee. Kuitenkin se, mitä hän on, voi olla monella tavalla merkityksellistä rikosoikeudenkin kannalta. Sillä voi olla merkitystä yhtä hyvin tekijän kuin uhrin kannalta. Uhri voi tarvita suojaa sen vuoksi, että hän on jonkinlainen. Vähemmistöjä uhkaa syrjintä ominaisuuksiensa perusteella. Identiteetti liittyy ihmisen kokemukseen ja käsityksiin, ja tietysti mitä suurimmassa määrin ajatteluun. Näillä on merkitystä myös erilaisten tekijöiden tekojen arvioinnissa. Aikanaan puhuttiin teko- ja tekijärikosoikeudesta vaihtoehtoina. Päivän teema auttaa meitä huomaamaan, etteivät nuo kaksi lähtökohtaa ole kokonaan vastakkaisia ja erillisiä. Teoilla on siis tekijänsä. Vähän teoreettisemmin voisi sanoa, että liberalistisen yksilökeskeisen individualismin mukaan ihminen on viime kädessä itsenäinen, toisista riippumaton ja vapaa yksilö. Kulttuurikysymykset muistuttavat siitä, että tällainen käsitys yksilöstä on oudon tyhjä. Kulttuuri merkitsee niitä puitteita, joissa ollaan ja eletään. Todellinen ihminen on lihaa ja verta, ja vielä paljon muutakin. Todellisuus tunkee rikosoikeusjuristin ideaalimaailmaan. 1

2 Niin sanottu kunniaväkivalta olisi yksi tärkeä teema keskusteltavaksi. En aio siihen mennä lähemmin, koska se veisi helposti yksin koko huomion. Se on liian kuuma peruna, jotta ne asiat, jotka tahdon nostaa esille, välittyisivät. Jotain on silti sanottava. Kulttuuristen taustojen esiintuonti ei saa näissä asioissa merkitä relativismia, siis sitä että kaikki harkinnat joustavat sen mukaan, miten eri kansanryhmissä tavataan asioista ajatella. Oikeusjärjestys ei voi olla niin joustava, niin liberaali. Rikosoikeus merkitsee normatiivista käytäntöjen sensuuria. Rikosoikeus asettuu tapojen ja käytänteiden yläpuolelle ja vaatii useinkin niiden uudistamista. Samalla sen on sitouduttava siihen yhteiskuntatodellisuuteen, jossa eletään. Kulttuuristen seikkojen merkitystä ei useinkaan silti voida kokonaan ja tyystin kieltää. Ne on tunnistettava, mutta ne on silti pantava paikoilleen. On hyvä, että rikosoikeudessa on monenlaisia tapoja ottaa asioita huomioon. Mikä ei ole vastuuvapausperuste voi silti saada merkitystä jossain erityiskohdassa. On hyvä muistaa, että jos Suomen historiassa mentäisiin reilusti taaksepäin, tavattaisiin samantyyppisiä kunniansuojan korostuksia mitkä nyt tuntuisivat marginaalisilta ja vierailta. Rikosoikeudella säännellään yhteiskunnallisia käytäntöjä, mutta tämä sääntely ei ole mielivaltaista eikä tapahdu kulttuurista puhdistetussa tilassa. Rikoslainsäätäjä ei aina suinkaan ole valmiiksi tunnistanut asian kulttuurista ympäristöä, jolloin nämä kysymykset nousevat esille yksittäisten tapausten yhteydessä. Otan tänään hieman vapauksia enkä aio pysyä minulle annetussa otsikossa aivan tiukasti. Tarkastelen laajasti ottaen kulttuurien ja uskonnon kysymyksiä oikeuskäytännön ja myös lainsäädännön haasteina. Esitykseni pääviesti on se, että rikosoikeudessa on paljon enemmän erilaista kulttuurista latausta kuin mitä olemme tottuneet huomaamaan. Tämä lataus vaatii kasvavaa huomiota myös lainsäädäntötyössä. On johtunut yhtäältä tietystä formalismin perinteestä, ja toisaalta kulttuurin niin pitkälle menevästä sisäistämisestä, ettei kulttuurisuuden merkitystä ole juuri huomattu. Monikulttuurisuus ja uskonnollinen moninaisuus ovat tavattoman hyödyllisiä nostaessaan tällaisia aiheita esiin. Käsittelen aihepiiriä käytännöllisesti 2

3 pikemmin kuin teoreettisesti. Olennaisinta on lainkäyttäjälle pysähtyä pohtimaan sitä, kuinka kulttuurisuus-kysymykset tulisi ottaa ammatillisesti haltuun käytännön työssä. Jos lähdetään tutuimmasta päästä liikkeelle, väkivalta urheilussa tarkoittaa muuta kuin normaalielämässä. Jääkiekossa se on muuta kuin jalkapallossa tai shakissa. Rikosoikeudellisen sääntelyn on mukauduttava sääntely-ympäristöönsä, eikä asioita voi arvioida kaavamaisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että urheiluväkivalta pitäisi jättää kokonaan urheilujärjestöjen sisäiseksi asiaksi. Urheilussa ja peleissä on tapojen ja sääntöjen määrittämä konteksti, siis jonkinlainen kulttuurinen kehys. Rikosoikeudessa kutsutaan sosiaaliadekvaatiksi toimintaa, joka on hyväksyttävä, mutta joka näyttäisi muodollisesti toteuttavan rikoksen. Sosiaaliadekvanssin avulla korjataan rikosoikeutta, jotta se ei osuisi harhaan. Yhdysvalloissa nousi esille, oliko intiaanivähemmistöjen pyhiin menoihin kuuluva peyote-piipun käyttö huumerikoksena rangaistavaa. Oli nimittäin vaikea selittää, miksei kyse ollut huumerikoksesta. Julkinen valta ei kuitenkaan halunnut estää näiden rituaalien jatkumista, vaan on säätänyt lakiin poikkeuksen. Tavanomainen huumerikossääntely olisi kokonaan estänyt tuollaiset rituaalit, jotka taas olivat tietyille vähemmistöille syystä tai toisesta tärkeät. Voi pitää varsin tyylikkäänä sitä, että lainsäätäjä pystyy ottamaan tällaisen erityiskysymyksen huomioon ja ratkaisemaan kysymyksen ennalta, jolloin tuomioistuimet eivät joudu tämän hankalan tehtävän eteen. Miksi ehtoollisella saa tarjota jopa alle 15-vuotiaille kirkkoviiniä? Eikö alkoholilaki tai rikoslaki sano asiasta mitään? Alkoholin tarjoaminen uskonnollisessa toimituksessa ei liene koskaan tullut testatuksi ja arvioiduksi alkoholilain säännösten näkökulmasta. Jos joku perustaisi uuden kirkkokunnan ja lanseeraisi vastaavia käytäntöjä, niihin ei ehkä suhtauduttaisi yhtä liberaalisti. Huomaamme, että sosiaaliadekvanssi voi kätkeä sisäänsä eräänlaisen oikeusjärjestysten moninaisuuden. Kirkollisissa ja uskonnollisissa asioissa valtiovalta joutuu hyväksymään sen, ettei se lähde puuttumaan näihin täysin vapaalta pöydältä. Valtiovallan ei tule sekaantua opillisiin kysymyksiin, vaan ne jätetään kirkkokuntien piirissä käsiteltäviksi. 3

4 Juutalaisilla ja islaminuskoisilla on uskonnollisia vaatimuksia sen suhteen, kuinka ravinnoksi tarkoitettu eläin tulee teurastaa. Tällaiset vaatimukset asettuvat toisinaan ristiriitaan tai jännitteeseen eläinsuojelun tarpeiden kanssa. Suomessa eläinsuojeluasetukseen on otettu uskonnollista teurastusta koskevia määräyksiä. Vaikka valtaväestön näkökulmasta asialla on vähäinen merkitys, joillekin vähemmistöille merkitys voi olla suuri, ja vastaavasti sääntelyn heijastusvaikutukset huomattavat. Monikulttuurisuus merkitsee sitä, että yhteiskunnassa ei vallitse yksi yhdistävä kulttuuri, jonka yhteiskunnan jäsenet jakavat. Tietty kulttuurinen moninaisuus on varmaan aina kuulunut asiaan. Olisi yksisilmäistä väittää, että olisimme eläneet yhtenäiskulttuurissa vuosisatoja, kunnes yllättäen huomaamme asiassa muutoksen. Kulttuuri koskee tapoja ja perinteitä, kieltä, sitä mikä peritään huomaamatta. Mutta vaikka suomalaiseen tai kotimaiseen kulttuuriin kuuluu tiettyjä piirteitä, kulttuuri on varmasti ollut jatkuvasti ennenkin muutoksen tilassa, ja eriytynytkin. Kulttuuri kuuluukin vaikeasti määriteltäviin termeihin. Sanalla pyritään ilmaisemaan kootusti jotain sellaista, joka ei ole sanallisesti tarkkaan ilmaistavissa. Esimerkiksi uskonto on osa kulttuuria, mutta uskonto ja kulttuuri eivät kuitenkaan palaudu toisiinsa täysin jäännöksettä. Vaikkapa poikien ympärileikkauksessa voi olla eroa sillä, onko tuo toimenpide uskonnon vai perinnäisen tavan vaatimus. Tämä ero voi olla suorastaan oikeudellisesti merkityksellinen, koska kysymys tulee näin ainakin osittain eri normien yhteyteen. Yhdessä tilanteessa se voi koskea uskonnonvapautta ja uskontoon kuuluvan oikeutta harjoittaa uskontoaan, toisessa tapauksessa vaikkapa tietyn vähemmistöryhmän oikeutta saada elää tapojensa mukaan. Maailmassa on satoja miljoonia poikia ja miehiä, jotka on ympärileikattu. Voi tietysti kysyä, voisiko suomalainen lainsäätäjä tai lainkäyttäjä edes teoriassa päätyä siihen kantaan, että kyse on rikoksesta. Kuten jo tämä esimerkki osoittaa, rikosoikeudellinen sääntely ja rikosoikeudellinen tulkinta voi tällaisissa hankalissa kysymyksissä kietoutua vaikeisiin periaateongelmiin, jotka seuraavat enemmän tästä asiayhteydestä kuin asiasta sinänsä. On kohtalaisen selvää, ettei ympärileikkauksen tarkoittama toimenpide ole luvallinen ilman tähän oikeuttavaa perustetta, jos siinä puututaan pikkulapsen 4

5 koskemattomuuteen peruuttamattomalla tavalla ilman tämän suostumusta. Kyse olisi pahoinpitelystä ulkoisessa suhteessa. Tietoisuus rikosoikeuden kulttuurisesta luonteesta ja ympäristöstä on samalla tietoisuutta siitä, että rikosoikeus on kuin norsu porsliinikaupassa. Kriminalisoinnilla sensuroidaan normatiivisesti tiettyjä hylättäviä käytäntöjä. Tähän asti kaikki on helppoa. Mutta samalla kun tämä normatiivinen sensuuri puree sellaisiin tilanteisiin, joihin sen sopii mielihyvin purrakin, se tuntuu purevan myös tilanteisiin, joihin se ehkä sovi. Ei rikoslainsäätäjä ole osannut ennakoida kysymystä poikien ympärileikkauksesta. Yhtäkkiä huomataan, että tämä voisi tulla pahoinpitelysäännösten piiriin. Saattaa myös joskus käydä, että aiheet, jotka ovat jo poistuneet historian kätköihin, tekisivät uuden paluun. Suomessa kaksinnaiminen eli bigamia dekriminalisoitiin vuonna Säännökset olivat olleet muuttamattomina voimassa yli sata vuotta, rikoslain säätämisestä alkaen. Naapurimaissa tällaisia säännöksiä edelleen on, ja ne ovat tulleet ajankohtaisiksi tiettyjen kansainvälisten tilanteiden vuoksi. Suomessa dekriminalisointia perusteltiin sillä, että rekistereiden täydellisyyden vuoksi avioesteen tutkinnalla tehokkaasti estettiin kaksinnaiminen. Kaksinnaiminen edellyttäisi käytännössä tämän vuoksi muuta rikosta. Perustelussa ei otettu esille kansainvälisten avioliittojen erityiskysymyksiä. Pohjoismaissa olemassa oleva tilanne on johtanut hankaliin tilanteisiin, joissa myös bigamia-sääntelyn viimekätistä perustelua on jouduttu pohtimaan. Suojataanko perheinstituutiota sellaisenaan, vai kenties ensimmäisen puolison oikeutta? Entä aikuisten välinen vapaaehtoinen sukurutsa, miten sitä tulisi ajatella. Saksan valtiosääntötuomioistuin kamppaili tämän kysymyksen parissa jokunen aika sitten. Historiallisesti uskontorikokset ovat kuuluneet rikoslain ydinkohtiin. Uskontorikossääntely on perusteiltaan vanhastaan kansallista ja kotoperäistä. Uskontorikosten sääntely on kuitenkin sidoksissa moniin kysymyksiin, jotka tätä nykyä nousevat esille myös ylikansallisella ja kansainvälisen oikeuden tasolla. Uskontorikossäännökset ovat suojanneet kirkkoa ja sen uskontoa harhaoppeja ja uskonnottomuutta vastaan. Jumalanpilkasta on säädetty rikoslaissa ja tuomittukin 5

6 kautta historian ankaria rangaistuksia. Kirkkolaki ja rikoslaki niveltyivät aikanaan niveltyneet toisiinsa lähestulkoon yhdeksi kokonaisuudeksi. Uskontorikosten perinteinen merkitys on viime vuosikymmeninä yleistä kehitystä heijastellen eri syistä selvästi vähentynyt kautta Euroopan. Uskonnonvapaus on toteutettu ja siviiliavioliitto on tullut mahdolliseksi. Yhteiskunnallisen ja oikeudellisen kehityksen myötä uskonto ja uskonnollisuus ovat saamassa uudentyyppisiä merkityksiä. Muhammed-pilakuvajupakka osoitti, että uskonnolliseen kohteeseen suunnattu pilkka voi nykypäivänäkin laukaista mittavia prosesseja globaalissa viestintäympäristössä. Se herätti myös pohtimaan sananvapauden rajoja suhteessa uskonnollisten yhteisöjen ja niiden omaksumien uskonkappaleiden suojaan. Uskonnon asema rikosoikeudessa vaatii kaikesta päättäen uudelleenarvioita ja testaa samalla hyvin näkemyksiämme oikeutetuista rikosoikeuden tehtävistä ja rajoista. Suuressa osassa Eurooppaa varsinaiset jumalanpilkkasääntelyt on jo kumottu, esimerkkinä olkoon sosialismin ajan Itä-Eurooppa ja valtaosa Länsi-Euroopan maista. Jumalanpilkka on edelleen rangaistavaa muun muassa Italiassa ja Kreikassa sekä Itävallassa ja Hollannissa. Pohjoismaista Suomen lisäksi Tanskassa on kriminalisointi, jota ei kuitenkaan vuosikymmeniin ole sovellettu. Ruotsissa säännökset kumottiin Viron vuoden 2002 rikoslaissa ei enää ole tällaisia säännöksiä eikä myöskään Norjan uudistetussa rikoslain erityisessä osassa. Länsi- Euroopassa pontimena muutokselle on ollut sananvapauden korostaminen, Itä- Euroopassa puolestaan sosialismi syrjäytti kirkon valta-aseman. Euroopan kartalla lainsäädännön ratkaisut näyttävät varsin kirjavilta. Suomessa jumalanpilkasta rangaistaan uskonrauhan rikkomisena. Jumalan pilkan ohella rangaistavaa on sen tarkoituksellinen loukkaaminen, mitä Suomessa rekisteröity uskontokunta pitää pyhänä. Uskonrauhan rikkomista koskevia tai vastaavia uskonnollista loukkaamista koskevia säännöksiä löytyy noin joka toisesta Euroopan neuvoston jäsenmaasta. Tällaisia säännöksiä on myös entisen Itä- Euroopan alueen maissa. Suomessa vuoden 1998 uudistuksessa tähdättiin alun perin hyvin supistettuun uskonrauhasääntelyyn, mutta eduskuntakäsittelyssä jumalanpilkka ponnahti takaisin 6

7 lakitekstiin, mistä johtuu tiettyä epäjohdonmukaisuutta. Nyt, vuosikymmenen etäisyyden päästä, tuo ratkaisu näyttää entistä erikoisemmalta. Kotimaisen sääntelyn voi sanoa suosivan valtakirkon uskontoa muihin nähden, koska Jumalaan kohdistuvan pilkan rangaistavuus ei vaadi loukkaamistarkoitusta, vaan normaali tekijän tahallisuus riittää. Eroavuus koskee kuitenkin vain nimenomaan Jumalan pilkkaa, koska kristillisten sakramenttien suoja on sinänsä samalla tasolla kuin muissa uskonnoissa pyhinä pidettyjen asioiden. Vaatimus, että uskonrauhassa tulee olla kyse rekisteröidyn uskontokunnan pyhänä pitämästä, sulkee suojan ulkopuolelle Suomessa rekisteröimättömät uskontokunnat. Uskonrauhan rikkomisesta on viime vuosina tuomittu Suomessa rangaistuksia vain harvakseltaan. Yhdessä tuomiossa vuodelta 2008 oli kyse muslimiyhteisön uskonrauhan loukkaamisesta, kun julkaistiin internet-sivustoilla islaminuskon kannalta loukkaavaa aineistoa. Internet-ympäristössä onkin aikaisempaa yksinkertaisempaa tuottaa ja levittää myös tämäntyyppistä sisällöltään loukkaavaa aineistoa. Valtakunnansyyttäjänvirasto on tehnyt syyteharkintaratkaisuja muutamissa asioissa. Sananvapauden suojasta joukkoviestinnässä on omia säännöksiään, joilla pyritään erityisjärjestelyin varmistamaan syyteharkinnan tasoa tältä kannalta. Jutuissa on myös hankittu uskontokysymysten asiantuntijoilta kannanottoja ilmaisujen uskonnollisesta merkityksestä. Kun kyse on vieraammista uskonnoista ja niiden mukaan pyhistä asioista, ratkaisevaksi tulee sen arviointi, onko loukkaajalla loukkaamistarkoitus. Loukkaamistarkoituksen tulee lain esitöiden valossa olla sellaisenkin henkilön todettavissa, joka ei itse kuulu kyseisen uskonyhteisön piiriin. Näkökulma ei siis ole puhtaasti viestin vastaanottajan. Paljon jää silti avoimeksi. Esimerkiksi islamissa suhtaudutaan ihmisen kuvaamiseen ylimalkaan hyvin kielteisesti, missä suhteessa islamilainen taide ja ornamentiikka poikkeavat suuresti kristillisestä. Islamin pyhien kuvaaminen rikkoo jo itsessään tabua, saati että niitä kuvataan pilkkatarkoituksin. Toisaalta mitä enemmän näistä asioista tiedämme, sitä herkemmin ymmärrämme myös vastaanottajien reaktioita. Vai olemmeko valmiita sanomaan, että kaikki, mikä tehdään sanavapauden nimissä, on vapaa loukkaamistarkoituksesta. Lienee varsin selvää, että sananvapauden suoja ei ole 7

8 ehdoton, eikä sananvapauttakaan saa käyttää väärin, mistä taas kertoo sekin, että moni kriminalisointi joka tapauksessa merkitsee sananvapauden rajoitusta. Rikosoikeuden rajoista keskusteltaessa on syytä muistaa, että puhtaat moraalikriminalisoinnit eivät ole rikosoikeuden lainsäädäntöperiaatteiden mukaan hyväksyttäviä. Tästä syystä uskontorikoksissa on voitava osoittaa suojeltava erityinen oikeushyvä. Meillä vastauksena on uskonrauhan suojaaminen. Ongelmat koskevat sitä, mitä uskonrauhalla oikeastaan tarkoitetaan. On nimittäin selvää, ettei nykyaikana säännöksen tarkoituksena ole edistää uskonnollisuutta sinänsä. Uskonnollisuuden ei voida enää ajatella kannattelevan rauhaa ja järjestystä yhteiskunnassa, joka on käsitettävä yhä selvemmin maallisemmaksi yhteisöksi. Uskonrauha ei liioin voi tarkoittaa uskonnollisten uskomusjärjestelmien suojaamista ulkopuoliselta arvostelulta ja kritiikiltä, koska sellainen rajoittaisi sananvapautta liiaksi ja estäisi myös sekä uskontojen välistä että niiden sisäistä keskustelua ja uudistumista. Ilmeistä lienee, että uskonrauhan täytyy hyväksyttävältä ytimeltään palautua yksilön oikeuteen harjoittaa uskontoaan tarvitsematta kohdata tämän uskonsa vuoksi vihaa, syrjintää ja muuta uhkaa. Suomessa uskonrauha turvataan vielä nykyisin tätä laajemmin, koska tietynlaisen loukkaavan sisällön esittäminen on rangaistavaa ilman tällaista lisätäsmennystä. Rikoslain uskonrauhan rikkomista koskeva säännös on sinänsä sijoitettu yleistä järjestystä vastaan kohdistuviin rikoksiin eli rikoslain 17 lukuun. Syy siihen, että asiasta on vielä vuonna 1998 katsottu tarpeelliseksi antaa säännöksiä, liittyykin siihen, että julkinen uskonnon pyhien arvojen pilkkaaminen, jos se saisi tapahtua kenenkään siihen puuttumatta, voisi johtaa yleisen järjestyksen vaarantumiseen. Lainsäätäjä lienee käytännössä harkinnut asian niin, että rangaistava menettely samalla loukkaa yhteiskuntarauhaa. Uskonrauhan taustalta paljastuu siten toinen oikeushyvä, yhteiskuntarauha. Mutta tämäkään vastaus ei täysin tyydytä. Euroopan neuvoston piirissä on käsitelty uskonnon ja rikosoikeuden suhdetta. Selvä päätelmä on, että uskonnollisia ryhmiä tulisi suojata viharikoksilta samaan tapaan kuin muitakin suojaa tarvitsevia ryhmiä, mutta tarvetta erilliselle uskonrauhan rikkomista koskevalla rikosoikeudelliselle sääntelyllä ei enää ole. Moniarvoisessa 8

9 yhteiskunnassa uskontokysymyksiä tulee voida käsitellä vapaasti ja periaatteellisten näkökohtien estämättä. On kokonaan toinen asia, että uskontokunnan sisällä voidaan jälkikäteen valvoa jäsenten toimintaa ja puuttua myös esimerkiksi opillisissa kysymyksissä otettuihin kantoihin. Tämä on kirkkolainsäädännön, ei yleisen rikoslain asia. Jumalanpilkka- ja uskonrauhanrikkomiskriminalisoinnit tulisi tämän vuoksi kumota, kun taas vastaavasti viharikosten sääntelyssä tulisi ottaa huomioon myös uskonnollisten ryhmien suojan tarpeet. Uskontorikosten sääntely on tässä mielessä siirtymässä rasismin ja syrjinnän vastaisten toimien yhteyteen. Uskonnolliseen ryhmään kohdistuva uhkailu, panettelu sekä solvaaminen ovat jo nykyisin Suomessa rangaistavaa kiihottamisena kansanryhmää vastaan. Sananvapautta voidaan siis rajoittaa, jotta myös uskonnollisia ryhmiä suojataan tällaista kiihottamista vastaan. Euroopan unionissa onkin vuonna 2008 hyväksytty puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää eräitä tällaisia kriminalisointivelvoitteita. velvoitteita sisältyy myös Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjaan, joka koskee netin välityksellä tehtäviä vastaavia loukkauksia. Ajatuksena on nykyisin, että uskonnollisuus ja uskonnon harjoittaminen ovat yksilön ihmisoikeus, joka pitää taata ja jota ei saa rajoittaa syrjivin toimenpitein. Uskonto on tässä merkityksessä osa yksilön identiteettiä siinä missä muutkin kielletyt syrjintäperusteet, kuten rotu, kansallinen tai etninen alkuperä, ihonväri, kieli, sukupuoli, ikä, perhesuhteet, sukupuolinen suuntautumisen, terveydentila, yhteiskunnallinen mielipiteen ja poliittinen tai ammatillinen toiminta. Esimerkiksi syrjintää ja työsyrjintää koskevissa rikossäännöksissä uskonto esiintyy tässä merkityksessä. Rasismipuitepäätöksen kansallinen implementointi on tällä erää käynnissä. Oikeusministeriön työryhmä on vastikään saanut valmiiksi ehdotuksensa, joka on lausuntokierroksella. Merkittävimmät muutokset koskisivat kiihotusta kansanryhmään vastaan koskevaa säännöstä. Tähän tulisi erikseen törkeä tekomuoto, suojan alaa laajennettaisiin kattamaan myös muun muassa elämänkatsomus ja sukupuolinen 9

10 suuntautuminen. Perussäännökseen kirjattaisiin soveltamisrajoitus, joka koskisi muun muassa tiedettä ja taidetta ja niihin rinnastettavaa julkista toimintaa. Euroopan toimet rasismia ja muukalaisvihaa vastaan ovat tällä erää hyvin olennaisia. En halua niitä vähätellä, päinvastoin. Uskon kuitenkin, että hiljakseen huomataan näiden ilmiöiden tavaton hankaluus. Ei ole etukäteen sanottua, mitä loppujen lopuksi tapahtuu. Muukalaisvastaisuudella on vahvat tukijoukot Euroopassa. Muukalaisvastaisuuden vastaiset toimet voivat esimerkiksi vahvistaa rajojen testaamista ja jopa vahvistaa näiden teemojen ympärillä tapahtuvaa poliittista liikehdintää. Syytetyt voidaan omiensa keskuudessa nähdä sankareina ja marttyyreinä, jotka uskaltavat puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Rikosoikeuden välineet eivät missään nimessä voi olla ensisijaisia eivätkä yksinomaisia. Rikosoikeus on väline kieltää jokin ilmiö, mutta kieltämisellä se tulee korostaneeksi ja vahvistaneeksi sitä. Tällaisten sääntelyiden onnistumisen arviointi on varmaankin vielä paljon hankalampaa kuin perinteisemmän rikollisuuden kohdalla. Rajumpaakin on tulossa. Euroopan neuvoston sopimuksen lisäpöytäkirjassa on jo määrätty Auschwitz-Lüge kriminalisoitavaksi. Suomi ja muut Pohjoismaat koettavat vielä luikerrella tästä irti tekemällä varauman. Jatkossa ruodusta poistuminen voi käydä hankalammaksi, koska Lissabonin sopimuksen tultua voimaan näistäkin asioista päätetään määräenemmistöllä. Jos asia katsotaan hyvin olennaiseksi, niin sanotusta hätäjarrusta on tällaisessa tilanteessa mahdollista vetää. Kynnys siihen on korkeammalla kuin varauman tekemiseen. Eurooppa joutuu joka tapauksessa yhä pitemmälle hallinnoimaan omaa poliittista tilaansa. EU on nähdäkseni liberaalimpi kuin sen yksittäiset jäsenvaltiot, koska tavallaan isänmaallisuuden rasitteet ovat vähäisemmät moniarvoisuus seuraa asian luonnosta. Mutta rikosoikeus, niin eurooppalainen kuin kansallinen, joutuu tällaisissa paineissa mukaan uudentyyppisiin kuvioihin. Kertokoot nämä muutamat esimerkit siitä, että kulttuurit ja uskonnot merkitsevät monenlaisia haasteita nykypäivän oikeuselämässä. Rikosoikeudellisen suojan alaa on pako kehittää ja muuttaa ajan vaatimusten mukaisesti. Joskus se merkitsee rikosoikeudellisten keinojen marginalisoitumista ja jopa muuntumista täysin haitallisiksi. Vastaavasti toisinaan kehittyy uusia suojan tarpeita. Rikosoikeusteoreettisesti asian voisi muotoilla siten, että oikeushyväpuolella tapahtuu merkittäviä muutoksia. Rikosoikeudelliset normit tulee yhä useammin 10

11 nähdä punnintanormeiksi, joissa kummallakin puolella on punnuksia. Viisas lainsoveltaminen vaatii taitoa operoida epätäydellisellä normistolla uusissa tilanteissa. Tuomioistuimen pyrkimys ei silti voi olla mikään muu kuin oikeudenmukaiseen, oikeusjärjestyksen mukaiseen ja myös koko laajan oikeusyhteisön kannalta oikeudenmukaiseen lopputulokseen pyrkiminen. 11