EUROOPAN PARLAMENTTI

Transkriptio

1 EUROOPAN PARLAMENTTI Talous- ja raha-asioiden valiokunta 19. lokakuuta 2001 VÄLIAIKAINEN 2001/0086(COD) Par 2 ***I MIETINTÖLUONNOS Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi rahoitusvakuusjärjestelyistä ((2001) 168 C5-0131/ /0086(COD)) Talous- ja raha-asioiden valiokunta Esittelijä: Fernando Pérez Royo PR\ doc PE

2 Lainsäädäntömenettelyistä käytettävät symbolit * Kuulemismenettely yksinkertainen enemmistö **I Yhteistoimintamenettely (ensimmäinen käsittely) yksinkertainen enemmistö **II Yhteistoimintamenettely (toinen käsittely) yksinkertainen enemmistö yhteisen kannan hyväksymiseksi parlamentin jäsenten enemmistö yhteisen kannan hylkäämiseksi tai tarkistamiseksi *** Hyväksyntämenettely parlamentin jäsenten enemmistö lukuun ottamatta EY-sopimuksen 105, 107, 161 ja 300 artiklassa ja EU-sopimuksen 7 artiklassa tarkoitettuja tapauksia ***I Yhteispäätösmenettely (ensimmäinen käsittely) yksinkertainen enemmistö ***II Yhteispäätösmenettely (toinen käsittely) yksinkertainen enemmistö yhteisen kannan hyväksymiseksi parlamentin jäsenten enemmistö yhteisen kannan hylkäämiseksi tai tarkistamiseksi ***III Yhteispäätösmenettely (kolmas käsittely) yksinkertainen enemmistö yhteisen tekstin hyväksymiseksi (Ilmoitettu menettely perustuu komission esittämään oikeusperustaan.) Tarkistukset säädösehdotukseen Parlamentin tarkistukset merkitään lihavoidulla kursiivilla. Pelkkää kursivointia käytetään kiinnittämään teknisten yksiköiden huomio sellaisiin säädösehdotuksen osiin, jotka ehdotetaan korjattavaksi lopullisessa tekstissä (esimerkiksi selvästi virheelliset tai kyseisestä kieliversiosta pois jääneet kohdat). Korjausehdotusten hyväksymisestä päättävät asianomaiset tekniset yksiköt. PE /6 PR\ doc

3 PERUSTELUT 1. Komission ehdotus Komission direktiiviehdotuksella luodaan EU:n lainsäädännölliset puitteet vakuuden antajan ja vakuuden saajan välisille rahoitusvakuusjärjestelyille. Vakuudet ovat hyvin tärkeitä maksujärjestelmien ja arvopapereiden selvitysjärjestelmien kannalta oikeudellisen epävarmuuden hälventämiseksi. Koska näissä järjestelmissä käsiteltävien tapahtumien määrä kasvaa jatkuvasti ja lisää siten markkinatoimijoiden luottoriskiä, on syntynyt vahva kannustin riskien vähentämiseen nettoutus- ja vakuusjärjestelyjen avulla. Ennen kyseistä ehdotusta ainoa nettoutuksen ja rajatylittävien vakuuksien käyttöä rahoitustoimissa sääntelevä yhteisön säädös oli selvityksen lopullisuudesta vuonna 1998 annettu direktiivi. Se koski ainoastaan arvopapereita, jotka annetaan vakuudeksi jäsenvaltioiden keskuspankkien ja Euroopan keskuspankin keskuspankkitoimintaan liittyvissä toimissa. Siksi sekä komissio että markkinatoimijat pitivät tämän direktiiviehdotuksen antamista välttämättömänä, jotta voidaan ulottaa edellä mainitun direktiivin tuoma oikeusturva yleisesti rahoitusmarkkinoille. Rahoituslaitokset, jotka pyrkivät vähentämään luottoriskiä vakuuden avulla, kohtaavat nykyään 15 erilaista järjestelmää, joilla säännellään vakuuden julkivarmistusta (menettelyt, joita vakuuden saajan on noudatettava varmistaakseen, että vakuuteen liittyvät oikeudet ovat päteviä suhteessa kolmansiin osapuoliin, mukaan luettuna selvitysmies konkurssitilanteessa). Sen lisäksi, että rahoituslaitosten on otettava huomioon EU:n hyvin erilaiset konkurssilait, niillä voi olla puutteelliset tiedot ns. arvo-osuusmuotoisten arvopapereiden rajatylittäviin siirtoihin sovellettavasta laista (kyse on rahoitusvälineistä, joiden käyttöoikeus todennetaan rekisteröitymisellä). Nämä hallinnolliset rasitteet heikentävät EU:n markkinoiden kustannustehokkuutta ja yhdentymistä sekä luovat oikeudellista epävarmuutta, sillä on suurempi riski, että vakuus katsotaan pätemättömäksi vakuuden siirtyessä rajan yli kuin käytettäessä sitä kotimaassa. Näin ollen ehdotuksella pyritään luomaan yhtenäinen vähimmäisjärjestelmä, joka koskee käteis- ja arvopaperivakuuksia panttioikeuteen ja omistusoikeuteen perustuvassa järjestelyssä, mukaan lukien takaisinostosopimukset eli "repot" (takaisinostosopimus tarkoittaa, että arvopaperit myydään käteistä vastaan ja samalla sovitaan, että vastaavat arvopaperit ostetaan takaisin määrättyyn hintaan tulevaisuudessa tai vaadittaessa). Ehdotuksen tärkeimmät tavoitteet ovat seuraavat: Varmistetaan tehokkaat ja suhteellisen yksinkertaiset järjestelmät vakuuden luomiseksi joko omistusoikeuteen (mukaan lukien takaisinostosopimukset) tai panttioikeuteen perustuvalla järjestelyllä, toisin sanoen säädetään, että ainoa julkivarmistusvaatimus tai -menettely vakuussopimuksen suojaamiseksi on, että oikeudesta ilmoitetaan vakuustiliä ylläpitävälle välittäjälle, joka ylläpitää arvopaperitiliä ja tekee oikeudesta merkinnän. PR\ doc 3/6 PE

4 Tarjotaan vakuusjärjestelylle rajoitettu suoja eräitä maksukyvyttömyyslain säännöksiä vastaan, erityisesti niitä, jotka estäisivät vakuuden tehokkaan realisoimisen tai aiheuttaisivat epäilyä sellaisten tekniikoiden pätevyydestä kuin sulkeutuva nettoutus (close-out netting), täydentävän vakuuden toimittaminen ja vakuuden korvaaminen. Luodaan oikeusvarmuus rajatylittävänä vakuutena käytettäviä arvo-osuusmuotoisia arvopapereita koskevan lain valinnasta. Kevennetään hallinnollisia rasitteita, jotka vaikuttavat vakuuden käyttöön rahoitusmarkkinoilla. Tämä toteutetaan vähentämällä vakuusjärjestelyn luomista tai täytäntöönpanoa koskevia raskaita muodollisuuksia. Varmistetaan, että sopimukset, joiden nojalla vakuuden saaja voi käyttää vakuutta omiin tarkoituksiinsa panttioikeuteen perustuvassa järjestelyssä, kuten takaisinostosopimuksessa, ovat päteviä. Luodaan vahva ja tehokas oikeudellinen säännöstö luottoriskien vähentämiseksi vakuuksia käyttämällä ja parannetaan siten Euroopan rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja vakautta. 2. Esittelijän lähestymistapa Rahoitusvakuusjärjestelyjä koskeva direktiiviehdotus on olennainen osa lainsäädäntöehdotusten pakettia, jonka hyväksyminen on tarpeen yhtenäisten rahoitusmarkkinoiden toteuttamiseksi Euroopassa. Vakuuksien käytön lisäämisestä siten, että luodaan yhtenäiset, oikeusturvan takaavat puitteet etenkin rajatylittäville vakuuksille, on huomattavaa hyötyä, sillä näin voidaan vähentää luottoriskiä, vahvistaa rahoitusjärjestelmiä sekä parantaa kilpailukykyä. Vaikka ehdotuksen tärkeydestä ja sen pääsisällöstä vallitsee laaja yksimielisyys, monet sen kohdista vaativat vielä lisätarkastelua. Nähdäkseni ehdotuksen tärkein kiistakysymys kohta on sen soveltamisala ja valtuuksien myöntäminen komissiolle kynnysarvon käsittelemiseksi uudelleen komiteamenettelyn avulla. Ehdotuksen 2 artiklan 4 kohdassa täsmennetään, että vakuuden saajan ja vakuuden antajan on kummankin oltava joko viranomainen tai keskuspankki, toiminnan vakauden valvonnan alainen rahoituslaitos tai muu kuin luonnollinen henkilö, jonka pääomapohja ylittää 100 miljoonaa euroa tai jonka bruttovarallisuus ylittää miljardi euroa. Tämä merkitsisi monien yritysten jäämistä direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Erityisesti pienet ja keskisuuret yritykset eivät hyötyisi lainkaan direktiivin vakuuksille tarjoamasta suojasta. Kun nykyisin pyritään parantamaan pk-yritysten pääoman saantia, tämä ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta. Kysymys liittyy myös Lamfalussyn tapaan lähestyä arvopaperilainsäädäntöä: komissiolle ja arvopaperikomitealle myönnetään ehdotuksessa valtuudet käsitellä uudelleen kynnysarvoa mutta ei määritellä kriteereitä, joiden perusteella näitä valtuuksia voitaisiin käyttää tai joita komissio voisi käyttää määrätäkseen uuden kynnysarvon. Olisi väärin myöntää komissiolle ja arvopaperikomitealle valtuudet päättää ehdotuksen pääsisältöä koskevasta vaikeasta asiasta. Jokaisen direktiivin soveltamisala on nähdäkseni olennainen elementti, joka on määritettävä itse säädöksessä, eikä sitä voida antaa komission päätettäväksi komiteamenettelyllä. PE /6 PR\ doc

5 Tämän vuoksi olen ehdottanut soveltamisalan laajentamista luopumalla kynnysarvosta ja vaatimalla, että jommankumman osapuolen on oltava joko viranomainen, keskuspankki, rahoituslaitos tai oikeushenkilö. Olen myös ehdottanut, että oikeushenkilöt voisivat tehdä vakuussopimuksen vain viranomaisen, keskuspankin tai rahoituslaitoksen kanssa. Tällöin etuna on, että ehdotuksen soveltamisala laajenee huomattavasti eikä tarvita liikevaihtoa tai pääomaa koskevaa kynnysarvoa, joka vanhenisi ja jota täytyisi mahdollisesti tarkistaa komiteamenettelyllä. Laajempi soveltamisala sopisi myös parlamentin lausuntoon Baselin komitean pankkien vakavaraisuutta koskevasta tarkistuksesta. Lausunnon mukaan hyödyt riskien vähentämisestä muun muassa vakuuksien avulla tulisi ulottaa mahdollisimman laajalle. Toinen tärkeä kysymys on, täytyykö vakuussopimus laatia kirjallisena ja allekirjoittaa, kuten komissio ehdottaa. Useat jäsenvaltiot luopuivat jonkin aikaa sitten kyseisestä vaatimuksesta ja pitäisivät sen toteuttamista näin ollen taka-askeleena. Toisaalta eräät maat vaativat tällä hetkellä, että vakuussopimukset on laadittava kirjallisina ja allekirjoitettava. Tämän vuoksi esitän kysymykseen kompromissiratkaisua. Sen mukaan riittää, että kun vakuus on annettu (toimitettu, siirretty, hallussa tai rekisteröity tai siihen on tehty merkintä siten, että se on vakuuden antajan hallussa tai valvonnassa), tästä järjestelystä on kirjallinen todiste. Tämä merkitsisi, että vakuuden tarjoaminen kuuluisi direktiivin soveltamisalaan, mikäli se voidaan todentaa kirjallisesti (johon sisältyy määritelmän mukaan myös sähköinen tallentaminen). Toinen esiin otettu kysymys koskee niin sanotun täydentävän vakuuden sisällyttämistä ehdotuksen soveltamisalaan. Osa alan edustajista on sitä mieltä, että tämä pitäisi sallia aina, kun lisävakuuksien tarve liittyy objektiiviseen syyhyn, esimerkiksi yrityksen luottoluokituksen heikentymiseen. Olen samaa mieltä komission ja monien jäsenvaltioiden kanssa siitä, että täydentävän vakuuden salliminen olisi ristiriidassa maksukyvyttömyyslakia koskevan politiikan kanssa, koska sillä yleensä koetetaan estää säännökset, joiden nojalla velkojan asema paranee maksukyvyttömyyteen liittyvän tapauksen vuoksi tai sen aikana tai alennetun tai heikkenevän luottokelpoisuuden yhteydessä. Tekstiä on moitittu epäselväksi pantin käyttöä koskevan oikeuden osalta. Epäilysten hälventämiseksi olisi selvennettävä, että pantin käyttö olisi mahdollista vain, jos vakuussopimuksen osapuolet ovat sopineet siitä etukäteen. Vakuuksia koskevien lainsäädäntöpuitteiden ja maksukyvyttömyyttä koskevien säännösten välinen tasapaino on kaiken kaikkiaan hankala kysymys. Valtiovarainministerit haluavat edistää vakuuksien käyttöä parantaakseen pääomamarkkinoiden likviditeettiä, kun taas jäsenvaltioiden oikeusministerit pelkäävät, että 9 artiklan määräykset, jotka kumoavat joitakin maksukyvyttömyysäännöksiä, suosivat vakuuksien ottajia muiden velkojien kustannuksella yrityksen ollessa maksukyvytön. Mielestäni komission lähestymistapa on tässä asiassa tasapainoinen ja kannatettava. PR\ doc 5/6 PE

6 On myös tärkeää varmistaa, että Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin keskustelut heijastuvat 10 artiklaa koskevaan lähestymistapaamme. Ehdotuksen 10 artiklan 1 kohdassa määritetään periaate, jonka mukaan sovelletaan sen maan lakia, jossa vakuustiliä ylläpidetään. Mielestäni ei ole hyvä sitoa jäsenvaltioiden ja komission käsiä Haagin keskusteluissa liian tarkoilla etukäteismääräyksillä. Tästä syystä olen ehdottanut 2 kohdan poistamista. Koska asia on pääomamarkkinoiden yhdentymisen kannalta tärkeä ja ehdotuksen tiimoilta vallitsee laaja yhteisymmärrys, parlamentin ja neuvoston välillä voitaneen päästä hyvissä ajoin yksimielisyyteen. Tämän vuoksi olen ehdottanut direktiivin täytäntöönpanon määräajan lyhentämistä vuodella, jolloin takaraja olisi 31. joulukuuta Näin jäsenvaltioille jäisi edelleen runsaasti aikaa panna direktiivi täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä. Samalla annettaisiin markkinoille, sijoittajille ja kansalaisille myönteinen kuva unionin toimielinten kyvystä saavuttaa yksimielisyys tärkeistä asioista näinä maailmantalouden vaikeina aikoina. Suosittelen parlamentille ehdotuksen hyväksymistä muutosehdotusten jälkeen. PE /6 PR\ doc