Molempia vaalituloksia on toimittajien keskuudessa pidetty median epäonnistumisina.

Transkriptio

1 Hallintotuomioisotuinpäivä Elina Grundström, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Lyhennelmä seminaaripuheesta Faktojen jälkeinen maailma journalistin näkökulmasta Hyvä yleisö Maailmalla on tänä vuonna puhuttu paljon faktojen jälkeisestä ajasta. Tällä on viitattu erityisesti siihen, miten median murroksen kielteiset vaikutukset ovat tulleet esiin Britannian Brexit-äänestyksen ja Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä. Molemmissa maissa sosiaalinen media - mutta myös perinteinenkin media, erityisesti laajalevikkiset tabloid-lehdet ja niiden verkkosivut, - maalailivat ennen äänestystä virheellisiä kauhukuvia esimerkiksi maahanmuutosta, muslimeista ja EU-jäsenyyden talousvaikutuksista. Yhdysvalloissa Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä tilanne meni niin erikoiseksi, ettei tosiasioilla ollut mitään väliä. Vaalien yhteydessä toteutettiin maailmanhistorian massiivisin reaaliaikainen faktantarkistusoperaatio. Tuhannet palkatut tai vapaaehtoiset faktantarkistajat korjasivat vaalikeskustelujen virheitä erilaisilla internetalustoilla samaan aikaan kun vaaliväittelyt olivat käynnissä. Mutta tämäkään ei auttanut. Poliittinen keskustelu oli muuttunut niin tunnepohjaiseksi ja mielipiteet sivuuttivat tosiasiat niin, etteivät edes nämä laajat faktantarkistusoperaatiot vaikuttaneet mihinkään. Molempia vaalituloksia on toimittajien keskuudessa pidetty median epäonnistumisina. Journalistit ajattelevat olevansa vallan vahtikoiria ja demokraattisen yhteiskunnan takaajia. Jos media ei onnistu estämään sitä, että vaalitulos perustuu tarkoitushakuisiin valheisiin, journalistit ovat epäonnistuneet perustehtävässään. Suomi ei ole immuuni niille kulttuurisille muutoksille, jotka ovat näiden epäonnistumisten taustalla. Tosiasioiden ja mielipiteiden ero on alkanut hämärtyä Suomessakin, ja se näkyy sekä politiikassa että ihmisten arjessa. Sekä äänestyspäätöksemme että ruokavaliomme perustuvat yhä useammin vääriin faktoihin. Muutoksen taustalla on median murros. Samaan aikaan kun verkkokeskustelujen määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti, perinteinen lähdekriittisesti toimitettu ja faktojen osalta tarkistettu journalismi on joutunut talousvaikeuksiin. Tämä yhdistelmä on yllättävänkin nopeasti luonut uuden tilanteen, jossa länsimaisten yhteiskuntien faktapohjaisuus on murenemassa. Ilmiö on globaali, mutta suomalaisilla on epätavallisen hyvät mahdollisuudet vastustaa tai ainakin hidastaa tätä kehitystä. Suomi oli viime vuonna seitsemättä kertaa ykkösenä Toimittajat ilman rajoja järjestön lehdistönvapausindeksissä. Suomen poikkeuksellisen hyvää lehdistönvapautta on selitetty erityisesti kahdella syyllä: Vahvalla julkisuusperiaatteella ja asiakirjajulkisuudella, josta juuri te hallinto-oikeudet pidätte huolta. Sekä Suomen

2 poikkeuksellisen kattavalla ja kansalaisten keskuudessa tunnetulla journalistien itsesääntelyjärjestelmällä, jota käytännössä hoitaa Julkisen sanan neuvosto JSN. JSN on tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien ylläpitämä elin, jonka tehtävänä on tulkita Journalistin ohjeita ja puolustaa sananvapautta. Neuvostossa on kahdeksan journalistia ja viisi yleisön edustajaa. Sen tunnetuin tehtävä on hyvään journalistiseen tapaan liittyvien kanteluiden käsittely. Lisäksi meille voi kannella sananvapauden rajoittamisesta. Monissa muissa Euroopan maissa on vastaavia medianeuvostoja. Miksi juuri Suomen medianeuvostoa pidetään kansainvälisenä mallineuvostona? Ja miten tällainen toimittajien oma häpeärangaistusjärjestelmä tukee sananvapautta? Suomessa järjestelmä on ensinnäkin vanha, vakiintunut ja kattava: sen piiriin kuuluvat käytännössä kaikki mediat. Laskujeni mukaan JSN:n piirissä on lähes 2400 tiedotusvälinettä. Suomessa on epätavallista se, että JSN:ään kuuluvat uutismedioiden lisäksi myös esimerkiksi kaupalliset radiot, naistenlehdet ja myös kaikkien puolueiden kaikki mediat lukuun ottamatta perussuomalaisten medioita. Useimmissa muissa Euroopan maissa medianeuvosto on tavallisille ihmisille lähes tuntematon instituutio. Suomessa on poikkeuksellista se, että JSN on niin vakiintunut ja tunnettu, että monet tavallisetkin suomalaiset tietävät, että he voivat kannella neuvostolle. Viime vuosina JSN:n tunnettuus on entisestäänkin kasvanut, kun siihen on vedottu esimerkiksi valemedioihin liittyvässä keskustelussa. Journalistien parissa JSN on niin uskottava, että sen antamat langettavat ratkaisut julkaistaan aina, vaikka niistä ei aina olla samaa mieltä. Langettavasta päätöksestä ei seuraa mitään muuta kuin velvollisuus julkaista se kokonaan. Langettava otetaan silti alalla hyvin raskaasti. Se on häpeärangaistus, joita pyritään kaikin voimin välttämään. Neuvoston uskottavuus perustuu siihen, että sen lähes 50-vuotisen historian aikana yhtäkään langettavaa päätöstä ei ole jätetty julkaisematta. JSN:n toimivuuden ja uskottavuuden kannalta on myös tärkeää, että Suomessa Journalistin ohjeet vaativat monissa asioissa enemmän kuin lainsäädäntö. Monet JSN:n käsittelemät asiat löytyvät myös lainsäädännöstä. Vastineoikeus sisältyy myös sananvapauslakiin ja kuluttajansuojalaissa taas edellytetään, että mainos on voitava erottaa mainokseksi. Journalistin ohjeet ja JSN:n ratkaisukäytäntö ovat kuitenkin näissä ja monissa muissa asioissa tiukempia kuin lainsäädäntö. Muiden maiden medianeuvostoihin verrattuna JSN on myös kattavampi siinä suhteessa, että kuka tahansa saa kannella esimerkiksi virheen korjaamatta jättämisestä tai piilokainonnasta. Useimmissa muissa maissa vain asianomistajakantelut ovat mahdollisia. Tämä tekee Suomen järjestelmästä samaan aikaan vahvan ja heikon. Se palvelee journalismin uskottavuutta erityisesti siten, että Suomessa on poikkeuksellisen vahva virheiden oikaisemisen kulttuuri. Laaja kanteluoikeus kannustaa myös siihen, että piilomainonnan estämiseen suhtaudutaan media-alalla vakavasti. Tämä on tärkeää, koska Journalismin uskottavuus suuren yleisön silmissä riippuu siitä, että tiedotusvälineet oikaisevat virheensä eikä niissä ole piilomainontaa. Esimerkiksi Ruotsissa vain niin sanotut asianomistajakantelut ovat mahdollisia. Neuvoston työntekijöiden näkökulmasta tämä helpottaisi elämää kovasti, sillä kun meillä Suomessa kuka tahansa saa kannella mistä tahansa, tällaisena mielipiteiden kärjistymisen aikakautena he myös tekevät niin. Laaja kanteluoikeus tekee pienillä resursseilla toimivat neuvoston haavoittuvaksi erilaiselle poliittisesti tai ilkivaltaisesti motivoidulle

3 massa- tai protestikantelemiselle. Tämä on onneksi ollut vähäistä, mutta se näkyy yhtenä tekijänä voimakkaasti kasvaneen kantelumäärän taustalla. Vielä kymmenen vuotta sitten kanteluita tuli satakunta vuodessa. Viime vuonna niitä tuli ennätysmäärä, 468. Miten tämä järjestelmä sitten tuottaa lehdistönvapautta? Periaate on yksinkertainen. Kun journalistit valvovat toimintaansa itse ja uskottavasti, kellään muulla ei ole tarvetta ryhtyä kontrolloimaan heidän tekemisiään. Tämä muu taho tarkoittaa yleensä valtiota. Niissä maissa, joissa medialla ei ole omaa uskottavaa itsesääntelyelintä, on usein jokin valtion sensuurielin. Usein viitataan myös siihen, että JSN:n olemassaolo estää journalisteja joutumasta oikeuteen. Suomessa niin tavalliset kansalaiset kuin päättäjätkin valitsevat yleensä JSN:ään valittamisen sen sijaan että veisivät asian oikeuteen. Se on aina lahja suomalaiselle sananvapaudelle. Jos toimittajat joutuisivat jatkuvasti pelkäämään vuosia kestäviä oikeudenkäyntejä ja isoja korvauksia, se aiheuttaisi itsesensuuria ja heikentäisi journalistien uskallusta toimia vallan vahtikoirina. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että JSN:n olemassaolo estäisi ketään haastamasta tiedotusvälinettä oikeuteen esimerkiksi kunnianloukkauksesta. Myös oikeustie on Suomessa mahdollinen. Useimmat kansalaiset valitsevat kuitenkin mieluummin JSN:n, koska se on helppo, nopea, ilmainen ja medioiden toiminnan suhteen ankarampi väylä saada asiansa kuuluksi ja ratkaistuksi. Suomalaisten medioiden voimakas sitoutuminen Journalistin ohjeisiin on tullut viimeisen vuoden aikana esiin siinä, miten maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita on meillä käsitelty mediassa. Suomessa Julkisen sanan neuvostoon kuuluvissa medioissa ylilyöntejä ei ole ollut juuri lainkaan, vaan uutisointi on ollut asiallista ja faktoihin perustuvaa. Journalistin ohjeita ei myöskään ole noudatettu mekaanisesti, vaan niitä on sovellettu muuttuneen tilanteen mukaisesti. Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi rikoksentekijöiden taustasta on kerrottu aiempaa käytäntöä laajemmin. Ei kuitenkaan aina, vaan niissä tapauksissa joissa se on ollut asiaankuuluvaa ja perusteltua. Eniten tästä asiallisena pysyneestä uutisoinnista pitää kiitää kaupallisia viihdemedioita. Laajalevikkiset iltapäivälehdet ja niiden verkkosivustot ovat valemedioita ja vihapuhetta vastaan käytävän taistelun etulinja. Britanniassa ne pettivät ja alkoivat skandaalihakuisesti vääristellä esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksia. Suomessa tällaista ei ole tapahtunut: myös iltapäivälehdet ovat toimineet vastuullisesti ja pysyneet samassa rintamassa muiden JSN-medioiden kanssa. Juuri tämä yhteinen vastuullisuus takaa myös laajan lehdistönvapauden. Kun media sääntelee itse itseään, millään muulla taholla ei ole tarvetta säännellä mediaa. Faktapohjaisuuden ylläpitämisestä on silti Suomessakin tulossa yksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista haasteista. Kun puhutaan sananvapaudesta, on hyvä muistaa, ettei kahvipöytäkeskusteluja tai kapakkariitoja ja niihin verrattavia sosiaalisen median keskusteluja uhkaa mikään. Verkkomaailmassa on loputtomasti paikkoja kaikenlaiselle keskustelulle ja huutelulle, jota voi harjoittaa myös nimettömänä.

4 Sen sijaan vakavassa vaarassa on lähdekriittisesti tuotettu, faktojen osalta tarkistettu ja omalla nimellä julkisesti julkaistu tieto ja mielipiteet. Juuri se faktapohjainen tiedonvälitys, jota meidän pitäisi nyt vahvistaa. Suomessakin sitä uhkaavat erityisesti perinteisen median talousvaikeudet ja sen lisäksi tutkijoihin ja toimittajiin kohdistuva halventava palaute ja suora ja epäsuora uhkailu. Pelkkä halventava palaute voi olla niin massiivista, että se lannistaa rohkeimmankin sananvapauden käyttäjän. Tällaiseen loukkaavaan ja rajusti henkilöivän palautteeseen tulisi suhtauta vakavasti, koska sen tarkoituksen on vaientaa ihmisiä. Faktantarkistuksesta on tullut tällaisessa mediailmastossa kaksiteräinen miekka. Kun mielipiteet, totuus ja valhe sekoittuvat, erillistä faktojen tarkistamista on alettu pitää tärkeänä. Suomessakin on perustettu pieniä ulkomaisten mallien mukaan toimivia faktantarkistukseen perustuvia verkkopalveluja, kuten Faktabaari. Pitkällä tähtäimellä ja pysyvästi faktapohjaisen yhteiskunnan ylläpitämiseen ei tietenkään auta mikään muu kuin se, että tiedotusvälineet hoitavat tehtävänsä alusta lähtien kunnolla. Journalismin pitää olla jo valmiiksi faktojen osalta tarkistettua, lähdekriittistä ja totuutta etsivää. Samalla väitteitä faktavirheistä käytetään yhä enemmän mielipidekeskustelun vaientamiseen. Suomalaisen on kovin vaikeaa sanoa reippaasti olevansa eri mieltä. Sen sijaan omista näkemyksistä poikkeavia mielipidekirjoituksia tai poliittisia puheenvuoroja väitetään kiivaasti virheellisiksi. Väillä tuntuu siltä, että koko yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut yksi iso vähän vastenmielinen faktantarkistusapparaatti, jossa kukaan ei keskustele kenenkään kanssa, vaan kaikki vain etsivät toistensa puheista virheitä ja vääriä termejä. Ilmiö näkyy myös Julkisen sanan neuvostossa, jossa kanteluiden määrän kasvu liittyy hyvin paljon siihen, että esimerkiksi maahanmuuttoa tai Venäjää käsittelevistä jutuista tehdään paljon kanteluita, joissa jutun näkökulmaa väitetään virheeksi. Itse toivoisin, että suomalaiset oppisivat sanomaan kohteliaasti olevansa eri mieltä ja perustelemaan mielipiteensä. Nyt mielipidekirjottajat saavat niskaansa niin paljon korjausvaatimuksia ja syytteitä faktavirheistä, että sekin saattaa jo muodostua sananvapauden käyttämisen esteeksi. Viime vuosi yllätti maailman - tai ainakin meidät toimittajat - siinä, miten nopeasti mielipideilmasto saattaa muuttua faktoja väheksyväksi. Vuosi 2016 oli faktojenjälkeisen ajattelun esiinmurtautumisen aikaa. Mutta viime päivien tapahtumien valossa sekin alkaa tuntua menneeltä onnelalta. Valesivustojen lukeminen tai omaan maailmankuvaan sopivien faktojen valitseminen oli sentään vapaaehtoista. Nyt tilanne on nopeasti muuttumassa. Erityisesti Yhdysvalloissa näyttä siltä, että faktojen väheksymiseen voi yhdistyä vanhanaikaista poliittista sensuuria, jossa valtiojohto rajoittaa journalistien työtä ja tutkijoiden sanavapautta hyvin konkreettisella tavalla, esimerkiksi sulkemalla tutkimuslaitosten verkkosivustoja tai pidättämällä mielenosoituksista raportoivia journalisteja. Saattaa olla, että meidän tulee vielä ikävä faktojenjälkeistä aikaa, jolloin pajunköyden syöminen oli sentään vapaaehtoista ja kaikille halukkaille oli kuitenkin tarjolla myös oikeaa tietoa. Entä sitten Suomessa? Täällähän tilanne on ollut toinen.

5 Suomi juhli viime vuonna lehdistönvapauden 250-vuotisjuhlavuotta ja oli seitsemättä vuotta peräkkäin lehdistönvapauden ykkösmaa maailmassa. Suomessa ei vieläkään eletä Yhdysvaltoja ja Iso-Britannian tavoin faktojen jälkeistä aikaa. Mutta jonkinlaista juhlien jälkeistä aikaa täällä eletään. Viime vuodesta ei tullut ihan niin kunniakasta lehdistönvapauden juhlavuotta kuin oli tarkoitus. Verottaja yritti saada Yleisradion luovuttamaan itselleen lähdesuojan takana olevat Panama-paperit, ja toimittajiin kohdistuva vihapuhe ja uhkailu nousivat aivan uudelle tasolle. Ja sitten tuli pääministeriin kohdistuvien jääviysepäilyjen uutisointia seurannut tapahtumavyyhti. Vaikka sanavapauden rajoittamista ei lopulta olisi tapahtunut, maailmalle levisi uutisia, jotka todennäköisesti vetävät Suomen lehdistönvapaus-sijoitusta alaspäin. Surkealtahan tämä tuntuu, mutta Julkisen sanan neuvoston näkökulmasta voi lopulta olla hyväkin asia, että liiallinen itsetyytyväisyys rapisee. Suomalaiset ovat tuudittautuneet uskomaan, että sananvapaus on itsestäänselvyys. Journalismin pelisäännöt ovat saattaneet päästä hämärtymään niin poliitikoilta kuin toimittajiltakin. Tämä niin sanottu Terrfame-vyyhti on nyt poikinut useita kanteluja, joiden kautta JSN voi kirkastaa näitä periaatteita. Tämä saattaa lopulta vahvistaa journalismin pelisääntöjen ymmärtämistä koko yhteiskunnassa. Näin voi ainakin toivoa. Juuri näin suomalaisten journalistien itsesääntelyjärjestelmä pyrkii ratkaisemaan myös faktojenjälkeisen ajan ongelmaa. Lähtökohtana on se, että juuri muuta me journalistin emme voi tehdä, kun jatkuvasti parantaa omaa toimintaamme ja tarkentaa journalismin pelisääntöjä itsesääntelyn kautta ja JSN:n avulla. Sen lisäksi voimme esimerkiksi mediakasvatuksen keinoin auttaa suurta yleisöä tunnistamaan mikä on oikeaa journalismia ja mikä ei. Samalla toivon, että poliittiset päättäjät olisivat maltillisia antaessaan palautetta journalisteille. Jatkuva toimittajien moittiminen voi huomaamatta synnyttää itsesensuuria. Aina löytyy myös harmittomia jutunaiheita. Pienetkin viitteet yleisen mielipiteen ja poliittisen ilmapiirin muuttumisesta kriittisen journalismin vastaiseksi voivat saada toimittajan suuntautumaan sellaisiin. Pidän tämän tyyppistä mielipideilmaston muutosta lehdistönvapauden kannalta jopa pahempana kuin kaikenlaisia epäuskottavalta näyttäviä valemedioita. Kun JSN vuonna 2018 täyttää 50 vuotta, tavoitteemme on kertoa journalismin pelisäännöistä suurelle yleisölle ja koululaisille vielä nykyistäkin laajemmin. Olen kovin toiveikas sen, suhteen, että ensi vuodesta voi tulla se todellinen lehdistönvapauden juhlavuosi.