Katovuosista biotalouteen

Transkriptio

1 Katovuosista biotalouteen Maa- ja metsätalousministeriö 150 vuotta

2 2

3 Antero Tuominen Katovuosista biotalouteen Maa- ja metsätalousministeriö 150 vuotta

4 4 J. Knutsonin maalaus Finland framstäldt i teckningar -teoksen ( ) väritetystä laitoksesta. Helsingin kaupunginmuseo. Näköala Paloniemestä.

5 Esipuhe Maa- ja metsätalousministeriön taipaleen katsotaan alkaneen , kun Senaatti julkaisi keisarin päätöksen maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan perustamisesta. Samalle 1860-luvulle osuivat myös viimeiset suuret katovuodet. Katovuosien aiheuttama nälänhätä vauhditti uuden toimituskunnan toiminnan organisointia ja maataloushallinnon luomista. Hallintoa tarvittiin tuolloin ensisijaisesti elintarviketuotannon turvaamiseen ja kehittämiseen. Maailma on muuttunut melkoisesti kuluneiden 150 vuoden aikana. Suomi on itsenäistynyt, osallistunut talvija jatkosotaan ja asuttanut luovutettujen alueiden siirtolaiset sekä viimeisimpänä liittynyt Euroopan Unioniin. Kaikilla näillä tapahtumilla on ollut suuri vaikutus koko hallinnonalallemme. Hallinto on muuttunut, kehittynyt ja joustanut aina tilanteiden vaatimalla tavalla. Ja erityisen suuri haaste hallinnolle on ollut EU:n maatalous- ja maaseututukijärjestelmät jatkuvasti muutoksissa olevine säädöksineen. Perusasiat ovat kuitenkin pysyneet aina ennallaan. Tänäkin päivänä yksi maa- ja metsätalousministeriön avaintehtävistä on ruokahuollon turvaaminen. Tulevaisuudessa meidän on otettava vastuuta entistä enemmän myös globaalista ruokahuollosta ja ilmastonmuutoksen torjunnasta. Ilmastonmuutoksen myötä meillä Suomessa maataloustuotannon edellytykset voivat hetkellisesti parantua, kun samalla monet nyt tärkeät maapallon tuotantoalueet kuivuvat. Meillä on mahdollisuus mutta myös velvollisuus pitää elintarviketuotantomme kunnossa vastataksemme ei vain kansalliseen, vaan myös kansainväliseen kysyntään. Suomi on aina rakentanut menestyksensä luonnonvaroihin ja huippuluokan osaamiseen. Näin meidän on tehtävä myös jatkossa. Lähivuosikymmeninä tulee maapallolla huutava pula ruuasta, vedestä ja energiasta. Meille on suotu poikkeuksellisen laajat luonnon resurssit kuten pellot, metsät ja runsaat pohjavedet. Näiden täysimääräisellä hyödyntämisellä Suomi ja suomalaiset selviytyvät. Kädessäsi on kertomus maa- ja metsätalousministeriön historiasta. Neuvotteleva virkamies Antero Tuominen on laatinut ansiokkaan ja mielenkiintoisen historiikin hallintomme monivaiheisesta taipaleesta. Antakoon se innoitusta ja tukea alalla työskenteleville heidän tärkeässä työssään myös tulevaisuudessa. Antakoon se myös meille ymmärrystä. Jotta pystyisimme kehittymään, oppimaan ja vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, meidän on tunnettava oma historiamme. 5 Helsingissä 10. toukokuuta 2010 Sirkka-Liisa Anttila Maa- ja metsätalousministeri

6 6 Maataloustoimituskunnan perustamisasiakirjasta. Kansallisarkisto

7 Maatalouskysymysten hoito ennen vuotta 1860 Ruotsin vallan aikana Suomella ei ollut omaa keskushallintoa, vaan asiat hoidettiin Tukholmasta kuten muissakin osissa Ruotsia. Oma keskushallinto perustettiin vasta Venäjän vallan aikana, kun Suomi sai autonomisen aseman. Keskushallintoa hoiti hallituskonselji, sittemmin senaatti, joka oli kollegiaalinen elin ja jakaantui talousosastoon ja oikeudelliseen osastoon, josta myöhemmin kehittyivät korkeimmat oikeusistuimet. Talousosasto jakaantui toimituskuntiin, joista tärkeimmät olivat finanssitoimituskunta ja kansliatoimituskunta. (Muut olivat kamari-, sotilas- ja kirkollistoimituskunta.) Finanssitoimituskunnalle kuuluivat myös kaikki elinkeinokysymykset luvun alkuvuosina katovuodet olivat tavallisia, erityisesti maan pohjois- ja itäosissa. Niistä aiheutuneita ongelmia pyrittiin hoitamaan viljamakasiineja perustamalla, joista katovuosina voitiin toimittaa viljaa jakoon. Muita merkittäviä kysymyksiä olivat Isojaon jatkaminen ja kauppapoliittisten kysymysten selvittäminen. Merkitsihän vuonna 1809 syntynyt tilanne vapaakaupan loppumista Ruotsiin ja toisaalta vapaata viljan tuontia Venäjältä. Ruotsin kaupan sopeuttamistoimena otettiin 1840-luvulla käyttöön voin vientipalkkio, josta myöhemmin luovuttiin, koska se hyödytti pääasiassa kauppiaita ja pääosa viennistä alkoi suuntautua Venäjälle. Talonpoikaispurjehdusoikeuksia lisättiin. On tärkeä huomata, että maassa ei vielä ollut elinkeinovapautta eikä kaupunkien porvareilla oikeuksia harjoittaa kauppaa maaseudulla kuten ei myöskään talonpojilla kaupungeissa. Liikenneyhteydet olivat heikot. Maataloudesta sai elantonsa yhdeksän henkeä kymmenestä, joten sen tuottavuuden kohottaminen oli tärkeää. Mustialan maatalousopisto aloitti toimintansa Myös valtion metsien hoito kuului finanssitoimituskunnalle. Aikakauden kiistakysymyksenä oli rautaruukkien omistajien huoli puuhiilen riittävyydestä ja he pyrkivät rajoittamaan kilpailevaa puunkäyttöä eli sahaustoimintaa. Toimituskunnan perustaminen Miksi maanviljelystoimituskunta perustettiin juuri 1860? Tsaari Aleksanteri II:n nousu valtaistuimelle merkitsi aktiivisempaa uudistuspolitiikkaa nimenomaan elinkeinoelämässä. Valtio ryhtyi aktiivisesti kehittämään kulkuyhteyksiä, rautateiden rakentaminen aloitettiin, vesitieyhteyksiä parannettiin. Näitä ja muita yleisiä töitä varten katsottiin tarpeelliseksi perustaa senaatin talousosastoon uusi toimituskunta, jolle siirrettiin myös kaikki maanviljelystä ja sen sivuelinkeinoja koskevat asiat ja esimerkiksi maanmittausta koskevat asiat. Kruununmetsien hoito ja muut metsätalousasiat jäivät kuitenkin edelleen finanssitoimituskunnan käsiteltäviksi. Keisari hyväksyi senaatin ehdotuksesta uuden maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan perustamisen ja vahvisti samalla tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen johtosäännön. Senaatti julkaisi päätökset täysistunnossa , jota päivää on siten pidettävä toimituskunnan perustamispäivänä. Toimituskunnan ensimmäiseksi päälliköksi nimitettiin sotakomissariaatin entinen intendentti Johan Ulrik Sebastian Gripenberg, joka toimi virassa vuoteen 1866, jolloin häntä seurasi kansliatoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Johan August von Born. Huomattakoon, että finanssitoimituskunnan tehtäviin jäivät edelleen muut elinkeinoasiat, kunnes kauppa- ja teollisuustoimituskunta 1888 perustettiin. Kysymyksessä oli finanssitoimituskunnan työtaakan keventäminen. 7

8 Senaattorien ja toimituskuntien rooli 8 Toimituskuntia ei voida suoraan verrata nykyisiin ministeriöihin. Senaatti oli kollegiaalinen elin, joka ratkaisi toimivaltaansa kuuluvat asiat tai esitteli ne edelleen keisarille. Toimituskunnilla ei juurikaan ollut itsenäistä ratkaisuvaltaa, vaan ne valmistelivat esityksiä senaatille. Kuitenkin jo vuoden 1869 ohjesääntömuutoksella toimituskuntien ratkaisuvaltaa lisättiin ja myöhemmin ne alkoivat yhä enemmän muistuttaa nykyisiä ministeriöitä. Senaattoreita ei kuitenkaan voi verrata poliittisiin ministereihin. He olivat keisarin määräajaksi nimittämiä virkamiehiä, jotka olivat toimistaan vastuussa keisarille. Ehkä heitä voisi kuvata jonkinlaisiksi virkahierarkian huipulla oleviksi poliittisiksi virkamiehiksi. Parlamentaarinen vastuu astui kuvaan vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen. Senaatin hallintokoneisto oli myös suppea; toimituskuntien virkamiehistön lukumäärä vuonna 1870 oli yhteensä vain joitakin kymmeniä, selvästi alle sadan hengen, ja kun klassinen virka-aikakin oli nykyistä lyhyempi, vei asioiden käsittely paljon aikaa. Suuret nälkävuodet 1860-luvulle osuivat viimeiset suuret katovuodet , jolloin maan väkiluku väheni :lla tautiepidemioiden ja heikon ravintotilanteen vuoksi. Voidaan sanoa, että kulkutaudit tappoivat nälän ja heikon ravintotilanteen heikentämää väestöä. Valtio järjesti jonkin verran hätäaputöitä ja toi maahan viljaa. Toimenpiteet näyttävät olleen pääasiassa finanssitoimituskunnan vastuulla, olihan kysymys valtion rahasta. Lääninhallitukset vastasivat käytännön toimenpiteistä. Maanviljelystoimituskunnan osalta pääosa toimista näyttää Maisema Lapualta.

9 J. Knutsonin maalaus Finland framstäldt i teckningar -teoksen ( ) väritetystä laitoksesta. Helsingin kaupunginmuseo. 9

10 10 kohdistuneen kriisin jälkeiseen aikaan ja maatalouden tuotantopotentiaalin ja tuottavuuden kohottamiseen, mihin nälkävuodet osaltaan aiheuttivat painetta. Soiden kuivatus sai tärkeän roolin. Samoin painopistettä siirrettiin karjatalouden kehittämiseen viljanviljelyn sijasta, mikä taas edellytti muitakin toimia, kuten esimerkiksi eläinlääkäritoimen kehittämistä. Sitä hoitivat ensisijassa piirieläinlääkärit ja läänien kuvernöörit olivat vastuussa tarttuvien eläintautien torjunnasta. Lääkintötoimen ylihallitukseen perustettiin ensimmäinen eläinlääkärin virka 1860, mutta virkahierarkiassa perustettiin vasta 1878 eläinlääkintöasessorin virka. Maatalous muuttuu markkinapohjaiseksi Suurten nälkävuosien jälkeen maataloutta alettiin kehittää uuteen suuntaan. Elinkeinovapaus mahdollisti aikaisempaa laajemman kaupankäynnin, parantuneet kuljetusyhteydet ja -mahdollisuudet tuotantopanosten hankinnan ja erikoistumisen, ja kehittyvä rahalaitos- ja luottojärjestelmä rahoituksen saannin. Lisäksi metsäteollisuuden kehitys toi puunmyyntituloja maaseudulle. Maatalouden kehittäminen edellytti myös maatalousopetuksen kehittämistä, jolla pyrittiin tuottavuuden nostamiseen. Mustialaan perustettiin meijeriopisto ja Kurkijoelle suomenkielinen maatalousopisto. Viljan tuonti oli Venäjältä vapaata, joten viljanviljelyä ei voitu suojata rajasuojalla. Tämä oli edellä mainittujen luonnonolosuhteiden lisäksi syy, miksi karjatalouden edistäminen koettiin tärkeäksi. Voista muodostui vähitellen merkittävä vientituote. Tämä politiikka jatkui sitten Venäjän vallankumoukseen saakka. Hallinnollisia uudelleenjärjestelyjä Hallintoa järjestettiin uudelleen useaan eri otteeseen. Muun muassa maanmittausasiat siirrettiin takaisin kamaritoimituskunnalle, samoin metsänhoitolaitosta koskevat asiat, jotka välillä olivat kuuluneet maanviljelystoimituskunnalle. Kun vuonna 1888 perustettiin kauppa- ja teollisuustoimituskunta ja oikeustoimituskunta, oli aika kypsynyt myös maanviljelystoimituskunnan uudelleen järjestämiselle. Vuonna 1892 perustettiin kulkulaitostoimituskunta, jolle siirrettiin liikennettä ja yleisiä töitä koskevat asiat ja mm. rautatiehallitus ja tie- ja vesirakennushallitus. Maanviljelystoimituskunta saattoi nyt keskittyä maatalouden ja sen sivuelinkeinojen edistämiseen. Maanmittausasiat palautettiin maanviljelystoimituskunnalle, jonka alainen oli myös eläinlääkintölaitos. Lisäksi perustettiin uusi keskusvirasto, maanviljelyshallitus. Keskusviraston perustamisen taustalla olivat hallinnolliset syyt (mm. maatalousoppilaitokset kuuluivat sen valvontaan), mutta siihen oli myös poliittista tarvetta. Senaatti toimi Venäjän vallan jatkuvassa paineessa ja keskusviraston ajateltiin voivan olla etäämpänä tästä poliittisesta paineesta. Maanviljelyshallitus jatkoikin sitten toimintaansa itsenäisenä keskusvirastona 100 vuotta. Sen perustaminen epäilemättä vahvisti maataloushallinnon resursseja. Maanvuokrakysymys Torppari- ja maanvuokrakysymykset lienevät suurimmalle osalle nykyväestöä tuttuja lähinnä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanista ja siitä tehdyistä elokuvista, jotka ovat hahmottaneet koko kysymystä nykyihmisten mielissä. Vuokraviljelys oli kuitenkin tavanomaista useimmissa Euroopan maissa ja Yhdysvaltojen eteläosissa, eikä sinänsä este maatalouden kehitykselle. Vuokraviljelyä voi toki esiintyä monessa eri muodossa. Torppien maanvuokraan liittyvä päivätyövelvoite tietysti

11 11 I. K. Inha otti 1800-luvun loppuvuosina Maanviljelyshallituksen tilauksesta kuvasarjan Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. I. K. Inha, kuvasarjasta Suomen maanviljelys (1899). Suomen valokuvataiteen museo.

12 12 Huomattava osa suomalaisista sai elantonsa vuokraviljelystä.

13 Hannes Gebhard, Atlas de statistique sociale sur les communes rurales de Finlande en 1901, Kansalliskirjasto muuttui ajan mittaan rahatalouteen perustuvassa elinkeinoelämässä yhä epäkäytännöllisemmäksi. Pääongelma lienee kuitenkin ollut se, ettei nykyaikaisia maanvuokralakeja ja -sopimuksia kyetty tekemään nopeasti muuttuvassa taloudessa. Kannattavuuspaineet lisäsivät työvelvoitteita ja riittävää sopimusoikeudellista turvaa ei vuokraajalla ollut. Maanvuokralaki tosin uudistettiin säätyvaltiopäivien aikana 1902 ja vuonna 1909 annettiin uusi asetus torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrasta. Sen vaikutukset jäivät kuitenkin toisen sortokauden ja ensimmäisen maailmansodan vaikutusten johdosta keskeneräisiksi. On huomattava, että torpparien lisäksi maaseudulla oli paljon muutakin tilatonta väestöä, joka oli vielä paljon huonommassa asemassa toimeentulon suhteen. Maanvuokrakysymystä pohdittiin vuosikausia komiteoissa, mutta venäläistämiskaudella ja ensimmäisen maailmansodan oloissa se ei voinut saada ratkaisua. Tämä tapahtui vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen. Sapelisenaatti ja maailmansodan vaikutukset Vuodesta 1909 Venäjän vallankumoukseen asti 1917 valtaa piti ns. Sapelisenaatti, joka koostui pääasiassa venäläisistä upseereista tai Venäjällä palvelleista upseereista. Maanviljelystoimituskunnan päällikköinä toimivat ensin laivaston eversti Paul Kraatz ja sitten kenraalimajuri Aleksander von Kothen vuoteen 1917 asti. He eivät tosin olleet ensimmäiset upseerit maanviljelystoimituskunnan päällikköinä, vaan vuonna 1888 oli toimituskunnan päälliköksi nimitetty kenraaliluutnantti Georg von Alfthan. Venäläistämiskaudella toimituskunnan työkieli oli myös venäjä. Tältä senaatilta oli turha odottaa aktiivista uudistuspolitiikkaa. Ensimmäinen maailmansota muutti ratkaisevasti Suomen elintarviketilannetta. Vaikka suomalaiset eivät joutuneet osallistumaan sotatoimiin, Venäjän osana maa oli kuitenkin sodassa. Siten tärkeät kauppayhteydet Saksaan ja keskusvaltoihin katkesivat ja kauppasuhteet ympärysvaltoihin vaikeutuivat käytännössä. Jäljelle jäivät ennen muuta Venäjän markkinat ja Ruotsi. Siten vienti suuntautui entistä enemmän Venäjälle. Venäjän sotaponnistusten ja suuren mobilisaation takia Venäjän oma elintarviketilanne vähitellen huononi, ja tällä oli heijastusvaikutuksensa Suomeen. Elintarvikkeiden osalta tämä näkyi ensin hintojen nousuna, ja kun senaatti yritti rajoittaa hintojen nousua hintasäännöstelyllä ja rajahinnoilla, vaikutti tämä luonnollisesti tarjontaa vähentävästi ja mustan pörssin kauppaa lisäävästi. Maassa oli myös huomattavasti venäläisiä joukkoja, jotka piti ruokkia. Venäjän vallankumouksen jälkeen ti- 13

14 14 Riuttavuori Sortavalassa.

15 lanne heikkeni jyrkästi, kun vallankumous käytännössä katkaisi viljantuonnin Suomeen. Säännöstely ja elintarvikehuolto kuului kuitenkin kamaritoimituskunnan elintarvikeosastolle, josta vuonna 1917 muodostettiin erityinen elintarvikehallitus., joka olojen vakiinnuttua lakkautettiin. Tässä toteutui sama tilanne kuin toisen maailmansodan aikana, jolloin säännöstelyasiat kuuluivat tilapäiselle kansanhuoltoministerölle. Elintarvikekriisillä oli kuitenkin seurauksia itsenäisessä Suomessa harjoitetulle maatalouspolitiikalle. I. K. Inha, Suomen Maantieteellisen Seuran kuvakokoelmat Itsenäisyyden alkuajan organisaatio Venäjän vallankumouksen jälkeen muodostettiin Oskari Tokoin johtama ensimmäinen parlamentaarinen senaatti. Maataloustoimituskunnaksi nimetyn maanviljelystoimituskunnan päällikkönä oli nyt Kyösti Kallio, joka jatkoi tässä tehtävässä myös Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa ja aloitti siten pitkän maalaisliittolaisten maatalousministerien sarjan. Toimituskunnat muutettiin ministeriöiksi ja senaatti valtioneuvostoksi marraskuussa Jo aikaisemmin oli metsätaloutta ja asutustoimintaa koskevat asiat siirretty maataloustoimituskuntaan samoin kuin Metsähallitus ja meteorologinen keskuslaitos (myöhempi ilmatieteen laitos). Sen sijaan eläinlääkintäasiat siirrettiin sisäasiaintoimituskunnaksi muuttuneeseen kansliatoimituskuntaan ja sen alaiseen lääkintöhallitukseen. Samalla perustettiin uusi keskusvirasto, asutushallitus. Torpparivapautus ja asutuskysymys Kansalaissota ja yhteiskunnalliset muutokset olivat kypsyttäneet mielipiteet torpparikysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Laki vuokra-alueiden lunastamisesta annettiin 25. lokakuuta 1918 niin sanotun tynkäeduskunnan aikana. Tässä ei käsitellä lain yksityiskohtia, mutta todettakoon, että lunastusehdot oli- 15

16 16 vat vuokraajille melko edulliset, koska lunastushinta määritettiin vuoden 1914 hintatason mukaan, mikä käytännössä sota-aikaisen inflaation vuoksi merkitsi, että maksettavaksi tuli ehkä yksi kymmenesosa käyvästä hinnasta. Lunastukset tapahtuivatkin suhteellisen nopeasti. Vuonna 1912 Suomessa oli torppaa, 1500 lampuotitilaa ja mäkitupaaluetta eli kaikkiaan runsaat vuokra-aluetta. Tilattoman väestön lainarahasto oli perustettu jo 1892 melko vaatimattomana, mutta sen pohjalle asutustoimintaa lähdettiin kehittelemään. Asutustoimintaan pyrittiin käyttämään ensisijaisesti valtin virkatalojen maita ja vapaaehtoisia kauppoja, mutta lakiin sisältyi myös pakkolunastusmahdollisuus, jota ei juurikaan käytetty. Pysyvän kiistan muodosti kysymys valtion metsämaiden käytöstä asutustarkoituksiin metsätalouden ja metsäteollisuuden halutessa säilyttää ne puuntuotantoon kuuluvina alueina. Tämä riita jatkui aina asutustoiminnan viimeisille vuosikymmenille asti. Politiikka uusissa oloissa Itsenäisen Suomen maatalouspolitiikkaa jouduttiin hahmottamaan muuttuneessa kansainvälisessä ympäristössä. Venäjän kauppa oli loppunut eikä syntynyt Neuvostoliitto tarjonnut sille mitään korviketta. Vienti suuntautui nyt länteen ja Iso-Britanniasta tuli tärkein maataloustuotteiden (voin ja sianlihan) markkina-alue. Vastaavasti ensimmäisen maailmansodan kokemuksien perusteella viljan viljelyä pyrittiin elvyttämään ja tuontia vähentämään, mikä tapahtui rajasuojaa korottamalla. Tämä politiikka ei suinkaan saanut yksimielistä kannatusta, esimerkiksi Tannerin vähemmistöhallitus kaatui eduskunnassa yrittäessään alentaa viljatulleja. Maalaisliiton kannatus kasvoi itsenäisten pienviljelijöiden mukana ja puolue sai varsin vahvan aseman maataloushallinnossa. Kuvaavaa oli myös virkamiesten politikointi. Maatilahallituksen pääjohtajat J. E. Sunila ja K. J. Ellilä olivat useasti ministereinä, Sunila jopa kahdesti pääministerinä. Virkamiehet saattoivat olla siis yhtaikaa myös kansanedustajia ja ministereitä. Tämä käytäntö jatkui aina luvuille saakka. Talouspulan seuraukset Suuri talouspula alkoi Wall Streetin pörssiromahduksesta lokakuussa Sillä oli monia heijastusvaikutuksia, Suomessa se näkyi ensin viennissä ja vientihintojen alenemisena ja metsäteollisuuden viennin laskuna. Maataloustuotteiden vienti oli vaikeutunut jo aikaisemmin. Karjatalouden kilpailukyky oli heikentynyt rakennemuutosten ja palkkojen nousun seurauksena, ja kun maailmanmarkkinahintataso oli laskeva, vienti oli vaikeuksissa. Niinpä päätettiin turvautua tilapäisiin vientipalkkioihin, ensin sianlihan ja sitten voin kohdalla. Kotimaista hintatasoa pyrittiin ylläpitämään viljatulleja korottamalla. Eduskunnassa käytettiin voimakkaita puheenvuoroja vientituesta, kun sitä maksettiin jo kuudetta vuotta, vaikka sen piti olla tilapäistä. Puhujat eivät arvanneet, että nämä samat elementit tulisivat olemaan keskeisiä maatalouspolitiikan apuvälineitä aina vuoteen 1995, jolloin Suomi liittyi Euroopan Unioniin, ja osittain vielä sen jälkeenkin. Ministeriö jakaantuu osastoihin Vuonna 1929 eläinlääkintötoimi päätettiin siirtää sisäasiainministeriön ja sen alaisen lääkintöhallituksen piiristä maatalousministeriöön. Osin lääkintöhallitus koki eläinlääkintötoimen asiat vieraiksi itselleen, mutta tärkein syy oli todennäköisesti halu siirtää nämä asiat ministeriöön, joka vastasi tuotantotoiminnasta ja jolla ehkä oli suurempi mielenkiinto eläinlääkintötoiminnan kehittämiseen.

17 Kyntöä Siuntiossa. Niinpä ministeriössä aloitti vuoden 1930 alusta toimintansa eläinlääkintöosasto. Tässä yhteydessä ministeriöön siis perustettiin osastojako, tosin tässä vaiheessa siinä oli eläinlääkintäosaston lisäksi vain yleinen osasto, joka kattoi muun toiminnan. Eläinlääkintöosasto sai erityisluonteestaan johtuen varsin itsenäisen aseman. Keskeinen lainsäädäntö uudistettiin sotien välisenä aikana ja eläinlääkintälaboratorion toimintaa ja toimitiloja kehitettiin laitoksen siirryttyä maatalousministeriön alaiseksi. Tärkeä kysymys oli korkeimman eläinlääketieteellisen koulutuksen järjestäminen, mikä sai osittaisen ratkaisunsa kun Eläinlääketieteellinen korkeakoulu aloitti toimintansa kandidaattiopintojen osalta vuonna Seuraava ministeriöön perustettu osasto oli asutusasiainosasto. Asutuskysymyksethän olivat kuuluneet ministeriön alaisen vuonna 1917 perustetun asutushallituksen vastuulle. Asutuskysymykset näyttelivät merkittävää osaa ministeriön toiminnassa, ja kun maatalousministereitä vuodesta 1918 lähtien oli jatkuvasti ollut kaksi, kuuluivat nämä asiat yleensä toisen maatalousministerin vastuulle. Asutushallituksen toiminta oli koko sen toiminta-ajan varsin tuulista. Sen lakkauttamista ja toiminnan siirtämistä muille viranomaisille esitettiin useaan otteeseen. Osin kyse oli poliittisista ristiriidoista ja erimielisyyksistä, osin henkilökohtaisista ristiriidoista. Eräs kiistakysymys oli, missä määrin asutustoimintaan valtion varoista suunnattavaa rahoitusta oli kohdistettava suoraan tai välillisesti asutushallituksen kautta ja missä määrin varoja ohjattaisiin kasvavan ja merkitystään lisäävän osuuskassajärjestön kautta. Asutushallituksen tarpeellisuutta yleensä myös epäiltiin, eikä se koskaan saanut haluamaansa asemaa. Esimerkiksi torpparivapautuksessa sillä oli varsin vähäinen rooli luvulle tultaessa esitettiin asuntohallituksen lakkauttamista ja sen tehtävien siirtämistä muille viranomai- Museovirasto 17

18 18 Veitsiluoto Oy:n saha 1950-luvulla. SUOMEN ELINKEINOELÄMÄN KESKUSARKISTO sille. Tätä ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty, vaan kun asutushallitus vuonna 1937 lakkautettiin, sen tehtävät siirrettiin lähes sellaisinaan vuoden 1938 alusta perustetulle maatalousministeriön asutusasiainosastolle. Talvi- ja jatkosota ja niitä seurannut siirtoväen asuttaminen ja muu asutustoiminta muuttivat sitten osaston tilanteen täysin. Ministeriö perustaa tuotantolaitoksia Itsenäistymisen jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan kokemusten perusteella oman väkilannoitetuotannon käynnistäminen koettiin tarpeelliseksi. Syksyllä 1922 aloitti toimintansa Lappeenrannan rikkihappotehdas. Näin sai maatalousministeriön alainen Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat alkunsa. Myöhemmin rakennettiin superfosfaattitehdas Kotkaan ja jatkosodan aikana ja jälkeen tehtaat Kokkolaan ja Harjavaltaan. Laitos muutettiin osakeyhtiöksi 1933, ja se oli siis myöhemmän Kemiran edeltäjä. Myös Veitsiluodon saha valmistui 1922 ja Veitsiluodon selluloosatehdas Nekin toimivat myös maatalousministeriön alaisuudessa, ja niistä muodostettiin myöhemmin Veitsiluoto Oy, joka siirrettiin vuonna 1949 kauppaja teollisuusministeriön alaiseksi. Edelleen on mainittava Valtion margariinitehdas, joka

19 Oy Skoha Ab:n henkilökuntaa suorittamassa sotaajan työvelvollisuuttaan perunannostotalkoissa. alunperin perustettiin tuottamaan margariinia vankiloille, mutta siirrettiin maatalousministeriön alaiseksi pian perustamisensa jälkeen Se toimi Sörnäisissä tontilla, joka erotettiin Sörnäisten keskusvankilan alueesta ja toimi valtion liikelaitoksena lakkauttamiseensa asti vuonna Vuonna 1927 perustettiin valtion viljavarasto, alun perin tyydyttämään puolustusvoimien ja valtion laitosten viljahuoltoa, mutta myöhemmin siitä tuli keskeinen toimija viljamarkkinoille, ja se sai viljan tuonti- ja vientimonopolin. Viljavarasto jatkoi toimintaansa Suomen EU-jäsenyyteen saakka, jolloin sen ulkomaankauppamonopoli lakkasi, kauppatoiminnot yhtiöitettiin ja varmuusvarastointi siirtyi huoltovarmuuskeskukselle. Kansanhuoltoministeriön aikana viljavarasto kuului kansanhuoltoministeriön valvontaan. Myöhemminkin ministeriö on ollut mukana eräiden pienien laitosten käynnistämisessä. Tarkoituksena on aina ollut palvella tavalla tai toisella ministeriön edustamien elinkeinojen tuottavuuden kohottamista. Toisen maailmansodan vaikutukset Suomi oli taloudellisesti heikosti valmistautunut toiseen maailmansotaan. Vaikka ensimmäisen maailmansodan kokemuksista ja sen aiheuttamasta elintarvikepulasta oli kulunut vain parikymmentä vuotta, ja vaikka kansainvälinen tilanne kiristyi 30-luvun lopulla, sodan tuloon ei uskottu. Talvisodan syttyessä oli varastoimiskelpoisia elintarviketalouden tuotteita vain puolen vuoden tarvetta vastaava määrä. Sota katkaisi kauppayhteydet niin, että jatkosodan aikana niitä oli lähinnä vain Ruotsiin ja Saksaan. Ennen talvisodan syttymistä lokakuussa 1939 sokeri ja kahvi joutuivat säännöstelyn kohteeksi. Ne olivat myös pisimpään säännöstelyn piirissä, sillä niiden osalta jakelusäännöstely loppui vasta Tuomiojan hallituksen aikana vuonna Viljaa alettiin säännöstellä toukokuussa Helsingin kaupunginmuseo 19

20 , ja ennen jatkosodan syttymistä lähes kaikki keskeiset elintarvikkeet olivat säännöstelyn piirissä. Talvisodan syttyessä perustettu kansanhuoltoministeriö sai keskeisen aseman jakelusäännöstelyn ja huoltovarmuuden ylläpitäjänä, ja siitä kasvoi nopeasti selvästi suurin ministeriö, jonka palveluksessa oli suurimmillaan yli 800 henkeä. Kun talvisodan seurauksena menetettiin luovutettujen alueiden maataloustuotanto, ja jatkosodassa väestön mobilisaatioaste sotatoimiin oli varsin korkea, on selvää, että tuotanto jäi selvästi alle viimeisten rauhan ajan vuosien tason. Jatkosodan alussa peltoala supistui runsaalla hehtaarilla eli kahdeksasosalla ja leipävilja-ala pahimmillaan viidenneksellä. Leipäviljasato oli alimmillaan vain vajaat 60 prosenttia sotaa edeltävästä tasosta. Meijerivoin tuotanto supistui puoleen sotaa edeltäneestä tasosta, maidon tuotanto pahimmillaan noin neljänneksellä. Saksasta tuodulla leipäviljalla oli suuri merkitys huoltotilanteen kannalta, mutta välillisesti vaikutus oli vielä suurempi, koska sieltä saatiin myös merkittävä määrä väkilannoitteita, joiden avulla kotimaista tuotantoa pidettiin yllä. Kansanhuoltoministeriö ja maatalousministeriö Kansanhuoltoministeriö sai siis keskeisen aseman sota-ajan huoltovarmuusjärjestelyissä. Välillisesti se sai keskeisen aseman myös tuotannon järjestelyssä, kun se määräsi luovutusvelvollisuudesta, rajahinnoista ynnä muusta. Maatalousministeriö uhkasi jäädä sivuraiteelle sota-ajan maatalouspolitiikassa, koska varsinaista maatalouspoliittista suunnittelua ei ministeriössä tehty. Toisaalta maataloushallitus oli itsenäinen, hallintoon keskittyvä keskusvirasto, joten se ei ollut tarpeeksi joustava elin ministeriön avuksi. Maatalousministeriöön perustettiinkin kiireesti jatkosodan jo alettua ylimääräinen tuotanto-osasto, jonka johtoon nimitettiin MTK:n tutkimusosaston johtaja E.J.Korpela. Tästä päätöksestä voidaan katsoa alkavan nykyisin ministeriön suurimman osaston, maatalousosaston, toiminta. Vuonna 1941 perustettiin myös maatalouden tuotantolautakunta, joka oli sittemmin eri nimillä toimineiden neuvottelukuntien ensimmäinen vaihe. Näin etujärjestöt tulivat mukaan maatalousministeriön asioiden valmisteluun ja päätöksentekoon muodollisestikin. Asutustoimintaa ja tuotannon elvytystä Välittömästi talvisodan päättymisen jälkeen nousi esiin kysymys siirtoväen asuttamisesta. Siirtoväkeä oli kaikkiaan yli , joista noin puolet eli henkeä oli saanut elantonsa maataloudesta tai sen sivuelinkeinoista osittain tai kokonaan. Korvausten suorittamista yksinomaan rahakorvauksina ei maailmansodan aiheuttamissa epävakaissa oloissa pidetty mahdollisena, tokkopa vakavasti harkittukaan, vaan lähtökohtana oli maataloussiirtoväen uudelleen asuttaminen. Tämänkin tavoitteen toteuttamisessa oli erilaisia vaihtoehtoja. Yksi mahdollisuus olisi ollut uudisraivaus valtion mailla sisä- ja Pohjois-Suomessa. Tämän vaihtoehdon etuna olisi ollut uuden peltoalan raivaus korvaamaan menetettyä viljelyalaa, vaikkakin luonnonolosuhteiltaan heikommilla alueilla. Se olisi ollut omistusoikeudellisesti yksinkertaisin vaihtoehto. Mutta siirtoväki oli merkittävä poliittinen tekijä kaikille puolueille ja se itse halusi uudet tilat muodostettavaksi lähinnä eteläiseen Suomeen tai muuten luonnonolosuhteiltaan Karjalaan rinnastettaville alueille. Tämä edellytti maan pakkolunastusta. Valtio, kunnat, seurakunnat, osakeyhtiöt ja muut yhteisöt asetettiin ensisijaisiksi luovutusvelvollisik-

21 21 Rintamamiestalon piirustukset Maa- ja metsätalousministeriön tyyppitalopiirustuskokoelma, Kansallisarkisto

22 22 Kettusen perheen ensimmäinen koti evakkomatkan jälkeen. Ilomantsin Museosäätiö, kuvaaja Eino Salakka si, samoin rappio- ja keinottelutilat sekä harrastelijaviljelijät. Kaikkiaan arveltiin tarvittavan peltoa ja viljelykelpoista maata noin hehtaaria, josta neljäsosa ehdittiin ottaa ennen uuden sodan puhkeamista. Yksityisten osuus olisi ollut yli puolet, mutta vain seitsemäsosa ehdittiin lunastaa ennen jatkosodan aiheuttamaa keskeytystä. Maansaantiin oikeutettuja oli noin 39000, mutta vain 6000 viljelytilaa ja 2400 asuntotilaa ehdittiin perustaa ennen jatkosotaa. Luovutetun Karjalan takaisinvaltauksen jälkeen suuri osa palasi takaisin Karjalaan, jonne ehdittiin myös rakentaa runsaasti uusia rakennuksia kunnes jälleen tuli lähtö evakkoon. Sodan aikana toiminut Jutilan komitea ehdotti asutustoiminnan laajentamista rintamasotilaisiin, sotainvalideihin, sotaleskiin ja sotaorpoihin. Tämä periaate merkitsi asutustoiminnan huomattavaa laajentamista. Samalla yksityisten maanluovutusvelvollisuus tosiasiassa kasvoi. Eduskunta sääti uuden maanhankintalain keväällä Sen toimeenpanosta huolehti maatalousministeriön asutusasiainosasto, jonka henkilömäärä kasvoi nopeasti moninkertaiseksi muuhun ministeriöön nähden, ja maatalousministeriöstä tuli kansanhuoltoministeriön jälkeen toiseksi suurin ministeriö. Vuonna 1950 ministeriön koko henkilövahvuus oli 562 henkilöä, joista asutusasiainosastolla oli 508 ja muualla ministeriössä siis 54, joista 13 tuotanto-osastolla. Maansaantiin oikeutetuksi katsottiin siirtoväkeen kuulunutta, sotainvalidia, perheellistä rintamamiestä sekä vuokratilallista ja maataloustyöläistä. Siirtoväkeen kuuluivat nyt myös Porkkalan ja Petsamon alueen siirtoväet luvun alkaessa oli siirtoväen asutustoiminta oli käytännössä loppuun suoritettu, mutta muu asutustoiminta jatkui. Tällöin oli muodostettu tilaa, joista kuitenkin vain noin varsinaista maatalousviljelmää. Sota-ajan maataloustuotanto oli, kuten edellä on kuvattu, supistunut varsin paljon. Tavoitteeksi asetettiin ensi vaiheessa paluu sotaa edeltävälle tasolle. Vuosi 1938 oli ihmisten mielessä eräänlainen normaali vuosi. Huolimatta suurista muutoksista, kuten sotakorvauksista, vaikeasta inflaatiosta ja siirtoväen asuttamisesta, tavoitteessa onnistuttiinkin suhteellisen pian. Maatalouden rakenne heikkeni asutuspolitiikan seurauksena ja muuttui suhteellisesti enemmän pientilaval-

23 taiseksi. Kun rakenne ei ennen sotiakaan ollut optimaalinen, aiheutti tämä ongelmia rationaalisen maatalouden kehittämisessä, kun koneellistuminen toden teolla alkoi 1950-luvulla. Sitä ennen tuotantoa elvytettiin mm. leipäviljan tuotantopalkkioilla ( ) ja ns. maatalousmiljardilla, jolla alennettiin tuottajien väkilannoitteista maksamia hintoja ja annettiin niitä ilmaiseksi pientiloille. Leipäviljan hintaa korotettiin. Kotieläintuotanto elpyi suhteellisen nopeasti niin että 1950-luvulle tultaessa sotaa edeltänyt taso oli saavutettu. Leipäviljaomavaraisuus säilyi suhteellisen alhaisena vielä 1950-luvun alkupuolella, joten sekä viljan tuonti että tuotantopanosten tuonti oli huomattavaa. Kun tuottajahinnat olivat valtalain nojalla säännösteltyjä, niiden korottamisesta oli seurauksena usein poliittisia ristiriitoja tai ne saivat seurausvaikutuksia ammattiyhdistysliikkeen palkankorotusvaatimuksina. Kaikesta huolimatta jakelusäännöstelystä voitiin luopua suhteellisen nopeasti. Peruna ja liha vapautettiin jakelusäännöstelystä vuoden 1947 kuluessa, viljatuotteiden annoksia suurennettiin ja nekin vapautettiin jakelusäännöstelystä vuoden 1949 kuluessa. Itse asiassa säännöstely purettiin niin, että kansanhuoltoministeriö voitiin lakkauttaa vuoden 1949 lopussa, jonka jälkeen jäljelle jääneet säännöstelytehtävät siirtyivät kauppa- ja teollisuusministeriölle. Itse asiassa oltiin tultu jo niin pitkälle, että maataloushallituksen pääjohtaja K.J. Ellilä varoitteli vuonna 1949 uhkaavasta kotieläintuotannon ylituotannosta, mikä 1950-luvulla toteutuikin. Kaikki eivät myöskään hyväksyneet aloitettua tuotanto- ja tukipalkkiopolitiikkaa, koska sen katsottiin johtavan siihen, että maatalouspolitiikasta tulisi pientilojen tukemista hoitavaa sosiaalipolitiikkaa luvun ja myöhempien aikojen ristiriidat alkoivat siis siintää horisontissa. Tuloristiriidat ja tukipalkkiot Koko 1950-luvun alkupuolen maatalouspolitiikalle oli asutustoiminnan jatkamisen ohella leimallista maataloustuottajien ja palkansaajien välisten tuloristiriitojen kärjistyminen. Vaikka maataloustuotteiden jakelusäännöstelystä olikin päästy eroon, harjoitti hallitus yhä eduskunnan säätämään valtalakiin perustuen laajaa hintasäännöstelyä, ja se saattoi siten käytännössä määrätä maataloustuotteiden enimmäishinnat. Tavaroiden jatkuva niukkuus, sotakorvausponnistelut, jälleenrakennus ja kansainväliset suhdanteet aiheuttivat inflaatiopaineita. Palkansaajapuoli pyrki suojautumaan inflaatiolta mm. tekemällä indeksiehtoisia työehtosopimuksia SAK:n joutuessa useaan otteeseen uhkaamaan yleislakolla. Maataloustuottajat vaativat kannattavuuden parantamiseksi korvausta kustannusten noususta mm. tuolloin vielä merkittävien maatalouspalkkojen noususta, ja korvauksia nimenomaan tuottajahintojen korotuksina. Kun nämä olisivat toteutuessaan johtaneet kuluttajahintojen nousuun, olisi tämä taas johtanut uusiin palkankorotuksiin indeksiehtojen vuoksi ja siten inflaatiokierteen jatkumiseen. Hallituksella oli taas tarve vakauttaa maan talouselämää ja parantaa sen kilpailukykyä etenkin ns. Korean suhdanteiden jälkeisen kustannuskriisin torjumiseksi. Vuonna 1950 alkanut Korean sota näet lisäsi raaka-aineiden kysyntää maailmanmarkkinoilla, mikä edisti mm. metsäteollisuuden vientiä. Myös vientihinnat nousivat jopa niin, että esimerkiksi pyöreän puutavaran viennistä perittiin vientimaksuja. Tyypillisen vientijohtoisen suhdannenousun tapaan Korean konjunktuurikin johti Suomessa kustannustason nousuun. Kun Korean konjunktuuri oli lyhytaikainen, niin suhteellisen pian oltiin tekemisissä ns. kustannuskriisin kanssa. Hallitus yritti helpottaa teollisuuden paineita mm. 23

24 24 Valmet 20 oli toinen suomalaisvalmisteinen traktori. Se esiteltiin vuonna Suomen Maatalousmuseo Sarka liikevaihtoverohelpotusten ja muiden veroratkaisujen turvin. Se pyrki myös estämään indeksiehtojen realisoitumisen alentamalla mm. tukipalkkioiden ja hintasäännöstelypäätösten avulla indeksiin vaikuttavien hyödykkeiden hintoja. Tässä toteutui myöhemmin niin pahamaineinen indeksipisteiden ostaminen. Otettiinpa käyttöön kokonaan uusi elinkustannusindeksikin, jonka perustaso oli lokakuun 1951 hintataso. Indeksi oli verraten pitkään käytössä. Maataloustuottajat vaativat toisaalta maatalouden kannattavuuden vakauttamista, ts. hintojen korottamista kustannusten nousun kompensaationa, toisaalta hyvitystä palkansaajien ansiotason noususta. Hallitus oli ahtaassa raossa, ja nämä tulonjakoristiriidat sävyttivät maatalousja tulopoliittista keskustelua aina Suomen EU-jäsenyyteen saakka. Tuottajahintojen korotuspainetta yritettiin lievittää myös ns. maatalousmiljardin korottamisella ja

25 Pohjois-Suomen pienviljelijöiden tukemisella, mikä ei taas ollut tuottajahintojen korotuksia kaipaavien tuottajien mieleen. Valtiontalous asetti myös ahtaat rajat tukipalkkioiden lisäämiselle. Ruotsissa oli vuodesta 1947 maataloustulojärjestelmä, jossa koko maataloutta koskevan kokonaislaskelman perusteella tuottajahintoja korotettiin kustannusten nousun korvaamiseksi ja kannattavuustavoitteissa otettiin huomioon myös maataloustyöläisten palkkataso, jonka oletettiin seuraavan muiden työntekijäryhmien ansiokehitystä. Myös Norjassa otettiin käyttöön samankaltainen neuvottelujärjestelmä vuonna Kekkosen I hallitus ehdotti myös Suomeen järjestelmää, jossa maataloustuotteiden hinnat olisi määritelty siten, että ne olisivat kattaneet eteläisessä ja keskisessä Suomessa sijaitsevien keskikokoisten tilojen tuotantokustannukset. Lisäksi järjestelmää olisi täydennetty syrjäseutuihin kohdistuvalla aluetuella ja suoralla tulotuella pienille tiloille. Tämä maatalousministeri T. N. Vilhulan mukaan Lex Vilhulaksi ristitty lakiesitys ei tullut kuitenkaan eduskunnassa hyväksytyksi, vaan raukesi mm. sosiaalidemokraattien vastustuksen vuoksi. Sen sijaan valtioneuvosto antoi vuonna 1952 hintapäätöksen, jolla pyrittiin vakauttamaan maatalouden kannattavuus syksyn 1951 tasolle tämä vakauttamisneuvotteluihin liittyen. Päätös annettiin valtalain nojalla, mutta se oli kuitenkin ensimmäinen varsinainen maataloustuloratkaisu, joka periaatteessa oli voimassa valtalain päättymiseen vuoden 1955 lopussa. Jo ennen sotia oli esitetty erityisen maatalouden taloutta tutkivan laitoksen perustamista. Ulkomaiset esimerkit ja keskustelu kannattavuudesta ja kokonaislaskelmista johtivatkin siihen, että ministeriön alaisuuteen perustettiin vuonna 1952 Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos, joka yleisesti tunnettiin Malminkartanossa sijaitsevan toimipaikkansa mukaan nimellä Rukkila. Laitos teki kannattavuusseurantaa ja kokonaislaskelmia, mutta toi myös modernin ekonometrisen taloustutkimuksen suomalaiseen maataloustutkimukseen, amerikkalaisten esikuvien mukaan. Ei tule unohtaa myöskään sitä tosiseikkaa, että useat Rukkilassa työskennelleet nuoret tutkijat myöhemmin palvelivat suomalaista maatalouspolitiikkaa niin ministeriön virkamiehinä kuin sen ulkopuolellakin. Maataloustulokiistat aiheuttivat myös osaltaan SAK:n vuoden 1956 yleislakon. Vuoden 1955 lopulla määräaikaiseen valtalakiin perustuneet hintasäännöstelyvaltuudet lakkasivat, kun valtalaki ei enää saanut määräenemmistöä eduskunnassa. Maataloustuottajat korottivatkin heti vuoden alussa maitotaloustuotteiden hintoja. Kun presidentinvaalien vuoksi toimintakyvyttömässä hallituksessa ei saatu aikaan mitään kompensaatioratkaisua tai korotusten peruutusta, vaati SAK korvauksena ylimääräistä palkankorotusta, mihin työnantajat eivät suostuneet, ja maa ajautui yleislakkoon. Siihen liittyi myös maataloustuottajien lyhytaikainen luovutuslakko, kun maatalouspäätöstä ei saatu aikaan. Yleislakon jälkeen sitten säädettiin ensimmäinen varsinainen maataloustulolaki, joka perustui edellä mainittuun kokonaislaskelmaan (maatalouden tuloja ja menoja tarkasteltiin ikään kuin koko maatalous olisi yksi yritys), tuotantokustannusten nousun kompensaatioon ja palkansaajien ansiotason muutosten hyvittämiseen. Laki oli määräaikainen, kuten useimmat myöhemmätkin vastaavat lait. Tärkeän aseman lain soveltamisessa sai valtion ja etujärjestöjen edustajista koostunut maatalouden hintatoimikunta, joka vastasi tarvittavista laskelmista. 25

26 26 Helsingin kaupunginmuseo Mielenosoitus yleislakon aikaan Senaatintorilla Helsingin tuomiokirkon edessä maaliskuussa 1956.

27 Ylituotanto muodostuu ongelmaksi Siirtoväen asuttaminen ja ennen kaikkea muu asutuspolitiikka oli johtanut siihen, että maatalouden luonnollinen rakennekehitys oli estynyt ja Suomen maatalouden pienviljelyvaltaisuus oli korostunut. Niinpä esimerkiksi tilojen lukumäärä kasvoi vielä koko 1950-luvun ajan (lähes kymmeneksellä), ja uutta peltoa raivattiin siinä määrin, että peltoala kasvoi vuoteen 1968 asti, jolloin se oli suurimmillaan. Ruotsissa taas tilojen lukumäärä vastaavana aikana supistui lähes viidenneksen. Hintapolitiikassa suosittiin ennen muuta maidon tuotantoa, vaikka 1950-luvun lopulla voin ylituotannosta oli jo muodostunut melkoinen valtiontaloudellinen ongelma, kun sitä jouduttiin viemään vientituen avulla ulkomaille. Hinta- ja muu tukipolitiikka oli poliittisista ja järjestöpoliittisista syistä pienviljelijäystävällistä. Kysymys oli myös aluepolitiikasta, sillä uudet kotieläinpainotteiset tilat oli rakennettu Pohjois- ja Itä-Suomeen. Viljan hintoja alettiin suuremmassa määrin korottaa vasta 1950-luvun lopulla, kun kotieläintuotteiden ylituotanto alkoi jo olla pysyvä rasitus. Tämän jälkeen viljaomavaraisuus alkoikin nopeasti lisääntyä. Tähän vaikuttivat luonnollisesti myös tekninen ja viljelytapojen kehitys (salaojitus, koneellistuminen, lannoitteiden käyttö), minkä korkeammat hinnat tekivät mahdolliseksi. Niinpä ennen pitkää ylituotannosta tuli yleinen pulma ja 1960-luku merkitsivät nopeaa tuotantotekniikan muutosta maataloudessa. Traktorien ja leikkuupuimureiden määrä kasvoi, ja vastaavasti hevosten määrä alkoi nopeasti laskea. Samalla vapautui heinäalaa muuhun käyttöön. Kotieläinpuolella tehokkaammat tuotantomenetelmät voittivat myös alaa ja ennen pitkää mm. tuotos lypsylehmää kohti alkoi nopeasti kasvaa mm. karjanjalostuksen ja paremman ruokinnan ansiosta. Kananmunista ja sianlihasta tuli nopeasti ylituotantotuotteita, naudanlihan tuotannon pysyessä lähellä omavaraisuutta. Maatalouden suhteellinen työvaltaisuus alkoi hiljalleen muuttua pääomavaltaisuudeksi koneellistumisen ja nykyaikaisten tuotantotapojen myötä. Kun metsätyöt samaan aikaan nopeasti koneellistuivat, ne edellytykset, joiden varaan pientilojen toimeentulomahdollisuudet olivat rakennetut, katosivat. Metsätalous sodan jälkeen Sodan aikana metsäviranomaiset joutuivat tyytymään siihen, että metsätaloustoimet alistettiin sotatalouden vaatimuksille. Niinpä Saksan vastuualueella olleessa Lapissa saksalaiset suorittivat laajoja hakkuita valtion metsissä ja polttopuuta ja muuta bioenergian raaka-ainetta oli saatava käyttöön mahdollisimman paljon. Hakkuupaine kohdistui kovana myös valtion metsiin, koska yksityistenkin metsänomistajien metsiin sovellettiin pakkotoimenpiteitä. Kuten maatalouden kohdallakin, niin tässäkin kysymyksessä valta luisui kansanhuoltoministeriölle ja sen polttoainetoimisto sai merkittävän aseman hakkuista päätettäessä. Tilanne ei palannut valtion metsien kohdallakaan ennalleen sodan jälkeen. Valtion metsäomaisuudesta väänsivät kättä Metsähallitus ja asutusviranomaiset. Asutustoiminnan varausten takia valtion metsiä oli hakkuukiellossa tai niitä luovutettiin asutustoimintaan. Vaikka niin asutustoiminta kuin metsätalouskin olivat maatalousministeriön alaisia, niin asutustoiminnalle annettiin yleensä etusija ja tällaisena tilanne jatkui kritiikistä huolimatta luvulle saakka. Metsäteollisuus tarvitsi puuta, mutta yksityismetsänomistajat vastustivat säännöstelyä ja pakkotoimia. Tässä tilanteessa valtion metsät joutuivat joustamaan. Metsähal- 27

28 28 Pitäjän lypsykilpailut Nurmeksessa vuonna Nurmeksen museo, kuvaaja: Teuvo Huotari litus joutui lisäämään hakkuitaan. Kun hakkuukelpoiset valtion metsät olivat pääosin Pohjois- ja Itä-Suomessa ja osin ns. nollarajan takana, tämä oli melkoinen haaste. Lisäksi Metsähallitus halusi suorittaa hakkuut itse paremman liiketuloksen saamiseksi koska kokemukset yhtiöille myönnetyistä laajoista hakkuukonsessioista eivät olleet tyydyttäviä. Metsähallituksesta tuli suuri valtion työvirasto, joka työllisti hakkuu- ja muissa metsänhoitotöissä merkittävän määrän työvoimaa, kunnes koneellistuminen 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla alkoi vaikuttaa työvoiman määrään ja pysyvän metsätyömieskunnan syntymiseen. Metsähallitus joutui panostamaan myös työntekijöiden työoloihin, metsäkämppiin ja viihtyvyyteen niillä, niin poliittisista kuin tuotannollisistakin syistä. Metsähallitukseen kohdistui siis varsin ristiriitaisia odotuksia. Kun pääjohtajaksi tuli vuonna 1952 kansanhuoltoministeriön sodanaikainen osastopäällikkö N.A.Osara, ryhdyttiinkin Pohjois-Suomessa uudenlaisiin hakkuisiin, joilla nollarajaa siirrettiin yhä pohjoisemmaksi ja puuta saatiin markkinoille. Osara oli kuten monet muutkin silloiset ja tulevat vaikuttajat käynyt opintomatkalla Yhdysvalloissa ja nähnyt sikäläisiä metsätyöoloja ja hakkuumenetelmiä. Niitä pyrittiin nyt soveltaen ottamaan käyttöön Suomessa. Tämä tarkoitti laajojen alueiden suunnitelmallisia uudistushakkuita, joissa koko puusto poistettiin systemaattisesti. Kun laajoja alueita hakattiin systemaattisesti, voitiin rakentaa kannattavasti tarvittavat metsäautotiet kuljetusyhteyksien varteen, parantaa metsäkämppien

29 29 Lahja Pitkänen kaataa mäntyä Jo-Bu -moottorisahalla vuonna Lusto, Enson kokoelma, Pietinen Oy

30 30 Tukinuittoa 1950-luvulla. Museovirasto tasoa ja siten korjata puuta kannattavasti alueilta, joilta se ei aikaisemmin olisi ollut mahdollista. Hakkuiden jälkeen alueet kylvettiin tai istutettiin ja metsien odotettiin vähitellen uusiutuvan. Etelä-Suomessa ei vastaavia laajamittaisia avohakkuita suoritettu, vaan hakkuualueet olivat perinteisempiä, mutta eipä valtiolla siellä ollutkaan samanlaisia laajoja alueita omistuksessaan kuin Pohjois-Suomessa. Näitä Osaran aukkoja arvosteltiin myöhemmin ankarasti, varsinkin kun havaittiin, ettei metsä uudistunutkaan aivan tarkoitetulla tavalla, vaan jouduttiin myös uusintaistutuksiin. Tosiasiaksi kuitenkin jää, ettei silloisin menetelmin olisi puuta pystytty korjaamaan pohjoisilta alueilta kannattavasti muulla tavalla, ja puun korjuu taas oli yksinkertaisesti taloudellinen välttämättömyys. Kun sitten laajojen avohakkuiden ongelmat havaittiin ja puuta tuli markkinoille muutenkin tarvittava määrä, hakkuualueita pienennettiin. Puuta tuli markkinoille, koska varsinkin 1960-luvulla panostettiin paljon metsien tuoton lisäämiseen, ns. MERA-ohjelmiin, joilla pyrittiin lisäämään kasvua mm. ojitustöillä, lannoituksella ja muilla metsänhoidollisilla toimenpiteillä. Ensimmäisiin metsien kasvua lisääviin ohjelmiin saatiin jopa Maailmanpankin lainoitusta. Westermarckin komitea Valtioneuvosto asetti vuonna 1958 professori Nils Westermarckin johtaman komitean selvittämään maatalouden tulevaisuuden näkymiä. Komitea jätti mietintönsä vuonna 1962, ja siinä ennakoitiin politiikan muutostarpeita. Ko-

31 mitea katsoi, että tuotannon ja kulutuksen epätasapaino oli muodostumassa pysyväksi, jolloin vientituesta tulisi yhä suurempi rasite valtiontaloudelle ja kansantaloudelle. Se ei katsonut maatalouden voivan enää kannattavasti työllistää kovin suurta viljelijäväestöä. Komitea katsoi, että hintapolitiikkaa oli tarkistettava ja että peltoala ei saisi enää kasvaa, vaan sen tulisi supistua. Komitean ehdotukset eivät johtaneet välittömästi käytännön toimenpiteisiin, mutta sen esitykset muuttivat maatalouspoliittisen keskustelun suunnan. Käytännön toimena oli siirtyminen pienviljelijöiden osalta pinta-alalisäjärjestelmään sekä alueittaiseen hintapoliittiseen tukeen. Siten suomalaisesta järjestelmästä tuli yhdistelmä korkeahintajärjestelmää, jota täydennettiin suoralla tulotuella. Poliittiset tekijät estivät politiikan suunnanmuutoksen, vaikka Westermarckin komiteakaan ei ehdottanut mitään radikaalia kertarysäystä. Tosiasiaksi kuitenkin jäi, etteivät pientilat voineet tarjota toimeentulomahdollisuuksia nuorisolle tai myöhemmin edes tilanpidon jatkolle. Nykyaikainen maatalous edellytti tilarakennetta, joka mahdollisti koneellistamisen siten, että se tilan liiketoiminnan kannalta oli taloudellista. Juuri rakennekysymyksiin Westermarckin komitea kiinnittikin paljon huomiota. Suomen tilannetta tuolloin ja vielä seuraavillakin vuosikymmenillä voitiin lyhyesti kuvailla seuraavasti: maassa oli liikaa tiloja, jotka olivat liian pieniä ja tuottivat liian suuren tuotannon liian korkeaan hintaan. Puu on jo kauan ollut Suomelle tärkeä vientituote. 31 Museovirasto

32 32 Pientilavaltaisuus käy selvästi ilmi tästä vuoden 1950 kartasta.

33 Suomen maantieteellinen seura: Suomen kartasto Kansalliskirjasto Pellot pakettiin Maatalouden kokonaistuotantoa oli siis supistettava, mutta yksittäisen toimintaansa jatkavan tuottajan oli taas parannettava kannattavuuttaan ja kilpailukykyään, mikä käytännössä edellytti tilakoon kasvamista. Yhtälö oli vaikea ja poliittisista syistä tarvittavia toimenpiteitä jarrutettiin tai hidastettiin. Vuonna 1969 päädyttiin ylituotannon supistamiseksi järjestelmään, jossa viljelijälle, joka sitoutui olemaan viljelemättä peltojaan määräajaksi, maksettiin tästä korvaus. Tätä pellonvarausjärjestelmäksi kutsuttua menettelyä täydennettiin vielä teurastuspalkkioilla. Järjestelmän, joka oli vapaaehtoinen ja rakennettu amerikkalaisen mallin pohjalta, piiriin tuli hehtaaria peltoa eli noin 5 prosenttia maan peltoalasta. Koska se ei ollut tehokkaasti viljeltyä, tuotanto supistui vain pari prosenttia. Pellot pakettiin merkitsi suunnanmuutosta harjoitettuun politiikkaan, ja asutustoiminnan kannattajat arvostelivat sitä ankarasti. Kun samaan aikaan suomalaista muutti kahden vuoden aikana Ruotsiin, yhdistettiin nämä toisistaan riippumattomat asiat joidenkin mielissä poliittisesti. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue sai merkittävän vaalivoiton, ja se heikensi keskustapuolueen halua rakennemuutoksen edistämiseen. Politiikan suunta oli kuitenkin muuttunut, ja tulevina vuosina maatalouspoliittiset ratkaisut sisälsivät aina myös tuotannon rajoittamista tarkoittavia toimia. S o p e u t u m i s t i l a i s u u s menetetään 1970-luvun alussa maatalouspoliittinen tilanne oli siis muuttunut. Myös hallinnon rakenteita oli uudistettu. Maataloushallitus ja asutushallitus yhdistettiin uudeksi maatilahallitukseksi. Samassa yhteydessä kalatalousasiat siirrettiin maataloushallituksesta ministeriöön. Jo aikaisemmin vanha asutuslainarahasto oli muutettu maatalouden kehittämisrahastoksi, jonka lainananto ja avustukset ajan myötä painottuivat yhä selvemmin maatalouden rakennepolitiikkaan ja tilarakenteen kehittämiseen. Maatalouden tuloverojärjestelmä uudistettiin vuonna 1967 yksinkertaistettuun kirjanpitoon eli tulo- ja menotositteisiin perustuvaksi, mikä korvasi aikaisemman pinta-alapohjaisen verotuksen. Samoin säädettiin maatalousyrittäjien eläkelaki, joka toi viljelijät ansioeläkejärjestelmän piiriin. Muista työeläkejärjestelmistä poike- 33