Ehdotus vakuutussopimuslain uudistamiseksi

Transkriptio

1 TYÖRYHMÄMIETINTÖ 2006:16 Ehdotus vakuutussopimuslain uudistamiseksi Vakuutussopimuslakityöryhmän mietintö

2 OIKEUSMINISTERIÖN TYÖRYHMÄMIETINTÖ 2006:16 Ehdotus vakuutussopimuslain uudistamiseksi Vakuutussopimuslakityöryhmän mietintö OIKEUSMINISTERIÖ HELSINKI 2006

3 ISSN ISBN Oikeusministeriö Helsinki

4 KUVAILULEHTI O I K E U S M I N I S T E R I Ö Tekijät (toimielimestä: toimielimen nimi, puheenjohtaja, sihteeri) Vakuutussopimuslakityöryhmä Puheenjohtaja: Marjo Lahelma Sihteerit: Katri Kummoinen Katja Arenmaa Julkaisun nimi Ehdotus vakuutussopimuslain uudistamiseksi Vakuutussopimuslakityöryhmän mietintö Julkaisun osat Julkaisun päivämäärä Julkaisun laji Työryhmämietintö Toimeksiantaja Oikeusministeriö Toimielimen asettamispäivä Tiivistelmä Esityksessä ehdotetaan lisäyksiä ja muutoksia vakuutussopimuslakiin sekä eräitä tarkistuksia avioliittolakiin, velan vanhentumisesta annettuun lakiin ja vakuutusyhtiölakiin. Lisäksi vakuutusyhtiölain 13 luvun 4 ehdotetaan kumottavaksi. Esityksen tavoitteena on poistaa epäselvyyksiä ja ongelmia, joita vakuutussopimuslain käytännön soveltamisessa on tullut ilmi. Merkittävimmät uudistukset koskevat vakuutussopimuslain soveltamisalaa, pakottavuussääntelyä, vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta, vakuutuksen epäämistä ja irtisanomista, korvausvaatimuksen vanhentumista ja kanneaikaa sekä henkivakuutusmaksujen ja henkivakuutuksen muiden ehtojen muuttamista. Avainsanat: (asiasanat) Vakuutussopimukset, kuluttajansuoja Muut tiedot (Oskari- ja HARE-numero, muu viitenumero) OM 7/41/2005, OM019:00/2005 Sarjan nimi ja numero Oikeusministeriön työryhmämietintöjä 2006:16 ISSN ISBN Kokonaissivumäärä 112 Kieli suomi Hinta Luottamuksellisuus julkinen Jakaja Edita Prima Oy Kustantaja Oikeusministeriö

5 PRESENTATIONSBLAD J U S T I T I E M I N I S T E R I E T Författare (uppgifter om organet: organets namn, ordförande, sekreterare) Arbetsgruppen för lagen om försäkringsavtal Ordförande: Marjo Lahelma Sekreterare: Katri Kummoinen Katja Arenmaa Utgivningsdatum Typ av publikation Arbetsgruppsbetänkande Uppdragsgivare Justitieministeriet Datum då organet tillsattes Publikation (även den finska titeln) Förslag till reformering av lagen om försäkringsavtal. Betänkande av arbetsgruppen för lagen om försäkringsavtal (Ehdotus vakuutussopimuslain uudistamiseksi. Vakuutussopimuslakityöryhmän mietintö) Publikationens delar Referat I propositionen föreslås tillägg till och ändringar i lagen om försäkringsavtal samt vissa ändringar i äktenskapslagen, lagen om preskription av skulder och lagen om försäkringsbolag. Dessutom föreslås det att 13 kap. 4 i lagen om försäkringsbolag upphävs. Målet med propositionen är att avhjälpa oklarheter och problem som har framkommit i samband med den praktiska tillämpningen av lagen om försäkringsavtal. De mest betydande revideringarna gäller tillämpningsområdet för lagen om försäkringsavtal, regleringen av dess tvingande natur, försäkringsgivarens upplysningsplikt, förvägrande och uppsägning av försäkringen, preskription av ersättningsanspråk och tid för väckande av talan samt ändring av livförsäkringsavgifter och övriga villkor för livförsäkringen. Nyckelord Försäkringsavtal, konsumentskydd Övriga uppgifter (Oskari- och HARE-numren, andra referensnumren) JM 7/41/2005, JM019:00/2005 Seriens namn och nummer Justitieministeriets arbetsgruppsbetänkanden 2006:16 ISSN ISBN Sidoantal 124 Språk finska Pris 25,00 Sekretessgrad offentlig Distribution Edita Prima Ab Förlag Justitieministeriet

6 O i k e u s m i n i s t e r i ö l l e Oikeusministeriö asetti työryhmän, jonka tehtävänä oli valmistella ehdotus vakuutussopimuslain (543/1994) muuttamisesta. Työryhmän tavoitteena oli vakuutussopimuslain tarkistaminen niin, että lain toimivuuden seurannassa ilmi tulleet epäselvyydet ja muut ongelmat voidaan poistaa. Työryhmän tehtävänä oli selvittää erityisesti seuraavia kysymyksiä: lain yleisen soveltamisalan selkeyttäminen ja erityisesti tarkoituksenmukaisuusarvioinnin tekeminen nykyisestä jaottelusta henkilö- ja vahinkovakuutuksiin, pakottavuussääntelyn selkeyttäminen ja mahdollinen laajentaminen, tiedonantovelvoitteita koskevien säännösten täydentäminen sekä samastamissäännösten arviointi.

7 Työryhmän puheenjohtajaksi määrättiin lainsäädäntöneuvos Marjo Lahelma oikeusministeriöstä ja jäseniksi lainsäädäntöneuvos Katri Kummoinen oikeusministeriöstä, hallitusneuvos Juhani Turunen sosiaali- ja terveysministeriöstä, ylitarkastaja Mikko Uimonen kuluttajavalituslautakunnasta, lakimies Juha Eerikäinen Kuluttajavirastosta, ylitarkastaja Päivi Turunen Vakuutusvalvontavirastosta, johtaja Irene Luukkonen Kuluttajien vakuutustoimistosta, johtava lakimies Tuula Sario Suomen Kuluttajaliitosta sekä johtaja Lea Mäntyniemi Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitosta. Työryhmän pysyväksi asiantuntijaksi kutsuttiin oikeustieteen tohtori, vakuutusoikeuden dosentti Jaana Norio-Timonen. Työryhmän sihteereinä toimivat työryhmän jäsen Katri Kummoinen sekä lainsäädäntösihteeri Katja Arenmaa oikeusministeriöstä. Mietinnössä ehdotetaan tehtäväksi lisäyksiä ja muutoksia vakuutussopimuslakiin. Merkittävimmät uudistukset koskevat lain yleistä soveltamisalaa ja pakottavuussuojan laajuutta. Lakiin lisättäisiin myös erityissäännöksiä vakuutuksenantajan velvollisuudesta antaa vakuutuksen hakijalle tietoja sijoitussidonnaisista vakuutuksista sekä velvollisuudesta perustella vakuutushakemuksen hylkäävä tai vakuutuksen irtisanova päätöksensä lain ja hyvän vakuutustavan mukaisella perusteella. Lisäksi ehdotetaan tarkistettavaksi säännöksiä niin sanotuista ryhmäetuvakuutuksista, henkivakuutuksen ehtojen muuttamisesta, edunsaajamääräyksestä, vakuutuksenantajan takautumisoikeudesta sekä korvausvaatimuksen vanhentumisesta ja kanneajasta. Henkivakuutusehtojen muuttamista koskevan uuden sääntelyn johdosta, ehdotetaan vakuutusyhtiölain (1062/1979) 13 luvun 4 kumottavaksi. Lisäksi ehdotetaan eräitä tarkistuksia avioliittolakiin (234/1929) ja lakiin velan vanhentumisesta (728/2003). Työryhmä selvitti vakuutuksenottajan oikeutta siirtää eläkevakuutussäästönsä vakuutusyhtiöstä toiseen. Siirrettävyys osoittautui kuitenkin verotuksen kannalta ongelmalliseksi, jos vakuutussäästöt siirretään kotimaisesta vakuutusyhtiöstä ulkomaiseen yhtiöön. Näiden vielä ratkaisemattomien verotukseen liittyvien ongelmien takia työryhmä ei tässä esityksessä ehdota siirto-oikeutta.

8 Saatuaan työnsä päätökseen työryhmä luovuttaa kunnioittavasti mietintönsä oikeusministeriölle. Helsingissä 9 päivänä toukokuuta 2006 Marjo Lahelma Katri Kummoinen Juhani Turunen Mikko Uimonen Juha Eerikäinen Päivi Turunen Irene Luukkonen Tuula Sario Lea Mäntyniemi Katja Arenmaa

9 1 SISÄLLYSLUETTELO ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ... 3 YLEISPERUSTELUT Nykytila Lainsäädäntö ja käytäntö... 5 Vakuutussopimuslaki... 5 Yhtiöoikeudellinen lainsäädäntö... 7 Liikennevakuutus, potilasvakuutus ja ympäristövahinkovakuutus... 7 Vakuutusedustajat... 8 Kuluttajansuojalaki... 8 Laki tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta... 9 Vakuutustoiminnan valvonta... 9 Oikeuskäytäntö Ruotsi ja EU:n lainsäädäntö Ruotsi Euroopan yhteisöt Nykytilan arviointi Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset Soveltamisala ja yleiset käsitteet Pakottavuussääntely Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus Vakuutuksen epääminen ja irtisanominen Korvausvaatimuksen vanhentuminen ja kanneaika Muita ehdotuksia Edunsaajamääräys Henkivakuutusmaksujen ja ehtojen muuttaminen Eräitä valmistelussa esillä olleita kysymyksiä, joiden johdosta muutoksia ei ehdoteta Samastaminen Eläkevakuutussäästöjen siirrettävyys Esityksen vaikutukset Valtiontaloudelliset vaikutukset ja vaikutukset viranomaisten toimintaan Vaikutukset sopimusosapuolten asemaan Asian valmistelu... 18

10 2 YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT Lakiehdotusten perustelut Vakuutussopimuslaki luku. Yleisiä säännöksiä luku. Vakuutuksesta annettavat tiedot luku. Vakuutuksen voimassaolo ja sopimuksen muuttaminen luku. Eräät vakuutuksenottajan ja vakuutetun velvollisuudet ja vakuutuksenantajan vastuun rajoitukset luku. Vakuutusmaksu luku. Edunsaajamääräys henkilövakuutuksessa sekä henkivakuutukseen perustuvan oikeuden luovutus ja panttaus luku. Ulosmittaus sekä takaisinsaanti konkurssipesään luku. Kolmannen henkilön oikeus vahinkovakuutuksessa luku. Korvausmenettely Avioliittolaki II Osa. Puolisoiden oikeussuhteet luku. Puolisoiden omaisuus Laki velan vanhentumisesta Vanhentumisen katkaiseminen Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset Vakuutusyhtiölaki luku. Henkivakuutus Voimaantulo Säätämisjärjestys LAKIEHDOTUKSET LIITE RINNAKKAISTEKSTIT LAGFÖRSLAGEN BILAGA PARALLELLTEXTER... 90

11 3 Ehdotus Hallituksen esitykseksi Eduskunnalle laeiksi vakuutussopimuslain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ Esityksessä ehdotetaan lisäyksiä ja muutoksia vakuutussopimuslakiin sekä eräitä tarkistuksia avioliittolakiin, velan vanhentumisesta annettuun lakiin ja vakuutusyhtiölakiin. Esityksen tavoitteena on poistaa epäselvyyksiä ja ongelmia, joita vakuutussopimuslain käytännön soveltamisessa on tullut ilmi. Vakuutussopimuslain yleistä soveltamisalaa muutettaisiin niin, että lain säännökset koskevat lähtökohtaisesti kaikkia vakuutuslajeja. Lain soveltamisalasta olisi edelleen suljettu pois jälleenvakuutus sekä lakisääteiset vakuutukset lukuun ottamatta liikennevakuutuksia, potilasvakuutuksia ja ympäristövahinkovakuutuksia, joihin sovelletaan vakuutussopimuslain säännöksiä siltä osin kuin niitä koskevissa laeissa ei toisin säädetä. Vakuutussopimuslain pakottavuutta vakuutuksenottajan hyväksi laajennettaisiin. Nykyisin laki on vakuutuksenottajan hyväksi pakottava vain, jos vakuutuksenottaja on kuluttaja tai kuluttajaan rinnastettavissa oleva elinkeinonharjoittaja. Ehdotuksen mukaan laki olisi pakottava kaikkien sellaisten luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden hyväksi, jotka ovat vakuutuksenantajan sopimusosapuolena rinnastettavissa kuluttajaan. Muutos toisi pakottavuussuojan piiriin muun muassa useimmat asunto-osakeyhtiöt ja aatteelliset yhdistykset. Vakuutuksenantajan takautumisoikeutta selvennettäisiin tapauksissa, joissa vahingon aiheuttanut kolmas henkilö on muu kuin luonnollinen henkilö. Esityksen mukaan vakuutuksenantajalle asetettaisiin velvollisuus perustella päätöksensä, jos se hylkää vakuutushakemuksen tai irtisanoo vakuutuksen. Perusteen olisi oltava lain ja hyvän vakuutustavan mukainen. Lakiin lisättäisiin erityissäännöksiä vakuutuksenantajan velvollisuudesta antaa vakuutuksen hakijalle tietoja sijoitussidonnaisista vakuutuksista. Tietoja annettaessa tulisi kiinnittää huomiota sijoituskohteiden valinnan kannalta olennaisiin seikkoihin, ottaen huomioon erityisesti vakuutuksen hakijan aiempi kokemus sijoittamisesta sekä sijoittamisen tavoitteet. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun tiedonantovelvollisuutta koskevaa sääntelyä selvennettäisiin säätämällä erikseen tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin vaikutuksesta vakuutuskorvaukseen silloin, kun vakuutusmaksua on väärien tietojen johdosta peritty selvästi vähemmän kuin jos tiedot olisivat olleet oikeita.

12 4 Lakiin lisättäisiin myös säännös vakuutuksenantajan oikeudesta muuttaa henkivakuutuksen vakuutusmaksuja tai muita sopimusehtoja tapauksissa, joissa henkivakuutukseen vaikuttavaa lainsäädäntöä muutetaan. Lisäyksen johdosta vakuutusyhtiölain 13 luvun 4 ehdotetaan kumottavaksi tarpeettomana ja osittain ristiriitaisena vakuutussopimuslain kanssa. Lisäksi tarkistettaisiin säännöksiä niin sanotuista ryhmäetuvakuutuksista, edunsaajamääräyksestä, korvausvaatimuksen vanhentumisesta ja kanneajasta. Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan noin kuuden kuukauden kuluttua niiden hyväksymisestä ja vahvistamisesta.

13 5 YLEISPERUSTELUT 1. Nykytila 1.1. Lainsäädäntö ja käytäntö Vakuutussopimuslaki Heinäkuun 1 päivänä 1995 voimaan tulleessa vakuutussopimuslaissa (543/1994) säädetään henkilövakuutuksesta ja vahinkovakuutuksesta. Laki ei koske lakisääteistä vakuutusta eikä jälleenvakuutusta. Sitä sovelletaan kuitenkin liikennevakuutuslain (279/1956), potilasvahinkolain (585/1986) ja ympäristövahinkovakuutuksesta annetun lain (81/1998) mukaisiin vakuutuksiin, jollei näissä laeissa toisin säädetä. Vakuutussopimuslakiin on sen voimaantulon jälkeen tehty vain eräitä muun lainsäädännön muuttumisesta johtuneita tarkistuksia. Lain säännökset ovat pakottavia muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan hyväksi. Laki on vakuutuksenottajan hyväksi pakottava, jos vakuutuksenottaja on kuluttaja tai kuluttajaan rinnastettavissa oleva elinkeinonharjoittaja. Lain 2 luvussa ovat säännökset vakuutuksenantajan laajasta velvollisuudesta antaa tietoja vakuutuksesta. Tiedonantovelvollisuudella pyritään muun muassa varmistaman se, että vakuutuksenottaja saa hänelle soveltuvan vakuutuksen valitsemiseksi tietoja tarjolla olevista vakuutuksista ennen vakuutuksesta päättämistä. Tiedonantovelvollisuus jatkuu myös vakuutuksen voimassaoloaikana. Annettujen tietojen virheellisyys tai puutteellisuus vaikuttaa sopimuksen sisältöön. Vakuutusta koskevista päätöksistä on käytävä ilmi käytettävissä olevat oikeusturvakeinot. Vakuutuksen myöntämistä ja irtisanomista sekä sopimusehtojen muuttamista koskevat säännökset sisältyvät lain 3 lukuun. Henkilövakuutusta koskevaa hakemusta ei saa hylätä sen takia, että vakuutustapahtuma on sattunut tai vakuutetuksi tarkoitetun terveydentila on huonontunut sen jälkeen, kun hakemus on annettu tai lähetetty vakuutuksenantajalle. Näillä säännöksillä on pyritty turvaamaan se, ettei vakuutuksen hakija joudu epäedulliseen asemaan vakuutuksenantajan toiminnan tai laiminlyönnin johdosta. Vakuutuksenottajalla on oikeus koska tahansa kirjallisesti irtisanoa vakuutus, paitsi jos vakuutussopimuksen sovittu voimassaoloaika on alle 30 päivää. Säästöhenkivakuutuksen ja eläkevakuutuksen vakuutuksenottajalla on oikeus määräajassa peruuttaa vakuutus. Vakuutuksenantajan oikeus irtisanoa vakuutus on rajattu laissa erikseen mainittuihin tilanteisiin. Henkilövakuutuksen ottajalla on oikeus keskeyttää vakuutusmaksujen suoritus ja saada vakuutusehtojen mukainen vakuutuksen säästöosuutta vastaava maksuton vakuutus (vapaakirja), jos suoritetuista vakuutusmaksuista on kertynyt säästöä. Vaihtoehtoisesti hänellä on oikeus saada vakuutusehtojen

14 6 mukaan laskettu vakuutuksen säästöosuus (takaisinostoarvo). Eläkevakuutuksen vakuutusehdoissa voidaan kuitenkin rajoittaa oikeutta takaisinostoarvoon. Lain 4 luvun säännökset vakuutuksenottajan ja vakuutetun velvollisuuksista sekä vakuutuksenantajan vastuun rajoituksista muodostavat lain keskeisen osan. Vakuutuksenottajan päävelvoite on maksaa vakuutusmaksu, jonka suorittamisesta ja laiminlyönnin seuraamuksista säädetään tarkemmin lain 5 luvussa. Sivuvelvoitteita ovat muun muassa vakuutuksenottajan ja vakuutetun tiedonantovelvollisuus sekä velvollisuus ilmoittaa vahingonvaaraa lisäävistä muuttuneista olosuhteista vakuutuksenantajalle. Tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti saattaa henkilövakuutuksessa johtaa siihen, ettei vakuutus sido vakuutuksenantajaa tai että vakuutuksenantaja vapautuu vastuusta taikka vastuuta rajoitetaan. Vahinkovakuutuksessa seuraamuksina voivat vastaavasti olla sopimuksen sitomattomuus taikka korvauksen alentaminen tai epääminen. Vakuutetun tahallisesti aiheuttamasta vahingosta ei yleensä makseta vakuutuskorvausta ja sitä voidaan alentaa tai se evätä, jos vahinko on aiheutettu törkeästä huolimattomuudesta. Lisäksi vakuutuksenantajan vastuuta vahinkovakuutuksessa voi alentaa vakuutetun tai häneen samastettavan henkilön laiminlyönti noudattaa suojeluohjeita tai pelastamisvelvollisuutta. Vakuutusmaksusta on säännöksiä lain 5 luvussa. Vakuutuksenottajan laiminlyödessä vakuutusmaksun on vakuutuksenantajalla oikeus irtisanoa vakuutus päättymään tietyn ajan kuluttua. Jatkuvan vahinkovakuutuksen vakuutusmaksu on tietyin edellytyksin suoraan ulosottokelpoinen. Edunsaajamääräyksiä koskevat säännökset sekä henkivakuutukseen perustuvan oikeuden luovuttamista ja panttausta koskevat säännökset panttioikeuden haltijan oikeuksia koskevine säännöksineen sisältyvät lain 6 lukuun. Edunsaajamääräys, sen muuttaminen tai peruuttaminen on mitätön, jollei siitä ole kirjallisesti ilmoitettu vakuutuksenantajalle. Vakuutuksenottaja voi luovuttaa ja pantata henkivakuutukseen perustuvan oikeuden. Lain 7 luvussa säädetään henkivakuutukseen perustuvan oikeuden ja eräiden henkilövahinkokorvausten ulosmittaussuojasta sekä kohtuuttomien henkilövakuutusmaksujen takaisinsaannista konkurssipesään. Lain 8 luvun säännökset koskevat vakuutuskorvausta vahinkovakuutuksissa. Säännökset koskevat muun muassa vakuutuksenantajan korvausvelvollisuutta ali- tai ylivakuutettujen kohteiden osalta sekä vakuutuksenantajien keskinäisen vastuun jakautumista monivakuutustilanteissa. Kolmannen henkilön oikeuksia vahinkovakuutuksessa koskevat säännökset on kirjattu lain 9 lukuun.

15 7 Lain 10 luvussa säädetään korvausmenettelystä. Korvauksen hakijan on annettava vakuutuksenantajalle tiedot, jotka ovat tarpeen vakuutuksenantajan vastuun selvittämiseksi ja jotka häneltä voidaan kohtuudella vaatia. Korvausvaatimus on esitettävä pääsääntöisesti vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija saa tietää mahdollisuudestaan saada korvausta, ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtumasta. Vakuutuksenantajan tulee suorittaa vakuutuksesta maksettava korvaus tai ilmoittaa korvauksen epäämisestä joutuisasti ja viimeistään kuukauden kuluttua saatuaan vastuun selvittämiseksi tarvittavat tiedot. Ryhmävakuutusta koskevat erityissäännökset ovat lain 11 luvussa. Vakuutuksenantajan on annettava vakuutetuille kohtuullisin väliajoin tiedot ryhmävakuutuksen sisällöstä. Jos annetut tiedot poikkeavat siitä, mitä ryhmävakuutuksesta on sovittu, vakuutus on voimassa sen sisältöisenä kuin mitä vakuutetulla oli saamiensa tietojen nojalla aihetta käsittää. Myös ryhmävakuutuksen päättymisestä on ilmoitettava vakuutetuille, ja näillä on tietyin edellytyksin oikeus saada samansisältöinen vakuutus yksilöllisen vakuutuksen maksulla. Yhtiöoikeudellinen lainsäädäntö Keskinäisiin vakuutusyhtiöihin ja vakuutusosakeyhtiöihin sovelletaan vakuutusyhtiölain (1062/1979) säännöksiä ja lisäksi osakeyhtiölakia (734/1978) siten kuin vakuutusyhtiölaissa säädetään. Vakuutustoiminnan harjoittamiseksi tulee vakuutusyhtiöllä olla sosiaali- ja terveysministeriön myöntämä toimilupa, jonka nojalla se saa harjoittaa vakuutusliikettä sekä erikseen määriteltyä siihen liitännäistä toimintaa. Vakuutusyhtiölain muuttamista valmistellaan sosiaali- ja terveysministeriön johdolla. Tavoitteena on vakuutusyhtiölainsäädännön uudistaminen siten, että huomioidaan osakeyhtiölain muutokset sekä selkiytetään ja ajanmukaistetaan lainsäädäntöä. Lisäksi tavoitteena on tehdä tarvittavat ehdotukset muutoksiksi, jotka johtuvat nykyisen lain voimassaoloaikana ilmenneistä muutostarpeista. Ulkomaisella vakuutusyhtiöllä on oikeus harjoittaa Suomessa vakuutusliikettä siten kuin ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetussa laissa (398/1995) säädetään. Vakuutusyhdistysten toimintaa sääntelee vakuutusyhdistyslaki (1250/1987). Vakuutusyhdistys on osakkaiden keskinäiseen vastuuseen perustuva vakuutuslaitos, jonka toiminta-alue käsittää enintään 40 kuntaa yhtenäisellä alueella tai joka harjoittaa ainoastaan kalastusvälineiden vakuutusta. Vakuutusyhdistykset saavat harjoittaa vapaaehtoista vahinkovakuutusta. Liikennevakuutus, potilasvakuutus ja ympäristövahinkovakuutus Liikennevakuutusta koskevat keskeiset säännökset ovat liikennevakuutuslaissa ja liikennevakuutusasetuksessa (324/1959). Potilasvakuutuksesta säädetään puolestaan potilasvahinkolaissa ja ympäristövahinkovakuutuksesta siitä annetussa laissa. Näihin kaikkiin vakuutuksiin sovelletaan myös vakuutussopimuslakia siltä osin kuin erityislaissa ei toisin säädetä. Sovellettaviksi tulevat muun muassa tiedonantovelvoitteita

16 8 koskevat säännökset, vakuutusmaksun suorittamista koskevat säännökset, vakuutusmaksusaatavan vanhentumista koskevat säännökset sekä säännökset, jotka koskevat korvauksen hakijan velvollisuutta antaa selvityksiä sekä väärien tietojen antamista vakuutustapahtuman jälkeen. Vakuutusedustajat Vuoden 2005 syyskuussa voimaan astunut laki vakuutusedustuksesta (570/2005) koskee vakuutusedustajia, jotka myyvät tai välittävät vakuutuksia tai jotka muutoin liiketoimintanaan valmistelevat tai tekevät vakuutussopimuksia tai avustavat niiden hoidossa ja täyttämisessä. Vakuutusedustajia ovat sekä sellaiset luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, jotka harjoittavat vakuutusedustusta vakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla (asiamies), että sellaiset, jotka harjoittavat tätä toimintaa asiakkaan toimeksiannosta (vakuutusmeklari). Laissa säädetään muun muassa vakuutusedustajien tiedonantovelvollisuudesta sekä vakuutusedustuspalvelujen markkinoinnista. Vakuutusmeklarin on tehtävä kirjallinen toimeksiantosopimus, johon on muun ohella merkittävä asiakkaan maksaman palkkion määräytymisperusteet ja, jos mahdollista, palkkion määrä. Kiellolle ottaa palkkio vastaan muulta kuin toimeksiantajalta on säädetty kolmen vuoden siirtymäaika lain voimaantulosta lukien. Kuluttajansuojalaki Kuluttajansuojalaissa (38/1978) säädetään kulutushyödykkeiden tarjonnasta, myynnistä ja muusta markkinoinnista elinkeinonharjoittajilta kuluttajille. Myös vakuutukset ovat kuluttajasuojalaissa tarkoitettuja kulutushyödykkeitä. Laki ei kuitenkaan koske lakisääteisiä vakuutuksia eikä työntekijän ryhmähenkivakuutusta tai sitä vastaavaa kunnallisen eläkelaitoksen myöntämää etuutta. Vakuutuksiin sovellettavia säännöksiä on lain 2 luvussa (Markkinoinnin sääntely), 3 luvussa (Sopimusehtojen sääntely), 4 luvussa (Sopimuksen sovittelu ja tulkinta), 6 a luvussa (Rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyynti), 11 luvussa (Rangaistussäännökset) ja 12 luvussa (Erinäisiä säännöksiä). Markkinointia ja sopimusehtoja koskevat säännökset ovat osittain päällekkäisiä vakuutusyhtiölain 14 a luvun säännösten kanssa. Kuluttajansuojalain 2 luvun 1 :n perusteella markkinoinnissa ei saa käyttää hyvän tavan vastaista tai muutoin kuluttajien kannalta sopimatonta menettelyä. Sopimattomana pidetään aina sellaista markkinointia, joka ei sisällä kuluttajien terveyden tai taloudellisen turvallisuuden kannalta tarpeellisia tietoja. Markkinoinnista on lisäksi käytävä selkeästi ilmi sen kaupallinen tarkoitus sekä se, kenen lukuun markkinointi toteutetaan. Lain 3 luvun 1 :n nojalla elinkeinonharjoittaja ei saa käyttää kulutushyödykkeitä tarjotessaan sellaista sopimusehtoa, jota on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana. Lain 4 luvun säännösten nojalla kuluttajalle kohtuutonta ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Myös lain 6 a luvun etämyyntisäännöksiä sovelletaan vakuutuksiin ja niiden välitykseen. Etämyyntiin sovelletaan muun muassa yksityiskohtaisia säännöksiä ennakko-

17 9 tietojen antamisesta elinkeinonharjoittajasta, tarjottavasta rahoituspalvelusta, etäsopimuksesta ja käytettävissä olevista oikeussuojakeinoista. Luvun säännökset peruuttamisoikeudesta eivät sen sijaan koske vakuutuksia, vaan vakuutussopimuksen peruuttamisesta säädetään erikseen vakuutussopimuslaissa. Laki tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta Tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetulla lailla (458/2002) säännellään muun muassa sähköistä markkinointia sekä sopimusten tekemistä sähköisesti. Laki koskee myös vakuutusten sähköistä tarjontaa. Lain 12 :n mukaan sopimukselle muualla lainsäädännössä säädetyn kirjallisen muodon vaatimuksen täyttää myös sellainen sähköinen sopimus, jonka sisältöä ei voida yksipuolisesti muuttaa ja joka säilyy osapuolten saatavilla. Sama koskee sopimussuhteeseen liittyviä osapuolten ilmoituksia ja muita toimenpiteitä, jotka on lain mukaan tehtävä kirjallisesti. Siten esimerkiksi vakuutuksen irtisanominen tai edunsaajamääräys voidaan tehdä sähköisesti, jos sähköisen irtisanomisilmoituksen tai edunsaajamääräyksen muuttumattomuus ja saatavuus on varmistettu. Vakuutustoiminnan valvonta Vakuutusyhtiöiden ja vakuutusyhdistysten valvonnasta vastaa Vakuutusvalvontavirasto. Se valvoo ja tarkastaa, että vakuutuslaitokset noudattavat lakia ja hyvää vakuutustapaa ja että ne käyttävät toiminnassaan asianmukaisia menettelytapoja. Vakuutusvalvontavirasto pitää rekisteriä vakuutusedustajista ja valvoo myös niiden toimintaa. Kuluttaja-asiamies valvoo kulutushyödykkeiden, myös vakuutusten, markkinointia ja sopimusehtojen käyttöä kuluttajansuojan kannalta. Kuluttaja-asiamiehellä ja Vakuutusvalvontavirastolla on tältä osin rinnakkainen toimivalta, ja viranomaisten on toimittava tarkoituksenmukaisella tavalla yhteistyössä keskenään. Oikeuskäytäntö Korkein oikeus on toistaiseksi ratkaissut kuusi nykyisen vakuutussopimuslain soveltamiseen liittyvää tapausta. Vakuutuksista syntyneitä riita-asioita on tuomioistuimissa käsitelty muutenkin varsin vähän. Tuomioistuimen ulkopuoliset vakuutusriitoja käsittelevät toimielimet, kuluttajavalituslautakunta ja Vakuutuslautakunta, ovat vakuutusasioissa muodostuneet keskeisiksi oikeussuojaelimiksi, ja niiden ratkaisuilla on huomattava vaikutus vakuutussopimuslain tulkinta- ja soveltamiskäytäntöön. Kuluttajavalituslautakunta on lakisääteinen toimielin. Sen päätehtävänä on kuluttajavalituslautakunnasta annetun lain (42/1978) 1 :n mukaan antaa kuluttajan hakemuksesta ratkaisusuosituksia elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin erimielisyyksiin yksittäisissä kulutushyödykesopimuksia koskevissa tai muissa kulutushyödykkeen hankintaan liittyvissä asioissa. Vakuutusasioita on lautakunnassa käsitelty vuo-

18 10 sittain noin 300. Kuluttajavalituslautakunta ei käsittele sijoitussidonnaisia vakuutuksia koskevia erimielisyyksiä. Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliiton ja Kuluttajaviraston väliseen sopimukseen perustuva Kuluttajien vakuutustoimisto neuvoo ja auttaa kuluttajia vakuutusasioissa. Toimistolle tehdään vuosittain valitusta tai tiedustelua. Toimiston yhteydessä toimiva Vakuutuslautakunta käsittelee vakuutussuhteeseen perustuvia erimielisyyksiä, jotka koskevat lain tai vakuutusehtojen tulkintaa ja soveltamista. Ratkaisusuosituksen sisältävää lausuntoa voivat pyytää niin vakuutuksenottaja, vakuutettu, vahinkoa kärsinyt, edunsaaja kuin asianomainen vakuutusyhtiökin. Vakuutuslautakunta on vuosittain antanut lausuntoa. Kuluttajavalituslautakunnan ja Vakuutuslautakunnan päätökset ovat luonteeltaan suosituksia eikä niitä voi panna täytäntöön pakkotoimin. Käytännössä suosituksia noudatetaan hyvin Ruotsi ja EU:n lainsäädäntö Ruotsi Ruotsissa tuli vuoden 2006 alusta voimaan uusi vakuutussopimuslaki (Försäkringsavtalslag, SFS 2005:104), joka korvaa vuoden 1927 lain vakuutussopimuksista sekä vuoden 1980 kuluttajavakuutuslain. Uudistuksen pääasiallinen tavoite on saattaa kuluttajien suoja riittävälle tasolle kaikkien vakuutustyyppien osalta. Tarkoitus on toisaalta modernisoida vakuutussopimuslainsäädäntö siten, että vakuutusyhtiöille turvataan mahdollisuudet harjoittaa vakuutustoimintaa nykypäivän taloudellisten ja kilpailullisten vaatimusten mukaisesti. Lain säännökset ovat pääasiassa pakottavia kuluttajan hyväksi. Uudessa laissa säännellään vakuutussopimusten alaa varsin kattavasti. Uutta lakia sovelletaan kuluttajavakuutuksiin (esimerkiksi koti- ja matkavakuutukset), yritysvakuutuksiin ja henkilövakuutuksiin (esimerkiksi henki- ja sairausvakuutukset). Sen piiriin kuuluvat myös ryhmävakuutukset ja työehtosopimuksiin perustuvat vakuutukset, jotka ovat aiemmin olleet lailla säätelemättömiä mutta kuitenkin käytännössä merkittävä turva suurelle joukolle kansalaisia kuolemantapausten, tapaturmien sekä sairauksien varalta. Laissa on säännöksiä muun muassa vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuudesta ennen ja jälkeen vakuutussopimuksen syntymisen, vakuutuskorvauksen maksamisesta ja vakuutuksenantajan vastuun rajoituksista. Euroopan yhteisöt Euroopan yhteisöissä on annettu lukuisia vakuutustoimintaa säänteleviä direktiivejä, joista suurin osa koskee vakuutusyritysten toimintaa. Vakuutussopimussuhteeseen liittyvää sääntelyä on vähän. Henkivakuutusta koskevan direktiivin 2002/83/EY 4 lukuun sisältyy säännöksiä henkivakuutussopimuksiin sovellettavasta laista, vakuutuksenottajan yleisen edun suojasta sekä eräitä vakuutusehtoja, maksuperusteita ja

19 11 henkivakuutuksen peruuttamista koskevia säännöksiä. Direktiivin liitteessä on yksityiskohtainen luettelo vakuutuksenottajalle annettavista tiedoista. Muuhun vakuutukseen sovelletaan direktiivejä 73/239/ETY, 88/357/ETY ja 92/49/ETY (ns. ensimmäinen, toinen ja kolmas vahinkovakuutusdirektiivi). Myös näissä direktiiveissä on säännöksiä vakuutussopimukseen sovellettavasta laista sekä vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuudesta. Tiedonantovelvoitteiden sääntely on tosin olennaisesti suppeampaa kuin henkivakuutusdirektiivissä. EU:n vakuutusdirektiiveissä on säännöksiä vakuutusten jakamisesta vakuutusluokkiin. Säännökset on pantu täytäntöön sosiaali- ja terveysministeriön antamalla päätöksellä suomalaisten vakuutusyhtiöiden ja vakuutusyhdistysten sekä Suomessa toimivien ulkomaisten vakuutusyhtiöiden vakuutusluokista (858/1995, vakuutusluokkapäätös), joka muutti jossain määrin Suomessa aiemmin sovellettua vakuutusluokittelua. Euroopan yhteisössä pyrittiin osittain harmonisoimaan vakuutussopimuslainsäädäntöä vuonna 1979 valmistuneella ja vuonna 1980 muutetulla ehdotuksella vakuutussopimuksia koskevaksi direktiiviksi. Tämä harmonisointipyrkimys ei kuitenkaan johtanut tuloksiin, koska jäsenvaltioiden näkemykset vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajapuolen etujen tasapainottamisesta erosivat suuresti toisistaan. Komissio luopuikin ehdotuksestaan vuonna Tällä hetkellä vakuutussopimuslain harmonisointiin pyritään siten, että akateemisen, eri maiden vakuutusoikeuden asiantuntijoiden muodostaman työryhmän (Project Group "Restatement of European Insurance Contract Law") vuonna 1999 aloittama työ eurooppalaisen vakuutussopimuslain laatimiseksi on otettu osaksi EU:n kuudennen puiteohjelman piirissä perustettua Euroopan yksityisoikeuden verkostoa (Joined Network on European Private Law). Työryhmän tarkoituksena on laatia vakuutussopimuslakia koskeva ns. yhteinen viitekehys (Common Frame of Reference, CFR) Nykytilan arviointi Vakuutussopimuslain oltua voimassa runsaat viisi vuotta oikeusministeriö lähetti talvella 2000 intressitahoille tiedustelun säännösten toimivuuden selvittämiseksi. Saatujen vastausten perusteella laadittiin tiivistelmä, jonka pohjalta lain uudistustarpeista järjestettiin kuulemistilaisuus oikeusministeriössä alkuvuodesta Vakuutussopimuslain arvioitiin toimivan varsin hyvin. Eräiden säännösten katsottiin kuitenkin olevan epäselviä ja tulkinnanvaraisia. Epäselvyydet liittyvät erityisesti lain yleiseen soveltamisalaan ja sen keskeisiin käsitteisiin sekä lain pakottavuutta tai tahdonvaltaisuutta koskevaan sääntelyyn. Vakuutussopimuslaki koskee henkilövakuutuksia ja vahinkovakuutuksia. Soveltamisalan ulkopuolelle jäävät ne vakuutukset, jotka eivät kuulu kumpaankaan mainittuun ryhmään. Tällaisia vakuutuksia ovat niin sanotut kapitalisaatiosopimukset, joita ei lakia valmisteltaessa ollut Suomessa saatavilla. Kapitalisaatiosopimukset ovat sijoittamiseen tarkoitettuja vakuutuksia, joissa vakuutusyhtiö ottaa vastatakseen tietyn

20 12 ajan kestäviä ja tietyn määräisiä sitoumuksia ja joille on tyypillistä, että niissä ei ole ollenkaan vakuutettua. Vakuutussopimuslain mukainen jako henkilövakuutuksiin ja vahinkovakuutuksiin eroaa Euroopan yhteisöjen lainsäädännöstä, jossa on omaksuttu jaottelu henkivakuutuksiin ja muihin kuin henkivakuutuksiin. Yhteisölainsäädäntöön perustuvaa jaottelua sovelletaan myös kansallisessa vakuutusyhtiölainsäädännössä. Jaottelujen keskeinen ero koskee sairausvakuutuksia ja tapaturmavakuutuksia. Ne kuuluvat vakuutussopimuslaissa henkilövakuutuksiin, kun taas yhteisösääntelyssä ne ovat vahinkovakuutuksia. Pakottavuussääntelyssä on ilmennyt tarkistustarvetta. Erityisen epäselvää on ollut se, ovatko vakuutuksenantajan takautumisoikeudelle säädetyt rajoitukset pakottavia vai tahdonvaltaisia. Tästä kysymyksestä on esitetty eriäviä näkemyksiä sekä tuomioistuinratkaisuissa että oikeustieteellisessä kirjallisuudessa. Seurannassa on tullut ilmi eräitä muitakin tarkistus- ja selvennystarpeita. Ne johtuvat osittain siitä, että markkinoille on tullut uudentyyppisiä vakuutuksia, kuten sijoitussidonnaiset henkivakuutukset, niin sanotut vakavan sairauden vakuutukset sekä yritysten asiakasetuina tarjoamat ryhmäetuvakuutukset. Voimassa olevan lain säännökset eivät joka suhteessa ole hyvin sovellettavissa tällaisiin vakuutuksiin. Vaikka nykyisen lain toimivuuden seurannassa ei ole tullut ilmi merkittäviä ongelmia tai puutteita, vähäisempiä korjaustarpeita on kuitenkin siinä määrin, että lain uudistaminen on aiheellista. 2. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset 2.1. Soveltamisala ja yleiset käsitteet Voimassa olevaa lakia sovelletaan lain 1 :n sanamuodon mukaan henkilövakuutukseen ja vahinkovakuutukseen. Soveltamisalan rajaaminen ainoastaan näihin vakuutuslajeihin on sittemmin osoittautunut ongelmalliseksi. Sellaiset vakuutukset, jotka eivät lain mukaan ole henkilö- tai vahinkovakuutuksia, jäävät soveltamisalan ulkopuolelle. Nykyisin tällaisia ovat sijoittamiseen tarkoitetut niin sanotut kapitalisaatiosopimukset. Näitä vakuutuksia ei kuitenkaan ole perusteltua jättää sääntelyn ulkopuolelle. On myös mahdollista, että vakuutusalalla kehitetään muitakin tuotteita, jotka eivät ole luonteeltaan henkilö- tai vahinkovakuutuksia. Näistä syistä esityksessä ehdotetaan, että lain soveltamisala muutetaan yleisluontoisemmaksi siten, että se kattaa lähtökohtaisesti kaikki vakuutukset lukuun ottamatta lakisääteistä vakuutusta ja jälleenvakuutusta. Esitystä valmisteltaessa pohdittiin myös sitä, onko nykyinen jaottelu henkilövakuutuksiin ja vahinkovakuutuksiin syytä muuttaa EU:n lainsäädännössä ja kansallisessa vakuutusyhteisölainsäädännössä käytetyn henkivakuutus ja vahinkovakuutus -

21 13 jaottelun mukaiseksi. Muutosta puoltaisi vakuutuslainsäädännön keskeisen terminologian saattaminen yhdenmukaiseksi. Jaottelujen ero on käytännössä aiheuttanut jonkin verran sekaannusta. Ongelmat eivät kuitenkaan ole olleet merkittäviä. Muutos vaikuttaisi vakuutussopimuslain systematiikkaan niin, että laki pitäisi kirjoittaa kokonaan uudelleen. Lain kokonaisuudistusta ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi terminologisten ongelmien takia, eikä muutosta siksi ehdoteta Pakottavuussääntely Voimassa oleva laki on vakuutuksenottajan hyväksi pakottava, jos vakuutuksenottaja on kuluttaja tai kuluttajaan rinnastettavissa oleva elinkeinonharjoittaja. Sääntelyä ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että kaikki ne luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, jotka ovat vakuutuksenantajan sopijapuolina rinnastettavissa kuluttajaan, saisivat lain pakottavuuden tuoman suojan. Pakottavuussuojan piiriin tulisivat esimerkiksi useimmat asunto-osakeyhtiöt ja aatteelliset yhdistykset. Ehdotettu muutos selkeyttää oikeustilaa, mutta sen käytännön merkitys ei ole kovin suuri. Asunto-osakeyhtiöiden ja yhdistysten ottamissa vakuutuksissa käytetään nykyisinkin yleensä kuluttajavakuutuksille laadittuja vakuutusehtoja, joissa lain pakottavat säännökset on otettu huomioon. Suurempi merkitys on sitä vastoin vakuutuksenantajan takautumisoikeutta koskevan sääntelyn pakottavuuden tai tahdonvaltaisuuden selventämisellä. Laista ei nykyisin käy ilmi, ovatko takautumisoikeudelle säädetyt rajoitukset pakottavia vai voidaanko niistä poiketa vakuutusehdoissa. Esityksessä ehdotetaan selvennystä, jonka mukaan rajoitukset ovat pakottavia vain, jos vahingon aiheuttanut kolmas henkilö on luonnollinen henkilö. Muissa tapauksissa vakuutuksenantaja saisi vakuutusehdoissa varata itselleen laissa säädettyä laajemman takautumisoikeuden Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta koskevaa säännöstöä ehdotetaan täydennettäväksi. Muutostarve johtuu nykyisen lain säätämisen jälkeen markkinoille tulleista sijoitussidonnaisista vakuutuksista. Näiden vakuutusten erityispiirteiden ja riskien takia on pidetty tarpeellisena korostaa suoraan laissa vakuutuksenantajan velvollisuutta kiinnittää vakuutuksen hakijan huomiota sijoituskohteiden valinnan kannalta olennaisiin seikkoihin. Antaessaan tietoja sijoituskohteista vakuutuksenantajan olisi otettava huomioon vakuutuksenottajan aiempi sijoituskokemus ja sijoittamisen tavoitteet Vakuutuksen epääminen ja irtisanominen Kuluttajavakuutuksista etenkin kotivakuutuksella on kuluttajien taloudellisen turvallisuuden kannalta huomattava merkitys. Asunto-omaisuus muodostaa usein kuluttajien pääasiallisen varallisuuden ja sen tuhoutuminen voi johtaa kohtuuttomiin taloudellisiin vaikeuksiin. Kotivakuutuksen ottaminen on usein ehtona myös vuokra-

22 14 asunnon saamiselle. Ajoneuvojen osamaksukaupassa vaaditaan puolestaan kaskovakuutuksen ottamista ostetulle ajoneuvolle. Vakuutusyhtiöillä ei ole velvollisuutta myöntää kuluttajille vapaaehtoisia vakuutuksia, ja käytännössä on tullut ilmi tapauksia, joissa vakuutus on evätty esimerkiksi pelkän maksuhäiriömerkinnän perusteella. Näistä syistä on esitystä valmisteltaessa harkittu sopimuspakon käyttöönottamista keskeisten kuluttajavakuutusten osalta. Sopimuspakko ei kuitenkaan olisi voinut olla ehdoton, vaan vakuutuksenantajilla olisi silti oltava oikeus evätä vakuutus silloin, kun epäämiselle on asianmukainen, hyväksyttävä peruste. Hyväksyttävät perusteet voivat olla hyvinkin moninaisia. Ne voivat liittyä paitsi kunkin yhtiön yleisiin vastuunvalintaperiaatteisiin myös yksittäistapauksissa vakuutuskohteeseen taikka vakuutuksenottajan tai vakuutetun henkilöön. Tyhjentävän luettelon laatiminen hyväksyttävistä perusteista ei olisi ollut mahdollista. Tämän takia valmistelussa päädyttiin siihen, että vakuutuksen hakijan asema voidaan riittävästi turvata asettamalla vakuutuksenantajalle velvollisuus perustella vakuutushakemuksen hylkäävä päätöksensä. Hylkäysperusteen olisi oltava hyvän vakuutustavan mukainen. Vastaava vakuutuksenantajan perusteluvelvollisuus ja hyvän vakuutustavan noudattamisen vaatimus koskisi ehdotuksen mukaan myös vakuutuksen irtisanomista Korvausvaatimuksen vanhentuminen ja kanneaika Voimassa olevan lain mukaan korvausvaatimus on esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää mahdollisuudestaan saada korvausta ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtuman sattumisesta. Määräajat ovat käytännössä osoittautuneet eräissä tilanteissa liian lyhyiksi. Vuoden määräaika voi olla riittämätön muun muassa silloin, kun henkilövahingon kärsinyt jää odottamaan korvauspäätöstä tietystä korvausjärjestelmästä, ja tekee vahinkoilmoituksen toiselle vakuutuksenantajalle vasta kun on selvinnyt jääkö toisesta vakuutuksesta vielä jotain korvattavaa. Vanhentumisaikoihin ehdotetaan esityksessä tarkistuksia, joilla tarpeettoman nopea vanhentuminen pyritään ehkäisemään. Korvauspäätöstä koskevan kanteen nostamiselle on säädetty kolmen vuoden määräaika. Velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003) nojalla vanhentuminen katkeaa muun ohella silloin, kun saatavaa koskeva vaatimus pannaan vireille kuluttajavalituslautakunnassa tai vastaavassa muussa lakisääteisessä menettelyssä. Koska Vakuutuslautakunta ei ole lakisääteinen elin, asian käsittely Vakuutuslautakunnassa ei katkaise kanneajan kulumista. On kuitenkin epätarkoituksenmukaista, että Vakuutuslautakunta joutuu vanhentumisuhan takia siirtämään sen käsiteltäväksi saatettuja asioita kuluttajavalituslautakunnalle. Tämän takia esityksessä ehdotetaan, että korvauspäätöstä koskeva kanneaika ei kuluisi myöskään silloin, kun asia on saatettu vireille Vakuutuslautakunnassa tai muussa sellaisessa toimielimessä, joka on merkitty Euroopan unionin komission pitämään tietokantaa kuluttajariitoja ratkaisevista elimistä.

23 15 Kolmen vuoden kanneaika koskee nimenomaisesti vain korvauspäätöstä. Käytännössä on ollut epätietoisuutta siitä, voiko vakuutuksenantaja vakuutusehdoissa rajoittaa kanneaikaa muiden vakuutuksenottajan tai vakuutetun asemaan vaikuttavien päätösten osalta. Nämä päätökset voivat koskea esimerkiksi vakuutusmaksujen tai ehtojen muuttamista vakuutuksenottajan tai vakuutetun vahingoksi. Oikeustilan selventämiseksi ehdotetaan, että kolmen vuoden kanneaika laajennettaisiin koskemaan kaikkia vakuutuksenantajan päätöksiä, jotka vaikuttavat vakuutuksenottajan tai vakuutetun asemaan Muita ehdotuksia Edunsaajamääräys Edunsaajaa koskeviin säännöksiin ehdotetaan eräitä vähäisiä selvennyksiä. Valmistelussa harkittiin myös mahdollisuutta voida määrätä edunsaajasta testamentilla sekä mahdollisuutta selventää yleistestamentin saajan asemaa suhteessa vakuutussopimuksessa mahdollisesti olevaan omaisia yleisesti koskevaan edunsaajamääräykseen. Pohdinnan taustalla oli korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2004:40. Valmistelussa päädyttiin kuitenkin siihen, että nykyiset edunsaajamääräyksen tulkintasäännöt riittävät. Nimenomaiset säännökset testamenttiin perustuvista edunsaajamääräyksistä saattavat pikemminkin lisätä epäselvyyksiä kuin selventää oikeustilaa. Harkittavana oli myös edunsaajamääräyksen tulkintaa koskevan sääntelyn tarkistaminen niin, että vakuutussopimuslain erityiset tulkintasäännöt olisivat ensisijaisia eikä testamentin tulkintaperiaatteita enää noudatettaisi. Lisäksi oli esillä muotomääräysten ehdottomuuden selventäminen. Näiltäkään osin muutoksia ei katsottu tarkoituksenmukaisiksi. Henkivakuutusmaksujen ja ehtojen muuttaminen Henkivakuutussopimusten voimassaoloaika on usein jopa kymmeniä vuosia. Vakuutuksenantaja ei saa irtisanoa henkivakuutusta kesken sopimuskauden muissa kuin laissa säädetyissä varsin poikkeuksellisissa tilanteissa. Sama koskee yksipuolisia vakuutusmaksujen ja ehtojen muutoksia. Vakuutuksenantajan on sopimusta tehdessään määriteltävä ja kannettava riski niistä maksuihin ja muihin sopimusehtoihin vaikuttavista tekijöistä, joihin se voi itse vaikuttaa kuten liikekuluistaan, mahdollisesta hinnoitteluvirheestään tai oman sijoitustoimintansa huonoista tuloksista. Vakuutuksenantajalle on katsottu kuuluvan myös ne riskit, joiden kantaminen on olennainen osa vakuutustoiminnan harjoittamista, kuten ennakoitavissa olevat muutokset kuolleisuudessa ja koroissa. Jos vakuutuksenantajan olisi kannettava riski kaikista yhteiskunnassa ja taloudellisissa olosuhteissa tulevaisuudessa tapahtuvista yllättävistä muutoksista, joihin sopimusta tehtäessä ei ole voitu varautua, se saattaa johtaa vakuutusmaksutason määrittämiseen jo sopimusta tehtäessä tarpeettoman korkeaksi ja vaikuttaa ainakin pidemmällä aikavälillä yhtiöiden tuotekehitykseen kuluttajien kannalta kielteisesti.

24 16 Näistä syistä esityksessä ehdotetaan vakuutuksenantajan oikeutta muuttaa henkivakuutuksen vakuutusmaksuja tai muita ehtoja täydennettäväksi niin, että muutos voi perustua myös henkivakuutukseen vaikuttavan lainsäädännön muuttumiseen. Nykyisin tällainen muutosoikeus koskee vain vapaamuotoista työeläkettä. Vakuutusyhtiölain 13 luvun 4 :ssä säädetään lisäksi lainsäädännön muutosten vaikutuksesta vakuutusten vapaakirja-arvoihin. Ehdotetun täydennyksen johdosta vakuutusyhtiölain säännös ehdotetaan kumottavaksi tarpeettomana ja vakuutussopimuslain kanssa osittain ristiriitaisena Eräitä valmistelussa esillä olleita kysymyksiä, joiden johdosta muutoksia ei ehdoteta Samastaminen Valmistelussa käsiteltiin myös samastamissääntelyn selventämistarvetta moottoriajoneuvovakuutusten osalta. Tällaisia vakuutuksia koskee erityissäännös eli vakuutussopimuslain 33 :n 1 momentin 1 kohta, jonka mukaan samastamisen edellytyksenä on, että ajoneuvoa käyttävä on saanut ajoneuvon käyttöönsä vakuutetun luvalla. Jossakin määrin epäselvyyttä on ollut siitä, voiko samastaminen tulla kyseeseen silloinkin, kun edes konkludenttista lupaa ei ole, vaan ajoneuvo on otettu käyttöön ilman vakuutetun lupaa tai jopa tämän kiellosta huolimatta. Sekä Vakuutuslautakunnan käytännössä että sittemmin myös korkeimman oikeuden ratkaisuissa (KKO 2002:89, KKO 2005:100) on otettu se kanta, ettei samastamista moottoriajoneuvovakuutuksissa ole tyhjentävästi säännelty 33 :n 1 momentin 1 kohdassa vaan että myös momentin 3 kohta (asuminen yhteisessä taloudessa ja vakuutetun omaisuuden yhteiskäyttö) voi tulla sovellettavaksi moottoriajoneuvovakuutuksiin. Epäselvyys on ratkaisukäytännössä siinä määrin selkiintynyt, ettei tarvetta samastamissäännöksen sanamuodon täsmentämiseen ole. Eläkevakuutussäästöjen siirrettävyys Hyväksyessään eläkevakuutusten verotuksen uudistamista koskevat lainmuutokset kesällä 2004 eduskunta edellytti, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin vakuutus- ja verolainsäädännön kehittämiseksi niin, että vakuutuksenottajalla olisi yleinen oikeus irtisanoa ottamansa eläkevakuutus tai siirtää eläkevakuutussäästöt vakuutusyhtiöstä toiseen ilman kohtuuttomia vakuutus- tai vero-oikeudellisia seuraamuksia. Esitystä valmisteltaessa siirrettävyyskysymyksiä on selvitetty. Eläkevakuutuksen ottajan oikeus siirtää vakuutussäästönsä yhtiöstä toiseen olisi perusteltua erityisesti kilpailuoikeudellisista syistä. Vakuutussopimuslain säännökset eivät ole esteenä siirroille, vaan käytännössä esteen muodostavat eläkevakuutusmaksujen verovähennyskelpoisuuden edellytyksenä olevat tuloverolaissa (1532/1992) säädetyt eläkevakuutuksen takaisinostorajoitukset. Siirrettävyyden toteuttaminen on osoittautunut verotuksen kannalta ongelmalliseksi, jos eläkevakuutussäästöt siirretään kotimaisesta vakuutusyhtiöstä ulkomaiseen yhti-

25 17 öön. Suomessa eläkevakuutuksiin sisältyy niiden maksuaikana verotuksellisia helpotuksia, ja veroa peritään vasta siinä vaiheessa kun eläke maksetaan. Toisissa valtioissa on käytössä tästä poikkeavia järjestelmiä, esimerkiksi sellaisia, joissa eläkevakuutuksista ei makseta lainkaan veroja niitä vakuutuksenottajalle maksettaessa mutta joissa niihin ei myöskään sisälly veroetuja vakuutusmaksujen yhteydessä. Jos eläkevakuutussäästöjen siirrettävyys toteutettaisiin Suomessa ilman erittäin tarkkaa vero-oikeudellisten seuraamusten tarkastelua, vaarana on, että mahdollistettaisiin verotuksen kiertäminen kokonaisuudessaan eri maiden järjestelmiä hyväksikäyttämällä. Siirto-oikeuden rajoittaminen pelkästään kotimaisiin vakuutusyhtiöihin katsottaneen yhteisöoikeudessa kielletyksi syrjinnäksi eikä se siksi ole ratkaisu siirrettävyysongelmaan. Vaikka siirrettävyyteen sinänsä on eduskunnan lausumankin takia syytä pyrkiä, siirto-oikeutta ei tässä esityksessä esitetä vielä ratkaisemattomien verotukseen liittyvien ongelmien takia. 3. Esityksen vaikutukset 3.1. Valtiontaloudelliset vaikutukset ja vaikutukset viranomaisten toimintaan Esityksen mukaan Vakuutusvalvontavirastolle tulisi oikeus antaa tarvittaessa määräyksiä säästöhenkivakuutuksen ja eläkevakuutuksen kulujen laskemis- ja ilmoittamistavasta. Esitys lisää viraston norminantovaltaa, mutta sillä ei ole valtiontalouteen liittyviä vaikutuksia. Vakuutuksenantajien on nykyisin ilmoitettava holhousviranomaisille kaikista vajaavaltaisille suoritettavista ja vajaavaltaisen varallisuutta lisäävistä vakuutuskorvauksista. Esityksen mukaan ilmoitus on tehtävä vain euroa suuremmista korvauksista. Muutoksen arvioidaan vähentävän holhousviranomaisille tehtävien ilmoitusten määrää noin 15 prosentilla Vaikutukset sopimusosapuolten asemaan Esitys sisältää pääasiassa selvennyksiä ja täsmennyksiä voimassaolevaan lainsäädäntöön. Merkittäviä muutoksia vakuutussopimuksen osapuolten asemaan ei esitetä. Vakuutuksen hakijoiden samoin kuin vakuutuksenottajien ja vakuutettujen asema paranisi kuluttajavakuutuksissa sen johdosta, että vakuutuksenantajien olisi vastaisuudessa nimenomaisesti perusteltava vakuutuksen epääminen tai sen irtisanominen. Nykyisin alan itsesääntelyohjeissa omaksutut periaatteet tulevat lakisääteisiksi velvoitteiksi. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun asemaa parantavat myös vakuutuksenantajan tehostuvat tiedonantovelvoitteet sekä vanhentumissäännöksiin ehdotetut muutokset.

26 18 Toisaalta henkivakuutukseen perustuvan oikeuden ulosmittaussuojan supistaminen heikentää jonkin verran henkivakuutuksen ottajan asemaa. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuteen ehdotetut täydennykset aiheuttavat vakuutuksenantajille tarpeen kouluttaa henkilökuntaa, tarkistaa esitteitä ja muuttaa verkkokaupassa käytettäviä tietojärjestelmiä. Tiedonantovelvoitteiden tehostaminen saattaa myös lisätä velvoitteiden laiminlyönnin riskiä ja laiminlyönnin seuraamuksia. Lisäkustannukset saattavat heijastua korotuksina vakuutusmaksuihin. 4. Asian valmistelu Oikeusministeriö lähetti 1 päivänä joulukuuta 2000 yhteensä 31:lle intressitaholle tiedustelun, jossa näitä pyydettiin esittämään käsityksensä vakuutussopimuslain tavoitteiden toteutumisesta, sekä erityisesti sen käytännön soveltamisessa esiin tulleista puutteista, epäselvyyksistä tai muista ongelmista. Saatujen 18 lausunnon perusteella laadittiin tiivistelmä, jonka pohjalta järjestettiin oikeusministeriössä kuulemistilaisuus 25 päivänä tammikuuta Oikeustieteen tohtori, vakuutusoikeuden dosentti Jaana Norio-Timonen laati annettujen lausuntojen pohjalta arviomuistion lain uudistamistarpeesta. Oikeusministeriö asetti 16 päivänä helmikuuta 2005 työryhmän valmistelemaan vakuutussopimuslain muuttamista. Työryhmässä olivat edustettuina oikeusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, kuluttajavalituslautakunta, Kuluttajavirasto, Vakuutusvalvontavirasto, Kuluttajien vakuutustoimisto, Suomen Kuluttajaliitto sekä Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitto. Työryhmän pysyvänä asiantuntijana toimi Jaana Norio-Timonen. Työryhmän tavoitteena oli vakuutussopimuslain tarkistaminen siten, että sen toimivuuden seurannassa ilmi tulleet epäselvyydet ja muut ongelmat voidaan poistaa. Työryhmän mietintö valmistui 30 päivänä elokuuta 2006, ja siitä pyydettiin lausunto.