Klassillisen filologian haasteita ennen ja nyt (Turun yliopiston klassillinen filologia 50 vuotta, )

Transkriptio

1 Klassillisen filologian haasteita ennen ja nyt (Turun yliopiston klassillinen filologia 50 vuotta, ) ARVOISA SEMINAARIYLEISÖ! Mieluisa tehtäväni on aloittaa tämä 50-vuotisseminaari. Olen ollut tässä laitoksessa melkein koko tuon ajan loppupuolelta poissa vain n.10 vuotta. En tosin aio nyt muistella Turun klassillisen filologian vaiheita, vaan tarkastelen klassillista filologiaa antiikin ajoista alkaen pitäen samalla silmällä nykyisiä haasteita, eli tämän seminaarin esitelmiä. Helppoa on tänään klassikon alkutoivotukseni oli tehty Google ADIUVANTE. Haasteena ei ole enää latinaksi kääntäminen. Nyt latinisti voi kehottaa satunnaista vastaantulijaa kääntymään Googlen puoleen, jos hän haluaa tietää vaikkapa: Mikä latinakielinen nimi purjeveneelle? Onko vene feminiini vai maskuliini? Miten lepyttelen puolisoani latinaksi? Millaista latinaa voisi sommitella lemmikin hautakiveen? jne. Klassikon ei siis enää tarvitse tehdä käännöksiä suomesta latinaan? Mihin nyt klassikkoa tarvitaan? Mitä haasteita on jäljellä? Näihin kysymyksiin saadaan varmasti positiivisia vastauksia alustukseni jälkeen tulevista seminaariesitelmistä. Kymmenen vuotta sitten oppiaineen 40-vuotisseminaarissa puhuin antiikista meille säilyneistä teksteistä. Kun sain tehtävän avata tämän 50-vuotisseminarin, ajattelin ensiksi, että voisin pitää saman esitelmän uudestaan. Ihmisen muisti on lyhyt ja asiat unohtuvat, ellei niitä kirjoiteta kirjoihin tai muihin muistin apuvälineisiin. Muutin kuitenkin alustuksen nimen ja näkökulman siten, että tekstien säilymisen sijaan puhun joistakin haasteellisista ajankohdista, jolloin klassillisen perinnön vaalijat joutuivat ottamaan kantaa tämän perinnön merkitykseen omana aikanaan. Käytän perinnön vaalijoista yleistäen nimitystä opettajat eli antiikin grammaatikot, reetorit ja sofistit. 1

2 Oheisessa kuvassa sininen edustaa viimekertaista aihetta tekstin historiaa, jolloin näkökulma suuntautui lähinnä keskiaikaan; punainen taas esittää haasteellisia ajankohtia tämänpäiväisen aiheen kannalta, ja näkökulma suuntautuu keisariaikaan; ja, kuten sanottu, esitelmäni on ikään kuin johdatus tässä seminaarissa esitettäville jatko-opiskelijoiden töille. Varmuuden vuoksi sanon, että nyt en ole lukenut esitelmiä ennakolta; yritän vain esitelmien otsakkeista päätellä, mistä on kyse. Alustukseni jälkeen kuulette esitykset seuraavista aiheista: Klassillisten kielten vaiheita Turun akatemiassa (Inkeri Kinnari), Cicero ja kirjeen kirjoittamisen taito (Veli-Matti Rissanen), Grammatiikan alan syntyvaiheita (Minna Seppänen), Hetairat ja huumori Athenaioksella (Tiina Hiekkalinna) ja Julkeita gootteja ja jumalallisia väliintuloja (Antti Lampinen). Vuosijuhlat tuovat aina mieleen elämän metaforat. Niinpä lainaan vanhaa tuttua anekdoottia, joka on ainakin 30 vuoden takaa: Minä en käsitä, että sinulla voi olla niin paljon vaikeuksia latinan kanssa, sanoo isä pojalleen, latinahan on kuollut kieli! Siihen vastaa täysin uupunut poika: Totta, mutta valitettavasti latinanopettajat ovat selviytyneet hengissä! Anekdootti niin kuin anekdootit aina sisältää tietyn viisauden tai totuuden. Latina on elävä kuollut kieli, kuten usein paradoksaalisesti sanotaan, ja sitä pitävät hengissä latinan opettajat. Laajennan paradoksin koskemaan klassillisia kieliä ja antiikin kulttuuria, kuten juhlittavan oppiaineen tai oppiaineryhmän nimi kuuluu. Käytän kuitenkin useammin lyhyempiä nimikkeitä klassillinen filologia, klassillinen antiikki tai klassilliset kielet. Anekdootti osoittaa, että meillä voi olla joko staattinen tai dynaaminen käsitys klassillisesta antiikista. Staattinen käsitys painottaa antiikin ilmiöiden, mm. klassillisten kielten, pysyvää arvoa. Tällöin muutokset tai poikkeavuudet ns. normista tulkitaan helposti korruptioksi, turmeltuneisuudeksi; ainoa positiivinen seikka, mikä sisältyy staattiseen näkemykseen, voi olla sen myöntäminen, että antiikin kielet ovat kuolleita, mutta ne ovat merkittävän kulttuurin välittäjiä. Tämähän näkyy mm. erilaisten traditioitten ylläpitämisenä. 2

3 Dynaaminen käsitys taas pitää muutosta luonnollisena: itse asiassa muutos pitää käsiteltävät antiikin ilmiöt elävinä. Klassilliset filologit eli opettajat, grammaatikot ja vastaavat, ovat tämän muutoksen tulkkeja. Otan siis tämän elävä/kuollut -paradoksin johtolauseeksi ja alustukseni disposition tekijäksi. Käsittelen seuraavia teemoja: 1. Opettaminen perinteenä eli opettajat ovat hengissä 2. Puhutun ja kirjoitetun kielen dialogi 3. Pysyvyys ja muutos eli renessanssi 1. Opettaminen perinteenä Kuten puut vaihtavat vuosien saatossa lehtiään ja vanhat lehdet putoavat, siten katoaa sanojen vanha ikäpolvi, ja vastasyntyneet sanat kukkivat ja kukoistavat kuin nuorukaiset: kuolema perii meidät ja meidän työmme. Näin sanoo runoilija-opettaja Horatius Runousopissaan. Horatius ei tosin ennustanut latinan kuolemaa vaan käytti latinaa äidinkielenään ja ymmärsi, että kielen dynamiikkaan kuuluu luonnollinen muuttuminen. 3

4 Annan tarkoituksella Horatiukselle epiteetin runoilijaopettaja, sillä tällainen nimike ja ammattikuva kuuluivat antiikin opetusperinteeseen. Antiikin ensimmäisiä opettajia olivat runoilijat, kuten Hesiodos, Arkhilokhos, Kallinos, Theognis, Mimnermos, Tyrtaios, Solon, Simonides, Sapfo ja Alkaios. He antoivat moraali- ja käytösopetusta, kasvattivat nuorisoa toimimaan yhteiskunnassa, ja kehottivat taisteluun ulkoisia vihollisia vastaan. He olivat, Homeroksen ja historiankirjoituksen ohella, ikään kuin vanhan viisauden lähteitä tuleville opettajille. Roomassa vastaavia lähteitä olivat mm. Ennius, Plautus ja Terentius sekä Cato ja Varron keräämä aineisto. Antiikin kieliopin oppikirjan Tekhneen mukaan Opettajan ammattiin kuuluu runo- ja historiatekstien tuntemus Grammatiikka on käytännön tietoa ( mpeir a mpeir a) siitä, miten runoilijat ja historioitsijan pääsääntöisesti käyttävät kieltä Grammatik» stin mpeir a tîn par poihta j te kaˆ suggrafeàsin æj pˆ tõ polý legomšnwn. Tätä tärkeätä aihetta tulee Minna Seppänen kohta käsittelemään. Myöhemmät opettajat, sofistit, reetorit, filologit, grammaatikot ja jopa filosofit liittivät mielellään toimenkuvaansa käsitteen runoilija. Varsinkin Rooman keisariajan monikulttuurisessa ja monikielisessä maailmassa grammaticus et poeta tai sofistés kai poietés ja rhetor kai poietés olivat usein esiintyviä opettajia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. 4

5 Otan esimerkin keisari Hadrianuksen ajalta: Satiirikko Juvenalis aloittaa VII satiirinsa: Est spes et ratio / studiorum in Caesare tantum. Sivistyksen vaalijoilla oli ainoa toive uudessa hallitsijassa, Hadrianuksessa. Rikkaat, vallassa olevat perheet halveksivat Muusia, pitävät rahapussin nyörit tiukasti kiinni oppineisuuden edustajilta. Perusopetuksen antaja grammaatikko tuskin saa vaivansa palkkaa. Opettaja ei saa vuodessa kasaan sitä, minkä gladiaattori yhdessä päivässä, ja siitäkin vähästä kaikenlaiset välikädet nipistävät osansa. Ja opettajan työ, labor, mitä se on? Kuka muu, ei ainakaan kukaan tehdastyöläinen paiski töitä öisin kuten opettaja, vartioi harvinaisiksi käyviä kirjoja ja niiden kuluneita sivuja? Palkkio on pieni, vaikka kaikki vaativat täsmällistä tietoa opettajalta: sinun on tunnettava tarkkaan kieliopin säännöt, historia paremmin kuin sormesi ja kaikki kirjallisuus, jotta, jos joskus pääset kylpylälomalle, voit vastata kelle tahansa vastaantulijalle mitä ihmeellisimpiin kysymyksiin: Kuka oli Ankhiseen imettäjä? Entä Ankhemoloksen anopin nimi ja kotikaupunki? Kuinka vanhaksi Akestes eli? Montako ruukkua sikelit lahjoittivat fryygialaisille? jne. Vähän myöhemmin kuitenkin tilanne helpottui. Uusi keisari oli vaikuttanut asenteisiin. Niinpä Publius Annius Florus, grammaticus et poeta, grammaatikkorunolija saattoi ilmeisen tyytyväisenä lausua kuuluisat sanansa Ego nolo Caesar esse, johon paljon matkustellut runoilijakeisari vastasi yhtä tunnetulla runollaan Ego nolo Florus esse. Sama Florus tulee sitten esiin Espanjassa, provinssikaupungissa, klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin opettajana. Tutkielmassaan Vergilius orator an poeta? hän kertoo, että kulkiessaan maaseutukaupungin kaduilla hän kohtasi miehen, joka myöhemmin osoittautui varsin sivistyneeksi. Mies tiedusteli hänen nimeään, ja kuultuaan, että se oli Florus, innostui, koska ilmeisesti Florus oli sama, jota he Etelä-Espanjassa, Andaluusiassa, olivat kovasti kaivanneet ja jonka runoilijan maine oli levinnyt sinne saakka. Vieras ihmetteli, kuinka niinkin tunnettu oppinut saattoi olla poissa Roomasta ja piileksiä provinssipaikoissa. Florus vastasi kyllästyneensä Roomaan, koska ei ollut saanut odottamaansa kunnioitusta runoilijantöistään. Sitten hän oli matkustellut ympäri imperiumia ja lopulta hän oli päätynyt Tarracon kaupunkiin, joka Rooman korvikkeena miellytti häntä. Kaupunki oli rauhallinen, väki ystävällistä, lahjakasta, hieman hidasliikkeistä mutta verraten varakasta. Ja luonto on kaunista, sää yleensä miellyttävä. Sitten vieras kysyi, mistä Florus saa 5

6 elantonsa. Auttaako ehkä isä. Ei vastasi Florus, vaan hän harjoittaa opettajan ammattia. Vieras alkaa surkutella, miten kestät istua opettajana nuorison keskellä. Florus myöntää, että aiemmin hänestä ei mikään ammatti ollut tuntunut surkeammalta kuin olla opettaja, mutta kun hän oli alkanut tarkemmin pohtia elämää ja sen vaivoja ja omia kokemuksiaan, grammaatikon ammatissa alkoi näkyä tiettyä miellyttävyyttä ja etuja: palkka ja asema eivät ole tärkeitä ei maaherran virka ei sotapäällikön virka ehkä niissä on enemmän kunniaa ja ainakin enemmän rahaa, mutta kumpi on parempaa, käskeäkö virkapukuun puettua joukkoa vai jalosukuisia nuorukaisia? Opettajan vaivan palkka on saada opettaa nuorisolle hyviä tapoja, kirjallisuuden, historian ja kielen ihmeitä, pitää luentoja ja muovata sanoillaan nuorten mieliä. Florukselle teki grammaatikon labor, tähän tehtävään kuuluvan työn sisältö, työn arvokkaaksi. Mikä siis oli onnistuneen opetuksen sisältö? Keisari Hadrianuksen aikainen filologi ja Ateenan kulttuurin ihailija Aulus Gellius kertoo eräässä Ateenan öitä -teoksensa luvussa, että joukko sivistyneitä roomalaisia oli kokoontunut Ateenassa viettämään Saturnalia-juhlia. Juhlat olivat iloiset, mutta ei liian riehakkaat. Ne tarjosivat rentouttavan hetken (remittere animum) tiiviin työskentelyn jälkeen. Nuorukaiset olivat tulleet Ateenaan opiskelemaan, ja saaneet juuri päätökseen luentokurssien kuuntelun. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut remittere animum niin pitkälle, että siitä olisi tullut samaa kuin amittere animum, kuten varomattomalle usein tällaisissa tilanteissa käy, vaan tarkoituksena oli viettää aikaa miellyttävässä ja sivistyneen arvokkaassa ilmapiirissä. Siksi paikalle kokoontuneet järjestivät eräänlaisen klassillisen filologian seminaarin selvittääkseen, miten hyvin he olivat luentonsa kuunnelleet ja painaneet opetuksen päähänsä. Seminaarissa käsitellyt teemat koskettelivat laajalti klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin opetusohjelman eri aihepiirejä: 1. Vanha kirjallisuus, jonka lukeminen kehittää tyylitajua ja kykyä käyttää kieltä ilmeikkäästi ja selkeästi. 2. Historia, jonka tuntemus kehittää kykyä tajuta ihmisten yhteiselon lainalaisuuksia. 3. Vanhat tavat ja oikeustiede. Niiden tuntemus on tärkeää, jotta voisimme toimia oikein yhteiskunnassamme. 6

7 4. Filosofia, joka auttaa selviytymään elämän ongelmatilanteista ja kehittää kykyä päätellä täsmällisesti. Syvimmillään filosofian tarkoitus on auttaa ihmistä tuntemaan itsensä. 5. Etymologia, jonka perimmäinen tarkoitus on tyydyttää ihmisen uteliaisuutta. 6. Luonnon tuntemus, joka avaa ihmiselle aistien maailman ja lähentää häntä siten jumaliin. 7. Kielioppi: Mitä muotoja ovat scripserim, legerim, venerim? Muodoilla on melkein yhtä monta selitystä kuin oli kielen teoreetikkojakin eli lingvistejä. 8. Ja lopuksi tärkein: moraaliopetus. Ihmisten käyttäytymistä koskeva opetus on parhaiten säilynyt sananparsiksi kiteytyneessä vanhassa viisaudessa. Mitä esimerkiksi runoilija Hesiodos tarkoittaa sanoessaan, että puolet on enemmän kuin kaikki. Gelliuksen attikalaisessa seminaarissa esitetyt kysymykset on höystetty runoilijoilta ja vanhasta historiasta otetuilla sanonnoilla, sanaparsilla ja anekdooteilla. Kysymyksiin ei anneta yksiselitteisiä vastauksia, vaan tavallisesti löytyy useampia vastauksia, riippuen aina siitä, millaiseen yhteiskunnalliseen tai sosiaaliseen kontekstiin asia asetetaan. Esimerkiksi Hesiodoksen sanonta puolet on enemmän kuin kaikki voi saada seuraavanlaisia tulkintoja: hyvin suunniteltu on puoleksi tehty; vaikeneminen on kultaa; kohtuus kannattaa; puolet on enemmistö; tasapuolisuus hallinnossa ja oikeudenkäytössä, ahneus ja lahjonta aiheuttavat vain populistista kapinamieltä. Aulus Gellius sanoo, että sivistys perustuu kirjallisuuden ja historian tuntemukseen ex libris et ex historia, oli hänen mottonsa. Mielestäni Gellius oli enemmän kuin antikvaari, pelkkä muinaistiedon keräilijä. Hän pyrki omalla menetelmällään ymmärtämään ja analysoimaan oman aikansa yhteiskuntaa ja oman aikansa ihmisten toimintatapoja. Hän osoittaa, että ns. antiikki eli menneisyys on arvokasta vain nykyhetken tarpeista katsottuna. Epäilemättä myös Publius Annius Florus, joka oli asettunut pieneen kaupunkiin kauas Roomasta harjoittamaan grammaticuksen ammattia, toteutti samanlaista opetussuunnitelmaa kuin Gellius Ateenan seminaarissaan. Tällainen ohjelma oli hänen ylpeytensä aihe, olla sekä grammaticus että poeta, sillä kuten hän itse sanoo eräässä runossaan: Consules fiunt quotannis et novi proconsules: solus aut rex aut poeta non quotannis nascitur. Uudet virkamiehet valitaan aina vuosittain hallitsijaa tai runoilijaa ei synny joka vuosi. Tällaisia kiertäviä opettajia olivat toisella vuosisadalla jkr. äsken mainittujen Floruksen ja Gelliuksen lisäksi mm. sofisti-opettajat Dion Khrysostomos, Herodes Atticus, Aristides, Lukianos ja Filostratos sekä sofistien pöytäkeskustelujen kirjoittaja Athenaios. Tälle ns. toiselle sofistiikalle oli ominaista attisismi eli klassillisen Ateenan jäljittely. Esitystavoissaan sofistit jäljittelivät Platonia ja attikalaisia puhujia: erityisesti Platonin dialogimuotoinen esityslaji ja symposionkeskustelut olivat suosittuja. Ihailun, parodian tai jopa satiirin kohteina olivat klassisen Ateenan valtiomiehet, kuten Solon ja Perikles, ja klassiset tragediankirjoittajat. Athenaioksen Deipnosofistae Pitosofistit muistuttaa Gelliuksen Ateenan öitä. Se on kokoelma vanhaa viisautta, luonne- ja 7

8 henkilökuvauksia sekä anekdootteja. Siinä on erittäin suuri määrä siteerauksia tunnetuilta ja tuntemattomilta kirjailijoilta. Onko se enemmän kuin ansiokas fragmenttikokoelma, on haasteellinen tutkimustehtävä. Kertovatko Athenaioksen keräämät anekdootit ja otteet kirjailijoilta vain esimerkiksi Perikleen ajan yhteiskunnasta, vai ovatko ne parodiaa ja jopa Athenaioksen oman ajan elämäntapojen kritiikkiä? Mahdollista on myös, että näihin anekdootteihin ja kertomuksiin kiteytyneet klassilliset arvot heijastuvat nykypäivään ja vaikuttavat vielä meidän aikamme ihmisten sosiaalista käyttäytymistä koskeviin asenteisiin. Rooman imperiumin viimeisinä vuosisatoina etenkin kreikankielisessä maailmassa oli vaikutusvaltaisia sofistifilosofeja, kuten Libanios, Himerios, Themistios ja Synesios. Näiden monitoimisten vaikuttajien käyttämät esityslajit, dialogi, diatribe, kirje, saarna, melete eli deklamaatio, ethopoiia, enkomion, ekfraasi jne. tulivat retoriikasta tai filosofian perinteestä. Esitykset sisälsivät vanhaa viisautta eli runoilijoilta ja historiakirjoituksesta poimittua aineistoa, esimerkkejä, anekdootteja, topoksia, kertomuksia, kuvauksia, joita nämä sofistit käyttivät aina kulloisenkin tilanteen mukaan vaikuttaakseen yhteiskunnassa. Esimerkiksi vanhat Herodotoksen tai Aiskhyloksen maalaamat kuvat barbaarisista persialaisista tai skyyteistä siirtyivät nyt kuvaamaan uusia antiikin maailman uhkaajia, barbaarisia gootteja. Runoilija-opettajat ovat antiikin tutkijalle hyviä ja haasteellisia aihevalintoja, sillä he voivat kuvata mainiosti sitä, miten näennäisesti pysyvä, staattinen antiikin tarjoama aineisto elää maailman muuttuessa. Odotan mielenkiinnolla Tiina Hiekkalinnan ja Antti Lampisen esitelmiä. 2. Puhutun ja kirjoitetun kielen dialogi Antiikki oli tosiasiassa puheen maailmaa, mutta meille ja jo antiikin aikana se esittäytyy kirjoitettuna. Esimerkiksi antiikin kielitieteessä peruskysymys oli, miten yhdistää kirjoitettu kieli ja puhuttu kieli. Puhekielen ja kirjoitetun kielen dialogi teki kielitieteellisen pohdinnan ja kieliopin dynaamiseksi, muutoksille alttiiksi, avoimeksi ja aina vaillinaiseksi. Kielen teoreetikot joutuivat laatimaan sääntönsä kirjoitetusta kielestä jo kangistuneesta kuolleesta muodosta ja samalla sovittamaan niitä muuttuneeseen elävään puhekielen muotoon. Tästä aiheutuvat nuo kielentutkimuksen tieteenalan syntykivut, joista nähdäkseni Minna Seppänen tulee kohta puhumaan. Puhutun ja kirjoitetun kielen dialogi näkyy hyvin selvästi niissä moninaisissa esityslajeissa, kirjallisissa lajeissa tai puhelajeissa, joita keisariajan sofistit käyttivät. keskusteluun tai vuoropuheluun viittaavia lajeja ovat mm. dialogi, diatribe (kiistakirjoitus tai pamfletti) ja kristittyjen käyttämät lajit: sermo (saarna, homilia), eksegeesi, enarratio, tractatus. varsinaiseen puheeseen (oikeuspuhe, poliittinen puhe, epideiktinen puhe) viittaavat lajit saavat tarkemmat nimensä esitystilanteista, esim. enkomion (ylistyspuhe) ja epithalamion (hääpuhe). monet puhelajit pohjautuivat retoriikan käytäntöihin, harjoituspuheisiin (melete, declamatio). Nimet kuvaavat puheen sisältöä: esim. prosopopoiia (henkilökuva), ethopoiia (luonnekuva), propemptikon (saattopuhe) yksi laji viittaa molempiin sekä kirjoittamiseen että puhumiseen: epistola luettavaksi, puhuttavaksi lähetetty (kirje) Käytännössä muutkin esitykset kuin varsinaiset kirjeet voivat olla kirjeitä siinä mielessä, että sofisti voi lähettää puheensa tai deklamaationsa julkaistavaksi eli luettavaksi eri puolille imperiumia sen sijaan, että itse olisi kiertänyt opettamassa paikasta toiseen. Kyse on siis koko ajan viestimisestä, kommunikaatiosta, joka käyttää kunakin aikana käytettävissä olevaa mediaa, viestintävälineitä. 8

9 Kirje oli antiikin aikaisen sosiaalisen median tärkeimpiä välineitä. Kristityille parhaiten tunnettuja lienevät Paavalin kirjeet (roomalaisille, efesolaisille, korinttilaisille jne.). Puhutun ja kirjoitetun kielen yhteiselo ja erilaisuus ovat esimerkiksi Ciceron kirjeiden keskiössä, kuten Veli-Matti Rissasen antama otsake tuo ytimekkäästi esille kirjoita, mitä sylki suuhun tuo. Lause implikoi myös kaksi esiintymistyyliä, keskustelutyylin ja asiatyylin. Onnittelen, tässä on moderni aihe ja haaste. Ciceron kirje on eräänlainen sosiaalinen media. Osa on jokapäiväistä seurustelua ystävän kanssa (sähköpostia, facebook-alustaa jne.); mutta kirjeen avulla voitiin muodostaa myös keskusteluyhteisöjä (jotka esimerkiksi imitoivat symposion-yhteisöjä), ja edelleen kirjeitä voitiin lähettää valitulle lukijakunnalle tarkoituksena ajaa jotakin poliittista tai kulttuurista asiaa. Kirjeestä tuli siten merkittävä yhteiskunnallisen (poliittisen, uskonnollisen ja kulttuurisen) vaikuttamisen väline. Ciceroa voi myös pitää bloggarina, ainakin niiden kirjeiden perusteella, joissa hän ei kirjoita mitä sylki suuhun tuo. 3. Pysyvyys ja muutos Palaan elämän ja kuoleman metaforiikkaan eli renessanssiin. Ensimmäinen, joka antaa latinalle selkeästi määreen kuollut kieli on italialainen humanisti Sperone Speroni, jonka v ilmestyneessä Kielten dialogissa (dialogo delle lingue) kardinaali Pietro Bembo sanoo että latina ja kreikka ovat jo laskussa, ei enää kieliä vaan paperia ja mustetta, ja dialogin Hovimies säestää Bembon ajatuksia sanomalla Puhukaa, te oppineet, vain teidän kuollutta latinaanne, ja antakaa meidän oppimattomien puhua rauhassa meidän elävää kansankiel- 9

10 tämme, kieltä jonka jumala on meille antanut. Samassa dialogissa oli arvostettu padovalainen kreikan ja latinan professori Lazaro Bonamico arvostellut kansankieltä ankarasti pitäen sitä turmeltuneena latinana: Kun tarkastelen kansankieltä ja latinaa, minusta näyttää, että kansankieli on latinan kieleen verrattuna kuin pohjasakka viiniin verrattuna. Sillä kansankieli ei ole mitään muuta kuin ajan mukana pilaantunutta latinaa, jonka barbaarit ja oma velttoutemme ovat turmelleet. Tähän Hovimies vielä vastasi ja pyysi, ettei Bonamico menisi niin pitkälle kuin Romolo Amaseo, joka puheissaan oli niin perusteellisesti tuominnut kansan kielen, että sai minut tuntemaan, että olisi ollut parempi kuolla Ciceron palvelijana ja osata latinaa kuin elää näinä toscanalaisen paavin päivinä. Vähän myöhemmin (1570) Benedetto Varchi, tunnettu Firenzen uusplatoonikko, otti sitten koko kuolleen kielen käsitteen teoreettisen pohdinnan aiheeksi: Korruptio, turmeltuneisuus, jota aikaisemmin oli käytetty tarkoittamaan kansankieltä, tarkoittaa nyt latinaa: Korruptio on yksi asia ja synty toinen... Tästä seuraa, että kansankieli, joka on elävä, on oma itsensä eikä yhtä latinan kanssa, joka on kuihtunut. Näin poistettiin myös teoreettisesti yksi elementti kieltä ja tyyliä koskevasta keskustelusta, jossa olivat kilpailleet latina ja kirjallisen tyylin välittäjäksi pyrkivä kansankieli; jäljelle jäivät erilaiset kansankielet. Käytännössä latinan kuolema oli tosin tapahtunut noin sata vuotta aiemmin. Humanisti-filosofien ongelma oli siinä, että he toisaalta tajusivat, että latina oli kuollut kieli, ja toisaalta olivat vakuuttuneita siitä, että kieli on paras todellisen kulttuurin välittäjä. Tämä johti vaatimaan paluuta klassisen latinan puhtauteen, sillä humanistien oli pakko huomata, kuinka valtava ero oli Ciceron latiniteetin ja keskiaikaisen munkkilatinan tai yliopistolatinan välillä. Osaltaan vaatimukseen vaikutti myös se, että kansan kielet olivat nousseet tai nousemassa tunnustetuiksi kielellisen kommunikaation välineiksi. Näin latinan puhtauden vaatijat ja kansankielten puolustajat olivat samassa rintamassa taistelemassa turmeltunutta kirkon piirissä ja yliopistoissa rehottavaa latinaa vastaan. Puhtaan kielen normina pidettiin Ciceron kielenkäyttöä. Hyvän ilmaisun peruselementit olivat jäsentely, kauneus ja ilmaisurikkaus, composite, ornate, copiose, kuten Cicero sanoo. On huomattava että useat puhtaan latiniteetin edustajat olivat samalla kansankielten puolustajia. Pietro Bembo on tästä hyvä esimerkki. Heidän kauttaan latiniteetin vaatimus siirtyi kansankieliin, niiden kehittämiseen ja huoltamiseen sanallisen taiteen ilmaisuvälineiksi. Humanisti oli etsinyt latiniteettia, vastausta kysymykseen, miten tulee puhua ja kirjoittaa hyvää latinaa. Sama tehtävä siirtyi nyt kansankieliin: Miten saavuttaa hyvä italian, ranskan, espanjan, englannin jne. taito. Miten kehittää tyyliä, kielen ilmaisun jäntevyyttä, kauneutta ja rikkautta. Samoista asioista kuin Italian humanismissa oli kyse myös Suomessa luvulla, jolloin käytiin myös jonkinlaista kielten välistä dialogia. Millä kielellä piti kirjoittaa akatemian väitöksiä. Mitä kieltä käytettiin juhlallisissa tilaisuuksissa? Millä kielellä omistuskirjoituksia ja onnitteluja? Suomi ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt kirjallisen käytön välineeksi. Kansallisista syistä saattoi joskus olla parempi ilmaista asia latinaksi kuin esimerkiksi ruotsiksi. Mutta myös täällä alettiin pitää latinaa enemmänkin puhetaidon mallina, keinona kehittää kansallisten kielten ilmaisua. Ja ennen kaikkea, latinan kielen ja kieliopin osaamisen asemasta painotettiin antiikin tekstien sisällöllistä arvoa: yksi käytännön hyötyyn tähtäävän valistuksen kulmakivistä oli kirjallisuuteen ja historiaan pohjautuva sivistys: ex libris et ex historia. 10

11 Myös suomen kielen ja Suomen historian tutkija Porthan tunnusti latinan kuolleeksi kieleksi, vaikka hän käyttikin latinaa suurimmassa osassa akateemista tuotantoaan. Kansankielet ovat elävää historiaa hänen mielestään. Tämä käy esiin mm. teesistä, jossa Porthan Italian humanisteja jäljitellen sanoo, että latinan ääntämys on vuosisatojen saatossa muuttunut ja turmeltunut, niin että tuskin Cicerokaan, jos heräisi henkiin, ymmärtäisi kansankieltä puhuvia, vaikka nämä lukisivat hänen omia erinomaisella latinalla kirjoitettuja teoksiaan. Elävän kansankielen ja kuolleen kulttuurikielen ero näkyy Porthanin teesistä, jossa hän katsoo, että suomen kieli vaikka se ei vielä ollut kirjallinen kieli voi olla erinomaiseksi avuksi latinaa opetettaessa. Vastaavasti latinasta ts. retoriikasta on suurta hyötyä kehitettäessä yleensä puhetaitoa ja erityisesti myös kehitettäessä suomen kielen ilmaisua. Porthan oli varma, että suomen kielellä, jolla on runsas sana- ja muotovarasto, on kaikki edellytykset kehittyä kulttuurikieleksi, jos sen kehittämistä huolella vaalitaan. Tähän on hyvä lopettaa seminaarialustukseni. Inkeri Kinnari jatkaa samasta aiheesta. Antiikin kirjallisen perinnön vaalijoiden ohje oli ex libris et ex historia, sivistys perustuu kirjallisuuteen ja historian tuntemukseen. Tämä kelvannee myös nykyään klassillisen filologian vaalilauseeksi. Sen pohjalta, uskoisin, klassillinen filologia voi menestyksellä vastata nykyisen globaalisen, monimuotoisen, monikielisen ja monimielisen ihmisyhteisön haasteisiin. 11