Miesten kokema parisuhdeväkivalta heterosuhteessa

Transkriptio

1 Miesten kokema parisuhdeväkivalta heterosuhteessa Nelli Kähärä Pro Gradu Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos Jyväskylän yliopisto Kevät 2016

2 1 Miesten kokema parisuhdeväkivalta heterosuhteessa Nelli Kähärä Sosiaalityö Pro gradu-tutkielma Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos Jyväskylän yliopisto Ohjaaja: Marjo Kuronen Kevät sivua + 2 liitettä Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millaista on elää miehenä heterosuhteessa, jossa nainen käyttää väkivaltaa miestä kohtaan. Tutkimuksessa tarkastelen, miten miehet määrittelevät itse kokemansa väkivallan, ja millaista väkivaltaa he ovat kokeneet. Halusin myös selvittää, millaisia seurauksia väkivallalla on ollut miesten elämässä, ja miten he ovat kyenneet selviytymään väkivaltakokemuksistaan. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa on tutkittu vähän, joten lähdin liikkeelle näistä peruskysymyksistä. Tutkimukseen osallistui haastatteluilla seitsemän parisuhdeväkivaltaa kokenutta miestä. Käytin narratiivista viitekehystä haastattelujen toteuttamisessa, sillä olin kiinnostunut väkivaltakokemuksesta miesten kertomina. Haastatteluissa miehet kertovat väkivaltakokemuksensa tarinana, jossa on alku ja loppu. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Analyysin toteutin systemaattisella temaattisella analyysilla. Miehet kertoivat useimmiten kokeneensa henkistä väkivaltaa yhdessä fyysisen väkivallan kanssa. Lisäksi he kertoivat sosiaalisen ja fyysisen rajoittamisen ja kontrollin kokemuksista. Tyypillisesti erilaiset väkivallan muodot esiintyivät yhdessä. Miehet olivat kokeneet hyvin raakoja väkivallantekoja parisuhteissaan, ja väkivalta oli silloin henkeä uhkaavaa. Osa miehistä kertoi vastustaneensa väkivaltaa väkivallalla, mutta suurin osa miehistä oli valinnut olla käyttämättä väkivaltaa. Pidättäytyminen väkivallasta merkitsi miehille itsekunnioituksen säilyttämistä ja omien periaatteiden vaalimista. Väkivallasta seurasi miehille psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia ongelmia, kuten masennusta, paniikkihäiriötä, päihteidenkäyttöä ja somaattisia sairauksia. Suurin osa miehistä oli irtautunut väkivaltaisesta suhteesta, ja eron jälkeinen toipuminen oli hidasta ja raskasta. Miehillä oli eron jälkeen vaikeuksia sitoutua uusiin parisuhteisiin, ja luottaa ihmisiin. Avun hakeminen ei ollut miehille helppoa: vain kaksi heistä oli hakenut apua väkivallasta selviytymiseen. Näyttää selvältä, että jotta miehiä voitaisiin auttaa sosiaalityön keinoin, on tutkimustietoa aiheesta hyvä saada lisää. Parisuhdeväkivalta on piiloutuva ilmiö, ja miehet jäävät kokemustensa kanssa liian usein yksin. Parisuhdeväkivallasta on syytä myös puhua lisää, jotta se ei olisi enää tulevaisuudessa niin suuri tabu, ja avun hakeminen olisi helpompaa. Asiasanat: miehet, parisuhdeväkivalta, sukupuolisensitiivisyys, sukupuolittuminen

3 2 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 3 2 SUKUPUOLISTUNUT PARISUHDEVÄKIVALTA Parisuhdeväkivalta julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa Parisuhdeväkivallan symmetria tutkimuksen kohteena Miehiin kohdistuvan väkivallan tutkimus Parisuhdeväkivallan käsitteistä Tutkimustehtävä 30 3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Narratiivinen lähestymistapa miesten kokemuksiin Haastattelujen toteutus Temaattinen systemaattinen analyysi Etiikan erityiskysymykset parisuhdeväkivaltatutkimuksessa 43 4 VÄKIVALLAN MUODOT MIESTEN PARISUHTEISSA Fyysinen väkivalta Henkinen väkivalta Kontrollointi 61 5 VÄKIVALLAN JÄLKEEN TAPAHTUNUTTA Väkivallattomuus valintana ja väkivaltaan vastaaminen Väkivallan seuraukset Väkivaltaisesta parisuhteesta irtautuminen Selviytyminen ja toipuminen 84 6 LOPUKSI 91 LÄHTEET 98 LIITTEET 102

4 3 1 JOHDANTO Tarkastelen tässä tutkimuksessa miesten kokemuksia naisten tekemästä parisuhdeväkivallasta heteroparisuhteessa. Suurin osa parisuhdeväkivaltatutkimuksesta on keskittynyt naisten kokemaan parisuhdeväkivaltaan, ja toisaalta miesten väkivaltaisuuteen parisuhteessa. Suuntaus on ymmärrettävä, sillä tutkimustiedon valossa naiset kohtaavat huomattavasti enemmän parisuhdeväkivaltaa. Uhriksi joutuneiden naisten suuresta määrästä huolimatta myös miehet kokevat parisuhdeväkivaltaa. Ilmiötä ei ole tutkittu kovin paljon miesten kokemusten näkökulmasta, tosin väkivaltaisia naisia on jonkin verran tutkittu viime vuosina (esim. Törrönen 2009). Naisten väkivaltaisuuden tarkastelun yhteydessä on myös kiinnitetty huomiota naisten väkivallan kohteeksi joutuneisiin miehiin, ja esimerkiksi Yle on tehnyt asiasta televisio-ohjelman (Naisen musta raivo, ). Asiasta on tosin alettu puhua vasta viime vuosina. Aiheen tutkiminen saattaa olla vaikeaa, koska miehiä ei ole perinteisesti nähty parisuhdeväkivallan uhreina, eikä ilmiö ole samalla tavalla tunnettu kuin naisten kohtaama parisuhdeväkivalta. Parisuhdeväkivalta on voimakkaasti piiloutuva ilmiö, ja sen vuoksi kokonaiskäsitys parisuhdeväkivallan yleisyydestä on tavallisesti muodostettu myös muiden kuin tilastolähteiden perusteella. Suomessa on tehty muun muassa uhritutkimuksia parisuhdeväkivallan kokemuksista 1980-luvulta lähtien. (Piispa ym. 2006) Naisiin kohdistuvan väkivallan kustannuksia yhteiskunnalle on pyritty arvioimaan, ja on todettu, että kustannukset nousevat miljooniin euroihin (Heiskanen & Piispa 2000). Ongelman laajuus on siis jo todettu yhteiskunnallisella tasolla. Vielä ei ole selvää, millaisia kustannuksia miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta aiheutuu. Miesten uhrikokemuksia on selvitetty vuonna 2010 Tuhansien iskujen maa -raportissa, jonka toteutti Yhdistyneiden kansakuntien yhteydessä toimivat kriminaalipolitiikan instituutti (HEUNI). Siinä selvitettiin parisuhdeväkivaltaa miesten kokemana. Tutkimuksessa tarkasteltiin miesten kokemuksia haastattelun ja kyselyn keinoin. Tuossa tutkimuksessa 16 % vastanneista miehistä oli kokenut parisuhdeväkivaltaa, ja viisi prosenttia oli kokenut väkivaltaa parisuhteessa viimeisen vuoden aikana. Raportissa todettiin, että otoksen miehet sekä naiset olivat kokeneet

5 4 suunnilleen yhtä usein väkivaltaa parisuhteissaan, mutta naiset kokivat useammin parisuhteessa uhkailua ja seksuaalista väkivaltaa. Raportti on ensimmäinen väestötason tutkimus miesten kokemasta väkivallasta. Tutkimukseen poimittiin 7171 Suomessa vakituisesti asuvaa henkilöä, jotka valikoituivat tutkimukseen satunnaisotannalla Tilastokeskuksen rekisteristä. Heistä 45 prosenttia osallistui tutkimukseen ja mukana oli miehiä Tutkimuksessa käytettiin menetelminä kasvokkaista haastattelua, puhelinhaastattelua sekä Internetissä toteutettua kyselyä. Tutkittavilta kysyttiin väkivaltakokemuksista, joita heillä on ollut 15 vuotta täytettyään ja viimeisen vuoden aikana. (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 5) Heiskasen ja Ruuskasen tutkimuksessa miehistä 11 prosenttia ja naisista 12 prosenttia oli kokenut parisuhdeväkivaltaa nykyisessä suhteessa. Miehet olivat kokeneet naisia noin puolet vähemmän entisen kumppanin tekemää väkivaltaa. Erillisenä tarkasteltiin sitä, miten usein miehet ja naiset ovat kohdanneet väkivaltaa koko nykyisen parisuhteen ja viimeisen 12 kuukauden aikana. Luvut laskettiin niistä, jotka vastaamishetkellä olivat suhteessa ja niistä, joilla oli päättynyt parisuhde. Miehistä noin 6 prosenttia ja naisista noin 4 prosenttia oli kokenut väkivaltaa nykyisen kumppanin kanssa viimeisen vuoden aikana. Entisen kumppanin tekemänä väkivaltaa oli kokenut miehistä 22 prosenttia ja naisista 42 prosenttia. (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 16 17) Samassa tutkimuksessa selvitettiin väkivallan toistuvuutta. Miesten ryhmässä 14 prosentissa entisen kumppanin tekemästä väkivallasta oli toistunut yli 10 kertaa. Nykyisen kumppanin tekemässä väkivallassa tyypillisintä oli, että väkivaltaa oli tapahtunut kahdesta kolmeen kertaan, 44 prosentissa tapauksista. Usein toistuvaa (yli 10 kertaa) väkivaltaa kokeneita oli miesten keskuudessa 5 prosenttia. (mt, ) Miesten parisuhteissa nykyisen kumppanin tekemä väkivalta oli alkanut viimeisen vuoden aikana 16 prosentissa tapauksista. Neljännes suhteissa alkaneesta parisuhdeväkivallasta oli alkanut yli 10 vuotta sitten. Tässä oli suuri ero naisten ryhmään verrattuna: heillä väkivalta oli alkanut puolessa tapauksista yli 10 vuotta sitten. Voidaan siis sanoa, että miesten parisuhdeväkivaltakokemukset olivat tapahtuneet vastikään useammin kuin naisilla. (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 26-27)

6 5 Naisten ja miesten kokemuksia ja niiden eroja on selvitetty tutkimuksessa laajemminkin. Avaan kysymystä lisää Sukupuolistunut väkivalta -luvussa. Omassa tutkimuksessani olen erityisen kiinnostunut selvittämään miesten henkilökohtaisia kokemuksia ja käsityksiä väkivallasta. Uskon, että myös miesten kokemuksia on syytä tutkia, jotta asiasta saadaan laajempi kokonaiskuva. Mielestäni tiedon tuottaminen on erityisen tärkeää uudenlaisten, nykyistä palvelukokonaisuutta täydentävien auttamismuotojen kehittämisen kannalta. Sosiaalityön kannalta aihe on relevantti, sillä sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla herkkyyttä havaita väkivaltaa asiakkaidensa elämässä, ja kyetä puuttumaan siihen ammatillisin keinoin. Näen, että sekä tekijöiden että kokijoiden auttaminen on tärkeää, jotta väkivallan taustalla olevia syitä voidaan päästä yhdessä työstämään. Oma käsitykseni on se, että väkivaltatyö kuuluu sosiaalityöntekijän työnkuvaan huolimatta siitä, missä sosiaalityöntekijä työskentelee. Väkivaltapalveluiden piiriin pääseminen ei ole välttämättä itsestäänselvyys, ja vaikkapa peruspalveluissa toimivat sosiaalityöntekijät ovat mielestäni juuri oikeita henkilöitä auttamaan väkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Työssäni kohtaamista sosiaalityöntekijöistä kuitenkin suuri osa on todennut, ettei oikein tiedä, miten väkivallasta olisi syytä puhua, ja miten väkivaltaisissa suhteissa eläviä ihmisiä olisi mahdollisuus auttaa. Sosiaalityöntekijällä pitäisi olla rohkeutta uskaltaa nähdä väkivalta, sillä usein väkivaltaisessa parisuhteessa elävät ihmiset haluavat puhua asiasta jonkun kanssa. Mielestäni parisuhdeväkivalta on sosiaalityön kannalta relevantti myös tutkimusaiheena. Sosiaalityöntekijöiden on syytä myös tunnistaa sukupuolen kysymyksiä käsitellessään parisuhdeväkivaltaa asiakkaiden kanssa. Parisuhdeväkivalta on sensitiivinen tutkimusaihe, koska on todettu, että parisuhteessa väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kertovat häpeävänsä väkivaltaa, ja myös syyllistävänsä itseään siitä. Sama koskee luultavasti myös miehiä. Näyttää siltä, että laajemminkin yhteiskunnan ja auttamisjärjestelmän diskurssit tukevat uhrin syyllistymistä ja häpeän kokemuksia. (Nyqvist 2001, 151.) Käsitykseni mukaan parisuhdeväkivalta koetaan joskus häpeällisenä asiana myös miesten kertomuksissa. En puhu tutkimuksessani väkivallan uhreista, sillä miehet eivät kutsu

7 6 haastatteluissa itseään uhreiksi. Voi olla, että miesten kohtaaman väkivallan ymmärtämiseksi pitää pystyä katsomaan uhriksi määrittelyn yli: väkivalta on miehille paljon muutakin, kuin uhriutta tai tekojen kohteena olemista. Uhrin rooli voi tuntua miehistä passiiviselta, sillä he kertovat paljon myös omasta aktiivisesta toiminnastaan väkivaltaisessa parisuhteessa. Olen halunnut omalla tutkimuksellani antaa miehille mahdollisuuden kertoa omista kokemuksistaan parisuhdeväkivallasta juuri siten, kuin he itse haluavat. Mies on perinteisesti nähty lähtökohtaisesti väkivaltaisena osapuolena parisuhteessa, mutta millaista parisuhdeväkivaltaa miehet kokevat itse? Tarkoituksenani on tässä tutkimuksessa selvittää miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta nimenomaan väkivallan kokijana, vaikka osa miesten puheesta on liittynyt myös heidän omaan väkivaltaisuuteensa. En ole sulkenut tutkimuksesta pois mitään väkivallan muotoja, vaan olen lähtenyt liikkeelle siitä, minkä miehet ovat itse määritelleet väkivallaksi. Miesten oma mahdollinen väkivaltaisuus ei ole ollut este osallistua tutkimukseen. Halusin tuottaa kuvauksen väkivaltaisessa suhteessa eläneiden miesten tarinoista ja siitä, millaisena väkivalta on heidän elämässään näyttäytynyt. Kiistattomasti voi sanoa, että kaikkien tutkimieni miesten elämässä väkivallalla on ollut monenlaisia merkityksiä ja seurauksia. Sen vuoksi heidän kokemustensa esiin tuominen on arvokasta ja tärkeää.

8 7 2 SUKUPUOLISTUNUT PARISUHDEVÄKIVALTA Käytän omassa tutkimuksessani sukupuolistuneen väkivallan käsitettä, jota avaan tässä luvussa. Väkivallan teot, sen yhteiskunnallinen konteksti ja esittämisen tavat liittyvät sukupuoleen. Keskisen (2010, 243) mukaan voidaan puhua väkivallan sukupuolistumisesta, jolla halutaan tehdä erottelu sukupuolittuneeseen väkivaltaan. Sukupuolittunut viittaa käsitteenä siihen, että kahtia jakautuneisuus olisi ilmiössä sisäänrakennettuna. Kuitenkin sukupuolittuneisuuden on taustalla monenlaisia tekijöitä, sillä tekoja, aikomuksia ja seurauksia voidaan sukupuolistaa. Sukupuolistunutta väkivaltaa voidaan tarkastella suhteessa valtasuhteisiin, sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen. Sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksessa tarkastellaan, millaisissa prosesseissa väkivallan tekoja, aikomuksia ja seurauksia tullaan sukupuolistaneeksi. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia muotoja väkivalta saa, millaisissa tiloissa se tapahtuu, miten usein sitä esiintyy sekä mitä ovat sen seuraukset. Näiden pohjalta voidaan rakentaa ikään kuin profiileja sukupuolistuneelle väkivallalle. (Keskinen 2010, ) Toisaalta sukupuolistunut väkivalta on Jokisen (2000, 26) mukaan myös miestenvälistä väkivaltaa, jossa on kyse maskuliinisesta kyvykkyydestä ja sen todistamisesta toiselle miehelle. Toisin sanoen miesten välisessä väkivallassa on Jokisen mukaan kyse paikkansa ottamisesta miehisessä järjestyksessä. Voidaan kysyä, mitä tapahtuu, jos mies ei sovi tähän muottiin, ja esimerkiksi valitsee olla käyttämättä väkivaltaa. Pidän sukupuolistuneen väkivallan tutkimusta oivana tapana lähestyä parisuhdeväkivaltaa tutkimusaiheena, sillä sen avulla voidaan tarkastella parisuhdeväkivaltaa laajempana ilmiönä kuin pelkästään vahingoittavina tekoina. Tutkimuksellisesti oma tutkielmani asettuu sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen kontekstiin ja sen vuoksi käytän itse sukupuolistuneen väkivallan käsitettä. Näre ja Ronkainen (2008, 21 22) kirjoittavat, että 2000-luvun feministisessä tutkimuksessa ymmärretään sukupuoli laajempana, kuin pelkästään biologisena piirteenä, tai sosiaalisina kategorioina. Väkivaltaa ei tarkastella yksiselitteisesti minkään sukupuolen tekemänä, tai tiettyä sukupuolta uhrina, vaan tarkoituksena on perimmäl-

9 8 tään tarkastella käytäntöjä, jotka ovat sukupuolistuneita. Oleellista on tarkastella sitä, miten sukupuolen tuottaminen ja siihen liittyvä dynamiikka ilmentyy vaikkapa väkivallan teoissa ja erilaisissa väkivaltarikoksissa. Omassa tutkimuksessani sukupuolen ymmärtäminen sosiaalisena kategoriana merkitsee sitä, että taustaolettamuksenani on, että sukupuoli on vaikuttanut siihen, miten miehet ovat kokeneet naisen tekemän väkivallan, ja toisaalta oman kokijuutensa siinä. Miesten käsitykset myös naiseudesta vaikuttavat siihen, miten he kertovat kokemastaan väkivallasta. Mielestäni sukupuolistunut väkivalta ei ole yksityisasia, vaan laaja sosiaalinen ongelma, joka koskettaa koko yhteiskuntaamme. Uskon, että myös omassa tutkimuksessani sukupuoliroolit, -odotukset ja myös sosiaalisesti rakentunut sukupuoli-identiteetti vaikuttavat paitsi siihen, miten miehet kokevat väkivallan, myös siihen, miten he puhuvat siitä. Uskon, että miesten sukupuoli on myös vaikuttanut siihen, miten heidän on mahdollista selviytyä väkivallasta ja millaisia mahdollisuuksia heillä on suojautua sitä vastaan, tai kenties kokonaan estää väkivaltaa Parisuhdeväkivalta julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa Suomessa on toteutettu yleisiä uhritutkimuksia jo vuodesta 1970 alkaen. Näissä tutkimuksissa on selvitetty väkivaltakokemuksia sukupuolettomasti: niissä on kartoitettu vastaajien väkivaltakokemuksia ilman esimerkiksi parisuhteen kontekstia. Vuonna 1998 ilmestynyt naisiin kohdistuvaa väkivaltaa selvittänyt tutkimus Usko, toivo, hakkaus (Heiskanen & Piispa 1998) toi naisten kokemaa väkivaltaa laajemmin yleiseen keskusteluun. Vasta 1990-luvulla naisiin kohdistuvasta väkivallasta alettiin puhua, ja esimerkiksi Suomen Akatemia rahoitti sukupuolistuneen väkivallan tutkimusta. Tuolloin alettiin järjestää myös erilaisia palveluita erityisesti väkivaltaa kokeneille naisille. Erityinen naisuhritutkimus on nähty tärkeäksi, koska naisten kokema väkivalta on erityyppistä kuin miesten kokema väkivalta. Miesten väkivaltakokemuksissa on perinteisesti korostunut julkisilla paikoilla tapahtunut väkivalta, joka ei ole naisten kokemuksissa tyypillistä. Parisuhdeväkivallan erityisyyden ymmärtämiseksi naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa on tutkittu erikseen. (Piispa ym ) Suvi Ronkainen onkin kysynyt, minkä

10 9 vuoksi tutkimuksen pääpaino on Suomessa ollut niin pitkään henkirikosten tutkimisessa, kun niiden osuus väkivallasta Suomessa on kuitenkin alle prosentin luokkaa. Esimerkiksi perheväkivallan ja parisuhdeväkivallan tutkimus on painottunut 2000-luvulle, eikä sitä aiemmin ole paljoakaan tehty. Sen sijaan 2000-luvulla tehty tutkimus on tunnistanut sukupuolikysymykset hyvin. (Ronkainen 2008, 396.) Myös väkivaltaisia naisia on tutkittu, esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektissa, jossa keskityttiin väkivaltaisten naisten tutkimiseen (Törrönen 2009). Törrösen teoksessa on vain yksi alaluku miehen kokemuksista. Tutkimuksessa tuodaan esille väkivaltaa käyttäneiden naisten traumaattisia kokemuksia ja muita elämänhistoriasta löytyviä syitä väkivaltaisuudelle. Miesten väkivaltaista käyttäytymistä on tutkittu paljon naisten näkökulmasta ja miesten kokemuksia parisuhdeväkivallan uhrina olemisesta puolestaan on vähän (Flinck 2006, 29). Myös väkivaltaisten miesten auttamisesta on jonkin verran tutkimustietoa (esim. Holma & Wahlström 2005). Ajattelen, että miesten väkivaltakokemusten tutkiminen voi olla hyödyksi myös silloin, kun pyritään auttamaan väkivaltaisia naisia. Väkivaltaa käyttävien naisten voisi olla hyödyllistä saada tietää, miten heidän väkivallan kohteenaan olevat miehet asian kokevat. Tällöin oman väkivaltaisuuden käsittely ja avun hakeminen voisi olla helpompaa. Ylipäätään aiheesta puhuminen myös julkisesti on tarpeellista, jotta ilmiö tunnistettaisiin laajemmin, eikä se olisi väkivallan eri osapuolille niin suuri tabu. Miestutkimuksen puolella on keskitytty mieheen väkivallan tekijänä. Miestutkija Jeff Hearn (1999, 240) nimeää parisuhdeväkivallan ongelmaksi miehet. Hearn korostaa, että väkivalta on kohdennettava miesten ongelmaksi, koska he ovat tavallisimmin väkivallan tekijöinä. Näin on tehtävä huolimatta siitä, kuka on miesten tekemän väkivallan uhrina. Hearn kyseenalaistaa miehisen vallan ja haastaa miehet itsensä pohtimaan käyttäytymistään tästä näkökulmasta. Muutoksen täytyy tapahtua sekä poliittisella että yksilötasolla, jos väkivalta halutaan lopettaa. Hearn kirjoittaa, että väkivalta määrittelee kaikkia miehiä huolimatta siitä, tekevätkö he väkivallan tekoja. (Hearn 1999, ) Sekä miesten tutkiminen pelkästään

11 10 väkivallan tekijänä että naisten näkeminen pelkästään väkivallan kokijana tai uhrina voi jättää ilmiöstä jotain osia piiloon. Hearnin (emt) mukaan väkivalta ei ole koskaan irrallaan muusta elämästä mutta hän väittää, että erityisesti miehet kuitenkin ajattelevat pääsääntöisesti sen irralliseksi muusta. Hearn näkee tällaisen ajattelutavan väkivallan jatkumisen mahdollistajana. Sillä, miten määrittelemme väkivallan, on vaikutusta siihen miten pyrimme sitä ehkäisemään ja siihen puuttumaan. (Hearn 1999, ) Sukupuoli tulee nähdä parisuhdeväkivallasta puhuttaessa laajemmassa kontekstissa, ei vain yksilöllisenä ominaisuutena. Sukupuoli tuottaa rakenteita kaikilla sosiaalisen todellisuuden tasoilla, jotka ulottuvat laajemmalle yhteiskuntaan, eikä vain miesten ja naisten eroihin. Sukupuoli vaikuttaa yksilöiden halukkuuteen ja valmiuteen käyttää väkivaltaa. Parisuhde on perinteisesti ollut rakenne, joka on vahvistanut miesten valtaa. (Johnson 2008, 54.) Voidaan kysyä, onko miehellä siis paremmat mahdollisuudet ylipäätään puolustautua kokemaansa väkivaltaa vastaan. Keskustelu parisuhdeväkivallasta pysyi pitkään sukupuolineutraalina, eikä siinä keskusteltu sukupuolten välisestä vallankäytöstä tai tasa-arvosta. Uudempi tutkimus on vienyt keskustelua kuitenkin parisuhteen valtasuhteisiin, josta ei voida aina löytää symmetriaa. Esimerkiksi väkivaltaisille miehille tarkoitetut palvelut on otettu käyttöön ilman erityistä sukupuolesta puhumista. Sukupuolesta on kuitenkin puhuttava, koska miehet ja naiset kokevat väkivallan eri tavalla. Nyqvist tuo esiin myös kerrannaisvaikutukset, joita naiset ja lapset kokevat väkivallan uhreina. (Nyqvist 2004, 101.) Voi olla, etteivät miehet kärsi väkivallasta samalla tavoin kuin naiset ja lapset. Kuitenkin väkivaltaan liittyvät valtasuhteet pitää ottaa huomioon asiaa tarkastellessa. Leo Nyqvist (2004, 104) kirjoittaa, että sukupuolineutraali tapa käsitellä parisuhdeväkivaltaa on pitänyt yllä myyttisiä selityksiä ja tulkintoja parisuhdeväkivallasta. Myyttien avulla käsitellään asiaa ja tehdään sitä ymmärrettäväksi. Nyqvistin mukaan käytämme puhetapoja, joilla tuetaan miehisiä tulkintoja väkivallasta ja jollain tavalla selitetään ongelma kokonaan pois. Nyqvistin mukaan osa ongelmaa on se, että puhetavalle tyypillisesti korostetaan molempien sukupuolten väkival-

12 11 taisuutta, koska se vain ilmenee sukupuolelle tyypillisesti eri tavoin. Itse pidän käyttämiämme puhetapoja ja sanavalintoja oleellisena, koska se vaikuttaa siihen, millaista kuvaa luomme parisuhdeväkivallasta. Sen vuoksi olen halunnut kiinnittää erityistä huomiota sukupuolen huomioimiseen ja esiin tuomiseen omassa tutkimuksessani. Käsitykseni mukaan sukupuolen ohittaminen on vahingollista väkivallan uhreille, ja varsinkin sukupuolistuneen väkivallan sivuuttaminen ylläpitää vääränlaisia käsityksiä parisuhdeväkivallasta ilmiönä. Sukupuolettomuus voi aiheuttaa myös sitä, että tekijät eivät tule autetuksi, tai tunnistetuksi. Sukupuoli vaikuttaa siihen, millaisia mahdollisuuksia miehillä on hakea ja saada apua. Vaikka itse tutkin miehiä, en voi millään sivuuttaa sukupuolen merkitystä sille, miten miehet käyttäytyvät väkivaltaisissa parisuhteissa. Sukupuolen erityiskysymykset eivät katoa mihinkään, vaikka olen tutkimuksessani keskittynyt miehiin. Myös miehillä on väkivallan kokijoina tietynlainen positio väkivaltaisessa parisuhteessa, ja uskallan väittää, että se on erilainen kuin väkivaltaa kokevien naisten positio. Tämän asian huomioiminen on tutkimuksessani tärkeää, vaikka se on välillä ollut haasteellista. Pyrin siihen, että en tukeudu parisuhdeväkivallan symmetrisyyteen, eli näkemykseen, että sekä miehet että naiset käyttävät saman verran väkivaltaa, sillä käsitykseni mukaan ilmiö ei ole symmetrinen. 2.2 Parisuhdeväkivallan symmetria tutkimuksen kohteena On tavallista, että erilaisissa tutkimuksissa vertaillaan miesten ja naisten väkivaltaisuutta ja kokemuksia väkivallan kokijana olemisesta. Tavallisimmin on tarkasteltu naisen uhriutta ja miehen väkivaltaisuutta. Tutkimustietoa naisten kokemasta väkivallasta on paljon, ja tutkimusaihe on kiistatta hyvin tärkeä, ottaen huomioon miten paljon naiset kokevat väkivaltaa. Viime vuosina tarkastelun kohteeksi on otettu myös miesten kokemukset erilaisista väkivaltatilanteista ja on alettu puhua myös väkivallan seurauksista miehille. Hines ja Malley-Morrison (2001) toteavat, että ei voida yksiselitteisesti sanoa, miten paljon naiset käyttävät väkivaltaa parisuhteissa miehiä kohtaan, mutta on selvää, että miehet kokevat parisuhdeväkivaltaa suhteissaan, ja sen vuoksi väkivallan vaikutuksia miesten elämään tulisi tutkia.

13 12 Uudessa-Seelannissa parisuhdeväkivaltaa on tutkittu tarkastelemalla kokonaista ikäluokkaa vuosina syntyneitä nuoria aikuisia heidän ollessaan 21- vuotiaita. Tätä ikäluokkaa on tutkittu pitkittäistutkimuksella kolmevuotiaasta lähtien joka toinen vuosi ja heistä on kerätty tietoa myös muista aiheista. Haastattelussa oli kysymyksiä sosioekonomisesta taustasta, sosiaalisista suhteista, päihteidenkäytöstä, mielenterveydestä ja rikollisuudesta. Tarkoituksena oli testata vakavan parisuhdeväkivallan sosiaalisia ja psykologisia korrelaatteja edustavassa joukossa nuoria aikuisia. Tutkimukseen saatiin mukaan 941 osallistujaa. Edellytyksenä oli, että osallistujilla oli ollut vähintään kuukauden kestänyt intiimi parisuhde viimeisen 12 kuluneen kuukauden aikana. 80 osallistujan kohdalla tuo kriteeri ei täyttynyt, joten lopullinen osallistujamäärä oli 861. (Magdol ym., 1997.) Magdolin ym. (mt.) tutkimuksessa 21 % miehistä ja 37 % naisista kertoi käyttäneensä väkivaltaa. Uhriudestaan kertoi 34 % miehistä ja 27 % naisista. Tutkijat pohtivat tulostaan: naisilla ei ole mitään syytä liioitella omaa väkivaltaisuuttaan tai vähätellä puolisonsa väkivaltaisuutta. On syytä huomioida myös se, että kun kyseessä on pitkittäistutkimus, osallistujat tiesivät entuudestaan, että vastauksista ei ollut odotettavissa seurauksia tai interventioita. Tutkimuksessa ei selvitetty, miten usein väkivaltaa oli tapahtunut ja millaisia seurauksia uhrit kärsivät. Väkivallan uhreiksi joutuneilla naisilla oli paljon enemmän ahdistusoireistoa kuin vastaavassa tilanteessa olevilla miehillä. Tästä tutkijat päättelivät, että myös interventiot tulisi suunnitella erilaiksi kun väkivallan uhrina on mies ja tekijänä nainen. Michael P. Johnson (1995, ) määrittelee parisuhdeväkivaltatutkimuksen suuntaukset kahteen kategoriaan: patriarkaalisen terrorismin tutkimukseksi (feministisessä tutkimuksessa) ja yleisen parisuhdeväkivallan tutkimukseksi (perhetutkimuksessa). Feministisessä tutkimuksessa on keskitytty rakenteelliseen, patriarkaaliseen valtaan, joka aiheuttaa miesten tekemää parisuhdeväkivaltaa. Siinä on kyse miesten harjoittamasta kontrollista naisia kohtaan. Patriarkaalisen terrorismin käsitteessä on se etu, että se pitää huomion keskitettynä väkivallan tekijään ja tämänkaltaisen väkivallan systemaattiseen, tarkoitukselliseen luonteeseen. Archer (2000) toteaa Johnsonin tutkimuksen pohjalta, että feministisessä tutkimuksessa

14 13 on tavallisesti etsitty tutkittavat naiset esimerkiksi turvakodeista ja miehet väkivaltaisesti käyttäytyvien auttamispalveluista. Perhetutkimuksen puolella tutkittavat on etsitty satunnaisella otannalla perheistä ja pariskunnista. En toisaalta oman tutkimukseni pohjalta ihmettele feministisen tutkimuksen tapaa kerätä aineistoa, sillä miesten tavoittaminen mukaan tutkimuksen tekemiseen osoittautui itsellenikin haastavaksi tehtäväksi. Johnsonin (2008, 2) mukaan on mahdollista, että lievemmissä parisuhdeväkivallan tilanteissa, eli tilanneväkivallassa, tekijät olisivat jakautuneet tasaisesti miesten ja naisten kesken, toisin sanoen molemmat sukupuolet harjoittaisivat suunnilleen yhtä paljon väkivaltaa. Sitä vastoin intiimissä terrorissa (ks. luku 2.4) tekijät olisivat pääosin miehiä ja uhrit naisia. Tästä saattaa syntyä se ristiriitainen kuva, että joidenkin tutkimusten mukaan lähes kaikki väkivaltaiset osapuolet suhteissa ovat miehiä ja taas joidenkin mukaan ilmiö olisi tasaisempi sukupuolten välillä. Johnsonin mukaan kyseessä on kaksi eri ilmiötä. Tutkimuksien arvioinnissa pitäisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, millaisia menetelmiä ja tutkimusasetelmia erilaisissa tutkimuksissa on käytetty. Russel P. Dobash ja R. Emerson Dobash (2004) kirjoittavat ristiriitaisista tutkimustuloksista, joita on saatu naisten tekemän väkivallan seurauksista. He ovat tehneet 190 haastattelua 95 parille, jotka olivat erikseen kertoneet käyttäneensä väkivaltaa ja toisaalta kokeneensa väkivaltaa. Johtopäätöksenä tutkimuksessa oli, että ilmiö on asymmetrinen. Miehet kohdistavat naisiin enemmän väkivaltaa, ja toisaalta väkivallan tiheämpi toistuvuus, vakavuus ja seuraukset korostuvat naisten kohdalla. Dobash ja Dobash totesivat, että tutkimuksessa on ollut ongelmana se, että väkivaltaa on tutkittu tekojen perusteella, sillä sellainen tutkimustapa ei tavoita laajempaa väkivallan kontekstia, merkityksiä ja seurauksia. Heidän mukaansa tutkimuksissa on myös se ongelma, että väkivaltaa käyttäneet ihmiset niputetaan samaan kategoriaan huolimatta siitä, ovatko he tehneet vain yhden väkivallan teon, vai useita, eikä tekojen vakavuutta välttämättä selvitetä. Dobash ja Dobash tulevat siihen johtopäätökseen, että väkivallan tekojen luonne on erilainen, vaikka näyttäisi siltä, että miehet ja naiset tekevät yhtä paljon yksittäisiä tekoja, eikä pelkän tekojen määrän perusteella voida sanoa väkivallasta juuri mi-

15 14 tään. Myös väkivallan määrittelyssä on ollut epäjohdonmukaisuuksia, sillä termiä abuse on käytetty löyhästi ja yleisesti. Termin käytössä ei ole huomioitu sitä, onko uhri kokenut teot väkivallaksi (abuse) vai ei. Donald G. Dutton (2006, 130, ) väittää, että naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehet. Dutton kirjoittaa, että artikkelijulkaisuista on nähtävissä, että suurin osa tutkimuksesta on etsinyt tutkittavansa naisten turvakodeista ja miehet väkivaltaisten miesten ryhmistä, kuten Johnson (1995) jo aiemmin kirjoitti. Duttonin mukaan otospoiminnan ja feministisen ideologian seurauksena on tullut yleisesti hyväksytty kuva siitä, että vain miehet lyövät puolisoitaan. Naisen väkivaltaisuuteen on suhtauduttu kieltävästi tai puolustellen. Tutkimukseen, jota on tehty naisten väkivaltaisuudesta, on suhtauduttu skeptisesti. Duttonin mukaan tutkimuksessa on vallalla ryhmäajattelu, jossa ei suostuta näkemään siitä poikkeavia tutkimustuloksia, vaan ne selitetään pois, jätetään huomiotta tai ohitetaan. Myös Murray A. Straus (2009) on laskenut, että on olemassa yli 200 eri tutkimusta, joiden mukaan miehet ja naiset ovat yhtä usein väkivallan tekijöinä parisuhdeväkivallassa. Nämä tutkimukset on tehty otoksina koko väestöstä, ei valikoidusta joukosta ihmisiä. Straus (mt.) väittää, että tutkijat ovat peitelleet tällaisia tutkimustuloksia ja jättäneet tulosten esittämisvaiheessa pois miehiin kohdistuvan väkivallan osuuden. Duttonin (2006, 111) mukaan feministinen paradigma on vaikuttanut tutkimukseen: siinä ajatellaan, että perheväkivalta on kulttuurisesti tuettu miehinen rakenne, kun taas naisten tekemä väkivalta on aina puolustavaa ja reaktiivista. Straus (2009) kirjoittaa, että tutkimustulokset joissa todettaisiin myös naisten käyttävän parisuhdeväkivaltaa, voisivat horjuttaa feminististä agendaa ja sen sisäisiä päämääriä. Suhtaudun Strausin väittämään kriittsesti: feminismissä suhtaudutaan nykyään tasavertaisuuteen laajemmin, ei pelkästään naisten, vaan kaikkien sukupuolten ja erilaisten muidenkin sorrettujen ryhmien asiana. Esimerkiksi Claire Snyder avaa niin sanotun kolmannen aallon feminismiä artikkelissaan, ja huomauttaa, että siinä on kyse paljon muustakin, kuin vain sukupuolten tasavertaisuudesta (Snyder, 2008).

16 15 Strausin (mt.) mukaan miesten tekemänä väkivalta nähdään osana laajempaa sosiaalista agendaa, eikä se liity tilannekonteksteihin. Straus esittää syitä epäsymmetrialle, jossa hänen mukaansa tutkimuksessa on nähty lähinnä miehet väkivallan tekijöinä. Miesten tekemät väkivallanteot aiheuttavat enemmän fyysisiä ja psyykkisiä vammoja sekä kuolemia, puhumattakaan pelosta. Naiset voivat olla myös taloudellisessa loukussa parisuhteessa, koska ansaitsevat vähemmän kuin miehet ja eron sattuessa naisille tavallisesti jää vastuu lapsista. Straus muistuttaa, että vaikka naisia kohtaan tuleekin olla empaattinen, ei pidä unohtaa että myös miehet kärsivät vammoja parisuhdeväkivallan seurauksena. Helposti käy niin, että miesten kohtaamaa väkivaltaa vähätellään ja se unohdetaan tai sitä pidetään triviaalina suhteessa naisten kokemaan väkivaltaan. (Straus 2009.) Straus (2009) toteaa, että naisasialiikkeen pitkäjänteinen työ naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseksi on hyödyttänyt koko yhteiskuntaa, ei pelkästään naisia. Strausin mukaan yhteiskunnalliset liikkeet saattavat muokata ja liioitella tietoa prosessissa, jossa tarkoitus on muuttaa maailmaa. Tiedemaailman ei kuitenkaan tulisi toimia tällaisten periaatteiden pohjalta. Sosiaalisten ja moraalisten sitoumuksien ei pitäisi antaa vaikuttaa tutkijoiden työhön. Tiedon salaaminen on myös naisten edun vastaista: väkivaltaisten naisten voi olla vaikeampaa saada sen vuoksi apua. Se voi hänen mukaansa viedä pohjaa feministiseltä liikkeeltä ja sen uskottavuudelta. Strausilla ei mielestäni ole kovin paljon todistusaineistoa väitteilleen, jotka pitäisi kuitenkin pystyä, kuten hän itsekin vaatii, osoittamaan tieteellisesti todeksi. Hän niputtaa helposti kaikki feminististä väkivaltatutkimusta tekevät nimenomaan taustoiltaan ja ajattelultaan feministisiksi ja olettaa, että he ajavat tutkimuksillaan erityisestä feminististä agendaa. Tämä feministinen agenda näyttää aika epäselvältä rakennelmalta. Straus pyrkii tekstissään paitsi mustamaalaamaan naisten kokeman parisuhdeväkivallan tutkimusta sekä sen tutkijoita, myös feminismiä ideologiana. Mielestäni Straus ei onnistu tässä, vaan hän pystyy korkeintaan osoittamaan, että tutkimusasetelmat ovat erilaisia eri tutkimuksissa, ja se saattaa aiheuttaa erilaiset tutkimustulokset. Myös Suomessa esimerkiksi Janne Kivivuori (2012) on kritisoinut suomalaista feminististä väkivaltatutkimusta ja väittänyt sen perustuvan aatteellisuuteen tie-

17 16 teellisyyden ja empiirisen tiedon sijasta. Hän myös väittää, että feministinen väkivaltatutkimus keskittyy moralisointiin ja pohdintaan tieteen tekemisen sijasta, ja itse liputtaa empiirisen kriminologian puolesta. Kivivuori kritisoi artikkelissaan monia suomalaisia sukupuolistuneen väkivallan tutkijoita. Samankaltaista kritiikkiä on esittänyt Venla Salmi (2009). Johanna Niemi (2013) toteaa Kivivuorelle kirjoittamassaan vastineessa, ettei tunnista Kivivuoren määrittelemää feministisen väkivaltatutkimuksen koulukuntaa. Niemi huomauttaa, että nykypäivänä on tavallisempaa puhua sukupuolen tutkimuksesta, jossa erilaisia sukupuolia tutkitaan yhtenä osana sukupuolijärjestelmää. Niemi mainitsee ns. kolmannen aallon sukupuolentutkimuksen, ja toteaa, että harvoin tutkimuksessa voidaan pohjata pelkkään empiriaan. Tutkimuksen tekemiseen liittyy aina myös tutkijan teoreettinen pohdinta, sillä se ohjaa muun muassa tutkimusaiheen valintaa, metodien käyttöä ja aineistosta tehtyjä tulkintoja. Husso, Keskinen ja Ronkainen (2012) sanovat ääneen sen, mitä varmasti moni muukin sukupuolistunutta väkivaltaa tutkinut, mukaan lukien itseni, ajattelee Kivivuoren artikkelista: se ei ole asiallinen tieteellinen puheenvuoro. Artikkeli ei perustu siihen, että Kivivuori yrittäisi ymmärtää toisten tieteentekijöiden lähtökohtia, vaan lähinnä keskittyy hahmottelemaan vihollisen feministisestä väkivaltatutkimuksesta, jossa on hänen mukaansa käytännössä kaikki pielessä. Husso ym. (mt.) tuovat esille Kivivuoren tavan ottaa kontekstista irrotettuja sitaatteja käsittelyyn siten, että alkuperäinen sisältö hämärtyy ja muuttuu toisenlaiseksi. He toteavat, että moraalista paheksuntaa ei heidän tutkimuksistaan löydy. He ovat sitä mieltä, että feministinen väkivaltatutkimus on hatara käsite, jonka Kivivuori on rakennellut omien päätelmiensä pohjalta. Ei siis ole olemassa mitään feminististä väkivaltatutkimusta, jota Kivivuori käsittelee. En lähde laajemmin käsittelemään tätä tutkimuksellista keskustelua, mutta haluan tuoda esiin sen, että sukupuolistuneen väkivallan tutkijat, etenkin naisiin kohdistuvan väkivallan tutkijat, joutuvat perustelemaan tutkimustaan tiedeyhteisössä. Ei liene sattumaa, että nämä kritiikin kohteeksi joutuneet tutkijat ovat pääosin naisia. Mielestäni tämä on osoitus siitä, että myös tutkijan sukupuolella on merkitystä tieteen tekemisen sosiaalisessa kontekstissa.

18 Miehiin kohdistuvan väkivallan tutkimus Hines ja Malley-Morrison (2001) ovat tarkastelleet erilaisia Yhdysvalloissa sekä Kanadassa tehtyjä tutkimuksia ja tilastoja. He toteavat, että myös naiset käyttävät väkivaltaa miehiä vastaan, ja osa väkivallasta oli vakavaa väkivaltaa. Naisten käyttämää väkivaltaa ei aina voitu heidän tutkimuksessaan tulkita itsepuolustukseksi. He toteavat, että psykososiaaliset ongelmat, joita väkivallasta seuraa, ovat melko vähän tunnettuja tutkimusaiheita. Useissa tutkimuksissa todettiin, että miehet kärsivät vammoista, masennuksesta ja psykosomaattisista oireista väkivallan seurauksina. Miesten kokemuksia on verrattu usein naisten kokemuksiin, silloinkin, kun naisten ryhmä ei ole ollut sopiva vertailuryhmä. Tutkijoiden mukaan väkivaltaa kokeneiden miesten ryhmiä pitäisikin tutkimuksessa verrata niihin miehiin, jotka eivät ole kokeneet parisuhdeväkivaltaa. Tavallista oli, että tutkimuksissa miehet kertoivat ulkoisista oireista enemmän kuin vaikkapa psyykisistä vaikutuksista. Pitkittäistutkimusta miesten väkivaltakokemuksista tarvittaisiin lisää. Hines ja Malley-Morrison ehdottivat jatkotutkimusaiheeksi väkivallan seurausten tutkimusta, emotionaalisen väkivallan tutkimusta sekä kvantitatiivista tutkimusta siitä, miksi miehet jäävät väkivaltaisiin suhteisiin. Nowinski ja Bowen (2011) analysoivat tutkimuksia, joissa oli tutkittu sekä heteroettä homomiesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. He totesivat, että naisten kohtaamasta väkivallasta saadut tutkimustulokset eivät ole sovellettavissa silloin, kun suunnitellaan palveluja väkivaltaa kokeneille miehille. Käsitän tämän siten, että miehiä on tutkittava erikseen, jotta heitä voitaisiin paremmin auttaa väkivaltakokemusten käsittelyssä. Ilmiön ymmärtämiseksi on katsottava miesten kokemuksia erillään naisten kokemuksista. Toisaalta on myös oleellista tutkia väkivaltaa käyttäviä naisia, ja sitä, miten sukupuoli vaikuttaa heidän väkivaltaisessa käyttäytymisessään. Nyqvist (2001, 117) totesi parisuhdeväkivaltaa käsittelevässä tutkimuksessaan, että naiset kertoivat avoimesti myös omasta aggressiostaan ja väkivaltaisuudestaan vaikkapa väkivaltaista miestään kohtaan. Naiset siis todennäköisesti puhuisivat asiasta enemmän, mikäli heiltä siitä kysyttäisiin ja heitä kuultaisiin. Sen sijaan Archer (2000) on tehnyt meta-analyysia sukupuolten välisistä aggressiivisuuseroista heterosuhteissa. Tutkimuksessaan hän toteaa, että naiset käyttävät

19 18 hieman todennäköisemmin väkivaltaa yhden tai useamman kerran kumppaniaan kohtaan. Miehet sen sijaan aiheuttivat väkivallan teoillaan vammoja uhrilleen useammin kuin naiset. Vamman saaneista uhreista 62 % oli naisia. Toisin sanoen miehet aiheuttavat useammin uhreilleen fyysisiä vammoja. Sen sijaan Kanadassa Donna L. Ansara ja Michelle J. Hindin (2011) ovat tutkineet naisten ja miesten kokemuksia siitä, millaisia psykososiaalisia vaikutuksia parisuhdeväkivallalla on ollut heille. Tutkimukseen osallistui 676 naista ja 455 miestä, joita haastateltiin puhelimitse. Tutkimuksessa kysyttiin erikseen henkisestä, fyysisestä sekä seksuaalisesta väkivallasta, sekä näiden kokemusten aiheuttamista seurauksista. Naisten kohdalla löydettiin kolme väkivaltakokemusten luokkaa: 1. fyysinen aggressio ilman kontrolloivaa käytöstä, 2. fyysinen aggressio kontrollin ja verbaalisen aggression kanssa, 3. vakava väkivalta, kontrolli ja sanallinen aggressio. Miesten kohdalla luokkia oli vain kaksi: 1. fyysinen aggressio ilman kontrolloivaa käytöstä 2. jonkin verran väkivaltaa, kontrollia ja sanallinen väkivalta. Naisista eri luokissa 4 6 % ilmoitti, ettei heille tullut mitään seurauksia väkivallasta. Sen sijaan miehistä 31 % ensimmäisestä luokasta (pelkkä fyysinen aggressio) ja 16 % toisesta luokasta (väkivalta, kontrolli ja sanallinen väkivalta) ilmoittivat, ettei väkivallalla ollut vaikutusta heihin. Vakavaa väkivaltaa kokeneista naisista noin puolet ilmoitti pelkäävänsä, muita tunteita olivat järkyttyminen, hämmennys ja turhautuminen sekä vihaisuus. Samankaltaisia tunteita raportoitiin ryhmässä 2. Fyysistä väkivaltaa kokeneiden naisten tunteet olivat vihaisuus, järkyttyneisyys, hämmennys ja turhautuneisuus sekä pelko. Miesten ryhmässä 2 koettiin järkyttymistä, hämmennystä, turhautumista, vihaisuutta sekä loukkaantuneisuutta ja pettymystä. Ainoana väkivallan muotona fyysistä väkivaltaa kokeneet miehet kertoivat olleensa järkyttyneitä, hämmentyneitä, turhautuneita ja vihaisia. Ansaran ja Hindinin (2011) tutkimuksessa viidennes miehistä, jotka olivat kokeneet fyysisen väkivallan lisäksi myös kontrollointia ja sanallista väkivaltaa, kertoivat kärsineensä masennuksesta, paniikkikohtauksista ja negatiivisista tunteista. Toisaalta suurin osa miehistä ei raportoinut pelkoa, varautuneisuutta, häpeää tai uhriksi joutumisen kokemuksia. Tulosten perusteella sekä miehet että naiset olivat kärsineet negatiivisista seurauksista koettuaan minkä tahansa tyyppistä parisuhde-

20 19 väkivaltaa. Todettiin, että negatiiviset vaikutukset suurenivat, mikäli väkivalta koettiin vaaralliseksi ja se oli jatkuvaa. Naiset kokivat tutkimuksen mukaan enemmän jatkuvaa väkivaltaa, ja heille psykososiaaliset vaikutukset olivat vakavampia, kuin samankaltaisissa väkivaltatilanteissa eläneille miehille. Tutkijat totesivat, että tulosten perusteella näyttää siltä, että väkivallalla on naisille enemmän negatiivisia seurauksia. Syynä on se, että he kokevat vakavampaa väkivaltaa ja toisaalta heille on tullut väkivallasta enemmän negatiivisia seurauksia. Tutkimuksen rajoituksena nähtiin se, että haastatteluissa kysyttiin vain uhrikokemuksista, eikä vastaajien omaa väkivaltaisuutta selvitetty. Ei siis voida sanoa, missä määrin väkivalta on ollut molemminpuolista. Lisäksi tutkijat spekuloivat, että voi olla mahdollista, että miehet eivät ole halukkaita kertomaan feminiinisinä pidettyjä oireita, kuten häpeää tai masennusta. Drijber tutkimusryhmänsä kanssa (2012) on tutkinut miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta Alankomaissa Internet-kyselyn avulla. Tutkimuksessa tarkasteltiin 372 parisuhdeväkivaltaa kokenutta miestä, jotka saatiin tutkimukseen mukaan lehti-ilmoituksilla sekä radio- ja televisiomainoksilla. Miehiltä kysyttiin heidän ikäänsä, etnistä taustaansa sekä tekijän sukupuolta, etnistä taustaa ja miten usein väkivaltaa oli, väkivallan kestoa ja luonnetta sekä sitä, oliko mies kertonut väkivallasta kenellekään. Lisäksi kysyttiin käyttikö kumpikaan osapuoli päihteitä. Lopuksi selvitettiin, haluaisivatko miehet hakea nimettömästi apua verkon välityksellä väkivaltakokemuksiin. Vastaajista 67 prosenttia oli kokenut sekä emotionaalista että fyysistä väkivaltaa. 54 prosentissa tapauksista fyysistä väkivaltaa käyttäneellä puolisolla oli teossa mukana jokin esine, kuten veitsi tai tuoli. Psykologinen väkivalta näyttäytyi kiusaamisena, huomiotta jättämisenä, uhkailuna, kiristämisenä ja taloudellisena haittana. Myös lasten tapaamisten epäämisellä uhkailtiin. 23 prosenttia vastaajista kertoi, että joko tekijä tai uhri oli päihtyneenä teon aikana. Vähemmän kuin 32 prosenttia keskusteli väkivallasta poliisin kanssa ja virallisen ilmoituksen oli tehnyt 15 prosenttia vastaajista. Syynä poliisiin yhteydenotolle oli se, että lapset olivat mukana tilanteessa, toivo siitä, että poliisi voisi lopettaa väkivallan tai avuntarve. Syitä ilmoittamatta jättämiselle oli pelko siitä, ettei asiaa otettaisi vakavasti, häpeä ja ajatus siitä, ettei poliisi pystyisi tekemään mitään. (Drijber ym 2012, )

21 20 Saksassa perhesuhteisiin erikoistunut ministeriö on tehnyt pilottitutkimuksen saksalaisten miesten väkivaltakokemuksista elämän eri vaiheissa. Tutkimuksessa tehtiin kahden vuoden aikana 266 haastattelua 200 miehelle sekä lisäksi kerättiin lomakeaineisto 190 vastaajalta. Miehet kokivat esimerkiksi julkisella paikalla koetun väkivallan normaalina osana elämää, eivätkä nimittäneet sitä välttämättä väkivallaksi. Muista väkivallan kokemuksista oli vaikeampaa puhua, ja ne nähtiin epämiehekkäinä, erityisesti seksuaalinen väkivalta oli tabu. Miehistä vain viisi kertoi kokeneensa seksuaalista väkivaltaa parisuhteessa. Tutkijoiden käsityksen mukaan miehet häpesivät näitä kokemuksia, eikä niille ollut sanoja. Joka neljäs vastaajista kertoi viimeisimmän naispuolisen kumppaninsa olleen fyysisesti väkivaltainen heitä kohtaan. Noin viisi prosenttia osallistujista kertoi saaneensa fyysisiä vammoja väkivallan seurauksena ja sama osuus miehistä kertoi pelänneensä kokevansa tai kokeneensa henkeä uhkaavaa väkivaltaa. Kukaan miehistä ei ilmoittanut väkivallasta poliisille. Joka viides miehistä kertoi, että heidän kumppaninsa oli rajoittanut heidän yhteydenpitoaan muihin ihmisiin. Joka kuudes sanoi, että heidän kumppaninsa kontrolloi heidän sosiaalista elämäänsä, kuten sitä, keitä he tapasivat ja milloin. Tutkimuksessa tuli esille, että niissä suhteissa, joissa naiskumppani kontrolloi miehen sosiaalista elämää, oli myös muihin vastaajiin verrattuna todennäköisempää, että sama nainen käytti myös fyysistä väkivaltaa suhteessa. Tutkimuksessa todettiin, ettei tuloksia voitu yleistää koskemaan koko Saksan miesväestöä. (Violence Against Men: Men s Experiences of Interpersonal Violence in Germany 2004, 4-5, ) Alesha Durfee Arizonan yliopistosta on tutkinut miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa analysoimalla 48 miesten tekemää lähestymiskieltohakemusta. Lähestymiskieltoa haetaan Arizonassa lomakkeella, ja näissä tapauksissa väkivaltaa kokenut mies kuvaa lomakkeelle kirjallisesti sitä, miten hänen kumppaninsa väkivaltaisuus on ilmennyt. Suurin osa näistä miehistä oli edelleen väkivaltaisessa parisuhteessa, ja hakivat lähestymiskieltoa väkivaltaista puolisoa kohtaan. 44 prosenttia tutkituista miehistä sai lähestymiskieltopäätöksen. Hakemuksissaan miehet korostivat, että olivat kokeneet väkivaltaa, mutta eivät olleet uhreja. He kirjoittivat, että he aktiivisesti vastustivat väkivaltaa, mutta eivät itse olleet väkivaltaisia

22 21 (abusers). Suurin osa miehistä kuvasi sekä sanallista että fyysistä väkivaltaa, mutta ilmoittivat, etteivät pelkää väkivaltaista puolisoaan. Durfee tuli analyysissaan siihen tulokseen, että uhriutuminen on sukupuolittunut ilmiö, ja hegemoninen maskuliinisuus muokkaa miesten narratiiveja. Hegemoninen maskuliinisuus korostaa miesten valtaa ja kontrollia heteroseksuaalisissa suhteissa: uhrina olevan miehen ongelma on, että hänen pitäisi samalla olla vallassa oleva mies ja toisaalta uhri, jotta hän saisi myönteisen päätöksen lähestymiskiellosta. (Durfee 2011, ) Durfeen (mt.) aineistossa useat miehet kuvasivat väkivaltaa siten, että väkivaltainen nainen pyrki vahingoittamaan miehiä fyysisellä väkivallalla, mutta mies oli tilanteissa kontrollissa: mies pystyi estämään naisen väkivallantekoja esimerkiksi pitämällä tätä käsistä kiinni. Kiinnostavaa kertomuksissa oli se, että vaikka miehet olisivat voineet hakemuksen tarkoituksen kannalta kertoa pelkästään, mitä väkivallan tekoja puoliso on tehnyt, he kertoivat myös siitä, miten itse saivat väkivaltatilanteen loppumaan. Aineistossa 11 miestä myös erikseen kertoi hakemuksissaan, etteivät he olleet väkivaltaisia osapuolia parisuhteissaan, vaikka he olivat käyttäneet väkivaltaa puolustautuessaan väkivaltaista puolisoaan vastaan. Väkivaltatilanteissa miehet pystyivät oman kuvauksensa mukaan lopettamaan väkivaltatilanteet vastustamalla kumppaniaan fyysisesti, mutta korostivat, että sen tarkoituksena oli itsepuolustus. Miehet myös kirjoittivat, että tilanteissa he pitivät huolta siitä, ettei väkivaltainen kumppani vain loukannut itseään väkivaltatilanteessa. Miehet myös ilmaisivat, että naispuoliset kumppanit olivat uhkailleet heitä sillä, että kertoisivat läheisille tai poliisille miesten olevan se väkivaltainen osapuoli parisuhteessa. 79 prosenttia miehistä ei ilmaissut hakemuksessaan pelkoa kumppaniaan kohtaan. (Durfee 2011, ) Hines ja Malley-Morrison (2001) ovat tutkineet sitä, minkä vuoksi miehet pysyvät väkivaltaisissa parisuhteissa, ja toisaalta millaista emotionaalinen pahoinpitely on miesten elämässä, ja millaisia seurauksia sillä on miehille. He tarkastelivat miesten parisuhdeväkivaltakokemuksista tehtyjä tutkimuksia erityisesti seurausten näkökulmasta. Heidän johtopäätöksenään oli, että miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitäisi tutkia sekä ulkoisia, että sisäisiä väkivallan seurauksia, ja verrata nii-

23 22 tä miehiin, jotka eivät ole kokeneet parisuhdeväkivaltaa. Tutkimuksissa on keskitytty niin sanottuihin sisäisiin oireisiin, kuten emotionaaliseen tuskaan, pelkoon, avuttomuuden tunteeseen, masennukseen, kostonhaluun, surullisuuteen ja häpeän tunteisiin. Ulkoisia seurauksia, kuten alkoholismia, ei selvitetty lainkaan. Tutkimuksissa ei selvitetty niitä seurauksia, joita naiset ovat raportoineet tutkimuksissa, kuten posttraumaattista stressiä (PTSD), itsetuhoisuutta ja väkivaltaista käyttäytymistä. Koonnin perusteella Hines ja Malley-Morrison totesivat, että miehet jäävät suhteisiin hyvin samankaltaisista syistä kuin pahoinpidellyt naisetkin. Yhteydenpito lapsiin, väkivallan selittäminen ulkoisilla tekijöillä ja kiinnittyneisyys puolisoon olivat myös miesten syitä jäädä suhteeseen. Coker ym. (2002) selvittivät, millaisia fyysisiä ja psyykkisiä seurauksia väkivaltaisessa parisuhteessa elämisestä oli seurannut miehille ja naisille. Tutkimus toteutettiin satunnaisotannalla puhelinnumeron perusteella puhelintutkimuksena Yhdysvalloissa ja siihen osallistui yhteensä 6790 naista ja 7122 miestä, jotka olivat iältään vuotiaita. Pelkkää fyysistä väkivaltaa parisuhteissaan oli kokenut 6 %, seksuaalista väkivaltaa 0,2 % ja pelkkää henkistä väkivaltaa 17 % miehistä. Kaikilla tutkituilla väkivaltakokemuksilla oli yhteyksiä masennusoireiluun. Yhteys oli voimakkaampi silloin, kun oli koettu kontrolloivaa väkivaltaa, kuin jos kyseessä oli verbaalinen väkivalta. Runsas alkoholinkäyttö ja lääkkeiden käyttö oli yhteydessä sekä fyysisen että henkisen väkivallan kokemuksiin. Jälleen kontrolloiva väkivalta oli vahvemmin yhteydessä päihteidenkäyttöön kuin sanallinen väkivalta. Miesten kohdalla kaikki fyysisen ja psyykkisen väkivallan muodot olivat yhteydessä huumeiden käyttöön. Fyysisen väkivallan kokemukset olivat yhteydessä myös kroonisen sairauden sairastamiseen, ja kontrolloiva väkivalta oli yhteydessä miesten psyykkiseen sairauteen. Fyysisen väkivallan kokemukset olivat vahvasti yhteydessä nykyiseen heikkoon terveydentilaan sekä masennusoireisiin. Naisten kohdalla koettu henkinen väkivalta oli yhteydessä kroonisen sairastelun historiaan, miesten kohdalla tätä yhteyttä ei löydetty. Naiset ilmoittivat useammin heikosta psyykkisestä ja fyysisestä terveydestään, kuin miehet. Heiskasen ja Ruuskasen (2010, 29) tutkimuksessa todettiin, että kun kaikista osallistuneista miehistä 27 % ilmoitti puolisonsa olevan mustasukkainen, väkivaltaa