VÄKIVALTA SOSIAALISENA ONGELMA

Transkriptio

1 VÄKIVALTA SOSIAALISENA ONGELMA Työryhmän kuvaus Työryhmässä käsitellään väkivallan erilaisia ilmenemismuotoja sekä erilaisia tapoja tarkastella väkivaltaa interventioita vaativana sosiaalisena ongelmana. Työryhmässä voidaan tarkastella niin väkivaltatutkimusta koskevia erityiskysymyksiä, teoreettisia lähestymistapoja ja käsitteellisiä valintoja kuin väkivaltainterventioihin liittyviä käytännön haasteitakin väkivallan uhrien, tekijöiden ja havainnoijien kanssa tehtävässä väkivaltatyössä. Työryhmässä on mahdollista käsitellä esimerkiksi väkivallan kohtaamiseen ja väkivaltatyöhön liittyviä erityiskysymyksiä ammatillisissa yhteyksissä. Lisäksi työryhmään ovat tervetulleita esitykset, joissa tarkastellaan väkivallan tunnistamiseen, puuttumiseen sekä väkivallan uhrien ja tekijöiden kanssa työskentelyyn vaikuttavia kulttuurisia asenteita. Työryhmän tavoitteena on virittää laajempaa keskustelua tutkimuksen ja käytännön mahdollisuuksista ja reunaehdoista sekä yksilöllisen että yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistajina. Vetäjät ja yhteystiedot: YTT Marita Husso, Jyväskylän yliopisto YTT Tuija Virkki, Jyväskylän yliopisto marita.husso(at)jyu.fi tuija.virkki(at)jyu.fi

2 Lapseen kohdistuvan fyysisen kaltoinkohtelun selvittäminen Essi Julin, Tampereen yliopisto essi.julin(at)uta.fi Lapsiin kohdistuva rikostutkinta on tällä hetkellä nopeasti kehittyvä ja muuttuva kenttä sekä lainsäädännöllisesti että käytännön tasolla. Suomessa on pyritty lainsäädännöllisin muutoksin madaltamaan viranomaisten ilmoitusvelvollisuuskynnystä lapsiin kohdistuvien seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn epäilyjen kohdalla. Tavoitteena on turvata lapsen oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, keinona osin rajallinen rikostutkinta. Myös hallituksen kärkihanke lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmasta, sote-uudistus ja Lastenasiantalo-hanke koskettavat konkreettisesti lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun selvittämistä. Aihetta ei ole Suomessa aikaisemmin tutkittu vanhempien näkökulmasta. Tässä esityksessä kuvataan käynnissä olevaa tutkimusta, jossa kartoitetaan vanhempien näkemyksiä viranomaistoiminnasta lapsiin kohdistuvissa rikostutkintaprosesseissa. Viranomaisten tavoilla ja keinoilla toteuttaa puuttumistaan on merkitystä koko perheen toimintakyvylle. Lapseen kohdistuvassa rikostutkinnassa perheiden tilanteet ovat vaihtelevia ja osin kiistanalaisiakin riippuen esimerkiksi epäilyn luonteesta. Rikostutkintaprosessit saattavat myös olla ajalliselta kestoltaan pitkiä. Tutkimuksessani kysyn, millaisia näkemyksiä lapsesta huolta pitävillä henkilöillä on rikostutkintaprosessin aikana tapahtuvasta päätöksenteosta ja onko heidät otettu mukaan lapsen asioista tehtäviin päätöksiin. Tehtävää ohjaa näkemys siitä, että ihmiselle tärkeitä kokemuksia ovat kokemus prosessuaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kuulluksi tulemisesta myös kyseessä olevassa viranomaistoiminnassa. Puheenvuorossa esitellään sekä tutkimuksen teoreettista viitekehystä että tutkimuksen toteutuksen käytännön haasteita.

3 Lapsuudessa koettu perheväkivalta ja siitä selviytyminen Riina Karjalainen, Turun yliopisto riina.s.karjalainen(at)utu.fi Lapseen, varsinkin kotona vanhempien toimesta kohdistuva väkivalta on arka, hämmentävä ja suorastaan luotaantyöntävä aihe. Yleensä lapsuuden ajatellaan olevan elämän kulta-aikaa ja perhettä pidetään turvallisuuden ja rakkauden peruslähteinä. Lapselle hänen vanhemmillaan on suuri merkitys. Lapsen oman kokemuksen mukaan keskeistä hyvälle elämälle ovat turvalliset ja rakastavat vanhemmat. Vanhemman taholta lapseen kohdistuva erilainen kaltoinkohtelu on tämän takia lapselle erityisen musertavaa ja haitallista. Lasten kaltoinkohtelua on kuitenkin aina ollut ja siihen on puututtu niin yksilö- kuin lainsäädäntötasolla monin tavoin eri aikakausina. Tutkimuskohteeksi lasten kokema väkivalta on tullut vasta varsin myöhään. Lapset ovat tulleet kautta aikojen myös mitätöidyksi väkivallan kokemuksissaan, kun on ajateltu etteivät lapset ole kuulleet tai nähneet mitään, tai että he ovat unohtaneet kokemansa. Omassa tutkimuksessani tutkin nuoria aikuisia, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet joko itseensä tai perheenjäseniinsä kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Väkivaltainen henkilö perheessä on voinut olla lapsen isä, äiti (tai heihin verrattavissa oleva lapselle läheinen henkilö) tai sisarus. Olen kiinnostunut siitä, millaista väkivaltaa henkilö on kokenut, miten hän kokee väkivallan vaikutukset elämäänsä ja miten hän määrittelee oman selviytymisensä sekä siihen vaikuttaneet tekijät. Päätutkimuskysymykseni ovat: Millaista väkivaltaa haastateltava koki lapsuudessaan? Mitkä tekijät väkivallasta selviytymisessä hän koki tai kokee itselleen merkityksellisenä? Lisäksi olen kiinnostunut mahdollisista kokemuksista auttamisjärjestelmästä väkivaltaa kokeneille joko lapsuudessa tai aikuisena. Tarkastelen myös miten väkivalta on tullut kunkin ihmisen kohdalla julki ja mitä tämän jälkeen on tapahtunut; miten haastateltavaa on kuultu ja kohdattu ja kuinka hänen kokemuksensa on otettu huomioon. Tutkimusmenetelmäni on avoin haastattelu ja tarkoitukseni on haastatella noin vuotiaita aikuisia. Tutkimusmenetelmäni on narratiivinen kokemuksen tutkimus ja haastattelujen analysoinnissa olen suunnitellut käyttäväni narratiivien analyysia.

4 Kulttuurien rajapinnoilla: parisuhdeväkivaltaan kohdistuvat interventiot rikos- ja päihdetaustaisten naisten tulkitsemana Eija Eronen, Tampereen yliopisto Eija.Eronen(at)uta.fi Parisuhdeväkivalta, huumeiden käyttö ja muunlainen rikollisuus ovat merkittäviä sosiaalisia ongelmia. Ne voivat myös kietoutua toisiinsa. Pieni mutta huomionarvoinen joukko suomalaisnaisista elää paitsi rikos- ja huumekuvioissa myös väkivaltaisessa parisuhteessa. Heihin kohdistuu leimaavia ja torjuvia kulttuurisia asenteita. Rikos- ja huumekuvioihin liitännäisessä alakulttuurissa puolestaan jaetaan asenteita, jotka voivat synnyttää ja syventää torjuntaa viranomaisia ja auttamistyön ammattilaisia kohtaan. Valta- ja alakulttuurin väliset jännitteet voivat hankaloittaa sekä parisuhdeväkivallan, rikosten ja huumeiden kierteistä irtaantumista että sitä edistävien interventioiden menestyksekästä toteuttamista. Lähestyn kulttuurisia jännitteitä rikos- ja huumekuvioissa eläneiden ja heteroseksuaalisissa parisuhteissa väkivaltaa kokeneiden naisten kokemusten kautta. Kysyn, millaisia kulttuurisia asenteita heidän kokemuksensa viranomaisten ja auttamistyön ammattilaisten kohtaamisista heijastavat. Pohdin myös, millainen merkitys valta- ja alakulttuurin jännitteisellä suhteella on parisuhdeväkivaltaan kohdistuvien interventioiden toteuttamiselle. Esitys pohjautuu kolmeen syvähaastatteluun, jotka ovat osa vuonna 2014 valmistuneen pro gradu -tutkielman aineistoa. Informantit olivat kokeneet parisuhdeväkivaltaa elämänvaiheessa, johon liittyi huumeiden käyttö ja rikosten tekeminen. Kaikki heistä olivat kohdanneet auttamistyön ammattilaisia ja viranomaisia kokemansa parisuhdeväkivallan vuoksi. Valta- ja alakulttuurin väliset etäisyydet muuttuvat näkyviksi naisten ja viranomaisten tai auttamistyön ammattilaisten välisissä kohtaamisissa. Etäisyydet voivat kasvaa entisestään alakulttuurissa jaettujen naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa arkipäiväistävien asenteiden vuoksi. Naisten näkökulmasta parisuhdeväkivaltaan puuttuminen näyttäytyi tavallisesti myös huumeiden käyttöön ja rikoksiin kohdistuvana interventiona. Interventiot merkitsivät usein kontrollia, joka herätti naisissa epäilyä ja vieroksuntaa. Toisaalta puuttuminen merkitsi myös avun saamisen mahdollisuutta. Toisinaan autetuksi tulemisen mahdollisuudet kuitenkin murenivat interventioiden toteuttajien väkivaltaa mitätöivien asenteiden myötä.

5 Naisvankien vapautumisen jälkeiset identiteetit, toimijuus ja väkivallan merkitykset Vera Virolainen, Tampereen yliopisto virolainen.vera.e(at)student.uta.fi Vankilaan joutuneilla naisilla on taustallaan moniulotteista huono-osaisuutta, jolle leimallisia vähäisen koulutustason ja työhistorian, taloudellisten vaikeuksien, rikkonaisten perhesuhteiden, asunnottomuuden ja päihdeongelmien lisäksi ovat väkivallan kokemukset niin uhrina kuin tekijänä. Naisvangeista suurin osa on kokenut jo lapsuudessaan fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa ja aikuisiällä parisuhdeväkivaltaa. Suomalaisten naisten vankeustuomion syynä on useimmiten väkivaltarikos. Naisvankien laajamittaisen ongelmatiikan erityisen syvyyden vuoksi heidän voidaan luonnehtia Riitta Granfeltia (2013, 200) mukaillen muodostavan vankien yhteiskunnallisessa marginaalissa oman marginaalinsa. Noin kaksi sataa naista, jotka muodostavat noin seitsemän prosenttia runsaan kolmen tuhannen suomalaisvangin joukosta, saattavat vaikuttaa määrällisesti vähäpätöiseltä tutkimusjoukolta. Naisvankien määrä on kuitenkin tuplaantunut 1990-luvulta 2010-luvun alkuun mennessä, mikä tarkoittaa kaikista vaikeimmista psykososiaalisista haasteista ja heikoimmasta yhteiskunnallisesta asemasta kärsivän naisjoukon kaksinkertaistumista. Vankilaan joutuneista naisista on heidän erityisyydestään huolimatta olemassa erittäin vähän kotimaista tieteellistä tutkimusta ja äärimmäisen vähän naisvankeja ja väkivaltaa käsittelevää kirjallisuutta. Pyrin omalta osaltani paikkaamaan naisvankeja ja väkivaltaa koskevaa tutkimuksellista aukkoa sosiaalityön väitöstutkimuksellani, jossa tarkastelen naisten selviytymistä vankilasta vapautumisen jälkeen väkivallan näkökulmasta. Esittelen alustuksessani tutkimusasetelmani, jonka kautta tarkastelen väkivaltaisen elämänhistorian merkitystä naisten identiteeteille ja toimijuudelle vapautumisen kynnyksellä ja jälkeen. Tutkimukseni viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, jonka sisällä sovellan sukupuolistuneen väkivallan näkökulmaa tarkastellessani väkivaltaa sukupuolen, seksuaalisuuden ja vallan muovaamana yhteiskunnallisena, kulttuurisena ja sosiaalisena ongelmana. Aineistokseni kerään naisten haastatteluja vapautumisen kynnyksellä ja sen jälkeen heidän matkaansa siviilissä

6 yli vuoden päivät seuraten. Sovellan metodologioinani diskurssianalyysiä, kategoria-analyysiä ja narratiivista analyysiä. Sosiaalityön näkökulman lisäksi tutkimuksellinen otteeni käsittää sukupuolentutkimuksen ja kriminologian perspektiivejä. Alustuksessani esitän näistä lähtökohdista käynnisteillä olevan väitöstutkimukseni asemoitumista ja antia väkivallan tutkimukselle.