Marginaalista valtavirtaan. Kehitysmaille oikeudenmukaisen kaupankäynnin edistäminen Suomessa 1970-luvulta 2000-luvulle.

Transkriptio

1 Saana Halinen Pro gradu -tutkielma syyskuu 2002 Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitos Marginaalista valtavirtaan. Kehitysmaille oikeudenmukaisen kaupankäynnin edistäminen Suomessa 1970-luvulta 2000-luvulle. SISÄLLYS: 1 Johdanto 1.1 Tutkimuskohde ja tutkimuskysymys 1.1 Oikeudenmukaista,eettistä vai reilua kauppaa? 1.2 Kehitysmaakauppaliike maailmalla ja Suomessa 1.3 Reilun kaupan merkkijärjestelmä 1.4 Aikaisempi tutkimus 1.5 Tutkielman rakenne 2. Lähteet ja tutkimusmenetelmät 2.1 Lähteet 2.2 Tutkimusmenetelmät Diskurssit ja toimintatavat Rakenne/konteksti ja toimijuus_ Tutkija ja tulkinta Tutkimuksen toteuttaminen 3. Oikeudenmukaisen kaupan edistämisen historiallinen konteksti luku maailmantaloudessa ja Uusi kansainvälinen talousjärjestys ja 1970 lukujen radikalismi ja uudet yhteiskunnalliset liikkeet 3.3 Kehitysmaaliike Suomessa: kolmasmaailmalaisuudesta prosenttiliikkeeseen 3.4 Uusliberalismi, markkinahallinnan aika ja kuluttajakansalaisen synty ja 1990-luvuilla 4. Kehitysmaakauppaliike historiallisesti 1970-luvulta nykypäivään 4.1 Tapaustutkimukset Oulun Juuttiputiikki Turun kehitysmaakauppa/maailmankauppa Suomen Kehitysmaakauppayhdistysten liitto /Maailmankauppojen liitto ry. 4.2 Kehitysmaakauppayhdistykset: tiedotusta vai silkkaa kaupankäyntiä? Oulun Juuttiputiikki: tiedotuksesta kaupankäynnin korostamiseen Turun kehitysmaakauppa: ensisijaista tiedotus Kehitysmaakauppaliike: enemmän tiedottamista, mutta myös myyntiä 4.3 Kehitysmaakauppa ja konventionaalinen kauppa Oulun Juuttiputiikki: kaupallinen suuntaus kasvaa ja vahvistuu Turun Maailmankauppa: kaupallisuus lisääntyy, mutta niin myös kauppakritiikki Kehitysmaakauppaliike: kaupallisuus vahvistuu, mutta kriittisyyskään ei katoa

2 4.4 Kaupankäynnin kriteerit: pienien ja köyhien puolesta isoja vastaan 5. Kehitysmaakauppaliike vaihtoehtoliikkeenä 6. Afrikan tähti-hanke vedenjakajalla 6.1 Gaudeamus Import ja Afrikan Tähti-hanke: kehitysmaakauppaa ylioppilaskunnissa 6.2 Suomi toteuttamaan mini-uktj, Afrikan Tähti aloittaa 6.3 Kehitysmaakauppaa markkinaehdoin: Afrikan Tähti konventionaalisille markkinoille 6.4 Kriteerit: tuottajan oltava iso ja reilu 6.5 Ideologian ja markkinoiden välissä: Afrikan Tähti vedenjakajalla 7. Reilun kaupan merkkijärjestelmä 7.1 Kansainvälinen Reilun kaupan merkkijärjestelmä Suomeen 7.2 Reilu kauppa mukaan konventionaalisille markkinoille 7.3. Tarkat kriteerit, luotettava merkki 8. Marginaalista valtavirtaan 8.1 Maailmanjärjestelmän muuttamisesta markkinointiin 8.2 Mahdollisuuksia ja ongelmia 1. Johdanto 1.1 Tutkimuskohde ja tutkimuskysymys Tutkimus käsittelee oikeudenmukaista kaupankäyntiä ns. kehitysmaiden ja länsimaiden välillä edistänyttä kansalaisliikettä 1 Suomessa. Ensimmäiset oikeudenmukaista kaupankäyntiä kehitysmaiden kanssa harjoittaneet kehitysmaakauppayhdistykset perustettiin Suomessa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Toiminnan uutta aaltoa edustaa Suomeen 1990-luvun lopulla tuotu Reilusta kaupasta kertova merkki tuotteiden kyljessä. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia oikeudenmukaisen kaupankäynnin kansalaisliikettä historiallisessa kontekstissaan 2 ja tutkia erityisesti liikkeen sisällä tapahtuneita keskustelun ja käytäntöjen muutoksia. Kiinnostukseni liikkeen sisäiseen keskusteluun ja muutokseen lähti uudempaa Reilun kaupan merkkijärjestelmää kohtaan kohdistetusta kritiikistä. Merkkijärjestelmää kritisoitiin liiasta kaupallisuudesta ja kokonaisvaltaisempien tavoitteiden unohtamisesta.3 Kiinnostuin 1 Käytän tässä kansalaisliikettä yksikössä, vaikka yhtä hyvin voisi puhua liikkeistä monikossa riippuen siitä, näkeekö liikkeiden välillä enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia. 2 Historiallisen kontekstin sijasta voisi puhua myös poliittisesta mahdollisuusrakenteesta tai toimintatilasta. 3 Esimerkiksi Johan Ehrsted kirjoitti Voima-lehdessä (Voima 6/2001), että "Reilu kauppa ylläpitää riistoa". Ehrstedtin pääargumentti oli, että "riistoa" ylläpidetään, kun Reilun kaupan merkillä varustettuja kahveja myyviltä kauppaketjuilta ei vaadita kokonaisvaltaista toiminnan muutosta: merkin saa kahviin, vaikka "yrityksen koko muu kahvinostopolitiikka jatkaa vanhaan malliin eikä muutosta edes edellytetä". Lisäksi hän kritisoi jalostuksen tapahtumista länsimaiden omissa paahtimoissa. Ehrstedt vertaa kauppaketjuja kehitysmaakauppoihin, jotka ovat kokonaisvaltaisesti "reiluja".

3 kehitysmaakauppaliikkeen ja Reilun kaupan merkkijärjestelmän eroista, tapahtuneesta muutoksesta ja liikkeen sisäisestä keskustelusta: oliko vastaavia keskusteluja käyty aikaisemminkin? Lähdin lopulta hahmottamaan muutosta kolmen kysymyksen kautta: 1) Minkä yhdistys näki ensisijaisena tarkoituksenaan?, 2) Mikä oli yhdistyksen suhtautuminen konventionaalisiin markkinoihin ja kaupallisuuteen? ja 3) Millaisia kriteereitä käytettiin tuottajien valinnassa? 1.2 Oikeudenmukaista, eettistä vai reilua kauppaa? Oikeudenmukainen kaupankäynti on hankalasti määriteltävissä, koska kyse on selkeästi normatiivisesta käsitteestä. Tästä huolimatta käsitteelle on yritetty antaa yleispäteviä sisältöjä. Kate Birdin ja David Hughesin mukaan oikeudenmukaisen kaupankäynnin tunnusmerkkejä ovat suora kauppa kehitysmaiden tuottajien kanssa, pitkät sopimukset, markkinainformaation välittäminen tuottajalle ja tuottajan tekninen avustaminen. Vastineeksi kehitysmaan tuottajan tulee sitoutua maksamaan työntekijöille minimipalkka, ja annettava heille oikeus järjestäytyä ammattiliitoksi. Lapsi- ja pakkotyön käyttö on kiellettyä. 4 Eräät tutkijat ovat tehneet eron eettisen ja oikeudenmukaisen kaupan välille, mutta mielestäni tämä ei ole ollut täysin perusteltua.5 Käytän tässä oikeudenmukaista kauppaa, eettistä kaupankäyntiä ja Reilua kauppaa pitkälti toistensa synonyymeinä.6 Oikeudenmukaisen kaupankäynnin määrittelyä hankaloittaa huomattavasti sen lisäksi, että eri tutkijat määrittelevät sen hieman eri tavalla ja myös se, että itse oikeudenmukaisen kaupankäynnin liikkeen sisällä käsitykset oikeudenmukaisuudesta ovat muuttuneet. Hyvin yleisellä tasolla voi sanoa, että oikeudenmukaisuus on ymmärretty vastakohtansa, epäreilun kaupan kautta. Epäoikeudenmukaisena kaupankäyntinä on yleisesti tutkimani kansalaisliikkeen sisällä pidetty kehitysmaiden tuottajien heikkoa asemaa maailmanmarkkinoilla. Keskeisinä ongelmina maailmankaupassa kehitysmaiden kannalta on pidetty muun muassa tuottajalle lankeavaa hyvin pientä osaa lopputuotteen hinnasta, tuotteiden jalostuksen keskittymistä länsimaihin ja 4 Bird & Hughes 1997, Kts. esim. Strong Eettinen kaupankäynti on määritelty enemmän eläinten oikeuksiin keskittyvänä ja hyväntekeväisyysargumentteja käyttävänä, kun taas oikeudenmukainen kauppa edustaa holistisempaa näkemystä, jossa otetaan huomioon ihmisten, yhteisöjen ja eläinten hyvinvointi ja korostetaan kaupankäynnin reiluutta, joka ei ole hyväntekeväisyyttä. Tämä erottelu on sinällään järkevä, mutta nimikkeet, eettisyys ja oikeudenmukaisuus eivät ole ehkä aivan osuvat. Vaikeuksista määritellä eettinen tai oikeudenmukainen kauppa kts. myös Blowfield 1999, Oikeudenmukaisen kaupan käsitteen määrittelyä vaikeuttaa myös se, että käsitettä fair trade käytetään yleisesti taloustieteessä tarkoittamaan hieman erilaista keskustelua, joka kuitenkin liittyy myös tutkimani liikkeen problematiikkaan. Taloustieteessä on käyty keskustelua kansainvälisestä kaupasta, kaupan vapaudesta ja normeista. On keskusteltu muun muassa ympäristö- ja sosiaalisten normien hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta kansainvälisessä kaupassa. Useat taloustieteilijät ovat argumentoineet, että fair trade ei ole oikeudenmukaista kauppaa, koska ympäristö- ja sosiaaliset normit mahdollistavat protektionistisen kauppapolitiikan, ja että ainoaa oikeudenmukaista kauppaa on vapaakauppa. Tämä on kiinnostava keskustelu, johon myös sosiaalitieteilijöillä olisi paljon annettavana, mutta johon en tämän tutkimuksen puitteissa pysty perehtymään. Keskustelusta kts. esim Rodrik 1997.

4 työskentelyoloja (mm. lapsityövoiman käyttöä) kehitysmaissa. Ongelmina pidettyjä asioita on kuitenkin myös muita ja oikeudenmukaisen kaupan käsitteen määrittely on tässä käytännön pakosta epämääräistä, juuri sen vuoksi että käsitteen sisällöt ovat vuosien saatossa muuttuneet. Tämä käsitteen sisällöllinen muuttuminen onkin olennainen osa tutkimuskysymystäni. Oikeudenmukainen kauppa on ollut historiallisesti muuttuva, ei staattinen eikä yksiselitteinen käsite ja siksi sen täsmälliset määritysyritykset epäonnistuvat. 1.3 Kehitysmaakauppaliike maailmalla ja Suomessa Ensimmäiset kehitysmaakaupat perustettiin 1960-luvulla Iso-Britanniaan ja Alankomaihin. Yksi uranuurtajista oli brittiläinen kansalaisjärjestö Oxfam, joka perustettiin toisen maailmansodan aikaan vuonna Järjestön perustajien joukossa oli mm. kirkon edustajia, virkamiehiä ja aikansa johtavia yhteiskunnallisia ajattelijoita. Oxfamin (alkuperäiseltä nimeltään Oxford Committee for Famine Relief) alkuperäinen toimintakenttä ei ollut kehitysyhteistyö, vaan järjestö perustettiin auttamaan sodan vuoksi nälkää kärsiviä ihmisiä Euroopassa.7 Kun sota oli ohi, Oxford Committee for Famine Relief lyhensi nimensä Oxfamiksi ja keskittyi kehitysmaiden auttamiseen. Oxfam perusti jo varhain myymälöitä, jonne kerättiin lahjoituksina tavaraa.8 Oxfamin kehitysmaakauppatoiminnan voi katsoa alkaneen vuonna 1959, jolloin järjestön työntekijä toi Hong Kongista mukanaan kommunistista vallankumousta paenneiden kiinalaisten tekemiä koristeneuloja ja kirjailtuja rasioita ja niitä kaupattiin Oxfamin myymälässä. Sittemmin tavaroiden tuonti vakiintui. Aluksi niitä myytiin lähinnä joulumyyjäisissä, mutta myöhemmin perustettiin Oxfam Activities Ltd hoitamaan maahantuontia (myöhemmin nimi muutettiin Oxfam Tradingiksi). Vuonna 1966 kauppoja oli Iso-Britanniassa viisikymmentä luvun alkupuolella Alankomaissa perustettiin kehitysmaakauppoja, joissa myytiin muun muassa sokeria mainoslauseella: By buying cane sugar, you give poor countries a place in the sun of prosperity. Iso-Britannian ja Alankomaiden lisäksi myös muissa maissa perustettiin oikeudenmukaista kaupankäyntiä harjoittavia kehitysmaakauppoja, joita kutsuttiin myös kolmannen maailman kaupoiksi ja myöhemmin maailmankaupoiksi. Oikeudenmukaisen kaupankäynnin edistäminen kasvoi vaatimattomasta alustaan voimakkaasti ja vuonna 1998 oikeudenmukaista kauppaa harjoittavia kehitysmaakauppoja oli Euroopassa yli Suomeen vastaava kansalaisliike rantautui reilun viidentoista vuoden viiveellä. Ensimmäinen kehitysmaakauppatoimintaan keskittynyt kehitysmaayhdistys11 perustettiin Ouluun vuonna 1977 ja yhdistyksen kauppa laitettiin pystyyn seuraavana vuonna. Jo ennen tätä Tammisaaren Emmaus-yhdistys oli myynyt muun toimintansa ohessa bangladeshilaisia käsitöitä, mutta 7 Black 1992, Mts. 32, 34, Mts Fair Trade Yearbook. Towards 2000, Kehitysmaakauppatoimintaa harjoittavat yhdistykset kutsuivat itseään yleensä joko kehitysmaakauppayhdistyksiksi tai kehitysmaayhdistyksiksi.

5 varsinaiseksi kehitysmaakaupaksi sitä ei vielä voida laskea. Oulun jälkeen seuraavaksi perustettiin kehitysmaakauppayhdistys Turkuun vuonna Kolmanneksi vanhin kehitysmaakauppayhdistyksistä on Tampereen kehitysmaakauppa, joka perustettiin vuonna Kehitysmaakauppayhdistysten yhteistyöjärjestö, silloinen Suomen kehitysmaakauppojen liitto ry.( nykyinen Maailmankauppojen liitto ry.) perustettiin vuonna Kehitysmaakaupoista alettiin 1990-luvulla puhua Maailmankauppoina, sillä kehitysmaa -sana koettiin negatiivisena. Oma lukunsa suomalaisessa kehitysmaakauppaliikkeessä oli 1980-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) ja Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan (KY) yhteishanke, Gaudeamus Import (myöhemmin Afrikan Tähti -hanke), jonka tarkoituksena oli tuoda suoraan eteläisestä Afrikasta kehitysmaissa jalostettuja tuotteita, kaupata niitä konventionaalisten kanavien kautta ja maksaa tuottajille reilu hinta.12 Hanke päättyi ylioppilaskuntien osalta vuonna Eurooppalaiset maailmankaupat muodostivat vuonna 1994 NEWS:in, Network of European World Shopsin. Yhteistyöverkoston jäseninä ovat kansalliset Maailmankauppojen kattojärjestöt Suomen lisäksi Belgiasta, Itävallasta, Iso-Britanniasta, Alankomaista, Tanskasta, Ranskasta, Saksasta, Irlannista, Espanjasta, Ruotsista ja Sveitsistä.13 Oikeudenmukaisen maailmankaupan edistäminen onkin hyvin länsimainen ilmiö: Länsi-Euroopan lisäksi Maailmankauppoja on perustettu Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. 1.4 Reilun kaupan merkkijärjestelmä Vuonna 1988 Alankomaissa perustettu Reilun kaupan merkkijärjestelmä pohjautui Maailmankauppayhdistysten tekemälle työlle ja ajatuksille oikeudenmukaisesta kaupankäynnistä. Reilusta kaupasta tuotteen kyljessä kertova laatumerkki sai nimekseen Max Havelaar.14 Ensimmäinen sertifioitu tuote oli kahvi. Keskeinen ero maailmankauppoihin on muun muassa siinä, että Reilun kaupan merkillä varustettuja tuotteita myydään konventionaalisten kanavien kautta tavallisissa päivittäistavarakaupoissa. Merkki erottaa Reilun kaupan tuotteet normaaleista vastaavista tuotteista. Reilun kaupan merkin käyttöoikeutta myöntävät kansalliset lisenssiyhdistykset, jollaisena Suomessa toimii Reilun kaupan edistämisyhdistys ry. Kansalliset yhdistykset, joita on yhteensä 17, eivät itse käy kauppaa, vaan tämä hoituu tavallisia kanavia pitkin yritysten toimesta Konventionaalisilla kanavilla tarkoitetaan tässä "tavallisia" kauppaliikkeitä ja kaupan keskusliikkeitä. Maahantuonnista vastasi kuitenkin Afrikan Tähti -hanke itse. 13 How NEWS Was Established ja Members. NEWS, The Network of European World Shops:in WWW-sivusto Max Havelaar oli hollantilainen virkamies, josta kerrottiin 1800-luvun puolivälissä ilmestyneessä tositapahtumiin perustuneessa romaanissa. Havelaar taisteli Alankomaiden Indonesiaan pystyttämää pakkotyöjärjestelmää vastaan ja romaanin ilmestymisen sanotaan vaikuttaneen paljon yleiseen mielipiteeseen, joka puolestaan vaikutti siihen, että pakkotyöjärjestelmä purettiin. Voipio 1993, Näitä yrityksiä ovat niin maahantuojat kuin kauppojen keskusliikkeet ja yksittäiset päivittäistavarakaupat.

6 Kansallisten merkkiyhdistysten toimintaa koordinoimaan perustettiin vuonna 1997 Fair Trade Labelling Organizations International (FLO). FLO:n vastuulla on muun muassa tuottajarekisterien ylläpito ja tuottajien ja maahantuojien valvonta. Jokaisella tuotteella on oma rekisterinsä ja omat tarkat kriteerinsä sille, mitä kehitysmaan tuottajalta vaaditaan järjestelmään pääsemiseksi. Järjestelmässä on kriteerit tällä hetkellä muun muassa kahville, teelle, banaaneille ja muille hedelmille, kaakaolle, hunajalle, sokerille, mehuille, riisille ja jalkapalloille Aikaisempi tutkimus Kehitysmaakauppaliikettä ja reilua kauppaa on tutkittu vähän ja vielä vähemmän historiallisesta perspektiivistä. Aiheesta on olemassa aktivistien itsensä kirjoittamia pamfletinomaisia julkaisuja, mutta akateeminen tutkimus on yllättävänkin vähäistä, kun sitä vertaa esimerkiksi kehitysmaakauppaliikkeen kanssa saman ikäiseen ympäristöliikkeeseen ja siitä tehtyyn tutkimukseen. Myös suhteessa muuhun kehitysmaaliikehdinnästä tehtyyn tutkimukseen kehitysmaakauppaliikkeen kohdalla on todellinen aukko tutkimuksessa. Kehitysmaakauppaliikkeestä ja Reilusta kaupasta tehdyn tutkimuksen voi jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan: evaluaatiotutkimukset, tutkimukset ja kirjoitukset "eettisestä kulutuksesta" ja liiketutkimus. Näistä viimeinen kategoria on tutkimuskysymykseni kannalta olennaisin. Evaluaatiotutkimukset käsittävät pääasiassa tapaustutkimuksia, joissa on tarkasteltu Reilun kaupan toiminnan vaikutuksia kehitysmaissa.17 Markkinointi- ja kulutusorientoituneissa aikakausijulkaisuissa on julkaistu suhteellisen runsaasti artikkeleita muun muassa ns. "vihreästä kuluttajasta" ja yhä useammin "eettisestä kuluttajasta".18 Oikeudenmukaisen kaupankäynnin liikkeestä tehty tutkimus on pääosin ulkomaista. Suomalaisia tutkimuksia kehitysmaakauppaliikkeestä ja/tai Reilun kaupan liikkeestä on vain muutamia, ja nämäkin pääasiassa pro gradu -tutkielmia. Mika Helva on tutkielmassaan tarkastellut Turun kehitysmaakauppaa esimerkkinä vaihtoehtoliikkeestä. Eija Suominen on omassa pro gradu -työssään tutkinut lappeenrantalaisen kehitysmaakaupan aktiivien ja asiakkaiden kulutustottumuksia. Yksikään suomalainen tutkimus ei käsittele liikettä historiallisesti. Teuvo Raiskio on kuitenkin kirjoittanut Oulun kehitysmaakaupan historiikiksi tarkoitetun artikkelin. Kansainvälisiä akateemisia tutkimuksia Reilun kaupan liikkeestä on julkaistu lähinnä artikkelimuodossa. Monografioita ei juuri ole julkaistu, poikkeuksena kuitenkin Michael Barrat Brownin tutkimus Fair trade. Reform and Realities in the International Trading System. Brown käsittelee tutkimuksessaan kuitenkin lähinnä maailmankaupan ongelmia ja niiden syntyä, mutta vähemmän oikeudenmukaista kaupankäyntiä kansalaisliikkeenä Fair Trade Standards. Fair Trade Labelling Organizations Internationalin (FLO) WWW-sivusto Esimerkiksi Barrientos 2000; Auroi Esimerkiksi Irwin 1999; Langeland Brown 1993.

7 Lähemmäksi omaa tutkimustani tulee Mary Ann Littrellin ja Marsha Ann Dicksonin monografia vaihtoehtoista kaupankäyntiä edistävistä organisaatioista ja kehitysmaatuottajista.20 Anne Tallontiren on artikkelissaan on analysoinut kehitysmaaliikettä juuri historiallisesta perspektiivistä. Tapaustutkimuksena Tallontirellä oli Cafedirect, Britanniassa toimiva oikeudenmukaisen kaupan kansalaisjärjestö. Hän jaottelee eettisen kaupankäynnin neljään jaksoon: goodwill selling, solidarity trade, mutually beneficial trade ja trading partnerships. Goodwill sellingillä Tallontire tarkoittaa 1950-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun käytyä, kirjoittajan mukaan naiivia kauppaa, jota harjoittivat lähinnä kehitysyhteistyössä toimivat kansalaisjärjestöt. Solidarity trade kattaa puolestaan ajanjakson 1970-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Kaupasta tuli säännöllisempää ja organisoidumpaa, mutta volyymit olivat edelleen pieniä. Tyypillisiä yhteistyötahoja olivat osuuskunniksi järjestäytyneet kehitysmaiden tuottajat.21 Mutually beneficial trade on kirjoittajan mukaan 1990-luvun ilmiö. Kun aikaisemmin painopiste oli tuottajassa, nyt alettiin kiinnittää enemmän huomiota kuluttajaan, tuotteiden laatuun ja taloudellisiin näkökohtiin. Trading partners suuntauksella Tallontire viittaa kauppasuhteen viemistä aikaisempaa enemmän kumppanuuden (partnership) suuntaan Tutkielman rakenne Koska tarkoitukseni on tarkastella oikeudenmukaisen kaupan liikettä nimenomaan historiallisessa kontekstissaan, olen käyttänyt suhteellisen paljon sivuja historiallisen taustan luomiseen. Tämä osuus tutkielmasta on luku 3. Empiirisen analyysini olen jakanut kolmeen päälukuun 4, 6 ja 7. Luku 4 käsittelee kehitysmaakauppaliikettä, luku 6 Afrikan Tähti -hanketta ja luku 7 Reilun kaupan merkkijärjestelmää. Tutkielman lukemista helpottaakseni olen lisäksi kirjoittanut kehitysmaakauppaliikkeen analyysistä ja Afrikan Tähti -liikkeestä eräänlaiset väliyhteenvedot (luvut 5 ja 6.5 ). Luvussa 8 esitetään tutkielman johtopäätökset. 2. Lähteet ja tutkimusmenetelmät 2.1 Lähteet Tutkimuksen lähteinä olen käyttänyt kehitysmaakauppaliikkeen, Afrikan Tähti -hankkeen ja Reilun kaupan edistämisyhdistyksen tuottamia aineistoja. Koska kehitysmaakauppayhdistyksiä on Suomessa tällä hetkellä toiminnassa yli kaksikymmentä, olisi ollut sekä työekonomisesti että matkakustannusten vuoksi mahdotonta käydä läpi kaikkien niiden aineistoja, etenkin kun aineistot ovat usein järjestämättömiä. Valitsin tutkimuskohteikseni kaksi vanhinta kauppayhdistystä: Oulun 20 Littrell & Dickson Tallontire 2000, Mts. 168.

8 ja Turun kehitysmaakaupat. Jotta olisin pystynyt jäljittämään koko liikkeen tasolla käytyä keskustelua, minun oli otettava mukaan vielä yksi keskeinen lähderyhmä. Olen käyttänyt kehitysmaakauppayhdistysten yhteistyöelimeksi perustetun Kehitysmaakauppayhdistysten liiton (myöhemmin Maailmankauppojen liitto) julkaisemaa Kauppalehteä ja sen vuosikertoja , lukuun ottamatta vuosikertoja 1991 ja Tämän aineiston etu on siinä, että lehden päätoimittajuus kiersi kehitysmaakauppayhdistykseltä toiselle, jolloin voi ajatella, että monet eri näkemykset olivat edustettuina vuosien varrella. Aineiston heikkous on siinä, että lehden julkaiseminen aloitettiin vasta vuonna Keskeinen ongelma koko aineiston kannalta on siinä, että minulla ei ollut pääsyä Tampereen kehitysmaakaupan arkistoaineistoon.24 Tampereen kehitysmaakauppa perustettiin vuonna 1983 ja sen arkistot olisivat olleet tärkeitä tälle tutkimukselle siksi, että se on ollut ammattimaisimmin hoidettuja kehitysmaakauppoja Suomessa. Kauppa tunnetaan ennen kaikkea tansanialaisesta Africafesta, pikakahvista, jonka tuotanto laitettiin pystyyn Tansaniassa Tampereen kehitysmaakaupan tuella. Aineiston puuttumisen vuoksi Tampere ei muodosta tässä tutkielmassa omaa tapaustutkimustaan Oulun ja Turun kauppojen tapaan, mutta Tampereen kehitysmaakaupassa aktiivisesti toimineiden Erkki Aunolan ja Pasi Toivosen yhteishaastattelu paikkaa osaltaan tätä puutetta.25 Kauppayhdistykset ovat pääosin pitäneet aineistonsa hyvässä tallessa. Käytettävissä oleva aineisto on Oulun ja Turun kaupoissa käsittänyt lähinnä kauppojen tai tarkemmin niitä pyörittäneiden kehitysmaakauppayhdistysten toimintakertomuksia ja -suunnitelmia, kokouspöytäkirjoja, kampanjamateriaalia, leikearkistoja, kirjeenvaihtoa ja satunnaisia kirjallisessa muodossa säilyneitä mielipidepapereita ja yleisönosastokirjoituksia. Paljon yhdistystoiminnassa mukana olleena tiedostan sen, että kirjallinen materiaali voi antaa joissain tapauksissa vinoutuneen kuvan yhdistyksen toiminnasta tai valottaa siitä vain kapeata osaa. Korjatakseni tätä epäsuhtaa ainakin 23 En saanut käsiini aivan kaikkia numeroita ja täydellisistä vuosikerroista minulta puuttuukin lehdet 4/1986, 2-4/1992, 1/1994, 2/1995, 2/1996, 4/1996, 1/1997, 2/1998, 2/1999 ja 4/1999. Näiden vuosikertojan ulkopuolelta analyysissäni on mukana aineistoa numerosta 4/2000. Kävin läpi myös kaikki 1999 jälkeen ilmestyneet numerot, mutta niissä ei ollut (numeroa 4/2000 lukuun ottamatta) tutkimuskysymykseni kannalta relevanttia aineistoa. Sain lehtiä käyttööni sekä Turun että Tampereen kehitysmaakaupalta että maailmankauppojen liitolta, mutta yhdelläkään näistä ei ollut täydellisiä vuosikertoja. Täydelliset vuosikerrat olisi todennäköisesti ollut mahdollista saada etsimällä lehtiä myös muista kehitysmaakauppayhdistyksistä, mutta työekonomiset kysymykset tulivat jälleen vastaan. Lehtiä löytyi muutama myös työväenliikkeen kirjastosta, mutta heilläkään ei ollut vuosikertoja 1991 ja Syy tähän oli siinä, että aineistot olivat vaikeasti saatavilla pitkäaikaisen aktiivin kotona, eikä hän ollut halukas päästämään minua tutustumaan niihin. Kun tutkimus hyödyntää yhdistysten jälkeensä jättämiä aineistoja, on aina todennäköisempää kuin viranomaisaineistoja käytettäessä, että aineisto ei ole täydellinen. Tampereen yhdistys on siitä poikkeuksellinen verrattuna moniin muihin kehitysmaakauppayhdistyksiin, että toiminta on henkilöitynyt paljon yhteen aktiiviseen ihmiseen. Jos yhdistyksen toiminnassa aktiivit vaihtuvat säännöllisesti muutaman vuoden välein, on myös todennäköisempää, että aineisto pysyy yhdistyksen toimipaikalla. Silloin kun toimintaa pyörittää pääasiassa sama ihminen vuosikymmeniä, on taas todennäköisempää, että paperit hautaantuvat ko. aktiivin kotiin tai jopa häviävät. Kun ihmiset eivät vaihdu, institutionaalisen muistin säilyminen papereiden muodossa ei ole niin merkityksellistä toiminnan jatkuvuuden kannalta. 25 Toivosen ja Aunolan haastattelua olen analysoinut kehitysmaakauppaliikkeen kohdalla tapaustutkimusten jälkeen.

9 jonkin verran, olen arkistoaineiston tutkimisen lisäksi haastatellut vanhoja aktiiveja. Erityisesti Oulun yhdistyksen alkuvaiheiden osalta, joilta arkistoaineistoa ei ole niin runsaasti kuin myöhemmiltä vuosilta, haastattelut olivat merkittäviä lähteitä. Afrikan Tähti -hankkeen kohdalla aineisto oli tutkimuskysymystäni ajatellen erittäin antoisaa analysoitavaa. Yhdistys on tuottanut runsaasti kirjallista materiaalia, jossa tuodaan julki keskeisiä kysymyksiä yhdistyksen tarkoituksesta, kehitysmaakaupasta ja suhteista ympäröivään yhteiskuntaan. Reilun kaupan merkkijärjestelmästä aineistoa ei ole käytetty tässä tutkielmassa niin runsaasti kuin aikaisemmista liikkeistä. Tämä johtuu osaksi käytännön pakosta: järjestelmä tuotiin Suomeen vasta muutama vuosi sitten, mutta se on myös tietoinen valinta. Tutkimukseni keskittyy vanhempaan liikkeeseen ja liikkeen sisällä tapahtuneeseen muutokseen. Olen myös jättänyt tutkimuksen ulkopuolelle Reilun kaupan edistämisyhdistyksen rinnalle perustetun henkilöyhdistyksen, Reilun kaupan puolesta ry:n, lähinnä siksi, että vuonna 2000 perustettu yhdistys on niin nuori, ettei sen toiminnasta voisi tehdä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä.26 Aineistoni koostuu Reilun kaupan edistämisyhdistyksen toimintakertomuksista ja yhdistyksen internet-sivujen aineistosta ( 2.2 Tutkimusmenetelmät Diskurssit ja toimintatavat Keskeinen tutkimuskohteeni on oikeudenmukaisen kaupan liikkeen sisäinen keskustelu ja käytännöt. Käsitteen "diskurssi" käytöstä huolimatta tämä ei ole foucault lainen tutkimus.27 Michel Foucault, jonka nimeen diskurssianalyysin nimellä kulkeva tutkimustraditio liitetään, oli kiinnostunut ennen kaikkea ns. asiantuntijapuheesta (Hubert Dreyfusin ja Paul Rabinowin termillä serious speech acts) ihmistieteissä (Human Sciences), erityisesti psykiatriassa. Foucault n diskurssianalyysille oli keskeistä biovallan käsite, jolla Foucault tarkoittaa yksilön hyvinvoinnin parantamisen nimissä lisääntyvää vallankäyttöä ja kontrollia (ordering). Foucault n lähestymistavan erotti muista samassa linjassa olevista ajattelijoista "... a unique emphasis on the body as the place in which most most minute and local social practices are linked up with the large scale organisation 26 Reilun kaupan puolesta ry perustettiin, koska edistämisyhdistys ottaa vain yhdistyksiä jäseniksi ja reilun kaupan toiminnan ympärille oli muodostunut aktiivisten ihmisten ryhmä, joka koki järjestäytymisen tarpeelliseksi. 27 "Foucault laisuus" on sinänsä hankalasti määriteltävissä, koska Foucault itse on todennut Archaeology of Knowledgen johdannossa: "Do not ask who I am and do not ask me to remain the same" (Foucault 1972, 17).

10 of power."28 Vaikka tutkimukseni ei ole "foucault laista" diskurssin käsitteeseen ja sen käyttöön Foucault lla tai "foucaultlaisilla" ei ole monopolia. Yleisesti määriteltynä diskurssianalyysiä on kuvailtu kielenkäytön tarkastelemisena tekemisenä, "joka muotoutuu sosiaalisissa prosesseissa ja rakentaa sosiaalista todellisuutta".29 Tarkastellessaan globalisaation vaikutusta keskusteluun ns. pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista Pauli Kettunen on puolestaan määritellyt diskurssin legitiimien kysymysten kentän määrittelynä ja rajaamisena. Toisin sanoen Kettusen mukaan olennaista ei ole "vastausten kilpailu paremmuudesta" vaan valta päättää kysymykset, päättää agendasta.30 Valta ei tässä ole valtaa perinteisessä mielessä, valtaa joka voidaan jäljittää tiettyihin yksilöihin tai instituutioihin. Kettusen muotoilu sopii myös omaan lähestymistapaani. En analysoi sitä, kenellä valta on, vaan vallan olemus näkyy sitä kautta, mitkä asiat nähdään itsestäänselvinä (asioita, joita ei tarvitse perustella), millaisista asioista puhutaan ja miten: mikä on agenda. Ensiksi mainitun diskurssianalyysin määritelmän jälkimmäinen osa on myös tärkeä: kielenkäyttö myös rakentaa sosiaalista todellisuutta. Tähän palaan, kun tarkastelen seuraavassa luvussa toimijan ja rakenteen suhdetta ja siitä käytyä keskustelua. Analyysini ei kuitenkaan rajoitu pelkästään kieleen tai teksteihin, vaan tutkin myös käytäntöjen muutoksia suhteessa muuttuviin liikkeen sisäisiin diskursseihin. Pystyn analyysissäni osoittamaan diskurssien samankaltaisuuksia tiettyihin tunnettuihin aatesuuntiin, mutta tässä on korostettava, että kyse on puhtaasti tutkijan konstruktioista. En väitä, että liikkeen sisäisen keskustelun tietyt piirteet ovat joidenkin aatteiden heijastumia, vaan osoitan ainoastaan samankaltaisuuksia. Liikkeen sisäiset diskurssit syntyvät interaktiossa ja aatteet ovat osa vuorovaikutusta. Pertti Alasuutari määrittää puheavaruuden käsitteensä hieman samaan tapaan. Hän kirjoittaa, että hän ei tarkastele puheavaruuksia "...ikuisiksi ja universaaleiksi ajateltujen ideologioiden ilmenemismuotoina vaan ajallisesti ja paikallisesti ainutkertaisina merkitysten, käytäntöjen ja toimijoiden asemien muodostumina".31 Tähän voi liittää Dominic LaCapran kritiikin historioitsijoiden innokkaasta pyrkimyksestä "kontekstualisoida" tekstejä. LaCapran mukaan tämä johtaa siihen, että tekstit nähdään suoraviivaisesti jonkin suuremman ilmiön ilmentyminä tai "as a sign of times", ja tämä toimii tekosyynä sille, että tekstejä luetaan huolimattomasti tai ei lueta ollenkaan.32 Tekstien ohella aineistoni koostuu viidestä haastattelusta. Haastattelujen subjektiivista luonnetta on perinteisessä historiankirjoituksessa pidetty ko. lähderyhmän ongelmana. Oral history -keskustelu on kuitenkin kääntänyt tämän päinvastaiseksi ja haastatteluaineistojen subjektiivisuutta on pidetty pikemminkin niiden ansiona. Haastatteluaineistoja on pidetty oral history -keskustelun piirissä hyvinä lähteinä, kun tutkitaan merkityksiä, joita haastateltavat antavat tapahtumille ja huonompina lähteinä ns. tapahtumahistoriasta. Alessandro Portelli on kuitenkin korostanut, että haastatteluaineistoja ei pidä aliarvioida myöskään tapahtumahistoriallisessa tutkimuksessa, koska haastattelut voivat paljastaa tuntemattomia tapahtumia tai antaa uusia näkökulmia ja uutta tietoa tutuista tapahtumista. Ymmärrän haastatteluaineistoni tähän tapaan: käytän niitä sekä paikkaamaan 28 Dreyfus & Rabinow 1982, xx, xxii. 29 Jokinen, Juhila ja Suoninen 1999, Kettunen 1998, 33, Alasuutari 1996, LaCapra 1987, 14.

11 kirjallisen materiaalin aukkoja että lähteinä merkitystenannosta menneille tapahtumille.33 Haastatteluaineistojen ongelmana on pidetty myös sitä, että ne kertovat enemmän nykyhetken arvostuksista kuin menneisyydessä annetuista merkityksistä. Paul Thompson on kuitenkin korostanut, että haastatteluissa ovat läsnä sekä nykyisyys että menneisyys.34 Alessandro Portelli on puolestaan kirjoittanut, että haastateltavan on mahdollista katsoa taaksepäin "mennyttä minäänsä" reflektiivisesti ja tehdä ero menneisyyden ja nykyisyyden minän välille. Portelli mainitsee ironian yhtenä keinona tähän.35 Portellin huomio näyttäisi pätevän ainakin osaan haastatteluistani. Yksi haastateltavani eritteli silloisia ja nykyisiä ajatuksiaan ja puhui nykyisyydestä ironisesti: "Niin sitä nykyisin poroporvarina ajattelee" Rakenne/konteksti ja toimijuus Diskurssin ohella keskeisiä käsitteitä tutkimuksessani ovat historiallinen konteksti ja (poliittinen) mahdollisuusrakenne. Sosiologisessa liiketutkimuksessa on sovellettu kontekstin problematiikkaan poliittisen mahdollisuusrakenteen tai toimintatilan käsitettä. Mahdollisuusrakenteet voivat joko viedä liikkeeltä tilaa toimia tai avata uusia mahdollisuuksia. Liikkeet eivät kuitenkaan koskaan ole rakenteiden ulkopuolella vaan osa niitä.36 Yritän tutkimuksessani analysoida oikeudenmukaisen kaupan liikettä omassa mahdollisuusrakenteessaan: millaisia yhteyksiä on mahdollista havaita liikkeen sisäisen keskustelun ja toiminnan ja (muuttuneiden) mahdollisuusrakenteiden välillä. Kun haluan tarkastella oikeudenmukaista kaupankäyntiä edistänyttä kansalaisliikettä ja sen sisäistä keskustelua historiallisessa kontekstissaan tai mahdollisuusrakenteessaan, tarkoitanko tällä sitä, että katson kontekstin määräävän, millaiseksi kansalaisliikkeen toiminta ja sisäinen keskustelu on muokkaantunut? Tämä on perusteltu kysymys, joka ansaitsee lähempää tarkastelua. Toimijuuden (agency) ja rakenteen (structure) välistä suhdetta on pohdittu yhteiskuntatieteissä laajasti. Poststrukturalismin nimellä kulkeva suuntaus on 1970-luvulta lähtien kyseenalaistanut strukturalistisesti orientoituneiden yhteiskuntatieteilijöiden lähestymistavan. Strukturalisteja kritisoitiin historiattomien ja universaalien lakien konstruoimisesta ja subjektin toimijuuden kieltämisestä. Hermeneuttisen ajattelun mukaan subjekti oli löydettävissä hänen tuottamistaan käytännöistä ja teksteistä.37 Michel Foucault oli Hubert Dreyfusin ja Paul Rabinowin mukaan sen sijaan "beyond structuralism and hermeneutics". Foucault halusi sanoutua irti strukturalistisesta merkityksiä antavan subjektin täydellisestä kieltämisestä, mutta yhtä lailla hän kielsi "fenomenologisen projektin" näkemyksen, jonka mukaan kaikki merkitykset on palautettavissa merkityksiä antavaan autonomiseen yksilöön. Foucault lle merkityksiä antava yksilö oli ennen 33 Portelli 1998, Thompson 1988, Portelli 1998, Ilmonen ja Siisiäinen 1998, Dreyfus & Rabinow 1982, xvi.

12 kaikkea kulttuurinen konstruktio.38 Pertti Alasuutari on puolestaan kirjoittanut yksilön koostuvan "moninaisesta joukosta subjektiasemia", ja että "yksipaikkainen" subjekti on vain yksilökeskeisen kulttuurin vaalima myytti.39 Täydellisen autonomiaoletuksen lisäksi on harhaanjohtavaa ajatella, että toimijuutta olisi löydettävissä ainoastaan sieltä, missä esiintyy vastarintaa (tai kontekstin vastaista toimintaa). Ymmärrän toimijuuden niin, että sen lisäksi että konteksti muokkaa ja rakentaa, toimijat muokkaavat ja rakentavat kontekstia omalla toiminnallaan. Sama ajattelu on takana myös tutkimuksissa, joissa on sovellettu poliittisen mahdollisuusrakenteen tai toimintatilan käsitettä. Mahdollisuusrakenteet eivät ole kansalaisliikkeiden ulkopuolella, vaan liikkeet ovat osa niitä. Ne toisaalta muokkaavat toimintatilaa ja toisaalta rakentavat toimintaansa sen mukaan mikä on niiden tulkinta mahdollisuusrakenteesta. Kaj Ilmonen ja Martti Siisiäinen ovat esittäneet, että tulkinta mahdollisuusrakenteesta voi myös olla väärä, jolloin liike "voi näyttää ulkoisesti menestyksekkäältä", mutta sen tavoite on lopulta saavuttamaton. Esimerkkinä sosiologit käyttävät taistolaisuutta Suomessa Tutkija ja tulkinta Erityisesti naistutkimuksessa ja antropologisessa tutkimuksessa tutkijan (subjektin) ja tutkittavan (objektin) suhdetta ja tutkijan henkilökohtaisten taustojen vaikutusta tutkimukseen on pohdittu paljon. Naistutkimuksessa itsetutkiskelua on harrastettu paljon erityisesti silloin kun on tehty tutkimusta ns. kehitysmaissa. Tämä tutkijan roolin pohtiminen sai pitkälti alkunsa kehitysmaiden naisten kritiikistä valkoisen keskiluokkaisen naisen tekemää tutkimusta kohtaan. Tutkijan oman roolin pohtiminen on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että se on lisännyt tutkimuksen läpinäkyvyyttä. Tunsin tutkimuskenttäni hyvin jo ennen tutkimuksen aloittamista, sillä olen noin viimeisen kolmen vuoden aikana ollut aktiivisesti mukana Reilun kaupan toiminnassa. Tullessani tutkimustilanteeseen en siis ollut "tabula rasa", vaan kannoin mukanani ennakkokäsityksiä ja varmasti tiedostamattomiakin hypoteeseja. Ennakkokäsitykseeni vaikuttanee myös se, että olen ollut mukana toiminnassa viimeisten vuosien aikana, mutta en tai 1980-luvulla, jolloin liike syntyi. Tutkijan omien lähtökohtien vaikutuksesta tutkimukseen on keskusteltu historianfilosofiassa paljon. Ratkaisuna tutkijan subjektin ongelmaan tarjosivat positivistit kauan Ranken johdolla itsensä sammuttamista. Subjektin kieltämisellä ja asioiden kertomisella niin kuin ne olivat piti päästä objektiiviseen tutkimukseen.41 Ranken jalanjäljillä ovat myös ne tutkijat, joiden mukaan analyysin osuus tutkimuksessa tulisi olla mahdollisimman pieni tai sitä ei tulisi olla ollenkaan: tutkijan tehtävä on ainoastaan kerätä aineistoa ja esittää se siten, että informantit puhuvat itse 38 Dreyfus & Rabinow 1982, xxi. 39 Alasuutari 1999, Ilmonen ja Siisiäinen 1998, Kalela 2000,

13 puolestaan.42 Debatti objektiivisen historiankirjoituksen mahdollisuudesta ja totuudesta historiankirjoituksessa vilkastui postmodernistisen historiankirjoituksen nousun ja ns. lingvistisen käänteen myötä. Ns. "postmodernistit" ovat korostaneet, että historiankirjoituksen kautta ei ole mahdollista saavuttaa totuutta menneisyydestä, koska menneisyys tulee luoksemme jo valmiiksi "kertomuksina".43 Michel Foucault n sanoin, "...There is nothing absolutely primary to interpret because [...] underneath it all everything is already interpretation".44 Tulkitessaan historian lähdettä tutkija ei löydä tekstin yksiselitteistä merkitystä, vaan vain muita tulkintoja. Tiedän olevani lähtökohtaisesti puolueellinen tutkimuskohteeni suhteen, mutta en näe, että voisi olla olemassa puolueetonta tutkimusta siinä mielessä, etteivätkö tutkijan lähtökohdat vaikuttaisi hänen tekemäänsä tutkimukseen. Muun muassa Jorma Kalela on huomauttanut, että itsensä sammuttaminen ei johda subjektiivisten vaikutusten katoamiseen vaan hänen mielestään tutkijan tulisi tehdä juuri päinvastoin ja pyrkiä kontrolloimaan tiedostamiaan subjektiivisia vaikutteita. Omat lähtökohdat huomioiva tutkija voi Kalelan mukaan päästä lähemmäs objektiivisempaa tutkimusta kuin subjektinsa kieltävä tutkija.45 Samanlaista lähestymistapaa ehdottavat myös Anu Kantola ja Tapani Suominen.46 Näen "puolueellisuuteni" myös positiivisena asiana. Tutkimuskohteeni hyvä tuntemus on auttanut minua pääsemään nopeammin kiinni tutkimukseeni ja helpottanut käytännön työtä. Tutkijan henkilökohtaisen tietämyksen ja kokemuksen vaikutuksesta tutkimukseen ovat kirjoittaneet muun muassa Anselm Strauss ja Juliet Corbin. Heidän mukaansa tausta voi vaikuttaa positiivisesti luoden enemmän teoreettista sensitiivisyyttä (theoretical sensitivity) tutkimukseen. He käyttävät esimerkkinä sairaanhoitajaa, joka tutkii sairaanhoitajien työtä sairaaloissa: hänen on helpompi saada näkemystä tutkimukseen kuin sellaisen tutkijan, joka ei ole koskaan työskennellyt sairaalassa. Strauss ja Corbin huomauttavat kuitenkin, että tässä on myös vaarana se, että ympäristöön tottunut ei huomaa kaikkea sellaista, jota hän pitää itsestäänselvänä.47 Alan Touraine on argumentoinut, että liikkeitä tutkivan on nimenomaisesti oltava tutkimassaan liikkeessä mukana. Hänen mukaansa liikkeitä ei voi analysoida niiden tuottamien dokumenttien kautta, koska ne ovat ideologisia.48 Tämä viimeksi mainittu ongelma tosin poistuu, jos tarkoitus on tutkia juuri ideologioita. Tutkijan henkilökohtaisten vaikutteiden kontrollointi ei postmodernistisen ajattelun mukaan voi kuitenkaan johtaa totuuksiin historiasta. Ymmärrän käyttämäni lähteet postmodernistien tapaan kertomuksina tai Foucault n sanoin tulkintoina. En etsi niistä perimmäisiä merkityksiä tai totuuksia. En kuitenkaan kiistä tulkinnan mahdollisuutta: mahdollisuus arvioida historiantutkimuksen kautta saatujen "tulosten" (tai tulkintojen) paremmuutta on ennakkoedellytys keskustelulle Tutkimuksen toteuttaminen 42 Strauss & Corbin 1990, Jenkins 1991, Dreyfus & Rabinow 1982, Kalela 2000, Kantola 2002, Suominen 1997, Strauss & Corbin 1990, Helva 1995, 2.

14 Kvalitatiivinen tutkimus jaotellaan yleensä kolmeen kategoriaan: aineistolähtöiseen analyysiin, teorialähtöiseen analyysiin ja kolmanneksi johonkin siltä väliltä: analyysi voi olla teoriasidonnaista, mutta se ei suoraan pohjaudu teoriaan. Ns. Grounded theory -analyysimetodi on puhtaimmillaan hyvä esimerkki aineistolähtöisestä analyysistä. Teoria pyritään siinä konstruoimaan aineistosta.49 Tätä suuntausta on kritisoitu paljon siitä, että se olettaa tutkijan olevan tutkimuskohteensa suhteen "tabula rasa". Tässä suhteessa menetelmä on hyvin lähellä positivistien "itsensä sammuttamista". Johtuen omasta läheisestä suhteestani tutkimaani liikkeeseen, grounded theory -menetelmä ei olisi soveltunut tutkimukseeni. Sen lisäksi kyseistä analyysimenetelmää voi pitää jo lähtökohdiltaan ongelmallisena. Analyysini ei myöskään ole teorialähtöistä, vaan on perustunut enemmänkin aineiston ja tutkijan teoreettisten olettamusten ja käsitysten interaktioon. Tätä lähestymistapaa on kutsuttu abduktiiviseksi päättelyksi. Martti Grönforsin mukaan abduktiivinen päättely perustuu siihen, että uudet näkemykset ja tieteelliset löydöt ovat mahdollisia ainoastaan silloin, kun havaintojen tekoon liittyy jokin johtolanka. Grönforsille johtolanka voi olla epämääräinen intuitiivinen käsitys tutkimuskohteesta, mutta se voi myös olla pitkällekin muotoiltu hypoteesi. Johtolanka ohjaa tutkimusta siten, että tutkija voi keskittyä niihin kysymyksiin, joista hän on ennakkokäsityksenä mukaan kiinnostunut. Tutkija voi hylätä johtolankansa tai muuttaa sitä tutkimuksen edetessä. Tässä mielessä abduktiivinen päättely on joustavampaa kuin deduktiivinen päättely, joka mahdollistaa vain ennalta asetetun teorian vahvistamisen tai hylkäämisen.50 Aloitin analyysini lukemalla kursorisesti läpi aineistojani ja poimimalla alkuperäisen kiinnostukseni ja esitietojeni muodostaman johtolankani kannalta relevantteja, usein toistuvia teemoja. Aloitin kehitysmaakauppayhdistyksistä ja siirryin kronologisesti Afrikan Tähti -hankkeen kautta Reilun kaupan merkkijärjestelmän analyysiin. Näiden toistuvien teemojen pohjalta muodostin kysymyksiä. Järjestin aineiston uudelleen siten, että poimin jokaisen kysymyksen alle kaikki siihen liittyvät kohdat aineistosta kronologisessa järjestyksessä: jokainen kysymys sai oman tiedostonsa. Tämän jälkeen lähdin analysoimaan kysymyksiä yksi kerrallaan, mutta tätä ennen teemojen määrää oli supistettava. Yhdistelyn ja priorisoinnin jälkeen jäljelle jäi kolme teemaa tai kysymystä: 1) Minkä yhdistys näki ensisijaisena tarkoituksenaan?, 2) Mikä oli yhdistyksen suhtautuminen konventionaalisiin markkinoihin ja kaupallisuuteen? ja 3) Millaisia kriteereitä käytettiin tuottajien valinnassa? Nämä kysymykset syntyivät aineiston ja teoreettisten ennakko-oletusten vuorovaikutuksessa. Kehitysmaakauppaliike (tai oikeudenmukaisen kaupan liike) oli ja on poikkeuksellinen kansalaisjärjestö siinä mielessä, että kaupankäynti muodostaa järjestön toiminnan ytimen. Tämän 49 Eskola 2001, 136. Kts. myös Strauss & Corbin 1990 ja Kantola 2002, Grönfors 1982,

15 vuoksi olin lähtökohtaisesti kiinnostunut siitä, millaisena liikkeessä nähtiin tämän ulkopuolinen kauppa, konventionaaliset markkinat. Suhde kaupallisuuteen kiinnosti myös aiemmin mainitun Reilun kaupan merkkijärjestelmää kohtaan suunnatun kritiikin vuoksi. Kysymys toiminnan tarkoituksesta oli puolestaan ennen kaikkea aineistolähtöinen: ensimmäinen aineiston lukukerta paljasti, että tätä pohdittiin paljon. Kolmas kysymys kriteereistä oli sekä teoria- että aineistolähtöinen. Olin alunperin kiinnostunut tutkimaan diskurssien ohella myös käytäntöjä, mutta olin olettanut, että kriteereiden osalta ei olisi tapahtunut kovin suurta muutosta. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, minkä huomasin siinä vaiheessa kun olin edennyt analyysissäni Afrikan Tähti -hankkeeseen saakka. Jouduin silloin palaamaan kehitysmaakauppaliikkeen analyysiini takaisin. Tässä kohtaa on hyvä korostaa sitä, että tutkimukseni on vain yksi näkökulma kehitysmaakauppaliikkeeseen. F. R. Ankersmithiä mukaillen esittämäni analyysi ei ole totuus eikä täydellinen selonteko menneisyydestä, vaan "väittämä menneisyydestä" (a thesis of the past).51 Tarkastelen aineistoani tietystä rajatusta näkökulmasta ja esitän siitä perustellun tulkintani. Kysymysten määrän supistamisen jälkeen siirryin analysoimaan niitä yksittäin. Annoin jokaiselle tietyn kysymyksen alle laittamalleni aineistokohdalle oman "koodin". Aineistokohdat saattoivat olla tekstikappaleita, lauseita tai jopa yksittäisiä sanoja. Jos tekstikatkelmassa esimerkiksi puhuttiin "kehitysmaatiedon jakamisesta" annoin sille koodin "tiedotus". Kysymyksessä yhdistyksen toiminnan tarkoituksesta oli erityisen tärkeää koodata ne kohdat, joissa eri toiminnot asetettiin paremmuusjärjestykseen, kun jotain toimintoa pidettiin tärkeämpänä kuin toista. Analyysimenetelmääni voisi kuvata Jari Eskolan termillä tyypittely: konstruoin aineistosta yhden kysymyksen tai teeman sisällä yleisempiä linjoja.52 Toisin kuin esimerkiksi sosiologisessa teemahaastattelututkimuksessa, tyypittely koski analyysissäni erityisesti historiallisten trendien hahmottamista, ei ideaalityyppien konstruoimista. Jotta historiallisten trendien hahmottaminen olisi ollut mahdollista, jouduin vielä tarkentamaan koodejani. Esimerkiksi koodin "tiedotus" alla oli monia erilaisia näkemyksiä tiedotuksen merkityksestä ja "paremmuudesta" tai "huonommuudesta" suhteessa muihin toimintoihin. Koodien tarkentamisen jälkeen ryhdyin supistamaan "raakahavaintoja" laajemmiksi kokonaisuuksiksi ja historiallisiksi trendeiksi. Anu Kantola pohti väitöskirjassaan tapoja, joilla lisätä kvalitatiivisen analyysin reliabiliteettia. Keskeiseksi tutkimuksessaan soveltamaksi keinoksi hän otti pyrkimyksen pitää tutkimusprosessi mahdollisimman pitkälle läpinäkyvänä. Tarkoitus on, että lukija voisi asettua tutkijan paikalle ja seurata sitä, miten tutkijan johtopäätökset syntyvät.53 Olen pyrkinyt omassa analyysini esittämisessä samaan. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että analyysiosioni sisältää suhteellisen paljon lainauksia aineistosta. Miten lukija voi olla varma siitä, että en ole vain poiminut aineistosta niitä kohtia, jotka sopivat kätevästi ennakkokäsityksiini? Tässä edellä kuvattu aineiston systemaattinen käsittely tulee keskeiseksi. Olen systemaattisuudella pyrkinyt siihen, että olen pystynyt ainakin jossain määrin kontrolloimaan ennakkokäsitysteni vaikutusta tulkintaani. Pyrin systemaattisen aineiston käsittelyn avulla konstruoimaan kokonaisuuksia mutta myös huomioimaan poikkeamat. En ole pyrkinyt yhden suuren teorian rakentamiseen vaan esittämään aineiston sen kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tämä 51 Suominen 1997, Eskola 2001, 46. Suorittamani analyysi eteni suurin piirtein Eskolan kuvaamien kvalitatiivisen aineiston analyysin vaiheiden mukaisesti, kts, Kantola 2002,

16 pyrkimys liittyy siihen, mitä antropologit ovat kutsuneet "etnografisen auktoriteetin ongelmaksi". Etnografista tutkimusta on kritisoitu paljon siitä, että etnografisessa kertomuksessa on kentän moniäänisestä tiedosta luotu usein fiktiivinen "yleiskirjoittaja", joka on laitettu edustamaan yhteisön tai ryhmän kollektiivista näkökulmaa. Tämä on johtanut aineiston esitystavassa aineiston ristiriitaisuuksien ja moniäänisyyden siloitteluun ja peittelyyn.54 Tapani Suominen on puolestaan huomauttanut, että tutkijan ei tulisi "rajoittaa näkökenttäänsä liikaa teoreettisen eheyden nimissä" ja että ilmiöiden monimuotoisuuden osoittaminen voi sekin olla tärkeä tutkimustulos Oikeudenmukaisen kaupan edistämisen historiallinen konteksti luku maailmantaloudessa ja Uusi Kansainvälinen talousjärjestys (UKTJ) ja 1960-luvuilla taloudellista kehitystä pidettiin teknisluonteisena asiana. Toimijoina olivat eri maiden valtiovarainministeriöt ja tekniikan asiantuntijat56. Länsimaiden menestyksen takana nähtiin ennen kaikkea pääoman kasaantuminen ja teollistuminen ja tämä nähtiin myös kehitysmaiden tienä luvulle tultaessa kehityspolitiikka kuitenkin politisoitui ja keskustelut siirtyivät tekniikkaministeriöistä arvovaltaisille poliittisille areenoille, muun muassa valtiojohtajien tapaamisiin ja Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) yleiskokoukseen.58 Muutos ei luonnollisestikaan ollut aivan näin dramaattinen, olihan kehityspolitiikka ollut YK:n keskusteluissa aikaisemminkin esillä, mutta uutuutena oli se, että kehitysmaat, pettyneinä YK:n kehityksen vuosikymmenen (1960-luku) laihoihin tuloksiin, alkoivat aktiivisesti vaatia muutoksia maailmantalouteen, jonka he näkivät hyödyttävän vain rikkaita teollisuusmaita. Voidaankin siis puhua enemmän talouden politisoitumisesta. Maailman talousjärjestelmän kyseenalaistamiseen johtaneen talouden politisoitumisen taustalla oli kehitysmaiden poliittinen järjestäytyminen. Kylmän sodan leimaamassa kansainvälisessä politiikassa kehitysmaat halusivat säilyttää itsenäisyytensä, kun kilpailevat vallat etsivät näiden maiden joukosta uusia liittolaisia. Kehitysmaat järjestäytyivät sitoutumattomien maiden ns. 54 Saaritsa 2001, Samaa ongelmaa edustaa Pertti Alasuutarin näkemys yleistämisestä laadullisessa tutkimuksessa. Alasuutarin mukaan laadullisessa tutkimuksessa "jokainen poikkeus kumoaa säännön". Tutkijan tulee nostaa abstraktiotasoa kunnes päästään sellaiseen "sääntöön", joka pätee poikkeuksetta koko aineistoon (Alasuutari 1999, 40-42).Vastaavia ongelmia voi nähdä Hannu Heikkisen hahmottelemassa "narratiivisessa analyysissä", jossa aineiston systemaattisen luokittelun sijaan tutkija "konfiguroi" aineiston pohjalta "uuden kertomuksen". Heikkinen kritisoi luokitteluille, tarkoille käsitemäärittelyille ja täsmälliselle argumentaatiolle perustuvaa "paradigmaattista tietämistä" ja puolustaa sen sijaan "eheän ja juonellisen, ajassa etenevän tarinan tuottamista". En kiistä luovuuden merkitystä tutkimuksessa, mutta tämä lähestymistapa voi johtaa täydelliseen tutkijan mielivaltaan sekä suhteessa tutkimuskohteeseen että lukijoihin (Heikkinen 2001, ). 55 Suominen, 1997, Sauvant 1981, xxiii. 57 Oman & Wignaraja 1991, Sauvant 1981, xxiii.

17 Non-Aligned Countries -liikkeeksi virallisessa kokouksessa vuonna Historiallista kontekstia muokkasi entisten siirtomaiden poliittinen itsenäistyminen. Non-Aligned -liikkeen tavoitteet olivat ensimmäisinä vuosina puhtaan poliittisia.60 Asialistalla olivat muun muassa apartheidin vastainen taistelu, YK:n roolin vahvistaminen, dekolonisaation jouduttaminen.61 YK:n vuoden 1974 yleiskokouksen kuudes erityisistunto kutsuttiin koolle Algerian aloitteesta. Kokouksessa oli tarkoitus hahmotella uutta kansainvälistä talousjärjestystä, joka loisi puitteet oikeudenmukaisemmalle kaupankäynnille ja jossa "ihmisarvoinen elämä ja hyvinvointi tulevat kaikkien luovuttamattomaksi oikeudeksi." Erityisistunnossa hyväksyttiin kaksi päätöslauselmaa: peruskirja ja konkreettisempia toimenpiteitä sisältänyt toimintaohjelma.62 Länsimaiden myötämielisyyttä kehitysmaiden esitykselle oli lisännyt vuoden 1973 öljykriisi, joka lujitti erityisesti öljyä tuottavien kehitysmaiden yhteisrintamaa. Länsimaat olivat valmiimpia myöntämään kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden keskinäisen riippuvuuden. Kehitysmaiden järjestäytyminen yhteisrintamaan ja esitetyt vaatimukset olivat kuitenkin aluksi sokki länsimaille. Yhdysvaltojen YK:n suurlähettiläs puhui "enemmistön tyranniasta".63 UKTJ:n toimintasuunnitelmassa esitettiin lista konkreettisista toimenpiteistä kansainvälisen kaupan, reaalivoimavarojen siirron, tieteen ja teknologian, teollistamisen ja elintarvikkeiden ja maatalouden aloilla. Kehitysmaiden vientituotteille tuli taata vakaat ja oikeudenmukaiset hinnat, oli edistettävä raaka-aineiden jalostusta kehitysmaissa ja madallettava tai poistettava kokonaan kehitysmaiden vientituotteisiin kohdistettuja tullimaksuja. Länsimaita vaadittiin nostamaan kehitysapunsa 0,7 prosentin tasolle bruttokansantuotteesta viimeistään vuoteen 1980 mennessä.64 Vuosi peruskirjan hyväksymisen jälkeen YK:n erityisistunto kokoontui jälleen pohtimaan UKTJ:n edistämistä ja kansainvälisen asiantuntijaryhmän mukaan ilmapiiri oli entistä ymmärtäväisempi ja rakentavampi. Enemmistön tyranniasta aiemmin puhunut Yhdysvaltojen YK:n suurlähettiläs kertoi nyt lukemassaan puheessa Henry Kissingerin terveiset Kolmannelle maailmalle: "Olemme kuulleet puheenne. Hyväksymme toiveenne. Liitymme ponnistuksiinne."65 Suomi liittyi YK:iin vuonna Ennen 1960-lukua Suomi esiintyi YK:ssa kuitenkin passiivisesti, etenkin itä-länsi-akselilla liikkuneissa kysymyksissä. Kehityskysymysten noustua voimakkaasti YK:n agendalle 1960-luvulla Suomenkin rooli aktivoitui. Suomi aloitti tuolloin kehitysyhteistyönsä, jota silloin kutsuttiin kehitysavuksi. Suomi pyrki profiloitumaan kehitysmaakysymyksissä muiden Pohjoismaiden tavoin kehitysmaiden ystävänä, kyse oli siis pitkälle imagokysymyksestä. Suomessa ei haluttu jäädä ulkopuolelle kansainvälisellä areenalla yhä keskeisemmäksi käyvästä 59 Mts. 8, Behrman 1978, Tässä noudatetaan analyysin selkeyttämiseksi yhteiskuntatieteissä perinteisesti käytettyä politiikka/talous -dikotomiaa, jonka kritiikistä kts. Teivainen 2000, Tämä ei tarkoita sitä, että mielestäni taloutta voidaan sinänsä pitää epäpoliittisena. 61 Sauvant 1981, 7. Tästä kehitysmaiden pyrkimyksestä erottua kahdesta kilpailevasta leiristä juontaa juurensa termi "kolmas maailma". Kehitysmaat eivät olleet osa länsimaita, ensimmäistä maailmaa, eivätkä osa sosialistista leiriä, toista maailmaa. 62 Tinbergen 1978, Jankowitsch & Sauvant 1981, Tinbergen 1978, Mts. 58.

18 toiminnasta.66 Kun julistus Uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä oli hyväksytty YK:n täysistunnossa, useat maat esittivät varaumia asiakirjan eri kohdista. Suomi profiloitui UKTJ-asiassa kehitysmaiden ystävänä tukemalla julistusta.67 UKTJ ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Yhtä selitystä lienee mahdotonta löytää, mutta osaltaan asiaan vaikutti varmasti eri instituutioiden kuin YK:n vallan kasvu (esimerkiksi GATT) ja pyrkimykset kansainvälisen kaupan vapauttamiseen. Taustalla vaikutti ns. uusliberalistisen ajattelun nousu Yhdysvalloissa (Reagan) ja Iso-Britanniassa (Thatcher), UKTJ:han oli ollut monessa mielessä suunnitelmatalousajattelun lapsi. Herman Wan Der Wee on korostanut UKTJ:n kaatumisessa sitä, että itse asiassa koko ajan konservatiiviset ajattelijat sekä lännessä että kolmannessa maailmassa olivat olleet uskollisia vapaiden markkinoiden doktriineille. Saman suuntaisia ajatuksia oli esitetty OECD:n ja Maailmanpankin piirissä.68 UKTJ:n kariuduttua muun muassa Pohjoismaiden keskuudessa oli alettu kypsytellä ajatusta mini-uktj:stä, joka voitaisiin laittaa käytäntöön eteläisen Afrikan ns. SADCC-maiden69 (Southern African Development Coordination Conference, eteläisen Afrikan alueellinen yhteistyöelin) ja UKTJ:n ajatusta kannattavien länsimaiden välillä. Eteläisen Afrikan maat perustivat SADCC:n parantamaan maiden keskinäistä yhteistyötä ja edistämään taloudellista kanssakäymistä sekä torjumaan apartheid-politiikkaa harjoittavan naapurinsa Etelä-Afrikan vaikutusta. Suomi teki vuonna 1985 aloitteen muille Pohjoismaille "reilumpien ja tasavertaisempien kauppasuhteiden kehittämisestä" SADCC-maiden ja Pohjoismaiden välille. Aloitteesta lähteneiden neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuoden 1986 alkupuolella ns. Hararen julistus, jossa Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska ja SADCC-maat sopivat "taloudellisen kanssakäymisen lisäämisestä ja syventämisestä alueiden välillä".70 Suomen poliittinen johto oli hankkeen tukena ja pääministeri Sorsa ajoi sitä erityisen innokkaasti. Monet ovat kuitenkin todenneet, että Suomen kehitysmaaystävällisyys kauppapoliittisissa asioissa jäi usein sanojen tasolle ja 1970-lukujen radikalismi ja uudet yhteiskunnalliset liikkeet Yhteiskunnallinen radikalismi lähti 1960-luvulla liikkeelle Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeestä ja laajeni sekä temaattisesti että maantieteellisesti Yhdysvalloista Länsi-Eurooppaan pääasiassa opiskelijaliikkeenä. Radikalismi suuntautui sodanjälkeistä yhteiskuntaa vastaan: haluttiin murtaa yhtenäiskulttuurin tabuja ja puolustaa tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia, vastustettiin Vietnamin sotaa ja kehitysmaiden riistoa, kritisoitiin länsimaista kulutusorientoitunutta elämäntapaa ja tuotiin esiin uhkaavia ympäristöongelmia Mäki 1998, 30, Pietilä 1979, Wee 1986, SADCC-maita olivat Angola, Botswana, Lesotho, Malawi, Sambia, Swazimaa, Tansania ja Zimbabwe. 70 Afrikan Tähti -hanke, Kujala, Konttinen 1998, 187.

19 1960-luvun liikehdintää on kuvattu monin eri termein. On puhuttu muun muassa nuorisoradikalismista, sukupolvikapinasta, vasemmistoradikalismista ja uusvasemmistolaisuudesta. Tapani Suomisen mukaan useissa aikalaisteksteissä uusvasemmistolaisuus määritellään hyvinkin laajasti. Herbert Marcuse sisällyttää uusvasemmistoon intellektuellit, kansalaisoikeusliikkeen ja hipit.72 Maurice Cranston, jonka tekstiä vuodelta 1971 voi pitää kriittisenä aikalaisanalyysinä, puolestaan tekee eron uusvasemmistolaisten ja hippien välille. Cranstonin mukaan hipit olivat pasifisteja ja halusivat vetäytyä kokonaan eroon yhteiskunnasta, kun taas uusvasemmistolaiset uskoivat yhteiskunnan muutokseen ja oikeutettuun väkivaltaan, josta viimeksi mainitusta esikuvana pidettiin muun muassa sissitaistelija Ernesto Che Guevaraa. Yhteistä näille ryhmille oli kuitenkin vastenmielisyys porvarillista elämää kohtaan. Molempia yhdisti myös mielikuva ihmisen viattomuudesta ja vallanpitäjien pahuudesta.73 Maolaisuutta Suomessa tutkinut Pirkko-Liisa Kastari toteaa uusvasemmistolaisuuden saaneen eri maissa erilaisia piirteitä. Yhteistä kaikille uusvasemmistolaisille oli kuitenkin kolmannen tien etsiminen sosialidemokratian ja kommunismin välissä ja aatteellisten vaikutteiden etsiminen ns. kolmannesta maailmasta. Kastari puhuu tässä yhteydessä myös kolmasmaailmalaisuuden käsitteestä, mutta korostaa sitä, että tämä käsite syntyi vasta jälkikäteen.74 Cranston korostaa hieman Kastarin tapaan, että uusvasemmistolaisuus lähti pettymyksestä länsimaisen työväestön vallankumouksellisuuteen. Uusvasemmistolle länsimaiden työläiset olivat "porvareita". Cranston siteeraa Marcusea, jonka mukaan länsimaiden työläiset olivat "yhtä lailla turmeltuneen materialismin lumoissa kuin kaikki muutkin."75 Myös Suomisen mukaan liikehdinnän taustalla oli pettymys ristiriitaan tasa-arvon aatteiden ja todellisuuden, "kehitysmaiden riiston" välillä. Työväenliike nähtiin vain omien ryhmäetujensa ajajana, jonka solidaarisuus ei ulottunut edes oman maan köyhiin saati sitten maan rajojen ulkopuolelle.76 George Katsiaficasin mukaan uusvasemmiston tuntomerkkejä olivat muun muassa "patriarkaalisen" vallan, "kulttuuri-imperialismin" ja "kulutuskulttuurin" ja hierarkisuuden vastustaminen, vastakulttuurien luominen ja suoran toiminnan painottaminen.77 Carl Boggsin mukaan uusvasemmistolaista ajattelua luonnehti anarkistisuus, vaihtoehtoisten elintapojen etsintä ja hyökkäys elitismiä ja henkilökultteja vastaan.78 Ralph Turner taas lukee uusvasemmiston tunnusmerkeiksi suurten yksiköiden, teknologian ja talouskasvun vastaisuuden.79 Suomessa uusvasemmistolaista ajattelua edustivat Kastarin mukaan erityisesti puolueista irrallaan toiminut sosialistinen opiskelijayhdistys (SOY) ja pienempi Faros-seura, jota Kastari nimittää vaikutukseltaan "ompeluseuraksi". Kastari viittaa kuitenkin myös suomalaisen uusvasemmistolaisuuden laajempaan tulkintaan siteeratessaan Goerge Katsiaficasia, jonka mukaan 72 Suominen 1997, Cranston 1971, 9, Kastari 2001, Cranston 1971, 8, Suominen 1997, Katsiaficas 1987, Boggs 1995, Turner 1994,

20 "kulttuuriradikalismi" oli yksi Itä-Euroopan uusvasemmiston tunnusmerkki.80 Vaikeuksista määritellä uusvasemmistolaisuus Suomessa kertoo sekin, että kolmasmaailmalaisuutta pro gradu -työssään tutkinut Mari-Anne Mäki lukee uusvasemmiston ensimmäisiksi kodeiksi sosialidemokraattiset opiskelijajärjestöt.81 Kuitenkin keskeinen uusvasemmistolaisuuden piirre oli vanhan vasemmiston haastaminen. Perinteisen tulkinnan mukaan (uusvasemmistolainen) radikalismi Suomessa, tai millä nimellä radikaalia liikehdintää halutaankaan kutsua, oli lyhytkestoista ja jähmettyi 1970-luvulle tultaessa dogmaattiseksi neuvostomyönteiseksi taistolaisuudeksi. Tämä "täysi pysähdys" tai "liikkeestä jäykistymiseen" -teesi oikoo Tapani Suomisen mukaan liikaa mutkia ja perustuu suorastaan näköharhoille. Suominen korostaa, että vaikka jotkut "elämäntaparadikaalit" kääntyivät marxismi-leninismiin, pääasiassa taistolaiset rekrytoituivat muista porukoista kuin niistä, jotka olivat mukana "radikalismin ensimmäisessä aallossa".82 Sama teesi, jota Carl Boggs kutsuu "total break" -tulkinnaksi, on esitetty myös radikalismista ja sen "jähmettymisestä" kansainvälisesti. Boggsin mukaan tämä tulkinta ei pidä paikkaansa, vaan uusvasemmiston ideat jatkoivat elämäänsä ns. uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Andrew Jamison argumentoi samoilla linjoilla, että uudet yhteiskunnalliset liikkeet yhdistivät Marcusen poliittisen kritiikin ekologiseen kritiikkiinsä luvulla alkunsa saaneita liikkeitä on sosiologian ja politiikan tutkimuksen piirissä tavattu kutsua juuri uusiksi yhteiskunnallisiksi liikkeiksi tai vaihtoehtoliikkeiksi.84 Molemmat käsitteet ovat jonkin verran ongelmallisia. Jussi Kotkavirta on pohtinut uusien yhteiskunnallisten liikkeiden käsitettä ja argumentoinut, että vaihtoehtoliikkeen käsite viittaisi liikkeen sisäiseen yhtenäiseen näkemykseen vaihtoehdosta, mikä ei hajanaisen liikkeen kohdalla pidä paikkaansa.85 Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden käsite on myös saanut osakseen kritiikkiä. Käsitteen avulla haluttiin erottaa ja 1970-luvun liikkeet "vanhoista" yhteiskunnallisista liikkeistä, lähinnä työväenliikkeestä. Monet, pääasiassa sosiologit, ovat kuitenkin esittäneet, että uusissa liikkeissä ei ole ollut riittävästi uutta, jotta niitä voitaisiin kutsua sillä nimellä. Kaj Ilmonen mukaan harha perustavanlaatuisesti erilaisista liikkeistä on syntynyt siitä, että on tarkasteltu vanhaa liikettä taantumavaiheessaan ja uusia liikkeitä nousuvaiheessa. Hän korostaa sitä, että sekä uudet liikkeet 1970-luvulla että vanha työväenliike toimivat samoin: politisoivat uusia asioita, joita ei aiemmin pidetty poliittisina.86 Vaikka sekä vaihtoehtoliikkeen että uusien yhteiskunnallisten liikkeiden käsitteissä on molemmissa omat ongelmansa, ne ovat vakiintuneet liiketutkimuksen sanastoon. Vaihtoehtoliikkeen käsitteen käyttökelpoisuus on siinä, että se on sekä aktivistien että tutkijoiden yhteisesti soveltama että se antaa selkeän kuvan siitä, mistä liikkeissä oli kysymys: vaihtoehdon luomisesta vallitsevan "systeemin" tilalle. Toisin kuin Kotkavirta väittää, vaihtoehtoliikkeen käsitteen ei tarvitse viitata 80 Kastari 2001, Mäki 1998, Suominen 1997, 17, Jamison 2001,68, Kts. esim. Ilmonen ja Siisiäinen (toim.) Kotkavirta 1982, 1 86 Ilmonen ja Siisiäinen 1998, s. 12.