Tuore äiti kelaa - eli äiti-paran muistelmat. V: Syyskuun alussa ekan kerran vauvan kanssa ulkoilemassa O: Puolitoista viikkoa ennen synnytystä

Transkriptio

1 Tuore äiti kelaa - eli äiti-paran muistelmat Teksti: Eeva Simons Kuvat: Patrik Simons V: Syyskuun alussa ekan kerran vauvan kanssa ulkoilemassa O: Puolitoista viikkoa ennen synnytystä V: Eeva, Erik ja imetystyyny O: Hoitopöytä tehtiin mahdollisimman matalaksi, jotta katsekontakti onnistuu

2 V: Erik on jo liian iso liikuteltavaan pikkusänkyyn nukkumaan - mutta herkuttelu siinä vielä onnistuu O: Patrik ja Erik (4. kk) jouluna 2002 Helteisenä elokuun aamuna makaan Vaasan keskussairaalan heräämössä. Kainalooni on tuotu pieni nyytti, joka katsoo vastasyntyneen kaikkitietävällä katseella suoraan sydämeeni. Uikuttaa pienen pienellä äänellä, kuitenkin tyytyväisen oloisena kuin tuntisi minut. Minun poikani. Minä äiti. Toteutunut unelma sittenkin! Kahdeksan vuotta aikaisemmin myös elokuun lopulla 1994 makasin Töölön sairaalan teholla. Kylkikaarista alaspäin halvaantuneena, melkein kuolleena, mutta elossa. Vasta lokakuun lopussa lähtiessäni Käpylään kuntoutukseen uskalsin kysyä viikkoja mieltäni askarruttaneen asian osastonhoitaja-päiviltä: Voinko vielä saada lapsia? Suureksi ilokseni sain vastauksen, ettei vammautumiseni pitäisi vaikuttaa lasten saantiin. Huokasin niin, mutta tuskin kukaan koskaan haluaa kanssani lapsia Ihmeellinen alkuraskaus Erik Suuri ilmoitti tulostaan viime vuoden tammikuussa: pahoinvointia, väsymystä, rintojen arkuutta. Oli käynyt klassisesti: kun päätin olla stressaamatta raskaaksi tulemisesta ja keskittyä mieheeni, opintoihin ja harrastuksiin, lapsi saikin alkunsa reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Vaikka vauva oli hartaasti toivottu, raskauden alun tuntemukset olivat ristiriitaisia. Vieras olento oli valloittanut ruumiini, jonka olin vammautumisen jälkeen vuosien mittaan oppinut uudestaan tuntemaan ja jotenkin hallitsemaan. Raskauden viime kuukausiin saakka odotuksen onnea varjosti jännitys siitä, miten kaikki sujuu. Kävin heti yksityisellä gynekologilla, joka oli myös synnytysosaston ylilääkäri. Hän katsoi minua tuimasti ja sanoi, ettei vamma vaikuta mitenkään raskauteeni ja voin vallan hyvin käydä tavallisessa neuvolassa ja luottaa neuvolalääkäriin. Tunsin itseni hölmöksi ja epävarmaksi. Vauvan liikkeet aloin tuntea raskauden puolivälissä, mutta vain ulkopuolelta käsin tunnustelemalla. Ihan lopussa saatoin hätkähtää, kun vauva potkaisi tai huitaisi nyrkillä mojovasti tuntorajassa. Ei erityiskohtelua Omaan neuvolaani veivät portaat, mutta sain käydä toisessa täysin esteettömässä. Terveydenhoitajalleni Annalle olin ensimmäinen selkäydinvammainen äiti, MS-äitejä hänellä oli ollut. Anna suhtautui minuun ja raskauteeni luontevasti ja rohkaisevasti. Kävin neuvolassa aivan muiden äitien tapaan. Neuvolan yhteydessä olevasta terveyskeskuksesta löytyi matala tutkimuspöytä. Punnitus oli pulmallinen, neuvolassa ei ollut sopivaa vaakaa. Ensimmäisinä kuukausina mieheni Patrik punnitsi minut kotona sylissään, ja erotus hänen painostaan oli oma painoni. Painoni kasvaessa mietin, pitääkö minun vatsoineni tuoleineni mennä rautatieaseman tavaravaakaan, mutta neuvolaan saatiin sairaalan käytöstä poistettu istumavaaka.

3 Raskauden puolivälissä sain lähetteen äitiyspolille, jossa minua jälleen katsottiin tuimasti ja kysyttiin, mitä minä siellä teen. Luulimme neuvolalääkärin ja Annan kanssa joutuvani erityistarkkailuun raskauden loppuajaksi, mutta hämmästykseksemme sain seuraavan ajan vasta kuukautta ennen laskettua aikaa synnytystavan ja -ajan arviointia varten. Olimme tosin polin lääkärin kanssa jo yhtä mieltä siitä, että keisarileikkaus lienee tapauksessani turvallisin vaihtoehto, koska onnettomuudessa lantioni oli murtunut pahasti. Pelkän selkäydinvamman takia ei tarvita keisarileikkausta, vaan normaali synnytys on mahdollinen. Raskauteni sujui todella hyvin. Olin pirteä ja liikuin entiseen tapaan: kävin tuoliaerobicissa, heinäkuuhun asti uimassa kerran viikossa, kelailin ulkona ja nostin pyörätuolini autoon (paitsi viimeisenä kuukautena). Tarkalla ruokavaliolla ja runsaalla vedenjuonnilla vatsa toimi hyvin ja tukisukilla estettiin turvotukset. Kesäkuun alussa olin pari viikkoa kuntoutuksessa Peurungassa ja nautin täysin (pullistuvin) rinnoin hyvästä seurasta ja täysihoidosta. Oikeastaan vasta siellä uskalsin alkaa nauttia kasvavasta vatsastani ja erikoisesta tilastani. Kuntoutuksessa oli myös toinen raskaana oleva para, Jutta, joten juteltavaa riitti! Virtsatietulehdus vaarallinen, estolääkitys vaaraton Päänvaivaa aiheuttava asia oli tuttu virtsatietulehdus. Kolmannen raskauskuukauden jälkeen neuvolalääkäri määräsi Nitrofuria virtsatietulehduksen estolääkkeeksi E-coli -bakteerin takia. En olisi halunnut syödä mitään lääkkeitä, mutta lääkärit suosittelivat koko raskauden ajaksi Nitrofuria: hoitamaton virtsatietulehdus voi aiheuttaa keskenmenon ja olla vaaraksi sikiölle. Nitrofuria pidetään turvallisena, ja se on ollut pitkään käytössä tavallisillakin äideillä. Useiden soittojen (mm. Käpylään, tutulle kätilölle) ja nettisurffailujen jälkeen antauduin Nitrofurin edessä, vaikka vähän pelkäsin, että lapsestani tulee keltainen Päättäväisesti avunpyyntöön Raskauden edetessä mieltä askarrutti, miten pärjään vauvan kanssa. Tasapainoni on aika huono, ja epäilin, etten pysty kovin hyvin nostelemaan vauvaani. Olimme saaneet Vaasan kaupungilta upouuden ison asunnon, mutta autopaikka oli kaukana, piha hirvittävää soraa, jota ei suostuttu päällystämään, ja ulko-ovella suhteellisen jyrkkä luiska. Päätin hakea ja saada henkilökohtaisen avustajan (n. 20 tuntia viikko). Vammaispalvelussa yritettiin heti lannistaa ja työntää meidät kotipalvelun piiriin. En hyväksynyt sitä. Minä ja ennen kaikkea mieheni joutuisimme maksamaan vammastani, koska juuri vamman takia tarvitsisin apua ja kotipalvelumaksussa otettaisiin huomioon molempien tulot. En myöskään itse saisi vaikuttaa, kuka auttaa lapseni hoidossa ja missä. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen vammaispalvelu kuitenkin myönsi kolmeksi ensimmäiseksi kuukaudeksi henkilökohtaisen avustajan, koska lapselle on varmasti parasta, että apuna on yksi ja sama ihminen. Saisin myös tarvittaessa lisää tunteja. Tästä ennakkotapauksesta olen Vaasan kaupungille erittäin kiitollinen! Laitoin ilmoituksen työvoimatoimiston nettisivuille ja parin viikon ajan olin kuin ammattimainen rekrytoija. Hyvä, ettemme asu ruuhka-suomessa töistä on täällä pulaa, ja toisin kuin pääkaupunkiseudulla, avustajaehdokkaita tuli rutkasti. Kolmekymmentä soittajaa, kymmenen tapaamista. Valitsin Johannan, joka oli itseäni kuusi vuotta nuorempi. Johannan seurassa oli rento olo, ja kaikki tuntui järjestyvän helposti. Ajattelin, ettei hän omisi lastani, kun hänellä on oma parivuotias lapsi. Hän aloittaisi työt, kun Patrik palaisi töihin isyyslomalta. Kohti H-hetkeä Elokuun lopussa vatsa oli kasvanut muhkeaksi, vauvanhoitohuone ja muutenkin kaikki valmiina suurta hetkeä varten. Äitiyspolilla leikkauspäiväksi määrättiin Oli hyvä, että päivämäärä tiedettiin, jotta meille voitiin varata sopiva huone: niitä oli synnytysosastolla tasan kaksi (eivätkä nekään olleet täysin esteettömiä). Me saimme perhehuoneen, joka oli kuin hotellihuone: rimpsuverhot, tunnelmavalot, nojatuoli, telkkari, oma kylpyhuone ja parisänky! Etukäteen olin käynyt osastolla tutustumassa ja valmentamassa henkilökuntaa, samoin myös käynyt varaamassa sairaalan apuvälinelainaamosta wc:n tukikaiteet ja suihkutuolin, jotka tuotiin huoneeseemme. Osastolle menimme päivää ennen leikkausta. Leikkaus onnistui hyvin, mutten voi kutsua sitä kovin miellyttäväksi kokemukseksi: leikkaussalissa oli hirveän kylmä, arpisesta selästäni ei tahtonut löytyä sopivaa puudutuskohtaa (ja melkein jo huusin: Narkoosi, antakaa minulle narkoosi, ei tätä kestä selvin päin! ), karmaisevia lotinoita ja lätinöitä kuului, kun lapsivesi imettiin. Mutta sitten kuului kimeä parkaisu ja huuto: Poika tuli ja sitten kaikki tuntuikin Niin Ihanalta! Terve poika syntyi, 3120 g ja 48 cm, enkä voi ymmärtää, miten hän oli mahtunut sisääni.

4 Erilainen äiti Vietimme koko perhe viikon osastolla. Oli hyvä, että Patrik oli mukana, koska olin itse ensimmäiset päivät toipilas ja tarvitsin paljon apua. Henkilökunta olisi auttanut enemmänkin, mutta oman rakkaan apu tuntui paremmalta. Tuntopuutoksen takia haavassa ei ollut kipua, mutta olin heikko ja avuton. Olin lähinnä imetyskone, ja Patrik opetteli kätilöiden opastuksella vauvanhoitoa. Leikkausta varten laitetun kestokatetrin annettiin olla kaksi päivää ja sen jälkeen aloin taas katetroida vessassa. Se olikin helppoa pienen mahan kanssa! Olin onnen huipulla, mutta välillä itsetuntoa vaivasi, kun tunsin itseni toisten äitien seurassa erilaiseksi en pystynyt sairaalaolosuhteissa hoitamaan vauvaani, enkä leikkauksen jälkeen olisi saanutkaan. Sitten oivalsin, että minulla on aivan ihana mies ja minähän olen täällä ainoa nainen, jonka mies on mukana ympärivuorokautisesti sen jos minkä pitäisi nostaa naisellista itsetuntoa! Sitä paitsi vauva oli aivan hurmaava, nukkui ja söi hyvin ja paljon. Henkilökunta oli ystävällistä ja auttavaista, ja koko osastolla leijui vauvantuoksuinen vaaleansininen ja vaaleanpunainen tunnelma. Viikon kuluttua olimme valmiit kotiutumaan vauvan kanssa. Kotona Kotona kaikki alkoi sujua hyvin. Patrik oli pari viikkoa kotona, ja sitten Johanna tuli päivisin avukseni. Ensimmäisellä viikolla hän tuli kipeäksi ja olin vauvan kanssa kaksin. Huomasinkin pärjääväni vauvan kanssa kotona mainiosti. Itse suunniteltu hoitopöytä on sopivan matala. Pyllyn pesun vedellä hoitaa isä (tai Johanna), koska vessa on valitettavan kaukana ja hankala, äiti tyytyy käyttämään helppoja vauvapyyhkeitä. Vaavi Oy:ltä vuokratun vauvan ensisängyn (pyörät alla, pyörätuolilaisille oma matala versio!) avulla vauva on helppo ottaa mukaan sinne, missä itse on. Nyt kun Erik on kasvanut liian isoksi ensisänkyyn, asetan mössöruokien syöttämistä varten sänkyyn turvakaukalon se pysyy turvallisesti paikallaan ja vauva on helppo nostaa siihen. Pinnasänky on kiinni omassa sängyssämme sivuvaununa, eli sänkymme puolella ei ole laitaa. Imetystyyny on ollut iso apu. Aluksi imetin nojatuolissa, nykyään pyörätuolissa. Parveke on loisto juttu, vauvamme nukahtaa usein jo sisällä ulkovaatteet päälle saatuaan. Vauvanvaunumme on Emmaljungan kuomuratas, joka on juuri sopivan korkea ja jämäkkä. Siinä on työntöaisa, jonka korkeuden saa säädettyä lykkijän mukaan. Kantoliinasta on myös ollut apua vauvan kuljetuksessa. Avun tarve ja pärjääminen Aluksi avustajan läsnäolo oli kiusallista, vauva vain nukkui ja olisin halunnut olla rauhassa vauvan kanssa. Tuntui kurjalta, kun vieras ihminen oli lapseni lähellä ja teki kaikkea, mitä itse en voinut. Mutta siihen tottui nopeasti ja Johanna muuttui tutuksi. Aloin kokeilla, miten itse pystyisin mahdollisimman paljon hoitamaan lastani. Muutimme systeemiä niin, että olen pari päivää kahdestaan vauvan kanssa ja Johanna on parina päivänä yhteensä noin tuntia viikossa. Luultavasti pärjäisimme kokonaan ilman avustajaa, jos olisi pakko. En ole kuitenkaan sisäistänyt sissiajattelua, että kaikesta on selvittävä yksin hinnalla millä hyvänsä. Otan mielelläni apua vastaan sellaisissa asioissa, jotka joku kävelevä pystyy tekemään näppärämmin. Lapsen kanssa avustaja on ollut tärkeä apu: pääsen hoitamaan kuntoani, jotta jaksan hoitaa vauvaani, enkä tule mökkihöperöksi, kun pääsen vaivattomasti asioille, ostoksille, neuvolaan, ulkoilemaan. Menemme joko kaikki kolme tai Johanna on kotona vauvan kanssa. Avustajapäätöstä on jatkettu huhtikuun loppuun asti, jatkosta ei vielä ole tietoa. Tunnen olevani hyvä ja varma äiti, eikä äitiyttäni mitenkään vähennä se, etten itse pese lapseni jokaista kakkapyllyä. Tai se, että olen pari tuntia lapseni luota pois, kun hoidan itseäni. Tärkeintä on, että äiti ja lapsi voivat hyvin. Äitiyden onni Erik on alusta saakka ollut tyytyväinen ja jäntevä poika, jota ei haittaa välillä vähän ronskitkaan otteet. Puolivuotiaan Erikin kanssa olen uskaltautunut käymään yksin ostoskeskuksessa ja mammatapaamisissa. Invataksin kuljettaja hakee sisältä, vaunut ja minä matkaamme turvavöihin kiinnitettyinä määränpäähän. Kesällä toivottavasti pääsen enemmän vauvan kanssa kahdestaan liikkeelle, kun kelit ja säät ovat suotuisammat. Lapsen luottamus äitiinsä on suuri: kun kokeilemme jotain uutta juttua (esim. kun ensimmäisen kerran nostin hänet lavuaariin pyllynpesulle), Erik näyttää aluksi vähän säikähtäneeltä muttei itke, sitten helpottuneelta: Kyllähän se äiti tästä selviää tai me siis yhdessä! Raskaus, synnytys ja vauva-aika ovat olleet helppoja ja mukavia. En ole kokenut kielteistä suhtautumista ympäristön taholta tai kielteiset kommentit eivät ole kantautuneet korviini. Ystävät, sukulaiset ja naapurit ovat myös tarjonneet

5 apuaan. Ympärillämme on turvaverkko, joka ei jätä yksin, mutta antaa tarvittavan oman rauhan. Tilanne olisi toki ollut toinen, jos joitain suuria ongelmia olisi ilmaantunut, kuten meitä vaanivat painehaavat, pahat kivut tai tulehdukset. Siksi on tärkeää, että varajärjestelmä on valmiina: tietää, mistä ja miten saa lisää apua, ettei joudu pulaan. Erik ei ole vielä vuottakaan, joten äitiyden ja vanhemmuuden koko kirjo on vasta aluillaan. Vanhemmuus on suuri seikkailu, ja vammaisuus tuo siihen omat lisävivahteensa. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokainen äiti on äiti omalla tavallaan.