Muurinmurtajat Koulutusten materiaalipaketti Sisällysluettelo

Transkriptio

1 Muurinmurtajat Koulutusten materiaalipaketti Sisällysluettelo 1. Tervetuloa Muurinmurtajiin! Konfliktin historia Usein kysytyt kysymykset Siirtokunnat ja miehityspolitiikka Suomi ja Palestiina Toimintaideat Boikotointi, divestointi, sanktiot eli BDS -kampanja Miten järjestää tapahtuma? Lisää luettavaa Palestiinan konfliktin historia aikajana Palestiinan muurin ihmisoikeusrikkomukset...22

2 1. Tervetuloa Muurinmurtajiin! Käsissäsi on Muurinmurtajat-koulutuksen materiaalipaketti. Toivottavasti löydät paketista uutta ja kiinnostavaa tietoa koulutuksen ja toimintasi tueksi. Materiaalipaketti on osa Muurinmurtajat-kampanjaa, jota toteuttaa Vasemmistonuoret yhdessä viiden muun poliittisen nuoriso- ja opiskelijajärjestön kanssa. Kampanjassa käsitellään Israel/Palestiina-konfliktia, ja kannustetaan tavallisia suomalaisia osallistumaan rauhantyöhön konfliktin lopettamiseksi. Yhteistyössä ovat mukana Demarinuoret, RKP-nuoret, Sosialidemokraattiset opiskelijat (SONK), Vasemmisto-opiskelijat (Vasop) sekä Vihreät nuoret ja opiskelijat (ViNO). Mukana yhteistyössä on myös Icahd Finland. Lokakuussa 2015 avatussa Muurinmurtajat-kampanjassa lisätään tietoisuutta Israel/Palestiinakonfliktista ja alueen ihmisoikeustilanteesta. Kampanjassa suomalaisia kannustetaan liittymään toimintaan konfliktin lopettamiseksi. Nimi Muurinmurtajat viittaa symbolisesti Israelin rakentamaan kansainvälisen oikeuden vastaiseen muuriin ja tarpeeseen purkaa muuri rauhan tieltä. Muurinmurtajien joukkoon halutaan mukaan tavallisia suomalaisia, jotka tekevät rauhantyötä Palestiinan miehitystä ja Israelin harjoittamaa apartheid-politiikkaa vastaan jokaiselle sopivilla keinoilla. Kampanjassa järjestetiin koulutuksia Turussa, Tampereella, Helsingissä, Oulussa ja Joensuussa ja osassa kaupunkeja syntyi koulutusten jälkeen toimintaa, johon voi ottaa osaa. Hanke on saanut ulkoasiainministeriön viestintä- ja globaalikasvatustukea, ja se kesti virallisesti vuoden 2016 helmikuun loppuun. Toiminta kuitenkin jatkuu myös tämän jälkeen: ota siis muurinmurtajat.fi-sivuilta ideoita toimintaan ja liity mukaan muurinmurtajien joukkoon! Innokkain toimintaterveisin, Laura Kumpuniemi Hankekoordinaattori Vasemmistonuoret Päivitetyt yhteystiedot ja kontaktihenkilö löytyy muurinmurtajat.fi-sivustolta! 2

3 2. Konfliktin historia Antisemitismi Euroopassa johti sionismin syntyyn Historiallinen Palestiina kuului vuosisatojen ajan turkkilaiseen Osmani-valtakuntaan, aina 1900luvun alkuun saakka. Tämä maailmankolkka oli pitkään varsin rauhallinen paikka, ja väite, että Pyhällä maalla olisi aina sodittu, ei pidä paikkaansa. Eri uskontoihin kuuluvat asukkaat elivät suvaiten toisiaan, ja esimerkiksi vuonna 1878 Palestiinan noin asukkaasta juutalaisia oli 5% ja kristittyjä 9%. Se oli melko kehittymätön ja syrjäinen alue, joka kiinnosti lähinnä pyhiinvaeltajia ja syvästi uskonnollisia ihmisiä. Juutalaisia syrjittiin ja vainottiin Euroopassa vuosisatojen ajan ja 1800-luvulla antisemitismi, ja yleinen rasismi rehotti valtoimenaan huipentuen Venäjällä toteutettuihin pogromeihin, juutalaisten joukkomurhiin. Poliittisen sionismin isänä pidetty itävalta-unkarilainen lehtimies Theodor Herzl oli menettänyt uskonsa juutalaisten mahdollisuuksiin assimiloitua ympäröivään yhteiskuntaan ja ehdotti vuonna 1896 ilmestyneessä sionistisen liikkeen manifestissaan ratkaisuksi juutalaisvaltion perustamista. Sveitsin Baselissa pidettiin vuonna 1897 ensimmäinen sionistikongressi ja, ajan eurooppalaisen hengen, nationalismin, mukaisesti tavoitteeksi asetettiin julkisesti ja laillisesti turvatun valtion luominen kaikille maailman juutalaisille Palestiinaan. Muuttoliike vahvistuu Ensimmäinen juutalaisten muuttoaalto, aliya, tapahtui jo 1880-luvulla ja vuosina sitä seurasi toinen. Vuonna 1914 Palestiinan väestöstä juutalaisia oli alle 10 prosenttia ja palestiinalaisia yli 90 prosenttia, mutta antisemitismin voimistuessa Euroopassa ja sionistisen liikkeen saadessa enemmän jalansijaa myös maahanmuutto kasvoi. Britit valloittivat Palestiinan osmaneilta vuonna 1917, ja se siirtyi heidän hallintaansa mandaattialueeksi Samana vuonna kirjoitettiin Balfourin julistukseksi kutsuttu kirje, jossa Iso-Britannian ulkoministeri lupasi turvata juutalaisten pyrkimykset kansallisvaltion perustamiseksi Palestiinaan. Myöhemmin ja 1930-luvuilla Palestiinaan muutti paljon Puolan juutalaisia ja natsien vainoja paenneita Saksan juutalaisia. Perustaakseen siirtokuntia sionistit hankkivat maata joko ostamalla sitä maanomistajilta tai väkivalloin. Maata viljelleet 'arabitorpparit' häädettiin pois, ja usein he menettivät elinkeinonsa. Sionistien oli mahdollista toteuttaa kolonialistista ohjelmaansa vain vahvemman, ulkomaisen siirtomaavallan, eli Palestiinaa hallitsevan Britannian, suojeluksessa. Kasvava maahanmuutto ja sionistien pyrkimys rakentaa oma, paikallisesta väestöstä erillinen yhteiskunta ja syrjäyttää maan silloiset asukkaat johti vuoden 1936 arabikapinaan, jonka tavoitteena oli itsenäinen Palestiinan arabivaltio. Kapina kesti kolme vuotta ja kohdistui Iso-Britannian siirtomahallintoon, joka lopulta kukisti sen yhdessä sionistien puolisotilaallisten ryhmien kanssa. Israelin valtion perustaminen ja etniset puhdistukset Toinen maailmansota vaikutti merkittävästi Palestiinan alueen kehitykseen. Kuuden miljoonan juutalaisen teollinen joukkomurha natsien toimesta sai yleisen mielipiteen Euroopassa ja Yhdysvalloissa vakuuttumaan juutalaisvaltion välttämättömyydestä. Iso-Britannia oli heikentynyt 3

4 sodan jälkeen ja arabit kuluttaneet voimansa 1930-luvun kansannousussaan. Sionistiset taistelujärjestöt aloittivat aseellisen kapinan Iso-Britannian siirtomaavaltaa vastaan tavoitteenaan saada britit päästämään enemmän siirtolaisia maahan. Arabimaissa taas vaadittiin siirtolaisuuden estämistä. Iso-Britannia oli joutunut vaikeaan poliittiseen tilanteeseen ja pyrkien vielä osapuolten väliseen kompromissiin yritti pitää kiinni Palestiinan alueesta. Sotiin väsyneet britit kuitenkin myönsivät lopulta tappionsa ja luovuttivat ongelman helmikuussa 1947 Yhdistyneille kansakunnille. YK:n yleiskokous äänesti saman vuoden marraskuussa Palestiinan jakamisesta juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Jakosuunnitelman mukaan juutalaisvaltio saisi 56 prosenttia alueesta, vaikka juutalaiset omistivat tuolloin vain noin 6 prosenttia maasta ja heitä oli väestöstä 30 prosenttia. Palestiinalaiset eivät hyväksyneet päätöstä kokien, että YK:lla ei ollut oikeutta antaa suurinta osaa heidän kotimaastaan juutalaissiirtolaisille. Myös Arabiliitto torjui ehdotuksen ja ilmoitti, että jakoehdotuksen toimeenpano johtaisi sotaan. Melkein välittömästi YK:n jakoehdotuksen jälkeen alkoi Palestiinan arabien ja juutalaisten välinen sisällissota. Vaikka arabeja oli määrällisesti huomattavasti enemmän, sionisteilla oli enemmän taistelujoukkoja, jotka olivat lisäksi paremmin koulutettuja, aseistettuja ja organisoituja, ja he pääsivätkin nopeasti niskan päälle. Sionistisen ideologian ongelmana oli ollut alusta saakka se, että Palestiina oli asutettu, ei ainoastaan läjä pyhiä kiviä. Näin ollen puhtaan juutalaisvaltion luomiseksi laajat väestönsiirrot olisivat ennemmin tai myöhemmin väistämättömiä. Sionistien joukot suorittivat vuoden 1948 aikana etnisen puhdistuksen tuhoten järjestelmällisesti satoja palestiinalaiskyliä ja ajaen palestiinalaisia väkivalloin pois kodeistaan. Iso-Britannian mandaatti alueella päättyi 14. toukokuuta 1948, ja samana päivänä Israel julistautui itsenäiseksi ja ympäröivät arabivaltiot liittyivät mukaan sotaan. Israelin itsenäisyyssota päättyi Israelin voittoon ja arabimaiden karvaaseen häviöön. Israelin onnistui sodan aikana valloittaa paljon laajempi alue, kuin mitä sille oli YK:n jakosuunnitelmassa osoitettu, saaden haltuunsa 78 prosenttia Palestiinasta. Samanaikaisesti ainakin palestiinalaista oli paennut tai karkotettu kodeistaan ja vielä edelleenkään ratkaisematon pakolaisongelma oli saanut alkuna. Palestiinalaiset kutsuvat vuoden 1948 tapahtumia sanalla alnakba, katastrofi. Kuuden päivän sota Gazan kaistale Egyptin rajalla sekä Jordan-joen länsiranta Itä-Jerusalem mukaan lukien jäivät Israelilta valloittamatta. Jordania liitti Länsirannan itseensä ja Egypti miehitti Gazan. Palestiinalaisten ahdinko unohdettiin vuosikymmeniksi. Vasta 1960-luvulla palestiinalaiset aktivoituivat kollektiivisesti perustaen Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n (Palestine Liberation Organization) kattojärjestöksi poliittisille puolueille. Näistä merkittävimpiä olivat Fatah, PFLP (Popular Front for the Liberation of Palestine) sekä DFPL (Democratic Front for the Liberation of Palestine). Ympäröivien arabivaltioiden ja Israelin väliset jännitteet 1950-luvulta lähtien johtivat lopulta 5. kesäkuuta 1967 sotaan. Israel aloitti sodan hyökkäämällä Egyptin lentotukikohtiin ja seuraavien päivien aikana tuhosi niin Egyptin kuin myös Jordanian ja Syyrian armeijat lähestulkoon toimintakyvyttömiksi. Sota oli murskavoitto Israelille, joka valloitti Gazan kaistaleen ja Länsirannan (mukaan lukien Itä-Jerusalemin) sekä Siinain niemimaan Egyptiltä ja Golanin kukkulat Syyrialta. Israelin hallitsema alue yli kolminkertaistui, ja valloitusten seurauksena Länsirannan ja Gazan palestiinalaiset joutuivat sotilasmiehityksen alaisiksi. Palestiinalaisten elämää koskevia rajoituksia otettiin käyttöön asuinpaikan perusteella eli sen mukaan, oliko henkilö jäänyt Israelin rajojen sisälle vuoden 1948 jälkeen (oliko tämä Israelin kansalainen) vai asuiko hän miehitetyillä 4

5 alueilla tai Itä-Jerusalemissa. Sodan jälkeen Israel aloitti siirtokuntien rakentamisen valloitetuille alueille. Kansainvälisen lain vastaisesti alueelle alettiin asuttaa Israelin siviiliväestöä ja siirtokuntien tieltä tuhottiin paikallisväestön rakennuksia. Siirtokuntien rakentaminen jatkuu yhä tänäkin päivänä. Vuoden 1967 valloitusten jälkeen Israelin piti ratkaista sille ongelmallinen kysymys siitä, kuinka säilyttää valtion juutalainen luonne kuitenkin samalla halliten mahdollisimman suurta osaa Palestiinasta. Länsirannan palestiinalaisille ei haluttu myöntää kansalaisuutta, mutta toisaalta maasta ei haluttu luopua. Taustalla vaikutti ajatus Suur-Israelista, joka ulottuisi Jordan-joesta Välimereen. Käytännössä Israelin toimet ovat johtaneet Länsirannan fragmentoitumiseen ja palestiinalaisten asutusten keskittymisen yhä pienempiin saarekkeisiin, joita ympäröivät erottelumuuri, siirtokunnat ja tarkastuspisteet. Länsirannalla ja Gazan kaistaleella elää yhteensä noin 4 miljoonaa palestiinalaista ilman minkään maan kansalaisuutta. Ensimmäinen intifada ja Oslon rauhansopimus Vuoden 1987 loppupuolella miehitetyillä alueilla alkoi palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu, intifada. Sen puhkeamiseen oli lukuisia eri syitä, joista tärkein ja painavin oli Israelin miehitys. Lisäksi yleinen kurjuus, turhautuneisuus ja pettyminen arabivaltioiden ja palestiinalaisjohtajien (PLO) toimintaan vaikuttivat omalta osaltaan kapinan kehittymiseen. Intifada ilmeni mielenosoituksista, rauhanomaisena vastarintana, lakkoina ja kansalaistottelemattomuutena. Sen symboliksi nousi kiviä Israelin raskaasti aseistettuja joukkoja vastaan heittävä palestiinalaisnuori. Israel yritti tukahduttaa kansannousua väkivalloin, ja puolustusministeri Yitzhak Rabinin esityksestä palestiinalaisilta mielenosoittajilta käskettiin murtaa luita heidän pidättämisensä yhteydessä ja jopa sen jälkeen. Ihmisoikeusjärjestö B'Tselemin mukaan palestiinalaisia surmattiin kansannousun aikana noin tuhat ja israelinjuutalaisia noin sata ja 90-lukujen taitteessa Jasser Arafatin johtama PLO ja Israel aloittivat salaiset rauhanneuvottelut, joiden tuloksena osapuolet allekirjoittivat vuonna 1993 Oslon rauhansopimuksen. Sopimuksen seurauksena perustettiin Palestiinalaishallinto (PA, Palestinian Authority) ja Länsiranta sekä Gaza pilkottiin erilaisiin hallinnollisiin vyöhykkeisiin, joista osa jäi Israelin hallinnon alaiseksi. Palestiinalaishallinto ja Israel sopivat turvallisuusyhteistyöstä, mikä tarkoitti, että PA:n tehtäväksi tuli hallinnoida Israelin puolesta osaa miehitetyistä alueista. Monia keskeisiä kysymyksiä ei sopimuksessa ratkaistu, vaan niiden käsittelyä siirrettiin myöhemmäksi. Niihin kuuluivat palestiinalaispakolaisten paluuoikeus, juutalaisten siirtokuntien kohtalo, lopulliset rajat sekä Jerusalemin asema kahden valtion yhteisenä pääkaupunkina. Toisesta intifadasta nykypäivään Toinen palestiinalaisten kansannousu puhkesi hyvin samankaltaisista syistä kuin ensimmäinenkin. Israelin brutaali sotilasmiehitys, lisääntynyt siirtokuntien rakentaminen sekä rauhanprosessiin pettyminen johtivat intifadan alkamiseen vuoden 2000 loppupuolella. Toinen intifada oli huomattavasti ensimmäistä väkivaltaisempi ja kuolleiden palestiinalaisten ja israelilaisten lukumäärät alkoivat lähentyä toisiaan. Palestiinalaiset käyttivät itsemurhapommituksia ja aseellista vastarintaa muiden keinojen ohella, ja Israel vastasi yhtä väkivaltaisesti takaisin. Kuvaavaa on, että Israelin armeija ampui intifadan ensimmäisten päivien aikana yli miljoona luotia miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Toisen intifadan aikana vuonna 2002 Israel aloitti erottelumuurin rakentamisen Länsirannalle. Israelin mukaan muurin tehtävänä on turvata siviilejä terroriteoilta, 5

6 mutta muuri on todettu kansainvälisen oikeuden vastaiseksi, sillä se esimerkiksi liittää uusia alueita Israeliin. Muuri halkoo useita palestiinalaiskyliä ja viljelysmaita. Intifadan noin viiden vuoden aikana palestiinalaisia surmattiin noin 3000 ja israelilaisia noin Kansannousun katsotaan päättyneen 2005, kun tärkeäksi poliittiseksi toimijaksi noussut Hamas aloitti yksipuolisen tulitauon. Vuonna 2006 palestiinalaiset äänestivät vapaissa vaaleissa Hamasin itsehallintonsa suurimmaksi puolueeksi. Yhdysvaltojen ja EU:n mielestä palestiinalaiset olivat äänestäneet väärin ja näin ollen ne rankaisivat Gazan kaistaletta boikotilla ja talouspakotteilla sekä lopettivat palestiinalaishallinnon avustamisen. Seuraavana vuonna palestiinalaishallintoa ennen johtanut Fatah-puolue yritti aseellista vallankaappausta Gazassa Yhdysvaltojen tuella, mutta epäonnistui. Sen jälkeen palestiinalaisilla on ollut kaksi hallitusta, sillä Gaza jäi Hamasin ja Länsiranta Fatahin haltuun. Israel, Yhdysvallat, EU ja Egypti asettivat Gazan kuristavaan saartoon. Länsiranta on yhä tiukan miehityksen alaisena ja siirtokuntien rakentamisessa ei näy hidastumisen merkkejä. Lisäksi Israel on tehnyt kolme hyökkäystä saarrettuun Gazaan vuosina , 2012 sekä 2014 surmaten tuhansia palestiinalaisia. Lähteet: Hannu Juusola: Israelin historia The Veritas Handbook Canadians for Justice and Peace in the Middle East The Israeli Information Center for Human Rights in the Occupied Territories Icahd Finland Visualizing Palestine Haaretz-sanomalehti 6

7 3. Usein kysytyt kysymykset 1. Mistä konfliktissa on kyse? Konfliktin taustalla on sionistinen nationalismi ja Israelin valtion syntyyn ja nykyiseen politiikkaan liittyvä siirtokuntakolonialismi, johon kuuluu alueiden valtaaminen ja alkuperäisten asukkaiden poisajaminen. Kasvava määrä toimijoita puhuu Israelin toimista myös apartheidina, sillä maan harjoittama politiikka täyttää kansainvälisessä laissa määritellyt apartheidin tunnusmerkit. Siirtokuntakolonialismi ja apartheid määrittää konfliktia kokonaisuudessaan, eivätkä koske pelkästään vuonna 1967 alkanutta miehitystä. Miehitykseen itsessään liittyy erilaisia hallinnan tekniikoita, jotka ilmenevät eri tavoilla Länsirannalla ja saarretulla Gazan kaistaleella. 2. Ketkä ovat konfliktin osapuolia? Konflikti koskettaa Israelin valtion ja sen kansalaisten sekä eri alueilla olevien palestiinalaisten lisäksi tavalla tai toisella myös monen muun alueen asukkaita. Israel on muun muassa miehittänyt Libanonia kahdesti, ja se vetäytyi maan eteläosista vasta vuonna Lisäksi Israel on pommittanut Libanonia viimeksi vuonna Jordania, Egypti ja Syyria ovat olleet konfliktin historian aikana sotatoimien aloittajina ja niiden kohteina. Lisäksi Israel miehittää edelleen Syyrialle kuuluvia Golanin kukkuloita. Poliittisen ja taloudellisen tuen kautta myös muut arabimaat sekä Iran ovat mukana konfliktissa. Toisaalta myös Euroopan unioni ja erityisesti Yhdysvallat ovat taloudellisen ja poliittisen tuen kautta mahdollistamassa Israelin toimia. 7

8 3. Millä tavoilla tilannetta on yritetty ratkaista? 1990-luvun alusta asti Israelin ja ensin PLO:n ja sittemmin Palestiinalaishallinnon välillä on käyty useita epäonnistuneita rauhanneuvottelukierroksia. Jo PLO:n vuonna 1988 antamassa itsenäisyydenjulistuksessa neuvottelujen tavoitteeksi määrittyi Palestiinan valtion luominen Israelin rinnalle. Tuohon asti PLO oli taistellut koko historiallisen Palestiinan vapauttamisen puolesta. Palestiinalaisvaltio oli tarkoitus luoda miehitetylle Länsirannalle ja Gazan kaistaleelle. Rauhanneuvotteluiden epäonnistuminen, lähinnä siitä syystä, että Israel ei ole noudattanut niissä asetettuja ehtoja, on johtanut tilanteeseen, jossa kahden valtion ratkaisun toteutumismahdollisuudet ovat käyneet koko ajan kapeammiksi. Oslon sopimuksissa esimerkiksi määriteltiin, että Israel vetäisi siirtokuntansa miehitetyiltä alueilta vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Sopimuksen noudattamisen sijaan siirtokuntalaisten määrä kaksinkertaistui vuoteen 2000 mennessä. Viime vuosina rakentamisen tahti on entuudestaan kiihtynyt. Siirtokuntien lisäksi Israelin vuodesta 2002 kansainvälisen rikostuomioistuimen laittomaksi määrittelemä muurin rakentaminen, valvontapisteiden pystyttäminen, brutaali miehityspolitiikka, vuodesta 2007 voimassaollut Gazan saarto ja alueen toistuvat pommitukset, siirtokuntalaisten harjoittama väkivalta sekä Israelin järjestelmällinen kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättäminen ja ihmisoikeusrikkomukset ovat syöneet pohjaa rauhanneuvotteluiden onnistumiselta. Alueen tämänhetkinen todellisuus ei ole otollinen kahden valtion mallin onnistumiselle. Mallin ongelmana olisi tämänhetkisen todellisuuden lisäksi myös se, että sillä pystyttäisiin ratkaisemaan pelkästään miehitettyjen alueiden tilanne. Pakolaisten ja israelinpalestiinalaisten asemaa sillä ei automaattisesti saataisi oikeudenmukaisella tavalla ratkaistua. Kasvava määrä toimijoita onkin ollut hylkäämässä kahden valtion mallia, jonka tilalle he esittävät yhden demokraattisen, monikansallisen valtion luomista. Jotkin toimijat, kuten kansainvälinen, lyhyessä ajassa voimakkaaksi kasvanut ja voittoja saavuttanut BDS-liike, on ottanut lähtökohdakseen oikeusperustaisuuden, jolloin lopullista ratkaisumallia ei lyödä etukäteen lukkoon. Tavoitteeksi asetetaan sellainen ratkaisu, jossa kaikkien sen osapuolten asema saadaan oikeudenmukaisella tavalla ratkaistuksi. Koonnut: Tiina Järvi 4. Siirtokunnat ja miehityspolitiikka Tärkeitä käsitteitä Miehitys: Miehitys määritellään sodankäynnin toimenpiteenä, jossa jokin valtio ottaa armeijaansa käyttäen hallintaansa toisen valtion joko kokonaan tai sille kuuluvan alueen tai alueita. Miehitys voi tapahtua osana sotaa, aloittaa tai päättää sen. Miehityksiä on tapahtunut myös ilman sitä edeltävää sotaa. Miehitystilanteita säätelevät kansainväliset sopimukset. Eräs tärkeimpiä näistä on 4. Geneven sopimus vuodelta 1949, johon ovat sitoutuneet lähes kaikki maailman valtiot. 4. Geneven sopimus: 4. Geneven sopimuksessa on määritelty sodankäyntiin liittyviä tekijöitä, joihin liittyvät muun muassa sotavankien kohtelu ja siviilien oikeuksien suojelu sodan aikana. Kiellettyjä 8

9 ovat muun muassa siviilien siirtäminen ja karkotus sekä oman siviiliväestön siirtäminen miehitetylle alueelle. Israelin siirtokunnat: Siirtokunnilla tarkoitetaan Israelin miehittämilleen palestiinalaisalueille perustamia, israelinjuutalaisille tarkoitettuja asuinalueita, joita rakentamalla ja ylläpitämällä vallataan yhä enemmän palestiinalaisten asuinalueita. Vaikka siirtokunnat on muun muassa Geneven sopimukseen nojaten laajalti tuomittu laittomiksi, monet tahot, kuten jotkin kansainväliset yritykset, osallistuvat niiden ylläpitämiseen ja siten niiden liittämiseen osaksi Israelia. Miehitys ja siirtokunnat Vuonna 1967 niin sanotussa kuuden päivän sodassa Israel miehitti palestiinalaisten alueista Jordanjoen Länsirannan, Itä-Jerusalemin ja Gazan kaistan. Palestiinalaisalueiden miehityksen ovat tuominneet YK:n turvallisuusneuvosto ja yleiskokous, EU ja Haagin kansainvälinen tuomioistuin. Kaikki nämä tahot ovat vaatineet Israelia vetäytymään miehittämiltään alueilta ja korvaamaan palestiinalaisille aiheutuneet menetykset. Vetäytymisen sijaan Israel aloitti heti vuonna 1967 israelinjuutalaisille tarkoitettujen siirtokuntien perustamisen miehitetyille alueille. Miehitys on jatkunut nyt jo liki viisikymmentä vuotta, ja siihen liittyvien ihmisoikeusrikosten tahti on vain kiihtynyt. Siirtokunnat ovat miehityksen keskiössä. Länsirannalle on perustettu noin 150 virallista ja noin sata epävirallista siirtokuntaa, ja Itä-Jerusalemissa niitä on toistakymmentä. Israelin valtio kannustaa siirtokuntiin muuttamista taloudellisesti. Länsirannalle rakennettujen siirtokuntien asukkaiden lukumäärä onkin lisääntynyt keskimäärin reilulla viidellä prosentilla vuodessa, kun muualla Israelissa väestönkasvu on vajaa kaksi prosenttia. Vuonna 2013 siirtokuntalaisia oli Toinen keskeinen osa miehitysjärjestelmää on erottelumuuri, jota Israel on rakentanut Länsirannalle vuodesta 2002 alkaen. Valmistuttuaan muuri tulee tämänhetkisten suunnitelmien mukaan olemaan yli 700 kilometriä pitkä yli kaksi kertaa niin pitkä kuin Israelin ja miehitetyn Länsirannan välinen raja. Muurin reitistä 85 prosenttia kulkee Israelin rajojen ulkopuolella. Se kiemurtelee syvälle Länsirannan alueelle ja liittää sinne rakennettuja siirtokuntia Israeliin. Muurin avulla Israel valtaa yhä laajempia ja usein hedelmällisimpiä alueita Länsirannasta. Muurin vuoksi palestiinalaiset menettävät viljelysmaitaan ja vesivarantojaan, ja lisäksi esimerkiksi sairaaloihin pääsy ja lasten koulunkäynti on vaikeutunut tai muuttunut mahdottomaksi. Muurin toiselle puolelle pääsee vain tiettyjen tarkastuspisteiden kautta niitä valvovien Israelin sotilaiden usein mielivaltaisten päätösten mukaan, joskus vasta tuntien jonotuksen jälkeen. Myös tieverkostolla on tärkeä osa miehityksen järjestelmässä. Verkosto halkoo Länsirantaa, ja sen tarkoituksena on liittää siirtokunnat osaksi Israelia. Joidenkin teiden käyttö on miehitettyjen alueiden palestiinalaisilta kokonaan kielletty, ja toisia he saavat käyttää vain erityisluvalla. Lupien myöntämiselle ei ole mitään kirjattuja ja läpinäkyviä sääntöjä, vaan se perustuu siitä vastaavien viranomaistahojen mielivaltaisiin päätöksiin. Luvankin kanssa palestiinalaisten on ajettava tarkastuspisteiden kautta, joissa tuntien jonot ja autojen takavarikointi ovat jokapäiväisiä hallinnan muotoja. 9

10 Länsiranta Länsiranta on Jordan-joen ja Israelin välissä sijaitseva, miehitetty alue Palestiinaa. Oslon rauhanneuvotteluissa vuonna 1995 Länsiranta jaettiin alueisiin A, B ja C. Samalla perustettiin Palestiinalaishallinto huolehtimaan joistakin tehtävistä, joita Israelin miehityshallinto oli aiemmin hoitanut suoraan. Alueella A Palestiinalaishallinto on vastuussa paikallishallinnosta ja turvallisuudesta. Alueella B Palestiinalaishallinto vastaa paikallishallinnosta ja Israelin miehitysjoukot turvallisuudesta. Alue C on suoraan Israelin miehityshallinnon alainen. Aluejaon oli tarkoitus olla tilapäinen järjestely: myös alueen C oli tarkoitus siirtyä viiden vuoden kuluessa eli vuoteen 2000 mennessä Palestiinalaishallinnon alaiseksi. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen alue C on kuitenkin yhä tiukemmin Israelin hallinnassa. Alueesta C siirtokuntien käyttöön on varattu miltei kolme neljäsosaa, ja siellä palestiinalaisilta on estetty heille kuuluvien maanviljelysmaiden ja vesivarojen käyttö. Jäljelle jäävälle osalle alueesta C palestiinalaisten on lähes mahdoton saada rakennuslupaa, sillä Israelin hallinto sallii palestiinalaisille rakennuslupia vain alle yhdelle prosentille alueen pinta-alasta. Valtaosa tästäkin vähäisestä maa-alueesta on jo rakennettua, ja palestiinalaisten rakennuslupahakemuksista hylätään 94 prosenttia. Palestiinalaisille ei jää muuta mahdollisuutta kuin rakentaa ilman miehittäjän lupaa omalla maallaan, mitä miehityshallinto käyttää perusteena talojen tuhoamiselle. Maa-alueiden valtaamisen keinona sekä Itä-Jerusalemissa että Länsirannan alueella C palestiinalaisia häädetään kodeistaan ja heidän asumuksiaan hävitetään yhä kiihtyvällä tahdilla, virallisesti luvattomaan rakentamiseen vedoten. Vuonna 2011 Länsirannalla hävitettiin yli 620 asumusta ja yli 1100 palestiinalaista jäi kodittomiksi. Karjasuojien ja vesisäiliöiden tuhoaminen vaikutti lisäksi yli 4200 palestiinalaisen elämään. Itä-Jerusalem Itä-Jerusalem on Jordan-joen ja Israelin välissä sijaitsevan Länsirannan keskus. Merkityksensä vuoksi se usein mainitaan erikseen Länsirannasta. Se on myös hallinnollisesti erillään, koska Israelin tavoitteena on miehityksen alusta asti ollut yhdistää miehitetty ItäJerusalem Israeliin kuuluvaan Länsi-Jerusalemiin ja tehdä siitä Israelin jakamaton pääkaupunki. Siirtokuntalaisista noin asuu Itä-Jerusalemissa. Gazan kaista Gazan kaista on pieni, tiheään asuttu maa-alue Israelin ja Välimeren välissä. Gazassa olleet siirtokunnat Israel tyhjensi syksyllä 2005, mutta kontrolloi kuitenkin yhä Gazan ilmatilaa, aluevesiä ja rajoja, estäen tai vaikeuttaen ihmisten ja tavaroiden liikkumista. Israel myös tekee Gazaan hyökkäyksiä lähes päivittäin. Tämän takia sekä YK:n turvallisuusneuvoston että ihmisoikeusjärjestöjen Human Rights Watch ja Amnesty International kanta on, että Gazakin on edelleen Israelin miehityksen alainen. Siirtokuntapolitiikka on laitonta Neljäs Geneven sopimus on kansainvälinen, sitova asiakirja, jossa määritellään muun muassa sotarikoksia. Näihin kuuluu miehittävän maan siviiliväestön siirtäminen miehitetyille alueille, viljelys- ja muiden maa-alueiden valloittaminen sekä kotien hävittäminen. Kaikki nämä tekijät ovat osa Israelin siirtokuntapolitiikkaa. YK:n turvallisuusneuvosto on jo vuoden

11 päätöslauselmassaan vaatinut Israelia kunnioittamaan Geneven sopimuksen mukaisia siviiliväestön oikeuksia sotien ja poikkeustilojen aikana, ja vetäytymään miehittämiltään alueilta. YK on todennut, että Israelin siirtokunnat ovat laittomia, ja että niiden rakentaminen ja niihin liittyvien järjestelmien, kuten tieverkoston, luominen rikkoo palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta ja muita kansainvälisiä YK:n yleiskokous äänestää siirtokuntien laittomuudesta vuosittain. Äänet jakautuvat vuodesta toiseen suunnilleen samoin: siirtokuntien laittomuuden puolesta äänestää jäsenvaltioista noin , vastaan noin 6 7 valtiota. YK vaatii, että sen jäsenvaltiot kunnioittavat allekirjoittamiaan ihmisoikeussopimuksia, kun ovat kanssakäymisissä niitä rikkovan valtion kanssa. Myös yksityiset yritykset ovat velvollisia tutkimaan yritystoimintansa vaikutukset palestiinalaisväestön ihmisoikeuksien rikkomiseen ja päättämään sellaiset suhteet, jotka rikkovat kansainvälisiä sopimuksia. Haagin kansainvälinen tuomioistuin vahvisti siirtokuntien laittomuuden erottelumuuria käsittelevässä neuvoa-antavassa päätöksessään vuonna Päätöksen mukaan Israel on velvoitettu lopettamaan kansainvälisten sopimusten rikkomisen, johon se muuria rakentamalla syyllistyy sekä korvaamaan rakentamisesta syntyneet haitat. Lisäksi tuomioistuin vaatii maailman muita valtioita olemaan tukematta muurin rakentamista ja sen seurauksia sekä ryhtymään aktiiviseen toimintaan tällä hetkellä tapahtuvien ihmisoikeusrikkomusten lopettamiseksi. EU on julkistanut viralliset, sitovat ohjeet, joissa kielletään EU:n instituutioita tammikuusta 2014 lähtien tukemasta rahallisesti siirtokunnissa toimivia tahoja. Samoin Euroopan parlamentin päätöslauselma joulukuulta 2012 toteaa Israelin siirtokunnat laittomiksi ja vaatii Israelia välittömästi lopettamaan niiden rakentamisen, palestiinalaisten karkottamisen ja heidän kotiensa hävittämisen. Myös Suomen laki määrittelee Geneven sopimusten rikkomisen sotarikokseksi. EU:n jäsenvaltiona Suomi on linjassa EU:n virallisen kannan kanssa, eli Suomi ei tunnusta Israelin valtaa miehitetyillä Puheessaan Palestiinan yliopistossa Gazassa helmikuussa 2013 silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja esitti Suomen tuen palestiinalaisten vielä toteutumattomalle unelmalle yhtenäisestä, itsenäisestä valtiosta. Myös entinen kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on todennut, että Suomen tulisi tunnustaa Palestiinan valtio. Ylipäätään Suomi on tuonut esiin ihmisoikeuspolitiikan merkitystä ulkopolitiikassaan, ja pyrkii monin tavoin profiloitumaan ihmisoikeuksia ajavana valtiona. Siirtokuntapolitiikan vastustamisessa on kyse ihmisoikeuksien ajamisesta. Kirjoittaja Anna Rawlings Lisätietoa: Ali Abunimah (2006): One Country: A Bold Proposal to End the Israeli-Palestinian Impasse. Ilan Pappé (2006): The Ethnic Cleansing of Palestine. Tekstin lähteet löytyvät linkkeinä muurinmurtajat.fi-sivuston versiosta. 11

12 5. Suomi ja Palestiina Lyhyesti: Suomi aloitti kehitysyhteistyön Palestiinassa 1990-luvulla. Tuen antaminen liittyi Oslon prosessiin, joka on tunnetuin ja merkittävin rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisten välillä. Suomi on siitä lähtien tukenut palestiinalaisia miljoonilla euroilla vuodessa. Tukea on annettu ensisijaisesti opetukseen sekä maan rekisteröinti-, vesi- ja viemäröintiprojekteihin. Lisäksi on tuettu muun muassa erilaisia mediaprojekteja ja demokratiakasvatusta. Näiden suurten projektien lisäksi Suomi on antanut rahaa kansalaisjärjestöille, kuten Vasemmistonuorille, omien projektien toteuttamiseen. Vasemmistonuoret on yhdessä palestiinalaisen kumppanijärjestön kanssa perustanut useita nuorisokeskuksia sekä kouluttanut ja kannustanut naisia osallistumaan poliittiseen toimintaan. Vaikka Suomi on pienenä maana pieni tukija, on Suomi tunnettu Palestiinassa luotettavana ja pitkäjänteisenä avunantajana. Viime vuosina monet eurooppalaiset valtiot, Suomi mukaanlukien, ovat leikanneet kehitysyhteistyöstä ja tämä on verottanut myös Palestiinaan kohdistunutta tukea. Monet palestiinalaiset kansalaisjärjestöt ovat joutuneet karsimaan toimintaansa. Tästä ovat kärsineet etenkin lapset, nuoret ja naiset. Avun lisäksi Suomi on myös vaikeuttanut rauhanprosessia harjoittamalla asekauppaa Israelin kanssa. Vuosikymmenten aikana Suomi ja Israel ovat käyneet asekauppaa noin 230 miljoonan euron arvosta. Viime vuosina Suomi ei ole myynyt aseita Israeliin, vaan on tukenut israelilaista aseteollisuutta ostamalla sieltä armeijalle huipputeknologiaa. Tämä on ongelmallista, sillä israelilainen aseteollisuus on tiiviissä yhteydessä Israelin puolustusvoimiin. 12

13 Lue lisää: Kansainvälisen solidaarisuusliikkeen kasvaessa 1970-luvulla aiemmin vähäiset poliittiset yhteydet Suomen ja palestiinalaisten välillä lisääntyivät. Vähitellen Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n maltillistuminen ja Fatah-puolueeseen kuuluneen palestiinalaisjohtaja Jasser Arafatin diplomaattinen karisma muuttivat myös Suomen virallisen tason suhtautumista järjestöön. Oslon prosessiksi kutsuttu historiallinen Israelin ja palestiinalaisten välinen rauhanprosessi aloitettiin yli kaksikymmentä vuotta sitten 1990-luvun alussa. Prosessi sai aikaan vuosikymmenen suurimman kansainvälisen ponnistuksen taloudellisen avun keräämiseksi: Palestiinalaishallinto ja Israelin hallitus vastaanottivat 1990-luvun aikana enemmän apua kuin mitä lahjoitettiin esimerkiksi Ruandan tai Bosnian humanitaaristen kriisien helpottamiseksi. Myös Suomi lähti mukaan tähän avustusprosessiin. Muiden länsimaiden tapaan Suomi alkoi tukea Palestiinaa kehitysyhteistyön kautta. Suomen vaikutus rauhanprosessiin pysyi kuitenkin pienenä. Väestömäärältään yhtä pieneen Tanskaankin verrattuna Suomen taloudellinen tuki jäi vähäiseksi. Tanskan apu nousi vuosina yli 50 miljoonaan dollariin, Suomen avun määrä oli dollareissa noin 19 miljoonaa. Koska Suomen taloudellinen tuki oli pieni, myöskään poliittisella sanalla ei ollut juuri painoarvoa isompiin rahoittajamaihin verrattuna. Miehityksen aikana palestiinalaisalueilla oli laiminlyöty suurinta osaa hyvinvointivaltion rakentamiseen tarvittavista sektoreista. Avustajamaiden kannalta tämä tarkoitti sitä, etta jokaisella oli mahdollisuus valita avustettavista sektoreista mieleisensä. Heti kahdenvälisen kehitysyhteistyön suunnitteluvaiheesta asti Suomi oli pyrkinyt löytämään sektoreista ne, joilla se pystyisi parhaiten hyödyntämään omaa asiantuntemustaan ja toisaalta myös yritysosaamistaan. Varsinainen kahdenvälinen yhteistyö aloitettiin vuonna 1996, mutta jo vuoden 1995 puolella pantiin alulle näistä varoista rahoitettu vesi- ja viemäröintihanke Ramallahissa ja Hebronissa. Suomen pääpainopisteiksi valikoituivat lopulta opetussektori ja vesi- ja sanitaatiohuolto, ja lisäksi aloitettiin maasektoriin, mediatuotantoon sekä kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen liittyviä suurehkoja projekteja. Yllä mainittujen pääsektoreiden lisäksi ulkoasiainministeriö myöntää hankerahoitusta suomalaisille kansalaisjärjestöille sekä vuodesta 1999 lähtien paikallisen tuen määrärahoja (pienprojektimäärärahat) Suomen Ramallahin-edustustolle. Edustusto on käyttänyt varoja muun muassa syrjäytyneiden ryhmien tukemiseen, mutta tukea on annettu myös Israelissa toimiville palestiinalaisten asiaa ajaville ihmisoikeusjärjestöille, kuten Al-Haq, LAW, Palestinian Human Rights Monitoring Group ja B tselem. Suomi on kehitysyhteistyönsä ja poliittisen linjansa myötä tukenut Fatah-johtoista palestiinalaishallintoa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Infrastruktuuriprojektit ovat toki nostaneet palestiinalaisten elintasoa, mutta ponnekkaita poliittisia vaatimuksia miehityksen lopettamiseksi ei ole tehty. Suomi vaatii Palestiina-politiikassaan miehityksen lopettamista ja itsemääräämisoikeutta. Samalla Suomi on pyrkinyt pitämään kiinni puolueettomuudestaan ja tähän on kuulunut myös hyvien Israel-suhteiden varjeleminen. Kauppapoliittiset boikotit tai muut konkreettiset toimet olisivat linjassa Suomen virallisen Palestiina-politiikan kanssa, mutta niihin ei ole tänäkään päivänä 13

14 uskallettu, tai haluttu, ryhtyä. Konkreettinen toimi rauhan puolesta olisi myös lopettaa asekaupan käyminen Israelin kanssa. Israelilainen aseteollisuus on elintärkeä ja läheinen kumppani maan asevoimille. Sotateknologiaa kehitetään yhdessä ja aseyhtiöt mainostavat tuotteitaan ulkomaisille ostajille sillä, että niitä on testattu oikeissa olosuhteissa - palestiinalaisten kustannuksella. Esimerkiksi yksi Israelin suurimmista ja tunnetuimmista aseyhtiöistä Elbit Systems on toimittanut Israelin puolustusvoimille (IDF) miehittämättömiä lentokoneita, joita käyttäessään Israel on syyllistynyt vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Suomi on hankkinut Elbitin tytäryhtiöltä viestintäteknologiaa 17 miljoonalla eurolla. Muualla Elbitiin ei enää suhtauduta yhtä suopeasti: Muun muassa Norjan hallituksen eläkerahasto, Tanskan suurin pankki Danske Bank, maailman suurin investointipankki Deutsche Bank ja Ruotsin suurin eläkekassa Först AP-Fonden ovat katkaisseet yhteytensä Elbitiin koska katsovat sen olevan osallinen ihmisoikeusrikkomuksiin. Suomen ja Israelin välistä asekauppaa on arvosteltu laajasti. ICAHD Finland (Israeli Committee Against House Demolitions) luovutti vuonna 2012 asekauppaa vastustavan vetoomuksen, jonka oli allekirjoittanut yli 250 politiikan, tieteen ja kulttuurin vaikuttajaa. Allekirjoittajien joukossa oli muun muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja. Laajasta vastustuksesta huolimatta Suomen hallitus solmi Israelin puolustusministeriön kanssa vuonna 2012 sopimuksen, joka mahdollistaa maiden välisen asekaupan syventämisen ja sotilaallisen yhteistyön yksityiskohtien salaamisen. Suomen puolustusministeriön mukaan asekaupan käyminen Israelin kanssa on hyväksyttävää, sillä Israel ei ole kansainvälisen asekauppakiellon kohteena. Ulkoministeriö ei suostu ottamaan vastuuta asiasta, vaan väittää kaiken vallan päätöksenteon suhteen olevan puolustusministeriöllä. Epäselvyys ja vastuun välttely on jatkunut vuosia ja asekauppa jatkuu - ulkoministerin julkilausutusta vastustuksesta huolimatta. Kirjoittaja: Sara Korhonen, FM, Lähi-idän tutkimus Lähteet: Sara Korhonen: Rauhanosinkoja. Suomen Palestiina politiikka Oslon prosessin aikana. Pauli Huotari: Suomen ja Israelin välisen asekaupan vastustus voimistuu. Bruno Jäntti: Arms trade with Israel eroding Finland s global stature. 14

15 7. Toimintaideat Miten sinä voit osallistua toimintaan konfliktin ratkaisemiseksi? Jokaisella on yksin tai yhdessä mahdollisuus toimia omalta osaltaan konfliktin ratkaisemiseksi myös Suomesta käsin. Alla on lista asioista, joita voit tehdä yksin tai yhdessä ystäviesi tai järjestöjen kanssa vaikuttaaksesi Palestiinan miehityksen lopettamiseksi. Vaikuta päättäjiin Ota yhteyttä päättäjiin kirjoittamalla heille henkilökohtaisesti tai sosiaalisen median kautta. Vaadi Suomen irtisanoutumista asekaupasta Israelin kanssa ja Palestiinan miehityksen lopettamista. Osallistu kampanjoihin ja järjestötyöhön 1. Ala vapaaehtoiseksi konfliktin parissa rauhan- ja solidaarisuustyötä tekevässä järjestössä. Mahdollisia järjestöjä on useita. Joitain esimerkkejä löydät esimerkiksi muurinmurtajat.finettisivuilta. 2. Lähde alueelle ihmisoikeustarkkailijaksi Kirkon Ulkomaanavun koordinoiman Eappiohjelman kautta. 3. Osallistu liikkumisen vapauden puolesta järjestettävälle Palestiinan maratonille Bethlememissä tai Suomen Lähetysseuran koordinoimaan Oikeus liikkua -kampanjaan suomalaisissa juoksutapahtumissa. 4. Tee tunnetuksi laittomissa siirtokunnissa tuotettujen tuotteiden merkintöjä. Lisätietoja saa Alkuperä merkkaa -kampanjasta osoitteessa 15

16 Vaikuta mielipiteisiin 1. Järjestä mielenosoitus, jossa nostetaan selkeästi esille esim. Palestiinan miehityksen laittomuus ja BDS-kampanjan tavoitteet. 2. Kirjoita mielipidekirjoituksia lehtiin miehityksen lopettamiseksi ja rauhanprosessin edistämiseksi. 3. Välitä asiallista tietoa konfliktista ystävillesi ja verkostoillesi kasvotusten ja sosiaalisessa mediassa. 4. Tarkkaile, miten konfliktista kerrotaan tiedotusvälineissä. Pyydä oikaisua, jos huomaat asiavirheitä tai puolueellista viestintää. 5. Järjestä performanssi tai tapahtuma, jossa konflikti tuodaan esille suomalaisten arjessa. Esimerkkejä performansseista on esim. Järjestää liikkumista rajoittava tarkastuspiste keskelle vilkasta kaupunkikeskustaa. 6. Järjestä opintopiiri Israel/Palestiina-konfliktista. Luettavaa löytyy tämän tietopaketin lopusta. 7. Järjestä elokuva- tai dokumentti-ilta. Voitte katsoa mm. seuraavia elokuvia: A People Without a Land (2014), 5 Broken Cameras (2011), Occupation 101: Voices of a Silenced Majority (2006), Tears of Gaza (2010) 8. Boikotointi, divestointi, sanktiot eli BDS -kampanja Nykyisessä globalisoituneessa maailmassa, jossa markkinataloudella on keskeinen sija, yritysmaailmalla yleensä ja monikansallisilla yhtiöillä erityisesti on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Suurten yhtiöiden taloudellinen tuki voi osaltaan pitää yllä ihmisoikeuksia loukkaavaa politiikkaa. Yritysmaailman päätavoitteena ei kuitenkaan yleensä ole ihmisoikeuksien ylläpito. Uhka tuen menetyksestä voi toimia pakotteena noudattaa kansainvälisiä julkilausumia ja lainvoimaisia päätöksiä, jotka yhtiöt muuten saattaisivat sivuuttaa. Tässä korostuu kansalaisjärjestöjen, kuntien ja hallitusten vastuu painostaa yritysmaailmaa eettisten arvojen ja kansainvälisen lainsäädännön kunnioittamiseen. Vuonna 2005 palestiinalainen kansalaisyhteisö esitti kansainväliselle yhteisölle Boycott, Divestment, Sanctions- eli BDS -kampanjakutsun, jolla se pyysi tukea Israelin miehityksen vastustamiseen. BDS-kampanja on selkein ja yksityiskohtaisin lausunto siitä, miten palestiinalaiset toivovat kansainvälisen yhteisön auttavan kansainvälisen lain toteutumista Palestiinassa. Boikotointi viittaa kuluttaja- ja yritystason toimintaan: kieltäytymiseen ostaa tai myydä tuotteita, joiden valmistaminen on yhteydessä Israelin laittomaan miehityspolitiikkaan. Divestointi suuntautuu miehitykseen osallisten yritysten toimintaa vastaan, esimerkiksi olemalla sijoittamatta näihin yrityksiin. Sanktiot tapahtuvat valtiotasolla: Israelin kuuluminen erilaisiin kansainvälisiin diplomaattisiin ja taloudellisiin yhteisöihin tukee ja edesauttaa sen miehitys- ja siirtokuntapolitiikan syventämistä. Muiden valtioiden on otettava yksiselitteisesti kantaa 16

17 Israelin ihmisoikeusrikkomuksia vastaan kieltämällä Israelilta oikeuden tämänkaltaisten yhteisöjen jäsenyyteen, kunnes ihmisoikeusrikkomukset palestiinalaisia vastaan ovat päättyneet. Boikotointi, divestointi ja sanktiot ovat eräs tapa toimia kansainvälisen lain ja ihmisoikeuksien puolesta. YK:n ihmisoikeuserityisraportoija Richard Falkin vuonna 2012 julkaistussa, miehitettyjen palestiinalaisalueiden ihmisoikeustilannetta käsittelevässä raportissa esitellään useita esimerkkejä yhtiöistä, joiden toiminta tukee Israelin ihmisoikeuslakeja rikkovaa politiikkaa (mm. kosmetiikkayhtiö Ahava). Raportin VII luvussa Falk esittää, että koko maailman kansalaisyhteiskunnan tulisi aktiivisesti edistää Israelin miehityspolitiikkaan osallisten yhtiöiden boikotointia ja divestointia sekä niihin kohdistettuja sanktioita, kunnes kyseiset yhtiöt muuttavat toimintansa kansainvälisen lain ja sopimusten mukaiseksi. Israelin siirtokuntapolitiikan välillinenkin tukeminen, esimerkiksi sitä mahdollistavien yhtiöiden tuotteita ja palveluja käyttämällä, edesauttaa politiikkaa, joka rikkoo ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä lakeja. Vuoden 2005 jälkeen BDS-liikkeeseen on lähtenyt mukaan useita eri järjestöjä ympäri maailmaa. BDS on oikeuslähtöinen liike, eikä se ota kantaa esimerkiksi siihen, millainen konfliktin ratkaisumallin tulisi tarkalleen olla. BDS:ssä mukana olevat toimijat vaativat, että Israelia on painostettava väkivallattomasti kunnes se tunnustaa palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden ja sitoutuu noudattamaan kansainvälistä lainsäädäntöä: 1. Lopettamalla miehityksen ja purkamalla muurin 2. Tunnustamalla Israelin palestiinalaisten tasa-arvoisen aseman ja täydet oikeudet Israelin kansalaisina 3. Kunnioittamalla, suojaamalla ja kannustamalla palestiinalaispakolaisten paluuoikeutta YK:n päätöslauselman 194 mukaisesti. Kirjoittajat Anna Rawlings ja Laura Kumpuniemi Lisätietoa ja lähteitä: Ajantasaista tietoa esimerkiksi BDS kampanjan edistymisestä löytyy muun muassa Icahd Finlandin verkkosivuilta tai Facebook-sivulta. Palestiinalainen kansanliike BDS Movement UN independent expert calls for boycott of businesses profiting from Israeli settlements (2012) Toimi BDS-liikkeessä: 1. Boikotoi israelilaisten yritysten tuotteita sekä kansainvälisiä yrityksiä, joilla on yhteyksiä Israelin tekemiin ihmisoikeusloukkauksiin. 2. Seuraa boikottikampanjaa verkossa ja auta levittämään tietoa kampanjasta ja Facebookissa Boycott, Divestment and Sanctions (BDS) Movement). 3. Hanki lisää tietoa BDS-liikkeestä ( 4. Aktivoidu lähelläsi boikottikampanjan parissa toimivassa järjestössä. Suomessa BDSkampanjaan ovat liittyneet esim. Icahd Finland ja Vasemmistonuoret. 5. Aktivoidu verkossa: vetoomukset ja kirjeiden kirjoittaminen voi olla tärkeä tapa luoda 17

18 painetta, erityisesti osana paikallisia kampanjoita. 6. Nosta kampanjoinnilla esiin oman yhteisösi (esim. kunta, järjestö tai korkeakoulu) osallisuus Israelin harjoittamissa kansainvälisen lain rikkomuksissa. 7. Kannusta järjestöä, jossa olet jäsenenä, ottamaan osaa BDS-kampanjaan. 8. Järjestä boikottitempaus (esim. flashmob) israelilaisia tuotteita myyvän jälleenmyyjän tiloissa. 9. Kannusta instituutiotasi osallistumaan Israelin akateemisten instituutioiden boikottiin. 9. Miten järjestää tapahtuma? Idea Aloittakaa tapahtuman suunnittelu miettimällä tapahtuman viesti, sen kohderyhmä ja parasta välittää viesti juuri tälle kohderyhmälle tapahtuman muodossa. Pohtikaa jo alkuvaiheessa, minkälaisia haasteita tämän tapahtuman järjestämisessä tai sen kuluessa voi esiintyä ja miten niihin varaudutaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tilat ja puhujat Jos tilaisuuteen halutaan asiantuntijoita tai muita järjestäjäporukan ulkopuolisia puhumaan tai esiintymään, ottakaa heihin yhteyttä hyvissä ajoin. Valitkaa yksi henkilö pitämään yhteyttä puhujiin, jotta ei tapahdu ristikkäistä viestintää. Suunnitelkaa myös, mitä tapahtuu, jos puhuja peruu tai ei olekaan käytettävissä. Valitkaa tila tapahtuman kohderyhmän ja tapahtuman luonteen mukaan. Kysykää ilmaisia tiloja esim. kaupungilta, kouluilta, seurakunnalta, järjestöiltä, työväen-/kansan-/seuraintaloa, yhteistyökumppaneilta. Vastuunjako Jakakaa tehtävävastuut useammalle henkilölle. Muistakaa selkeä tehtävänjako. Sekä valmisteluvaiheessa että itse tapahtumassa jokaisen pitää tietää mitä on tekemässä, mistä vastuussa, mitä on päätetty ja missä päätetään ja milloin. Tiedotus 18 Tiedottakaa tapahtumasta hyvin ja tarpeeksi ajoissa. Varmistukaa, että kaikilla on tarvittava tieto hallussa, jos ja kun ihmiset alkavat kysellä mistä on kyse. Valitkaa tapahtumatiedottamiseen keinot kohderyhmän mukaan. Mahdollisia tiedotuskeinoja ovat mm. sähköpostilistat, Facebook-tapahtuma ja eri tahojen Facebook-sivut, flyerit, julisteet, keskustelufoorumit, lehtien menopalstat ja järjestölehdet. Tapahtumaan voi sen luonteesta ja kohdeyleisöstä riippuen kutsua esim. alueen

19 kansanedustajia, kunnan merkittäviä poliitikkoja, virkamiehiä jne. Muistakaa myös tehokas sisäinen tiedotus järjestäjien kesken, jotta kaikki tietävät, missä mennään. Jos mukana on muita järjestöjä, huolehtikaa hyvästä yhteydenpidosta. Budjetti Varmistakaa kuinka paljon on rahaa käytössä tapahtuman järjestelyihin Muurinmurtajathankkeen puitteissa. Selvittäkää muut rahoitusmahdollisuudet, esim. muut järjestöt. Pitäkää tarkkaa kirjaa mikä on ilmaista ja mikä kaikki maksaa. Tarkistuttakaa budjetti hankekoordinaattorilla n. kuukausi ennen tapahtumaa ja sopikaa, miten maksut hoidetaan. Muuta 19 Varmistakaa tarvittavien materiaalien saatavuus hyvissä ajoin. Tarvitseeko tapahtumaan ilmoittautua etukäteen? Miten tarvittava osallistujamäärä varmistetaan?

20 10. Lisää luettavaa Nykytilanteesta Palestiinassa Ali Abunimah: One Country: A Bold Proposal to End the Israeli-Palestinian Impasse (Metropolitan Books, 2006) Jonathan Cook: Disappearing Palestine: Israel s Experiments in Human Despair (Zed Books 2008) Jeff Halper: Obstacles to Peace: A Reframing of the Palestinian-Israeli Conflict (ICAHD, 2009) Ben White: Israeli Apartheid: A Beginner s Guide (Pluto Press, 2009) Antisemitismistä Eero Kuparinen: Antisemitismin musta kirja: juutalaisvainojen pitkä historia (Atena, 2006) Sionismista Theodor Herzl: Juutalaisvaltio (Savukeidas, 2010) Nur Masalha: Expulsion of the Palestinians: The Concept of Transfer in Zionist Political Thought, (Institute for Palestine Studies, 1992) Shlomo Sand: The Invention of the Jewish People (Verso, 2010) Etnisistä puhdistuksista Ilan Pappe: The Ethnic Cleansing of Palestine (Oneworld Publications, 2007) Rosemary Esber: Under the Cover of War: The Zionist Expulsion of the Palestinians (Arabicus Books & Media, 2009) Israelin ja arabimaiden suhteista, historiasta Hannu Juusola: Israelin historia (Gaudeamus, 2005) Noam Chomsky: Fateful Triangle: The United States, Israel and the Palestinians (Pluto Press, 1999) Hannu Reime: Israel/Palestiina, kahden kansan luvattu maa (LIKE, 2003) Avi Shlaim: The Iron Wall: Israel and the Arab World (Penguin, 2001) Israelin palestiinalaisista kansalaisista Susan Nathan: Toinen Israel (Otava, 2005) Ilan Pappe: The Forgotten Palestinians: A History of the Palestinians in Israel (Yale University Press, 2011) Ben White: Palestinians in Israel: Segregation, Discrimination and Democracy (Pluto Press, 2011) Oslon sopimuksen ajasta Amira Hass: Drinking the Sea at Gaza (Owl Books, 2000) Edward Said: The End of the Peace Process (Granta Books, 2002) 20

21 21

22 22