Suomentanut ja osin editoinut Tapani Pitkänen SCIRAN HISTORIA. Alussa

Transkriptio

1 Snipe Bulletin 2007: Lehden erikoispainos 75 vuotta viklapurjehdusta Suomentanut ja osin editoinut Tapani Pitkänen SCIRAN HISTORIA Alussa Maaliskuussa 1931 Floridan Sarasotassa Bill Crosby lupasi Floridan Länsirannikon kilpailujärjestölle suunnitella ja julkaista Floridan Traileriluokan veneen piirustukset The Rudderlehdessä. Floridan Traileriluokka - joka sai uuden nimen Snipe julkaistiin heinäkuussa 1931 The Rudderissa, ja lehden numero myytiin nopeasti loppuun. Neljätoistavuotias Jimmy Brown Mississipin osavaltion Pass Christianin kaupungista sai ensimmäisenä syyskuussa 1931 valmiiksi veneensä, Snipe Nro 1, nimeltään Adelaide. Pian omistajat kyselivät tietoa kansallisesta luokasta, ja luotiin rekisteröintijärjestelmä, joka numeroi veneet niin että lähellä toisiaan asuneet omistajat voivat olla yhteydessä. Toukokuussa 1932 oli rekisteröity 150 venettä ja kilpailut yleistyivät, kun lukuisat suuret kilpailujärjestöt tunnustivat luokan antaen virallisia kilpailulähtöjä. Marraskuussa 1932 muodostettiin The Snipe Class International Racing Organisation (SCIRA) eli Viklaluokan kansainvälinen kilpailujärjestö kommodorina Hub E Isaacks Dallasista Teksasista. Säännöt lisäyksineen laadittiin ja ensimmäinen sääntökirja julkaistiin. Vuoden lopussa oli 250 numeroitua venettä, ja Dallas sai ensimmäisen laivueperustuskirjan, ja on edelleen aktiivinen. Ensimmäinen laivue USA:n ulkopuolella perustettiin maaliskuussa 1933 Doveriin Englantiin numerolla 8. Paikallista kilpailutoimintaa rohkaistiin perustamalla Minneford High Point- palkinto ja pian järjestettiin paikallisia kisoja. Kilpailu oli kovaa ensimmäisiin kansainvälisiin kisoihin, jotka pidettiin New Yorkissa Pienen veneemme kiinnostavuus osoittautui pian kansainväliseksi ja sen muodot siirtyivät seetripuusta, männystä, tiikistä ja mahongista valmistettuihin veneisiin. Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Kanadassa, USA:ssa ja saarivaltioissa nämä paikalliset materiaalit osoittautuivat käyttökelpoisiksi tämän jokamiehen veneen rakentamiseen. Heinäkuussa 1936 Vikla saavutti maailman suurimman kilpaluokan aseman, jolla oli laivueita kaikkialla maailmassa. Vaikka maailmanmestaruuskisoja oli järjestetty vuodesta 1934, tuli niistä vasta vuonna 1946 oikeasti kansainvälisiä. Tapahtuma pidettiin Chautauqua-järvellä New Yorkin osavaltiossa ja osallistujia oli Brasiliasta, Newfoundlandista (Kanada), Portugalista ja Sveitsistä sekä useista USA:n osavaltioista. Tällä oli vaikutusta luokkaan ja kansainvälistä kilpailutoimintaa päätettiin edistää. Kommodori Charles Heitzinger ilmoitti, että hän suunnittelisi erillisen palkinnon USA:n kilpailuihin ja Hub Isaacks- palkinto vapautuu kansainvälisiin kilpailuihin. Kriisi, kasvu ja muutos

2 Toinen maailmansota vei resurssit ja kaiken huomion, mutta aikanaan purjehtijat palasivat pieniin veneisiinsä kaikilla merillä. Genevessä, Sveitsissä pidettiin elokuussa 1947 ensimmäiset Maailmanmestaruuskisat, joihin kukin SCIRA:n jäsenmaa lähetti mestarinsa kilpailemaan Hub Isaacks- palkinnosta. USA:n Ted Wells oli voittoisa kolmentoista maan mestareiden joukossa. Vuonna 1949 päätettiin pitää vuorovuosin Pallonpuoliskon ja Maailmanmestaruuskisat. The Rudder omisti edelleen oikeudet Viklaan, ja kokouksessaan vuonna 1948 SCIRA:n johtokunta päätti ostaa piirustukset ja Viklan oikeudet. Luokka järjestäytyi vuonna 1954 ja tunnustettiin IYRU:n kansainväliseksi luokaksi vuonna Uudet materiaalit, uudet haasteet Nopea teknologian kehitys vaikutti kaikkiin yksityyppiveneisiin Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. SCIRA salli lasikuitu- ja vaneriveneiden rakentamisen sekä synteettiset purjeet ja metallimastot. Sääntökomitea ja johtokunta joutuivat useasti kohtaamaan uuden teknologian saatavuuden ja toisaalta yksityyppivaatimusten tasapainohaasteen. Alkuperäinen sadan neliöjalan purjepinta-ala nostettiin 116 neliöjalkaan, ja fokkaa suurennettiin Nykyisin purjeala on yhteensä 128 neliöjalkaa. Purjemateriaali vaihtui puuvillasta nailoniin, Orloniin, Dacroniin ja nykyiseen mylariin. Ongelmia 50-luvun alussa SCIRA:n toimisto muutti Ohion Akroniin silloisen kommodorin ja myös Viklan suunnittelijan kuoltua. Luokka jatkoi kasvuaan, ja viklapurjehtijat elättivät toiveita olympialuokkastatuksesta peläten luokan kuolevan ilman sitä. Esitettiin monia vaihtoehtoisia muutoksia hyväksynnän saamiseksi, mm veneen muodon muuttamista, spinaakkerin lisäämistä ym. Mitään näistä ideoista ei hyväksytty, ja luokka jatkoi ilman olympiastatusta. Varhain 70-luvulla esitettiin painonpudotusta, joka hyväksyttiinkin ja luokka jatkoi eteenpäin. Pysyvyys Vuonna 1993 SCIRA:n toimisto ja päämaja muutti Kalifornian San Diegoon. Monia muutoksia on tehty viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: sääntökirja kansainvälistettiin, perustettiin webbisivut, Bulletin alkoi ilmestyä neljännesvuosittain kansainvälisellä pohjalla, SCIRA:n johtokunnan jäsenmäärä putosi kahdeksastatoista seitsemään. Luokka pysyy vahvana 31 aktiivisen viklamaan ja yli 4000 jäsenen voimin. 75 vuodessa on rakennettu yli venettä. Viklaluokan perinnettä kunnioittaen mestarimme jatkavat olympialuokkien ja America s Cupin alumneina.

3 Tulevaisuus Viklaluokka on nauttinut 75 vuotta (nyt 83 vuotta!) kasvua ja menestystä. Vaikka olemme ylpeitä maailmanmestareistamme, luokan juuret ovat edelleen laivueissa eikä meitä olisi ilman laivuepurjehtijoitamme. Kohti sadatta vuottamme! MÄNNYN JA PUUVILLAN AIKA Vikla valloittaa Suomen Kirjoittanut Henry Ericsson, suomentanut ja osin muokannut Tapani Pitkänen Kaikki alkoi Vaasassa vuonna 1947, kun R.W. Lindeman etsi urheilullista ja edullista jollaa seuransa WSF junioripurjehtijoille. Sen pitäisi olla amatöörien helposti rakennettavissa kotimaisista puulajeista, kuusesta ja männystä. Norjalaisten ystäviensä kautta hän sai Viklan piirustukset, piti näkemästään, ja pian myi idean alueen muille seuroille. Seuraavana kesänä seitsemän viklaa Ingerin 7620 johdolla oli valmiina kilpailuihin Vaasassa. Vikla levisi kulovalkean tavoin pitkin Suomen rannikkoa. Vuonna 1948 Kotkassa näki kolme viklaa päivänvalon: Mikko Enegrenin Mikki, Antero Enqvistin Punajuova 7695 ja Keijo Mätön Kilu-Kalle. Vuonna 1949 Turun ASS:n nuoriso-ohjelma tilasi kaksi viklaa, Knoll 7630 ja Tott 7631 paikalliselta veistämöltä. Kokeneet purjehtijat Olle Palmberg, Karl-Gunnar Källström ja Nils- Erik Bjurström saivat myös viklatartunnan ja olivat järjestämässä ensimmäiset Suomen mestaruuskilpailut Turussa vuonna Helsingissä muutamia vikloja purjehti vuonna 1949 HSS:ssa ja kaupungin mestaruuskilpailuihin 1950 osallistui 15 venettä. Vuoteen 1951 mennessä Suomessa oli vesillä noin 100 viklaa. Asioiden organisointi Suomenmestaruuskilpailujen kaari jatkui ja osallistujia oli yhä useampia.. Suomi järjesti Pohjoismaiden mestaruuskilpailut 1951 Turussa ja 1955 Kulosaaressa Helsingissä. Aarno Wallin ja Olof Wendellin ansiosta luotiin uudelleen virallinen luokkaliitto Suomen Viklaliitto Finlands Snipeförbund ja liityttiin Suomen Purjehtijaliittoon eli Finnish Sailing Associationiin. (Nimi Vikla tarkoittaa lintua englanninkieliseltä nimeltään Snipe). Monen vuoden epävirallisen liitännäisyyden jälkeen Suomi onnistui täyttämään kaikki SCIRA:n vaatimukset ja perustamislupa

4 numero 481 myönnettin Helsingin viklalaivueelle. Seuraavana oli vuorossa Kotkan laivue 494 vuonna 1959 ja sitten Turun laivue 509 vuonna Uusia laivueita syntyi kuin sieniä sateella. Kommodori Michael Bernerin ansiosta Porin laivue 523 perustettiin 1961 ja se järjesti kansalliset kilpailut Vaasan laivue 524 aloitti myös 1961 ja järjesti kansalliset kilpailut Vuonna 1962 perustettiin laivueet 550 Tampereelle, 551 Mänttään ja 552 Haminaan. Niitä seurasivat 569 Lappeenranta ja 570 Kokkola vuonna Laivueet 576 Emäsalo, 577 Pietarsaari ja 578 Hanko saivat perustamislupansa Jokaisella laivueella oli omat tapansa levittää viklasanomaa ja ylläpitää viklahenkeä. Turussa oli kuutamokilpailu nimeltä Källan Cup. Helsingissä vuotuinen Propaganda Cup purjehdittiin pitkin kaupungin rantalinjaa keräten runsaat 50 venettä tuhansien katsojien nähtäväksi. Hangossa vuotuisia regattoja Williams Cup ja Printal Cup seurasivat kilpailujen jälkeen perinteiset vierailut paikallisiin merenrantabaareihin. Kotkassa innokkaat purjehtijat rakensivat 12 veneen sarjan talvisaikaan lämmittämättömissa tiloissa. Ei ihme, että nämä karaistuneet viklailijat nauttivat uimalla jäiden seassa aina pääsiäislauantaisin. He perustivat myös bändin, joka soitti viklailijoiden ja heidän jälkikasvunsa häissä. Vuonna 1960 Kotkassa oli 37 viklaa ja siten Suomen suurin viklalaivue. Osallistumisaktiivisuuskilpailuja pidettiin innokkaasti ja Seppo Raatikainen voitti 1963 Hugh Reichnerin palkinnon maailman korkeimmalla pitemäärällä. Kaluston kehitystä Ensimmäiset kotimaiset viklat olivat karkeatekoisia eikä painoon kiinnitetty huomiota. Mastot muistuttivat puhelinpylväitä ja purjeet oli ommeltu kotimaassa kudotusta puuvillasta paikallisten teltantekijöiden toimesta. Kölit olivat paksua teräslevyä. Ei ihme, että suomalaiset lyötiin kirkkaasti varhaisissa tapaamisissaan Pohjoismaisten veljiensä kanssa. Mutta suomalaiset jatkoivat vierailujaan Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa tuoden tuoreita ideoita venerungoista, purjeista, takilasta ja purjehdustekniikasta. Tri Olle Palmberg osti veneen Lill Mon 7484 Ruotsista ja voitti heti kolme peräkkäistä Suomen mestaruutta C-G Trapp rakennutti veneen Zsa-Zsa 8481 kevyestä seetripuusta ja otti mestaruudet Ostamalla laadukkaat pumpulipurjeet Elvströmiltä Tanskasta ja Örtengreniltä Ruotsista ja jäljittelemällä veneen asetuksia ja säätöjä suomalaisten kilpailijoiden taso alkoi parantua. Tärkeitä olivat myös suhteet varsinkin norjalaisiin viklapurjehtijoihin, jotka jakoivat suomalaisten ideat kovasta kilpailemisesta ja osallistumisesta. Vuonna 1960 saavutettiin suorituskykyhyppäys, kun mestaripuuseppä Yrjö Halen Turusta alkoi luoda kauniita mahonkiviklojaan. Yhdessä tietävien asiakkaiden, kuten 5.5m luokan olympiapurjehtijoiden Juhani Salovaaran ja Johan Gullichsenin, kanssa kehitettiin legendaariset Halenin viklat kohti äärimmäistä kilpakonetta. Pian nähtiin Proctorin alumiinimastot, Fragnieren tai Murphy & Nyen dacronpurjeet, simpukkaknaapit ja muut amerikkalaiset ajanmukaiset varusteet veneiden kannella. Innokkaan veneen kilpailun kannustamina suomalaiset viklapurjehtijat alkoivat kiivetä maailman ja paikallisten mestaruuskilpailujen tulosluetteloissa. Puuaikakauden huipennus oli 1962, kun Juhani Salovaara ja Erik Aikala voittivat hopeamitalin Halenin rakentamalla veneellä Amok 8493 Euroopan mestaruuskisoissa Palma de Mallorcalla. Myöhemmin lasikuituviklat aloittaisivat uuden aikakauden, mutta se on aivan eri kertomus.

5 Kun katsotaan taaksepäin, on selvää, että Vikla oli oleellinen tekijä levitettäessä suurenmoista purjehdusurheiluamme uusiin kansankerroksiin. Monet varhaiset viklapurjehtijat löytyvät myöhemmin menestyksekkäiden köliveneiden ja valtamerikilpaveneiden ruorista. Viklaintoilijoita, kuten Michael Berner, Per-Ole Holm, Keijo Mättö, Olle Palmberg, Antti Wahlström ja Rafael Wolontis on palvellut pursiseurojensa kommodoreina ja vaikuttanut tärkeissä tehtävissä FSA:ssa, SCIRA:ssa ja ISAF:ssa. Tämän päivän viklailijat ovat pioneereillemme kiitoksen velkaa. Lehdessä mainitaan myös seuraavat suomalaiset: Per-Ole Holm SCIRA:n kommodori 1989 K. Suortti ja Juha Hyttinen juniorimaailmanmestarit 1973 (HPS) Heikki Haimakainen ja Timo Karlsson juniorimaailmanmestarit 1975