KIRJAILTU ELÄMÄ TATUOINNIT RUUMIILLISTUVAN YHTEISKUNNAN MINUUSPROBLEMATIIKKANA

Transkriptio

1 28 Sosiologia 1/2004 KIRJAILTU ELÄMÄ TATUOINNIT RUUMIILLISTUVAN YHTEISKUNNAN MINUUSPROBLEMATIIKKANA A t t e O k s a n e n j a J u s s i T u r t i a i n e n ABSTRAKTI Artikkelissa tarkastelemme Tattoo-lehden henkilökuvia, joissa tatuointien merkityskirjo avautuu aina esteettisestä ruumiinkoristelusta elämänhistorian narratiiviseen jäsentämiseen. Analysoimme henkilökuvia tatuointinarratiiveina ja kartoitamme erilaisia subjektistrategioita, joissa tatuointeja käytetään minuuden suojaajina ja kokemusten uudelleenjärjestäjinä. Artikkelin ytimessä on kysymys siitä, kuinka tatuoinnit toimivat minuuden materiaalisina kiinnikkeinä ja lihaan kirjailtuna elämäntarinana. Sosiaalisten rajojen sulautuessa ruumiista tulee keskeinen minuuden työstämisen maasto. Seurauksena on paitsi ruumiillisuuden muuttuminen ulkokuoreksi, myös minuuden visualisoituminen. Tatuointinarratiivien tarkastelu osoittaa, miten tatuoinnit muodostavat ihoon hakatun suojakilven ja tarjoavat väylän vahvemman ruumiillisen minuuden lunastamiseksi. Tatuointinarratiivit jännittävät ruumiin sekä ulkoisesti nähtävänä kohteena että paikkana, johon subjektiiviset merkitykset uurtuvat. Avainsanat: tatuoinnit, tatuointinarratiivi, ruumiillisuus, minuus, visualisoituminen Hän sanoo tatuoivansa itseään koko ajan, kahdesta kolmeen kertaa viikossa: Se on henkilökohtaista täyttymystä. Rakastan taidetta. Voin muuttaa ruumistani siihen suuntaan kuin haluan sen itse nähdä. (Jason Spinelli, Tattoo 2001/ 145, 30.) Peter Greenawayn elokuvassa The Pillow Book (1997) ihon kirjailemisesta tulee tapa merkitä omaa elämää. Elokuvan päähenkilö Nagiko haluaa, että miehet kirjoittavat kalligrafiaa hänen ruumiiseensa. Hän on paitsi miesten kirjoitusalusta, myös menestyvä kirjoittaja. Ihmiset tahtovat Nagikon kirjoittavan yhä uuden kirjan heihin; jokaisesta ihmisestä tulee oma kirjansa, jota luetaan suoraan paljaalta iholta. The Pillow Bookin kalligrafioiden tavalla tatuoinnit merkitsevät myöhäismodernien subjektien elämää. Ruumis on yhä enemmän kehiteltävä kohde, jota muokataan kuntosaliharjoittelun ja plastiikkakirurgian avulla sekä koristetaan lävistyksin ja tatuoinnein. Tatuoitu ja muokattu ruumis häilyy myöhäismodernissa yhteiskunnassa samaan aikaan sekä subjektina että objektina, aivan kuten Nagiko Greenawayn elokuvassa: paitsi osana per- sosiologia indd , 10:23:27

2 1/2004 Sosiologia 29 soonallista kokemushistoriaa, myös alttiina muiden arvioiville katseille. Tässä artikkelissa tarkastelemme, kuinka tatuoinnit rakentavat myöhäismoderneina kulttuurituotteina yhä materiaalisempaa ja visuaalisempaa minuutta. Pohdimme, mitä seurauksia on sillä, että omasta elämästä kerrotaan omaan ihoon tatuoitujen kuvien avulla. Tatuointeja lähestytään erityisesti tatuointinarratiivin käsitteen avulla, mikä mahdollistaa ruumiillisuuden tarkastelun sosiaalipsykologisena subjektia ja sosiaalista todellisuutta yhteen punovana prosessina. Artikkeli pyrkii metodologisten ja teoreettisten avaustensa avulla vastaamaan siihen haasteeseen, jonka arkielämän ruumiillistuminen on heittänyt sosiaalitieteelliselle tutkimukselle. Sosiomateriaalinen narratografia Vaikka tatuoinnit ovatkin muuttuneet yhä arkipäiväisemmiksi, niihin lyöty poikkeavuuden leima on vaikuttanut siihen, että tatuointeja on kaihdettu akateemisena tutkimuskohteena (Fisher 2000, 91; vrt. Oksanen 2003a, 5 7). Victoria L. Pittsin mukaan tatuoinnit yhdistetään mediassa ja tutkimuksessa usein mielenterveysongelmiin ja alistettuihin yhteiskuntaryhmiin. Julkisessa keskustelussa tatuointien herättämä vastustus kanavoituukin helposti medikalisoivaksi moraalipaniikiksi tatuointien ja lävistysten terveysriskeistä. (Pitts 1999, ) Pittsin mainitsemien ongelmien vuoksi valitsimme tutkimusaineistoksemme Tattoolehden, joka mainostaa itseään maailman eniten myyvänä tatuointijulkaisuna. Näin eteemme avautuu ennen kaikkea tatuoitujen ihmisten merkitysuniversumi. Tattoo-lehti koostuu pääosin niin sanotun features-osion alle sijoittuvista muutaman sivun mittaisista henkilökuvista, jotka sisältävät tekstin lisäksi valokuvia. Vuosilta käytössämme on ollut yhteensä 17 Tattoolehden numeroa ( , , 148, 152, 154, , 165 ja ). Näissä on yhteensä 141 henkilökuvaa (365 sivua). Lisäksi olemme käyttäneet taustamateriaalina vuoden 1993 numeroita 44 ja 52 sekä vuoden 1999 numeroita 117 ja 120. Näistä koostuu yhteensä 40 henkilökuvaa (106 sivua). Henkilökuvat ovat Frank Boothin, H. T. Boothin ja Paul Garssonin kirjoittamia. Tattoo-lehden sivuja täyttävät eläinhahmoihin, pyhimyksiin, paholaisiin, lohikäärmeisiin ja primitivismiä henkiviin tribaaleihin kirjotut ruumiit. Mukana on populaarikulttuurin suosimaa kuvastoa aina filmitähdistä pin-up-tyttöihin, vampyyreihin, sarjakuvahahmoihin ja Star Warsiin. Henkilökuvien kirjallisessa osuudessa kuvatut henkilöt saattavat antaa tatuoinneilleen hyvinkin täsmällisiä henkilökohtaisia merkityksiä, jotka käsittävät vähintään yhtä laajan kirjon kuin visuaalinen kuvasto. Merkitykset eivät asetu paikalleen: esimerkiksi mitä selkein uskonnollinen symboli saattaa saada puhtaasti maallisia merkityksiä, siinä missä lähes banaalilta tuntuvat kuvat saattavat kantaa hyvinkin voimakkaita persoonallisia merkityksiä. Vastaava liike tulee esiin henkilökuvissa: lehden linja ja kuvatut henkilöt eivät tunnu kohtaavan. Toimittajat korostavat tatuointien esteettisiä ja yhteisöllisyyttä luovia merkityksiä; subjektit kirjaavat tatuointien avulla ennen kaikkea omaa elämäänsä. Tatuointeja käsittelevän tutkimuksen vähäisyys saattaa osittain viitata siihen, että ruumiinsosiologian keskeisenä paradigmana on ollut luvuilla tekstualismi. Äärimmillään kielellinen käänne alkoi merkitä kielellistä reduktionismia, jossa materiaalinen todellisuus pelkistetään tekstiksi. (Turtiainen, ilmestyy.) Tatuointien tutkimuksen näkökulmasta tekstiksi pelkistetty ruumiillisuus näyttäytyy ongelmallisena, sillä tatuoidut kuvat tuntuvat lähes banaaleilta eivätkä tekstuaalisesti analysoituina kovinkaan hedelmällisiltä. Tatuointi-ilmiön ymmärtäminen edellyttää materiaalisempaa ja sosiaalipsykologisempaa otetta. Kehittelemme posttekstualistista tutkimusotetta. Tekstualismista poiketen posttekstualismissa tarkastellaan, kuinka ruumiillisuus hahmottuu sosiaalisen, diskursiivisen ja materiaalisen rajalle prosessuaalisena ja kerroksellisena. (Turtiainen, ilmestyy.) Posttekstualismin avaama ruumiillinen käänne sosiologia indd , 10:23:28

3 30 Sosiologia 1/2004 arvostaa Peirceä enemmän kuin de Saussurea ja Deleuzea enemmän kuin Derridaa (vrt. Oksanen 2001a, 58 61; 2003a, 13, 18). Ruumiillisuutta tarkastellaan pragmatistisena välityspintana sen sijaan, että turvauduttaisiin tekstianalyyttisiin pysäytyskuviin, jotka irtaantuvat sosiaalisesta todellisuudesta ja tarkentuvat yhä pienemmiksi havaintoyksiköiksi (Oksanen, ilmestyy a; b). Posttekstualismi tutkii yhteiskunnan ja ihmisen toimintaa, ei yksinomaan kieltä. Tutkimuksessa posttekstualismi näkyy dialogisena otteena, joka mahdollistaa todellisuuden monikerroksisuuden tarkastelun; ristiriitaisia lähtökohtia ei suljeta pois objektiivisen tiedon toivossa (vrt. Oksanen 2001b). Aineistossamme Tattoo-lehden toimittajien ja tatuoinnin ottaneita yksilöiden äänien ristiriitaisuutta ei tule analyysissä silotella pois keskittymällä jompaankumpaan. Henkilökuvien moniäänisyys on otettava lähtökohdaksi. Aineistoon avautuvat halkeamat ja murtumat avaavat mahdollisuuden tarkastella myöhäismodernien subjektien kohtaamaa paradoksia: oman ruumiillisuuden kehittämisen luomat vapaudet alkavat kääntyä velvoitteiksi (vrt. Näre ja Oksanen, ilmestyy). Viittaamme jatkossa Tattoo-lehden henkilökuvien ruumiinkerrontaan tatuointinarratiivin käsitteellä, jolla kartoitamme ruumiillisena hahmottuvaa sosiaalista todellisuutta. Posttekstuaalisena siltakäsitteenä tatuointinarratiivi on aina osittain materiaalinen, fyysinen ja kosketeltavissa oleva. Henkilökuvissa elämäntarinaa kuljetetaan pitkin ruumiiseen merkittyjä ajallisia ja tilallisia kiintopisteitä. Tämän vuoksi tatuointinarratiivi ei ole narratologinen vaan paremminkin narratografinen käsite. Se kirjaa elämää iholle visuaalisen, affektiivisen ja teks tuaalisen välimaastossa. Ruumis hahmottuu moniulotteisesti ikään kuin kartoitettavana maastona, jota narratografia jäljittää. Tatuoinnit kulttuurisena kohtauspintana Tatuoinnit ovat nousseet keskiluokkaisiksi kulutustuotteiksi vasta hiljattain, noin luvuilla (DeMello 2000, 3 5). Tätä ennen niillä oli takanaan pitkä ja monivaiheinen historia. Tatuoinnit ovat määrittyneet voimakkaasti toiseuden piiriin. Raamatun luomiskertomuksen (4:15) mukaan Jumala merkitsi Kainin ihon rangaistukseksi velisurmasta. Antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille tatuoidut ruumiit edustivat orjia ja barbaareja. Siinä missä kreikkalaiset kauhistelivat esimerkiksi tatuoituja traakialaisia ja persialaisia, roomalaiset joutuivat pohjoisen valloitusretkillään kohtaamaan tatuoituja pohjoisen heimoja, joihin he suhtautuivat inhon ja ihmettelyn sekaisilla tunteilla. (Castellani 1995, 35 40; Marenko 2002, 33.) Kristinuskon mukana ruumiin merkitseminen alkoi saada herooisia merkityksiä. Stigmat Kristuksen keholla merkitsivät pyhän ruumiin. Esikristityille tatuoinnit edustivat kunniamerkkiä, mutta heti ensimmäinen kristitty keisari Konstantinus Suuri kielsi tatuoinnit. (Marenko 2002, ) Vapaaehtoisen stigman mahdollisuus säilyi kuitenkin poikkeustapauksissa. Esimerkiksi ristiretkien aikana sotilaat tatuoivat kehojaan pyhän tehtävän nimissä (Le Breton 2002, 25). Ennen kaikkea tatuoinnit ovat merkinneet rangaistusta: historian eri aikoina tatuoinnin ovat saaneet orjat, rikolliset, prostituoidut ja sotilaskarkurit. Viimeisenä muttei vähäisimpänä lukuna tässä polttomerkitsemisen historiassa ovat natsien uhrit, jotka numeroitiin keskitysleireillä. (vrt. emt ) Tatuoinnin ja stigman sidos alkaa muuttua 1960-luvulla, kun erilaiset alakulttuurit alkavat tatuoida itseään. Moottoripyöräjengit, teddy-pojat ja modit omaksuivat tatuoinnit kapinallisuuden merkitsijöinä. Hipit ja punkkarit käyttivät puolestaan tatuointeja ruumiillisuuden manifesteina. Heidän ideansa kaupallistettiin kuitenkin nopeasti. (Le Breton 2002, 61, 65 67, 76.) Kaupallistumista auttoivat 1960-luvulta lähtien tatuoinnin ammatilliset edistysaskeleet. Vanhan koulukunnan taiteellisesti heikkotasoiset, stereotyyppiset ja yksinkertaiset tatuoinnit saivat väistyä esteettisesti ja teknistaiteellisesti ansiokkaampien ja yksilöidympien töiden edestä. Kehitystä on kutsuttu jo 1960-luvulta asti tatuointirenessanssiksi (ks. Sanders 1989, 19). Margo DeMellon (2000, sosiologia indd , 10:23:28

4 1/2004 Sosiologia 31 12, ) mukaan tatuointirenessanssi teki tatuoinnit haluttavaksi keskiluokkaiselle subjektille ja pyrki puhdistamaan tatuointeja niiden alaluokkaisesta statuksesta. Tatuoinnit kantoivat pitkään vahvaa poikkeavuuden sekä epähygieenisyyden leimaa, vaikka esimerkiksi amerikkalainen eliitti oli tuntenut vetoa tatuointeja kohtaan 1900-luvun alkupuolella. (Sanders 1989, ) Tatuointini eivät aiheuta ongelmia työssä eivätkä koulussa. Ihmiset jakaantuvat sen mukaan, ketkä kauhistelevat niitä ja ketkä haluavat oppia tuntemaan minut niiden takia. Toisaalta isäni yhä tarjoutuu maksamaan ta tuointien poistamisen laserin avulla. (Shannon Utz, Tattoo 2001/144, 30.) Tuotteistumisesta ja kaupallistumisesta huolimatta tatuointien stigmaluonne nousee esiin tatuointinarratiiveissa: omaa kokemusta tatuoituna subjektina rakennetaan suhteessa toisiin ihmisiin. Erityisesti naiset kuvaavat tatuointien synnyttämiä ympäristön reaktioita: äitini haluaa, ettei käsivarsiini tule tatuointeja, ennen kuin minusta tulee asianajaja (Tracy Dailey, Tattoo 2002/156, 59). Katherine Irwin (2001, 50, 54 55, 68) huomioi, että subjektit joutuvat käyttämään legitimaatiotekniikoita tatuointien hyötytekijöiden maksimoimiseen ja niihin liitettyjen negatiivisten merkitysten minimoimiseen. Vaikka tatuoinnit ovatkin trendikkäitä, niissä on edelleen keskiluokkaista flirttailua kielletyn hedelmän kanssa. Kapinan ja stigman lisäksi tatuointeihin liitetään edelleen voimakkaasti eksotisoivia merkityksiä primitiivisistä yhteisöistä. Erityisesti kulttuurinen kohtaaminen Tyynen valtameren kulttuurien kanssa merkitsi Betti Marenkon mukaan eksoottisen toisen syntymää (Marenko 2002, 34 35). Löytöretkeilijä William Dampier toi vuonna 1691 Englantiin Filippiinien läheltä kokonaan tatuoidun miehen, joka esiintyi ihmisille sekoittamalla elämäntarinaansa fantastisia ja eksoottisia piirteitä luvulla kapteeni Cookin tuliaisina oli tatuointi-sanan lisäksi kuuluisa Omai. (Castellani 1995, 46 58; Le Breton 2002, 56.) Alessandra Castellani (1995, 42 43) tarkentaa, että luvuilta alkaen tatuoinnit ovat merkinneet länsimaisessa kulttuurissa etelänmeren-myyttiä, jonka seurauksena eri kulttuurien kompleksisuus on pelkistetty länsimaisiin ideoihin. Maalattu prinssi ja Omai olivat länsimaissa hirviöiksi luokiteltuja näyttelyesineitä. Vielä 1800-luvun lopulla järjestetyt Maailman näyttelyt esittelivät tatuoituja ihmisiä Alaskasta, Havaijilta ja Samoalta. Oma lukunsa oli kuitenkin amerikkalainen sirkus, joka asetti freak show n kultakaudella, vuosina , näyttämölle tatuoituja ihmisiä. (Marenko 2002, ) Ruumiilliselle shokeeraukselle alkoi olla jälleen kysyntää 1960-luvun ruumiillisen vallankumouksen seurauksena. Esimerkiksi body art nosti ruumiillisuuden taidesuuntauksena repäisevästi esille yhteiskunnallisena kritiikkinä (Le Breton 2003, ). Body art -taitelija Fakir Musafar on luvulta alkaen puhunut modernista primitivismistä, joka yhdistää primitiivin ruumiinmuokkauksen ja modernin yksilöllisyyden. Primitiivinen viittaa tässä paikoin itseironisessakin retoriikassa autenttisuuteen ja yhteisöllisyyteen. (ks. Musafar 1996; Vale & Juno 1989). David Le Bretonin (2003, 123) mukaan moderni primitivismi hävittää symbolisella tasolla toisen. Traditionaaliset yhteiskunnat muuttuvat pahimmillaan vain kimpuksi kliseitä. Betti Marenko (2002, 44 46) taas kritisoi modernia primitivismiä binarismista, jossa moderni ja primitiivi pelkistetään stereotypioiksi. Antropologisissa tutkimuksissa on usein huomattu, ettei primitiivin ja modernin välinen jaottelu ole ollenkaan yksioikoinen. Esimerkiksi Heidi Gengenbach (2003) huomioi, että eurooppalaiset ovat lukeneet ta tuointeja primitiivisen merkitsijänä ja tehneet sen virheoletuksen, että ihmiset voitaisiin jakaa kategorioihin, esimerkiksi klaaneihin tai heimoihin, sen perusteella, miten he koristelevat ihonsa. Gengenbachin tutkimat mosambikilaisnaiset eivät itse perustele tatuointejaan klaani-identiteetillä. Heidän tapansa käyttää tatuointeja on myös hyvin yksilöllinen. (ks. myös Castellani 1995, 45.) Modernin primitivismin tapaan tatuointinarratiivit turvautuvat usein näennäisantropososiologia indd , 10:23:29

5 32 Sosiologia 1/2004 logiseen ja uususkonnolliseen retoriikkaan. Tatuoinnit merkityksellistetään eksoottisena fantasiana toisesta, jolloin tatuointiprosessiin ja yksittäisiin kuviin liitetään spiritualistisia ja mytologisoivia käsityksiä. David Le Bretonin (2002, , 210) mukaan tatuoinneilla valetaan nostalgisesti uskoa johonkin menetettyyn ja meidän kulttuuristamme puuttuvaan. Suhde muihin kulttuureihin ja mytologioihin on eräänlaista myöhäismodernia löytöretkeilyä, jossa eri traditioista käytetään vain ne osat, jotka sopivat omiin suunnitelmiin. Tämä on helppo tapa affirmoida itseä ilman kulttuuristen tapojen omaksumista (vrt. Le Breton 2002, 213; 2003, 122). Se on eräänlainen jumaluuksien yhdistyneet kansakunnat, toteaa toimittaja H. T. Booth Jason Roderickistä, jonka ihoa koristelee Pohjois- ja Etelä Amerikan intiaanimytologian ohella kiinalainen, skandinaavinen ja kristillinen mytologia (Tattoo 2002/154, 36). Kun tatuoitu ruumis näyttäytyy välillä lähes kaoottisena visuaalisena montaasina, luo tatuointinarratiivi juonellista koheesiota korostamalla tatuointien yhteisöllistä ulottuvuutta. Olen ollut onnellinen. Hyviä valintoja. Hyviä ihmisiä. Kasvoin todellakin musteen maailmassa, toteaa Miss Dee Dassen, jonka ruumis on kirjavasti ja epäkoherentisti tatuoitu. Dassen ei sitoudu mihinkään tiettyyn teemaan tai koulukuntaan, mutta hänelle tatuoitu ruumis luo kytköksen muihin ihmisiin. (Tattoo 2002/154, ) Tattoo-lehdessä kuvataan toistuvasti kuinka pariskunnat ovat löytäneet toisensa juuri tatuointien kautta. Perheet ja sukulaiset ovat ottaneet tatuointeja: [j]okaisella veljelläni, isälläni [- -] jokaisella McKayn klaaniin syntyneellä [- -] on tämä tatuointi (David Mckay, Tattoo 2002/157, 90). Muste tuntuu toimivan eräänlaisena myöhäismodernina verenperintönä. Voi tosiaan sanoa, että he ovat musteen yhdistämä perhe (Tattoo 2002/154, 58). Yksilön ja yhteisön välinen kiinnike on uurrettu tatuointinarratiiveissa suoraan ihoon. David Le Bretonin tatuoinnit lohduttavat subjekteja sillä, etteivät nämä ole täysin etääntyneitä toisistaan (Le Breton 2002, 118). Vaikka yhteisöllisyyden tunnetta vahvistetaan usein stereotyyppisten toiseus-, kapinallisuus- ja primitivismikäsitysten avulla, voidaan tatuointien luoma imaginaarinen yhteisöllisyys nähdä laajastikin osana myöhäismodernin yhteiskunnan kehitystä. Subjektit pakotetaan etsimään väyliä yhteisöllisyyteen oman lihan kautta (vrt. Oksanen, ilmestyy c). Tatuointinarratiivit kuvaavat, kuinka subjektit sijoittavat itsensä sosiaaliseen todellisuuteen ennen kaikkea lihallisesti: ne ovat luonteeltaan sosiomateriaalisia. Minuuden visualisoituminen Tatuointinarratiivien kenties keskeisimpänä piirteenä on lihallisuuden ohella niiden välitön visuaalisuus, jota Tattoo-lehti korostaa jo kuvaustavallaan. Sekä toimittajien että subjektien jatkuvasti korostama esteettisyys ja seksikkyys kertovat tatuointikulttuurin kaupallistumisesta. Tatuoinnit esitetään kautta linjan riisumisen avulla. Naisten lantioon, alaselkään ja ylärintakehään sijoitetut kuvat kehystävät erogeenisinä pidettyjä alueita. Miehillä tatuointien esittäminen paljastaa lihaksiston ja hartiat, maskuliiniset fallossymbolit. Ensimmäinen silmäys paljastaa, että kaikki Ginan ruumiissa on paitsi oikealla paikalla, myös miellyttävästi järjestetty. Toisella kerralla katsoja näkee, että tämän ruumiillisen asuinsijan omistaja koristaa mielihyvin temppeliään. (H. T. Booth, Tattoo 2001/137, 29.) Tatuointien ja seksuaalifantasioiden yhteys on vahva. Ginan henkilökuvassa toimittaja H. T. Booth johtaa lukijan katsomaan Gina Allmanin ruumista. Ruumis halutaan paljastaa, riisua, mikä tekee henkilökuvasta lähes strip-teasea. Ginan perehtyneisyys shiatsufilosofiaan mainitaan tekstissä nimenomaan kiinnitettynä ulkonäköön. Artikkelin sisäisenä ristiriitana onkin se, että siinä puhutaan kokonaisvaltaisesta shiatsu-filosofiasta mutta Gina kuvataan temppelinä, jota katsotaan nimenomaan ulkoa päin: Gina Allmanin ruumis on todellakin verrattomasti rakennettu temppeli, joka mainostaa tehokkaasti hänen kutsumustaan (Tattoo 2001/137, 30). sosiologia indd , 10:23:29

6 1/2004 Sosiologia 33 Tatuointien tuottama mielihyvä liitetään ennen kaikkea katseeseen. Lehti ei peittele ruumista objektivoivaa otettaan. Jokaisen numeron kannessa on säännönmukaisesti pehmopornotyylillä kuvattu nuori nainen. Naisten tatuointeja käsitellään kauneuden, herkkyyden ja sensitiivisen esteettisyyden rekisterissä. Henkilökuvissa varjellaan sitä, etteivät tatuoinnit horjuta liian radikaalisti feminiinisen viehättävyyden normia. Naisten tatuointeja arvioidaan kurvikkuuden ja seksikkyyden ilmentäjinä. Miesten tatuointeja tarkastellaan puolestaan porttina katu-uskottavaan maskuliinisuuteen, jossa tatuoinnit ja lihakset muodostavat maskuliinisuuden pyhän liiton. Kokonaisuudessaan henkilökuvat välittävät viestiä, että tatuoidut miehet ovat miehekkäämpiä kuin tatuoimattomat ja vastavuoroisesti tatuoidut naiset feminiinisempiä kuin tatuoimattomat. Sari Näre (1995, 37 42) on huomauttanut, että kulutuskulttuurissa konkreettinen elämänhallinta on alkanut nojata visuaalisen ruumiillisuuden varaan. Minuus haurastuu, sillä se on jatkuvasti alttiina muiden katseille ja arvostelulle. Ruumis tuotetaan jatkuvasti kulutuskulttuurissa virtuaalisesti. Subjektin on mahdotonta olla tyytyväinen ulkonäköönsä, kun häneltä vaaditaan jatkuvaa itsensä kehittämistä. (Oksanen, ilmestyy b; Näre & Oksanen, ilmestyy). Yhtenä seurauksena on ruumiillisuuden fragmentoituminen. Kulutuskulttuurissa tavoiteltu ruumiillisuus alkaa edustaa erillisiä fetisoituja ruumiinosia; rintoja, pakaroita, sääriä. (vrt. Oksanen 2002, 24 25). Marc Blanchardin (1994, 292) mukaan myös tatuoinnit ovat fetissejä, sillä ihoon tatuoidusta kuvasta tulee haluttavampi ja elävämpi kuin itse ruumis. Muotimaailmassa todettiin vuonna 1993 Jean Paul Gaultierin Pariisin muotinäytöksen jälkeen, että lävistyksistä ja tatuoinneista on tullut tärkeämpiä kuin vaatteista (vrt. Hewitt 1997, 93). Voisikin väittää, että ta tuoinnit ovat ottamassa sitä paikkaa fetissien tuottajana, joka on perinteisesti ollut vaatteilla. Halun kohteina ne ovat vaatteitakin vahvempia, sillä niitä ei vaihdeta säännöllisesti. Tatuointinarratiivit rakentavat vahvan kytköksen oman elämän, lihan ja tatuoinnin välille. Ihoon kirjattu kuva on pienoiselämä. Kun toimittaja Paul Garson kysyy Scott Risleyltä, miksei hän kehystä tatuointinsa alkuperäistä mallia seinälleen, tämä vastaa: Miksi? Sehän on selässäni. Risley jatkaa: Hän on oikeassa ja sehän on parempi kuin mikä tahansa liikkuma ton seinälle ripustettu esitys. Hänen versionsa kirjaimellisesti elää ja hengittää. (Tattoo 2001/144, 168.) Tärkein asia tatuoinnissani on se, että se on aitoa taidetta, täysin aitoa. [- -] Näen itseni kankaana, johon annan taiteilijan ilmaista lahjakkuuttaan. He saavat täyden taiteellisen vapauden työlleen, jotta nauttisivat siitä mahdollisimman paljon ja laittai sivat sydämensä siihen. (Erin Holly, Tattoo 2003/169, 66.) Ruumis kuvataan Tattoo-lehdissä kankaana, joihin taiteilijat kirjaavat teoksensa. 188-sentti nen ja 127-kiloinen Michael on laajakangas suosikkitaiteilijalleen (Tattoo 2001/141, 55). Subjektin ongelma pelkkänä visuaalisena kohteena pyritään näin ratkaisemaan. Christopher Lasch (1979, ) on todennut, että itsensä toteuttamisen maailmassa elämästä on alkanut tulla taideteos. Juuri oman minuuden taiteellinen esteettisyys vapauttaa subjektin nauttimaan narsistisesti siitä, että häntä katsotaan: Työpaikalla tatuointejani rakastetaan. Saan paljon palautetta. Arviolta kahdeksan kertaa päivässä joku kysyy minulta tatuoinnistani. Yleensä palaute on hyvää. (Jennifer Byrd, Tattoo 2001/148, 32.) Tatuoitinarratiiveista välittyy usein tatuointiposeerauksen häpeämättömyys ja ekshibitionistinen mielihyvä. Tatuoinneillani ei välttämättä ole mitään syvempiä merkityksiä. Toisinaan valitsen tatuoinnin yksinkertaisesti sillä perusteella, että se näyttää ihastuttavalta. (Tanja Nixx, Tattoo 2001/137, 73.) David Le Bretonin aineistossa tulee esiin, että naisille tatuointien funktio on joskus pelkästään dekoratiivinen ja tatuoinnit kuvataan nykyajan koruina (Le Breton 2002, ). Tattoo-lehdessä esteettinen funktio ei ole pelkästään naisellista. Sekä miesten että naisten tatuointinarratiiveissa tatuoinnit merkitsevät visuaalista näyttävyyttä. Fetisosiologia indd , 10:23:29

7 34 Sosiologia 1/2004 soitunut tatuointi on enemmän kuin koru. Ulkonäkö ja subjekti yhdistyvät minuuden kosmetiikaksi, josta tulee maailman (kosmos) ja subjektiivisten toimintaperiaatteiden (etiikka) sommitelma. Miesten tatuointinarratiiveissa erottaudutaan feminiinisen ruumiin koristautumisen mielleyhtymistä ja tyttömäisistä tatuoinneista ( girlie stuff ). Tatuoinnit rakentavat ikonografiaa, joka nojaa voimasymboliikkaan, seksistiseen kuvastoon ja populaarikulttuurista kierrätettyihin hahmoihin. Machomaskuliinisia tatuointeja värittää väkivallan estetiikka, jossa toiminta, voima ja heteroseksuaalisuuden lujittaminen ovat hallitsevassa asemassa. Supersankarit, erilaiset paholaisvariaatiot ja biomekaaniset hirviöt ovat miesten tatuointikuvien valtavirtaa. Kissapedot toimivat 29 eläintatuointia hankkineelle Bill Taylorille maskuliinisuuden esityksinä: [u]sean vuoden ajan olen harrastanut voimannostoa ja luulen, että isojen kissaeläinten kauneus ja vahvuus kiinnosti minua (Tattoo 2001/141, 86). Eläinhahmojen voiman ja vallan ikonografia (ks. Baker 2001, 33 37) toistuu Taylorin tatuoinneissa. Vaikka tatuoidut naiset asetetaan lehdessä miehisen katseen kohteiksi, avataan samalla myös identiteettipoliittisen kamppailun mahdollisuus: tatuointien avulla haastetaan ahtaaksi koetut femi niinisen ruumiillisuuden rajat. Naisten tatuointinarratiiveissa tatuoinnit niveltyvät osaksi naisten katu-uskottavaa ulkonäköä ja elämäntapaa. Voin ilmaista itseäni feminiinisellä tavalla ja samalla säilyttää särmikkyyden (Shannon Utz, Tattoo 2001/144, 30). Irwinin (2001, 55) mukaan tatuoinnit tarjoavatkin naisille keinon osoittaa kovuutta ja voimakkuutta. En koskaan pukeudu tyttömäisesti. En koskaan meikkaa. En aja moottoripyörääni kuin tyttö. Mutta minulla on tyttömäinen tatuointi. (Kelli Davis, Tattoo 2001/142, 57.) Tatuoinnit asettuvatkin fetisoitumisestaan ja kaupallistumisestaan huolimatta feminiinisen identiteettipolitiikan käyttöön samalla tavoin kuin esimerkiksi goottityylissä käytetään korkoja ja korsetteja (vrt. Stratton 2001, ). Tatuointien pohjimmaisena paradoksina säilyy se, että omaksi määritelty on pohjimmiltaan yhteistä (Le Breton 2002, 86). Ruumiinsa täyteen hedelmiä tatuoinut Ramona Nations kertoo lähtökohdistaan: Halusin jotain erilaista ja juuri silloin näin Fruit of the Loom -mainoksen televisiosta. Ajattelin saman tien, että tuossapa on tarttuva idea. (Tattoo 2003/165, 37.) Ruumiillisuuden maisemoituessa kaupallisuuden suuntaan (Oksanen 2002, 25; ilmestyy b) subjektin näkökulmasta olennaiseksi kysymykseksi nousee, kuinka paljon hän saa laajentaa tätä maisemaa kytkemällä siihen omaa elämänhistoriaansa, omia tunteitaan ja kokemuksiaan (vrt. Näre ja Oksanen, ilmestyy). Viritetty ruumis Tatuointinarratiivit kuvaavat, kuinka muistot ja elämänvaiheiden siirtymät toimivat ponnahduslautana tatuoinnin hankkimiseen. Elämästä kerrotaan jatkuvasti suhteutettuna tatuointeihin. Kun hankin tämän kuvan, elin kriittisiä vaiheita elämässäni. Opiskelin collegessa ja pyrin selvittämään, kuka minä oikein olin ja mitä minä oikein tein itselleni. (Chad Rice, Tattoo 2001/140, 11.) Yksittäiset tatuoinnit toimivat muistikarttoina ja työkalupakkeina, jotka auttavat subjektia jäsentämään elämänkokemuksiaan. Se alkoi päiväkodissa, uskokaa tai älkää. Isälläni oli prätkäkavereita, ja muistan perinteisiä kuvia siivistä ja kotkista. Kun olin 26-vuotias, kykenin vihdoin hankkimaan ensimmäisen oman tatuointini. (Debbie Byrne, Tattoo 2001/138, 60.) Elämäkerran tavoin myös tatuointinarratiivi alkaa usein lapsuudesta, jonka muistot ja unet liitetään voimakkaasti tatuointeihin: [l]apsesta asti Scott Buffington on nähnyt näkyjä, tarkemmin ottaen tatuointiunia (Tattoo 2003/167, 59). Tatuointinarratiivit saavatkin paikoin lähes puoliuskonnollisen sävyn, kun lapsuuden hämäriksi jääneet tatuointikokemukset saatetaan yhdistää primaariseen viettiin (Tattoo 2001/137, 29) tai aiempaan elämään, joka valuu seuraavaan (Tattoo 2002/156, 67). Tatuointinarratiiveissa oman elämän koherenssi kirjautuu nisosiologia indd , 10:23:29

8 1/2004 Sosiologia 35 menomaan muokatun ja tatuoidun ruumiin avulla: [p]anen paljon painoarvoa tatuoinneilleni ja yritän liittää siihen, mitä teen ja mitä elämässäni tapahtuu (Kevin Williams, Tattoo 2001/141, 29). Elämäkerran kertominen harsoo muistot kokoon ja yksittäiset tilkut kudotaan tarinaksi (Vilkko 1997, 54 55, ). Jokainen mustepisara Melissa Christensenin iholla on kyllästytty hyvin persoonallisella merkityksellä. Hänen kohdallaan se on ollut aina näin, alkaen aivan ensimmäisestä teoksesta, jonka hän sai poikaystävältään 14-vuoden herkässä iässä. Hänellä oli kotitekoinen tatuointipistooli, Melissa selittää. (Tattoo 2001/141, 9.) Tatuointinarratiivin näkökulmasta ensimmäisen tatuoinnin hankkiminen on tärkeä käännekohta, joka näyttäytyy osana itsenäistymisprosessia. Erityisesti naisten kuvaukset ensimmäisistä tatuoinneistaan assosioituvat neitsyyden menettämiseen. Myöhemmin ensimmäinen ihoon jäänyt mustejälki on joko poistettu tai sitten jätetty ihoon omalaatuiseksi merkiksi 18-vuotiaan naisen mielentilasta, kun tämä himoaa ensimmäistä tatuointiaan (Tattoo 2001/140, 11). Varhaisnuoruuden ja nuoruuden tatuoinnit kuvataan tatuointinarratiiveissa haparoiviksi ensiaskeliksi, joista siirrytään kerronnan tasolla kohti aikuisuuden harkitumpaa ja hienostuneempaa suhtautumista tatuoituun ruumiiseen. Kun täytin 18 vuotta, halusin ensimmäisen tatuointini, mutta halusin miettiä pitkään ja tarkkaan, mitä halusin, koska se tulisi olemaan ihossani loppuelämäni. Menikin kuusi vuotta, ennen kuin toteutin suunnitelmani. (Arlene Acosta, Tattoo 2001/140, 75.) Vaikka pysyvyyttä pidetäänkin usein tatuoinnin lähes keskeisimpänä piirteenä, tatuointinarrativit kuvaavat virtaavampaa ja prosessuaalisempaa ruumiillisuutta: vatsassa oleva tatuointi on ainoa, joka jää, kaikki muu työstetään uudelleen (Jason Roderick, Tattoo 2002/154, 35). Tatuointien pysyvyys onkin samanlainen liukuva idea kuin niiden luoma yhteisöllisyys. Vanhat tatuoinnit on joko yksinkertaisesti peitetty tai sitten poistettu laserilla. Entisen tyttöystävänsä nimen uudella kuva-aiheella peittänyt Wes Grissom toteaa: [J]oskus tytöt menevät ja tulevat, mutta muste on ikuista, eikö? (Tattoo 2002/ 156, 86). Kun elämä muuttuu, ta tuointienkin on muututtava. Vain halu kirjailla nahkaansa näyttää pysyvän. Ajattelen, että tatuointi tuo mieleen jonkun ajanjakson elämästä [- -] Kun minulla on ollut hyviä aikoja, niin tatuoinneilla on taipumusta olla värikkäitä, ja huonoina aikoina ne ovat mustaharmaita. (Ralf Reich, Tattoo 2002/154, 11.) Lukuisissa henkilöprofiileissa tatuointeja käsitellään dramaattisten kokemusten valossa. Radikaalit elämänmuutokset, läheisten menetykset ja uuden elämänsuunnan hakeminen manifestoidaan merkitsemällä ruumis. Kuvat, värit ja symbolit heijastelevat murroskausia ja vaiheistavat elämänhistoriaa. Ne toimivat elämänhistorian mieleenpalauttajina ja elettyinä muistoina ruumiissa. Osaa kertomuksista värittää inho aiempia elämänvaiheita kohtaan. 28-vuotias Chad Rice kertoo, kuinka hän päätyi ottamaan feeniks-linnun oikeaan olkapäähänsä lopetettuaan huumeiden käytön ja päätettyään alkaa tehdä asioita omalla tavallaan (Tattoo 2001/140, 11). Symboliikka on tietoista. Feeniks-lintu toimii aiemmasta elämänvaiheista puhdistavana uhrina ja uuden alun manifestaationa. Tatuointinarratiivit ovat usein henkilökohtaisia ja tunnustuksellisia. Sari Näre (1999) viittaa julkisuuden intimisoitumisen avulla prosessiin, jossa intiimin elämän, seksin ja tunteiden käsittely työntyy kohti valtavirtajulkisuutta. Myös tatuoitu ruumis edustaa julkisuuden intimisoitumista, sillä se visualisoi ja julkistaa minuutta. Vaikka tatuoinneille annettu merkitys saattaakin vaihdella katsojan mukaan, Tattoo-lehden henkilökuvissa tatuointien ja subjektin välinen suhde nähdään ikonisena: Shannonia voi katsoa kuin lukisi avointa kirjaa (Tattoo 2001/140, 29). Päihteettömään elämänmuotoon sitoutuneen Jeremiah Hanzeyn vatsaan on kirjattu Drug Free (Tattoo 2001/144, 9). 23-vuotiaalle Mark Postemalle rintakehään kirjattu risti viestii uskonnollisesta vakaumuksesta (Tattoo 2001/148, 87). Kevin sosiologia indd , 10:23:30

9 36 Sosiologia 1/2004 Williams on puolestaan tatuoinut jalkaansa artisokan, koska hän on kasvissyöjä (Tattoo 2001/141, 29). Ruumiin merkit eivät kuitenkaan determinoi visualisoitunutta minuutta, sillä tatuoinnit voivat saada uusia merkityksiä elämänvaiheiden mukana. Vilma Hännisen (2000, 58 65) mukaan henkilökohtaiset elämänkokemukset ja tarinan kertominen muodostavat dialogisen suhteen kerronnassa. Samaan tapaan myös tatuoinnit jäsentyvät uudelleen suhteessa elämänkokemuksiin. Marenko (2002, 53, 99) onkin todennut, ettei tatuointien narratiivisuutta pitäisi pelkistää yksinomaan symboliseen tasoon, sillä tatuoitu ruumis on luonteeltaan mukautuva eikä staattinen. Toisin sanoen vaikka kuva iholla olisi suhteellisen pysyvä, siihen liittyvät affektit muuttuvat elämän mukana. Tähän tuntuu viittaavan myös se, että uusien tatuointien hankkiminen näyttäytyy katarttisena prosessina tatuointinarratiiveissa. Arpitatuointien harrastajia tutkinut Pitts (1998, 72 75) puhuu tatuoinneista liminaalitilana uuden ja vanhan välillä. Pittsin analysoimissa tatuointirituaaleissa entisen heikon identiteetin tilalle lunastetaan uusi ja vahva. Haluaisin, että osa naisen anatomiaani tatuoitaisiin oikealle paikalle vatsaani. [- -] Oikeanpuoleiset munasarjat poistettiin muutama vuosi sitten, joten se voisi olla tapa saada ne takaisin. (Shannon Lamm, Tattoo 2001/140, 30.) Shannon Lammin tatuointinarratiivissa puutteellinen ruumis korjataan symbolisesti merkitsemällä iho ja ruumista viritetään kohti minäihannetta. Tähtäimenä on menetetyn harmonian saavuttaminen. Pittsin (1998) mukaan eräs tatuointien käyttötarkoitus liittyykin ruumiin symboliseen takaisin valtaamisen. Pittsin tutkimuksessa tatuointeja ja lävistyksiä hankkineet naiset kuvasivat, kuinka ruumis voitiin tatuointien avulla lunastaa takaisin itselle (ks. myös Benson 2000, 249; Fisher 2002, 103; Irwin 2001, 56). Tattoo-lehden maskuliinisessa diskurssissa tämä vapauttava prosessi redusoidaan usein seksuaalisuuteen. H. T. Booth tyrmää tatuointiensa suunnittelusta kertovan Arlene Acostan: Sepä mukavaa, Arlene, mutta palataanpa vahvuuksiisi. Tiedäthän, alastomuuteen ja seksuaalisuuteen. Voisitko kehitellä vähän lisää? (Tattoo 2001/140, 75.) Tatuointinarratiivit jäsentyvät refleksiiviseksi ruumisprojektiksi, jossa ruumis virittyy elämän mukaan. Virittyminen ei viittaa tässä yksinomaan harmonian ja dialogin löytymiseen oman ruumiin ja elämänvaiheiden välille vaan myös ruumiin visuaalisen suorituskyvyn ja näyttävyyden maksimoimiseen. Kun ruumis on elämän tulos, affektiivisen ja intiimin puolen lisäksi painottuu myös päämäärärationaalisuus. Ruumis on huolellisen suunnittelun ja käsityön tulos, jota mitataan henkilökuvissa usein esimerkiksi kertomalla täsmällisesti eri tatuointien vaatimista työtuntimääristä. Tatuointeihin liitetty mielihyvä kumpuaakin esteettisyyden ja näyttävyyden lisäksi myös ruumiin muokkaamisen luomasta hallinnan tunteesta. Ruumis työstetään itsekurilla, sillä se on ruumiillisen kerronnan keskipiste ja minuuden reviiri. Tatuoinnit minuuden suojina Paitsi että tatuoinnit toimivat ruumiin näyttämisen ja virittämisen palveluksessa, niillä on myös subjektia suojaavia funktioita. Tatuointiharrastajat kuvaavat kirjaimellisesti sitä, kuinka tatuoinnit suojaavat ruumista muodostamalla materiaalismaagisen kilven ihon pintaan: [o]lemme juuri tatuoimassa muutamia ampiaisia vyötärööni, koska olen allerginen ampiaisille. Niiden tarkoituksena on olla suojaavia symboleita. (Kevin Williams, Tattoo 2001/141, 31.) Tatuointien potentiaali on suunnattu kohti tulevaisuutta. Ne toimivat talismaanien tavoin suojana tai turvana, jonka takaa voidaan katsoa eteenpäin elämään (vrt. Le Breton 2002, 115). Ensimmäisen tatuoinnin hankkimisen aikana vaihdoin työpaikkaa, joka osoittautui ylivoimaiseksi. En voinut mennä takaisin entiseen työpaikkaan, koska se lakkautettiin. Olin vapaalla neljä tai viisi kuukautta, ja tuona aikana minulle kehittyi todella paha masennus. Tatuointi auttoi minut vaikean kauden läpi. Voisi sanoa, että se oli vaihtoehto jonkin tyhmyyden tekemiselle. Se vei ajatukseni pois siitä, mitä silloin kävin läpi. (Ken Nantais, Tattoo 2001/138, 56.) sosiologia indd , 10:23:30

10 1/2004 Sosiologia 37 Ken Nantaisin tatuointinarratiivi valottaa sitä, kuinka ruumiinmuokkaus alkaa suojata omaa minuutta. Sosiaalisen maailman hajaantuessa tatuoitu ja lävistetty ruumis luodaan hallittavaksi miniatyyrimaailmaksi (Le Breton 2002, 17 20). Le Breton (2002; 2003) korostaa analyyseissaan voimakkaasti tatuointien, lävistysten ja viiltelyn luomaa itsekontrollin tunnetta. Subjekti voi saavuttaa hallinnan ja läsnäolon tunteen oman ihonsa välityksellä. On kuitenkin huomattava, että tatuointien luoma suojafunktio ei ole välttämättä Le Bretonin kuvaamaa itsekontrollia. Päinvastoin tatuointien avulla voidaan saavuttaa mielenrauha, jota ei painosta jatkuva itsekontrollin pakko. Esimerkiksi Janet Kearns kertoo ranteitaan peittävistä lohikäärmetatuoinneista: Samalla kun on vaikeaa kertoa tätä tarinaa, olen hyvin ylpeä tatuoinneistani. Ne ovat myös pitäneet poissa ajatuksen, että avaisin ranteeni uudestaan. (Tattoo 2003/167, 86.) Tatuointien suojafunktiot toimivat sodan ja rauhan kontekstissa: vasemmassa kädessä oleva tatuointi merkitsee suojaa, kotia ja luottamusta, oikean käden tatuointi toivoa, henkiinjäämistä ja kestävyyttä (David McKay, Tattoo 2002/157, 89). Suoja voi toimia minuustaisteluissa muurina tai panssarina. Esimerkiksi joidenkin miesten väkivaltaisia tatuointikuvia voi tulkita symbolisena sodankäyntinä, joka lunastaa maskuliinisuutta. Calvin Thomasin (1996, 12) mukaan maskuliinisuutta määrittää se, että miehet joutuvat kamppailemaan feminisaation uhkaa ja sen mukanaan tuomaa heikkouden ja voimattomuuden pelkoa vastaan. Katu-uskottavan habituksen rakentaminen tatuointien avulla on tulkittavissa maskuliiniseksi panssaroitumiseksi (vrt. Theweleit 2000; ks. myös Oksanen 2002; 2003a; 2003b). Esimerkiksi turva-alalla toimiva Erik Baer on hankkinut selkäänsä näyttävän teräsmiestatuoinnin, jota hän vahvistaa kookkaan Superman-tekstin avulla (Tattoo 2002/154, 89 90). Toinen minuuden suojan konteksti vertautuu rauhaan. Tällöin ei ole kyse sotatilasta vaan pyrkimyksestä kodin kaltaiseen tilaan, turvaan ja mielenrauhaan, kuten Janet Kearnsin tarinassa. Aineistossamme tämä suojan muoto on hallitseva. Tatuointeihin liitetään tuttuuden, läheisyyden ja kodikkuuden piirteitä. Paul Giconille, joka on tatuoinut itsensä Lassi ja Leevi -sarjakuvaruuduilla, sarjakuvasankarit eivät kerro vain antaumuksellisesta innostuksesta, vaan ne yhdistyvät ennen kaikkea hänen omiin ja hänen läheistensä kokemuksiin. Ihoon kirjatut kuvat muistuttavat paitsi ihmissuhteiden kestävyydestä, myös elämän vastoinkäymisistä. Lassin ja Leevin seikkailut käsikirjoittavat Paul Giconin iholla epävarmana näyttäytyvää tulevaisuutta. (Tattoo 2002/157, 33.) Joku aika sitten minulle valkeni, että se mistä nautin tatuoinneistani, on niiden pysyvyys. Olen menettänyt molemmat vanhempani, jotka olivat minulle läheisiä ja tajusin, että tärkeät asiat elämässä ovat joskus ohikiitäviä, mutta tatuointini ovat pysyviä. [- -] Ne ovat jotakin, mitä ei voi viedä pois. (Hank Maffetone, Tattoo 2001/140, 72.) Klovnitatuointeja harrastavaa Hank Maffetonen tatuointinarratiivissa painottuu elämän ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus, jota vasten tatuoinnit rakentuvat pysyvinä kohteina. Vastaavalla tavalla pysyviä ovat muistotatuoinnit, joissa kuolleet läheiset on merkitty ihoon niminä, kasvokuvina tai heitä edustavina symboleina. 35-vuotias Alexia Phillips on pyhittänyt koko käsivartensa lähisukulaisia symboloiville kuville. Vasen käteni on tribuuttikäsi, nainen kertoo (Tattoo 2001/141, 60). Tribuuttikäteen on tatuoitu oman tyttären nimi ja isoäitiä edustava sairaanhoitajan hahmo. Muistotatuointien tarkoituksena on kiinnittää läheiset pelkkää mielikuvaa lujemmin. Muisti kytketään materiaalisiin kuviin. Tatuointinarratiivien suojafunktio näkyy myös uskonnollisten kuvien yleisyytenä. Uskonnollinen kuva näyttäytyy elämässä pysyvänä merkkinä, joka ei ole altis muutoksille. Daniel J. Bueller tatuoi kuolleen äitinsä 17-vuotiaan pyhimyksen hahmossa. Bueller pelkäsi väkivaltaista reaktiota paljastaessaan tatuointinsa isälleen, mutta tämä ihastuikin tatuointiin: [t]aiteilija on todella vanginnut äitisi. Lähes oidipaalisen draaman toistoa muistuttava tilanne ratkeaa siihen, että isä sosiologia indd , 10:23:30

11 38 Sosiologia 1/2004 ja poika ihastelevat ikuisesti nuorta äitiä. (Tattoo 2002/152, ) Marja Tuomisen (2001, ) psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan pyhimyskuvat kertovat ideaaliobjektin kaipuusta. Tatuoidut pyhimysten kuvat ovat tulkittavissa positiivisten muistojen ja tunteiden palauttamisyritykseksi. Tuomisen mukaan pyhimyskuvien hoivaavan, empaattisen ja kaiken antavan äidin visuaalinen läsnäolo toimii hyvän objektin palauttamisena, mutta kertoo samalla luopumisen tuskasta. Elaine Scarry (1985) on puhunut tuskasta sisällön puutteena tai puuttuvana objektina. Kokematon suru toimii tällä tavoin. Se vaikenee. Sosiokulttuuriset rakenteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tuskaa pystytään käsittelemään. Richard Sennettin (2002, ) mukaan moderni yhteiskunta on jo ajan ja paikan jäsentelynsä perusteella pyrkinyt työstämään pois tuskan ja häiriön mahdollisuuden ja samalla poistanut tuntemisen mahdollisuutta. Ilkka Levä, Sari Näre ja Atte Oksanen (2003) huomioivat, että yhteiskunnan teknologisoituminen ja virtualisoituminen johtavat omalta osaltaan kaoottiseen läsnäoloon, jossa subjektin on vaikea tarttua todellisuuteen. Tätä taustaa vasten on merkittävää, että vahvasti ta tuoidut subjektit pystyvät puhumaan dramaattisistakin elämänkäänteistä. Niitä ei luonnehdi kaoottisuus, jolloin narratiivisuus katoaisi koetun tuskan edessä (Frank 1995, , ). Voisikin ajatella, että tatuoinnista tulee tapa sijoittaa tuskaa niin, että siitä puhuminen mahdollistuu (vrt. Alford 1997, ). Fyysinen kipu näyttää välittävän tuskan sijoittamista, sillä tatuoinnin ottaminen on kivuliasta. Muistan vain kivun. Sanotaan, ettei kipua muista, mutta löysin selästäni muutamia kohtia, joista minulla on erityisen hyviä muistoja, kuvaa mies tatuointikokemustaan (Paul Merrick, Tattoo 2001/143, 68). Prosessia kuvataan kokonaisvaltaisena ja puhdistavana kokemuksena. Minulle tatuoinnin otto on ehdottomasti akupunktion muoto. Tatuointi on hyvin rentouttavaa ja se purkaa kaikki patoutuneet turhautumat ja aggressiot. Se on hyvin terapeuttista. (Erin Holly, Tattoo 2003/169, 65.) Marenko (2002, ) korostaa nietzscheläisittäin, että fyysinen kipu merkitsee itseilmaisua ja siirtymää, josta ei ole enää paluuta vanhaan. Kim Hewittin (1997, 25, 63) mukaan ruumiillisella kivulla on rauhoittavia ja harmonisoivia funktioita. Ruumiillisesta kivusta voikin tulla tie turvaan. Myös tatuointinarratiiveja värittää eräänlainen hyvän kivun idea. Kipu määrittyy positiiviseksi affektiksi, sillä se on ohjannut kaaoksesta kohti elämän jäsentämistä ja turvaa. Susan Benson (2000, 252) huomioi, ettei tatuointikertomuksissa juhlikaan postmoderni joustava ja ameebamainen persoonallisuus, vaan keskeiseksi nousee epävarmuus tulevaisuudesta, rajojen sulautuminen ja pelko minuuden fragmentoitumisesta. Benson toteaa, etteivät tatuoinnit kommunikoi, vaan ne yksinomaan toteavat ja julistavat. Tattoo-lehden henkilökuvissa tämä puoli piirtyy esiin tatuointien ikonisuutena elämään nähden, mutta toisin kuin Benson väittää, tatuoinnit avaavat kommunikoinnin mahdollisuuden. Subjekti kertoo elämäntarinaansa juuri suhteutettuna niihin, sijoittaa tuskaansa ja kartoittaa elämäänsä. Tatuointinarratiivit jäsentyvät väkevinä eksistenssikokemuksina, joissa ruumiillisuuden kautta integroidaan elämän tapahtumia kerronnalliseen muotoon. Ruumiillistuva yhteiskunta Tatuoinnit ovat yksi juonne siinnä laajassa ruumiinmuokkauksen kentässä, joka levittäytyy ympärillemme aina kuntosaleista syömishäiriöihin, plastiikkakirurgiaan, lävistyksiin, implantteihin, itsensä viiltelyyn ja amputaatioihin. Pasi Falkin (1995, 104) mukaan ruumiinmuokkauksen yleistyminen ei merkitse sitä, että idea länsimaisesta luonnollisesta, merkitsemättömästä ruumiista, olisi katoamassa. Päinvastoin se voi jopa vahvistua. Tämä tuottaa ruumiillisuuden sisään paradoksaalisuutta, jossa rajankäyntiä käydään sen välillä, mitkä ruumiin muokkaamisen ilmiöt ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Tatuoinnit ovat omalta osaltaan osa tätä moraalista tannerta, sosiologia indd , 10:23:30

12 1/2004 Sosiologia 39 jossa pyritään määrittelemään, mitä omalla ruumiilla saa ja ei saa tehdä. Tatuointien avaama minuuden kosmetiikka merkitsee ennen kaikkea autenttisen ja epäautenttisen ylittävää positiota. Sheila Jeffreysin (2000) mukaan ruumiin silvonta, lävistykset ja tatuoinnit kertovat yksilöiden alisteisesta yhteiskunnallisesta asemasta ja hyväksikäytön kokemuksista. Jeffreys analysoi ruumiinmuokkausta etupäässä patologisena alisteisen aseman ilmentymänä eikä näe siinä mitään vapauttavia puolia. Tästä poiketen Tattoo-lehden henkilökuvissa tatuoinnit merkitsevät omaa toimijuutta ja ruumiillista autonomiaa, mikä näkyy korostuneena narratiivisuutena. Tatuoinnit jäsentyvät narratiivisesti lihaan iskostettuina muistikarttoina ja elämänvaiheiden visualisoijina. Samalla tatuoinnit solmivat imaginaarisia siltoja sekä eksoottiseen toiseuteen että musteen liittämään sosiaaliseen yhteisöön. Subjektit julistavat tatuoitujen ruumiidensa avulla sitä, keitä he ovat: tatuoinnit piirtyvät välittäjiksi ja rajapinnoiksi subjektin ja sosiaalisen maailman välillä. Tatuointinarratiiveissa toistuu rajatun ruumiskokemuksen tavoittelu ja positiivinen hallinnantunne, mistä syystä itsekontrollia ei tarvitse viedä äärimmilleen minuutta tuhoavaksi voimaksi. Tatuoinnit toimivat minuuden suojina silloin, kun kaikki muu näyttäytyy epävarmana. Tatuointien avulla ruumis voidaan ikään kuin valmistaa kohtaamaan tulevaisuuden asettamat epävarmuudet. Ruumiin muovaaminen patoaa kaaos ta. Hewitt (1997, 94) on huomioinut osuvasti, etteivät itsensä viiltely, syömishäiriöt ja tatuoinnit ole pahinta, mitä voi tapahtua: [p]olttomerkitty, riutunut, hierretty tai tatuoitu identiteetti on parempi kuin fragmentoitunut minä ja ehkä houkuttelevampi kuin muut vaihtoehdot, joita yhteiskunta meille tarjoaa. Ruumiinmuokkauksen yleistymistä olisikin tarkasteltava ennen kaikkea suhteessa yhteiskuntaan ja niihin rajoituksiin, joita subjektien elämään kohdistuu, sen sijaan että se nähtäisiin osana yksilöllistä psykopatologiaa (vrt. Levä & Levä & Oksanen 2003). Tatuointinarratiivit kielivät ruumiin prosessuaalisesta luonteesta, lihan ja tarinan tiiviistä dialogisesta suhteesta. Ruumiin esteettisellä muokkaamisella tavoitellaan suhteellisen rajattua ruumiskokemusta ja vahvempaa minuutta, samalla kun ruumiin merkitsemisen keinoilla paikannetaan itseä sosiaaliseen todellisuuden matriiseihin. Tatuointinarratiivien keskeinen piirre on se, että tatuoinnit kertomuksellistetaan aina uudelleen. Ruumiin muokkaamisesta tulee jatkuvaa, minkä seurauksena avautuu tila myös oman elämän uudelleenreitityksen. Tatuoitua ruumista viritetään suhteessa elämään siten, että se on jatkuvassa pysyvyyden ja muutoksen välisessä tilassa. Maailmaa voi olla mahdoton hahmottaa, mutta vähintäänkin ihon merkitseminen säilyy kytköksenä, joka tuo lohtua. Yksilöllisen ja sosiaalisen välinen ristiriita uurtuu ihoon. Kirjallisuus Alford, Fred C. (1997) What Evil Means to Us. Cornell University Press, Ithaca & London. Baker, Steve (2001) Picturing the Beast. Animals, Identity and Representation. University of Illinois Press, Urbana. Benson, Susan (2000) Inscriptions of the Self: Reflections on Tattooing and Piercing in Contemporary Euro-America. Teoksessa Caplan, Jane (toim.) Written on the Body. The Tattoo in European and American History. Reaktion Books, London, Blanchard, Marc (1994) Post-Bourgeois Tattoo. Reflections on Skin Writing in Late Capitalist Societies. Teoksessa Taylor, Lucien (toim.) Visualizing Theory. Selected Essays from V.A.R Routledge, New York, Castellani, Alessandra (1995) Ribelli per la pelle. Storia e cultura dei tatuaggi. Costa & Nolan, Genova. DeMello, Margo (2000) Bodies of Inscription: A Cultural History of Modern Tattoo Community. Duke University Press, Durham & London. Falk, Pasi (1995) Written in Flesh. Body & Society 1: 1, sosiologia indd , 10:23:31

13 40 Sosiologia 1/2004 Fisher, Jill A. (2002) Tattooing the Body, Marking Culture. Body & Society 8: 4, Frank, Arthur W. (1995) The Wounded Storyteller. Body, Illness, and Ethics. The University of Chicago Press, Chicago & London. Gengenbach, Heidi (2003) Boundaries of Beauty. Tattooed Secrets of Women s History in Magude District, Southern Mozambique. Journal of Women s History 14: 4, Hewitt, Kim (1997) Mutilating the Body: Identity in Blood and Ink. Blowling Green State University Popular Press, Bowling Green. Hänninen, Vilma (2000) Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 696. Tampereen yliopisto, Tampere. Irwin, Katherine (2001) Legitimating the First Tattoo: Moral Passage through Informal Interaction. Symbolic Interaction 24: 1, Jeffreys, Sheila (2000) Body Art and Social Status: Cutting, Tattooing and Piercing from a Feminist Perspective. Feminism & Psychology 10: 4, Lasch, Christopher (1979) Culture of Narcissism. American Life in an Age of Dimishing Expectations. Warner Books, New York. Le Breton, David (2002) Signes d identité. Tatouages, piercings et autres marques corporelles. Métailié, Paris. Le Breton, David (2003) La Peau et la Trace. Sur les blessures de soi. Métailié, Paris. Levä, Ilkka & Näre, Sari & Oksanen, Atte (2003) Nuorten yksilöllisyyden hajoaminen teknologisoitumisen riski jälkitraumaattisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Kangas, Sonja & Kuure, Tapio (toim.) Teknologisoituva nuoruus. Nuorten elinolot -vuosikirja. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiain neuvottelukunta & Stakes, Helsinki, Marenko, Betti (2002) Segni indelebili. Materia e desiderio del corpo tatuato. Feltrinelli, Milano. Musafar, Fakir (1996) BodyPlay: State of Grace or Sickness? Teoksessa Favazza, Armado R. (toim.) Bodies under Siege. Self-Mutilation and Body Modification in Culture and Psychiatry. 2nd Edition. Johns Hopkins University, Baltimore. Näre, Sari (1995) Etnopsykoanalyyttisia näkökulmia sukupuolikulttuuriin. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimusraportteja 229, Helsingin yliopisto, Helsinki. Näre, Sari (1999) Sukupuolten tunnekulttuuri ja julkisuuden intimisoituminen. Teoksessa Näre, Sari (toim.) Tunteiden sosiologiaa I: elämyksiä ja läheisyyttä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, Näre, Sari ja Oksanen, Atte (ilmestyy) Virtuaaliruumiillisuus imaginaarisena väkivaltana. Kärsimys ja häpeä tyttöjen ja poikien suhteessa ruumiiseen. Tulossa Sari Näreen ja Suvi Ronkaisen toimittamaan sukupuolistunutta väkivaltaa koskevaan antologiaan. Oksanen, Atte (2001a) Yhdeksi ja toiseksi. Rihmoja taiteilijan minuudesta. Sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Oksanen, Atte (2001b) Siltojen ja lähtöjen tiede. Italo Calvinon Näkymättömien kaupunkien haaste tutkijasubjektille. Synteesi 20: 4, Oksanen, Atte (2002) Yksin kaikkia vastaan. Kalervo Palsan maskuliininen hulluus. Naistutkimus-Kvinnoforskning 15: 4, Oksanen, Atte (2003a) Murheen laakso. Mies ja kuolema raskaassa suomenkielisessä rockissa. TANE-julkaisuja 3. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Oksanen, Atte (2003b) Kuolossa kulkijat. Raskas suomenkielinen rock maskuliinisuuden sosiaalisena diagnoosina. Nuorisotutkimus 21: 1, Oksanen, Atte (ilmestyy a) Haluavat, persoonattomat ja rajattomat ruumiit. Gilles Deleuzen ajattelu ruumiillisuuden ja kuvataiteilijoiden tutkimuksessa. Teoksessa Taira, Teemu & Väliaho, Pasi (toim.) Vastarintaa nykyisyydelle: näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Oksanen, Atte (ilmestyy b) Väkivallan lävistämät. Lapsuus ja satuttaminen kulutusyhteiskunnassa. Tulossa Sari Näreen ja Suvi Ronkaisen toimittamaan sukupuolistunutta väkivaltaa koskevaan antologiaan. Oksanen, Atte (ilmestyy c) Crashin silvotut virtuaaliruumiit. Sukupuoli, kuolema ja teknologia haavautuneessa kulttuurissa. Tulossa Sari Näreen ja Suvi Ronkaisen toimittamaan sukupuolistunutta väkivaltaa koskevaan antologiaan. Pitts, Victoria (1998) Reclaiming the Female Body: Embodied Identity Work, Resistance and the Grotesque. Body & Society 4: 3, sosiologia indd , 10:23:31

14 1/2004 Sosiologia 41 Pitts, Victoria (1999) Body Modification, Self- Mutilation and Agency in Media Accounts of a Subculture. Body & Society 5: 2 3, Sanders, Clinton (1989) Customizing the Body: The Art and Culture of Tattooing. Temple University Press, Philadelphia. Scarry, Elaine (1985) The Body in Pain: The Making and Unmaking of the World. Oxford University Press, New York & Oxford. Sennett, Richard (2002) Flesh and Stone. The Body and the City in Western Civilization. Penguin Books, London. Stratton, Jon (2001) The Desirable Body. Cultural Fetishism and the Erotics of Consumption. University of Illinois Press, Urbana & Chicago. Theweleit, Klaus (2000) Männerphantasien. Band 1: Frauen, Fluten, Körpes, Gesichte. Band 2: Männerkörper zur Psychoanalyse des Weißen Terrors. Piper, München & Zürich. Thomas, Calvin (1996) Male Matters. Masculinity, Anxiety, and the Male Body on the Line. University of Illinois Press, Urbana & Chicago. Tuominen, Marja (2001) Kuva läsnäolona meissä. Bysanttilaisen kuvakulttuurin kasvuedellytykset ja Jumalansynnyttäjän kuva. Teoksessa Kari Immonen ja Maarit Leskelä- Kärki (toim.) Kulttuurihistoria Johdatus tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, Turtiainen, Jussi (ilmestyy) Terveen ruumiin kasvattajat. Ruumis ja sukupuoli suomalaisessa liikuntavalistuksessa. Lisensiaatin tutkielma, Tampereen yliopisto, sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Vale, V. ja Juno, Andrea (1989) Modern Primitives. An investigation of Contemporary Adornment & Ritual. Re/Search, Hong Kong. Vilkko, Anni (1997) Omaelämänkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. sosiologia indd , 10:23:31