Alan Bradley. Piiraan maku makea. Suomentanut Maija Paavilainen

Transkriptio

1

2 Alan Bradley Piiraan maku makea Suomentanut Maija Paavilainen

3 Charles Dickens -lainaus 3. luvussa Kersti Juvan suomennoksesta Lastenloru 8. luvussa Kirsi Kunnaksen suomennoksesta Lainaus Shakespearen näytelmästä Rikhard III 23. luvussa Matti Rossin suomennoksesta Lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto 23. luvussa Pentti Saaritsan suomennoksesta Lainaus Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia 24. luvussa Marja-Leena Mikkolan suomennoksesta Englanninkielinen alkuteos The Sweetness at the Bottom of the Pie Copyright 2009 Alan Bradley Published by agreement with Licht & Burr Literary Agency, Denmark. ISBN Taitto Jukka Iivarinen / Vitale Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2014

4 Shirleylle

5 Jollei piiraassa maistu maku makea, on koristeilla turha sitä hakea. William King: The Art of Cookery (1708)

6 1. luku Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri. Minut oli sysätty sisään ja ovi oli lukittu. Hengitin raskaasti nenän kautta ja pakotin itseni pysymään rauhallisena. Yritin laskea kymmeneen jokaisella sisäänhengityksellä ja kahdeksaan aina puhaltaessani hitaasti ilmaa pimeyteen. He olivat onneksi sitoneet liinan suulleni niin kireälle, että sieraimet jäivät avoimiksi, joten saatoin vetää keuhkot täyteen kosteaa, tunkkaista ilmaa kerran toisensa jälkeen. Yritin kynsiä silkkihuivia, jolla käteni oli sidottu yhteen selän taakse, mutta lyhyiksi järsityillä kynsilläni en saanut siitä otetta. Oli kyllä hiiskatin hyvä että olin hoksannut painaa sormenpäät yhteen ja työntää kämmeniä erilleen silloin, kun he olivat kiristäneet solmua. Nyt vääntelin yhteen painettuja ranteitani, kunnes tunsin siteen vähän löystyvän, ja sitten hivutin peukaloilla silkkikangasta alaspäin niin että sain solmun ensin kämmenten ja sitten sormien väliin. Jos heillä olisi ollut älliä sitoa peukaloni yhteen, en olisi mitenkään päässyt vapaaksi. Mitä tolloja he olivatkaan. Kun kädet lopulta olivat vapaat, sain suuta peittävän liinan helposti pois. Sitten oven kimppuun. Mutta ensin halusin varmistaa, etteivät he lymyilleet odottamassa minua, joten kyykistyin 9

7 kurkistamaan avaimenreiästä ullakolle. Onneksi he olivat vieneet avaimen mennessään. Näköpiirissä ei ollut ketään; varjoja ja vanhaa romua lukuun ottamatta pitkänomainen ullakko oli autio. Reitti oli selvä. Kurotin komeron perällä pääni yläpuolella olevaan naulakkoon ja irrotin sen taustalevystä ohuen metallikoukun. Työnsin sen kaarevan pään avaimenreikään ja väänsin toisen pään suoraksi; näin minulla oli L-kirjaimen muotoinen koukku, jonka hivutin ikivanhan lukon sisuksiin. Hetken keskittyneesti tökittyäni ja käännettyäni kuulin mieltä ilahduttavan naksahduksen. Se kävi melkein liiankin helposti. Ovi oli auki ja minä olin vapaa. Loikin leveää kiviportaikkoa alas eteishalliin, pysähdyin ruokasalin ovelle ja heilautin letit selkäpuolelle, missä oli niiden tavanomainen paikka. Isän vaatimuksesta päivällinen tarjoiltiin edelleen täsmällisellä kellonlyömällä ja se nautittiin jykevän tammipöydän ääressä, aivan kuten äidin elinaikana. Flavia, eivätkö Ophelia ja Daphne ole vielä alhaalla? isä kysyi ärtyisästi ja katsahti ylös Britannian filatelistit -lehdestä, joka lepäsi avoinna liha- ja peruna-annoksen vieressä. En ole nähnyt heitä pitkään aikaan, vastasin. Se oli totta. En ollut nähnyt heitä sen jälkeen, kun he olivat tukkineet suuni ja peittäneet silmäni ja raahanneet minut jalat ja kädet sidottuina ylös ullakolle, missä he olivat lukinneet minut komeroon. Isä tarkasteli minua silmälasiensa yli säännönmukaiset neljä sekuntia, minkä jälkeen hän murahti ja palasi liimapintaisten aarteidensa pariin. 10

8 Väläytin hänelle leveän hymyn niin leveän, että hammaskalustoani kahlitsevat oikomisraudat paljastuivat. Vaikka suuni hymyillessä näytti ilmalaivan luurangolta, isä oli mielissään kun näki saavansa rahoilleen vastinetta. Tosin tällä kertaa hän ei huomannut mitään, koska oli syventynyt lehteensä. Nostin posliinisen vihannesvadin kantta ja lusikoin käsinmaalattujen perhosten ja vadelmien koristamista syvyyksistä reilun annoksen herneitä. Veitsi viivoittimena ja haarukka lastana järjestelin herneet lautasella siisteiksi pysty- ja vaakariveiksi: pieniä vihreitä planeettoja vieretysten, niin säännöllisen välimatkan päässä toisistaan että vaativimmankin sveitsiläisen kellosepän sydän olisi sulanut. Sitten keihästin herneen alimman rivin vasemmasta reunasta ja söin sen. Kaikki oli Ophelian syytä. Hän oli sentään seitsemäntoistavuotias, ja hänen olisi voinut olettaa osoittavan edes hitusen aikuistumisen mukanaan tuomaa kypsyyttä. Ei ollut reilua, että hän otti liittolaisekseen kolmetoistavuotiaan Daphnen. Heidän yhteenlaskettu ikänsä oli kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä! Minun yhtätoista vuottani vastaan. Se ei ollut pelkästään epäreilua, se oli halpamaista. Ja se vaati kostoa. Seuraavana aamuna ahkeroin koeputkien ja lasimaljojen keskellä kemianlaboratoriossani itäsiiven ylimmässä kerroksessa, kun Ophelia syöksähti sisään yrittämättäkään esittää hyväkäytöksistä neitiä. Missä helminauhani on? Kohautin olkapäitäni. Mistä minä tietäisin missä sinä helyjäsi pidät. 11

9 Tiedän että olet pihistänyt sen. Myös minttukarkit ovat kadonneet alusvaatelaatikostani, ja satun tietämään että tässä talossa minttukarkit päätyvät aina samaan tahmaiseen suuhun. Säädin spriilampun liekkiä, joka lämmitti punaista nestettä koeputkessa. Jos vihjailet siihen suuntaan ettei henkilökohtainen hygieniani ole omien korkeiden standardiesi tasalla, voit ihan vapaasti mennä nuolemaan kalossejani. Flavia! Ihan tosi. Kuule Feely, on tosi väsyttävää ja kyllästyttävää että minua syytetään aina kaikesta. Hurskasteluni loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Ophelia alkoi tihrustaa punaista nestettä, joka lähestyi juuri kiehumispistettä. Mitä tuo mönjä tuolla pohjalla on? Hän napautti hyvin hoidetulla pitkällä kynnellään koeputkea. Tämä on koe. Varovasti, Feely, se on happoa! Ophelia kalpeni. Siinä ovat minun helmeni! Äidin vanhat! Ophelia oli Harrietin tyttäristä ainoa, joka kutsui häntä äidiksi meistä kolmesta vain Ophelialla oli oikeita muistoja siitä lihaa ja verta olevasta naisesta, joka oli kantanut meitä kohdussaan eikä siskoni koskaan väsynyt muistuttamaan meitä asiasta. Harriet oli kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa kun minä olin vasta vuoden vanha, eikä häntä mainittu usein Buckshawissa. Kadehdinko minä Ophelian muistoja? Harmittivatko ne minua? Tuskin, tunteeni oli paljon syvempi. Jollain omituisella tavalla minä halveksin Ophelian muistoja äidistä. Nostin hitaasti katseeni meneillään olevasta kokeesta niin että silmälasieni pyöreistä linsseistä heijastuva kirkas valo 12

10 häikäisi Opheliaa. Tiesin, että aina kun tein niin, hänelle tuli karmiva tunne että hän oli Gaumontin mustavalkoisessa elokuvassa hullun saksalaisen tiedemiehen kammiossa. Olet inhottava! Itse olet noita-akka! sähähdin. Mutta vasta sitten kun Ophelia oli kääntynyt kannoillaan ja rynnännyt ovesta aika hallituin liikkein, ajattelin. Saisin pian samalla mitalla takaisin, sillä niin kävi aina Ophelian kanssa. Hän ei ollut minun kaltaiseni pitkän tähtäimen pelaaja, jonka mielestä koston täytyy antaa kypsyä hiljalleen, kunnes se on täydellinen. Niinpä kun isä oli päivällisen jälkeen vetäytynyt työhuoneeseensa tutkimaan postimerkkeihin painettuja naamoja, Ophelia laski erityisen huolellisesti ja aivan yllättäen pöydälle hopeisen voiveitsen, josta hän oli viimeisen varttitunnin ajan katsellut kuvajaistaan undulaatin lailla. Hän sanoa täräytti: En ole oikeasti sinun siskosi... Eikä Daphnekaan ole. Siksi me olemme niin erilaisia. Et ole varmaan koskaan tajunnut, että sinut on adoptoitu. Lusikkani putosi kalahtaen pöydälle. Ei ole totta. Minähän olen kuin ilmetty Harriet. Kaikki sanovat niin. Hän valitsi sinut aviottomien äitien asuntolasta nimenomaan hämmästyttävän yhdennäköisyyden takia, Ophelia sanoi kasvoillaan häijy ilme. Miten muka muistutin äitiä kun hän oli aikuinen ja minä vauva? hoksasin heti kysyä. Muistutit hänen vauvakuviaan. Toden totta, hän jopa raahasi kuvat asuntolaan ja vertasi niitä siellä sinuun. 13

11 Käännyin puhumaan Daphnelle, joka istui nenä kiinni nahkakantisessa kirjassa Otranton linna. Ei ole totta, eihän? Pahoin pelkään että on, Daphne sanoi ja käänsi laiskasti ohuen ohutta kirjansivua. Isä on aina pelännyt että tieto tulee sinulle järkytyksenä. Hän pakotti meidät molemmat lupaamaan, ettei me ikinä kerrota sinulle. Tai ainakaan ennen kuin olet yksitoista vuotta. Meidän piti vannoa hänelle. Minä näin sen vihreän Gladstonen laukun omin silmin, Ophelia sanoi. Näin miten äiti pakkasi omat vauvakuvansa vihreään Gladstonen laukkuun ja otti ne mukaansa sinne asuntolaan. Vaikka olin vasta kuusivuotias melkein seitsemän en koskaan unohda miten hän sulki laukun lukon valkoisilla sormillaan. Nousin pöydästä äkisti ja ryntäsin huoneesta silmät kyynelissä. Myrkky juolahti mieleeni oikeastaan vasta seuraavana aamuna aamiaispöydässä. Kuten kaikki erinomaiset suunnitelmat, tämäkin oli yksinkertainen. Jo aikojen alusta asti de Lucen suvun asuinpaikka oli ollut Buckshaw. Nykyinen Yrjöjen aikainen asuinrakennus on Elisabetin aikaisen rakennuksen paikalla, sillä kyläläiset polttivat alkuperäisen maan tasalle, koska epäilivät de Luceja oranialaissympatioista. Bishop s Laceyn hurjistuneille asukkaille ei merkinnyt mitään, että sukulaiseni olivat olleet hartaita katolilaisia jo neljäsataa vuotta ja olivat edelleen. Vanha talo, kuten sitä kutsuttiin, oli palanut maan tasalle, ja sen tilalle rakennetulla uudella talolla oli ikää jo reilut kaksisataa vuotta. 14