LAUREA-AMMATTIKORKEAKOULU Tikkurila VAMMAISTEN PÄIHDETYÖTÄ VERKOSTOITUMALLA - KOKEMUKSIA VAPA-VERKOSTON TOIMINNASTA VAPA-VASTAAVIEN SILMIN

Transkriptio

1 LAUREA-AMMATTIKORKEAKOULU Tikkurila VAMMAISTEN PÄIHDETYÖTÄ VERKOSTOITUMALLA - KOKEMUKSIA VAPA-VERKOSTON TOIMINNASTA VAPA-VASTAAVIEN SILMIN Heidi-Maria Kannas Sosiaalialan koulutusohjelma Opinnäytetyö Syyskuu 2008

2 LAUREA-AMMATTIKORKEAKOULU Tikkurila Sosiaalialan koulutusohjelma TIIVISTELMÄ Heidi-Maria Kannas VAMMAISTEN PÄIHDETYÖTÄ VERKOSTOITUMALLA - KOKEMUKSIA VAPA-VERKOSTON TOIMINNASTA VAPA-VASTAAVIEN SILMIN Vuosi 2008 Sivumäärä 45 Suomessa päihdeongelmat ovat kasvaneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Päihdeongelmat näyttäytyvät yhä enenevissä määrin myös osana vammaisten henkilöiden elämää. Siitä huolimatta vammaisille henkilöt eivät ole saaneet oikealaista hoitoa ja kuntoutusta heille soveltuvissa ympäristöissä. Vammaisten päihdetyötä on leimannut myös asenteelliset seikat, ja ongelmista on uskallettu puhua avoimesti lyhyen aikaa. Vammaisten päihdetyö on haastavaa työtä, joka vaatii työntekijältä paljon. Työntekijöiden tulisi hallita sekä vammais- että päihdetyön erityisosaamista. Merkityksellinen taho vammaisten päihdeasioiden edistämisessä on ollut Sininauhaliitto. Työ sen sisällä alkoi alkujaan projektiluontoisena, mutta projektien seurauksena perustettiin nykyiset Vapatukipalvelut jatkamaan asioiden eteenpäin viemistä. Vapa-tukipalveluiden merkittävin tehtävä on tarjota tietoa vammaiserityisestä päihdetyöstä, sekä edistää vammais- sekä päihdepalveluiden välistä yhteistyötä. Yhteistyön parantamiseksi perustettiin Vapa-vastaavien verkosto, jota Vapa-tukipalveluiden työntekijät koordinoivat. Verkostoon kuuluu niin vammais- kuin päihdepuolen organisaatioita, ja sen tavoitteena on välittää tietoa sekä kokemusta toimijoiden välillä. Opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää, miten Vapa-vastaavien verkosto on onnistunut sille asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa. Tämän lisäksi pyrittiin selvittämään Vapavastaavien mielipiteitä, millainen merkitys toiminnalla kaiken kaikkiaan on. Merkitystä arvioitiin erityisesti vammaisten päihdeasioiden edistämisen näkökulmasta. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen ja siinä keskitytään arviointitiedon tuottamiseen. Tutkielmaa varten haastateltiin seitsemää Vapa-vastaavaa, jotka ovat osa yhteensä kahdeksantoista henkilön Vapa-vastaavien verkostoa. Tutkimustulokset kerättiin teemahaastatteluiden avulla. Opinnäytetyössä käsitellyiksi teemoiksi nousivat vapavastaavien taustatiedot, vapa-vastaavuustoiminnan tavoitteiden tarkastelu, vapa-vastaavien oma rooli ja työn vaikuttavuus, verkoston koordinointi sekä toiminnan kehittäminen ja tulevaisuuden näkymät. Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että Vapa-vastaavuustoiminta on saanut hyvän alun toiminnalleen. Tavoitteet ovat toteutuneet jo kohtalaisesti, mutta työtä niiden eteen on vielä tehtävä. Merkittävimmin toiminta oli onnistunut vammaisten päihdetietämyksen ja -kokemuksen jakamisessa. Suurimmaksi haasteeksi koettiin vammaisten päihdetyön osaamisen siirtäminen verkoston ulkopuolelle. Arvioinnin tuloksia Vapa-koordinaattorit sekä Vapavastaavien verkosto voivat hyödyntää toiminnan suuntien hahmottelussa sekä toiminnan kehittämisessä. Avainsanat: vammaisuus, päihdeongelma, päihdehuolto, vammaisten päihteidenkäyttö, Vapa, Vapa-vastaavien verkosto, verkostotyö 2

3 LAUREA UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES Tikkurila Degree Programme in Social services ABSTRACT Heidi-Maria Kannas SOCIAL WORK WITH INTOXICANT ABUSERS AMONG DISABLED BY NETWORKING - VAPA-RESPONSIBLES EXPERIENCES OF VAPA-NETWORK Year 2008 Pages 45 Intoxicant based problems have increased a lot in the last few decades in Finland. These problems have also become an increasing phenomenon among disabled people. Despite that disabled people haven t received proper treatment and rehabilitation measures in applicable environment. The social work with intoxicant abusers among disabled people has also been marked prejudice and just recently these problems have been discussed openly. Social work with intoxicant abusers among disabled is a demanding job. The employees should have the knowledge of both sectors. The Finnish Blue Ribbon has been a leading organisation in Finland trying to improve the possibilities of disabled people to get help for their issues. It s work began as a project and as the result of the project were today s VAPA-services created to continue the work. The most important goal of the VAPA-services is to provide information on social work with intoxicant abusers that focuses especially on helping disabled and among that to gain cooperation between different social work related organizations. The VAPA-network was established to create this kind of cooperation coordinated by the VAPAresponsibles. The network consists of both disabled and social wrok related organizations and it s goal is to distribute knowledge and experience between different operators. The goal of this thesis is to find out if the VAPA-network has been able to succeed the given goals in it s work. This thesis also looks into the views of the VAPA-responsibles of what kind of significance the whole VAPA-network has. The significance of the VAPA-network in enhancing the social work with intoxicant abusers among disabled was especially evaluated. This thesis uses a qualitative research method and focuses on providing evaluation data. Seven VAPA-responsibles who are a part of the eighteen member VAPA-network were interviewed for the thesis. The research material was collected using theme interview method. The themes processed in this thesis were backround information of the VAPAresponsibles, analyzing the goals of the VAPA-responsibles work, VAPA-responsible s own role in the network and the emphasis of their work, coordination of the network and development and sights for the future. Based on the results of this thesis can be stated that the work of the VAPA-responsibles has had a promising start. The goals that were set in the beginning have been achieved to some extent already, but there is still work to be done. The most remarkable success has been the sharing of information and experiences. The most challenging task according the interviews is to spread the knowledge wider than the network itself. The results of the evaluation can be used in the planning and development of the future work by the VAPA-responsible network. Keywords: disablement, intoxicant abuse, social work with intoxicant abusers, use of intoxicants among disabled, Vapa, Vapa-responsible network, networking 3

4 1 JOHDANTO VAMMAISUUDEN MÄÄRITTELYÄ PÄIHTEET JA NIIDEN ONGELMAKÄYTTÖ Päihdeongelman syntyminen Päihdepalvelut VAMMAISTEN PÄIHTEIDENKÄYTTÖ Asenteet ja ennakkoluulot Päihdepalveluiden saavutettavuus ja esteettömyys VAMMAISTEN PÄIHDETYÖ JA SEN KEHITTYMINEN SUOMESSA Vammaisten päihdetyön tukipalvelu ja Vapa-vastaavien verkosto Vapa-tukipalvelun ja Vapa-vastaavien verkoston arviointia VAMMAISTEN PÄIHDETYÖTÄ VERKOSTOITUMALLA TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN Tutkimusongelmat Tutkimuksen metodologia Tutkimusjoukon kuvaus Tutkimusaineiston keräys, käsittely ja analysointi Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys TUTKIMUSTULOKSET Taustatietoja Toiminnan tavoitteet ja niiden toteutuminen Vapa-vastaavien roolit ja työn vaikuttavuus Vapa-vastaavien verkoston koordinointi Vapa-vastaavuustoiminnan tulevaisuuden näkymät TULOSTEN YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET POHDINTA LÄHTEET

5 1 JOHDANTO Päihteiden käyttö suomessa on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina. Alkoholia on käytetty viimeisen kymmenen vuoden ajan yhä enenevissä määrin. Huumeiden käyttö ei ole kasvanut viime vuosina niin voimakkaasti, mutta edelleenkin 90-luvulla tapahtunut voimakas käytön lisääntyminen näyttäytyy tämän päivän palveluiden tarpeiden kasvuna. Lisääntyneen päihteiden käytön myötä myös päihdeongelmien määrä kasvaa. Ongelmat näyttäytyvät muun muassa terveydellisinä, sosiaalisina sekä turvallisuushaittoina. (Haavisto & Väärälä 2005.) Päihdeongelmat ovat myös vammaisten keskuudessa kasvaneet. Vammaisten päihteidenkäyttö herättää monenlaisia tunteita, ja se on pitkään ollut lähes vaiettu asia. Paljon on kuitenkin tehty jo töitä sen eteen, jotta asiasta pystyttäisiin puhumaan jo ilman leimaamisen pelkoa. Kohta jo 10 vuotta edistyksellistä työtä on tehnyt Sininauhaliitto yhteistyössä eri vammais- tai päihdejärjestöiden kanssa. Työ on alkanut projektimuotoisena, mutta vuodesta 2005 saakka Sininauhaliitolla on toiminut myös oma vammaisten päihdetyön tukipalveluista vastaava Vapayksikkö. Vapa-yksikön tärkeimpiä tehtäviä ovat vammais- ja päihdepalveluiden välisen yhteistyö edistäminen ja vammaisten päihdetyön näkyväksi tekeminen. Vammais- ja päihdepalveluiden välisen yhteistyön lisäämiseksi perustettiin yhteistyöverkosto, johon kuuluu molempien alojen ammattilaisia eri työyksiköistä ja työtehtävistä. Kyseinen foorumi on välittänyt tietoa, taitoa ja kokemuksia vammaisten päihteidenkäyttöä koskeviin ongelmiin. Verkosto on myös tietynlainen tukiverkko, jossa tuetaan ja rohkaistaan toisia alalla toimivia. (Vapa- Vammaisten päihdetyön tukipalvelut 2007.) Koska vammaisten päihdeongelmat ovat Suomessa nousseet esille vasta viime vuosina, aiheesta tehtyjä tutkimuksia ja kirjoituksia löytyy vielä melko vähän. Sen vuoksi kaikki uusi tieto ja sitä käsittelevä materiaali on tarpeellista ja merkittävää. Opinnäytetyöni tavoitteena on, että tekemästäni opinnäytetyöstä hyötyisivät niin alan ammattilaiset kuin opiskelijatkin. Tarkastelen työssäni Vammaisten päihdetyön tukipalveluiden puitteissa järjestettyä Vapavastaavuustoimintaa, ja tarkoituksenani on selvittää Vapa-vastaavien omia mielipiteitä toiminnasta. Tarkoituksena on myös selvittää, ovatko verkoston toiminnalle asetetut tavoitteet heidän mielestään toteutuneet. Tutkielmaani osallistui Vapa-vastaavina toimivia ja eri vammais- ja päihdejärjestöissä työskenteleviä henkilöitä. He muodostavat Vapa-vastaavien verkoston, joka toimii tiedon, taidon ja yhteistoiminnan foorumina vammaisten päihdeasioissa. Järjestöt jotka kuuluvat kyseiseen verkostoon ovat A-klinikkasäätiö, Helsingin Diakonissalaitos, Aivovammaliitto, Invalidiliitto, Kuurojen Palvelusäätiö, Näkövammaisten keskusliitto ry, Suomen Kuurosokeat ry, AD/HD-Liitto, Aivohalvaus- ja dysfasialiitto, Järvenpään Sosiaalisairaala, CP-liitto, Kymenlaakson erityishuollon ky, Kalliolan Setlementti, Asumispalvelu ASPA, 5

6 Kehitysvammaliitto, Kehitysvammaisten tukiliitto, Kuurojen Liitto ja Autismi- ja Aspergerliitto. Opinnäytetyö toteutettiin yhteistyössä Vapa-työn koordinaattoreiden Heidi Erikssonin ja Liisa Jokelan kanssa. He ovat Vapatukipalvelun erityisasiantuntijoita ja koordinoivat Vapavastaavien verkostoa. Aiheen suunnitteluvaiheessa kävin tapaamassa heitä ja tiedustelin, olisiko heillä ideoita tai tarvetta vammaisten päihdeongelmia koskevan tutkimuksen tekemiseen. Lopulta minun mielenkiinnonkohteistani sekä heidän tarpeistaan syntyi aihe tämän opinnäytetyön tekemiseen. Vapa-koordinaattorit hyödyntävät tutkimusmateriaalia ja myös itse tutkimusta omiin tarpeisiinsa. Vapa-vastaavuustoiminta on toiminut 2005 vuodesta lähtien ja sen puitteissa on tehty yksi arviointikatsaus, joka julkaistiin syyskuussa Opinnäytetyön tarkoituksena on toimia myös tietynlaisena lisäarviointina heidän toiminnalleen. Aikaisempi arviointi keskittyi tarkastelemaan enemmän koko vapa-tukipalveluiden toimintaa, joten minä keskityn omassa tutkielmassani tarkastelemaan vain Vapa-vastaavuustoimintaa. Työni on laadultaan arviointitutkielma, ja sen arviointikriteereinä käytän Vapa-vastaavuustoiminnalle asetettuja virallisia tavoitteita. 6

7 2 VAMMAISUUDEN MÄÄRITTELYÄ Vammaisuutta on kautta aikojen määritelty eri tavoin. Määrittelyn lähtökohtana on, minkälaista ihmiskäsitystä halutaan korostaa ja kenen näkökulmasta vammaisuutta tarkastellaan. Yleisimmin vammaisuuskäsitettä pyritään määrittelemään joko sosiaalisesti tai lääketieteellisesti. (Kaukola 2000: 33.) Marjo Repo avaa vammaisuus käsitettä kirjassa Esteistä mahdollisuuksiin Vammaistyön perusteet. Hänen mukaansa vammaisuus on rajoite henkilön yleisessä toimintakyvyssä, joka näyttäytyy hänen omasta elinympäristöstään katsottuna. Toimintakyvyssä on siis joko pysyvästi tai pidempiaikaisesti joitain rajoitteita, jotka aiheuttavat henkilölle haasteita selviytyä elinympäristönsä tavallisista askareista ja toiminnoista. (Repo 2004: 9.) Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt vammaisuutta luomansa tautiluokituksen (ICIDH) perusteella vuodesta 1980 asti. Se keskittyy tarkastelemaan sairauden tai vamman aiheuttamia muutoksia seurausvaikutusmallin avulla, johon liittyy kolme eri kohtaa. Määritelmän lähtökohdassa tarkastellaan henkilön fyysistä tai psyykkistä puolta. Vammaisella henkilöllä on jonkinlainen vaurio joko fyysisissä tai psyykkisissä ominaisuuksissaan, ja sen vuoksi hän poikkeaa niin sanotusta normaalista tilasta. Tuo vaurio ja sen laatu vaikuttaa olennaisesti henkilön kykyyn selvitä niin sanotuista normaalitoiminnoista. Vaurion seurauksena henkilöllä voi olla jokin puute tai rajoite toimintakyvyssä. Nämä molemmat eli vaurio ja toimintavajavuus yhdessä saattavat aiheuttaa sen sijaan sosiaalista haittaa, joka on tämän mallin tarkastelussa viimeinen osa. Sosiaalisen haitan suuruus määräytyy lopullisesti sen perusteella millainen ympäristö ja olosuhteet henkilöllä on. Vaikka vaurio, toimintavajavuus ja sosiaalinen haitta ovatkin seuraussuhteessa, niin silti ei voida tehdä varmaa päätelmää siitä, että henkilön vaurion ollessa vakava, niin hänen kokemansa sosiaalisen haitansa olisi myös aina merkittävä. (Repo 2004: 9-11.) WHO:n vammaismääritelmää on voimakkaasti kritisoinut Michael Oliver vuodesta Erityisesti hän on arvostellut sitä, että määritelmä keskittyy tarkastelemaan vammaisuutta pelkästään henkilön yksilöllisten ja lääketieteellisten ominaisuuksien pohjalta. Itse Oliver on määritellyt vammaisuutta 1996 vuodesta alkaen toisenlaisella tavalla. Hän jakaa vammaisuuden sisällön kahteen osaan, yksilölliseen ja sosiaaliseen malliin. Vammaisuuden yksilöllinen malli keskittyy tarkastelemaan vammaisuutta niin sanotun henkilökohtaisen tragedian kautta, joka on lähtöisin vaurion syntymisestä tai olemassaolosta. Yksilöllisessä mallissa henkilön toimintavajavuus johtuu hänen toiminnallisista rajoituksista ja psykologisista menetyksistä, joita vamma aiheuttaa. Siitä seuraa Oliverin mielestä ideologinen ajatus, jonka mukaan vammaisuus on nähtävissä vain jonain negatiivisena ja merkittävänä muutoksena, joka sattuu joidenkin epäonnisten kohdalle. Oliverin sosiaalisessa mallissa vammaisuus onkin enemmän nähtävissä yhteiskunnan määrittelemänä ilmentymänä, jota 7

8 politiikka sanelee. Vammaisten ongelmat johtuvat siitä, että yhteiskunnassa vallitsevat poliittiset linjaukset eivät takaa vammaisille kunnollisia elinolosuhteita ja hyvää elämää. Yhteiskunnassa esiintyy vammaisten syrjintää esimerkiksi kuljetuspalveluissa, koulutuksissa ja työelämässä. Hän selittää, että vammaiset joutuvat syrjinnän kohteeksi ryhmänä, ei niinkään yksilönä. Oliver tuo esille myös näkemyksen, jonka mukaan vammaisuus on myös kulttuurisesti tuotettua. Hänen mukaansa länsimainen kulttuuri on kautta aikojen määritellyt erilaisten vaurioiden olevan epänormaalia, ja kyseisen näkemyksen mukaan niitä tulisi välttää. (Suikkanen 1999: ) Edellä esittämäni vammaisuuden yleisimmät selitysmallit, sekä lääketieteellinen että sosiaalinen, löytyvät lähes kaikesta vammaiskirjallisuudesta. Vehmaksen mukaan useat tutkijat ovat kuitenkin kritisoineet molempia malleja, sillä niiden koetaan pyrkivän selittämään vammaisuutta liian universaalisti. Kritiikin esittäneet henkilöt korostavat, että eri kulttuureissa ja eri historian ajanjaksoina vammaisten henkilöiden kokemukset ovat hyvinkin erilaisia, ja niiden täydellinen selittäminen yhdellä tai kahdella yhtenäisellä teorialla koetaan olevan lähes mahdotonta. Heidän mukaansa on epärealistista ja liian yksinkertaista tarkastella vammaisuutta vain joko elimellisen vamman tai sosiaalisen ilmiön välillä. Kyseisissä malleissa ei huomioida, että vammaisuuden ilmiössä on itse asiassa kyse niin kulttuuristen, biologisten, psykologisten kuin myös sosiaalipoliittisten tekijöiden monimuotoisesta kokonaisuudesta. (Vehmas 2005: 142.) Tämän päivän yhteiskunnassa ihmiset pyrkivät kovin helposti muodostamaan käsityksen niin sanotusta ideaali-ihmisyydestä. Tuo yleinen käsitys muodostuu usein hallitsevan ihmisryhmän kokemusten ja normien mukaisesti. Näkemystä pidetään helposti luonnollisena ja itsestään selvänä, jolloin marginaaliryhmien kokemukset jäävät merkityksettömiksi ja virheellisiksi. Tämä on valitettavaa, sillä eivät ihmiset yleensäkään halua tulla määritellyksi suhteessa johonkin hallitsevaan ihmisryhmään. Eiväthän esimerkiksi naiset halua tulla määritellyksi suhteessa miehiin, ja samalla tavalla eivät myöskään vammaiset halua tulla määritellyksi suhteessa vammattomiin. Kaikki yksilöt tahtovat ennemmin tulla nähdyiksi oman subjektiivisen kokemuksensa valossa, jolloin heidän oman äänensä kuulluksi tuleminen on tärkeää. (Vehmas 2006: 225.) Vammaisten henkilöiden ei siis täydy omaksua ensisijaisesti vammaisen identiteettiä, ja monet heistä rakentavatkin identiteettinsä muiden tekijöiden, kuten esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisuuden, ammatin tai etnisen taustan perusteella (Vehmas 2005: 142,144.). Vammaiset henkilöt ovat ainutlaatuisia yksilöitä omine erityispiirteineen, eikä heitä näin ollen voida kuvata täysin minkään tietyn määritelmän kautta. (Repo 2004: 12.) Tärkeää olisikin pohtia, tarvitseeko vammaisuudesta edes tehdä mitään yleispätevää määritelmää? Ehkä olisikin tärkeämpää ennemmin miettiä niitä keinoja, joiden avulla yhteiskunnassa voidaan 8

9 levittää asenteita ja tietoutta niin, että vammaisuus ei estäisi kohtaamasta ihmistä ensisijaisesti ainutkertaisena yksilönä. 3 PÄIHTEET JA NIIDEN ONGELMAKÄYTTÖ Päihteet voidaan luokitella monella eri tavalla. Stakes määrittelee laillisiksi päihteiksi alkoholin ja tupakan. Myös päihtymistarkoituksessa käytetyt lääkkeet sekä erilaiset liuottimet sekä huumausaineet luokitellaan päihteiksi. Yleiskuvauksen mukaan päihteet ovat kemiallisia aineita, jotka vaikuttavat henkilön keskushermostoon, ja joita käytetään niiden tuottamien psyykkisen vaikutuksen vuoksi. (Stakes neuvoa antavat 2007.) Kun henkilö käyttää useampia päihteitä joko samanaikaisesti tai vuorotellen, puhutaan sekakäytöstä. Monesti sekakäytössä on kyse siitä, että useampaa ainetta samanaikaisesti käyttävä henkilö saavuttaa voimakkaamman päihtymyksen tilan kuin pelkästään yhtä päihdettä käyttäessä. Sekakäytössä piilee vaara, sillä vaikutuksen määrää ei ole ennalta arvattavissa, ja se saattaa olla moninkertainen tai jopa kuolettava. Yleisimmin sekakäyttö tapahtuu alkoholin ja lääkkeiden avulla. (Dahl & Hirschovits 2002: 5.) Suomessa valtapäihde on edelleen alkoholi. Vammaisten henkilöiden päihteiden käytöstä ja käytetyistä aineista ei ole juurikaan tilastoitua tietoa olemassa. Keskityn tässä päihteitä käsittelevässä luvussa hieman tarkemmin alkoholin käyttöön liittyviin seikkoihin, koska alkoholi on päihteistä yleisimmin käytetty ja laillinen päihde. Päihdepalveluiden laatusuositukset opas luokittelee alkoholin riskikäyttäjäksi henkilön, jonka alkoholin kulutus on säännöllistä, ja joka käyttää alkoholia niin paljon, että hänellä on merkittävä riski erilaisiin sairauksiin tai jopa kuolemaan juuri alkoholin käytön vuoksi. Myös runsas kertajuominen luokitellaan riskikäytöksi. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2002: 33.) Ongelmakäytöksi alkoholinkäyttö määritellään silloin kun siitä aiheutuu fyysistä tai tajunnallista haittaa tai elämäntilanteen ongelmia. Kun on kyse elämäntilanteiden ongelmista, ongelmat voivat kohdistua esimerkiksi perhe-elämään, omaan henkiseen hyvinvointiin, raha-asioihin tai työelämään. (Havio, Mattila, Sinnemäki, & Syysmeri, 1994: 7, 113.). Päihteiden käyttöön vaikuttavat merkittävästi yhteiskunnassa vallitsevat sosiaaliset rakenteet ja sosiaalinen kontrolli. Ne voivat joko edistää tai estää päihteiden käyttöä. Ne myös määrittävät osittain sitä, minkä verran ongelmia päihteiden käytöstä aiheutuu. (Ahlström 2003: 24.) 9

10 3.1 Päihdeongelman syntyminen Päihteiden ongelmakäytön syyt ovat hyvin moninaiset, ja niitä ei voida tarkastella vain yhdestä viitekehyksestä katsoen. Käytön syitä tarkasteltaessa on aina huomioitava psyykkinen, sosiaalinen ja fyysinen puoli. Erästä määrittelyä päihdekäyttäytymisen selvittämiseksi, tarjoaa Veikko Granström ja Kimmo Kuoppasalmi kirjassa Päihdelääketiede. Päihteidenkäyttö alkaa aina tilanteesta, jossa henkilö tietoisesti käyttää päihteitä. Päihdettä käytettäessä henkilön keskushermostossa tapahtuu neurokemiallinen tapahtuma, joka näkyy ihmisen psyykkisessä toiminnassa ja käytöksessä. (Granström & Kuoppasalmi 2003: 30,31,32.) Monilla päihteiden ongelmakäyttäjillä on usein ongelmia psyykkisen tasapainon ylläpitämisessä. Ihmiselle on ominaista, että jos kokee jotain sellaista, mikä vaikuttaa hänen psyykkiseen tasapainoonsa sitä järkyttäen, hän yrittää keinolla millä hyvänsä parantaa tasapainon normaaliksi. Keinot voivat olla joko tiedostettuja tai tiedostamattomia. Ihminen turvautuu psyykkisen tasapainon järkkyessä helposti myös ulkoisiin tekijöihin tasapainon säilyttämiseksi. Ulkoisista tekijöistä yksi esimerkki on juuri päihteet. (Granström & Kuoppasalmi 2003: 30,31,32.) Päihteiden ongelmakäyttäjillä psyykkiset vaikeudet näyttäytyvät erityisesti heidän itsetunnossa, tunteiden sietokyvyssä, minäkuvassa tai kyvyssä huolehtia omasta itsestään. Koska päihteet antavat usein miellyttävän ja positiivisen vaikutuksen tai kokemuksen, niitä käyttävän henkilön käyttäytyminen alkaa muuttua entistä enemmän päihdehakuiseen suuntaan. Tämä saattaa olla alku päihderiippuvuuden syntymiselle. (Granström & Kuoppasalmi 2003: 29,30-31.) Päihteidenkäytön sosiaaliset syyt ovat moninaiset. Niihin vaikuttavat niin elinympäristö, kuin myös kulttuuri missä eletään. Jokaisen henkilön elämäntapa ja henkilöhistoria nousevat selvästi esille päihteiden ongelmakäytön syitä tarkastellessa. Päihteidenkäytön tarkoituksena voi joillakin henkilöillä olla esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen rikastuttaminen. Monet muuttuvat päihteitä käytettäessä puheliaammiksi tai estottomimmiksi sosiaalisissa tilanteissa, ja näin ollen päihteistä saatetaan hakea tietynlaista rentoutumista. Tällaisessa tilanteessa henkilö saa aluksi haluamansa vaikutuksen, eli helpotusta sosiaalisiin tilanteisiin, mutta ajan myötä päihteestä saatetaan hakea apua tilanteeseen kuin tilanteeseen. (Anja Koski-Jännes 1998: 32.) Sosiaalisista näkökulmista voidaan tarkastella myös niitä syitä, jotka saattavat olla ongelmakäytön taustalla. Esimerkiksi nuoria päihteiden pariin voivat johtaa esimerkiksi kaveripiiri, halu kokea jännitystä tai rentoutumisen kaipuu. Sen sijaan aikuisten ongelmakäyttöön saattavat johtaa esimerkiksi avioero, läheisen kuolema tai vaikka työpaikan menettäminen. Monesti kriisitilanteet tai elämän käännekohdat voivat olla päihteidenkäyttöön johtavia tapahtumia. (Ahlström 2003: 20.) 10

11 Sosiaalista näkökulmaa voidaan viedä hieman pidemmällekin. Seppo Toiviainen on tuonut päihdeongelmiin liittyen näkemyksen niin sanotusta juoppokulttuurista. Juoppokulttuurissa on hänen mukaansa kyse täysin rationaalisesta toiminnasta, jossa alkoholiongelmaisen henkilön toiminta perustuu loppujen lopuksi vain pelkkään pulloon. Ihmisen ja alkoholin välille linkittyy olennaisesti se kulttuuri missä eletään, tai tässä tapauksessa se kulttuuri missä juodaan. Juoppokulttuuri määrittelee jäsentensä jokaista elämäntoimintoa, sitä voimakkaammin mitä syvemmällä ihminen juoppokulttuurissa on mukana. (Toiviainen 1997: 147,7.) Tämän perusteella voidaankin sanoa, että osa alkoholi- kuin myös muut päihdeongelmaisista saattaa kokea merkitykselliseksi juuri sen kulttuurin ja elämäntavan mikä päihteiden käyttöön liittyy. He voivat saada yhteenkuuluvuudentunnetta tai hyväksyntää juuri siinä yhteisössä, missä he käyttävät päihteitä. Toiviainen esittää vielä näkemyksen, jonka mukaan juoppokulttuuri on murrettavissa vain vaihtamalla se johonkin muuhun tavoitteelliseen, todelliseen, toiminnalliseen vaihtoehtoon. Tavoitteena ei siis enää voi olla pullo eikä myöskään ei-pullo, vaan jokin muu vaihtoehtoinen toimintamalli. Tällöin juoppokulttuuri vaihtuu kokonaan eri kulttuuriin ja ympäristöön. (Toiviainen 1997: 147.) Fysiologisia ja biologisia syitä tarkastellessa huomio painottuu perimään, aineenvaihduntaan ja hermoston toimintaan (Sulkko 2000: 23). Yksilöiden välillä on suuria eroja päihteiden kestokyvyn kasvussa, eli toleranssissa. Toleranssin syntymisessä edellä mainituilla tekijöillä on merkittävä rooli. Aineenvaihdunnallinen toleranssi on seurauksena pitkäaikaisen ja runsaan päihteidenkäytön seurauksena. Tällöin aineenvaihdunta pyrkii päihteen pitoisuuden alentamiseen, ja se tapahtuu käytettävän aineen imeytymiseen, jakautumiseen ja poistumiseen vaikuttamalla. Hermosto toimii päihdettä käytettäessä mukautuvana mekanismina, ja se pyrkii pitämään normaalia toimintaa yllä päihteestä huolimatta. Se käynnistää hermofysiologisia reaktioita, jotka pyrkivät kumoamaan päihteen vaikutuksia. Tämän puolustuskeinon ansiosta päihteen vaikutus pienenee. Näin ollen hermostollinen toleranssi kehittyy nopeasti toistuvan päihteille altistumisen seurauksena. Toleranssi ja fyysinen riippuvuus kuuluvat olennaisesti päihteiden toistuvaan käyttöön. (Kiianmaa & Hyytiä 2003: ) Jo pidemmän aikaa päihdettä käyttäneen henkilön keho alkaa siis eri keinoin mukautua käytettävään päihteeseen. Silloin henkilö kokee olonsa normaalimmaksi aina kun hän on päihteen vaikutuksen alaisena. (Anja Koski-Jännes 1998: 33.) Päihderiippuvuudeksi päihteidenkäyttöä voidaan määritellä silloin, kun henkilö käyttää yhtä tai useampaa päihdyttävää ainetta, ja aineen psyykkisten tai fyysisten vaikutusten vuoksi hän alkaa kokea pakonomaista tarvetta aineen jatkuvalle tai ajoittaiselle käytölle. (Dahl & Hirschovits 2002: 263). Pakonomaisuus riippuvuuden kohdalla tarkoittaa sitä, että henkilölle tulee tarve käyttää päihdettä usein, ja hän kokee myös kyvyttömyyttä sen käytön lopettamiseksi. (Havio ym. 1994: 26). Riippuvuus saattaa ajan kuluessa muuttua kuitenkin enemmän siihen suuntaan, että henkilö ei saa aineesta enää niin voimakkaita mielihyvän kokemuksia, mutta sen tilalle kehittyy pakonomainen tarve lievittää aineesta johtuvia 11

12 vieroitusoireita. Riippuvuudesta johtuva päihteiden käyttö jatkuu usein myös pakonomaisena, vaikka ne aiheuttavatkin henkilölle ongelmia sekä kärsimystä. Riippuvuus pitää sisällään kirjavan määrän erilaisia kielteisiä tunteita kuten häpeää, syyllisyyttä ja katkeruutta. Monesti päihderiippuvainen henkilö kieltää omat ongelmansa ja yrittää peitellä niitä keinolla millä hyvänsä. (Granström & Kuoppasalmi 2003: ) Tässä luvussa olen keskittynyt tarkastelemaan päihdeongelmien syntymistä ja syitä päihteiden ongelmakäytölle. Päihdeongelmien syiden tarkastelun avulla saamme jonkin verran ymmärrystä ongelman luonteesta, mutta niitä pohtimalla ei kuitenkaan saada ratkaisuja kaikkeen. Kuten Tamminen kirjassaan toteaa, päihteiden ongelmakäytön syitä etsimällä ei aina löydetä keinoja päihdeongelman ratkaisemiseksi. (Tamminen 2000: 16.) Lisäksi korostan myös Särkelän näkemystä, jonka mukaan päihdeongelmaisuutta ei pystytä selittämään vain yhdestä näkökulmasta, ei lääketieteen, ei sosiaalitieteen eikä myöskään psykologian näkökulmasta käsin. Päihdeongelma vaikuttaa yksilön koko toimintarakenteeseen, ja jokaisen ihmisen elämässä se painottuu eri tavoin. (Särkelä 1994: 61.) Päihdeongelmaa pohtiessa tuntuu aluksi aivan järjenvastaiselta, että ihmiset käyttävät haittoja aiheuttavia päihteitä. Klaus Weckroth selventää, että tuo kummallinen, ihmisen omaa parasta haittaava toiminta selittyy sillä, että ihmisillä on vähintään kaksi parasta, biologinen ja psykologinen. Ihmisen on vaikea pitää nämä kaksi sopusoinnussa, ja päihteitä käytettäessä tulee tilanteita, joissa joudutaan valitsemaan jompikumpi parhaista. Näin ollen ihminen saattaakin valita päihteiden käytön, joka biologisesti on hänen kannaltaan huono vaihtoehto. Tuon valinnan tehdessään ihminen kokee kuitenkin psykologisessa mielessä hallitsevansa tilanteen, ja näin ollen päihteiden avulla hän voi saada apua vaikeidenkin tilanteiden kestämiseen. Loppujen lopuksi ihminen toimii siis oman selviytymisstrategiansa mukaisesti, ja tuolloin päihteiden käyttöä ei voida nähdä täysin järjettömänä asiana. (Weckroth 1992: 23.) 3.3 Päihdepalvelut Päihdepalveluita ja niiden määräytymistä määrittelee päihdehuoltolaki. Laki määräytyy siten, että kunnat voivat tarjota päihdepalveluita tuottamalla niitä itse, tai hankkimalla palveluita joko muilta kunnilta, kuntayhtymältä, valtiolta tai yksityiseltä palveluntuottajalta. (Stakes työpapereita 3/2006.) Päihdehuoltolaissa on kohta, jonka mukaan päihdehuoltoa tulee tarjota päihdeongelmaiselle henkilölle ja hänen lähimmäisilleen. Hoidon, avun ja tuen lähtökohtana ovat päihdeongelmaisen ja hänen läheisten tarpeet (L 1986/41: 7 ). Sosiaali- ja terveyshuollossa päihdepalvelut voidaan jakaa kahden palvelumuodon ja neljän eri ryhmän kesken. Niitä ovat yleispalveluihin kuuluvat avo- ja laitoshoitopaikat sekä 12

13 erityispalveluiden piiriin kuuluvat avo- ja laitoshoitopaikat. Yleisiin palveluiden tarjoajiin kuuluvat avohoidon osalta sosiaalitoimistojen sosiaalityö, perusterveydenhuolto sekä psykiatrinen avohoito ja laitoshoidon osalta terveyskeskusten vuodeosastot, yleiset sairaalat ja psykiatriset sairaalat. Erityispalveluissa avohoitoa tarjoavat A-klinikat, nuorisoasemat, huumehoidon erityisyksiköt, päiväkeskukset, muut avomuotoiset toiminnat ja laitoshoitoa sen sijaan tarjoavat kuntoutuslaitokset, katkaisuhoitolaitokset, ensisuojat sekä laitosmuotoiset asumispalveluita tarjoavat yksiköt. (Hakkarainen ym ) Päihdepalveluiden tarjoamista määrää siis päihdehuoltolaki, mutta sen sisältöä ja laatua ohjaa valtakunnallinen päihdepalveluiden laatusuositus. Sen on laatinut Sosiaali- ja terveysministeriö yhteistyössä Suomen kuntaliiton kanssa. Suosituksen tarkoituksena on toimia apuna päihdepalveluita järjestäville tahoille. Se sisältää tietynlaisia linjauksia ja ohjeita, joiden avulla päihdepalveluita järjestävät tahot saavat tukea päihdepalveluiden suunnittelu-, päätöstenteko-, toiminta-, tuottamis- ja kehittämisvaiheisiin. Suosituksen tavoitteena olisi taata lähtökohdat toimiville ja laadukkaille päihdepalveluille. (Päihdepalveluiden laatusuositukset 2002: 15.) Päihdepalveluiden laatusuositukset pitävät sisällään periaatteita ja suosituksia. Ne perustuvat suurimmaksi osaksi eettisten, sisällöllisten ja sosiaalisesti oikeudellisten asioiden tarkasteluun. Laatusuositusten lähtökohtana on, että jokaiselle kuntalaiselle on tarjottava laadukasta, yksilöllisten tarpeiden mukaista sekä oikeaan aikaan tarjottua päihdehoitoa ja kuntoutusta, riippumatta siitä missä hän asuu. Myös asiakkaan läheisten avun, tuen ja hoidon tarve tulisi huomioida. Jotta yksilölliset tarpeet huomioidaan tarpeeksi kattavasti, tulisi palveluissa kartoittaa kokonaisvaltaisesti asiakkaan fyysinen ja psyykkinen tila sekä sosiaalinen tilanne ja tuen tarve. Laatusuosituksissa korostetaan sitä, että Sosiaali- ja terveydenhuollon yleisten palveluiden tulisi vastata päihdeongelmiin kaikilla eri palvelumuodoilla ja tarjota tietoa, tukea ja apua tarpeeksi aktiivisesti. Palveluissa tulisi huomioida asiakkaan oikeusturva ja niitä järjestettäessä myös perus- ja ihmisoikeudet tulisi toteutua. Myös arvot, kuten itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, omatoimisuuden tukeminen sekä myös keskinäiseen luottamuksellisuuteen pyrkiminen ovat merkittäviä päämääriä, johon tulisi pyrkiä. Jotta muuttuviin tarpeisiin pystyttäisiin vastaamaan, päihdepalveluja tulisi kehittää jatkuvasti. Kehittämisessä tulisi kuunnella sekä asiakkaita, eri järjestöjä ja vertaistukiryhmiä. (Päihdepalveluiden laatusuositukset 2002: 15.) 4 VAMMAISTEN PÄIHTEIDENKÄYTTÖ Vammaisten päihteidenkäyttöä tarkastellessa lähtökohtana on se, että heillä tulisi olla yhtäläiset oikeudet käyttää laillisia päihteitä kuin vammattomillakin henkilöillä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen täysi-ikäinen vammainen voi käyttää alkoholia ja tupakkaa 13

14 nautintoaineina siinä missä vammattomatkin. Päihdeongelmien syntyminen tapahtuu myös samalla tavalla niin vammaisilla kuin vammattomillakin henkilöillä. (Eriksson, Hintsa, Kilgast, Merikallio, Savolainen & Talja 2006: 7). Päihdeongelmaisia vammaisia yhdistää monesti tilanne, jossa päihdeongelmaan ei joko puututa tai sitä ei yritetä hoitaa, ja näin ollen koko muu hoito tai kuntoutuminen kärsii. Yhdessä tuettu- opas vammaisten päihdetyöhön kirjassa mainittiin suomessa olleen vuonna 2005 noin päihdeongelmaista vammaista. Nuo luvut ovat noin 5-10 % suomen tuolloisesta noin puolesta miljoonasta vammaisesta. Jos luvut ovat kolme vuotta sitten olleet tuollaisia, voimme vain esittää arvailuja, mitä ne ovat tänä päivänä. Erästä selitystä päihteidenkäytön lisääntymiseen vammaisten keskuudessa voidaan löytää siitä, että vammaisten hoito ja asuminen on muuttunut laitoskeskeisestä entistä integroivampaan suuntaan. Palvelut tarjotaan yhä useammin avopalveluina ja vammaisille annetaan entistä enemmän mahdollisuuksia ja vapautta toimia itsenäisesti. Itsemääräämisoikeus on siis lisääntynyt ja holhoaminen sen sijaan vähentynyt. Suunta on siis yleisesti ottaen parempaan päin, mutta päihdeongelmien osalta asia saattaa monimutkaistua. Yhteiskuntaan integroituminen takaa vammaiselle henkilölle yhdenvertaiset mahdollisuudet ja oikeudet, mutta tuo mukanaan myös samoja haittoja mitä muullakin väestöllä on. Päihteitä käytetään siis entistä enemmän, ja kohtuukäytön ja ongelmakäytön raja muuttuu helposti häilyväksi. (Kilgast 2004.) On myös olemassa päihdeongelmaisia vammaisia, jotka saattavat jäädä kaikkien palveluiden tarjoajien ulottumattomiin. He ovat erityinen haaste vammais- ja päihdetyöntekijöille. (Hintsa 2004.) Vammaisuuden ja päihdeongelmien yhtälöitä on monenlaisia. Seuraavaksi selvennän joitain niistä, ja erityisesti sellaisia tekijöitä, joilla voi olla vaikutusta kunkin vammaryhmän päihteidenongelmien syntymiselle. Vammautuminen itsessään saattaa olla merkittävä päihteiden ongelmakäyttöön johtava tekijä. Henkilö, joka vammautuu myöhemmässä elämänvaiheessa, käy läpi tietynlaisen kriisitilanteen, ja hän kokee vammautumisen myötä joutuvansa jättämään tietyt asiat taakseen. Luopuminen koskee erityisesti niitä asioita, joita hän ei vammautumisen myötä pysty enää tekemään. Tuollaisena hetkenä henkilö saattaa etsiä lohtua juuri päihteistä. (Eriksson, Hintsa, Kilgast, Merikallio, Savolainen & Talja 2006: 7). On myös henkilöitä, jotka ovat olleet päihdeongelmaisia jo ennen vammautumistaan, ja vammautumisen myötä käyttö on jatkunut edelleen. Kolmas ryhmä sen sijaan ovat henkilöt, jotka ovat vammautuneet juuri päihteiden käytön vuoksi. Näin saattaa käydä esimerkiksi tilanteissa, joissa henkilö ei hoida tarpeellisin keinoin pitkäaikaissairauttaan. Esimerkkinä 14

15 mainittakoon diabeteksen hoitamattomuus, ja siitä seuraava näön heikkeneminen. (Eriksson ym. 2006: 24.) Myös kehitysvammaisilla esiintyy päihdeongelmia. Niiden taustalla saattaa olla aivan samanlaisia syitä kuin kellä tahansa muullakin henkilöllä. Monesti kehitysvammaiset päihdeongelmaiset henkilöt ovat lievästi kehitysvammaisia, ja he käyttävät päihteenä useimmiten alkoholia. (Eriksson ym ) Eräs päihdeongelmiin vaikuttava tekijä vammaisten elämässä on esimerkiksi erilaiset siirtymävaiheet. Siirtymävaiheesta hyvä esimerkki on peruskoulun päättäminen. Kehitysvammaisille saattaa muodostua peruskoulun päättämisen ja sen jälkeen alkavan elämän välille tietty epävarmuusaika. Jos kehitysvammainen henkilö ei pääse esimerkiksi mihinkään ammatilliseen tai muuhun jatkokoulutukseen, hänen tukimuotonsa saattavat peruskoulun jälkeen jäädä vähäiseksi. Elämä saattaa muuttua tuolloin radikaalisti. Kouluelämä on ollut turvallista ja siellä on ollut tietyt selkeät päivärutiinit ja sosiaalisia kontakteja. Uudet vaiheet elämässä tuovat usein mukanaan uudenlaisia valintoja ja uusien asioiden omaksumista. Ne ovat kaikki positiivisia asioita, mutta kehitysvammaiselle tai kelle tahansa meistä ne saattavat aluksi tuntua pelottavilta tai jopa epämiellyttäviltä. Myös tukijärjestelmässä saattaa tapahtua muutoksia elämän eri siirtymävaiheissa. Kaikkien edellä mainittujen asioiden seurauksena kehitysvammainen henkilö on erilaisille vaikutuksille altis, ja saattaa ajautua tekemisiin esimerkiksi päihteiden kanssa. (Koskinen 2004: 27,35.) Näkö-, kuulo-, ja liikuntavammaisten päihdeongelmien kohdalla ongelmien taustalta saattaa löytyä samanlaisia tekijöitä. Kaikkien edellä mainittuihin vammoihin saattaa liittyä olennaisesti sosiaalisen kanssakäymisen vaikeus tai vähyys. Tietyt erityispiirteet mitä vamma tuo mukanaan, saattaa vaikeuttaa esimerkiksi henkilön liikkumista uusilla paikoilla ja uusissa tilanteissa. Kontaktien ottaminen toisiin ihmisiin saattaa olla myös hankalaa. Myös omaan identiteettiin liittyvät ongelmat voivat olla päihteidenkäyttöön altistavia tekijöitä. (Eriksson 2006: 15-29) Joissakin tapauksissa vammaisilla voi olla hyvinkin tiiviit sosiaaliset suhteet, jotka monesti muodostuvat omien yhteisöidensä jäsenistä. Esimerkiksi viittomakielisillä on oma yhteisönsä, joka saattaa olla joskus jopa tärkeämpi kuin omista sukulaisista ja ei-viittovista muodostuvat yhteisöt. Nämä erilaiset tiiviit yhteisöt muodostavat ryhmän, joissa näyttäytyy voimakkaasti heidän oma ryhmäkulttuurinsa eli ryhmän omat tavat ja arvot. Niissä tuetaan toisia, ja monet kokevatkin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta kuuluessaan sellaiseen ryhmään. Sen sijaan ongelmia saattaa aiheuttaa tilanne, jossa joku yhteisön jäsen poikkeaa jollain tavalla normeista, esimerkiksi päihteiden liikakäytön vuoksi. Tällaisissa tilanteissa monet yhteisöt saattavat pyrkiä syrjäyttämään niin sanotun ongelmallisen jäsenen yhteisöstään, ja näin ollen henkilö saattaa jäädä aivan yksin vaikeuksiensa kanssa. (Eriksson ym. 2006: 18) 15

16 4.1 Asenteet ja ennakkoluulot Asenteet ja ennakkoluulot määräävät monesti sen miten vammaisten päihdeongelmiin suhtaudutaan. Jotkut saattavat ajatella, että vammaisten päihteidenkäyttö olisi hyväksyttävämpää kuin ei-vammaisten. Usein koetaan että, heidän syynsä päihteidenkäytölle olisivat oikeutetut sillä perusteella, että heillä on muutenkin jo niin vaikeaa. Jos vammaisen asiakkaan päihteidenkäytölle annetaan hyväksyntä ja itse ongelmaan ei tartuta, asiakas ei saa tarvitsemaansa apua ja palveluita. (Kilgast 2000: 7.) Vammainen asiakas on koettu päihdealalla työskentelevien henkilöiden silmissä usein vieraana ja lähestyminen on ollut vaikeaa. Sen sijaan vammaisten keskuudessa on taas pelätty päihdeongelman puheeksi ottamista leimaamisen pelon vuoksi. (Könkkölä 2003: 5.) Vammaisten päihdetyön osalta huolta on aika ajoin aiheuttanut luulo siitä, että vammaisille luotaisiin omia erityispalveluita erilleen normaaleista palveluista, ja näin ollen se leimaisi koko vammaisten ryhmän. Keskustelua asenteisiin liittyen on herättänyt kysymys, että nähdäänkö vammaisen päihdeongelmaisen hoito ja kuntoutus kannattavana ja arvokkaana vai ei. (Kilgast 2003: 7.) Asenteisiin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin vammais- ja päihdetyöntekijät näkevät vammaisen päihdeongelmaisen tilanteen. Antti Särkelä on esittänyt kirjassaan oivallisen esimerkin, jota voidaan hyödyntää myös vammaisten päihdeongelmien tarkastelussa. Hän pohtii esimerkissään sitä, mitä kaikkea voidaan ajatella esimerkiksi käsitteestä asunnoton alkoholisti. Onko asunnoton alkoholisti ensisijaisesti asunnoton sen vuoksi, että tarjolla ei ole riittävästi asuntoja vai onko hän ennemminkin alkoholisti, joka ei alkoholisminsa takia pärjää asuntomarkkinoilla? Lisäksi voidaan pohtia, ovatko hänen alkoholisminsa syyt peräisin jopa asunnottomuudesta? Kaiken kaikkiaan voimme todeta, että se millaisena asia nähdään, vaikuttaa oleellisesti siihen, miten asiakkaaseen suhtaudutaan ja miten häntä pyritään auttamaan. (Särkelä 2001: ) Tämän esimerkin avulla voidaan miettiä, että myös vammaisten päihdetyön kohdalla saattaa olla jollain tavalla sama tilanne. Asiaa voidaan tarkastella monella tavalla ja eri näkökulmista käsin, ja tietyn näkökulman valitseminen vaikuttaa siihen, miten asiakkaan ongelmia loppujen lopuksi ryhdytään ratkomaan ja millaista tukea ja apua hänelle tarjotaan. 4.2 Päihdepalveluiden saavutettavuus ja esteettömyys Vammaisella päihdeongelmaisella henkilöllä on oikeus päihdepalveluihin ihan niin kuin kenellä tahansa muullakin. Kuten jo aikaisemmin tässä luvussa tuli ilmi, myös vammaisilla esiintyy merkittävissä määrin päihdeongelmia. Silti päihdepalveluiden asiakkaiksi vammaisia ei kuitenkaan hakeudu kovinkaan paljon. Syitä siihen varmasti on monia, mutta merkittävää 16

17 ainakin on päihdepalveluiden saavutettavuus (Eriksson ym. 2006: 30). Päihdepalveluiden saavutettavuus merkitsee sitä, että jokaisella yksilöllä on tasa-arvoiset edellytykset saada tarvitsemaansa päihdehoitoa. Saavutettavuus muodostuu monesta eri tekijästä, mutta pääpiirteissään se on hoitoa, joka on saatavilla ja jokaiselle yksilölle soveltuvaa. Jotta hoito täyttäisi edellä mainitut kriteerit, tulisi kiinnittää huomiota itse palvelun tiedottamiseen ja tarjoamiseen. (Eriksson & Talja 2004: 8.) Monesti asiakkaat eivät ole saaneet oikeanlaista ohjausta ja tietoa päihdepalveluista, koska vammaistyöntekijöiden taidot ja tietämys päihdeasioissa on saattanut olla puutteellista. Myös vammaisille itselleen kohdennettua selkeää materiaalia päihdeasioista ei ole ollut saatavilla. (Eriksson ym. 2006: 30.) Itse päihdehoito tulisi myös tarjota sellaisessa fyysisessä ympäristössä, jossa jokainen asiakas pystyy toimimaan, vaikka hänellä olisi joitain toimintakykyä rajoittavia ominaisuuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella henkilöllä on mahdollisuus liikkua, nähdä, kuulla, olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa sekä saada tietoa omasta erilaisuudestaan huolimatta. Myös hoidon laatu ja tasa-arvoinen kohtelu vaikuttavat siihen onko päihdehoito asiakkaan kannalta saavutettavissa. (Eriksson & Talja 2004: 8.) Vammaisten päihdeongelmat ovat haaste vammaistyöntekijöille ja vammainen asiakas haaste päihdetyöntekijöille. Jos vammais- tai päihdetyön organisaatioissa henkilöstön tiedot, taidot tai yleiset toimintaohjeet ovat puutteellisia, asiakkaan auttaminen saattaa muodostua ongelmalliseksi. Myös epätietoisuus siitä, kuka on vastuussa päihdeongelmallisen asiakkaan hoidosta lisää myös yleistä epävarmuutta. Tärkeää olisi, että henkilöstöä koulutetaan entistä osaavimmiksi vammais- sekä päihdeasioiden osalta. Lähtökohtana täytyy kuitenkin olla se, että jokaisella toimintayksiköillä olisi selkeät käytänteet ja toimintamallit, jotka ohjaisivat henkilöstön toimintaa. (Hintsa 2004: 21.) 5 VAMMAISTEN PÄIHDETYÖ JA SEN KEHITTYMINEN SUOMESSA Vammaisten päihdetyön voidaan katsoa alkaneen suomessa vuonna Alkusysäyksen sille antoi Vammaisten päihdehaittojen ehkäisyprojekti, joka oli Sininauhaliiton ja sen yhteistyökumppaneiden kuten Invalidiliiton ja monien muiden vammaisjärjestöiden toteuttama hanke. Hankeen rahoitti Raha-automaattiyhdistys. Tavoitteet projektissa kohdistui tiedon lisäämiseen päihdeongelmista kärsiville vammaisille, kuin myös heidän läheisilleen. Myös vammaispalveluhenkilökunnan mahdollisuuksia päihdeongelmaisten asiakkaiden kohtaamiseksi pyrittiin parantamaan. (Kilgast 2003: 5.) Hankkeessa kartoitettiin kuuden kaupungin päihdepalveluita tarjoavien noin kahdensadan yksikön mahdollisuuksia tarjota palveluitaan vammaisille asiakkaille. Kartoituksessa tarkasteltiin erityisesti yksiköiden fyysisten tilojen soveltuvuutta vammaisille, sekä myös 17

18 selkokielisen materiaalin ja vaihtoehtoisten kommunikaatiomuotojen käytöstä vammaisten asiakkaiden kohtaamistilanteissa. (Kilgast 2003: 5.) Tilausta projektin kaltaiselle herättäjälle oli varmasti jo ollut, sen kertoo selvästi projektista saadut tulokset. Suurin saavutus projektin myötä oli varmasti se, että nyt asiasta puhuttiin julkisesti ja mitään kaunistelematta. Aikaisemmin aihetta oli sivutettu, ja päihdeongelmien olemassaoloa varmasti myös peitelty monissakin paikoissa. Nyt kun aihe oli nostettu esille, niin enää ei pelätty että päihdeongelmista puhuminen leimaisi koko vammaisten ryhmän. Vaikka päihdetyö varsinaisesti alkoi vasta projektin myötä, selvää on, että päihdepalveluissa vammaisia henkilöitä on varmasti hoidettu aikaisemminkin. Silloin heidän hoitonsa on kuitenkin saattanut jäädä puutteelliseksi. Siihen vaikuttaneita ja edellisissäkin luvuissa ilmi tulleita seikkoja ovat esimerkiksi puutteelliset tilat, kommunikaatiovaikeudet sekä yleisten toimintaa ohjaavien sääntöjen ja periaatteiden puute. (Kilgast 2004) Vammaisten päihdehaittojen ehkäisyprojektin myötä saatiin aikaiseksi paljon vammaisten päihdeongelmia koskevaa hyödyllistä materiaalia. Erilaiset palveluoppaat ja vammaisille soveltuvat selkokieliset tai pistekirjoitetut materiaalit ja äänikasetit olivat tärkeitä tuotoksia. Aiheelle saatiin tarvittavaa näkyvyyttä ammatti- ja järjestölehdissä julkaistujen kirjoitusten sekä kahden tv- dokumentin avulla. Vammaiset päihdekuntoutujat olivat projektissa mukana kertomassa omista kokemuksistaan, ja heistä muodostettiin myös tukihenkilöverkostoa muille päihderiippuvuuksista toipuville henkilöille. Aiheesta pidettiin myös lukuisia seminaareja sekä pienempimuotoisia tilaisuuksia. (Kilgast 2003: 5.) Projektin lopputuloksena saatiin merkittävä tieto siitä, että vammaisten henkilöiden tarpeita vastaavia päihdekuntoutusyksiköitä ei Suomesta löytynyt juuri montaakaan. Todettiin kuitenkin, että ei tarvitsisi tehdä paljoa töitä, että fyysinen ympäristö saataisiin vammaisille sopiviksi. Myös hoidon kehittäminen nousi selvästi esille. Lisäksi vammaisten päihdeongelmasta puhumisen vaikeus ja ennaltaehkäisevän päihdetyön merkitys korostuivat hankkeen avulla tärkeiksi asioiksi. Projekti poiki vielä merkittäviä yhteistyöverkostoja eri vammaisjärjestöjen sekä päihdepalveluja ja vammaispalveluja tarjoavien tahojen välille. (Kilgast 2003: 6.) Hankkeen jälkeen todettiin, että vammaisten päihdetyössä on kehittämishaasteita enemmänkin ja työtä olisi jatkettava. Sen vuoksi hanke sai jatkoa, ja laajemmassakin mittasuhteessa. (Kilgast 2003: 49.) Vammaisten päihdepalveluiden kehittämisprojekti Vapa oli seuraava valtakunnallinen hanke, jonka Raha-automaattiyhdistys jälleen rahoitti. Sen toteutus keskittyi vuosiin ja hankkeen sisältö muodostui neljästä eri osaprojektista. Niitä olivat A-klinikkasäätiön kuuroille, Kalliolan Setlementin näkövammaisille, Helsingin Diakonissalaitoksen aivo- ja selkäydinvammaisille ja Sininauhaliiton liikunta ja kehitysvammaisille järjestämät 18

19 osaprojektit, joissa keskityttiin oman ryhmän päihdepalveluiden kehittämiseen. Päihdejärjestöiden lisäksi yhdeksän eri vammaisjärjestöä toimi kehittämistyössä myös mukana. Näin ollen molempien alojen asiantuntijat olivat edustettuina. (Vapa- Vammaisten päihdetyöntukipalvelut 2007.) Projektin perustan muodosti ajatus, että vammaisille tulisi tarjota soveltuvia palveluita normaalin päihdepalveluiden piiristä, ja että päihdeongelmien asianmukainen tunnistaminen ja kohtaaminen olisi myös vammaistyössä toimivan henkilön velvollisuus. Sen vuoksi tavoitteeksi muodostui tiiviin ja kokonaisvaltaisen verkoston luominen normaalin päihdehoidon ja vammaispalveluiden piiriin. Tarkoituksena oli myös kehittää malleja päihdeja vammaispalveluiden hoitoonohjaukseen sekä erilaisiin koulutuksiin. Työjako projektissa muodostuikin siten, että A-klinikkasäätiö lähti koulutuksen, Helsingin diakonissalaitos vammaiskuntoutuksen kehittämisen, Kalliolan Setlementti päihdetyön kehittämisen ja sininauhaliitto päihdestrategiatyön kehittämisen näkökulmasta liikkeelle. (Vapa- Vammaisten päihdetyöntukipalvelut 2007.) Vapa-projekti tuotti kaiken kaikkiaan viisi erilaista mallia vammaisten päihdetyön kehittämiseksi. Niitä olivat koulutusmalli, päihteettömän vammaiskuntoutuksen malli, saavutettavat päihdepalvelut malli, päihdestrategian suunnittelumalli ja monitoimijamalli. Mallien pohjalta tehtiin myös kirja näkyvät, kuuluvat ja saavutettavat päihdepalvelut, jossa perehdytään vammaiserityisen päihdetyöhön ja mallien soveltamiseen eri käyttäjäryhmille. Projektin myötä Raha-automaattiyhdistys myönsi kohdennetun toiminta-avustuksen Vapan valtakunnalliselle tukipalvelulle, jonka tehtävänä oli jatkaa vammaisten päihdetyön tukemista. (Vapa- Vammaisten päihdetyöntukipalvelut 2007.) 5.1 Vammaisten päihdetyön tukipalvelu ja Vapa-vastaavien verkosto Vapa-sana on lyhenne joka tarkoittaa vammaisten päihdetyön tukipalvelua. Tukipalvelu on perustettu vuonna Toiminnan perimmäinen tarkoitus on edistää vammais- ja päihdepalveluiden välistä yhteistyötä ja lisätä vammaisten päihdetyön näkyvyyttä. Yhteistyön lisäämiseksi vapa-toiminta perusti vapa-vastaavien verkoston. Lisäksi toiminnalla on muitakin tavoitteita, kuten asenteisiin vaikuttaminen sekä tiedonsaannin helpottaminen vammaisten päihdetyön osalta. (Vapa- Vammaisten päihdetyön tukipalvelut 2007.) Vapa-vastaavien verkosto on perustettu samana vuonna kuin tukipalvelutkin, eli vuonna Sen ideana on toimia vammais- ja päihdealan ammattilaisten tiedon, osaamisen ja kokemusten kohtauspaikkana. Heidän tehtävänään on jakaa tietoa toisilleen sekä myös verkoston ulkopuolelle. He voivat esimerkillään viedä hyvää, palveluita edistävää ja asenteisiin vaikuttavaa ajatusmallia eteenpäin. Tämän ydinjoukon tarkoituksena on myös 19

20 antaa toisilleen kannustusta ja tukea. Erityisesti omien organisaatioidensa kehittämistyössä tuki voi osoittautua erityisen tärkeäksi. (Eriksson & Jokela 2006.) Vapa-vastaavien verkoston viralliset tavoitteet on määritelty seuraavasti: 1. Osaamisen ja kokemusten jakaminen verkostossa. 2. Osaamisen jakaminen verkoston ulkopuolella. 3. Päihdepalveluiden esteettömyyden ja saavutettavuuden edistäminen. 4. Vaikuttamistyö. (Eriksson & Jokela 2006.) 5.2 Vapa-tukipalvelun ja Vapa-vastaavien verkoston arviointia Vapa-tukipalvelun toiminnasta ilmestyi arviointikatsaus syyskuussa Se perustui Vapavastaavien verkostolle tehdylle kyselylle, Vammais- ja päihdetyön neuvottelupäivillä kerättyyn palautteeseen sekä Vapa-tukipalvelun dokumentteihin ja arviointipalaverien muistioihin. Arvioinnissa keskityttiin tarkastelemaan toiminnalle asetettujen tavoitteiden toteutumista. Nuo tavoitteet muodostuvat kolmesta päälinjasta; 1. vammais- ja päihdealan yhteistyön edistämisestä, 2. ilmiön tunnettavuuden lisäämisestä ja asenteisiin vaikuttamisesta sekä 3. vammaisten päihdepalveluiden vaivattoman tiedonsaannin edistämisestä. Arviointikriteereinä painottuivat sekä ensimmäinen että kolmas tavoite, joiden osalta tarkasteltiin yhteistyön edistämistä sekä tiedon levittämistä. (Hyttinen 2007.) Arvioinnissa nousi esille, että Vapa-vastaavien verkoston koetaan olevan merkittävin keino vammais- ja päihdetyöntekijöiden yhteistyön edistämiseksi, ja samalla se on myös tärkeä vaikuttamisen väline. Vapa-tukipalvelun päällimmäisin tehtävä on tukea verkostoa, jotta vammaiserityistä päihdetyötä saataisiin juurrutettua osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita. Arviointitutkimuksessa todetaankin, että Vapa-tukipalvelu ei pysty itsessään muuttamaan vammais- ja päihdetoimijoiden käytäntöjä, mutta verkoston avulla niitä pyritään viemään eteenpäin. Verkoston sisällä tapahtuva eri toimijoiden linkittyminen on myös tärkeä päämäärä. Lisäksi toiminnan keskeinen pyrkimys on, että vastaavat veisivät osaamistaan myös omiin organisaatioihinsa, jolloin toimintaa niiden sisällä pystyttäisiin kehittämään. Vapavastaaville tehdyssä kyselyssä nousi kuitenkin esille, että vammaisten päihdetyötä ei ole saatu vietyä kovinkaan merkittävästi vammais- ja päihdeorganisaatioiden rakenteisiin asti. Eri organisaatiot eivät arvioinnin mukaan ole vielä sisäistäneet sekä sitoutuneet vammaisten päihdetyöhön, mutta jossain määrin sen erityispiirteet ja käytännöt näyttäytyvät kuitenkin niiden työntekijöiden tiedostamisessa, jotka toimivat arjen vuorovaikutustilanteissa. 20