TIIVISTELMÄ. Kuvataiteellinen toiminta liikkeenjohdon konsulttien tutkimustyön edistämisessä PIRITTA KANTOJÄRVI VIEHELAATIKOISTA RIKOSTARINOIHIN

Transkriptio

1 PIRITTA KANTOJÄRVI VIEHELAATIKOISTA RIKOSTARINOIHIN Kuvataiteellinen toiminta liikkeenjohdon konsulttien tutkimustyön edistämisessä TIIVISTELMÄ TAITEEN MAISTERIN OPINNÄYTETYÖSSÄNI VIEHELAATI- KOISTA RIKOSTARINOIHIN TUTKIN KUVATAITEELLISEN TOI- MINNAN HAASTEITA JA MAHDOLLISUUKSIA LIIKKEENJOH- DON KONSULTTIEN TUTKIMUSTYÖN EDISTÄMISESSÄ. Viime vuosina on julkaistu paljon teoksia kulttuurin merkityksestä liike-elämälle ja liike-elämän tarpeista luovuuden ja innovatiivisuuden lisäämiselle. Tutkimuksia taiteen käytöstä liike-elämässä on kuitenkin tehty vain muutama. Viehelaatikkokurssi oli toimintatutkimus, johon osallistui viisi omasta työstään väitöskirjatutkimusta aloittelevaa konsulttia. Nimitän heitä tutkija-konsulteiksi. Kurssi pohjautui yhteiseen ideointiin ja osallistujien itsensä asettamiin tavoitteisiin. Osallistavuus sopii niin konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen kuin toimintatutkimukselliseen lähestymistapaankin. Toiminnan ideoinnissa käytettiin kehittelemääni viehelaatikkoideointimenetelmää, joka on visuaalisiin virikkeisiin perustuva aivoriihimalli. Viehelaatikkokurssilla pyrittiin kuvataiteellisin menetelmin edistämään tutkija-konsulttien tekemiä tutkimuksia ja tutkimusryhmän toimintaa. Tutkimusten edistymistä tarkasteltiin sen suhteen, paljonko tekstiä syntyi. Viehelaatikkokurssi kesti yhteensä kolme päivää syksyn 2004 aikana. Kuvataiteellinen työskentely pohjautui konsulttien tutkimuskysymyksistään kirjoittamiin rikostarinoihin. Kuvia tehtiin piirtämällä, tietokoneella ja kankaalle painamalla. Kuvista ja toiminnasta käytiin reflektiokeskusteluja. Aineistoni muodostuu toiminnan dokumentaatiosta, lomakevastauksista, sähköposteista ja loppukeskustelusta. Pääasiallinen aineiston analyysitapani on ollut sisällönanalyysi. Tutkija-konsulttien kannalta Viehelaatikkokurssi auttoi selventämään ajatuksia, hahmottamaan kokonaisuutta ja oivaltamaan omia tarpeita. He saivat myös ideoita konsultin työhön. Tutkija-konsulteille jäi kuitenkin päällimmäiseksi kokemus, että tutkimukset eivät edenneet: tekstiä ei syntynyt eivätkä tutkimukset nousseet prioriteettilistojen huipuille. Olennaisin oivallukseni oli, että heidän todellinen tarpeensa olikin itse asiassa ollut tutkimusmotivaation kasvattaminen. Opin, kuinka tärkeää on löytää osallistujien todelliset tarpeet, jotka voivat olla erilaisia tutkimusprosessin eri vaiheissa. Viehelaatikkokurssin toimintatavassa tulisi kehittää tavoitteiden muotoilun tukemista, tehtyjen kuvien ja tutkimuskysymysten linkittämistä sekä lisätä kirjallisia tehtäviä. Suurimmat haasteet taidekasvatuksen ja liike-elämän kohtaamisessa liittyvät luovan prosessin ja tehokkuusajattelun yhteensovittamiseen. Osoittautui kuitenkin, että kuvataiteellisesta toiminnasta voidaan saada työkaluja yritysten tutkimus- ja tuotekehityshankkeisiin sekä työyhteisöjen kehittämiseen. Tämä vaatii kuitenkin kuvataidekouluttajalta uudenlaisia prosessin ohjaamisen taitoja ja organisaatioiden ymmärtämistä. Kuvaukseni kohtaamisesta Viehelaatikkokurssilla ja siitä tekemäni johtopäätökset tarjoavat ideoita kuvataidekouluttajien kouluttamiseen, tutkimusten ohjaamisessa käytettävien visuaalisten menetelmien kehittämiseen sekä uusien kohtaamisten suunnitteluun taidekasvatuksen ja liike-elämän välillä. 3

2 Kävely pitkoispuita pitkin kohti Kuusiluotoa suunnittelupäivän aamuna.

3 SISÄLLYSLUETTELO TIIVISTELMÄ 3 KALASTUSTARINA 6 JOHDANTO 7 I VIEHELAATIKKOKURSSI KOHTAAMISENA 8 Kohti taidekasvatuksen ja yritysmaailman kohtaamispistettä 9 Tutkimuksia taiteen käytöstä organisaatioissa 13 Ennakkokäsityksiä ja taustatietoja tutkija-konsulteista 16 Tutkimuskohteena kohtaamisen haasteet ja mahdollisuudet 23 II VIEHELAATIKKOPEDAGOGIIKKAA 28 Kuvataiteellinen toiminta 29 Konstruktivismi Viehelaatikoiden takana 29 Tutkimuksellinen ja pedagoginen osallistavuus 31 Ennakkokäsityksiä toiminnan haasteista ja mahdollisuuksista 32 Tutkimusten edistäminen Viehelaatikkokurssin tavoitteena 34 III KUVAUS TUTKIMUSTEN EDISTÄMISESTÄ KUVATAITEELLISELLA TOIMINNALLA 36 Viehelaatikkokurssin suunnittelupäivä 38 Rikostarinoista digitaalisia kuvakollaaseja 49 Tutkimuskysymyksen etsintää kankaanpainolla 57 IV LOPPUTULOKSENA MÄRÄT TULITIKUT JA UUDET AIROT 62 Aineiston analysointitapa 63 Tutkija-konsulttien tuntemuksia tavoitteiden saavuttamisesta 64 Ydintarpeena tutkimuksesta innostuminen ja motivoituminen 68 Toiminnan merkityksen tarkastelua 71 Rikostarinoiden ja kuvien käytön kehittäminen tutkimuksen tekemisen apuna 74 V KUVATAITEELLISEN TOIMINNAN HAASTEITA JA MAHDOLLISUUKSIA 80 Uusien ympäristöjen etsimistä kuvataiteen työkaluille 81 Kuvataidekouluttajan rooli 82 Tavoitekeskeisen kuvataiteellisen toiminnan haasteita liike-elämäkontekstissa 86 Kuvataiteellisen toiminnan mahdollisuuksia yritysten kehityshankkeissa 89 Taidekasvatuksen alan kehittäminen 91 Yhteenveto ja pohdinta 93 EPILOGI 95 ENGLISH SUMMARY 96 LIITTEET 100 LÄHTEET 102

4 KALASTUSTARINA KALASTAJAT LÄHTEVÄT PYYDYSTÄ- MÄÄN MERESTÄ INTOA JA INSPIRAA- TIOTA TUOVAA OTUSTA. 6 Merentutkimusinstituutin viisi kalastajaa olivat kuulleet urbaaneja legendoja meressä elävästä otuksesta, joka antaisi pyydystäjälleen intoa ja inspiraatiota. Legendan mukaan monet olivat yrittäneet saalistaa sitä. Kalastajat halusivat napata tämän otuksen kiinni ja he kokoontuivat suunnittelemaan, miten he saisivat sen käsiinsä. Emma Intojuurella oli Virveliveistämö, jossa hän valmisti kalastusvälineitä, vuokrasi niitä ja järjesti kalastusretkiä. Nyt Intojuuri käveli ympyrää Virveliveistämönsä keskellä. Jos kyseessä olisi ollut sarjakuva, olisi lattiaan alkanut kaivautua pyöreä kouru. Hän oli pitkään yrittänyt kehittää uudenlaista kalastusvenettä, mutta oli päässyt testaamaan sitä vasta uima-altaassa. Nyt hän oli tavannut viisi kalastajaa, jotka halusivat tutustua kalastamiseen ja samalla pyydystää erikoisen kalan. Hän oli päättänyt kokeilla uutta venettään juuri heidän kanssaan. Intojuuri oli kehitellyt monenlaisia onkivapoja ja verkkoja erilaisten kalojen pyydystämiseen. Nyt hän ei tiennyt ihan tarkkaan, mitkä kalastusvälineet tulisi ottaa mukaan. Kyseessä kun ei ollut tavallinen kala vaan veden alla elävä otus, jonka kalastajat arvelivat voivansa pyydystää kalastusvälineillä. Kalastajat ja Emma Intojuuri kokoontuivat rannalle ja lähtivät soutamaan pienellä veneellä avomerelle päin. Sopivalta tuntuvassa paikassa he heittivät verkot, virvelit ja mato-onget veteen. He saivat runsaasti kalaa. Kaloja oli kirjavia ja yksivärisiä, isoja ja pieniä, litteitä ja lonkeroisia. Mukaan mahtui myös pari rapua, ruostunut pyörän rengas ja outo merenpohjan kasvi. Kaloista yksikään ei ollut heidän etsimänsä otus, ja niinpä he heittivät suurimman osan kaloista ja muut pyydyksiin tarttuneet asiat takaisin mereen. Lopuista kaloista he keittivät keittoa retkikeittimellä ja soutivat sitten kylläisinä takaisin. Intojuuri pohti itsekseen, millä välineillä otuksen voisi saada kiinni. Hän palasi Virveliveistämöönsä kehittelemään vanhoista ongista uusia versioita ja parantelemaan venettä. Seuraavalla kerralla kalastajat lähtivät kalastamaan merelle hieman vahvemmalla veneellä. Aluksi he saivat joitakin kaloja, jotka he sitten pilkkoivat pieniksi palasiksi ja tekivät niistä syöttejä saadakseen kiinni isompia kaloja. Kun he saivat isompia kaloja, pilkkoivat he nekin syöteiksi. Näin he saivatkin koko ajan suurempia ja värikkäämpiä kaloja, mutta eivät kovin paljoa. Kaikki ajattelivat, että otusta ei tälläkään kertaa saatu kiinni. Yllättäen jokin hyvin vahva kala tarttui onkeen ja alkoi heiluttaa venettä. Emma Intojuuri oli juuri lisäämässä kahden kalastajan pitelemään onkeen tukirakenteita, kun vene nytkähti voimakkaasti. Kalastajat saivat veneen reunasta kiinni, mutta Emma Intojuuri putosi mereen ja katosi ongen perässä. Maihin saavuttuaan kalastajista tuntui, että he eivät olleet saaneet yhtään saalista. He eivät olleet löytäneet etsimäänsä otusta ja Intojuuri oli mahdollisesti hukkunut. Etsivä saapui pian paikalle selvittämään tapahtumia. KALASTUSSANAKIRJA Kalastustarina on metaforinen johdatus tutkija-konsulttien ja taidekasvattajan kohtaamiseen Viehelaatikkokurssilla. Tarinassa esiintyvien metaforien käännökset: Emma Intojuuri = Alter egoni kuvataidekouluttajana Kalastajat = Tutkija-konsultit Otus meressä = Toiminnalla tavoiteltava ydinseikka, esim. tutkimuskysymys Meri = Toimintaympäristö Vene = Taidekasvatus Kalastus = Tavoitteellinen toiminta Kalastusvälineet = Kuvataiteelliset työskentelytavat, tekniikat ja materiaalit Kalasaalis = Saavutetut asiat ja ajatukset

5 JOHDANTO VIEHELAATIKKOKURSSI OLI SYKSYLLÄ 2004 VETÄMÄNI TOIMINTATUTKIMUKSELLINEN KUVATAIDEKURSSI, JOKA POHJAUTUI SILLE OSALLISTUNEIDEN TUTKIJA-KONSULTTI- EN ITSE ASETTAMIIN TAVOITTEISIIN JA YHTEISEEN KURSSIN IDEOINTIIN. Viehelaatikkokurssin tavoitteena oli edistää tutkija-konsulttien tekemiä tutkimuksia sekä tutkimusryhmän toimintaa. Tutkimuskysymyksenäni on ollut, mitä haasteita ja mahdollisuuksia kuvataidekouluttajan ja tutkija-konsulttien kohtaamisessa Viehelaatikkokurssilla ilmeni. Tutkimukseni on ollut luonteeltaan kartoittavaa ja ilmiön ymmärtämiseen tähtäävää. Kohtaamiseni tutkija-konsulttien kanssa Viehelaatikkokurssilla on yksi esimerkki taidekasvatuksen ja liike-elämän kohtaamisesta. Luvussa Viehelaatikkokurssi kohtaamisena tuon esille, miksi liike-elämä minua kiinnostaa, ja minkälaisia kohtaamisia aiemmin on jo tapahtunut. Aiheesta on käyty runsaasti keskustelua viime vuosina, mutta varsinaisia tutkimuksia on tehty hyvin vähän. Kyseisessä kappaleessa esittelen myös Viehelaatikkokurssille osallistuneet konsultit ja heidän muodostamansa tutkimusryhmän sekä omat ennakkokäsitykseni heistä. Kutsun kuvataiteellista toimintaa Viehelaatikkokurssilla viehelaatikkopedagogiikaksi. Tutkija-konsultit osallistuivat toiminnan suunnitteluun, toteutukseen ja reflektointiin. Viehelaatikkopedagogiikka-luvussa käyn läpi ajatuksiani oppimisesta ja tutkimisesta sekä ennakkokäsityksiäni toiminnan mahdollisista haasteista ja merkityksistä. Kolmannessa luvussa kuvailen toimintaa Viehelaatikkokurssilla. Kurssi jakautui kolmeen päivään syksyn 2004 aikana. Ensimmäinen päivä oli suunnittelupäivä ja seuraavat kaksi teimme kuvia eri välineillä. Lopputuloksissa tuon esille tutkija-konsulttien kokemuksia kurssista sekä päätelmiäni ryhmän todellisista tarpeista ja syistä, miksi tavoitteita ei koettu saavutetuiksi. Kappaleen lopuksi kokoan yhteen ideoita siitä, kuinka kuvataiteellista työskentelyä voidaan käyttää tutkimusten ohjaamisessa. Lopuksi teen johtopäätöksiä kuvataidekouluttajan roolista ja uuden ympäristön mukanaan tuomista lisävaatimuksista. Pohdin taidekasvatuksen alan kehittämistä kohti vuorovaikutusta liike-elämän kanssa ja sen mukanaan tuomia haasteita muun muassa toiminnan tavoitteiden ja tulosten näkymisen kannalta. Toisaalta tuon myös esille, mitä annettavaa kuvataiteellisella toiminnalla voisi olla liike-elämälle. 7 KAAVIOKUVA KOHTAAMISESTA 1 Mitä Tutkija-konsultit toivat kohtaamiseen A ja mitä siitä itse saivat. 2 Mitä Kuvataidekouluttaja toi kohtaamiseen B ja mitä siitä oppi. 3 Minkälainen kohtaamisesta tuli. C Mitä tässä kohtaamisessa opittiin kohtaamisesta.

6 8 I VIEHELAATIKKOKURSSI KOHTAAMISENA Keskustelua Matin tutkimuksesta kankaanpainopäivän aamuna. ETSIVÄN URANI ALKUMETRIT Lähdin etsimään johtolankoja sijoittamalla tapahtumat laajempaan kontekstiin. Kalatarinan metaforia käyttäen kyse on siitä, miksi kalastuksen voisi nähdä ajankohtaisena ilmiönä, minkälaisia kalastustapoja on käytetty ja miten tällaista kalastusta on tutkittu. Ryhdyin selvittämään Emma Intojuuren 1 katoamista kalastusretkellä. Aluksi halusin tietää enemmän siitä, keitä henkilöt olivat, mitä käytännössä tapahtui ja miksi. Löysin Virveliveistämöstä videonauhoituksia, kasetteja, lomakevastauksia, kurssisuunnitelmia ja Emma Intojuuren lokikirjan. Virveliveistämössä ei rakennettu vieheitä tai vuokrattu veneitä vaan siellä kehiteltiin erilaisia kuvataidekursseja. Kalastus tarkoitti tavoitteellista toimintatapaa ja vene taidekasvatusta. Viehelaatikkokurssi sai nimensä siitä, että kurssin alussa osallistujat suunnittelivat toiminnan pohjautuen virikkeellisiin laatikoihin. Kurssilla kalastusvälineinä olivat vesivärimaalaus, piirtäminen, digitaalinen kuvankäsittely ja kankaanpaino. Kalat tarinassa edustavat eri asioita, ajatuksia ja ideoita, joita toiminnalla saavutettiin tai pyrittiin saavuttamaan. Ajallisesti kalastusretki kesti suunnitteluineen kaksi ja puoli päivää. Kalastajista neljä oli yhden konsultointiyrityksen konsultteja, jotka aloittelivat väitöskirjatutkimuksia, siis tutkija-konsultteja. Viides kalastaja oli professori, neljän muun tutkimusten ohjaaja. He olivat asettaneet Viehelaatikkokurssille tavoitteeksi tutkimusten edistämisen. (Tutkijan ja etsivän yhteyksistä ja tutkimusraportista dekkaritarinana katso Alasuutari 1989.) 1 Emma Intojuuren nimi koostuu epävarmuudesta ja innostumisesta. Mietistely en mä.. kuulostaa empivältä ja Emmalta. Into viittaa innostumiseen ja juuri perinpohjaisuuteen. Kouluttajana koen olevani innostuja ja perusteellinen, mutta toisinaan myös epävarma omasta osaamisestani ja tietomääräni riittävyydestä.

7 KOHTI TAIDEKASVATUKSEN JA YRITYSMAAILMAN KOHTAAMISPISTETTÄ 9 Taidekasvattaja kuvataidekouluttajana 9 Luova hyvinvointiyhteiskunta ja kulttuuriosaaminen 10 TÄSSÄ LUVUSSA KERRON ENSIN, MIKSI KIINNOSTUIN TAIDEKASVATUKSEN JA YRITYSMAAILMAN YHDISTÄMISESTÄ. SITTEN ETSIN VIEHELAATIKKOKURSSIN LINKKEJÄ AJANKOHTAISIIN ILMIÖIHIN TAIDEKASVATUKSEN KENTÄSSÄ JA YH- TEISKUNNASSA YLEISIMMIN. TUON MYÖS ESILLE JO OLEMASSA OLEVAA TOIMIN- TAA JA AIHEESTA TEHTYJÄ TUTKIMUKSIA. TUTKIMUKSIA TAITEEN KÄYTÖSTÄ ORGANISAATIOISSA 13 Taiteen käyttö liike-elämässä 13 Taide pedagogisena välineenä 14 Taide ja tiede 15 Taide ja terveys 15 Kuvataideterapia 15 Sponsorointi ja yhteistyö 16 ENNAKKOKÄSITYKSIÄ JA TAUSTATIETOJA TUTKIJA-KONSULTEISTA 16 Yhteistyön aloittaminen tutkija-konsulttien kanssa 17 Kvartaalihumanistinen suhtatuminen liike-elämän edustajiin 17 Kuvaus tutkija-konsulteista 20 Tutkija-konsulttien aiemmat kuvataidekokemukset 22 TUTKIMUSKOHTEENA KOHTAAMISEN HAASTEET JA MAHDOLLISUUDET 23 Tutkimuskysymyksen kehittyminen 23 Tapaus- ja toimintatutkimus 24 Tutkimukselliset tavoitteet 25 Aineiston kerääminen ja dokumentointi 26 KOHTI TAIDEKASVATUKSEN JA YRITYSMAAILMAN KOHTAAMISPISTETTÄ TAIDEKASVATTAJA KUVATAIDEKOULUTTAJANA Olen ollut pitkään kiinnostunut löytämään taidekasvatuksen ja yritysmaailman kohtaamispisteitä, ja siksi olen kerännyt monialaisen koulutuksen ja kokemuspohjan. Aloitin organisaatioihin tutustumisensa viisi vuotta sitten johtaessani parin vuoden ajan GASP!-projektia ( joka sisälsi konseptin tulevaisuuden taidekoulusta. Sittemmin työskentelin kaksi kesää taloushallinnon parissa tekstiiliyrityksessä ja olen ollut aktiivisesti mukana eri järjestöjen hallituksissa ja Taideteollisen korkeakoulun Taidekasvatuksen osaston johtoryhmässä. Taidekasvatuksen opintojen ohella opiskelin vuoden taidehallintoa ja johtamista Utrechtissä ja työyhteisön kehittämistä, liikkeenjohdon konsultointia ja organisaatiopsykologiaa Helsingin Kauppakorkeakoulussa Keväällä 2004 tein opetuskokeiluja useilla erilaisilla ryhmillä testatakseni erilaisia tehtäväkokonaisuuksia ennen Viehelaatikkokurssia. Koekaniineina toimivat niin terveydenhoitajista koostuva Aslak-ryhmä, peruskoululaiset, kauppakorkeakoulun opiskelijat kuin Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallituskin. Gasp-projektiin liittyi keväällä 2001 myös opetuskokeilu erään graafisen alan yrityksen henkilökunnan kanssa. Näistä kokeiluista vain yhdellä ryhmällä oli ollut mahdollisuus osallistua toiminnan suunnitteluun itse. Minkälaista taidekasvattajuutta liike-eläm ä tapahtuva taidekasvatus vaatii? Kutsun itseäni kuvataidekouluttajaksi, koska se sopii terminä taidekasvatusta paremmin organisaatioiden toimintaympäristöön. Taidekasvatukselle tyypillistä kenttää ovat peruskoulu, lukio, vapaa kansan sivistystyö, kansalaisopistot, lasten ja nuorten kuvataidekoulut ja muut harrastepiirit. Miksi sitten halusin etsiä taidekasvatukselliselle osaamiselle paikkaa juuri yritysmaailmasta? Pidän haasteista ja uusien asioiden kokeilemisesta. Peruskoulumaailma ei tunnu riittävän minulle. Halusin kokeilla jotain muuta. Uuden kokeilu on aina riski ja siksi jännittävää. Aikuiset tuntuivat haastavalta ja mielen- 9

8 10 kiintoiselta kohderyhmältä, koska heillä on itseäni pidempi elämänkokemus ja usein jonkin alan asiantuntijuus. Uskon, että taidekasvatuksella on enemmän annettavaa yhteiskunnalle kuin se, mitä se pystyy tarjoamaan perinteisen koulumaailmassa ja harrastepiireissä tapahtuvan taidekasvatuksen avulla. Yritysmaailma on kiehtova ja itselleni uusi. Saan virikkeitä ja ideoita kohtaamisista itselle uusissa ympäristöissä. Uskon löytäväni uusia vielä pinnalle nousemattomia merkityksiä ja käyttötarkoituksia. Se jokin muu ja uusi ei välttämättä ole merkityksellisempää tai hienompaa, vaan erilaista. Tämä ei tarkoita, että kaiken taidekasvatuksen tulisi alistua liike-elämän tehokkuusmittareille. Viehelaatikkokurssi oli yksi kokeilu, mitä näiden kahden kentän kohtaamisesta voisi syntyä. Se oli kokeilu yhdestä lähestymistavasta kuvataidekurssien järjestämiseen yritysmaailmassa työskentelevälle ryhmälle. Tästä yhdestä kokeilusta syntynyt aineisto ei kuitenkaan riitä vastaamaan kattavasti kysymykseen, mitä merkitystä taidekasvatuksella voisi liike-elämälle olla. Heinäkuussa 2005 perustin toiminimen Arte Virento ( Viehelaatikkokurssi ei suoranaisesti johtanut Arte Virenton liiketoimintasuunnitelmaan, sillä se pohjautuu enemmänkin seminaarityöhöni ja muihin asioihin pidemmällä aikavälillä. Pyrkimykseni on jatkaa kuvataidekurssien kehittämistä liike-elämän tarpeisiin. LUOVA HYVINVOINTIYHTEISKUNTA JA KULTTUURIOSAAMINEN Mistä tarve viedä taidekasvatusta koulujärjestelmän ulkopuolelle lähtee liikkeelle? Rasku-Puttosen ym. mukaan yhteiskunta luo paineita kehittää koulutuksen ja oppimisprosessien organisointia. Koulu ja koulutusorganisaatiot ymmärretään entistä useammin oppijayhteisöiksi, joissa tieto ja asiantuntijuus esiintyy tiimeihin ja verkostoihin paikantuvana yhteisöllisenä osaamisena. Koulutusinstituutiot joutuvat myös kilpailemaan koulun ulkopuolisten ympäristöjen, kuten median ja uuden teknologian kanssa. Tämä pakottaa koulun kehittämään uusia opetus- ja oppimiskäytänteitä. (Rasku-Puttonen ym 2003, 44) Taidekasvattajia ei kouluteta yritysmaailmaa varten, vaikka aikuiskasvatus on opinnoissa huomioitu. Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen osastolla (TKO) tarjottava kansansivistyspainotteinen aikuiskasvatuksen opetus on kuitenkin eittämättä ajasta jäljessä. Liike-elämässä tapahtuva taidekasvatus vaatii tietyntyyppistä taidekasvattajuutta, mutta on epäselvää, mitä se käytännössä on, voisi olla tai mitä sen tulisi olla. Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa sanoi taidekasvatuksen osaston tulosneuvotteluissa , että hän toivoisi koko korkeakoulun toiminnassa luovien alojen taloudellisen potentiaalin hyödyntämistä ja kehittämistä muun muassa miettimällä yrittäjyyden aspekteja opetuksessa. Hänen mukaansa ymmärrystä taiteen liiketoimintaprosesseista tulisi vahvistaa. Yrittäjyyteen suhtaudutaan positiivisesti, mutta se ei näy opinto-oppaassa. Yrittäjyyden tulisi näkyä opetuksen suunnittelussa uusina urina opettajille. (ks. Fredriksson 2004.) Kehitystä tällä saralla kuinkaan tuskin tapahtuu nopeasti, koska osastolla ei näyttäisi olevan halua siihen. Haluttomuus voi johtua resurssien puutteesta. E-pedagogy MA-ohjelman puitteissa osastolla on tosin vireillä yhteistyötä kaupallisten tahojen kanssa (keskustelu TKOn johtoryhmän kokouksessa ). Taidekasvatuksen osaston ydintehtävä on valmistaa opettajia kouluihin, vaikka tiedostetaankin, että taidekasvattajia tarvitaan myös kouluyhteisön ulkopuolella (TKOn opetussuunnitelma , 4). Yhdistämällä taidekasvatuksen ja liike-elämän olisi mahdollista rakentaa jotain molemmille kentille uutta ja ehkä jopa antoisaa. Kulttuurin ja luovuuden taloudelliset ja yhteiskunnalliset merkitykset ovat nousseet ajankohtaiseen keskusteluun (ks. Wilenius 2004, 15; Brandenburg 2003, 15; Florida 2002, 4; Hautamäki&Karjula ; Rikkinen ; Valtonen ). Tähän on vaikuttanut kilpailun kiristymisen luoma tarve luoville ratkaisuille sekä kyllästyminen tehokkuusajattelun tuomaan yksipuoliseen näkemykseen menestyksen tekijöistä (Wilenius 2004, 193). Opetusministeriössä Suomen innovaatiojärjestelmän kehittämiseksi tehdyn Kulttuuri tietoyhteiskunnassa -strategian yksi painotus on, että kulttuurin edistäminen on taloudellisesti kannattavaa. Strategian osana vuonna 2002 laadittu Valtion taide- ja taiteilijapoliittinen ohjelma (TAO) on Wileniuksen mukaan (2004, 35) julkisen sektorin merkittävin panostus luovan toiminnan ja talouden välisen yhteyden syventämiseksi, mutta ohjelman toteuttaminen edellyttäisi resurssien huomattavaa lisäämistä. Taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelman tavoite on luovan toiminnan edistäminen. Ohjelmassa taide nähdään keskeisenä osana innovaatioperustaa ja hyvinvoinnin kokonaisuutta. Teknologian rinnalle on tarkoitus nostaa taiteellinen luovuus ja taide tieteen rinnalle. (Taide on mahdollisuuksia 2002,

9 Sitraa kiinnosti kulttuurin merkitys Suomen kilpailukyvylle ja se halusi kartoittaa kulttuurin ja elinkeinoelämän yhteisiä polkuja ja motiiveja (Wilenius 2004, 5, 7). Tutkimuksen tavoitteena oli tunnistaa kulttuurin ja talouden vuorovaikutuksessa piilevät mahdollisuudet kilpailukyvylle (mt. 7, 246). Tutkimus toteutettiin Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa ja tutkimusprojektin johtaja Markku Wilenius kirjoitti siitä teoksen Luovaan talouteen (2004). Tulevaisuuden menestys on Wileniuksen (2004, 12, 74) mukaan on kiinni yksilöiden ja organisaatioiden luovuuden vapauttamisesta voimavaraksi. Tällä hän oikeastaan tarkoittaa innovaatioita, jotka parantavat kilpailukykyä ja tuottavuutta. Merkittävimmäksi pääomaksi muodostuu intellektuaalinen pääoma eli inhimillisten ominaisuuksien, taitojen, tietojen, kokemusten ja luovuuden yhdistyminen sosiaaliseen pääomaan (mt., 25). Täten kyvyt hyödyntää kulttuurista pääomaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja tuotannollisessa toiminnassa sekä inhimillinen ja organisatorinen luovuus tulevat olemaan tulevaisuuden talouden kannalta keskeisiä tekijöitä (mt., 11). Luovuuden liittymistä kulttuuri-ilmiöihin pidetään lähes itsestään selvänä. Viime aikoina on alettu yhä enemmän pohtia, mikä vaikutus kulttuurilla 2 on luovuuteen laajemmin yhteiskunnassa. Simuloiko kulttuuri-ilmiöiden kokeminen kokijan luovuutta? Onko taiteellinen luovuus samanlaista kuin luovuus muussa ongelmanratkaisussa? (Wilenius 2004, 74) Olisi pohdittava, minkälainen kulttuuriosaaminen 3 synnyttää ja edistää luovuutta ja innovatiivisuutta (Wilenius 2004, 11). Kuvataidekurssien voisi kuvitella olevan yksi tapa lähestyä kulttuuriosaamisen kasvattamista yrityksissä. Haaste on kuitenkin siinä, miten kuvataiteellisessa toiminnassa esille nouseva ajattelu siirtyy yrityksen arkeen ja on aidosti hyödynnettävissä. Herää myös kysymys, miten innovaatioita tukevaa kulttuuriosaamista opetetaan. Olisikin syytä pohtia, mikä taidekasvatuksen rooli on huomispäivän yhteiskunnassa. Kulttuurin ja luovuuden yhteiskunnallis merkityks ajankohtais a keskustelussa Yhteiskunnassa pehmeät arvot ovat tulossa muotiin (Niinikoski&Sibelius 2003, 174; Wilenius 2004, 59). Pehmeät arvot ymmärretään helposti kovien taloudellisten arvojen vastakohtana, mutta on kuitenkin olemassa lukuisia tutkimuksia, joissa tuodaan esille henkisen hyvinvoinnin ja kulttuurin harrastamisen taloudellisia merkityksiä. Wilenius (2004, 59, 16) näkee yhteiskunnan kehittyneen arvostamaan erilaisia itsensä toteuttamisen arvoja, mikä näkyy aineettoman pääoman, osaamisen ja kulttuuristen voimavarojen eri muotojen esiin nousemisena. Jos ei vielä käytännössä niin ainakin puheissa yrityksissä halutaan panostaa ihmisten jaksamiseen ja viihtymiseen. Tunnetussa Maslow n tarvehierarkiassa itsensä toteuttamisen tarpeet sijoittuvat hierarkian yläpäähän, aineellisten tarpeiden yläpuolelle. Tuomo Kuosa visioi tulevaisuuden yhteiskunnan tarinayhteiskunnaksi, jossa kilpaillaan siitä, kuka pystyy parhaiten täyttämään tämän tarvehierarkian korkeimman tason. Uusia asioita yhdistelevän luovan talouden markkinoilla yksi keskeisistä kysymyksistä on: miten ihmisille pystytään löytämään uudenlaisia kehittäviä tapoja toteuttaa itseään ja olla luovalla tavalla yhteydessä muihin? Kuosa kirjoittaa, että tarvitsemme uudenlaista ajattelua, joka sekä hyväksyy erilaisuuden ja luovuuden että pystyy hyödyntämään omaleimaisuutta. (Kuosa 2004.) Miten tämä ajattelun avartuminen tapahtuisi käytännössä? Työntekijöiden luovuutta on mielestäni turha kehittää ja pyrkiä hyödyntämään, jos ei ensin aidosti hyväksytä niitä työntekijöitä, jotka jo kokevat itsensä luoviksi ja ilmaisevat itseään muita vapaammin. Myös Darsø (2004, 183) kirjoittaa yritysten peräänkuuluttaneen jo kauan lisää luovuutta ja innovatiivisuutta. Muutosta ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan, koska uudet työvälineet ja -tavat eivät sovi yhteen olemassa olevan organisaatiokulttuurin kanssa. Hänen visioimassaan uudenlaisessa yhteiskunnassa luovuus on syvälle organisaatioihin istutettu asennoituminen, jossa monimuotoisuutta arvostetaan ja mahdollisuuksia tarkastellaan eri näkökulmista. (Mp.) 11 2 Wilenius ei tarkemmin määrittele, mitä hän tarkoittaa kulttuurilla. Tekstin perusteella päättelin itse, että hän liittää kulttuuri-käsitteen piiriin teatterin, orkesterit, taidemuseot ja muut kulttuuripalvelut, musiikin ja kuvataiteen harrastamisen, ehkäpä käsityöharrastuksetkin, sekä muotoilun ja taide- ja kulttuuriteollisuuden yleisimminkin. Organisaatiokulttuuri ja tapakulttuuri eivät ole tähän liittyviä asioita. 3 Kulttuuriosaaminen tarkoittaa inhimillisiä kykyjä ja organisatorisia tekijöitä kulttuurisen pääoman hyödyntämisessä tuotannollisessa toiminnassa ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kulttuuriosaamista on kulttuurinen lukutaito (merkit, symbolit, tapakoodit), kyky kehittää kulttuuriseen pääomaan liittyviä tuotteita ja kyky synnyttää luovia ja innovatiivisia ratkaisuja tukeva organisaatiokulttuuri. (Wilenius 2004, 11, 14, 59.)

10 12 Kiinnostuksen kasvu kulttuuria kohtaan näkyy yritysten tulossa yhä merkittävämmäksi kohderyhmäksi kulttuurin käyttäjinä sekä yleisenä kävijämäärien kasvuna. Yritykset hankkivat henkilökunnalleen ja asiakkailleen virikkeitä kulttuurielämyksistä. (Niinikoski&Sibelius 2003, 174.) Käsitteitä luovuus ja innovatiivisuus on käytetty yrityskirjallisuudessa liiaksi asti. - - Johtamisvalmiuksia kehitettäessä taiteellinen työskentely ja taiteellinen kokeminen ovat ajankohtaisia johtajakoulutuksen asioita. (Aalto 2003, 32). Teoksessa Forte! Tarinoita taiteen merkityksestä liiketoiminnan kentässä (2003) johtamista verrataan taiteelliseen prosessiin ja puhutaan luovasta prosessista muissakin yhteyksissä kuin taiteilijan ateljeessa, mutta ei kuitenkaan kerrota kuvataidetta itse tekevistä johtajista. Rasittuneet ja vanhenevat työntekijät tarvitsevat työkykyä ylläpitävää toimintaa, ja työnantajan on huolehdittava ei vain heidän fyysisestä kunnostaan vaan myös henkisestä hyvinvoinnista ja kapasiteetista kehittää ja kehittyä, luoda ja oppia uutta. Richard Florida on tullut tunnetuksi teoksellaan Luova luokka (2002). Niin hän (mt.) kuin Wileniuskin (2004, 59) sanovat luovien työntekijöiden äänestävän helposti jaloillaan. Näin ollen työnantajien haasteena on myös työntekijöiden houkuttelu ja yritykseen sitouttaminen. Onko puhe pehmeistä arvoista vain sanahelinää, vai näkyvätkö ne todellisessa arjessa? Sopivatko henkisen hyvinvoinnin tykypäivät kiireisiin tuotantoaikatauluihin ja onko yrityksillä aikaa odottaa luovuutta edistävien toimien vaikeasti mitattavia pitkäaikaisvaikutuksia? Pehmeiden arvojen trendin luulisi antavan mahdollisuuksia myös vaikeammin havaittaviin ja mitattaviin tuloksiin yltävälle kuvataiteelliselle toiminnalle yrityskentässä, mikäli kyse ei ole vain sanahelinästä. Wilenius (2004, 25, 15) perustelee kulttuuriosaamisen eri muotojen nousemista kansainväliseksi kilpailuvaltiksi sillä, että tuotteiden tullessa yhä vähemmän paikasta riippuvaisiksi on Suomi on liian kallis paikka massatuotannolle. On kuitenkin Kuvataiteellinen toiminta ei ole vielä löytänyt paikkaansa Suomen yritysmaailm a. kyseenalaista, näkyykö luovuus työyhteisöjen arjessa ja annetaanko sille mahdollisuuksia. Valtonen (2005) ja Rikkinen (2005) kirjoittavat, kuinka yritysten arjessa luovuudelle ei anneta tilaa, vaikka sen tukemisen merkitys tiedostetaankin. Kauhanen kirjoittaa ( ), että luovana nähty työ ei olekaan luovaa vaan rutinoitunutta ja liiaksi hallinnoitua, mikä ei sovi vapaata ideointia vaativiin asiantuntijatöihin. Puhutaan strategioista saavuttaa luova hyvinvointiyhteiskunta, kilpailukykyä edistävien innovaatioiden tukemisesta ja tarpeesta luovuudelle, mutta valtion painotuksissa kulttuuriosaamisen merkityksen kasvu ei kuitenkaan näy (Wilenius 2004, 16). Vaikkakin on ajankohtaista keskustella kulttuuriteollisuuden merkityksestä, ei sitäkään pitäisi liioitella. Kiinnostus vielä vähäistä ja liittyy tiettyyn osaan kulttuuriteollisuutta. Varauksista huolimatta ujo poika on nyt pyytänyt somaa, mutta usein niin tuittuilevaa tyttöä tanssiin. (Niinikoski&Sibelius 2003, 163.) Yrityksissä tapahtuvan kuvataiteellisen toiminnan suhteen Suomi on vielä lapsen kengissä. Markkinat ovat vasta totuttelemassa uusiin tuuliin eivätkä ole vielä kypsiä tekemään ostopäätöstä kuvataiteelliseen toimintaan panostamisen suhteen. Taiteen ja elinkeinoelämän toiminnallisissa kohtaamisissa Tanska (Darsø 2004), Saksa (mt; von Brandenburg 2003; Kultur Und Arbeit ja Hollanti ( näyttäisivät olevan jo aimo askeleen meitä edellä.

11 TUTKIMUKSIA TAITEEN KÄYTÖSTÄ ORGANISAATIOISSA Taiteen ja yritystoiminnan kohtaamiset Suomessa ovat olleet lähinnä kulttuuripalvelujen sponsorointia ja taiteilijana toimimisen näkemistä yrittäjyytenä. Kohtaamista on tapahtunut jonkin verran myös taideterapia- ja virkistystoiminnan merkeissä. Mielenkiintoista on, että tätä opinnäytetyötä tehdessäni kuulin Taideteollisessa korkeakoulussa (Sava, Pohjakallio), että taiteen käytöstä organisaation kehittämisen välineenä ei ole juurikaan tehty tutkimuksia, kun taas Päivi Eriksson Kauppakorkeakoulusta ( ) tuumasi, että taiteen ja liiketoiminnan kohtaaminen on nouseva tutkimusala (ks. myös Learning Lab Denmark dk). Darsøn (2004, 35) mukaan monet ovat tehneet vuosikausia töitä taiteen ja liike-elämän yhteisellä kentällä, mutta siitä ei ole tutkimustietoa, kattavaa kuvausta, teoriaa tai teoreettisia malleja. Kuvataiteellinen toiminta ei ole vielä löytänyt paikkaansa Suomen yritysmaailmassa, oli työmuotona sitten työnohjaus, terapia tai koulutus (Eriksson & Tiittula ; von Brandenburg 2003, 5). Kuvataidetta käytetään organisaatioissa mutta sitä ei ole problematisoitu. Käyttö on ollut intuitiivista. (Sava ) Aiheesta tehdyt tutkimukset olen tässä jaotellut sen mukaan, minkälaisia kohtaamisia taiteen ja organisaatioiden välillä on ollut: taiteen käyttö liike-elämässä, taide pedagogisena välineenä, taide ja tiede, taide ja terveys, taideterapia sekä sponsorointi ja yhteistyö. TAITEEN KÄYTTÖ LIIKE-ELÄMÄSSÄ Lotte Darsø (2004, 14) jaottelee taiteen käytön yrityksissä neljään luokkaan: taiteen käyttö koristeena, viihteenä, välineenä (esim teambuildingissä, innovoinnissa ja ongelmanratkaisussa) ja prosessityökaluna (yhdistettynä kehitysprosesseihin, kulttuuriin, luovuuteen ja markkinointiin). Taiteen koristeellinen käyttö ei välttämättä ole vain sijoitusmielessä tehty hankinta TAPAHTUNEITA KOHTAAMISIA TAITEEN JA LIIKE-ELÄMÄN VÄLILLÄ: Taiteen käyttö liike-elämässä Taide pedagogisena välineenä Taide ja tiede Taide ja terveys Taideterapia Sponsorointi ja yhteistyö Mitä yrityks voivat o ia taiteelta? tai sponsorointia vaan se voi olla myös viestintää. Darsø kertoo yrityksestä, jossa seinällä olevien maalausten tarkoitus oli herättää kysymyksiä ja saada työntekijät pohtimaan ja ih- mettelemään asioita. (Mt., 15.) Välineellinen käyttö on muun muassa ryhmän kehittämistä ryhmämaalauksia tekemällä tai näyttelemällä yhdessä (mt., 44). Darsøn tutkimus Artful Creation (2004) luonnostelee uuden paradigman ääriviivoja. Teos sisältää lukuisia tarinoita taiteen ja liike-elämän kohtaamisesta. Taiteilijoita palkataan yrityksiin provosoimaan ja tuomaan ideoita. Taidetta käytetään muutoksen fasilitoinnissa, organisaatioiden kehittämisessä ja oppimisprosesseissa. Taiteella tarkoitetaan tässä niin kuvataidetta, performansseja, musiikkia kuin teatteriakin. Tutkimusaineisto koostui yli viidestäkymmenestä haastattelusta eri puolilla maailmaa. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa ja kuvata Arts-in-business -kenttää ja tarjota tähän teoreettinen viitekehys. (Mt. 18.) Darsø pyrkii myös osoittamaan, kuinka yritykset voivat oppia taiteesta ja miksi se on tärkeää. Hän kuvaa taiteen ja liike-elämän vuorovaikutuksessa tapahtuvaa oppimista kaaviolla, jossa on neljä aluetta: taiteelliset kyvyt, metaforat, tapahtumat ja tuotteet. Kaaviossa on huomioitu osallistumisen määrä ja laatu sekä moniselitteisyyden aste. (Mt ) Tarkastellessaan tarinoita taiteen käytöstä yrityksissä Darsø sijoittaa edellä mainitut tekijät tähän kaavioon. Mielenkiintoista on se, kuinka tapahtumana alkava asia voi siirtyä kykyjen tai tuotteiden alueelle riippuen siitä, minkälaista oppimista tapahtuu. (Mt., 66.) Lotte Darsø toimii tutkijana tutkimuskonsortiossa The Creative Alliance, joka on perustettu 2001 Learning Lab Denmarkin alaisuuteen. Sen tarkoituksena on tutkia taiteen ja yritysten välisen vuorovaikutuksen tarjoamia oppimismahdollisuuksia ja taiteellista lähestymistapaa organisaatioiden transformaatioissa. (Mt., , 157; ks. Darsø on käsitellyt taiteen ja yritysmaailman kohtaamista myös väitöskirjassaan Innovation in the Making (2001). Tanskassa toimiva ArtLab on järjestänyt vuodesta 2001 lähtien koulutusta työttömille muusikoille, näyttelijöille ja tanssijoille. Koulutuksen tarkoitus on antaa heille mahdollisuus uuteen uraan taiteellisina yrityskonsultteina, parantaa taiteilijoiden osaamista ja kannustaa taiteenalojen väliseen yhteistyöhön. ( Darsø 2004, 127) 13

12 14 Taiteen käytöstä liike-elämässä ovat kirjoittaneet myös Cecilia von Brandenburg (2003), Koivunen (2003a) ja Keso & Lehtimäki & Pietiläinen (2003). Cecilia von Brandenburg (2003, 5,13) on taidekasvattaja ja taideterapeutti, joka on tehnyt taiteen ja liike-elämän kohtaamisen kokeiluja 80-luvulta lähtien. Työturvallisuuskeskus tilasi häneltä selvityksen kuvataiteen mahdollisuuksista työkyvyn ja työhyvinvoinnin tukemisessa. Tarkoitus oli hahmottaa taiteellisen työskentelyn tarjoamia keinoja työhyvinvoinnin ja työkykyä ylläpitävän toiminnan tueksi. Aineisto on kerätty kirjallisuudesta ja esimerkeistä ulkomailta. Tavoite oli tarjota uusia näkökulmia keskusteluun ja ideoita Työturvallisuuskeskuksen toiminnan kehittämiseksi. (Mp.) Selvitys on varsin suppea ja Suomesta aineistoa on hyvin niukasti Suomesta. Monet asiat ja käsitteet jäävät ympäripyöreiksi, ja lähdekirjallisuutta oli varsin vähän. Brandenburgin selvityksessä mielenkiintoisinta on kansainvälinen lähdemateriaali ja runsaat tiedot kuvataiteellisen toiminnan käytöstä saksalaisissa yrityksissä. (ks. myös Mäntylä 2003.) Keson, Lehtimäen & Pietiläisen toimittaman teoksen Forte! takakannessa annetaan ymmärtää, että artikkelit tarjoavat eri tulkintoja ja näkökulmia taiteen merkityksestä liiketoiminnalle. Teos heijastelee kuitenkin enemmän liike-elämän kiinnostusta taidetta ja kulttuuria kohtaan kuin olemassa olevaa käytäntöä. Merkitystä haetaan lähinnä taiteellisen prosessin ja johtamisen rinnastamisesta ja luovuudesta yleisesti ottaen sekä kulttuurisponsoroinnista. Niina Koivusen (2003a) väitöskirja sinfoniaorkesterien ja johtamisen yhdistämisestä on asenteelta hieman samanhenkinen siinä, miten taidetta hyödynnetään liike-elämässä. Koivunen on Suomen Akatemian tutkija, joka tutkii johtamisen moninaisia käytäntöjä sinfoniaorkestereissa. Hän ei ole varma, ovatko taidemaailman edustajat hyötyneet liikemaailman edustajien kohtaamisista. Koivunen kirjoittaa pelkäävänsä, että liikemaailma on vienyt heille yhtä tuhoisia tauteja kuin valkoihoiset intiaaneille. Tällaisiksi asioiksi hän nimeää tehokkuuden, tulosajattelun ja markkinavoimat. (Koivunen 2003b, ) Taideteollisessa korkeakoulussa taidekasvatuksen osastolla on tehty kaksi opinnäytetyötä kuvataiteellisesta toiminnasta yrityksissä. Humaliston (1996) opinnäytetyöhön kuului taiteellinen osa ja pedagoginen osa, joka oli puolen vuoden opetuskokeilu viiden yrityksen henkilökunnan taidekerhoissa. Toiminta oli näyttelykäyntejä ja keskustelua, mutta ei kuvien tekemistä. Humalisto tutki nykytaiteen vastaanottamisen opet- tamista ja osallistujien oppimista. Tutkimukseen ei kuulunut ollenkaan sen pohtimista, mitä yritykset tästä saivat irti tai mitä merkitystä nykytaiteen ymmärtämisellä osallistujille oli. Hän itsekin myöntää, että aineistosta ei selviä, missä määrin yksilöllistä kehitystä tapahtui, mutta osallistujien asenteissa oli havaittavissa muutoksia. Aalto ja Kaasinen (1996) tekivät opinnäytetyön taidekasvattajuuden ja yrittäjyyden yhdistämisestä pohtien taidekasvatusta tuotteena. Työ sisälsi opetuskokeilun, joka raportoitiin varsin niukasti ja jäi työssä sivuosaan. Itse olen selvittänyt taidekasvatusseminaarityössäni Tulitaukoja paperisodissa kuvataiteen käyttöä yrityksissä henkilöstön hyvinvoinnin edistämiseksi (2003). Kartoitin yritysten henkilöstölleen järjestämiä taide- ja kulttuurisuuntautuneita aktiviteetteja ja niiden merkityksiä henkilöstön hyvinvoinnille. Esille tulleet aktiviteetit olivat kovin irrallaan yrityksen toiminnasta ja liittyivät lähinnä virkistystoimintaan. Hieman epäselväksi jäi ymmärretäänkö virkistystoiminta yrityksissä yleisesti ottaen osana henkilöstön koulutus- ja kehityspolitiikkaa vai ei. TAIDE PEDAGOGISENA VÄLINEENÄ Kuvia käytetään pedagogisena apuvälineenä yritysten kehittämis- ja koulutustilaisuuksissa. Kari Nuutinen (ks. 2003, 99) on käyttänyt kuvallista dialogia organisaatioiden kehittämistyössä ja muutosprosessin tukemisessa. Hän tekee parhaillaan Konsultit käyttävät flä itaulupiirustusta, sormivärejä ja taidepostikortteja. väitöstutkimusta visuaalisesta ilmaisusta työnohjausmenetelmänä sekä sen käytöstä osana organisaation innovaatio- ja muutostyötä. Visualisointia (fläppitaulupiirustusta ja kuvakortteja) käytetään esimerkiksi ns. moderaatiomenetelmässä tietojen työstämisen helpottamiseksi (Bauer 2002, 195). Kaikki Viehelaatikkokurssille osallistuneet tutkija-konsultit sanoivat käyttävänsä kuvien tekemistä työssään. Kuvaa käytetään apuna muun muassa terapiamuotona, kehittämisen välineenä ja visiointimuotona. Kuvat ovat opetuksen ja lämmittelyn apuvälineitä. Asiakkaidensa kanssa he tekevät kollaasia, maalaavat sormiväreillä ja vesiväreillä, kuvaavat visioita kuvina, käyttävät valokuvia ja taidepostikortteja. Myös tutkimusten ohjauksessa käytetään kuvia apuvälineenä (Sava ). Bodgan&Biklen (1998, 167) suosittelevat tutkijaa visualisoimaan aineistoaan analyysivaihetta aloittaessaan. Väitöstöiden ohjauksessa kuvataiteellista työskentelyä on Taideteollisessa korkeakoulussa käytetty vähän. Visuali-

13 sointia ja käsitekarttoja tehdään kyllä, ja niillä on yhteyksiä visuaaliseen ajatteluun, mutta niistä ei ole tehty konkreettisia välineitä. (Sava ) TAIDE JA TIEDE Taiteen ja tieteen kohtaamista on pohdittu paljon erityisesti keskusteluissa taidekorkeakoulujen jatkotutkinnoista ja taiteellisen tutkimisen tiedonkäsityksestä (ks. esim. Räsänen 2000 ja Varto & Saarnivaara & Tervahattu 2003). Taidekorkeakoulujen jatko-tutkintojen kehittymisen myötä on löydetty tutkimuksellisia lähestymistapoja, joissa huomioidaan taiteellisen tutkimuksen käsitys tiedosta ja tietämisestä. Vaarana on, että taiteellinen tutkimus akatemisoidaan liiaksi, jolloin estetään toisenlaisen tietämisen löytäminen (Hämäläinen 2003, 62; Sava 1998, 107). Kalle Hamm (2003, 95-96) toteutti Pizzeria Babylon -projektin, jossa hän työskenteli yhdessä iranilaisen maahanmuuttajan kanssa tutkien toiseen kulttuuriin asettumista. Kieliongelmista johtuen he ottivat avuksi havainnollistavan kuvan ja yhteisen taiteellisen työskentelyn. Hamm totesi, että kuvallisen työskentelyn avulla maahanmuuttaja pystyi ilmaisemaan asioita, joihin hänen kielitaitonsa ei riittänyt. (Mp.) Maarit Mäkelä (2003, 128) kirjoittaa taiteen olevan hänelle väline tiedon keräämiseen ja tuottamiseen sekä metodi näin tuotetun tiedon analysoimiseen. Taiteellisessa tutkimuksessaan hän jäsentää ja analysoi savitöidensä kautta kokemustaan naisena (mp.). Päivi Granö (2003) käytti taiteen keinoja tutkiessaan taiteilijoiden lapsuuden ja aikuisuuden yhteyksiä. Taiteellisiin tutkimuksiin saattaisi löytyä perinteistä kirjoittamista luontevampia dokumentoinnin, analysoinnin ja reflektoinnin muotoja. Hämäläinen (2003, 67) kysyykin: Voiko tanssista kirjoittaa tanssimalla samoin kuin kuvasta kirjoittaa piirtämällä?. (Taiteesta tietämisen välineenä ks. s.72.) TAIDE JA TERVEYS Taiteen ja terveyden yhteydestä on tehty tutkimuksia, kuten Suomen Mielenterveysseuran Terveyttä kulttuurista -hanke, joka pohjautui Unescon Arts in Hospital hankkeeseen (Liikanen 2003, Halikon sairaalassa on järjestetty Elämyksiä kulttuurista -projekti , joka toteutettiin yhteistyössä alueen taiteilijoiden, oppilaitosten ja kulttuurijärjestöjen kanssa. (Brandenburg 2003, 23). Myös taiteen ja työhyvinvoinnin yhteydestä sekä taiteen terapeuttisista vaikutuksista on tehty selvityksiä. Cecilia von Brandenburg (2003, 17) kirjoittaa Ruotsissa 1999 tehdystä komiteamietinnöstä, jossa käsiteltiin kulttuurin Pentin maalaus ryhmästä kuvankäsittelypäivänä. Taide on väline tiedon keräämiseen ja tuottamiseen sekä m odi näin tuot un tiedon analysoimiseen. merkitystä terveydelle. Halu lisätä työpaikoille viihtyvyyttä, vaikuttaa stressiin ja lisätä luovuutta perustuu ajatukseen taiteen parantavasta vaikutuksesta. Von Brandenburg kirjoittaa kulttuurin harrastamisen sekä stimuloivan luovuutta ja terveyttä kuin parantavan tuottavuuttakin. Tästä on kuulemma paljon todisteita. Hän kertoo tutkimuksesta, jossa taidekokemusten on nähty parantavan potilaiden tunteiden ilmaisua ja tulkintaa. (Mt., 18.) Ruotsissa päätettiin parantaa mahdollisuuksia saada taiteellisia kokemuksia työpaikoilla, jotta voitaisiin hyödyntää kulttuurin harrastamisen positiivisia vaikutuksia. Ammattitaiteilijat vierailevat työpaikoilla ja työympäristöjen esteettisyyttä parannetaan. Lisääntyneen viihtyvyyden ja luovuuden uskotaan johtavan parempiin työtuloksiin. (Mt., ) Taitelijavierailujen vaikutusta yksilön luovuudelle ei tässä selvityksessä kyseenalaisteta, vaan sitä pidetään itsestään selvänä. KUVATAIDETERAPIA Kuvataiteen käytöstä terapeuttisessa kontekstissa työyhteisöissä on tehty tutkimuksia Suomessakin. Kirsi Lybeck (2003) teki kauppatieteen kandidaatin tutkielman taideterapiasta päiväkodin henkilökunnalle ja jatkaa ymmärtääkseni samasta aihepiiristä pro gradu -tutkielmassaan. Miina Savolainen (2005) käsitteli taiteen maisterin opinnäytetyös- 15

14 Kohtaamisen suurin haaste on kommunikaatiossa. Molempien osapuolten tulisi ymmärtää toistensa ajattelua paremmin, jotta aito vastavuoroisuus olisi mahdollista. sään voimauttavan valokuvauksen antamia mahdollisuuksia lastenkotityttöjen kasvamiseen. Hän on myös järjestänyt sosiaalityöntekijöille koulutusta voimauttavasta valokuvauksesta. Meri-Helga Mantere (1990) on tehnyt lisensiaatin tutkimuksen taideterapiasta. Taideterapiasta on kirjoitettu myös esimerkiksi Sandplay-menetelmästä (Bradway et al 1990) sekä visuaalisesta ja toiminnallisesta työnohjauksesta (Williams 2000). Pirkko Kokkosalo (1997) on toimittanut teoksen taiteesta hoidon voimavarana. Luovuustutkimusten guruna voisi Suomessa pitää Kari Uusikylää (ks. esim ja 1996) ja kansainvälisesti Mihaly Csikszentmihalyita (2005 ja 1996). SPONSOROINTI JA YHTEISTYÖ Kulttuurin sponsorointi ja yhteistyö kulttuurilaitosten kanssa näyttäisi olevan tyypillisin esille noussut liike-elämän ja taiteen kohtaamismuoto. Yritykset sponsoroivat teattereita, juhlaviikkoja, orkestereita, yksittäisiä taiteilijoita ja taideprojekteja niin rahallisesti ja aineellisesti kuin asiantuntijuutta tarjoamalla (Oesch 2002; Jokelainen&Kotiranta ). Käytännössä yritys saattaa viedä asiakkaitaan esimerkiksi yhteistyökumppaninsa konserttiin, mutta henkilökunta ei välttämättä pääse mukaan (Kantojärvi 2003). Esimerkiksi Kansallisteatterissa on järjestetty 2003 Art goes työelämä goes art -seminaari teemalla Kohti luovaa yhteistyötä (Brandenburg 2003, 22). Näiden lukuisten tutkimusten ja selvitysten yhteinen viesti on, että yhteistyössä olennaista on se, että molemmat osapuolet hyötyvät toisistaan. Suurimpana haasteena kohtaamisissa on ollut kommunikaatio. Molempien osapuolten tulisi ymmärtää toistensa ajattelua paremmin, jotta aito vastavuoroisuus olisi mahdollista. Kulttuuripalvelujen käytön henkisistä ja taloudellisista merkityksistä on tehty monia tutkimuksia, mutta näiden piiriin eivät ole kuuluneet aktivoivat kulttuuritoiminnot, joissa osallistuja tekisi asioita itse. (Ks. esim. Oesch 2002; Viitanen 1999; The Arts and The Quality of Life 1995; Ilmonen 1994) ENNAKKOKÄSITYKSIÄ JA TAUSTATIETOJA TUTKIJA-KONSULTEISTA 16 TÄSSÄ KAPPALEESSA TUON ENSIN ESILLE, MIKSI VALITSIN VIEHELAA- TIKKOKURSSILLE OSALLISTUJIKSI KONSULTIT. SEN JÄLKEEN KERRON, MISSÄ MÄÄRIN ODOTUKSENI HEIS- TÄ VASTASIVAT HEIDÄN KUVAANSA ITSESTÄÄN. (Matti: FM, taideterapiaopiskelija, freelance toimittaja) Konsultti saa mato-ongella peurankin kiinni. Kalastajat lähtivät pyydystämään oliota kalastusvälineillä, vaikka ei ollut varmaa, onko olio kala. Ilmassa oli uteliaisuutta siitä, mitä kalastusvälineillä pystyy merestä saamaan pinnalle. Intojuuri uskoi lujasti siihen, että kalastajat pystyvät käyttämään kalastusvälineitä olion nappaamiseen oli se sitten kala, peura tai saapas.

15 YHTEISTYÖN ALOITTAMINEN TUTKIJA- KONSULTTIEN KANSSA Kiinnostuin liikkeenjohdon konsultoinnin toimialasta Helsingin Kauppakorkeakoulussa opiskellessani. Mietin aluksi, että Viehelaatikkokurssille voisi osallistua mikä tahansa yritys, mutta tulin sitten ajatelleeksi, että toiminnasta on oletettavasti enemmän hyötyä konsulteille kuin jonkin muun toimialan yritykselle (ks. ennakkokäsitykseni toiminnan haasteista ja mahdollisuuksista s.32). Konsultointiyritykselle energiset, ryhmätyötaitoiset ja luovat työntekijät ovat elinehto, kuten myös menetelmien ja toimintatapojen kehittäminen (Kubr 1996, 701). Richard Florida (2002) luokittelee konsultit luoviin ihmisiin, jotka käyttävät luovuuttaan jatkuvasti ja tarvitsevat vaikutteita ja inspiraatiota luovuutensa ylläpitämiseen. Vaikka Florida ei kirjoitakaan kuvataiteen tekemisestä vaan lähinnä kulttuuripalvelujen käyttämisestä, näen kuvataiteellisen toiminnan yhtenä tapana vahvistaa identiteettiään luovana ihmisenä. Valittuani tutkimukseen mukaan konsultit täsmensin valintaa vielä sellaiseen konsultointiyritykseen, jolla on luovuutta korostava imago. Oletin, että he olisivat halukkaampia osallistumaan kuvataidekurssille kuin muiden konsulttifirmojen konsultit. Tapasin Joonaksen Hän hankki mukaan loput tutkijakonsultit, jotka tapasin kuukautta myöhemmin ( ). Tutkija-konsulteilla olikin selkeää kiinnostusta ja uteliaisuutta kuvataiteellista toimintaa kohtaan. Tämä antoi heille toisenlaiset valmiudet lähteä mukaan Viehelaatikkokurssille kuin ryhmällä, joka on saanut ikäviä kokemuksia peruskoulun kuvataidetunneista ja näkee kuvataiteen turhana. Oletin osallistujilla olevan ennakkokäsityksiä siihen suuntaan, että kuvataiteelliselle toiminnalle on mahdollista löytää oma paikkansa liike-elämässä. Lisäksi oletin konsulttien, jotka työskentelevät konsultointiyrityksessä, jolla on luova imago, haluavan muita konsultteja enemmän konkreettisia työvälineitä ja oppeja, joita he voisivat soveltaa omassa työssään. Sopiessamme toiminnasta en kuitenkaan luvannut antaa heille uusia taiteellisia työvälineitä. Toiminnan oli tarkoitus olla osa muutenkin kokoontuvan ryhmän ohjelmaa. Halusin mukaan sellaisen tiimin, joka on tottunut työskentelemään yhdessä, reflektoimaan työskentelyä ja antamaan palautetta. Näin vältyttäisiin alkavan ryhmän muotoutumiseen ja kasvuun liittyviltä haasteilta (ks. s.67). Työtiimin määritelmäksi ei riittänyt yhteinen tila, vaan työskentely saman projektin kimpussa oli tarpeen. Tutkijakonsulttien osallistuminen Viehelaatikkokurssille oli vapaaehtoista ja riippui jokaisen omasta mielenkiinnosta. Ryhmä (Päivi: KTT, professori) oli toiminut yhdessä vuoden verran ennen Viehelaatikkokurssia ja he myös jatkoivat yhdessä työskentelyä sen jälkeen. SUHTAUTUMINEN LIIKE-ELÄMÄN EDUSTAJIIN Olin saanut käsityksen, että konsulttien maailma on kova ja tehokkuutta vaativa. Tämän arvelin heijastuvan siihen, miten tutkija-konsultit näkevät toiminnan merkityksen. Onko toiminta tarpeeksi tehokasta ollakseen todella merkityksellistä? Käsitykseeni konsultointitoimialasta ja konsulteista vaikutti eniten Kauppakorkeakoulun kurssi Liikkeenjohdon konsultointi. Kurssilla oli paljon konsultteja vierailevina luennoitsijoina. Hieman yllätys oli se, miten monet suhtautuivat konsultointiin ei-oikeana työnä ja rahan nyhtämisenä töistä, jotka asiakkaat voisivat tehdä itse. Ala oli minulle niin vieras, että mielikuvat syntyivät lähinnä vierailijoiden kautta. He vakuuttivat olevansa alan huippuasiantuntijoita ja antoivat ymmärtää, että vain huippuyksilöillä oli asiaa alan työhaastatteluihin. On tavallista, että varsinaisen kenttätutkimuksen alussa tutkija, jonka tieto tutkittavista on vähäistä, on ainakin 17

16 alitajuisesti luonut heistä jonkinlaisen ihannekuvan, johon varsinaisten kohteiden käyttäytymistä verrataan. Siinä vaiheessa tämä ihanteellinen käyttäytymismalli voi olla vain virheellinen, ja sen luominen johtuu tutkijan kokemattomuudesta ja alkuinnostuksesta. Se saa aikaan vahingollisia ja puolueellisia kannanottoja,... (Grönfors 1985, 83) (Pentti: FM, merkonomi) Vasta suunnittelupäivän jälkeen havaitsin itse, että minulle oli syntynyt mielikuva konsulteista tyyppeinä, jotka pystyvät mihin vain millä välineillä tahansa. Tämä oli vaikuttanut suurelta osalta siihen, että kuvittelin heidän pystyvän myös suunnittelemaan taidekurssin sisältöä itselleen ja ainakin määrittelemään itselleen realistiset, yksityiskohtaiset ja mitattavat tavoitteet. Oletukseni oli ollut, että konsultti saa mato-ongella peurankin kiinni. Ajattelin, että antamalla heille välineet he eivät vain suunnittele kurssia vaan myös toimivat niin, että saavat toiminnasta itselleen kaiken hyödyn irti. Konsultointikirjallisuudessa (ks. Kubr 1996, Schein 1988) ja -kurssilla oli tullut moneen kertaan vastaan, miten tavoitteet tulisi muodostaa ja minkälaista on hyvä palautteenanto. Olin kuullut konsulttien olevan varsin kriittinen kohderyhmä, mutta oletin kuitenkin, että tutkija-konsultit osaavat asiantuntijoina pukea kritiikin vastaanotettavaan muotoon. Tämän lisäksi oletin tutkija-konsulttien olevan korkeasti koulutettuja, runsaasti työkokemusta omaavia, korkeapalkkaisia, keski-ikäisiä, kiireisiä ja tehokkuuteen pyrkiviä. 18 HUMANISTINEN IHMISKÄSITYS Ajattelin alunperin, että toimintani taustalla vaikutti humanistinen ihmiskäsitys. Tämä sopii niin toimintatutkimukseen (Suojanen 1992, 20, 24) kuin konstruktivismiinkin (Salhberg 1993, 13). Nimensä mukaisesti humanistisessa ihmiskäsityksessä ihmisen kunnioittaminen on tärkeintä (von Wright 1981, 16). Humanistinen ihmiskäsitys näkee ihmisen uteliaana ja päämäärätietoisena yksilönä (Sahlberg 1993, 13), vapaana ja itseohjautuvasti toimimaan pyrkivänä (Koro 1993, 27). Petäjän ja Koposen (2002, 14) näkemyksen mukaan ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa tapaansa havaita, tulkita ja luoda merkityssisältöjä, muuttaa toimintaansa ja ajatuksiaan. Ihminen on toimiva, ajatteleva ja tunteva subjekti. Ajatukset, tunteet ja tahtoelämä vaikuttavat oppimiseen. Tämän ihmiskäsityksensä he nimeävät konstruktivistiseksi. (Mp.) Se, mitä kutsutaan humanistiseksi asennoitumiseksi, on vaihdellut historian saatossa. Humanismi on ihmisen puolustamista, ihmisen arvoa korostavaa, mutta jokainen aikakausi näkee humanismin omista historiallisista edellytyksistään käsin. Humanistinen näkemys huomioi ihmisen henkiset tarpeet ja yhteyden omaan kulttuuriin, jossa nämä tarpeet ilmenevät eri ihmisillä eri aikoina. (von Wright 1981.) Olennainen piirre humanismissa on sivistyksen näkeminen ihmisyyden korkeimpana ilmauksena. Humanismi ei kuitenkaan arvosta ammattitaitoa sinänsä tieteen ja taiteen aloilla. Tiedot ja taidot muuttuvat sivistykseksi vasta kasvattaessaan ihmisen koko ajattelussaan ja toiminnassaan ilmentämään laajakatseisuutta, objektiivisuutta ja oikeamielisyyttä, jotka johtuvat totuuden vaatimuksesta. Humanismin ihmisihanne ei ole yhden alan taitaja vaan lähellä uomo universalea. (mt., 17) Ponnisteluilla tulisi pyrkiä kohti täydellisyyden ihannetta (mt., 16). Se (kirja) on monessa mielessä ajankohtainen teos, omalla tavallaan ajankuva 2000-luvun alun akateemisuuden arvomaailmasta. Kirjaan tiivistyy aikamme tietoyhteiskunnan ihmisideaali: korkeasti koulutettu, aikaa, projekteja ja omaa elämäänsä tehokkaasti ja rationaalisesti hallitseva tavoitetietoinen asiantuntija. (Jauhiainen 2001, 91)

17 Ihmisideaaliksi on kasvatustieteeseen ilman suurempia arvokeskusteluita omaksuttu yhdysvaltalainen, valkoinen tietämystekniikan miesinsinööri, joka tietämysmaailmassa vihdoinkin vapautuu kehon ajallisesta ja paikallisesta ääreellisyydestä ja jolle ollaan vauhdilla kehittämässä kotimaista olomuotoa. Toisin sanoen tutkija ottaa ihmisen malliksi oman itsensä. Asiantuntijuutena se ilmentää uudenlaista yli-ih- misoppia, jossa korostuu itsensä jatkuvan ylittämisen velvoite ja siihen sitoutuminen. Yli-ihmisyyden referenssiksi on tullut organisaatio, jonka kehittäminen ja palveleminen uutena totalitaarisena auktoriteettina ja ihanteena heijastaa kansallisvaltioiden siirtymistä taka-alalle ja yritysten asettumista uudelleen määriteltyyn eturintamaan. (Heikkinen&Huotari 2001, 182) (Joonas: YTM, NLP, psykodraamaopiskelija, sosiaalipsykologi ja perheterapeutti) Taidekasvatuksessa ei ole tiettyä normaaliutta tai selkeää ihmisstandardia, johon pyrittäisiin taiteellisella ohjaamisella. Ei myöskään ole sosiaalisuuden standardia, jota taidekasvatuksen käytäntö voisi edistää. Kyse on tapaus- ja yksilökohtaisista ratkaisuista. Taidekasvatuksen käytännön ja teorian perusteella näyttää, että taidekasvatustieteen ihmiskäsitys rakentuu siten, että se ei muistuta integraatioon ja sosiaalistamiseen pyrkiviä käytäntöjä ja näitä tutkimaan ja toteuttamaan kehittyneitä tieteenaloja. Rakentuu se kuinka tahansa, rakentuminen on osattava artikuloida. (Varto 2001, 144.) Suhtaudun tutkija-konsultteihin alansa asiantuntijoina. Olin tietoinen siitä, että koulutin henkilöitä, jotka olivat itse kokeneita kouluttajia. Tämä vaikutti odotuksiini ja ennakkokäsityksiini heistä ja heidän toiminnastaan. Oli havaittavissa myös sitä, että en suhtautunut kriittisesti heiltä saamaani tietoon vaan pidin sitä jopa ehdottomana viisautena. Varto (2001, 157) kirjoittaa, että ihmiskäsitys ohjaa toimintaamme eri suuntiin riippuen siitä, ajattelemmeko ihmisestä yleisesti vai yksittäisten, todellisten ihmisten pohjalta. Käsi- Onko toiminta tarpeeksi tehokasta ollakseen konsulteille merkityksellistä? KVARTAALIHUMANISMI Kuvaan liike-elämän ihmiskäsitystä kvartaalihumanistiseksi, kvartaalitalouden ehdoilla rajatuksi humanismiksi. Tämän piiriin tuntuisivat istuvan myös edellä lainatut Jauhiaisen ja Heikkisen & Huotarin kuvaukset. Individualistisessa yhteiskunnassa vaikuttava kvartaalihumanistinen ideaali-ihminen oppii ja haluaa oppia uutta kaiken aikaa. Oppiminen on syvällisempää itse kokemalla kuin sivusta katsoen, ja siksi ideaali-ihminen on aktiivinen uusien kokemusten ja tiedon etsijä. Koska ideaali-ihminen haluaa oppia jatkuvasti lisää, on hänellä useampi korkeakoulututkinto suoritettuna tai työn alla. Hän on aktiivisuudessaan itsenäinen ja riippumaton. Erilaiset riippuvuudet ovat heikkouden merkkejä. Ideaali-ihminen on henkisesti vahva ja fyysisesti hyvässä kunnossa. Hän arvostaa omaa aikaansa ja käyttää sen tehokkaasti. Hän myös rentoutuu ja virkistyy tehokkaasti. Nämä seikat tekevät ideaali-ihmisestä narsismiin taipuvaisen ja itsekeskeisen suorittajan, joka kiinnittää huomionsa siihen, mitä ihmiset saavat aikaiseksi sen sijaan, että tarkastelisi heitä persoonallisuuksina. Hänen mielestään kaikilla on potentiaalia päätyä ideaali-ihmiseksi, kyse on vain tahdosta. Kvartaalihumanistiset ideaali-ihmiset vaativat itseltään jatkuvaa omien rajojen ylittämistä. He vaativat paljon myös ympäristöltään ja onkin vain ajan kysymys, koska yhteiskunta yksilö kerrallaan kyllästyy ideaalivaatimuksiin. On varsin ymmärrettävää, että ideaali-ihmisten ylitehokas elämä ei kaikkia kiehdo, mutta silloin ideaali-ihminen ajattelee, että hitaammat eivät vain ole oivaltaneet kuinka elämästä saa enemmän irti toimintojaan tehostamalla. Näin ideaali-ihminen jatkaa oman tehokkuutensa mittaamista vuoden jokaisena neljänneksenä ja juoksee syvällisempien elämysten ohi. Siten hän ei opi omakohtaisesti ymmärtämään joutenolemisen merkitystä ajattelun kehittymiselle, luovuudelle ja hyvinvoinnille. Kvartaalitalouden ideaali-ihminen juoksee oravanpyörää ja nauttii siitä. (Kvartaalihumanismin tuomista haasteista ks. s.87.) 19

18 tykseni tutkija-konsulteissa vaikuttaisi pohjautuneen aikaisempiin kokemuksiini konsulteista ja tutkijoista tyyppeinä. Kuitenkin käsitykseni heistä lähenee ideaalimaisuutta, mikä viittaisi ajatteluun ihmisestä yleisellä tasolla, jossa yksittäiset ihmiset ovat vain poikkeamia ideaalista. 20 KUVAUS TUTKIJA-KONSULTEISTA Kuten sosiokulttuurisen innostamisen projekteissa, Viehelaatikkokurssillakin lähtökohtana oli ihmisten arki ja todellinen elämä (Kurki 2000, 148). Jotta siihen olisi mahdollista päästä käsiksi, on yksi suunnittelun etapeista sosiaalisen todellisuuden diagnoosi. Ihmisten tarpeet ja heille tarjoutuvat mahdollisuudet on selvitettävä. Tähän liittyy myös kirjallisuuskartoitus. (Mt., ) Lähtötason kartoitus liittyy myös konstruktivismiin. On selvitettävä osallistujien aikaisemmat kokemukset. Pitää tietää, kenelle on puhumassa, jotta voi puhua kielellä, jota he kykenevät vastaanottamaan. (Suonperä 1993, 17, 53.) Otin tämän huomioon lähettämällä osallistujille ennakkokyselyn (ks. liite: Ensimmäinen kyselylomake) ennen suunnittelupäivää. Käytännössä kuitenkin vain kaksi vastauksista saapui ajoissa, ja pystyin lukemaan ne ennen toiminnan aloittamista. Tämän takia suunnittelupäivän aluksi keskusteltiin tutkija-konsulttien aiemmista kokemuksista ja tavoitteista. Tutkija-konsultit olivat kaikki korkeasti koulutettuja ja heillä oli pitkä työkokemus. Vesa ei vastannut koulutus- ja työtaustaa koskeviin lomakekysymyksiin, mutta kylläkin myöhemmin puhelimitse tehtyyn lisätiedusteluun. Kahdella viidestä oli kaupallisen alan pohjakoulutus. Työkokemuksena kaikilla oli 6-18 vuoden kokemus kouluttajina. Kouluttamisen lisäksi he olivat toimineet valmentajina, työnohjaajina ja konsultteina. (Vesa: DI, psykodraamaohjaaja) TUTKIJA-KONSULTIN TYÖNKUVA Tutkija-konsulteista neljä viidestä ilmoitti suoraan pitävänsä työstään vastauksena ensimmäisen lomakkeen kysymykseen, miksi teet sitä työtä, mitä teet. Vesa kertoi voivansa toteuttaa omia arvojaan työnsä kautta. Päivi sanoi tekevänsä työtään, koska osaa sen, ja koska se on välillä mielenkiintoista ja jopa hauskaa. Pertun, Matin ja Joonaksen vastauksissa tuli esille toisten ihmisten auttaminen motiivina työn tekemiselle. Ohjaan kehitys- ja muutosprosesseja. Tarkoitus on saada asiakkaat tekemään itsensä kannalta tärkeitä aloitteita. - - Työni on sitä, että ihmiset alkavat itse ajattelemaan asioitaan ja työtään, ja ottavat siten enemmän vastuuta asemastaan. Tehtävä on emansipatorinen, vapauttava. (Pentti) Työni on ihmiskeskeistä, prosesseissa mukana olemista, inspiroimista ja valmentamista. Työni on myös luovia prosesseja, silloin kun kirjoitan kirjoja. Ohjaan ryhmiä. (Matti) Ohjaan organisaatioiden, tiimien ja työryhmien ja yksitäisten toimijoiden ja -ryhmien esimerkiksi johtajien kehittämisprosesseja, joissa keskiössä on vuorovaikutus ja suhteet. -- Miellän työni auttamisammatiksi. Se tuntuu mielekkäältä. Saan tehdä tätä ihmisten kanssa sellaisella tavalla, että opin itse joka päivä. Kaiken oleellisen olen oppinut asiakkailtani. (Joonas)

19 Konsultit halusivat tehdä tutkimusta työstään. Alussa oli mielipide eroja sen suhteen, onko kyse ä tuotekehitysprojekti vai hyötynäkökulmista vapaampi tutkimus. TUTKIMUSRYHMÄN HISTORIA Tutkija-konsulttien ryhmä on ollut koossa keväästä 2003 alkaen. Ryhmä syntyi siten, että muutama konsultti oli kiinnostunut tutkimuskeskustyyppisestä lähestymistavasta ja oman työnsä tutkimisesta. Alussa mietittiin rakenne- ja muotoseikkoja ja koottiin yhteen kiinnostuneita. Ensimmäisen puolen vuoden aikana mukana oli myös yksi naisjäsen, mutta hän jäi pois. Historiallisesti vaikuttavaa on ollut se, että ryhmä on perustettu konsulttifirman pohjalle. Tämä on vaikuttanut siten, että alussa syntyi mielipide-eroja sen suhteen, että onko kyseessä tuotekehitysprojekti vai hyötynäkökulmista vapaampi tutkimus. Yksi tutkija-konsulteista kertoi, että alussa oli business-odotuksia, mutta palkattuaan Päivin vetämään heille tutkimusmenetelmäseminaaria ja samalla kehittämään heidän toimintaansa, he ovat tulleet aidosti kohti tutkimustyötä. Nyt ryhmä on enemmän samalla kartalla sen suhteen mitä tutkimus on ja mitä se ottaa ja voi antaa. (Joonas). Ryhmä on olemassa olonsa aikana kiinteytynyt ja muuttunut (Matti). Kaksi kuvaa ryhmää tiiviinä tai intensiivisenä. He tapaavat ohjaajaansa kerran kuussa ja työstävät hänen kanssaan aiheitaan eteenpäin, keskustelevat tutkimuksesta ja metodologisista kysymyksistä. He kaikki tunsivat jo toistensa tutkimusintressit. Yksi konsulteista kirjoitti, että on hyvä, että ryhmässä on ollut pohdiskeluja ja kyseenalaistamista. Historiaa meillä ei paljon ole, mutta olemme sen verran työstäneet yhdessä asioita ja ryhmän toimintaa/tavoitetta, että sitoutuminen alkaa olla hyvällä tasolla (Pentti, lomake 1). Päivi kertoi Viehelaatikkokurssin jälkeen, että he eivät olleet kirjoittaneet paljoa ennen kurssia, vain muutaman sivun. RYHMÄN YHTEISET ARVOT Ensimmäisessä kyselylomakkeessa oli kysymys, minkälaisia arvoja kuki näki ryhmällä olevan ja miten ne ilmenevät käytännössä. Kaikki vastaukset olivat erilaisia. Esille nousivat kannustaminen, yhteisyys ja yksilöllisyys, kiinnostus tutkimustietoon, uteliaisuus, kiinnostus muiden töitä kohtaan, kiinnostus tutkimuksen tekijöiden ja tutkimukseen osallistuvien välisen kuilun madaltamiseen, jonkinlainen toimintatutkimuksellinen lähestymistapa ja se, että halutaan kehittää alaa ja olla mielellään alan kärjessä. Vesa vastasi tähän kysymykseen puhelimessa. Hän näki ryhmän arvoina vapauden, sen, että jokainen etenee omalla rytmillä ja ajatuksella sekä uudistamisen ja kehittämisen halun, mikä näkyy tutkimustyön tekemisenä työn ohessa. AKTIIVISUUS JA HARRASTUKSET Ensimmäisen kyselylomakkeen perusteella tutkija-konsultit eivät tuntuneet pitävän itseään kovin aktiivisina osallistujina. Perhe- ja työelämän lisäksi muihin asioihin ei ollut kovin paljoa aikaa, mutta molemmat pienten lasten isätkin olivat yhden tai useamman yhdistyksen toiminnassa mukana. Yksi ryhmäläisistä kuvasi olevansa pakko-osallistuja ja toinen puolestaan totesi, että ei koe harrastuksiaan harrastuksina vaan elämänä muuten vain. Tutkija-konsulttien harrastuksia olivat: lukeminen, jatko-opiskelu, musiikki, urheilu, luonnossa liikkuminen, lapset, design, elokuvat, teatteri, hirsitalon entisöinti, puutarhajuhlat, taidehengailu näyttelyissä ja vapaa inspiroituminen kaupungilla, hyvät keskustelut ja hulluttelut, haaveilu ja kaihoilu. Matin kuva ryhmästä aamulla, Vesan (keskellä) ja Joonaksen kuvat ryhmästä iltapäivällä suunnittelupäivänä. 21

20 Pentin näkemys ryhmästä aamulla (vasemmalla) ja iltapäivällä suunnittelupäivänä. 22 TUTKIJA-KONSULTTIEN AIEMMAT KUVATAIDEKOKEMUKSET Suunnittelupäivän alussa käydyssä keskustelussa ilmeni, että tutkija-konsultit käyttivät kaikki visuaalistamismenetelmiä omassa työssään (ks. s.14). Tätä edeltäneissä lomakevastauksissa oli kuitenkin ollut vastauksina, että heillä ei ollut kovinkaan paljoa kokemuksia kuvataiteen tekemisestä 4. Kysymisen tapa näissä tilanteissa oli erilainen, mutta toisaalta vastaukset voisi kuulla myös niin, että visuaalistamismenetelmiä ei pidetä kokemuksena kuvataiteen tekemisestä. Kolmella ryhmäläisistä oli kokemusta taideterapiasta ja yksi sanoi sen olevan hänen ainoa kokemuksensa kuvataiteen tekemisestä. Hän sanoi taideterapian olevan kuvataiteen avulla tapahtuvaa prosessointia. Pentti kirjoitti, että koulussa kuvaamataito oli piinallista esittävien kuvien enemmän tai vähemmän onnistunutta yrittelyä, mutta viimeisen viiden vuoden aikana hän on taas maalannut väriky- nillä ja tehnyt kollaaseja. Pentin viimeaikaiset kokemukset ovat poikkeuksetta olleet positiivisia. Värittäminen, piirtäminen ja maalaaminen on ollut terapeuttista, Pentti kertoi. Vesa vastasi, että kuvaa käytetään apuna muun muassa terapiamuotona, kehittämisen välineenä ja visiointimuotona. Hän on itse käyttänyt kollegojen kanssa näistä kahta viimeisintä tapaa. Kysymykseen kokemansa kuvataiteellisen tekemisen merkityksistä Matti vastasi merkityksen itselleen olleen siinä, että hän sai yhteyden sellaiseen osaan itseään, johon ei aiemmin ollut saanut yhteyttä. Hän innostui ja virittyi taideterapiasta. Pentti kirjoitti pyrkineensä piirtämällä tunnistamaan omia toimintapojaan ja ajatuksiaan, mutta merkitys oli ollut pääosin piirtämisprosessin tuomassa nautinnossa. Päivi kirjoitti, että kuvataiteellisella toiminnalla on ollut hänelle aika ajoin paljonkin merkitystä, mutta hänellä on ollut usein myös turhautumia. Joonas vastasi ottaneensa aina joskus spurtteja ja nauttineensa silloin tällöin saamastaan palautteesta, että hänen kannattaisi jatkaa. Voisi sanoa, että tutkija-konsulteilla oli Viehelaatikkokurssille lähtiessään positiivinen asenne toiminnan merkityksestä. 4 Kuvataiteellisen tekemisen tutkijakonsultit määrittelivät melkein minä tahansa kuviin liittyvänä tekemisenä, ajatusten, tunteiden, mielikuvien tietoisena tai tiedostamattomana visualisoimisena, kuvan tekemisenä omaksi tai muiden iloksi, kuvan tekemisen käyttönä välineellisesti esimerkiksi johonkin tunnelmaan pääsemiseksi tai ilosta ilmaista itseään. Päivin näkemys ryhmästä suunnittelupäivän lopussa.