Laura Lähteenmäki WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI

Transkriptio

1 ikkunat yöhön

2

3 Laura Lähteenmäki WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI

4 Kiitos, Ville. Kiitos, Anna, Nora, Silja, Anna-Riikka, Marika, Essi, Mikko P., Piiu ja Johanna. Kiitos, pikkunaiset S ja A. Kiitos Taiteen keskustoimikunta, Suomen kulttuurirahasto ja WSOY:n kirjallisuussäätiö. Uuno Kailaalle kiitos kirjan nimestä. Laura Lähteenmäki ja WSOY 2014 ISBN Painettu EU:ssa

5 Det var somrarna vi mindes, alltid somrarna. Claes Andersson On taloni kylmä talo, sen ikkunat yöhön päin. Epätoivon jäinen palo on tulena liedelläin. Uuno Kailas

6

7 Laukku oli Amsterdamista. Siinä oli iso tasku papereille ja parille kirjalle sekä kunnon sivutaskut ja läppä edessä, jossa pitää rahapussia ja puhelinta. Kun laukun avasi, sieltä leijui vielä matkan tuoksu, makea ja nahkainen, edelleen vähän vieras. Matkasta oli jo aikaa, ja laukku oli alkanut rispaantua. Hän osti sen joltakin torilta, mutta piti siitä juuri sellaisena, vähän rähjäisenä. Kulmistaan nuhjaantunut meikkipussi sopi sinne, paksu kalenteri tarralappuineen, pohjalle käpristyneet nenäliinamytyt ja kynien irronneet korkit. Käytävästä kuului vielä ääniä. Ryhmäläiset puhuivat hänestä. Hän kuuli nimensä mutta ei viitsinyt terästää kuuloaan. Hän vilkaisi itseään peilistä ja työnsi soljelta irronneet hiukset korvan taakse. Hän mutristi suutaan: mies ei ollut tullut tänäänkään. Kun hän työnsi opiston alaoven auki, punarinta tikitti kentän laidan lehmuksessa. Roope oli kertonut punarintojen laulavan yleensä iltaisin, ja hän tiesi, että siellä, Roopen kotona oli keittiönpöydällä lintukirja ja siitä katsottiin metsään lentävien lintujen nimet. Hän heilautti kassin olkapäälleen ja silloin hän näki miehen. Mies oli taas tullut. Tämä seisoi vähän kumarassa ilmoitustaulun edessä kuin lukien siihen laitettuja tiedotteita, mutta oikeasti mies katsoi häntä. Hän pysähtyi kesken askeleen, astui sitten viimeisen portaan tuntien, kuinka mekon helmat lehahtivat reisiä vasten kuin sillä olisi ollut jokin merkitys. Samalla hetkellä hän unohti Roo- 7

8 pen. Poikaystävä ei kuulunut enää tähän, ei hänen elämäänsä ehkä ollenkaan. He olivat niin erilaisia, eikä hän ollut yhtään kiinnostunut linnuista. Mies tervehti häntä matalalla äänellään. Sinä myöhästyit taas, hän huomautti, mutta mies ei vastannut, hieraisi vain suoraa ja kapeaa nenäänsä. He lähtivät kävelemään samaan suuntaan, ja hän tiesi miehen odottaneen häntä. Ehkä miehen ei ollut koskaan tarkoituskaan tulla ryhmään vaan tämä oli vain halunnut tavata hänet, olla hänet kanssaan, saada hänet. Se oli yhtäkkiä itsestään selvää, luonte vaakin, ja hän vaihtoi laukun toiselle olkapäälleen. Mies katseli häntä. Mitä? Ei mitään. Joku juoksi heidän ohitseen. Iloisenväriset lenkkarit, lyhyt töpöttävä askel. He väistivät mutta astuivat sitten taas lähemmäksi toisiaan. Juoksetko sinä? Mies pudisti päätään. Entä se sinun poikasi, harrastaako hän jotakin? Hän halusi kuulla miehen ääntä, houkutella tämän puhumaan, mutta mies näytti kuin ei ymmärtäisi mikä poika, mikä harrastus. Sitten mies sanoi, että poika soitti kitaraa. Pari sanaa, mutta se riitti, ja miehen ääni soi taas kuin saksofoni, oikukkaasti ja pysähdellen, yhtäkkiä ylös ja alas, hirveän alas. Hän tiesi, että miehen kanssa tapahtuisi vielä jotakin. Onko hän siinä hyväkin? Minkä ikäinen hän on? Poika oli ihan hyvä kitaran kanssa, hän oli kaksitoista. He kävelivät Marjon vintagen ohi. Sieltä hän löysi keväällä päällään olevan mekon. Hän osoitti liikettä, joka oli nyt pimeänä, ja kertoi jostakin syystä mekon ostosta. Hän kuulosti kevyeltä ja vähän riehakkaaltakin, sanat tulivat suusta nopeasti. Miestä kauppa näytti jostakin syystä kiinnostavan, ja he jopa 8

9 pysähtyivät ikkunan eteen tirkistelemään sisään: kaksi mekkoa päättömien nukkien yllä, sormusvalikoima silkkisen matkalaukun himmeällä vuorilla ja kenkäpari vanhan lampun alla. Ei hintalappuja, mies huomautti. Hän kertoi mekon olleenkin aika kallis. Hän oli syönyt kaurapuuroa kaksi viikkoa, että sai maksettua vaatteen. Mies ihmetteli tätä, ja hän ilahtui mielenkiinnosta, selitti lisää, kertoi alansa palkoista, yt-neuvotteluista ja lisätöistä, kuten kirjoittajapiiristä, jota piti ja jolle miehen olisi pitänyt osallistua. Hän rohkeni jopa pukata miestä kylkeen. Rahalla saa ostettua jotakin kivaa, hän hymyili ja heilautti helmojaan lapsellisesti. Sitten häntä nolostutti. Mies oli kovin vakava. He jatkoivat matkaa puhumattomina yhden kadunvälin, kaksi koiranulkoiluttajaa tuli vastaan, oli se aika illasta kun he olivat liikkeellä. Hän mietti, kysyisikö miehen lemmikeistä, mutta ei kysynyt, vilkaisi vain tätä. Miehessä oli jotakin tuttua, mutta hän ei saanut päähänsä mitä. Roopen kanssa hän oli tottunut pulinaan. Poikaystävä oli kuin paras kaveri, sellainen kouluaikainen, jonka kanssa soitettiin monta kertaa päivässä ja suunniteltiin viikonloppuja. Tai Roope oli ollut sellainen. Niityn-matkan jälkeen Roope oli vakavoitunut ja kaikki oli jotenkin muuttunut. Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Oletko sinä maalta? hän kysyi mieheltä, ei osannut olla hiljaa. Mies vastasi, ettei ollut. Hän hyväksyi toisen vaitonaisuuden. Hän oli nähnyt töissäkin kaikenlaisia. Oikeastaan mies oli vähän taiteilijan näköinen baskerin ja lippalakin sekamuoto päässään, ja huivinkin hän oli kietonut kaulaansa, vaikka alkukesän ilta oli lämmin. Taiteellisesta puolesta kertoi myös into tulla kirjoittajapiiriin, vaikka se ei ollut oikein onnistunut. Hän tirskahti mielessään. 9

10 Oli niin hulvaton, malttamaton olo. Kadunkulmassa oli hänen lempiterassinsa. Siihen paistoi iltaaurinko ja vaikka läheisessä puistossa pyöri juoppoja, terassilla poikkesi lähinnä ihmisiä, jotka halusivat ottaa vain yhden tai kaksi ja lähteä sitten kotiin tai keskustaan jatkamaan iltaa. Mennäänkö yksille? hän ehdotti, vaikka muisti aikoneensa lukea illalla vielä käsikirjoituksen, joka oli ollut pitkään työlistalla. Hän ei vain jaksaisi! Mies oli selvästi kiinnostunut hänestä, piti häntä ehkä kauniina ja kiinnostavana, eikä hän ollut ehtinyt yhdellekään terassille koko keväänä. Oli jo aika! Yhdet sopivat miehelle, ja he menivät sisälle, hän edellä, mies perässä, ja asettuivat tiskille. Mies ei tarjoutunut maksamaan, ja se oli hyvä. Jos mies olisi maksanut, terassihetkestä olisi tullut vastikkeellinen: hänen olisi pitänyt maksaa seuraava tai jäädä kiitollisuudenvelkaan. Ehkä hän olisi myös silloin potenut huonompaa omaatuntoa siitä, että oli baarissa vieraan miehen kanssa. He saivat juomat, löysivät terassilta vapaan pöydän ja istuutuivat siihen, alkoivat katsella puistoa ja läheistä kirjastoa. Oletko käynyt tuolla? hän kysyi ja nyökkäsi päällään kirjastoon. Mies ei ollut. Hetken mies näytti siltä kuin ei olisi käynyt ikinä yhdessäkään kirjastossa, mutta sitten mies kertoi käyvänsä paljon kotikirjastossaan. Mikä se on? hän kysyi, ja mies sanoi, että Metso. Hän ei tiennyt Metsoa, mutta ei kysynyt enempää. Mies ei halunnut puhua, ja sekin sopi hänelle. Häntähän ärsytti, kun Roope puhui liikaa. He joivat juomiaan hiljaisina. Miehen seurassa ei tarvinnut pingottaa tai keksiä älykästä tai kevyttä puhuttavaa, mitä milloinkin. Hän nojautui tuolillaan taaksepäin ja kaivoi kassista aurinkolasit, nosti jalat toiselle tuolille vaikka sellainen ei ollut 10

11 hänen tapaistaan. Mies sanoi häntä kauniiksi. He joivat vielä toiset, ja hän kertoi kesäsuunnitelmistaan niin kuin oli puhunut työkaverille, joka viimein sai vauvansa. He ottivat kolmannet, ja hän maksoi ne, koska mies empi. Sitten hän mainitsi asuvansa siinä lähellä. Hän sanoi, että hänellä oli jääkaapissa valkoviiniä. Haluaisiko mies? Mies halusi, ja he jättivät puoliksi juodut juomat pöytään, nousivat, mies rymisti vähän tuolin kanssa, he kävelivät katua ylöspäin, suutelivat yhtäkkiä miehen aloitteesta naapuritalon seinää vasten ja livahtivat hänen kotitalonsa ulko-ovesta sisään. Rapussa oli alkukesän kirkkauden jälkeen pimeää ja koleaa. Miehen hengitys haisi kaljalta ja kurkkupastillilta, tervalta tai lakritsilta. Miehen huivi kutitti hänen kasvojaan, takki oli karhea kuin metsurilla. Ja sitten, miehen suu oli jo kovempi, enemmän tosissaan kuin Roopen. Mies painoi jalkansa hänen reisiensä väliin ja kuiskasi haluavansa hänet. Ääni oli niin ihmeellinen, se olisi saanut hänet tekemään mitä vain. Ja niinhän se saikin. Mies kokeili oravakorua hänen rinnassaan, painoi korua niin, että sattui vähän. Hän ei jaksanut ajatella käsikirjoitusta, jonka kohtalo oli hänen lausuntonsa varassa, hän ei muistanut Roopea joka höpötti maallemuutosta, vaan hän halusi hullutella, ilotella ja ajatella vain itseään. Hän päästi miehen eteiseen. He jatkoivat suutelemista, ja vaikka häntä hieman huvitti miehen kiihkeys, hän halusi heittäytyä siihen mukaan. Hän tahtoi olla huoleton eikä niin tosissaan ja vakava kuin hän yleensä oli. Hän oli nyt se joka irrotteli, eikä hän oikeastaan pettänyt Roopea, sillä heidän juttunsa oli jo ohi ja hänen täytyisi enää vain kertoa se Roopelle. Hän veti miehen makuuhuoneeseensa, ja he kaatuivat sängylle kuin elokuvassa. Mies todellakin kävi kuumana, riipi huivin kaulastaan ja 11

12 työnsi häntä lujasti sängyllä, suuteli suulle ja sitten kaulaan keskittymättä mihinkään. Hän sai pinnistellä, että pysyi vauhdissa, ja hän muisti Roopea edeltäneen poikaystävän, joka sohlasi kaiken kanssa, pudotteli tavaroita, suuteli sinne tänne, rakasteli omassa rytmissään Häntä ärsytti, että muisti vanhan suhteen. Ja hieman häntä häiritsi tällainen sähläyskin. Hän pukkasi kummankin ajatuksen pois, päätti, että sekoileva kiihkeys ja kömpelyys sopivat alkuhuumaan, vaikka tajusikin, ettei mistään erityisestä huumasta ollut kyse, jos näin ehti ajatella. Hän päästi senkin ajatuksen menemään, yritti pysyä miehen tahdissa, pani parastaan, jotta miehelle ei tulisi paha mieli, kierahti tämän päälle ja oli miehen yllä kontillaan. Hän muisti, että Metso on Tampereen pääkirjasto. Kun mies kiepautti hänet takaisin selälleen, miehen kasvoihin oli ilmaantunut jotakin ylimääräistä. Hän painoi takaraivoaan tyynyyn nähdäkseen paremmin, mutta kasvot seurasivat, olivat yhtäkkiä punaiset ja kiiltävät ja kiinni hänen omissaan ja taas mies suuteli. Jokin oli silti muuttunut, nopeasti, ja hänestä tuntui myös siltä, ettei mies ollutkaan enää kiihkona hänestä, hänen rinnoistaan ja lanteistaan ja punaisista hiuksistaan, vaan kamalan tosissaan jonkin muun asian takia. Suu oli kova, hampaat kalahtivat hänen hampaisiinsa, miehestä tippui hänen naamalleen hikeä. Hikeä? Kun hän yritti työntää miestä olkapäistä tavoittaakseen miehen silmät, rauhoittaakseen tätä, tämä painoi päänsä sivuun eikä halunnut katsoa vaan jostakin syystä nappasi hänen käsistään kiinni, siirsi ne nopeasti toiseen käteensä ja puristi sitten hänen päänsä yläpuolella yhteen. Nyt häntä ahdisti jo, mies haisi vähän pahalta, tunkkaiselta ja joltakin muulta. Hän ei voinut enää liikkua, selkä painui tiukasti patjaan, hän upposi siihen, ja mies puristi reisillään hänen 12

13 jalkojaan yhteen. Mies oli iso ja painava istuessaan hänen päällään. Mikä sinun tuli? hän kysyi. Mutta hän ei kuullut, vastasiko mies hänelle, sillä yhtäkkiä hän kuuli vain oman hengityksensä. Se pysähtyi hänen kauhukseen tyynyyn, joka oli humahtanut hänen naamalleen. Tyynyssä haisi hänen oma sampoonsa ja ehkä Roopenkin hiusvaha, jossa oli pistävä, hieman liian makea tuoksu, ja kun hän yritti huutaa, että tyyny pois, että hän ei ollut tottunut tällaisiin leikkeihin, hän huomasi, ettei pystynytkään puhumaan, suu vääntyi sivuun eikä hän pystynyt oikein hengittämäänkään. Ilmaa virtasi jostakin tyynyn poimusta, hän imi sitä, ryysti vinoon vääntyneellä suullaan ja yritti kiskoa tyynyn naamaltaan irti huitomillaan käsillä. Solisluuhun sattui ja kylkeen, iho hiertyi olalta, reisiä poltti ja oli kamalan kuuma, tyyny märkä. Hän ei päässyt irti, mies oli vahva, hän ei saanut mistään otetta vaikka löi ja kiskoi mitä käsiinsä sai. Hän yritti potkia mutta jalat olivat liimatut yhteen, mies lisäsi painoa. Tämä ei ollut enää hauskaa! Hän huusi kurkullaan, keuhkot ryystivät lopun ilman sisään eikä hän saanut uutta tilalle. Hän halusi miehen helvettiin, mutta tämä oli kaikkialla, ja silloin hän tunsi kurkullaan käden. Mies oli hirveä, käsi kuristi häntä, tyyny painui tiukemmin nenää ja suuta vasten, eikä hän saanut miehen sormia irti. Hän yritti kieritellä itseään vielä vapaaksi, hän yritti saada polvensa ylös, potkaista, koetti kiskoa vielä miehen toista kättä. He taistelivat, mutta oli jo kauhean vaikea olla. Tuli märkää ja mustia aaltoja ja sormet väsyivät, niistä meni tunto. Ja kun hän väsyi, miehen voimat kasvoivat. Oli jo pimeää kuin illalla, yöllä. Ja sitten oli pimeää kuin jossakin kellarissa kun valot sammutettiin ja sitten oli sitä vain, pimeää. 13

14

15 1 Elsi Hän ei saanut unta. Hän ei pystynyt nukahtamaan ja jos hän nukahti, hän heräsi heti eikä voinut maata paikoillaan. Levottomana hän pyöri mäyrän vieressä, kunnes oli pakko nousta, mennä jonnekin. Kuistille, vintille, porstuaan, katsomaan nukkuvia lapsia, kaikkia kolmea, kuistille, mäyränpesään, keit tiöön juomaan vettä. Näkisipä sisko, kun hän joi kuupasta! Ikkunoissa oli anopin pitsit, kuu nousi pellon takana. Hän meni takaisin sänkyyn mutta nousi taas. Jokin ajoi häntä. Se istui rinnan päällä ja hievahti vain hieman, kun hän liikkui. Lakanat kahisivat, Niityn lakanat ja hänen omansa, Tampereelta tuodut. Niiden päärmeissä kuulsivat hänen nimikirjaimensa ja vaivalla tehdyt pitsit. Yöllä pakokauhu oli läpitunkevaa, se oli kaikkialla. Päivällä sille saattoi vielä hymähtää ja epäillä, että tuskin mitään oli ollut, mutta öisin ei naurattanut, ei yhtään hymyilyttänyt eikä siitä voinut edes puhua, vaan koko kauheus katsoi takaisin epätoivoisin silmin. Pimeä oli pahinta, yö oli, ja koko ajan oli pimeä. Päivä päivältä, yö yöltä he menivät pimeää kohti kuin olisivat istuneet junassa, joka sukelsi syvemmälle metsään, ei pysähtynyt enää yhdelläkään asemalla ottamaan kyytiin uusia matkustajia tai päästämään heitä jo pitkään vaunussa istuneita pois. 15

16 Pimeää, pimeämpää, tunneliin, syvemmälle, eikä enää ulos. Ennen talvea jokainen päivä oli edellistä pimeämpi, jokainen yö ikiyö. Hän nousi taas ja kiersi talon. Katsoi nukkuvat tytöt kulmakamarissa, josta näki pihaan ja pellolle. Anopin kehotuksesta tytöt oli laitettu samaan sänkyyn, vaikka Arja oli vielä niin pieni; Elsi oli kiilannut tytön seinän ja Astan väliin, ettei pienempi kieri lattialle. Pullea käsi oli heittäytynyt pään yli. Hämärässäkin erotti tyttöjen tukat, jotka levisivät pieluksille mustina ja kiharina. Ne eivät olleet Elsin hiuksia. Hänen tukkansa oli vaalea ja sileä ja joka torstai hän laittoi siihen vesilaineet. Paitsi nyt kun tukka lähti päästä: joka kerta kun hän veti kätensä hiusten läpi, sormissa oli suortuvaa kuin seittiä. Vauva nukkui rautasängyssään hänen ja mäyrän sängyn jalkopäässä. Hän ei voinut katsoa vauvaa, hän ei mennyt edes sen lähelle kun se kerrankin nukkui. Sitten hän seisoi taas kuistilla, piha kylpi kuutamossa. Hän yritti olla kiitollinen, että sota oli ohi ja Eino terve ja että tänä yönä kuu antoi valoa. Hän näki omenapuiden ja pihapihlajan latvat ja raskaat oksat, mutta ajatteli vain työtä, jota hedelmät ja marjat toivat. Omenat piti keittää muhentuneen soseen tuoksu kuvotti häntä ja pihlajanmarjoillekin piti kai tehdä jotakin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä. Kotona Tampereella sanottiin, ettei pihlaja kanna sekä marjoja että lunta, mutta Niityssä sanottiin, että runsas pihlajasato tarkoitti aikaista talvea. Siitä Elsi haaveili. Valoisasta lumesta. Päivisin oli paremmin ja syksy kaunis: punaiset puut ja marjat, sininen taivas, nurmen vihreä kirpeys ja kaiken peittävä keltainen eri sävyineen. Kesällä puita riivasi ne itsensäkin yllättänyt vehreys, joka taittui alkukesän säälittävästä heleästä loppukesän tummiin sävyihin. Syksyllä puut erottautuivat toisistaan. Lajit ottivat ikiaikaiset tuntomerkkinsä, vanhenivat niin kuin 16

17 oli ikuisesti säädetty, kahisivat vain kullekin ominaisella tavalla. Olisi ollut yksinkertaista pitää vaahterasta. Myös pihlaja löysi kirkkaine marjoineen vankkumattomat ylistäjänsä. Elsikin piti niistä molemmista, mutta eniten hän rakasti haapaa. Sen lehdet kirkastuivat, muuttuivat yhdessä yössä keltaisenvihreiksi ja olivat huikaisevat taivasta vasten. Paitsi tänä syksynä. Tänä syksynä niissä ei ollut väriä lainkaan. Piharakennuksessa asui Lyydi, Einon täti ja anopin naimaton pikkusisko. Vaatimattomasta nimestään huolimatta piharakennus oli melkein yhtä pitkä kuin keltaiseksi maalattu päärakennus, mutta piharakennus oli jätetty hirrelle ja kymmenet talvet olivat piesseet seinät suden turkin harmaiksi. Jälleen Elsi laski piharakennuksen ikkunat: kaksi ikkunaa, kuisti, kolme ikkunaa, kuisti, kaksi ikkunaa. Joskus kun Lyydi piti ikkunaa auki syksyn kosteaan iltaan, ikkunasta kuului alakuloinen veisuu, mutta nyt Lyydikin nukkui. Kaupungissa olisi ollut valoa, aina joku kulki Tampereen kadulla, ja hänen luokseen olisi voinut kiiruhtaa ja jutella vaikka keskellä yötä. Elsi naurahti. Tietenkään hän ei olisi niin tehnyt, juossut kadulle kuin viirapää, hänhän oli sekatavarakauppiaan tytär, omaa sukuaan Nygren, tunnettu tamperelainen jopa. Mutta silti: jos täällä olisi ollut se katu ja kadulla valo ja siellä ihminen, Elsi olisi tiennyt, ettei ollut yksin. Hän olisi halunnut raapia valon esiin mutta ei tiennyt minne olisi iskenyt kyntensä. Ja niin hän työnsi jalkaansa Einon kengät, navettalalluset, sillä hirvittävällä nimellä niitä täällä kutsuttiin, ja juoksi pihalle. Hän kiiruhti pihlajan ohi ja omenapuiden ali. Hän kyyristyi raskaiden oksien alla ja muisti, että kun puissa oli juhannuksena ollut raakileet, vauva hinkkasi hänen nivusiaan. Se oli vielä onnellista aikaa. Navetalla hän pysähtyi ja nojasi kiviseen seinään, katsoi pihaa: kaneliomenaa, talviomenaa, antonovkaa. Puut huojuivat hi- 17

18 taasti kuin aaveet. Omenapuiden rungoissa oli koloja ja reikiä ja niiden hedelmät olivat pieniä ja kirpeitä, yhden puun punaisia. Sellaisen omenan tytöt toivat äidilleen. Hän ihasteli hedelmää, sanoi sitä herkullisen näköiseksi ja kiitti ylpeitä lapsia. Hän jätti omenan pöydälle, vasta illalla haukkasi. Kaunis kuori antoi nahkeasti periksi. Sisus oli ruskea ja pahanmakuinen, eikä hän saanut makua suustaan. Mikä pettymys omenakin oli! Öisin hän eli kulisseissa, kaiken ulkopuolella. Hän seisoi näyttämöllä ihmettelemässä sinne tuotuja huonekaluja ja tavaroita. Kaikki oli pystytetty kuin hämäykseksi, mikään ei ollut totta. Pienestä tönäisystä kaikki menisi nurin, romahtaisi ja maatuisi. Niitynkin rinne, tämä kukkula kylän päällä, oli vain ohut kuori, ja sen läpi he kaikki vielä putoaisivat. Hän juoksi navetan viertä pellolle. Eivät tytötkään olleet isoja vaikka niin sanottiin. Asta oli kolme ja Arja yhden. Yhden! Ja hän itse, kaksikymmentäneljä, laiha ja pieni eikä vauvasta vartalolla enää merkkiäkään. Hän ei aina ollut edes varma, oliko vauva vielä hänessä tai oliko edes ollut, ja jos oli, niin miten ja koska se tuli ulos? Hän ei muistanut, ei tiennyt eikä uskonut kun sanottiin. Hän painoi vatsaansa, ja sormet tapasivat lonkkien luut ja kylkiluut kuin lattiarallin. Eikö ollut merkillistä, että hänestä oli tullut ulos toinen ihminen? Tai oikeastaan jo kolmas. Vuoroin vatsa oli ollut kuopalla, vuoroin koholla. Koko ajan jompaakumpaa ja kumpi vaihe nyt oli ja missä vauvat, jos niitä edes oli? Hän hätääntyi vauvat vai tytöt ja pojat ja kuinka monta kutakin? ja juoksi. Hänen kehonsa paisui ja oli yhtä hänen mielensä kanssa, ja kun ruumis oli hahmoton, oli mielikin sellainen ja heikko. Pimeän portilla kasvoi taikinamarjapensas, joka tarttui yöpaitaan kun hän syöksyi kohti kynnettyä peltoa. Syyskuinen yö oli läpitunkematon, pelto märkää savea niin kuin ne täällä olivat. Hän juoksi lalluset raskaina kohti katajasaareketta, joka oli jos- 18

19 sakin tuolla, Jääskelässä päin, keskellä peltoa kuin turva. Märkä nousi yöpaitaa pitkin. Sitten kastuneet helmat takertuivat jalkojen ympärille ja kaatoivat saveen. Sama se! hän huusi ja käänsi kasvot päin mustaa, makasi vain. Lopulta joku tuli. Mennääs nukkumaan. Nyt on yö. Mummolla oli huopa, jossa oli tulppaanin kuvia. Elsi rakasti sitä täkkiä. Se oli lämpimän tiilenpunainen, siinä oli okranvärisiä tulppaaneja, joilla oli turkoosit varret ja kirkkaanvihreät lehdet. Niin paljon väriä yhdessä huovassa, niin kaunis käsityö, joku sen tehnyt, ja mummo, Einon äiti ja hänen anoppinsa, kietoi hienouden juuri hänen harteilleen. He lähtivät talolle päin, ja silloin hän muisti, että rakastihan hän pihlajanmarjojakin. Ne olivat niin reippaat! Sinistä syystaivasta vasten iloiset, muistuttivat sadosta ja luonnon anteliaisuudesta ja armosta, houkuttelivat korjaamaan juureksia ja marjoja ja hedelmiä koreihin ja panemaan kellariin. Nauravia naisia vasuineen, miehiä sirpit olallaan. Hän rakasti sellaista maaseutua ja pieniä lapsiaan, sitä huutavaakin pientä, ja mäyrää hän rakasti, vaikka Eino oli täällä toinen mies kuin kaupungissa. Huopa lämmitti hartioita, hän ei ollut edes huomannut, miten kylmä syysyö oli. Täkki sotkeentui saveen, kun he ylittivät pellon, astuivat yli ojan, kulkivat navetan viertä, ohi pihlajan, ali omenapuiden taloon, jossa oli suuremmat ikkunat kuin piharakennuksessa ja pyhäkuisti. Hän rakasti pitkää, keltaista taloa ja Ainoa hän rakasti ja jopa metsää, joka kohosi talon takana humisten. Täällä oli kaunista ja vaurasta ja heidän asiansa niin hyvin. Miten teidän vatsanne voi? hän kysyi anopilta. Hyvin, kiitos kysymästä, Aino sanoi, ja kuun valossa Elsi näki, että vanha emäntä hymyili. Oli siis kuu. Oli myös valoa. 19

20 2 Hanna Kolmostie puski sulien peltojen läpi, uusi auto hurisi vaimeasti, pohjoisilla rinteillä oli vielä lunta. Aurinko häikäisi, ja Hanna laski lipan alas, vilkaisi peruutuspeilistä: Niklas tuijotti pelloille. Pojan suu oli vähän raollaan ja silmälasit roikkuivat. Nostahan laseja, Hanna sanoi ja lisäsi, kulta. Hän katsoi peilistä, miten Niklas haroi laseja ylemmäksi, ei tiennyt minne olisi laittanut kätensä ja jätti sen ilmaan. Kaiken järjen vastaisesti pellot olivat pohjoisempana sulempia kuin Espoossa. Auringon lämmittämä tie höyrysi, auton leveä keula haukkoi sitä alleen. Hämeenlinnasta he kääntyivät kympille, ja Niklas nukahti. Tienumerot suurenivat yksinumeroisesta nelinumeroisiksi. Syrjäteillä ei ollut enää poliiseja, ja Hanna kaasutti reippaammin. Tukeva auto piti tuntuman tiukoissa mutkissa, pikkukivet rapisivat rengaspesissä. Jyrkässä mäessä hän muisti Niklaksen, joka pienenä voi pahoin kurveissa, kakoi hiekoituskoppia vasten kapea selkä nytkähdellen. Koppi vilahti jo ohi, järven pinta kiilsi eihän se vielä voinut olla sula? Autoradio haki uutta kanavaa, pian he kääntyivät kärrypolkua muistuttavalle, kuusien reunustamalle tielle uudessa autossa oli onneksi korkea maavara ja nousivat mäelle. Vaikka paikat olivat rempallaan, Hanna halusi aina tänne, äi- 20

21 tinsä kotitaloon. Vain Niityssä hän pystyi unohtamaan työt ja Niklaksen opettajan, jonka kanssa vaihtoi viikoittain viestejä. Hän nousi autosta, pamautti oven kiinni, se kaikui mäellä, venytteli jalkojaan ja alkoi nostella kasseja peräkontista. Pihassa oli lunta enää sireenin alla, keskellä suurta pihaa nurmi oli keltaista kuin vanha villalanka. Omenapuun eteen oli jäänyt kasa vanhoja lehtiä ja mustuneita hedelmiä. Miten hän oli voinut unohtaa ne keskelle pihaa koko talveksi? Hän huusi tervehdyksen toisen talon suuntaan mutta käveli nurmen yli päätään kääntämättä. Kun talven turvottama piharakennuksen ovi oli saatu kiskottua auki ja kassit nosteltua keittiöön, Niklas lysähti sohvaan tabletin kanssa ja alkoi pelata sininen hehku silmälaseissa välkkyen. Hanna katsoi poikaa alasluodut silmät, kyyry asento ja taisteli itsensä kanssa. Hänen olisi pitänyt patistaa Niklas hakemaan vettä tai puita, mutta hän ei halunnut vaatia liikaa. Hän ei vain tiennyt, mikä oli sopiva määrä mitäkin, ja niin hän työnsi käden jääkaapin ja seinän väliin, haparoi jääkaapin johdon pisto rasiaan ja otti puukorin mukaansa, meni ulos. Pari päivää sitten koulusta tuli viesti, ettei Niklas ollut osallistunut koulun jalkapallopäivään vaan keinunut yksinään. Hanna oli vastannut opettajalle, että Niklas sai keinua, jos pojasta siltä tuntui. Siellä on kaunis ilma! hän sanoi palatessaan puiden kanssa. Menehän ulos. Niklas nousi haluttomasti ja kompuroi eteiseen; hän oli kasvanut talven aikana kymmenen senttiä, ei hallinnut raajojaan. Hetken päästä kuistin ikkunalasit helisivät, kun poika tömisti pihalle. Huoneet olivat koleat ja hengitys huurusi. Hanna vaelsi kamarista toiseen niin kuin aina. Pari kesää sitten maalatut lattiat paukahtelivat. Hän pysähtyi ikkunoissa nostellen palelevia jalkojaan ja katsoi peltoa, järveä, kylän paria katulamppua 21

22 ja taloja. Kylän puolella huoneita oli viisi, pihan puolella neljä. Oli niin hiljaista, että korvissa vinkui. Jääskelässä liehuivat pyykit narulla. Kävellessään toiseen suuntaan hän sulki kamarien ovet ei ollut syytä lämmittää koko taloa yhden yön ja kahden ihmisen takia. Kahvihetki Niityssä oli odotuttanut itseään koko viikon. Jokaisessa palaverissa hän oli miettinyt, että keittäisi Niityssä ensimmäiseksi kahvit ja söisi viikon ainoan, itselleen sallimansa korvapuustin. Nyt nenänpäätä palelsi, kun hän latasi kahvin tippumaan ja keittimen pulputtaessa katseli päärakennusta ja poikaa, joka seisoi pihalla ja näytti odottavan lupaa palata sisälle. Hanna veti ylleen paksun villapaidan, se haisi vielä kaupalta, ja otti lempikuppinsa valmiiksi. Keltainen päärakennus oli pitkä kuin sitä olisi kiskottu molemmista päistä. Ikkunat kiilsivät auringossa ja ovet olivat tiukasti kiinni. Pyhäkuisti oli jäänyt villiintyneen sireenin varjoon. Siellä he leikkivät lapsina, sateella ja muutenkin. Kuistilla oli aina hämärää ja keskikesälläkin viileää. Hän ajatteli viimeistä kesää niin kuin aina täällä. Silloin oli papan kuusikymppiset ja hautajaiset peräkanaa. Tai oli siinä välissä kuukausi, mutta jälkeenpäin tuntui, että he valmistautuivat juhliin koko kesän, kiillottivat sokeripihtejä ja hopealusikoita ja kantoivat pellavaliinaiselle pöydälle lusikkaleipiä, kinuskikakkua, Jääskelän reseptillä tehtyjä ässiä Samat vieraat nousivat mäelle kaksi kertaa kesän aikana. Ensimmäisellä kerralla he saapuivat kukkamekoissaan, toisella mustissaan. Vieläkin Hanna tunsi ylpeyttä, miten hän kiirehti kiinantossuissaan kellarin ja keittiön väliä ja toteutti Astan, äidin isosiskon, pienimmänkin käskyn. Äitikin oli mukana, myös hän auttoi: ajoi kirkolle talon vanhalla autolla ja toi ruokia, joita kauppa- autolta ei saanut. Täällä hän muisti kaiken. Hän muisti päärakennuksen por- 22

23 taita kopistelevat vieraat, kuuli ukkosen kumun, säpsähti salamoita jotka muuttivat keittiön valoa, valaisivat papan vanhan puusohvan, senkin, pitkäjalkaisen keinutuolin tai kuluneen peilioven. Äidin intianbasaarihameen nyörin kulkuset soivat, ja Astan vatkaimesta irtosi pallosalama: se poukkoili ympä riinsä, livahti Hannan pään yli, hipaisi äitiä ja rynni kuistilta ulos. Perkele, Asta huusi sen perään. Tädin ääni kaikui vieläkin päässä. Vaikka sitä ei enää kuullut, sen kuuli silti aina. Hanna valehteli lapsena kaupungissa, että Niitty oli kartano ja heillä oli siellä omenapuutarha, satoja omenapuita! Hän sanoi, että metsää oli tuhansia hehtaareita tuskin edes tiesi mikä hehtaari oli ja peltoja ja traktoreita ja keltainen leikkuupuimuri. He olivat täällä aina, kaikki kesät ja monet viikonloputkin, joulut tietenkin ja pääsiäiset. Äiti toi heidät tänne kun tarvitsi heille hoitajaa, joskus he ottivat koulustakin vapaata ja tekivät läksyjään päärakennuksen keittiön pöydän ääressä. Kotona Tampereella Hanna pelkäsi, että Riikka kuulisi hänen rehvastelunsa ja sanoisi etteivät hänen puheensa olleet totta. Ja välillä hän jännitti, että joku saisi päähänsä tulla tänne, mutta kukaan ei tullut, ei yksikään kaveri ikinä. Joskus kävi äidin mari paitainen työkaveri hakemassa äidin jollekin kurssille. Välillä tuli metsänhoitoyhdistyksen mies tai korikauppias pyörällä pihaan. Isäkin kävi, tietenkin isä kävi, haki heitä ja toi, mutta kaikki kesät isä oli rippileireillä. Hanna tiukensi katsettaan, Niklasta ei enää näkynyt pihalla. Arkikuistin ikkunassa heilahti jotakin. Vaikka hän ei ollut käynyt päärakennuksessa vuosikausiin, hän muisti talon suuret huoneet, mustan flyygelin ja papan kamman peilin takana kammataanko likkojenkin tukat? Salit jatkuivat peräjälkeen rimpsuna. Lapsi ei malttanut kävellä niiden läpi vaan piti juosta, ja hehän juoksivat. He riehuivat 23

24 Riikan kanssa, juoksivat ja huusivat. Ryttäsivät matot ja kaatoivat korkeaselkäiset tuolit. Eteisessä oli koukku, jossa roikkui kauppa-autokassi. Astan sormissa pyöri Hannan ostoslista: Kanjanmunja! Maitto! Astan nauru kaikui vieläkin korvissa. Koska Riikka oli koulussa kympin tyttö, Hanna oli ollut entistä huonompi. Hän jätti lukion kesken, halusi tehdä muuta, näyttää äidille ja Riikalle, osata itse. Hän oli töissä, asui vuosia ulkomailla eikä tiennyt, mitä ihmisen piti elämässään tehdä, kuinka paljon työtä ja mikä työ oli oikeaa, oliko opiskelu tärkeää vai se että kaatui fyysisen työn jälkeen suoraan sänkyyn. Viimein hän luki kolmekymppisenä ylioppilaaksi ja kolmessa vuodessa ekonomiksi. Hän lunttasi kielikokeet sanakirjan välissä valmis aine ja kopioi osan tehtävistä netistä. Ja nyt hänellä oli työpaikka kansainvälisen ohjelmistoyrityksen myyntijohtajana. Hänellä oli neljäsataa maksanut villapaita yllään ja pihassa upouusi neliveto. Kahvikuppi keikahti kädestä, hän rynnisti ikkunaan. Niklas tuli jo takaisinpäin, mutta Hanna oli nähnyt: poika oli juossut päin Astan omenapuuntainta, nostanut jalkansa ja yrittänyt saada jalan puun yli jollakin ihme potkulla. Vaikka Niklas oli kasvanut, jalka oli liian lyhyt ja alhaalla roikkuvat farkut estivät liikkeen. Puu oli katki. Tällaisesta rikoksesta heidät olisi lapsina lähinnä tapettu. Hän siirtyi toiseen ikkunaan, lattiat vonkuivat: Mitä nyt? Pitäisikö mennä selvittämään, veisikö pullaa? Omenapitkoakin oli, mutta Asta oli kai allerginen. Mieli loikki soseisiin, joita äiti keitti syksyisin vihaisena. Ikkunalauta painoi reittä, Hanna yritti saada Niklaksen katsomaan itseään täällä, äiti on täällä! jotta voisi huitoa pojan turvaan, mutta Niklas vain seistä törrötti puun vieressä. Hanna nappasi halkokorista pullapussin ja oikoi sen pöytää vasten, pujotti Niklaksen korvapuustin pussiin, mutta liike py- 24

25 sähtyi. Ei hän voinut mennä Astan luo pullan kanssa, ja mitä yksi pulla edes auttoi? Hän istuutui pöydän ääreen ja päätti, ettei ollut huomannut koko tapausta. Hän avasi iltapäivälehden ja luki kaksi riviä tunnetusta poliitikosta ja tämän vaimosta. Näillä oli mökki Kustavissa. He nauttivat mökkinsä laittamisesta. Hän nosti päätään ja katsoi taas pihalle. Oli kammottavan kirkasta ja hiljaista. Miksi omenapuita edes istutettiin, jos Asta oli allerginen? Heilläkin oli pakastin puolillaan sosetta; Niklas ei halunnut sitä puuroonsa, jos huoli edes puuroa, ja Antti sanoi, ettei soseeseen saanut laittaa sokeria. Tule sisään! Hanna huusi kuistilta, kun Niklas vain tarkasteli katkennutta tainta, kiersi sitä ympäri kuin jotakin patsasta. Hanna naputti kuistin ikkunaan ja kymmenet ruudut helisivät. Viimein poika tuli pihan yli, potki kengät jaloistaan ja työntyi Hannan ohi sisään, alkoi syödä pullaa sovintopullaa kuin ei mitään. Ensin suolaista, Hanna sanoi ja teki voileivän, mutta muisti sitten, että Niklaksen piti tehdä leipänsä itse ja työnsi veitsen käteen. Niklas laittoi kolme palaa juustoa, söi leivän ja ahmaisi pullan perään. Hanna käänsi päänsä toisaalle, kun poika ahtoi pullaa sormillaan syvemmälle suuhun. Niklas raivostutti häntä ja säälitti. Poika oli selvästi pahoillaan, veti pään olkien väliin ja alkoi lukea Aku Ankkaa. Lehden paperi oli huokoista ja keltaista. Osoitetarra roikkui puoliksi irti. Joku oli kirjoittanut siihen mustekynällä Niityn osoitteen heidän Tampereen-osoitteensa päälle. Kaikki posti käännettiin tänne kesiksi, kirjastokirjojen lainaajat neuvoteltiin pitkiksi, ja vasta loman viimeisenä iltana he lähtivät kaupunkiin. Kesän he olivat kauppa-auton varassa ja papan ja Astan. He hakivat autolta maidot ja jauhot ja juttelivat, jos uskalsivat, joskus Jääskelän ison pojan kanssa. Heinäkuusta eteenpäin ruoka saatiin äidin biodynaamiselta kasvimaalta. 25

26 Antti soitti, kun Hanna oli viemässä pihaan unohtuneita omenapuunlehtiä ja mustia omenia navetan taakse. Ennen kuin Antti ehti kertoa omia kuulumisiaan tuhat rehtoria risteilyllä! Hanna ilmoitti, että navetan katolta oli irronnut tiiliä. Vesi sataa sisään ja talot lahoavat, hän sanoi moittivalla äänellä. Kun Antti oli tullut Niittyyn ensimmäisen kerran, hän oli ilmoittanut, ettei tullut sinne rengiksi. Että hän ei laittaisi tilaa kuntoon, työtä oli liikaa ja hän suvun ainoa mies. Roopea ei laskettu silloin eikä häntä laskettu nytkään. Ehkä Roope vaihtaa, Antti ehdotti ja nauroi. Takaa kuului iloinen melske. Hanna kuvitteli, miten Itämeri välkkyi rehtorien ympärillä. Hän lopetti puhelun kesken Antin naurun. Limainen lehtikasa lipsui otteesta, mädät omenat purskahtivat kämmenissä rikki. Hanskat kastuivat ja sotkeentuivat, mutta hän ei riisunut niitä, ei halunnut hienostella Astan nähden vaan kärräsi taas uuden kuorman kompostiin. Kun hän haki seuraavan kärryllisen, hän tiesi Astan tulleen ulos. Hän ei nähnyt tätiä mutta aisti tämän läsnäolon, huuteli taas päärakennuksen suuntaan huomioita kevään etenemisestä, viimeisistä lumista ja jäniksistä, jotka olivat jättäneet omenapuut rauhaan. Sanoessaan omenapuu hän säpsähti, veti hartiat kyyryyn niin kuin Niklas hetki sitten, mutta suoristi taas ryhtinsä, jatkoi haravointia kuin mitään ei olisi ollut. Eikä mitään ollut, ei tietenkään. Mitä ihmettä se edes olisi? 26

27 3 Asta Poika katkaisi omenapuun. Hän ei voinut ymmärtää sitä. Että ihan tahallaan potkaisi katki kolmevuotiaan, hyvin alkuun päässeen taimen latvan. Tuli pihan poikki, nosti jalan ja katkaisi. Välittömästi ja tarkoituksenaan tappaa. Se oli Hannan poika, se jonka nimeä hän ei muistanut, vaikka Hanna huusi sitä pihan toiselta puolelta ja raapusti joulukortteihinsa ja vaikka Roopekin oli nimen sanonut. Kai ne ajattelivat, että hänen pitäi si tietää, mutta häntä vain raivostutti, että tultiin ja tärvättiin. Omenapuu oli pilalla. Ja juuri tuo omenapuu, hänen suosikkinsa. Se oli kasvanut niin ripeästi ja ollut vaivaton. Hän oli odottanut siltä paljon, muutamaa omenaa jo tulevana kesänä. Kun vanhat puut olivat yksi kerrallaan tuhoutuneet muumiotauti, omenakääriäinen tai toissa talvena se hullu rusakko joka järsi jokaista puuta hän oli alkanut istuttaa uusia. Joka vuosi yhden. Eikä se ollut ihan helppoa! Taimi piti hakea Tampereelta tai Hämeenlinnasta, täytyi matkustaa monta tuntia bussilla ja siellä kaupungissa bussilla ja sitten raahata paketti tänne. Tuhottu puu oli kaneli. Niistä Roope piti eniten. Sekin ärsytti, miten Hanna kailotti pihalla. Siis itsekseen, että päivää ja me tultiin nyt ihan kuin sitä ei olisi voinut olla huomaamatta. Se oli niin naurettavaa, että hän tuhautti nenäänsä. Ja taas Hanna huusi, että he tulivat katsomaan paikkoja ja lait- 27

28 tamaan taloa kuntoon. Siis piharakennusta! Missään tapauksessa Hannalla ei ollut asiaa itse taloon. Riitti, että hän oli sietänyt Hannaa ja Riikkaa täällä, kun ne olivat kakaroita. Se oli hirveää aikaa. Arja ei tapansa mukaan tehnyt mitään vaan tämän tästä jätti likat hänelle ja isälle, kesäisin ja talvisin, ja partajeesuksella oli niitä hallelujaleirejään. Asta olisi voinut jopa ymmärtää Ismon kiireet, jos se olisi ollut oikea pappi, mutta ei. Ismo oli kaikkea puoliksi: puolipappi, puoli-isä, puoliaviomies. Puolimies, jos Astalta kysyttiin. Vaan ei kysytty. Siitä lähtien kun Arja toi Ismon näytille, piti heidän olla siihen yhtä hessana kuin siskon. Mutta he eivät olleet eivätkä isän kanssa säästelleet sanojaan vaan antoivat tulla täyslaidallisen kertoessaan, mitä mieltä olivat Arjan puolisosta ja sitten likoista. Eikä hän vieläkään ottaisi sanoista yhtäkään takaisin. Ismon ensimmäisestä vierailusta oli pian puoli vuosisataa ja siitäkin jo kolmekymmentä vuotta, kun Arjan koko sakki oli täällä viimeisen kerran hänen riesanaan. Isä kuoli samana kesänä ja Arja lähti. Mutta seuraavana kesänä hänellä olikin sitten Roope. Hän sai pojan, kun Arja vain kaksi likkaa! Hanna oli varannut ruokaa kassitolkulla, vaikka tuli taas ilman miestään, ja kainalossa sillä oli jokin kangaskääryle. Aikoiko se laittaa sinne uudet verhot? Tavarasta päätellen se oli tullut pojan kanssa pitkäksi aikaa, mutta ei se ikinä viipynyt kauan. Aina oli kiire, kujaa pyyhkäistiin ylös alas hienoilla autoilla ja kaupassa ravattiin tai jossakin huutokaupassa, josta palattiin romuläjän kanssa. Sitä siivottiin pihassa ja kaikki välineet jätettiin kiville ja portaille ja taas mentiin. Asta peruutti huoneisiin, laittoi perunat kiehumaan ja mietti. Vaikka poika ei ollut saanut koipeaan omenapuun yli, se oli jo omenapuun pituinen. Miten se oli mahdollista? Eihän siitä ollut kuin pari vuotta, kun Hanna meni metsään kakara selkärepussa. Mutta niinhän se Roopekin kasvoi vauhdilla yhdes- 28

29 sä vaiheessa, ja hän monesti säikähti, kuka rymisti kuistilla, kun se oli vain Roope. Hanna oli Arjan likoista ehdottomasti reippaampi. Näkihän sen siitäkin, että auto vaihtui koko ajan; välillä Roopekin lainasi niitä. Mutta lapsena Hanna oli hirveän tyhmä, ilmeisesti vähän vammainen, vaikka Arjan mukaan ei saanut sanoa niin. Mutta Asta sanoi ja sanoi senkin, että kummasti se Hanna ponnisti pahnoiltaan, sai työn ja pojan ja miehen, vaikka ehkä miestä ei enää ollut, kun se ei täällä käynyt. Arjan isommasta likasta tuli runoilija. Siis runoilija! Se nauratti Astaa loputtomasti. Aina jos oli vaikka kuinka sateinen tai sääskinen päivä niin kuin isä sanoi saattoi ajatella että joku oli runoilija. Se oli jotakin niin käsittämätöntä ja samalla päivänselvää, että tietenkin runoilija. Likka oli outo jo lapsena ja kasvoi niin häiriintyneiden vanhempien kanssa, että johonkin se kaikki surkeus piti päästä purkamaan. Toinen oli kiero uuvelo, toinen tyhmä rasapää. Lapsena Hanna itse olisi voinut katkaista omenapuun. Niin monet paikat se rikkoi kun ei muutakaan osannut. Poika palasi taas pihalle ja alkoi liikehtiä kohti päärakennusta. Perunat kohisivat hellalla, ja liettä olisi pitänyt käydä vääntämässä pienemmälle vaan nyt ei voinut. Asta katsoi: pojalla oli vaalea tukka niin kuin Hannalla ja molemmilla täysi tolppa nenänä. Niillä oli Tampereella tuollaisia töpseleitä, ja muutenkin Hannaan tuli koko ajan äidin näköä, vaikka oli lihava. Hanna piipahti piharakennuksen kuistilla ovi auki kuin mustalaisilla ja komensi pojan sisään, mutta juipin silmät vääntyivät talon suuntaan niin, että piti painua kyyryyn. Hän jäi mummon virkkaaman verhon taakse. Jos pesänjako olisi tehty, jos Arja olisi ollut järjissään, Hannalla ei olisi tänne mitään asiaa. Mutta kaikki oli sopimatta, kuolinpesä jakamatta, eikä kysymys edes painanut Arjaa. Eihän se edes käynyt täällä! 29

30 Asta itse ei ummistanut silmiään yhtenäkään iltana, ettei olisi ajatellut taloa ja sitä, kuka tämän kaiken saisi. Kuka perisi seitsemänsataa hehtaaria hyvin varttunutta sekametsää ja reippaasti kasvavaa kuusitaimikkoa? Kuka saisi talot ja pellot? Hän hoiti kaiken, taisteli juurikääpää ja kaarnakuoriaisia vastaan, kilpailutti puukaupat, otti yhteyttä ostajiin, keräsi tarjoukset ja suostui vain, jos tarjous kelpasi ja harvoin kelpasi. Tiet olivat kunnossa tukkirekkojen ajaa ja puut priimaa! Yhtäkkiä tuli mieleen kesä kauan sitten. Silloinkin hän seisoi tällä tapaa verhoissa, kuljetti sormeaan samassa ikkunalaudan oksankolossa ja katseli ulos. Silloin pihalla pyörivät Tess Merrell ja Arja, joka pyllisteli liian lyhyessä hameessa hakiessaan sinne tänne suihkivaa sulkapalloa sen sijaan että olisi ollut pesemässä kello viiden perunoita. Hän katsoi siskon ja englantilaisen peliä ja suri lakankeltaista pihaa, joka tamppaantui piittaamattomien jalkojen alla. Se oli kuiva kesä, koivut varistaneet lehtiä jo heinäkuussa, Jääskelän hätähousut puivat viljat liian aikaisin niillä oli aina hätä kaiken kanssa. Asta muisti sen kaiken hyvin: puimurin äänen, angervon tunkkaisen lemun, Arjan pyllistyksen ja Tess Merrellin, joka käänsi päänsä häveliäästi ettei näkisi siskon persettä. Tess oli englantilainen ja siksi sillä oli hyvät tavat. Kun peli eteni, Tess haki joka suuntaan lyötyjä sulkapalloja kuin olisi sitä varten tullut heille. Ja Arja otti pallot aivan kuin olisi luontevaa, että sillä oli englantilainen orja, ja taas pallo lensi koiranputkiin, mojahti äidin auton lasiin tai mummon rapistuneeseen kasvihuoneeseen. Tessillä oli tummansiniset, nilkan yläpuolelle loppuvat housut, joissa oli lonkkien päällä poikittaiset pikkutaskut. Tessin punertava tukka oli lyhyt, ihan kuin pojalla. Ensin Asta kummeksui sitä mutta jo viikon kuluttua se oli hänestä asianmukainen. Tullessaan Tessillä oli putkilaukku, jonka saumoissa kulkivat valkoiset tereet. Sen Tess nakkasi maitokärryihin, kun 30

31 he olivat kylässä vastassa. Tess ja Arja halasivat raitilla toisiaan kuin olisivat aina tunteneet, mutta Asta ei antanut edes kättä. Ehkä Tess oli nykyään sellainen pyylevä kikkurapää, joita näytettiin englantilaisissa sarjoissa. Asta oli katsonut jokaikisen televisiosarjan Englannista, ja oli turha luulla, ettei hän osannut kieltä tai ymmärtänyt, että keittiöissä kuultiin parhaat juorut ja teepannu oli aina kuumana. Joskus hän ajatteli, että jos Tess Merrell saisi päähänsä tulla kuusikujaa ylöspäin valkotereistä putkikassia tai ehkä nykyään jotakin tyylikkäämpää matkatavaraa kantaen, Asta tarjoilisi hänelle äidin Myrnista oikeaoppiset afternoonteet, ja ihan hetkessä se kävisi. Mutta tietenkään Tess ei tullut. Kukaan muu ei varmaan enää muistanut koko Tessiä paitsi Asta. Kaikilla oli omat kotkotuksensa, eikä Roope ollut Tessistä kuullutkaan. Hän ei ollut kertonut, se ei kuulunut asiaan, vanha aika ja Roope, ja usein Roopella riitti juttua ilman hänen muisteluitaankin. Roope pulputti myös Hannan elämästä. Roope oli kuvaillut, millainen talo likalla oli Espoossa ja mikä pannulappu pihana. Joskus Astaa harmitti, miten hyvää pataa Hanna ja Roope olivat, ihan kuin sisarukset Roopekin sanoi, ja yhtenä juhannuksena se oli Hanna, joka tiesi missä Roope vietti pyhät. Hanna huusi pihalla, että taitaa Roopella olla loistokelit, eikä Asta tiennyt, missä oli loistokelit, sillä koko Suomessa satoi juhannuksen ja viikon ennen juhannusta ja viikon sen jälkeen. Roopen oli täytynyt olla ulkomailla, mutta missä ja kenen kanssa ja millä rahalla, sillä ei poika tienannut häävisti tarjoilijana. Tarjoilija. Asta ei tykännyt ajatella sitä eikä sitä, että poika lainasi Hannan autoa kuin joku köyhä. Hän oli monta kertaa sanonut, että ostettaisiin oma, mutta Roope ei halunnut vaan väitti, että parkkeeraamisesta olisi Helsingissä hirveä riesa, ja kallistakin se oli. Kerran kun Roope oli käymässä, he ajoivat Hannan autolla kirkolle. Asta oli siis ollut Hannan auton kyydissä likan tietämät- 31

32 tä, ja hän jännitti pitkään, että Roope sanoisi jotakin Hannalle tai että hänen päästään olisi pudonnut autoon hius tai kassista jokin tavara. Hän ei ollut astunut jalallaan piharakennukseen sen jälkeen, kun Hanna oli omatoimisesti alkanut viettää siellä lomia ja viikonloppuja. Tai niin hän esitti. Todellisuudessa hän meni taloon heti, kun auto kääntyi risteyksestä etelään. Kerran kävi huonosti: sakki palasi hakemaan jotakin, varmaan kännykän laturia tai vastaavaa, ne unohtuivat Roopeltakin, ja hän oli jo ehtinyt livahtaa piharakennukseen. Sitten sisään tömistikin poika, se omenapuun katkoja. Se kiersi huoneet ja otti jotakin keittiöstä mukaansa. Mutta sitä ennen jolppi näki hänet. Hän seisoi keltaisessa kamarissa pystyuunin ja oven välissä, halkokori raapi säärtä. He toljottivat toisiaan, jolppi ja hän, kumpikaan ei sanonut mitään, sitten poika loikki keittiöön ja sieltä ulos, jätti ulko-oven lukitsematta. Moottori käynnistyi tai oliko se ollut koko ajan päällä, Asta ei muistanut, mutta että häntä raivostuttivat tuollaiset unohtelijat, eikä hän näyttäytynyt koko sinä kesänä, kun paskasakki teki tänne tarpeettomia vierailujaan. Kevätilta oli pitkä ja valoisaa riitti. Hanna lämmitti saunan ja istui kaljapullo käsissään kuistilla ja tuijotti päärakennusta. Oikeasti Hannan olisi kannattanut jättää kaljoittelut sikseen ja tiristää katsettaan vähän lähemmäksi, huomata, miten ruudut roikkuivat pokista, kitti oli tiessään ja naakat nokkisivat kesän kuluessa loput. Likka kävi välillä saunassa mutta istui pian taas kuistilla pulloineen. Kun se viimein luovutti ja meni nukkumaan, Astakin pääsi, mutta uni ei ollut tulla. Oli levotonta, kun mäellä oli muita. Ihan kuin hän olisi kuullut Hannan ja pojan hengityksenkin. Hän piehtaroi pitkään sängyssään, lonkkia särki, ja kävi juomassa maitoa niin kuin mummo kauan sitten opetti. Hän oli surkea nukkuja, Arjakin oli ollut. Televisiossa sanottiin jos- 32

33 kus, että joissakin suvuissa nukuttiin huonosti, että unettomuus oli sukuvika. Ja hän muisti senkin, miten Arja ja likat istuivat kerran keittiössä hörppimässä kaakaota keskellä yötä. Pimeässä tietenkin, pöhköt. Asta huuhteli kupin ja kävi kuistilla katsomassa piharakennusta vielä kerran. Nyt siellä paloi valo. Valojen välissä oli piha, jota ei ylitetty. Eikö se ollut tullut selväksi jo kauan sitten? Hän ei aikonut kuolla vielä vuosikausiin. Hän oli ikäänsä nähden loistokunnossa, kolotukset vain hiukan hidastivat. Hän punnersi hyvinä aamuina sata kertaa polvet ilmassa ja vatsalihaksia olisi mennyt vaikka kuinka, ellei niiden nylkytys olisi ollut tylsää. Ja sitten kun hän joskus, viimein kuolisi, hän pitäisi huolen, että Roope saisi kaiken, joka ikisen kiulun ja maitokelkan navetanparvesta tai heinäseipäät, joista maksettiin nykyään monta kymppiä jos vain kehdattiin pyytää, ja nykyään kehdattiin. Hän oli pitänyt koko paikan pystyssä. Hänen ansiotaan oli, että täällä oli komeat talot ja kasvavat metsät! Tänäkin keväänä hän istuttaisi Hirvenaukkoon viisituhatta kuusentainta. Hän osti naapurien maat, kun ne päästivät omansa rääseiköksi, ja ne hän osti omalla rahallaan, jotta Arja ja likat eivät saisi vaan Roope vain. Ennen ohutta unta häälyi jossakin takaraivossa inhottava tunne, että siinä vaiheessa, kun hän viimein tekisi kuolemaa ja jättäisi heinäseipäät ja maat Roopelle, pojalla saattaisi olla joku, jonka kanssa se jakaisi kaikki rikkaudet. Että se olisi joku josta Asta ei yhtään tykkäisi. Sitten hän työnsi ajatuksen päättäväisesti pois: Jos Roope ei ollut vielä kolmekymppisenäkään esitellyt äidilleen muijaa, ei ollut muijaa eikä sitä tulisi. He olivat yksinviihtyvää sorttia, hän ja Roope, ja se oli hyvä. 33

34 4 Teresa Ikkunassa oli polvipituinen mekko, jonka kangas oli tummaa kanervaa mustikansinisine pilkkuineen. Pilkut eivät olleet keskenään samanmuotoisia eivätkä muodostaneet täsmällisiä riviä vaan ne olivat rykelmissä niin kuin Puketissa, mutta kangas ei ollut Marimekon. Varmaankin mekko oli kuusikymmentäluvun lopulta tai seitsemänkymmentäluvun alusta, vaikka sen helma ei ollut niin lyhyt kuin sen ajan mekoissa, jopa leveys näytti riittävältä. Naiset olivat entisaikaan niin kovin hentoja, äitikin, jonka hääpukuun Teresa viisitoistavuotiaana oli yrittänyt ängetä repien mekon kyljen auki. Mahtuisinkohan minä tuohon? hän osoitti mekkoa. Siinä on alkuperäiset napit, mademoiselle sormeili nappiriviä, joka luikersi matalasta piippukauluksesta navan tietämille. Teresaa huvitti: Marjo käänsi huomion nappeihin, jotta hänen ei tulisi paha mieli liian pienestä koosta. Mademoiselle oli kuin Roope. Talossa oli aina aurinkoisempi sivu, kunhan viitsi kiertää nurkan taakse. Minäpä sovitan, hän päätti. Liikkeessä oli hämärää, ja vaikka myyntiin laitetut vaatteet olivat varmasti puhtaita, siellä haisi kirpputorilta, makealta ja pölyltä. Osa tuoksusta tuli myös Marjon vahvasta hajuvedestä, osa tuikeasta kahvista jota hän keitti mutteripannullaan takahuoneessa 34

35 ja tarjosi asiakkaillekin. Teresa pujahti gobeliinikankaisen verhon suojiin ja istuutui jakkaralle avaamaan nyörikenkiään. Mekko oli pieni, se ei mennyt edes kiinni vaan pisteli ihoa, mutta Marjo osasi päästää kyljistä tilaa. Hän avasi saumoja jo tottuneesti ratkojalla, ja hänen viileät sormensa hipaisivat sieltä täältä Teresan ihoa. Tilinauha ei olisi venynyt mekkoon. Asumiseen meni leijonanosa palkasta, ja parisataa kuussa hurahti keikkoihin ja kirjoihin. Jos he muuttaisivat Roopen kanssa yhteen, eläminen halpenisi, kun vuokran voisi jakaa Ajatus suhahti takaisin ilmaan, kun mademoiselle pyysi häntä kääntämään toisen kyljen käsiteltäväksi. Hän nappasi ajatuksen takaisin ja käänteli sitä: ei, hän ei ollut muuttamassa Roopen kanssa mihinkään. Viime aikoina oli käynyt entistä selvemmäksi, ettei suhteesta tulisi sen enempää. Hymyä nyt! Marjo vaati ja taputti häntä olkapäälle. Naisen silmät vilkkuivat ryppyjen keskellä. Mekko ansaitsee iloisen kantajan. Murheet vain hiipivät mieleen. Hän ei ollut syntyjään iloinen niin kuin Roope, ja hän tiesi, että pian olisi aika jatkaa matkaa. Hän ei halunnut muuttua äidikseen, joka oli ikuinen jossittelija: jos olisin opiskellut, jos olisin lähtenyt sinne tai tänne, jos minä vain Lapsena Teresa oli heittäytynyt äitinsä murheitten vuohon näkemättä niiden pienuutta ja ponnettomuutta, mutta aikuisena hän oli päättänyt, ettei itse jahkailisi elämäänsä pilalle. Hän oli hämmästynyt, miten hyvin päätös oli pitänyt ja miten yhdellä päätöksellä saattoi hallita elämäänsä. Hän ei ollut epäröinyt tarttua uusiin haasteisiin ja hoitaa vaikeita tehtäviä. Hän haastatteli töissä vaativimmat kirjailijat tai eskorteerasi ulkomaalaisia vieraita, koska ei arkaillut vieraita kieliä. Ihan yhtä reippaasti hän oli vuosi sitten alkanut jutella baarissa Roopen kanssa: ystävän myöhästyttyä ja lopulta peruttua tulonsa hän oli 35

36 tutustunut työvuoroaan lopettelevaan Roopeen, ja he olivat alkaneet seurustella jo samalla viikolla. Hän hymyili muistolle, ja hymyn myötä kaikki tuntui taas kevyeltä ja mahdolliselta. Paljon parempi, mademoiselle nyökkäsi. Riisuhan se sitten, varovasti! Teresa lirkutteli Marjon kanssa niin kuin kuului, vihjaili suunnitelmistaan poikaystävänsä kanssa, nosteli työkassiaan ja pyöritteli silmiään sen painosta, toivoi hyviä ilmoja ja vähäisiä tuulia, koska tiesi mademoisellen vihaavan pääkaupungin yli pyyhkivää puhakkaa, kylmää ja raakaa. Se kaikki poreili hänestä ulos helposti, ja hänelle tuli siitä itselleenkin hyvä mieli. Iloisena hän livahti kadulle ja poikkesi hakemassa konditoriasta sammakkoleivokset. Roope rakasti niitä ja tulisi illalla, ennen kuin he menisivät Tavastialle. Mutta ensin piti uurastaa. Kassissa oli pino kirjoittajapiiriläisten novelleja, runoja tai tekstejä, joiden genre oli aina vähän epäselvä tämä on tarkoitettu kaikille, en halunnut miettiä lukijaa vaan ihmistä jolla on sydän! Mutta vaikka hän osasi ulkoa kunkin vakioarsenaalin ja tunsi heidän kipeimmät muistonsa, sinetöidyt haaveensa tai piilotetut katkeruutensa, hän rakasti ryhmäänsä ja tuli kokoontumisista aina hyvälle mielelle. Kolmetuntinen opiston nurkkahuoneessa vilahti aina nopeasti, ja usein he uppoutuivat tekstien sijaan parantamaan maailmaa ja terapoimaan toisiaan. Erityisesti Teresa piti vanhasta äidinkielenopettajasta, Inkeristä, joka osasi sanoa kaikille jotakin hyväksyvää. Teresasta tuntui joskus siltä, että kerros Inkerin viisaudesta tarttui häneenkin, muuttui hänen sisäiseksi hyvyydekseen ja pysyi hänessä ainakin seuraavaan päivään. Ennen Roopen tuloa hän oli syönyt molemmat leivokset. Hän oli uppoutunut työhönsä, kirjoittanut marginaalit täyteen ehdotuksia, kysymyksiä ja kannustuksia ja ajatuksissaan ahmaissut sammakot. 36