LUKU 196 JEESUKSEN USKO

Transkriptio

1 [sivu 2087] LUKU 196 JEESUKSEN USKO JEESUKSEN usko Jumalaan oli ylevää ja varauksetonta. Hän koki kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat normaalit myötä- ja vastoinkäymiset, mutta hän ei uskonnollisessa mielessä koskaan epäillyt Jumalan huolenpidon ja ohjauksen varmuutta. Hänen uskonsa oli luonnollinen seuraus siitä syvällisestä näkemyksestä, joka syntyi jumalallisen läsnäolevan, hänen sisimmässään olleen Suuntaajan, toiminnan tuloksena. Hänen uskonsa ei ollut perinteistä eikä pelkästään älyllistä, vaan se oli täysin omakohtaista ja puhtaasti hengellistä. Ihmis-Jeesus näki Jumalan pyhänä, oikeudenmukaisena ja suurena samoin kuin totena, kauniina ja hyvänä. Kaikki nämä jumalallisuuden attribuutit hän kokosi mielessään kokonaisuudeksi, joka oli "taivaassa olevan Isän tahto". Jeesuksen Jumala oli samalla kertaa sekä "Israelin Pyhä" että "Elävä ja rakastava Isä, joka on taivaassa". Jeesus ei ollut ensimmäinen, joka esitti käsityksen Jumalasta Isänä, mutta hän ylensi ja kohotti tämän idean yleväksi kokemukseksi saaden aikaan uuden ilmoituksen Jumalasta ja julistaen jokaisen kuolevaisen luodun olevan tämän rakkauden Isän lapsi, Jumalan poika. Jeesus ei takertunut jumal'uskoon niin kuin takertuisi sellainen kamppaileva sielu, joka on sodassa universumin ja kuolemanpainissa vihamielisen ja synnillisen maailman kanssa. Hän ei turvautunut uskoon vain saadakseen lohtua vaikeuksien keskellä tai löytääkseen lohdutusta uhkaavan epätoivon hetkellä; usko ei ollut pelkkä harhainen hyvitys elämään kuuluvista epämiellyttävistä realiteeteista ja murheista. Kaikkien kuolevaisen olemassaoloon nimenomaan kuuluvien luontaisten vaikeuksien ja ajallisten ristiriitojen edessäkin hän koki tyyneyttä, jonka luo ääretön ja kiistaton luottamus Jumalaan, ja hän tunsi sen valtavan innoituksen, että hän eli -- uskon keinoin -- suoraan taivaallisen Isän edessä. Ja tämä voittoisa usko oli elävä aktuaalisen henkisyyden saavuttamisen kokemus. Jeesuksen suuri anti ihmisen kokemusmaailman arvoihin ei ollut siinä, että hän

2 olisi tuonut esille kovin monia uusia ideoita taivaassa olevasta Isästä, vaan paremminkin siinä, että hän niin perin suurenmoisesti ja inhimillisesti toi julki uuden- ja korkeammantyyppistä elävää uskoa Jumalaan. Konsanaan ei Jumalasta ole missään tämän universumin maailmassa tullut yhdenkään kuolevaisen elämässä yhtä elävä realiteetti kuin hänestä tuli Jeesus Nasaretilaisen ihmiskokemuksessa. Tämä ja kaikki muut paikallisluomuksen maailmat löytävät Mestarin Urantialla viettämästä elämästä uuden- ja korkeammantyyppisen uskonnon, sellaisen uskonnon, joka perustuu Universaalisen Isän kanssa solmittuihin henkilökohtaisiin hengellisiin suhteisiin ja jonka merkittävyyden aidon henkilökohtaisen kokemuksen korkein arvovaltaisuus täysin määrin todistaa. Tämä Jeesuksen elävä usko oli jotakin enemmän kuin älyllisen pohdinnan tulos, eikä se liioin ollut mystinen mietelmä. Teologia voi antaa uskolle kiinteän muodon, pukea sen sanoiksi, määritelmiksi ja dogmeiksi, mutta Jeesuksen ihmiselämässä usko oli omakohtaista, elävää, omintakeista, spontaania ja puhtaasti hengellistä. Tämä usko ei ollut perinteen kunnioittamista eikä sellainen pelkkä älyllinen uskomus, jota hän olisi pitänyt pyhänä uskonkappaleena, vaan mieluumminkin se oli sellainen ylevä kokemus ja syvällinen vakaumus, joka piti häntä turvallisesti huomassaan. Hänen uskonsa oli niin todellista ja kaiken kattavaa, että se [sivu 2088] lakaisi kaikki hengelliset epäilykset ehdottomasti syrjään ja hävitti jokaisen sen kanssa ristiriidassa olevan kaipauksen. Mikään ei kyennyt riuhtaisemaan häntä pois tämän hartaan, ylevän ja lannistumattoman uskon hengellisestä ankkurista. Jopa ilmeisen tappion edessä tai pettymyksen ja uhkaavan epätoivon tuskia kärsiessään hän seisoi tyynenä Jumalan edessä, vapaana pelosta ja täysin tietoisena hengellisestä voittamattomuudesta. Jeesusta tuki elähdyttävä vakuuttuneisuus siitä, että hän omasi horjumattoman uskon, ja jokaisessa koettelevassa elämäntilanteessa hän osoitti vankkumatonta ja kyselemätöntä lojaalisuutta Isän tahtoa kohtaan. Eikä tätä verratonta uskoa lannistanut edes julma ja musertava häpeällisen kuoleman uhka.

3 Kun kysymys on uskonnollisesta tiennäyttäjästä, käy kovin usein niin, että voimakas hengellinen usko vie suoraa tietä tuhoisaan fanaattisuuteen, uskonnollisen egon suurentelemiseen, mutta näin ei käynyt Jeesuksen kohdalla. Hänen epätavallisen voimakas uskonsa ja henkisyytensä eivät hänen käytännön elämässään vaikuttaneet häneen epäsuotuisasti, koska tämä hengellinen ylevöityminen oli täysin tiedostamaton ja spontaani sielullinen ilmentymä hänen henkilökohtaisesta jumalakokemuksestaan. Jeesuksen kaiken voittavasta ja lannistumattomasta hengellisestä uskosta ei koskaan tullut fanaattista, sillä se ei milloinkaan koettanut saada yliotetta hänen tekemistään tasapainoisista älyllisistä arvioista käytännössä ilmenneiden jokapäiväisten sosiaalisten, taloudellisten ja moraalisten elämäntilanteiden suhteellisista arvoista. Ihmisen Poika oli oivallisella tavalla yhtenäinen ihmispersoonallisuus; hän oli täydelliset varustukset saanut jumalallinen olento; hän oli myös suurenmoisen koordinoitunut yhteen liittyneenä ihmis- ja jumalolentona, joka toimi maan päällä yhtenä ja samana persoonallisuutena. Mestari koordinoi aina sielun uskon koetellun kokemuksen myötä seuranneiden, viisautta osoittavien arviointien kanssa. Omakohtainen usko, hengellinen toivo ja moraalinen antaumus korreloituivat aina verrattomassa, harmonisen yhteenliittymisen tuottamassa uskonnollisessa yhtenäisyydessä -- kaikkien inhimillisten lojaalisuuksien -- henkilökohtaisen kunnian, perheeseen kohdistuvan rakkauden, uskonnollisen velvollisuuden, sosiaalisen vastuun ja taloudellisen välttämättömyyden -- todellisuuden ja pyhyyden selkeän tajuamisen kanssa. Jeesuksen usko näki asian niin, että kaikki henkiarvot löytyvät Jumalan valtakunnasta; niinpä hän sanoikin: "Etsikää ensin taivaan valtakuntaa." Jeesus näki pitkälle ehtineessä ja ihanteellisessa valtakunnan toveriyhteisössä "Jumalan tahdon" toteutuman ja täyttymyksen. Hänen opetuslapsilleen opettamansa rukouksen keskeisin ajatus kuului: "Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi." Muodostettuaan tällä tavoin mielessään kuvan siitä, että valtakuntaan sisältyy Jumalan tahto, hän otti asiakseen ajaa sen toteutumista hämmästyttävää itsensäunohtamista ja rajatonta innostusta osoittaen. Mutta niin voimaperäisesti kuin hän tehtäväänsä suorittikin, hän ei koko epätavallisen elämänsä aikana tuonut kertaakaan julki fanaatikon raivoisuutta eikä uskonnollisen egotistin pinnallista sanahelinää. Tämä elävä usko, tämä ylevä uskonnollinen kokemus, loi Mestarin koko elämälle johdonmukaiset puitteet. Tämä hengellinen suuntautuminen hallitsi kokonaan

4 hänen ajatteluaan ja tunne-elämäänsä, hänen uskomistaan ja rukoiluaan, hänen opetustaan ja julistustaan. Tämä pojan omakohtainen usko taivaallisen Isän suoman opastuksen ja varjelun varmuuteen ja pettämättömyyteen toi hänen ainutlaatuiseen elämäänsä sellaisen syvällisen ominaisuuden, joka edusti hengellistä todellisuutta. Ja kuitenkin tämä galilealainen, Jumalan Galilealainen, vaikka hän oli syvästi tietoinen läheisestä suhteesta jumaluuteen, vastasi oitis, kun häntä puhuteltiin Hyväksi Opettajaksi: "Miksi sanot minua hyväksi?" Kun olemme kohdatusten näin loistavan itsensä unohtamisen kanssa, alamme käsittää, kuinka Universaalinen Isä näki mahdolliseksi niin täysimääräisesti tuoda itsensä julki hänelle ja ilmoittaa itseään hänen kauttaan maailmojen kuolevaisille. Tämän maailman ihmisenä Jeesus toi Jumalalle kaikista uhrilahjoista suurimman: hän pyhitti ja omisti oman tahtonsa jumalallisen tahdon täyttämistä merkitsevään majesteettiseen palveluun. Jeesus tulkitsi uskontoa aina ja johdonmukaisesti täysin Isän tahdon näkökulmasta. Tulkitessanne Mestarin elämänuraa, älkää siltä osin kun kysymys on rukoilemisesta [sivu 2089] tai mistä tahansa muusta uskonnollisen elämän puolesta, etsikö niinkään sitä, mitä hän opetti, kuin sitä, mitä hän teki. Jeesus ei koskaan rukoillut siksi, että se olisi uskonnollinen velvollisuus. Hänelle rukous oli vilpitön hengellisen asennoitumisen ilmaus; sielulojaalisuuden julkituonti; omakohtaisen antaumuksen esilletuonti; kiitoksen osoitus; keino emotionaalisen jännityksen välttämiseksi, konfliktin torjumiseksi, ymmärryksen voimistamiseksi, mielihalujen jalontamiseksi, moraalisen päätöksen vahvistamiseksi, ajattelun rikastuttamiseksi, korkeampien mieltymysten elähdyttämiseksi, virikkeen pyhittämiseksi, näkökulman selkeyttämiseksi, uskon julkituomiseksi; tahdon ylimaallista antautumista; ylevää luottamuksen julkituontia; rohkeuden esilletuontia; ilmoitus löytämisestä; äärimmäisen antaumuksen tunnustamista; vahvistus pyhittäytymisestä; keino selvittää vaikeuksia ja yhdessä vaikuttavien sielunvoimien voimallista liikkeellepanoa, jotta ne vastustaisivat kaikkia inhimillisiä mieltymyksiä itsekkyyteen, pahuuteen ja syntiin. Hän eli nimenomaan sellaisen elämän, joka täyttyi rukoilevasta pyhittäytymisestä hänen Isänsä tahdon täyttämiseen, ja hän päätti elämänsä voitokkaasti juuri tämänmukaiseen rukoukseen. Hänen verrattoman uskonnollisen elämänsä salaisuus oli tämä tietoisuus Jumalan läsnäolosta; ja hän saavutti sen järkevästi

5 rukoilemalla ja vilpittömästi palvomalla -- pitämällä yllä katkeamatonta yhteyttä Jumalaan -- eikä johdatuksin, äänten kuulemisin, näkyjen näkemisin tai erikoisin uskonnollisin menoin. Uskonto oli Jeesuksen maisessa elämässä elävä kokemus, suora ja omakohtainen siirtyminen hengellisestä kunnioittamisesta käytännölliseen vanhurskauteen. Jeesuksen usko tuotti jumalallisen hengen ylimaallisia hedelmiä. Hänen uskonsa ei ollut lapsenuskon kaltaista kypsymätöntä ja sinisilmäistä uskoa, mutta monin tavoin se kylläkin muistutti lapsen ajatusmaailman pahaa-aavistamatonta luottavaisuutta. Jeesus luotti Jumalaan paljolti niin kuin lapsi luottaa vanhempaansa. Hän tunsi syvää luottamusta universumia kohtaan -- juuri sellaista luottamusta kuin lapsi tuntee vanhempiensa luomaa ympäristöä kohtaan. Jeesuksen varaukseton usko universumin pohjimmaiseen hyvyyteen muistutti hyvin paljon lapsen luottamusta maisen ympäristönsä turvallisuuteen. Hän luotti taivaalliseen Isään niin kuin lapsi turvautuu maiseen vanhempaansa, eikä hänen harras uskonsa koskaan yhtä hetkeä epäillyt, että taivaallinen Isä viime kädessä pitää huolta kaikesta. Häntä eivät häirinneet vakavasti pelko, epäilykset ja skeptisyys. Epäusko ei estänyt hänen elämänsä vapaata ja omintakeista ilmettä. Hänessä yhdistyi täysikasvuisen ihmisen horjumaton ja järkevä rohkeus uskovan lapsen vilpittömään ja luottavaiseen optimismiin. Hänen uskonsa kasvoi sellaisiin luottavaisuuden korkeuksiin, että se oli vailla pelkoa. Jeesuksen usko saavutti puhtauden, joka on ominaista lapsen luottavaisuudelle. Hänen uskonsa oli niin ehdotonta ja epäilemätöntä, että se reagoi kaltaisiinsa kosketuksissa olon tenhoon ja maailmankaikkeuden ihmeisiin. Hän tunsi olevansa riippuvainen jumalallisesta, ja tämä tunne oli niin täysimääräinen ja luottavainen, että sen satona oli ilo ja vakuuttuneisuus ehdottomasta henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Hänen uskonnollisessa kokemuksessaan ei ollut mitään epäröivää teeskentelyä. Tässä täysikasvuisen miehen jättiläismäisessä älyn maailmassa lapsenusko hallitsi korkeimpana kaikissa uskonnolliseen tietoisuuteen liittyvissä asioissa. Eipä ihme, että hän kerran sanoi: "Ellette tule pikkulapsen kaltaisiksi, ette astu sisälle valtakuntaan." Vaikka Jeesuksen usko oli lapsenomaista, ei se missään mielessä ollut lapsellista. Jeesus ei vaadi opetuslapsiaan uskomaan häneen, vaan mieluumminkin uskomaan hänen kanssaan, uskomaan Jumalan rakkauden todellisuuteen, ja täysin luottavaisesti hyväksymään turvallisuuden, jonka luo vakuuttuneisuus siitä, että he ovat taivaallisen Isän poikia. Mestari haluaa, että kaikki hänen seuraajansa jakaisivat täysimääräisesti hänen ylimaallisen uskonsa. Mitä koskettavimmin

6 Jeesus haastoi seuraajansa paitsi uskomaan, mitä hän uskoi, uskomaan myös niin kuin hän uskoi. Se on hänen ainoan ja suurenmoisimman "seuraa minua" - vaatimuksensa koko merkitys. [sivu 2090] Jeesuksen mainen elämä palveli yhtä ja ainoaa suurta tarkoitusta: Isän tahdon täyttämistä, ihmiselämän elämistä uskonnollisesti ja uskon keinoin. Jeesuksen usko oli luottavaista, kuin lapsen uskoa, mutta se oli täysin vailla vapauksienottavaisuutta. Hän teki haihattelemattomia ja miehekkäitä päätöksiä, hän kohtasi moninaiset pettymykset rohkeasti, hän selviytyi tavattomistakin vaikeuksista päättäväisesti ja kohtasi velvollisuuden asettamat vaatimukset sivuilleen vilkuilematta. Vaati voimakasta tahtoa ja ehtymätöntä luottavaisuutta uskoa, mitä Jeesus uskoi, ja niin kuin hän uskoi. 1. JEESUS IHMISENÄ Jeesuksen antaumuksellisuus Isän tahtoa ja ihmisen palvelemista kohtaan oli jotakin enemmän kuin kuolevaisen päätöksentekoa ja ihmisen päättäväisyyttä. Se oli ehdotonta minuutensa pyhittämistä tällaiseen varauksettomaan rakkauden osoittamiseen. Olipa tosiasia Mikaelin suvereenisuudesta miten suuri hyvänsä, teidän ei pidä riistää ihmisiltä ihmis-jeesusta. Mestari on noussut korkeuksiin ihmisenä samoin kuin Jumalana; hän kuuluu ihmisille; ihmiset kuuluvat hänelle. Miten onnetonta onkaan, että itse uskonto piti tulkita niin pahasti väärin, että se riistää kilvoittelevilta kuolevaisilta ihmis-jeesuksen! Älkää salliko Kristuksen ihmisyydestä tai jumaluudesta käytyjen keskustelujen hämärtää sitä pelastavaa totuutta, että Jeesus Nasaretilainen oli uskonnollinen ihminen, joka uskon keinoin pääsi tietämään ja tekemään sen, mikä on Jumalan tahto; hän oli totisimmin uskonnollinen ihminen, joka konsanaan on Urantialla elänyt. Aika on kypsä näkemään ihmis-jeesuksen kuvaannollinen kuolleistanousu hautakammiostaan keskelle yhdeksäntoista vuosisadan aikana kertyneitä teologisia perinteitä ja uskonnollisia dogmeja. Nasaretin Jeesusta ei pidä enää

7 pitempään uhrata edes loistavalle käsitykselle kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Mikä ylimaallinen palvelus se olisikaan, jos Ihmisen Poika tämän ilmoituksen välityksellä mahdollisesti taas löydettäisiin perinteisen teologian hautakammioista ja esiteltäisiin elävänä Jeesuksena hänen nimeään kantavalle kirkolle ja kaikille muille uskonnoille! Eihän uskovien muodostama kristillinen yhteisö toki epäröi tehdä sellaisia uskon ja elämäntapojen tarkistuksia, jotka antavat sille kyvyn "seurata" Mestaria niin, että se tuo nähtäville hänen todellisen elämänsä, joka merkitsi uskonnollista omistautumista hänen Isänsä tahdon täyttämiseen ja pyhittäytymistä ihmisen epäitsekkääseen palvelemiseen. Pelkäävätkö tunnustukselliset kristityt, että itseriittoinen ja pyhittäytymätön, yhteiskunnallista arvostusta nauttiva sekä itsekästä ja huonoa taloudellista sovittautumista edustava yhteisö paljastuu? Pelkääkö institutionaalinen kristillisyys, että perinteinen kirkollinen auktoriteetti joutuu kenties uhatuksi tai tulee jopa kumotuksi, jos Galilean Jeesus asetetaan taas paikalleen kuolevaisten ihmisten mielessä ja sielussa omakohtaisen uskonnollisen elämän ihanteena? Kristilliseen sivilisaatioon kohdistuvat sosiaaliset uudelleenjärjestelyt, taloudelliset muodonmuutokset, moraaliset virvoitustoimenpiteet ja uskonnolliset tarkistukset olisivat toden totta syvällekäyviä ja vallankumouksellisia, jos Jeesuksen elävä uskonto yht'äkkiä syrjäyttäisi teologisen uskonnon Jeesuksesta. "Jeesuksen seuraaminen" merkitsee hänen uskonnollisen uskonsa omakohtaista jakamista ja astumista sisälle Mestarin elämän henkeen, joka tarkoittaa epäitsekästä palvelemista ihmisen hyväksi. Yksi ihmiselämän tärkeimmistä asioista on saada selville, mitä Jeesus uskoi, löytää hänen ihanteensa ja pyrkiä toteuttamaan hänen ylevä elämäntarkoituksensa. Mitä kaikkea ihminen tietääkin, suurin arvo on kuitenkin sillä, että tuntee Jeesuksen uskonnollisen elämän ja tietää, miten hän sen eli. Kansanihmiset kuuntelivat Jeesusta kernaasti, ja heissä tulee jälleen saavuttamaan vastakaikua sellainen esitys, joka kertoo hänen vilpittömästä -- vihkiytynyttä uskonnollista motivoitumista edustaneesta -- ihmiselämästään, jos tällaisia totuuksia on määrä taas julistaa maailmalle. Ihmiset kuuntelivat häntä mieluusti, koska [sivu 2091]

8 hän oli yksi heistä, vaatimaton maallikko; maailman suurin uskonnonopettaja oli tosiaankin maallikko. Valtakuntaan uskovien tavoitteena ei tulisi olla Jeesuksen lihallisessa hahmossa viettämän elämän ulkonaisten puolien kirjaimellinen jäljitteleminen, vaan paremminkin se, että heillä olisi sama usko; se, että he luottaisivat Jumalaan niin kuin hän luotti Jumalaan, ja uskoisivat ihmisiin niin kuin hän uskoi ihmisiin. Jeesus ei koskaan väitellyt sen paremmin Jumalan isyydestä kuin ihmisten veljeydestäkään; hän oli elävä esimerkki toisesta ja syvällinen havaintoesitys toisesta. Aivan kuten ihmisten täytyy edetä siitä, että he tiedostavat inhimillisen, siihen, että he käsittävät jumalallisen, niin nousi Jeesuskin ihmisen olemuksesta tietoisuuteen Jumalan olemuksesta. Ja Mestari toteutti tämän suuren nousun ihmisyydestä jumalallisuuteen oman, kuolevaiselle ominaisen älytoimintansa luomalla uskolla ja hänen sisimmässään asuneen Suuntaajan toimenpitein, kun nämä vaikuttivat yhdessä tämän tuloksen saavuttamiseksi. Tähän jumalallisuuden totaalisuuden saavuttamisen faktaksi tiedostamiseen (kaiken aikaa täysin tietoisena ihmisyyden todellisuudesta) liittyi seitsemän uskotietoisuuden vaihetta, jotka merkitsivät asteittain etenevää jumalallistumista. Näiden asteittain edistyvän itsensätiedostamisen vaiheiden erottavina rajamerkkeinä olivat seuraavat Mestarin lahjoittautumiskokemukseen liittyneet erikoiset tapahtumat: 1. Ajatuksensuuntaajan saapuminen. 2. Immanuelin sanansaattaja, joka ilmestyi hänelle Jerusalemissa hänen ollessaan suunnilleen kaksitoistavuotias. 3. Hänen kasteeseensa liittyneet ilmentymät. 4. Kokemukset Kirkastusvuorella. 5. Morontiaherääminen. 6. Henkiylösnousemus. 7. Paratiisin Isän lopullinen syleily, joka antoi Mikaelille hänen omaan universumiinsa nähden rajoittamattoman hallitsijanvallan.

9 2. JEESUKSEN USKONTO Jonakin päivänä saattaa kristillisessä kirkossa toimeenpantava uskonpuhdistus kouraista riittävän syvältä, jotta palataan Jeesuksen, uskomme alkuunpanijan ja viimeistelijän, väärentämättömiin uskonnollisiin opetuksiin. Saatatte julistaa uskontoa Jeesuksesta, mutta teidän on pakostakin elettävä Jeesuksen uskonto. Helluntaipäivän innostuksessaan Pietari pani tahtomattaan alulle uuden uskonnon, uskonnon ylösnousseesta ja kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Apostoli Paavali muunsi tämän uuden evankeliumin myöhemmin kristinuskoksi, uskonnoksi, jossa ruumiillistuvat hänen omat teologiset näkemyksensä ja joka kuvailee hänen omaa henkilökohtaista kokemustaan Damaskoksentien Jeesuksesta. Valtakunnan evankeliumi perustuu Galilean Jeesuksen henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen; kristinusko perustuu miltei yksinomaan apostoli Paavalin henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen. Uusi testamentti on melkein kokonaan omistettu, ei Jeesuksen tärkeän ja innoittavan uskonnollisen elämän kuvaamiseen, vaan Paavalin uskonnollisen kokemuksen käsittelemiseen ja hänen omakohtaisten uskonnollisten vakaumustensa kuvailemiseen. Ainoan merkittävän poikkeuksen äsken sanotusta muodostavat Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumin muutamien osien lisäksi Heprealaiskirje ja Jaakobin kirje. Pietarikin muisteli kirjoituksissaan Mestarinsa henkilökohtaista uskonnollista elämää vain yhden kerran. Uusi testamentti on verraton kristillinen dokumentti, mutta se on vain vähäiseltä osin jeesuslainen. Jeesuksen elämä lihallisen hahmossa välittää kuvan ylimaallisesta uskonnollisesta kasvusta alkukantaista pelkoa ja inhimillistä kunnioitusta ilmentäneistä ideoista henkilökohtaisen hengellisen [sivu 2092] yhteydenpidon vuosien kautta siihen, että hän lopuksi päätyi tuntemaamme, pitkälle edistyneeseen ja ylevöityneeseen tietoisuuden tilaan, jossa hän tiedosti ykseytensä Isän kanssa. Ja näin Jeesus yhden lyhyen elämän aikana kävi läpi sen kokemuksen uskonnollis-hengellisestä edistymisestä, jonka ihminen aloittaa

10 maan päällä ja suorittaa loppuun tavallisesti vasta Paratiisia edeltävään elämänvaiheeseen kuuluvien toinen toistaan seuraavien tasojen henkiopetuksen kouluissa tapahtuneen pitkän oleskelunsa päätteeksi. Jeesus eteni uskonnolliseen kokemukseen kuuluvien uskonvarmuuksien puhtaasti ihmiselle ominaisesta tietoisuudesta niin yleviin hengellisiin korkeuksiin, että hänellä oli vuorenvarma käsitys jumalallisesta olemuksestaan ja universumin johtamisen osalta tietoisuus läheisestä yhteydestään Universaaliseen Isään. Hän edistyi kuolevaisen riippuvuutta ilmentäneeltä matalalta tasolta, joka pani hänet spontaanisti sanomaan jollekulle häntä Hyväksi Opettajaksi sanoneelle "Miksi sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä muu kuin Jumala", siihen ylevään tietoisuuteen jumalallisuuden saavuttamisesta, joka sai hänet huudahtamaan: "Kuka teistä voi osoittaa minut syypääksi syntiin?" Ja tämä edistyvä nousu inhimillisestä jumalalliseen oli puhtaasti kuolevaisen saavutus. Ja kun hän oli tällä tavoin saavuttanut jumalallisuuden, hän oli yhä sama ihmis-jeesus, Ihmisen Poika yhtä hyvin kuin Jumalan Poika. Markuksella, Matteuksella ja Luukkaalla on tallessa jotakin siitä ihmis-jeesuksen kuvasta, joka esittää hänen suurenmoista kamppailuaan Jumalan tahdon selville saamiseksi ja tämän tahdon täyttämiseksi. Johannes piirtää kuvan voitokkaasta Jeesuksesta vaeltamassa maan päällä täysin jumaluudestaan tietoisena. Mestarin elämää tutkineiden tekemä suuri virhe on siinä, että jotkut ovat muodostaneet hänestä kuvan, joka esittää hänet kokonaan ihmisenä, kun toiset taas ovat ajatelleet hänen olevan pelkästään jumalallinen. Kokemuksensa alusta sen loppuun saakka hän oli kiistattomasti sekä ihmis- että jumalolento, ja on sitä edelleen. Mutta suurin virhe tehtiin siinä, että vaikka ihmis-jeesuksella tiedostettiin olevan uskonto, jumalallisesta Jeesuksesta (Kristuksesta) tuli silti miltei yhdessä yössä uskonto. Paavalin kristinusko varmisti jumalallisen Kristuksen palvonnan, mutta se kadotti näköpiiristään lähes kokonaan kamppailevan ja urhean Jeesus Galilealaisen, joka omakohtaisen uskonnollisen uskonsa pelottomuuden ja hänen sisimmässään vaikuttaneen Suuntaajan sankaruuden ansiosta nousi matalilta ihmisyyden tasoilta niin, että hänestä tuli yhtä jumalallisuuden kanssa, ja siten hänestä tuli se uusi ja elävä tie, jonka kautta kaikki kuolevaiset voivat samalla tavoin nousta ihmisyydestä jumalallisuuteen. Kaikissa hengellisyyden vaiheissa ja kaikissa maailmoissa olevat kuolevaiset voivat löytää Jeesuksen henkilökohtaisesta elämästä sen, mikä heitä vahvistaa ja innoittaa heidän edetessään alimmilta henkitasoilta korkeimpiin jumalallisiin arvoihin, koko omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen alusta sen loppuun.

11 Uutta testamenttia kirjoitettaessa sen kirjoittajat uskoivat kuolleistanousseen Kristuksen jumalallisuuteen mitä syvimmin, mutta sen lisäksi he uskoivat hartaasti ja vilpittömästi myös siihen, että hän tulisi välittömästi takaisin maan päälle viedäkseen päätökseen taivaallisen valtakunnan pystytystyön. Tämä vahva usko Herran välittömään paluuseen oli hyvin paljossa syynä siihen, miksi teksteistä jätettiin herkästi pois viittaukset, jotka olisivat tuoneet esille Mestarin puhtaasti inhimilliset kokemukset ja ominaisuudet. Koko kristillinen liike kallistui poispäin kuvasta, joka esitti Jeesus Nasaretilaisen ihmisenä, kohti kuolleistanousseen Kristuksen, kunnialla kruunatun ja kohta palaavan Herran Jeesuksen Kristuksen, ihannointia. Jeesus perusti uskonnon, jonka sisältönä on Jumalan tahdon täyttämisessä ja ihmisten veljeskunnan palvelemisessa saatu henkilökohtainen kokemus. Paavali puolestaan perusti uskonnon, jossa kunnialla kruunatusta Jeesuksesta tuli palvonnan kohde ja jossa veljeskunta koostui jumalalliseen Kristukseen uskovista uskovaistovereista. Jeesuksen lahjoittautumisessa nämä kummatkin käsitykset olivat hänen jumalallis-inhimillisessä elämässään potentiaalisina, ja on todella sääli, etteivät hänen seuraajansa onnistuneet luomaan yhtenäistä uskontoa, joka olisi saattanut asianmukaisella tavalla tunnustaa [sivu 2093] Mestarin sekä ihmis- että jumalallisen olemuksen sillä tavoin kuin ne hänen maisessa elämässään kietoutuivat erottamattomasti yhteen ja sillä tavoin kuin ne niin loistavalla tavalla tuotiin esille alkuperäisessä valtakunnan evankeliumissa. Jotkin Jeesuksen väkevin sanoin julkituomista ajatuksista eivät teitä järkyttäisi eivätkä hämmentäisi, jos muistaisitte hänen olleen maailman varauksettomin ja antaumuksellisin uskonnonharjoittaja. Hän oli viimeiseen asti pyhittäytynyt kuolevainen, omistautunut täyttämään Isänsä tahdon ehdoitta. Monet hänen näennäisesti kovasanaiset lausumansa olivat luonteeltaan enemmänkin henkilökohtaista uskontunnustusta ja antaumuksen vakuutusta kuin hänen seuraajilleen annettuja käskyjä. Ja juuri tämä tarkoitusperien yksiselitteisyys ja epäitsekäs antaumus tekivät mahdolliseksi hänen päästä yhden lyhyen elämän kuluessa niin tavattoman pitkälle ihmismielen valloittamisessa. Moni hänen julistuksistaan tulisi katsoa mieluumminkin tunnustukseksi siitä, mitä hän vaati

12 itseltään, kuin siitä, mitä hän edellytti kaikilta seuraajiltaan. Valtakunnan asialle omistautuessaan Jeesus poltti kaikki sillat takanaan; hän uhrasi kaiken, mikä esti Isän tahdon täyttämisen. Jeesus siunasi köyhiä, koska nämä tavallisesti olivat vilpittömiä ja hurskaita; hän tuomitsi rikkaat, koska nämä olivat tavallisesti siveettömiä ja epäuskonnollisia. Yhtä lailla hän kuitenkin tuomitsisi epäuskonnollisen köyhäläisen ja ylistäisi pyhittäytynyttä ja harrasta rahamiestä. Jeesus sai ihmiset tuntemaan olonsa kotoisaksi maailmassa; hän vapahti heidät tabujen orjuudesta ja opetti heille, ettei maailma pohjimmiltaan ole paha. Hän ei kaivannut päästä pakoon maista elämäänsä; hän hallitsi keinon, jolla lihallishahmoisina täytetään oivallisesti Isän tahto. Hän ylsi idealistiseen uskonnolliseen elämään keskellä realistista maailmaa. Jeesus ei jakanut Paavalin pessimististä ihmiskuntanäkemystä. Mestari piti ihmisiä Jumalan poikina, ja hänellä oli ennakkonäkemys siitä, että eloonjäämisen valinneita odotti suurenmoinen ja ikuinen tulevaisuus. Hän ei ollut moraalinen skeptikko, vaan hän näki ihmisen myönteisesti, ei kielteisesti. Useimmat ihmiset olivat hänestä pikemminkin heikkoja kuin pahoja, enemmänkin vailla mieltä kuin vailla hyveellisyyttä. Mutta oli heidän tilansa mikä hyvänsä, he olivat kaikki Jumalan lapsia ja hänen veljiään. Hän opetti ihmisiä arvostamaan itsensä korkealle ajallisuudessa ja ikuisuudessa. Kun Jeesuksella oli näin korkea käsitys ihmisistä, niin juuri siitä johtuu, että hän oli valmis uhraamaan voimansa väsymättömään ihmiskunnan palvelemiseen. Ja juuri tämä finiittisen infiniittinen arvo olikin se, joka teki kultaisesta säännöstä hänen uskonnossaan elintärkeän tekijän. Missä on kuolevainen, jota Jeesuksen häntä kohtaan tuntema tavaton luottamus ei ylentäisi? Jeesus ei esittänyt mitään sääntöjä, jotka olisivat palvelleet sosiaalista edistystä, sillä hänen tehtävänsä oli uskonnollinen, ja uskonto on puhtaasti yksilökohtainen kokemus. Ei ole toivoakaan siitä, että yhteiskunnan kaukaisintakaan tavoitetta edustava perimmäinen päämäärä voisi koskaan nousta Jumalan isyyden tunnustamiseen perustuvan Jeesuksen veljeskunnan yläpuolelle. Kaiken sosiaalisen tavoitteellisuuden ihanne voi todellistua vain tämän jumalallisen valtakunnan tulemisessa.

13 3. USKONNON KORKEIMMUUS Henkilökohtainen, hengellinen uskonnollinen kokemus on tehokas ratkaisu useimpiin kuolevaisen kohtaamiin vaikeuksiin. Se on kaikkien inhimillisten ongelmien tehokas lajittelija, arvioija ja muokkaaja. Uskonto ei poista tai hävitä inhimillisiä vaikeuksia, mutta se kylläkin hälventää, suodattaa ja valottaa niitä ja nousee niiden yläpuolelle. Todellinen uskonto yhdistää persoonallisuuden niin, että se sopeutuu tehokkaasti kaikkiin kuolevaiseen kohdistuviin vaatimuksiin. Uskonnollinen usko -- ihmisen sisimmässä olevan jumalallisen läsnäolevan positiivinen johdatus -- antaa Jumalaa tuntevalle ihmiselle poikkeuksetta kyvyn päästä sen kuilun yli, joka ammottaa toisaalta Universaalisen Ensimmäisen Syyn käsitteenä Se tiedostavan älyllisen logiikan ja toisaalta [sivu 2094] sielun antamien positiivisten vakuutusten välillä, jotka todistavat tämän Ensimmäisen Syyn olevan Hän, Jeesuksen evankeliumin taivaallinen Isä, ihmisen pelastuksen persoonallinen Jumala. Universaalisessa todellisuudessa on täsmälleen kolme elementtiä: tosiasia, idea ja suhde. Uskonnollinen tietoisuus identifioi nämä realiteetit tieteeksi, filosofiaksi ja totuudeksi. Filosofia tuntisi mieltymystä pitää näitä toimintoja järkenä, viisautena ja uskona -- fyysisenä todellisuutena, älyllisenä todellisuutena ja hengellisenä todellisuutena. Meillä on tapana nimittää näitä realiteetteja esineelliseksi olevaiseksi, merkitykseksi ja arvoksi. Yhä pitemmälle pääsevä todellisuuden käsittäminen merkitsee samaa kuin Jumalaa lähestyminen. Jumalan löytäminen, tietoisuus samastumisesta todellisuuteen, merkitsee samaa kuin minuutensa täysimääräistymisen -- minuuden kaikkeuden, minuuden totaalisuuden -- kokeminen. Totaalisen todellisuuden kokeminen on yhtä kuin Jumalan täysimääräinen tajuaminen, jumalantuntemiskokemuksen lopullisuus.

14 Täysimääräinen yhteenveto ihmiselämästä on tieto siitä, että ihmistä opettaa tosiasiatieto, että häntä jalontaa viisaus ja että hänet pelastaa -- vanhurskauttaa -- uskonnollinen usko. Fyysisen varmuuden pohjana on tieteen logiikkaa, moraalisen varmuuden perustana on filosofian viisaus, hengellisen varmuuden perustana on aidon uskonnollisen kokemuksen totuus. Ihmisen mieli voi saavuttaa korkeita hengellisen ymmärryksen tasoja ja vastaavia arvojen jumalallisuuden sfäärejä siksi, ettei se ole kokonaan aineellinen. Ihmisen mielessä on henkiydin -- jumalallista läsnäoloa edustava Suuntaaja. On olemassa kolme erillistä todistetta siitä, että ihmismielessä asuu henki: 1. Humanitaarinen yhteenkuuluvuus -- rakkaus. Puhtaasti eläinperäinen mieli saattaa itsepuolustuksen takia olla laumahakuinen, mutta vain hengen asuttama äly on epäitsekkäästi altruistinen ja varauksettomasti rakastava. 2. Universumin tulkitseminen -- viisaus. Vain hengen asuttama mieli kykenee käsittämään, että universumi on yksilöä kohtaan ystävällinen. 3. Elämän hengellinen arvioiminen -- palvonta. Vain hengen asuttama ihminen voi tajuta jumalallisen läsnäolevan ja koettaa päästä täysimääräisempään kokemukseen tästä jumalallisuuden esimausta ja sen suhteen. Ihmismieli ei luo todellisia arvoja, ihmisen kokemus ei tuota universumiymmärrystä. Mitä tulee ymmärrykseen, moraalisten arvojen tiedostamiseen ja hengellisten merkitysten erottamiseen, ihmismieli ei niiden osalta voi tehdä muuta kuin löytää, tiedostaa, tulkita ja valita. Maailmankaikkeuden moraalisista arvoista tulee älyllisesti haltuun otettuja käytettäessä kuolevaismielen kolmea oikeutta perusratkaisujen tai -valintojen tekemiseen: 1. Minää koskeva ratkaisu -- moraalinen valinta.

15 2. Sosiaalista yhteisöä koskeva ratkaisu -- eettinen valinta. 3. Jumalaa koskeva ratkaisu -- uskonnollinen valinta. Tästä käy ilmi, että kaikki inhimillinen edistyminen tapahtuu menetelmällä, jossa yhdistyvät ilmoitus ja evoluutio. Ellei ihmisessä asuisi jumalallista rakastajaa, hän ei kykenisi epäitsekkääseen ja hengelliseen rakastamiseen. Ellei mielessä eläisi tulkitsijaa, ihminen ei kykenisi todenmukaisesti tajuamaan maailmankaikkeuden ykseyttä. Ellei ihmisen sisimmässä asuisi arvioijaa, hän ei voisi mitenkään arvioida moraalisia arvoja eikä tiedostaa hengellisiä merkityksiä. Ja tämä rakastaja on peräisin itsestään infiniittisen rakkauden lähteestä, tämä tulkitsija on osa Universaalista Ykseyttä, tämä arvioija on jumalallisen ja ikuisen todellisuuden sisältämien kaikkien absoluuttisten arvojen Keskuksen ja Lähteen lapsi. [sivu 2095] Uskonnollista merkitystä omaava moraalinen arvioiminen, hengellinen ymmärrys, merkitsee samalla yksilön tekemää valintaa hyvän ja pahan, totuuden ja erheen, aineellisen ja hengellisen, inhimillisen ja jumalallisen, ajallisuuden ja ikuisuuden välillä. Ihmisen eloonjääminen on suuressa määrin riippuvainen siitä, pyhitetäänkö ihmistahto tekemään valinta niiden arvojen hyväksi, jotka tämä henkiarvojen lajittelija, sisimmässä oleva tulkitsija ja yhdistäjä, on valikoinut. Omakohtainen uskonnollinen kokemus sisältää kaksi vaihetta: ihmismielessä tapahtuva löytäminen ja ihmisen sisimmässä olevan jumalallisen hengen esittämä ilmoitus. Ihminen tai jopa kokonainen sukupolvi saattaa ylenmääräisen viisastelun tuloksena tai tunnustuksellisten uskonnonharjoittajien epäuskonnollisen käyttäytymisen seurauksena päättää lykätä tuonnemmaksi ponnistelut heissä asuvan Jumalan löytämiseksi, ja heille saattaa käydä, että he eivät edisty jumalallisessa paljastumisessa eivätkä saavuta sitä. Mutta sisimmässä asuvan Ajatuksensuuntaajan läsnäolon ja vaikutuksen vuoksi tällaiset hengellistä edistymättömyyttä edustavat asenteet eivät voi olla pitkäaikaisia. Tämä syvällinen kokemus, joka kertoo, että jumalallisen sisimmässäolo on todellista, nousee ikiajat sen karkean materialistisen tekniikan yläpuolelle, jota fyysiset tieteet edustavat. Hengellistä iloa ei voi panna mikroskoopin linssin alle,

16 rakkautta ei voi punnita vaakakupissa, moraalisia arvoja ei voi mitata eikä hengellisen palvonnan laatua voi arvioida. Heprealaisilla oli moraalisen ylevyyden uskonto, kreikkalaiset kehittivät kauneuden uskonnon, Paavali ja hänen hengenheimolaisensa perustivat uskon, toivon ja lähimmäisenrakkauden uskonnon. Jeesus toi esille rakkauden uskonnon ja oli siitä esimerkkinä: turvallisuudesta Isän rakkaudessa ynnä ilosta ja tyydytyksestä, jotka seuraavat siitä, että ihmisten veljeskuntaa palvelemalla jakaa tämän rakkauden. Joka kerta kun ihminen tekee harkintaa osoittavan moraalisen valinnan, hän kokee välittömästi, miten uusi jumalallinen aalto tulvehtii hänen sieluunsa. Moraalisen valinnan tekeminen tekee uskonnosta vaikuttimen, joka ohjaa sisäistä reagointia ulkoisiin olosuhteisiin. Mutta tällainen todellinen uskonto ei ole puhtaasti subjektiivinen kokemus. Se tuo julki sen yksilön koko subjektiivisuuden, jonka reagointi totaaliseen objektiivisuuteen -- universumiin ja sen Tekijään -- on mielekästä ja älykästä. Herkkä ja ylimaallinen rakastamisen ja rakastettunaolemisen kokemus ei siksi, että se on varsin puhtaasti subjektiivista, ole pelkkä psyykkinen harha. Ainoa kuolevaisiin olentoihin liittyvä todella jumalallinen ja objektiivinen realiteetti, Ajatuksensuuntaaja, toimii ihmisen havaintokulmasta katsottuna näennäisesti yksinomaan subjektiivisena ilmiönä. Ihmisen yhteydenpito korkeimpaan objektiiviseen todellisuuteen, Jumalaan, tapahtuu vain sen puhtaasti subjektiivisen kokemuksen kautta, että tuntee häntä, palvoo häntä ja että tajuaa olevansa hänen poikansa. Todellinen uskonnollinen palvonta ei ole itsepetosta merkitsevää turhanaikaista monologia. Palvonta on henkilökohtaista yhteydenpitoa siihen, mikä on jumalallisen todellista; siihen, mikä on todellisuuden varsinainen lähde. Palvonnan avulla ihminen pyrkii olemaan parempi, ja sillä keinoin hän lopulta saavuttaa parhaan. Totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihannointi ja yritys palvella niitä ei korvaa aitoa uskonnollista kokemusta -- hengellistä todellisuutta. Psykologia ja idealismi eivät merkitse samaa kuin uskonnollinen todellisuus. Ihmisälyn projektiot voivat tosiaankin kummuta vääriä jumalia -- jumalia, jotka ovat ihmisen kuvia --, mutta todellinen jumalatietoisuus ei kumpua sellaisesta lähteestä. Jumalatietoisuus piilee ihmisen sisimmässä olevassa hengessä. Monet ihmisen uskonnollisista

17 järjestelmistä ovat peräisin ihmisälyn kehitelmistä, mutta jumalatietoisuus ei välttämättä ole osa näitä uskonnollista orjuutta edustavia irvokkaita järjestelmiä. Jumala ei ole mikään pelkkä ihmisen idealismin luoma keksintö, vaan hän on kaikkien tällaisten eläimellisyyden yläpuolelle nousevien syvällisten näkemysten ja arvojen nimenomainen lähde. Jumala ei ole hypoteesi, joka on kehitelty yhdistämään ihmiskäsitykset totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä, vaan hän on se rakkautta oleva persoonallisuus, josta kaikki nämä universumiilmentymät juontuvat. Kohti paratiisirealiteetteja nousevien kuolevaisten [sivu 2096] kokemuksen yhä suurempi hengellisyys yhdistää ihmisen maailman totuuden, kauneuden ja hyvyyden. Totuuden, kauneuden ja hyvyyden ykseys on tajuttavissa vain Jumalaa tuntevan persoonallisuuden hengellisessä kokemuksessa. Moraalisuus on omakohtaiselle jumalatietoisuudelle, Suuntaajan sisäisen läsnäolon henkilökohtaiselle tajuamiselle, välttämätön ennalta olemassa oleva maaperä, mutta tällainen moraalisuus ei ole uskonnollisen kokemuksen ja siitä seuraavan hengellisen ymmärryksen lähde. Moraalinen olemus on eläimellisyyden yläpuolella, mutta hengellisyyden alapuolella. Moraalisuus merkitsee samaa kuin velvollisuuden tiedostaminen, oikean ja väärän käsitteiden olemassaolon tajuaminen. Moraalin alue on eläintyyppisen ja ihmistyyppisen mielen välissä, samalla tavoin kuin morontia toimii persoonallisuuden tuloksiinpääsyn aineellisen sfäärin ja hengellisen sfäärin välillä. Evolutionaarinen mieli kykenee löytämään lain, moraalin ja etiikan; mutta lahjaksi annettu henki, sisimmässä oleva Suuntaaja, paljastaa kehittyvälle ihmismielelle lainsäätäjän, kaiken toden, kauniin ja hyvän Isä-lähteen. Ja tällaisella valistuneella ihmisellä on sellainen uskonto ja hänet on niin hengellisesti varustettu, että hän voi aloittaa pitkän ja jännittävän etsinnän Jumalan löytämiseksi. Moraalisuus ei ole välttämättä hengellistä, vaan se voi olla täysin ja puhtaasti ihmisperäistä, jos kohta todellinen uskonto kohottaakin kaikkia moraalisia arvoja, tekee niistä merkityksellisempiä. Uskonnoton moraalisuus ei kykene tuomaan

18 esille perimmäistä hyvyyttä, eikä se myöskään kykene huolehtimaan edes omien moraalisten arvojensa säilymisestä. Uskonto pitää huolen siitä, että kaikki se lisääntyy, nousee kunniaan ja tulee varmasti säilymään, minkä moraalisuus tiedostaa ja hyväksyy. Uskonto on tieteen, taiteen, filosofian, etiikan ja moraalin yläpuolella, muttei niistä riippumaton. Ne ovat ihmiskokemuksessa -- niin omakohtaisessa kuin sosiaalisessakin kokemuksessa -- kaikki erottamattomasti toisiinsa liittyviä. Uskonto on ihmisen verrattomin kokemus kuolevaisen olemuksesta, mutta finiittinen kieli estää ikiajat sellaisen, että teologia joskus kykenisi todellisuutta vastaavalla tavalla kuvailemaan todellista uskonnollista kokemusta. Uskonnollisella ymmärryksellä on kyky muuttaa tappio korkeammiksi kaipauksiksi ja uusiksi tavoitteiksi. Rakkaus on korkein liikkeelle paneva voima, jota ihminen voi universumiylösnousemuksensa kuluessa käyttää. Mutta totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä riisuttuna rakkaus on vain tunnetila, filosofinen vääristymä, psyykkinen harha, hengellinen harhakuva. Rakkaudelle on morontia- ja henkiedistymisen toinen toistaan seuraavilla tasoilla annettava aina uusi määritelmä. Taide on tulos ihmisen yrityksestä paeta aineellisessa ympäristössään vallitsevaa kauneuden puutetta; se on ele morontiatason suuntaan. Tiede edustaa ihmisen pyrintöä aineellisen maailmankaikkeuden ilmeisten arvoitusten ratkaisemiseksi. Filosofia on ihmisen yritys inhimillisen kokemuksen yhdistämiseksi. Uskonto merkitsee ihmisen verrattominta elettä, hänen suurenmoista kurottautumistaan kohti lopullista todellisuutta, hänen lujaa aikomustaan löytää Jumala ja olla hänen kaltaisensa. Uskonnollisen kokemuksen maailmassa hengellinen mahdollisuus on potentiaalista todellisuutta. Ihmistä hengellisesti eteenpäin kannustava halu ei ole psyykkinen harha. Saattaa olla, ettei ihan kaikki, mitä ihminen universumista sepittää, ole tosiasiatietoa, mutta paljon, hyvin paljon, siinä on totta. Joidenkuiden ihmisten elämä on liian suurenmoista ja ylevää vajotakseen sille matalalle tasolle, että se olisi pelkästään menestyksellistä. Eläimen pitää sopeutua ympäristöönsä, mutta uskonnollinen ihminen nousee ympäristönsä yläpuolelle, ja tällä tavoin hän tämän jumalallisesta rakkaudesta omaamansa ymmärryksen kautta välttyy nykyisen aineellisen maailman asettamista rajoituksista. Tämä

19 rakkauden käsite synnyttää ihmisen sielussa edellä mainitun eläimellisyyden yläpuolelle menevän pyrkimyksen totuuden, kauneuden ja hyvyyden löytämiseksi; ja kun hän ne tosiaankin löytää, hän kruunautuu niiden syleilyssä; halu elää ne, halu täyttää vanhurskaus, palaa hänessä kuin tuli. [sivu 2097] Älkää lannistuko; ihmisen evoluutio on yhä käynnissä, eikä Jeesuksessa ja Jeesuksen kautta maailmalle annettu ilmoitus Jumalasta tule epäonnistumaan. Nykyihmisen suurena haasteena on saada parempi yhteys ihmismielessä olevaan jumalalliseen Opastajaan. Lihallishahmoisen ihmisen suurin löytöretki on tasapainoista ja tervejärkistä pyrkimystä siirtää minätietoisuuden rajat alkioasteisen sielutietoisuuden hämärien maailmojen kautta ulommas täysin sydämin suoritettuna ponnistuksena henkitietoisuuden rajamaiden saavuttamiseksi -- yhteyden saamiseksi jumalalliseen läsnäolevaan. Tällainen kokemus on jumalatietoisuutta, kokemus, joka antaa valtavan vahvistuksen jo ennalta olemassa olevalle totuudelle uskonnollisesta Jumalan tuntemisen kokemuksesta. Tällainen henkitietoisuus merkitsee samaa kuin tieto Jumalan pojan aseman aktuaalisuudesta. Vakuuttuneisuus Jumalan pojan asemasta on muutoin uskon kokemus. Ja jumalatietoisuus merkitsee samaa kuin minuuden integroiminen maailmankaikkeuteen, ja sen korkeimmilla hengellistä todellisuutta olevilla tasoilla. Minkä hyvänsä arvon henkisisällys vain on häviämätön. Eikä se, mikä on totta, kaunista ja hyvää, voi joutua hukkaan ihmisen kokemuksesta. Ellei ihminen valitse eloonjäämistä, eloonjäävä Suuntaaja säilyttää siinä tapauksessa ne realiteetit, jotka syntyivät rakkaudesta ja joita ravittiin palvelemisessa. Ja kaikki nämä ovat osa Universaalista Isää. Isä on elävää rakkautta, ja tämä Isän elämä on hänen Pojissaan. Ja Isän henki on hänen Poikiensa pojissa -- kuolevaisissa ihmisissä. Loppujen lopuksihan Isä-idea on yhä korkein ihmiskäsitys Jumalasta.