APOHW101 OPETUSHARJOITTELU 1 Matkalla opettajaksi EMPIIRINEN KERTOMUS

Transkriptio

1 APOHW101 OPETUSHARJOITTELU 1 Matkalla opettajaksi EMPIIRINEN KERTOMUS Maija-Leena Saaranen Opetusharjoitteluraportti 1 Maaliskuu 2007 Ammatillinen opettajakorkeakoulu

2 SISÄLLYSLUETTELO SISÄLLYSLUETTELO... 1 OPETUSHARJOITTELU 1 TUTUSTUMISJAKSO (6 OP)... 2 JOHDANTO... 2 OPPILAANA MUUTTUVASSA KOULUSSA... 4 RISTIJÄRVI KANSAKOULU PALTAMO KANSAKOULU RISTIJÄRVI KANSAKOULU SUOMUSSALMI KANSAKOULU IISALMI KANSAKOULU HAUKIPUDAS KANSAKOULU VAALA KANSAKOULU VAALA - KESKIKOULU KAJAANI KOTITALOUSKURSSI PULKKILA KESKIKOULU KAJAANI AMMATTIKOULU LAITILA AMMATTIKURSSI YLIVIESKA PÄIVÄKERHO YLIVIESKA PÄIVÄRINNAN ALA-ASTE YLIVIESKA RAHKOLAN ALA-ASTE YLIVIESKA MUSIIKKIOPISTO YLIVIESKA PYHÄKOULU NIVALA PADINGIN ALA-ASTE NIVALA JOKILAAKSOJEN MUSIIKKIOPISTO NIVALA NIVA-KAIJAN YLÄASTE NIVALA MUSIIKKILEIKKIKOULU LAHTI SOTILASMUSIIKKIKOULU NIVALA YLÄASTEEN JOHTOKUNTA NIVALA YPYÄN ALA-ASTE NIVALA LUKIO YLIVIESKA AIKUISKOULUTUSKESKUS NIVALA AIKUISKOULUTUSKESKUS NIVALA RIPPIKOULU KORPILAHTI ALKIO OPISTO YLIVIESKA RAUDASKYLÄN KANSANOPISTOLUKIO KOKKOLA CHYDENIUS INSTITUUTTI YLIVIESKA YLIVIESKAN AMMATTIOPISTO YLIVIESKA LUKIO VAASA YLIOPISTO JYVÄSKYLÄ YLIOPISTO JYVÄSKYLÄ AMMATTIKORKEAKOULU JYVÄSKYLÄ AMMATILLINEN OPETTAJAKORKEAKOULU OPETTAJAKSI OPPIMASSA NIVALA AIKUISKOULUTUSKESKUS HAAPAVESI KANSALAISOPISTO TIEKE AJOKORTTIKOULUTUS NIVALA AIKUISKOULUTUSKESKUS 2000 ALKAEN NIVALA AMMATTIOPISTO NAO TYÖTTÖMYYSJAKSOT AMMATTIIN VALMISTUMISEN JÄLKEEN: POHDINTA KOKEMUKSESTA LÄHDEVIITTEET: LIITE 1 TEKSTISSÄ MAINITUT HENKILÖT LIITE 2 KOULUJÄRJESTYS 1872:

3 Opetusharjoittelu 1 tutustumisjakso (6 op) JOHDANTO Tämän opiskelun alussa minulla oli selvä kuva, kuinka tutustun opetustyöhön omassa oppilaitoksessani työtovereideni opetusta seuraten ja ryhmätoverieni tunneilla vieraillen. Mutta elämässä ei aina kaikki mene niin kuin haaveillaan. Minun kohdallani se tarkoitti sitä, että sairaslomani ei jäänytkään tilapäiseksi vaan johti pidempään työkyvyttömyyteen, joten en ole jaksanut tavoitteitani toteuttaa. Toiseksi opiskelu on tuottanut suuren pettymyksen siltä osin, että se on osoittautunut pelkäksi byrokratiaksi tehtävineen ja vaatimuksineen. Tehtäviä ei aina edes lueta, puhumattakaan, että niistä annettaisiin kohdennettua palautetta ja siten opetettaisiin meitä tulevia opettajia. Koko koulutus on vain muodollisuus, jonka voi vetää niin läheltä liipaten kuin kehtaa, joten syksyn voimanponnistukseni opiskelun suhteen oli hieman kuin tuuleen heitettyä hiekkaa. Ei ihme, että nyt kahteen kuukauteen en ole jaksanut tehdä sen eteen enää mitään, motivaatio on mennyt. Suurin motivaation syöjä on tietenkin ollut sairastumiseni. Minulla ei näillä näkymin ole tietoakaan, milloin pystyn ammattiani harjoittamaan seuraavan kerran, koska myös työpaikallani työ on koko ajan häviämässä. Työpaikka on vielä, muttei työtä. Yhdeksän päivää olisi tänä keväänä ollut, siitä tein vaivoin kaksi opetusharjoittelupäivää ja teen vielä yhden muutaman tunnin näytösluennon, mutta siinä kaikki tältä keväältä. Siksipä päädyinkin unessa tulleen ajatuksen mukaisesti tekemään tästä raportista empiirisen eli puhtaasti kokemukseeni liittyvän kertomuksen niistä kaikista opetus- ja opettajakokemuksistani, joita tähän keski-ikään mennessä olen saanut oman opiskeluni ja opettamiseni myötä sekä lasteni opettajakokemusten kautta. Sitä riittääkin, koska olen itse ollut opiskelemassa niin kansakoulussa, keskikoulussa kuin peruskoulussa, olen ollut ammattikoulussa, opiskellut verkon kautta sekä kirjekurssilla ammattikursseilla ja ammattikorkeakoulussa. Olen ollut koulussa ainakin kymmenellä paikkakunnalla erilaisten opettajien opissa ja opettanut olen sekä työssä, kansalaisopistossa että aikuiskoulutuksessa. Eli tämä on kertomus opetuksesta ja sen muutoksesta. Tässä näkyy viehtymykseni historiaan ja jotta en kirjoittaisi aivan turhaan, tämä teksti tulee olemaan osa henkilöhistoriaani ja kehitystarinaani ihmistaimesta opettajaksi. Vaikka aloitan asian kansakoulusta ja peruskoulusta, se ei ole pois omasta ammatistani tietojenkäsittelyn opettajana, koska kaikkinainen tietojenkäsittely eri muodoissaan eri järjestel- 2

4 missä ihmisten ja organisaatioiden kesken kuuluu toimenkuvaani. Siinä tietotekniikan osuus on vain se väline, jota käytetään tänä päivänä tiedonsiirtoon, tiedonkäsittelyyn ja tiedonhallintaan. Itse tieto ja sen osasysteemit ovat yhä samat. Myös ihminen siinä tiedon keskiössä on yhä sama Homo sapiens kuin ennenkin. SIKSI on hyvä ymmärtää vähän laajemmin opetuksen ja koulunkäynnin historiaa, jotta pystyy toimimaan opettajana myös TULEVAISUUDEN TARPEISIIN. Tämä kertomus on puhtaasti subjektiivinen näkemys erilaisiin tapoihin oppia ja opettaa sekä erilaisiin oppilaitoksiin ja opettajiin, joita elämäni on jossain muodossa sivunnut. Tämän kertomukseni pohjalta väitän, että minulla on riittävä kokemus ja asiantuntemus toimia erilaisissa opetustehtävissä niin virallisen koulutusjärjestelmän kuin elinikäisen oppimisen puitteissa. Kokemuksen kirjo kattaa joltain osin kaikki koulutuksemme perusmuodot vaikken lapsuuden uimakouluja sekä autokoulua ole siihen sisällyttänytkään. Kun tähän sisällyttää sen kaiken, mitä olen joutunut vuosien varrella hakemaan tietoa eri lähteistä kyetäkseni itsenäisesti luomaan opetussuunnitelmat, tuntisuunnitelmat, opetusmenetelmät ja opetuksen tavoitteet, katson kokemusperäisen tekstini tuovan riittävästi näyttöä ilman siihen lisättyjä lähdeviitteitä. Tässä tilanteessa lähteiden hakeminen olisikin oma projektinsa, koska tämä kaikki tieto pursuaa omasta päästäni, siitä kaikesta, mitä sinne olen vuosien varrella tallettanut. Merkittävä lisä siihen oli suorittamani kasvatustieteen ja aikuiskasvatuksen perusopinnot, jotka sitoivat yhteen kaiken siihen mennessä omaksumani asiat, antoivat niille tieteellisen teoriapohjan. Niihin asioihin voi palata tutustumalla kasvatustieteen tehtävien kirjoittamiini teksteihin. Ammattinimikkeenä tietojenkäsittelyn opettaja on varmasti kuvaava sille kaikelle tietotaidolle, jota olen entisessä ammatissani kartanpiirtäjä-toimitusvalmistelijana maanmittauslaitoksessa, kotiäitivuosinani yritystä nimeltä Koti ja perhe pyörittäessäni ja toimiessani kymmenen vuotta tietokoneen käyttötaidon perusteiden opettajana saanut. Mitä muuta minä olen siitä saakka tehnyt, kun 5-vuotiaana opin lukemaan, minä olen käsitellyt tietoa! 3

5 OPPILAANA MUUTTUVASSA KOULUSSA Suomeen tuli kansakouluasetus Sitä ennen koulutus oli monimuotoista ja harvain saatavilla. ( ). Sitä ennen opetuksesta huolehtivat papit ja muu kirkon väki, kuten jokainen muistaa Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukkarinkoulun. Itse luin kerran sairaalassa maatessani hyvin mielenkiintoisen kirjan, Paula Havasteen Lapinmaan Nilla. Siinä kerrottiin niistä ajoista, kun katekeetat opettivat lappilaisille Raamatun sanaa ja lukemista. Kirja kertoi pienestä lappilaisesta pojasta, jonka pappi vei kovaan oppiin Turkuun ja siitä kuinka hän palasi Lappiin opettamaan lukemista myös muille kanssasisarilleen. Kirja oli hyvin koskettava kuvaus siitä, miten tärkeää siihen aikaan oli lukemaan oppiminen. Lukea osasi vain hyvin harva ihminen ja lukutaito avasi silloin tien korkeisiinkin virkoihin. Tästä historiasta kertoo mm. Juhani Lassila ( tutkimuksessaan Lapin koulutushistoriasta. Tuo lukemani romaani täytyy joskus vielä etsiä esille ja lukea uudelleen. Ennen lukutaito merkittiin kinkereillä rippikirjoihin, kuten alla oleva ote eräästä sukuni henkilöstä kuvaa. Elsa Kurkinen sekä poikansa Carl Jafet on osannut kaikki Lutherin opinkappaleet ajalla Liekö sitten opittu itse lukemalla vai kuunneltuna ulkoa? RISTIJÄRVI kansakoulu 1937 Ensimmäinen kansakoulu syntymäpitäjääni Ristijärvelle perustettiin ja ensimmäiset kansakoulun jälkeiset jatkokurssit pidettiin jo niin aikaisin kuin Oppi- 4

6 velvollisuuslaki astui voimaan jo , sillä pyrittiin takaamaan kaikille 2-vuotinen alakansakoulu, 4-vuotinen yläkansakoulu ja jatkokoulu. Sen piti toteuttaa maaseudulla 16 vuoden sisällä, myöhemmin laille annettiin vielä kaikkiaan 10 vuoden lykkäys. Mustavaaran koulu, jossa isäni kävi koulunsa, aloitti Kun isäni vuonna 1937 elokuun 16 meni kouluun 9-vuotiaana suoraan toiselle luokalle, ei hänellä ollut vielä suuria mahdollisuuksia opiskeluun. Hänen koulunkäyntinsä loppui jo viiden vuoden päästä toukokuussa 1942 kansakoulun kuudenteen luokkaan. Oppijalla olisi ollut halua jatkaa ja opettaja Siljamäki kävi häntä kotoa käsin pyytämässä hakemaan oppikouluun Kajaaniin, mutta isänisä oli järkähtämätön, koulut riittävät. Pojan piti lähteä metsätöihin, valinnanvaraa ei ollut. Sairaan ja heiveröisen 14-vuotiaan oli lähdettävä isän ja vanhempien veljien mukaan savottaan. Taloudellisia resurssejakaan oppikoulun käyntiin ei ollut, siihen aikaan ei tunnettu ilmaista kunnallista keskikoulua. Ainoa lisäkoulutus hänelle oli rippikoulu sekä 1946 suoritettu teknisen matematiikan kirjekurssi Kansanvalistusseuran kirjeopistossa. Kun äitini meni samalla paikkakunnalla 1944 Pihlajavaaran 1935 aloittaneeseen kansakouluun, oli hänellä jo mahdollisuus käydä kuusi vuotta kansakoulua ja siihen lisäksi kaksivuotinen kotitalouspainotteinen jatkokoulu iltaopiskeluna, joka päättyi Äiti oli jo 1944 keväällä 0-luokalla - syksyllä koulun keskeytti ensin evakkoreissu, jonka jälkeen opiskelu vasta kunnolla alkoi. Syksystä 1943 lähtien kansakoulun päästötodistus annettiin vasta jatkokoulun jälkeen, joten sen käynti tuli pakolliseksi. Sen koulun jälkeen äidin jatko-opinnoiksi löytyi Maatalousnaisten kankaankudontakurssi. Hän oli kyllä varapaikalla Suomussalmen Emäntäkouluunkin, sosiaalihuolto olisi isättömälle orpotytölle koulun maksanutkin, mutta varsinainen oppilas otti paikan, joten se jäi hilkulle. Aika oli jo muuttunut, toisaalta, kylä ja perhe olivat toisenlaisia, koulutusta arvostettiin ehkä siinä suvussa enemmän. Äiti oli kaikki jatkokoulun vapaa-ajat töissä piikana, työpaikastaan käsin sinne hiihteli. Mutta näin kuitenkin yhdeksän vuoden ikäero antoi vanhemmilleni aivan erilaiset lähtökohdat elämälle, toinen jäi loppuiäkseen kaipaamaan lisää opiskelua ja toinen sai hyvät eväät opiskella myös aikuisiällä lisää. Tietenkään savotasta ei ollut mahdollisuutta lähteä illaksi kouluun ja toisaalta isän aatteet suuntasivat mielenkiinnon toisiin aiheisiin. PALTAMO kansakoulu 1962 Oma ensikosketukseni kouluun tapahtui 1962 (Kivesjärven) Kongasjoen kansakoululla Paltamossa. Olin vasta kuusivuotias, mutta olin osannut sujuvasti lukea jo toista vuotta. Ensimmäisestä koulukokemuksesta on vain vähäisiä muistoja. Opettaja Kerttu Heikkinen olisi halunnut minun aloittavan suoraan toiselta luokalta, mutta vanhempani eivät onnek- 5

7 seni suostuneet, olinhan loppuvuodesta syntyneenä muutenkin jo luokkani nuorin. Olin kai aika esiin pyrkivä jo lapsena, koska olen ehtinyt ohjelmaa esittämään Diakoniajuhlaan jo ensimmäisenä koulusyksynäni, ensimmäisinä kuukausina. Sieltä koulusta minulle elävästi jäi mieleen opettajan tapa käsitellä tottelemattomia oppilaita. Luokan takana oli tarvikevarasto, siellä oli myös pesuallas. Sen ääressä rumia puhuneilta opettaja pesi suun saippualla. Sinne hän myös toistamiseen sulki pimeään erään pojan, joka oli liian vilkas opettajan mielestä. Muistan yhä sen huudon, kun se poika huusi ja itki opettajaa päästämään hänet pois. Se on painunut kuusivuotiaan mieleen syvälle. Olin siinä koulussa vain kaksi kuukautta, kun isän työ vei meitä jo muualle. RISTIJÄRVI kansakoulu 1962 Lokakuun viimeisenä päivänä 1962 aloitin Ristijärven kirkonkylän keskuskoulussa. Samassa koulussa, jota äitini oli ollut mukana rakentamassa 16-vuotiaana tyttösenä. Siinä meitä oli 22 ekaluokkalaista samassa ryhmässä. Luokkakuva siltä ajalta tuo paljon muistoja mieleen. Mutta sieltäkin päällimmäisenä on muisto opettajasta. Opettaja Eeva Martikainen ei jostain syystä pitänyt minusta. Hän oli opettajanani kaksi vuotta, ensimmäisen ja toisen luokan. Sinä aikana minä olin niin usein jälki-istunnossa kurittomuuden takia, että vanhemmat joutuivat lopulta puuttumaan siihen. Eihän voinut olla oikein, että noin pientä istutettiin kaksikin tuntia jälkiistunnossa lähes olemattomista syistä. Yhden syyn muistan, koululle kaivettiin uutta vesijohtoa tai viemäriä jotain kuitenkin. Totta kai oppilaat menivät sitä katsomaan, vaikka se oli kiellettyä. En muista, oliko siellä muita tyttöjä kuin minä, mutta minä ainoana sain siitä jälki-istuntoa. Olisi hauska tietää täsmälleen, mistä oli kysymys. Yhden tärkeän vaikuttajan tiedän ja se oli politiikka, joka merkitsi paikkakunnalla hyvin paljon samalla määräten ihmisten arvojärjestystä. Minua kiusattiin hyvin paljon sen vuoksi, että isäni oli myymälänhoitaja tietyssä myymälässä ja toisaalta jouduin kiusatuksi myös sen vuoksi, että menestyin hyvin koulussa. Oppilaat ovat aina nokkineet heikoimpia ja lahjakkaimpia. Sukulaiseni sanovat minun olleen hyvin vilkas lapsi, vaikka itse tunnen olleeni ujo ja syrjään vetäytyvä. Varmasti olen jo silloin ollut kysymyksiä täynnä, kuten olen yhä. Mutta merkittävää näissä ensimmäisissä koulukokemuksissa on juuri muistoni opettajan julmuudesta oppilaitaan kohtaan, vaikka kummallakin kerralla oli kyse naisopettajasta. Tähän voisi liittää monia viittauksia Martti Haavion kirjasta Opettajapersoonallisuus, kos- 6

8 ka niin paljon opettajan oma persoona, hänen auktoriteettinsa ja oikeudenmukaisuutensa vaikuttavat lapsen kehitykseen koulun aikana ja sen jälkeen. Ristijärven kirkonkylän keskuskoulu Onneksi kokemukseni opettajista eivät jääneet näihin kahteen. Kolmannella ja neljännellä luokalla yhdistelmäluokassa, jossa jatkoi vain tytöt kyseiseltä alaluokalta, oli opettajan tiukka, mutta lempeä auktoriteetti Saara Karlsson. Hänestä minulla ei ole mitään yksityiskohtaista muistoa, tunnen ainoastaan sen, että hänen johdollaan opiskelu oli mukavaa. Minä olenkin aina pitänyt koulunkäynnistä. Sama into koulunkäyntiin on välittynyt lapsiinikin. Tyttöjä piti joskus väkisin pitää kotona, kun he olisivat kuumeisinakin menneet kouluun. Jotenkin leimaa antavaa opettajan vaikutukselle on sekin, että ensimmäisen ja toisen luokan kuvissa oppilaat istuvat tiukasti suu napissa vailla hymyn häivää, kun taas kolmas- ja neljäsluokkalaisten luokkakuva on hymyä täynnä. Koululuokkani SUOMUSSALMI kansakoulu 1966 Ristijärvenkään koulukokemus ei ollut pitkäaikainen. Keväällä 1966 jouduin varsinaiseen kiertokouluun oikeammin koulukiertoon. Olin helmikuun puolestavälistä huhtikuun alkuun Suomussalmella Pesiökylän kansakoulussa. Siellä tuli heti uutta se, että kouluun oli 8 kilometriä matkaa ja meidät veljeni kanssa vietiin sinne taksilla. Jouduimme aina odottelemaan paluukyytiä takaisin. Olimme aiemmin asuneet vilkkaalla kirkonkylällä, joten 7

9 muutos oli melkoinen. Suomussalmi oli tuohon aikaan vielä paljon Ilmari Kiannon kuvaamaa Ryysyrantaa. Osa lapsista tuli pitkien taipaleiden takaa hiihtäen järven yli koululle. Ruokailu oli paljon omien eväiden varassa, vellien ja puurojen lisäksi. Siellä sain kokea sellaista, että toiset oppilaat kävivät koulukyytiä odottaessamme pikkuveljeni kimppuun siksi, että hänellä oli voileipiensä välissä makkaraa. Häneltä nälkäiset koululaiset anastivat eväät, se tuntui silloin pelottavalta. Siitä koulusta ja opetuksesta en pysty muuta muistoa kertomaan, se syrjäisyys, köyhyys ja puute jäivät mieleeni kirkonkylän vaurauden jälkeen. Tämän kuusiviikkoisen aikana ehdin osallistua Ämmänsaaressa pidettyihin koululaisten kulttuurikilpailuihin. Olin osallistunut sellaisiin jo Ristijärvellä, jossa voitin 1965 lausuntakilpailun Lauri Pohjanpään runolla Laulurastas. Ämmänsaaressa osallistuin opettajan kehotuksesta laulukilpailuun, mutten menestynyt kovin hyvin. Muistan kuinka johtajaopettaja oli minulle vihainen, kun paluumatkalla Pesiölle kerroin osallistuneeni aiemmin lausuntaan voitollisin tuloksin. Hän moitti minua siitä, että miksen ollut kertonut aiemmin, olisin voinut tuoda koululle menestystä nytkin lausuen. IISALMI kansakoulu 1966 Tämä kuusiviikkoinen Suomussalmella oli lyhyt komennus, seuraavaksi meitä kohtasi viikon kodittomuus, kun isä ei hyväksynyt seuraavan työpaikan asuntoa ihmisasunnoksi kelpaavaksi. Mummolaviikon jälkeen asuimme vajaan kuukauden Iisalmen maalaiskunnassa Honkakosken kylässä. Siinä meillä oli koulu aivan vastapäätä kotia, koti oli tosin vain huone ja keittiö kaupan kupeessa. Sinä keväänä 1966 oli huhtikuussa mahtavat hanget, ihmiset ajoivat autoilla järven hangilla ja lapset rakensivat igluja. Sieltä koulusta jäi mieleen vain oppilaiden kiusaaminen, me olimme muualta tulleita, erilaisia ja jouduimme kiusatuiksi. Yksi kokemus jäi mieleen. Oppilaat kiusoitellessaan ilmeisesti kokeilivat lakkejamme, koska sieltä sain elämäni ainoan kokemuksen päätäistä ja sodasta niitä vastaan. HAUKIPUDAS kansakoulu 1966 Toukokuun koulunkäynti alkoikin sitten aivan uudessa ympäristössä, Oulun pohjoispuolella Haukiputaan Martinniemen koulussa. Kevään kiertely aiheutti sen, etten ehtinyt enää hakemaan oppikouluun, joten siinä vaiheessa jäin ns. junasta. Äidin yritykset ja selitykset eivät auttaneet, hakuaika oli ollut, enää ei päässyt. Papereissani on kyllä opettajan lausunto oppikouluun pyrkivästä oppilaasta ja siinä sijalukuni luokassa keskiarvon perusteella on 1-3, mutta ilmeisesti se ei ehtinyt eteenpäin, koska on yhä minulla. Niinpä aloitin syksyllä myös kansakoulun viidennen luokan samassa koulussa. Koulu oli iso punatiilinen raken- 8

10 nus ja oppilaita oli paljon, olihan Martinniemellä iso Rauma-Repolan saha, jonka portin pillit määräsivät koko kylän elämää. Opetuksen kannalta kylällä oli yksi erikoisuus, siellä asui suuri määrä romaaniväestöä, joista osa oli kai sahalla työssäkin. He asuttivat meren rannassa kokonaista kyläyhteisöä, jonne menemästä lapsia varoiteltiin. Opetukseen liittyen minulla on sellainen muisto, että koulussamme oli ainakin yksi romaanityttö, jonka sallittiin olla koulussa vain sillä ehdolla, että hän toimitteli opettajien asioita, tarjoili heille kahvia ja teki muuta juoksutytön hommaa. Hän oli lahjakas ja sai sitten välillä aina osallistua opetukseen. Siihen aikaan ei ilmeisesti romaaniväestön keskuudessa juuri harrastettu koulun käyntiä. Täältäkään koulusta en muuta muista, en minkäänlaista ajatusta opetuksesta tai opettajista. Mutta muistan rössypotut, sen että ruoka tuotiin tonkilla ja syötiin ruokalassa, ne olivat uutta minulle. VAALA kansakoulu 1967 Seuraava koulun vaihto tuli tammikuussa Muutimme Vaalan Veneheittoon ja minä siirryin sinne kansakouluun. Koulu oli taas aivan kotini lähellä, olihan varsin yleistä, että kaupat, koulut ja postit sijaitsivat kylillä lähekkäin. Tämän koulun opettaja jäi hyvin mieleeni. Hän oli eläkkeelle jäänyt 1908 syntynyt, sodassa ansioitunut armeijan upseeri Uuno Pilhjerta, joka oli käynyt opettajaseminaarin eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Hän oli erittäin tiukka, mutta myös oikeudenmukainen opettaja. Häneen tutustuin myös siviilipuolella ystävystyttyäni hänen äidittömän tyttärensä kanssa. Tämä koulu oli maatalousvaltaisen kylän koulu joen rannalla. Siellä opiskeltiin myös englantia, joka oli minulle aivan uusi kokemus. Muistan kuinka kiertävä englannin opettaja näytti pieniltä pahvitauluilta kuvia ja me toistimme yhteen ääneen an apple a boy It s a girl ja niin edelleen. Luokassa oli opettajan luontaisen auktoriteetin takia hyvä ja lämmin henki. Siellä tunsi olonsa turvalliseksi, enkä muista, että siellä olisi ollut kiusaamista. Tosin se kokemus jäi neljään kuukauteen, koska keväällä hain Vaalan kunnalliseen keskikouluun ja pääsin sinne aivan kevyesti. Minulle tämä muutto oli sikäli onni, koska Haukiputaalla oli vain maksullinen oppikoulu ja nyt pääsin ilmaiseen kunnalliseen keskikouluun. Se oli suuri säästö isäni köyhälle rahapussille. Pilhjertan muistan sikälikin hyvin kannustavana opettajana, että kun koululla pidettiin viikonloppuisinkin koululaisten hiihtokilpailuja, hän huomio aina kaikki osallistujat. Erityisesti jäi mieleeni eräs kerta, jolloin jo keskikoululaisena olin mukana ja sain toisen tytön kanssa tehtäväksi hiihtää ladun auki ennen kisoja. No, latu kiemurteli edestakaisin joen kahta puolen ja keväisen ajankohdan takia joen jäällä oli jo vettä ja sohjoa. Siinähän kävi niin, että meidän puusuksemme jäätyivät siten, ettemme enää voineet osallistua itse kisaan. 9

11 Mutta mekin saimme kaikille osallistujille varatut lakritsipiiput palkinnonjaossa, koska olimme osallistuneet ladun avaamiseen. Armeija hyvin onnistuessaan antaa ihmisille myös erinomaisen johtamiskoulutuksen. Tämä opettaja osasi pitää langat käsissään ja kaikki tyytyväisinä. Siitä keväästä jäi hyvät muistot. VAALA - keskikoulu 1967 Keskikouluaika ensimmäisestä kolmanteen luokkaan on kenties parasta koulumuistoani niin opettajien, koulun kuin koko elämän suhteen. Elin parasta kasvuikääni, oli sen ajan kuvauksen mukaan teini. Luokkatoverit olivat ympäri laajaa Vaalan kuntaa, kaikki aloittivat yhtä aikaa samasta pisteestä. Olin kerrankin tasaveroinen muiden kanssa en vain se uusi, muualta tullut. Osa tuli keskikouluun neljänneltä, osa kuudennelta tai viidenneltä luokalta kuten minä. Taso oli laaja ja värikäs. Koulu oli nykyaikainen kirkonkylän koulu ja opettajat ammattitaitoisia. Luokanvalvojamme oli lempeä opettaja Marjatta Hakoköngäs. Hän opetti muistaakseni maantietoa ja/tai biologiaa, en ole varma. Uutta kansakoulun jälkeen oli, että jokaiselle aineelle oli oma opettaja ja jonkin verran liikuimme myös aineluokasta toiseen. Siihen aikaan kouluun liittyi myös erilaiset illanvietot ja teinijuhlat, joihin oppilaat kuskattiin täysillä linjaautoilla ympäri kuntaa. Kouluun oli matkaa 25 kilometriä, joten päivästä suuri osa kului matkustamiseen. Siitä olisikin monta mukavaa juttua, kun autot ja tiet silloin olivat vielä mitä sattui. Uutta oli myös ruotsin kieli, joka aloitettiin keskikoulun toisella luokalla, sitä opetti entinen mannekiini (kuten myös myöhemmin Pulkkilassa, ihme sattuma) ja hänen ylimielinen olemuksensa oli omiaan aiheuttamaan heti vastenmielisyyttä ruotsin kieltä kohtaan. Keskikoulun alkuvuosista mieliin painuvimpia kokemuksia oli musiikin opetus. Opettajana oli kanttori Edward Lätti ja pääosassa kuorolaulu. Siihen aikaan ei ollut puhettakaan, että esimerkiksi urkuharmoniin tai mihinkään muuhun soittovälineeseen olisi saanut koskea. Me vain laulettiin ja kyllä minä nautin Kesäillan valssin laulamisesta kuorossa. Se tulee aina mieleen, kun kuulen radiosta sen kappaleen. Luokassamme oli eräs poika, jonka vanhemmilla oli ns. tanssiyhtye. Hän rangaistuksen uhallakin usein soitti välitunnilla harmonilla ja se tuntui niin upealta, voi kun osaisi itsekin soittaa. Itsellä ainoan soittokokemuksen oli tuonut isän vuonna 1965 joululahjaksi ostama melodika, jota omatoimisesti yritin opetella soittamaan. Silloin en ollut kuullutkaan musiikkiopistoista tai mistään mahdollisuudesta saada musiikin opetusta. Yllättäen kuitenkin keskikoulutodistukseen saamastani laulun kympistä oli merkittävää hyötyä tulevaisuudes- 10

12 sa. Sitä kysyttiin, kun hain ensimmäiseen työpaikkaani, tosin huumorimielessä, mutta se oli työnantajalleni kuitenkin merkittävä kuvaus taidoistani. Siihen aikaan oli uutta opetussuunnitelmissa myös se, että halutessaan kirkkoon kuulumaton oppilas sai uskonnon sijaan oppiaineeksi elämänkatsomustiedon. Minä tai perheeni valitsimme kuitenkin uskonnon, kai siksi, ettei liikaa erottuisi, mutta omasta mielestäni myös siksi, että luterilaisen uskon opetus kuuluu suomalaisen yleissivistykseen. Matematiikka luettiin erillisinä osina, eli algebra ja geometria erikseen. Minä nautin valtavasti matematiikan probleemien ratkomisesta. Matematiikka olikin aina yhdeksän tai kymppi. Merkittävää niin kansakoulussa kuin vielä keskikoulussakin oli raittiuskasvatuksen merkitys. Vuosittain oli raittiuskilpakirjoituksia, joista sain monta palkintoa, joka oli aina jokin raittiusaiheinen kirja. Se Turmiolan Tommi sisältöinen viinan turmellusta kuvaava mielikuva jäi minun sieluuni varsin pysyvästi. Siitä tämän päivän opetuksella olisi oppimista. KAJAANI kotitalouskurssi 1970 Vieläkään ei erilaisten kouluvaihtoehtojen kirjo loppunut elämästäni. Kun olin neljätoistavuotias 1970, päätti äitini, että miehen saadakseni on minun aiheellista mennä kotitalouskurssille. Suoritin kesäkuun aikana Kajaanissa, enoni luona asuen, 126 oppitunnin mittaisen Sotkamon emäntäkoulun järjestämän nuorten kotitalouskurssin. Siellä opetettiin nuoret naiset siivoamaan ja ruokaa laittamaan sekä pitämään talous kaikin puolin kunnossa. Se oli kova koulu lähteä yksin kuukaudeksi pois kotoa vaikkakin sukulaisiin. Mutta sitä siihen aikaan pidettiin tarpeellisena. Tänä päivänä se olisi yhä välttämätön niin nuorille tytöille kuin myös pojille. Saattaa taustalla olla sellainenkin asia, että hienoisesti haaveilin keittiötyöstä ammattia. Kotitalous tuli opetusohjelmaan vasta keskikoulun ylemmillä luokilla, joten oppi oli tarpeen. Kotona ruuanlaitto tulikin kurssin jälkeen paljolti minun osalleni, kun äiti oli työssä. Jouduin kesäajan hoitamaan 12 vuotta nuorempaa veljeäni ja huolehtimaan kodista. PULKKILA keskikoulu 1970 Kotitalouskurssin jälkeen syksyllä oli taas edessä koulun vaihdos. Lokakuussa muutimme Pulkkilan Laakkolaan, Junnonperälle. Minä siirryin Pulkkilan-Piippolan-Pyhännän kunnalliseen keskikouluun Pulkkilan kirkolle. Hyppäys oli suurempi kuin miltä ensin näytti. Suomeen oli juuri tulossa peruskoulut ja Pulkkilan keskikoulu oli yksi niistä, jotka osittain jo kokeilivat peruskoulun opetussuunnitelmaa opetuksessaan. Selvin muutos oli se, että 11

13 yhtäkkiä algebrasta ja geometriasta piti hypätä joukko-oppiin. Koulukirjat olivat pehmeäkantisia, työkirjat erikseen. Opetuksessa tehtiin paljon ryhmätöitä ja laadittiin itse piirtoheitinkalvoja. Se oli aivan uutta. Silloinen historianopettajani Arvo Niskasaari sanoi visionäärisen ennustuksensa, että tulevaisuudessa ihmisten ei tarvitse opetella kaikkea tietoa ulkoa, vaan täytyy oppia MISTÄ TIETO HAETAAN. Arvelen, että se tavoite oli silloin kirjattu jo opetussuunnitelmiin, koska opetuskäsitykset olivat täysin erilaiset verrattuna Vaalan keskikouluun. Minä olin siihen aikaan jo kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta ja haaveilin mielessäni kirjojen kuvaamasta tulevaisuudesta. ( ) Joukko-opista huolimatta täältäkin merkittävimmät kokemukset olivat matematiikan opettajista. Neljännellä luokalla Ilpo Kekkonen ei jäänyt mieleen matematiikasta vaan äänestään ja siitä miten hän nimitteli oppilaitaan milloin ilolintusiksi - milloin muilla värikkäillä ilmauksilla. Nämä ilmaisut hän huusi oppilaille silloin, kun piti luokallemme luokanvalvojan tuntia ja pauhasi kurittomuudesta. Ja kerran henkilökohtaisestikin sain osani, kun jäin luokkatoverini kanssa kiinni uskonnontunnilta lintsaamisesta. Viidennen luokan matematiikan opettaja Juhani Harja (nyk. Harjunharja, mm. Utsjoen Ursan puh.joht.) jäi mieleen erinomaisen auktoriteettinsa, voimakkaan persoonansa ja lahjakkuutensa ansiosta. Hänellä oli lennokkaita visioita ja aivan omanlaisensa keinot pitää järjestys sekalaisessa nuorisojoukossa, jossa iät vaihteli 15 ja 20 välillä. Pulkkilan koulussa oli monta muutakin opettajaa, joiden persoonallisuus jäi mieleeni. Niihin aikoihin itse haaveilin kotitalousopettajan ammatista. Mutta mieleeni jäi äidinkielen ja historian opettaja Outi Huurre, jonka olen sitten tavannut myöhemmin ollessani itse opettaja ja hän oppilaana tunneillani. Silloin nuorena tuntui, että opettajat ovat vanhoja kääkkiä, mutta myöhemmin on ilmennyt, että iso osa heistä ei ollut kymmentäkään vuotta oppilaitaan vanhempia. Peruskoulun tulo oli iso muutos, eikä kaikilta osin hyvä ratkaisu. ( ). Tavoitteena tietenkin oli taata kaikille oppilaille tasaveroiset mahdollisuudet opiskeluun aiemman oppikoulun ja kansalaiskoulun erottelun sijaan. Mutta samalla se tasapäisti oppilaat siten, ettei niillä, jotka olivat käytännöllisesti lahjakkaita, ei ollut samaa edistymisen mahdollisuutta. Ennen oli mahdollisuus vielä keskikoulun käytyä liian raskaaksi palata kansalaiskouluun ja saada sieltä hyvät paperit niissä käytännön aineissa, jossa oli vahva osaaminen. Siten sai kuitenkin pa- 12

14 remman paperin lähteä jatko-opiskeluihin. Nyt peruskoulun tultua ne oppilaat, jotka eivät olleet kielellisesti tai matemaattisesti lahjakkaita putosivat auttamattomasti ulkopuolelle. Toisaalta peruskoulu ei kannustanut muita lahjakkaampia korkeammilla tasokursseilla eteenpäin vaan heidän oli jäätävä samaan uomaan keskiarvovaatimusten kanssa. Aivan viimeaikoina peruskoulu on tehnyt suurimman tuhotyönsä oppilailleen poistamalla lähes kaiken taitoaineiden opetuksen sekä liikunnan opetuksen minimoinnilla on vaarannettu oppilaiden terveyskin. Tänä päivänä työelämä kaipaa juuri kädentaitajaa työmiestä. Kaikki eivät voi olla paperitiikereitä, jonkun on tehtävä fyysinen työkin. Nyt kaivattaisiin uutta keskikoulu- ja kansalaiskoulujakoa. Siinäpä koulutussuunnittelijoille työsarkaa! Seitsemänkymmentäluvulta tähän päivään on keritty tuhota liki neljänkymmenen vuoden aikana monta sukupolvea. Heidän itsetuntonsa on viety tasapäisellä peruskoululla. Lahjakkuuksilla ei ole ollut mahdollisuutta kehittyä ja heikommat ovat tippuneet syrjäraiteille viimeistään nyt tukiopetuksen kadottua lähes kokonaan viimeisten kymmenen vuoden aikana. Silloin kun 1975 syntynyt vanhin poikani 1982 aloitti peruskoulun, oli vielä iltapäivähoidot, tukiopetukset ja kerhot koulun jälkeen täydessä toiminnassa. Mutta nuorimmat 1985 ja 1987 syntyneet jäivät kokonaan ilman näitä opetuksen tukimuotoja keskikoulusta päästessäni oli vaihtoehtona lukio tai ammattikoulu. Lukio oli, kuten on edelleen, kallis koulu pienituloiselle. Kirjojen ostaminen, koulukyydit yms. ovat koko ajan lisänneet koulun käynnin kustannuksia. Jossain välissä lukio oli kohtuuhuokeakin opiskelumuoto, kun oli ilmainen kyyditys ja ruoka, lisäksi kirjoja pystyi kierrättämään. Mutta 70-luvulla siihen ei ollut taloudellisia resursseja ja nyt viime vuosikymmeninä kirjankustantajien rahastusautomaatin myötä lukiosta on tullut todella kallis koulu. Omasta perheestä neljä lasta on käynyt lukion ja he eivät ole pystyneet kierrättämään kirjoja lainkaan. Aina on vaadittu uusi sarja tai uusi painos. Jokaista jaksoa varten on uudet kirjat. Ennen pärjättiin yhdellä matematiikan kirjalla viisi vuotta, nyt tarvitaan lukion kolmen vuoden jokaiselle kuuden viikon jaksolle oma kirja ja työkirja. KAJAANI ammattikoulu 1972 Niinpä minä hain ammattikouluun, oikein kahteen sellaiseen, silloin ei ollut vielä yhteishakua. Hain kartanpiirtäjälinjalle Kainuun ammattikouluun ja keittäjälinjalle Haapaveden ammattikouluun pääsin molempiin. Se olikin kova keskustelun paikka, kumpaan kouluun kannattaisi lähteä. Silloin työhön pääsi, vaikkei ollut mitään koulutusta, työtä oli kaikkien saatavissa, paljon myös lähti yhä Ruotsin työmarkkinoille. Piirtäjäksi hain piirus- 13

15 tuksenopettajani suosituksesta, kun olin hyvä piirtäjä. Alasta en tiennyt mitään. Keittäjälinjasta taas lähipiiri oli sitä mieltä, että ruokaa saa laittaa kokona muutenkin, miksipä sitä ammatiksi. Valitsin siis Kajaanin. Samalla tulin valinneeksi koulutuksellisen umpiputken keittäjäkoulutus olisi antanut paremmat etenemisen mahdollisuudet. Mutta ei silloin sellaista ajatellut, työtä sai vaikka suoraan keskikoulusta tullessaan. Siitä ammattikoulusta muodostuikin yksi negatiivinen esimerkki opettajasta ja opetuksesta. Insinööri Eero Heiskanen oli tielaitoksen miehiä. Hänellä ei ollut kovin suurta motivaatiota eikä taitoa opetustyöhön. Tyypillisimmillään hän tuli kaksi tuntia myöhässä oppitunneille tyynynkuva vielä poskessaan. Se vaikutti oppilaiden motivaatioonkin. Kaikki oli kyllä aina paikalla, mutta opetuksen saavutettavuus oli usein hukassa. Matematiikan tehtävät avaruusgeometrioineen sekä kolmiomittauksineen oli monelle vaikeaa. Siellä jo ilmeni taipumukseni toimia opettajana. Usein aamulla opettajan ollessa vielä aamu-unillaan, neuvoin matematiikan tehtäviä oppilastovereilleni. Siitä opettaja ei oikein tykännyt ja se näkyi arvioinneissani. Se mitä piirustuksenopettajani piti vahvuutenani, eli pikkutarkkaa piirtämistä, ei taas viehättänytkään tätä opettajaa ja sain ammattipiirustuksesta kuutosen. Samoin kuin tekstauksesta, joka omasta mielestäni oli myös tarkkaa ja tasaista. Niissä hän pystyi laskemaan arvosanaani, koska ne olivat silmänvaraisesti arvioitavia. Mutta teoria-aineissa arvosanani oli oltava kokeiden tulosten mukainen. Hänen kaltaisiinsa opettajiin olen törmännyt joskus myöhemminkin, sellaisiin, jotka tulevat tunnille miten sattuu valmistautumattomina, luullen, että riittää, kun he ovat paikalla. Sellaiset opettivat meille mikrotukihenkilökoulutuksessa mm. Nortonia ja Accessia. Tuossa ammattikoulun opetuksessa oli paljon muutakin joka jäi esimerkin omaisesti mieleeni. Koska opettaja oli tielaitoksen insinööri, oli opetus lähinnä vain teiden piirtämistä ja suunnittelua. Työn monista eri vaihtoehdoista oli aivan liian vähän informaatiota. Koulutus oli rakennusosaston alaista koulutusta, suuntasi kartanpiirtäjäksi, joista oli huutava pula maanmittauslaitoksen organisaation muututtua juuri 1972 kokonaan uuteen muotoon, maanmittareista tuli virkamiehiä ja perustettiin maanmittaustoimistoja. Kartanpiirtäjiä tarvittiin myös tielaitoksella. Kun itse sain työpaikan jo kuukautta ennen koulun loppumista maanmittausalalta, ei 14

16 minulla kesäkuun alussa työhön mennessäni ollut mitään kuvaa siitä, mitä työni on. Meillä oli koulussa esimerkiksi konekirjoitusta ja itse (tyhmänä) kritisoin ja vastustin kovasti niitä tunteja ja kymmensormijärjestelmän opettelemista, minähän opiskelin PIIRTÄJÄKSI. Tosiasiassa kuitenkin itse työstä enemmän kuin puolet oli kirjoittamista ja laskemista. Ammattikoulu antoi vain perustiedot työvälineiden, eli kynien, tussien, muovien, kopiokoneiden yms. käytöstä. Kaikki muu oli aivan uutta ja vasta työn mukaan opittavaa asiaa. Ammattiala oli sikäli aivan uusi, että omassa työpaikassani kaikki muut olivat työssä oppineita, vain minä ja toinen samana päivänä työhön tullut olimme saaneet ammattikoulutuksen. (Hän on muuten samassa paikassa vieläkin, jo kohta 34 vuotta!) Se näkyi työssä siten, että meillä oli paremmat valmiudet sopeutua ja oppia lisää. Hyvin pian jouduin olemaan opettaja myös työpaikassani. Opetin piirtäjille uusien välineiden käyttöä ja myöhemmin jopa uusille nuorille insinööreille, teknikoille ja kartoittajille myös itse maanmittausalan käytännön asiakirjatyötä. Siihen taloon tuli usein työntekijöitä suoraan valmistumisensa jälkeen ja hieman kokemusta saatuaan sitten siirtyivät helpommille työmaille. LAITILA ammattikurssi 1973 Piti puhua opetuksesta. Siksipä teen pienen sivujuonnon aikuiskoulutukseen 1970-luvulla. Silloin pahamaineiset ammattikurssikeskukset kouluttivat käytännön työhön niitä ihmisiä, jotka eivät jostain syystä päässeet opiskelemaan ammattikouluun tai muuhun ns. parempaan oppilaitokseen. Minä voin sivusta seuranneena verrata ammattikoulun ja ammattikurssin opetusta siten, että kun mieheni opiskeli ammattikurssilla Laitilassa sähkölaitosasentajaksi , opiskeli veljeni Haapaveden ammattikoulussa 3- vuotisella linjalla sähköasentajaksi. Ammattikoulu keskittyi enemmän teoriaan ja yleissivistäviin aineisiin, kun taas ammattikurssi opetti suoraan käytännön työhön käytännön työelämässä oikeissa, todellisissa tilanteissa. Lopputulos oli tietotaidollisesti sama, mutta ammattikoulua arvostettiin ja arvostetaan yhä, ammattikurssin käynyt on yhä heittopussi hänen koulutustaan ei pidetä minkään arvoisena. Lisäksi on mainittava, että veljeni kävi ammattikoulun lisäksi vielä Rautaruukin konepajakoulun, mutta kun heti koulun jälkeen ei ollut sähkömiehen paikkaa, otti Rautaruukilta sen työn mitä oli tarjolla. Hän on ollut nyt Rautaruukilla (nyk. Ruukki) 30 vuotta erilaisissa tehtävissä, tekemättä päivääkään sähkötöitä. Mieheni sitä vastoin pääsi 11 kk:n kurssin jälkeen siihen työpaikkaan, jossa kurssin aikana oli jo 2 kk harjoittelemassa. Hän on ollut monipuolisissa sähkötöissä nyt samassa firmassa jo 32 vuotta. Eli ei se koulutus ja opetus kaikkea ratkaise. Kyseisen ammattikurssin opettaja on vieläkin kuvioissa mukana, pitää sähköturvallisuustutkintoja. Hänen ta- 15

17 paansa opettaa ja asennettaan opetukseen pidän edelleen erinomaisena. Hän on nykyisen INNOVA:n kouluttaja Pertti Huhtamäki. YLIVIESKA päiväkerho 1980 Kovin kauan en elänyt erossa opetuksesta ja koulumaailmasta. Työssä kohtaamani oman työssä-oppimisen ja lisäkoulutuksen sekä oman opettamiseni jälkeen seuraavana opetus tuli vastaan seurakunnan päiväkerhon muodossa. Vanhin poikani oli keskimääräistä vilkkaampi ihmisentaimi, sekä fyysisesti että henkisesti. Liekö ollut samaa luokkaa kuin minun sanotaan lapsena olleen? Niinpä pelkkä päivähoidossa oleminen ei kauaa riittänyt uteliaalle miehenalulle, vaan päivähoidon ohjaaja Aira Lehto ehdotti päiväkerhon aloittamista silloin vasta neljä vuotta ja kuukauden päälle olevalle pojalle. Tarkistin oikein päiväkirjastakin, peruste ei ollut pelkkä vilkkaus, vaan ohjaaja nimesi pojan lahjakkaaksi, ja sen vuoksi ehdotti hänelle lisää motivoivaa toimintaa. Siitä alkoi liki 15 vuoden putki päiväkerhoja. Eikä niiden merkitystä voi millään tavoin aliarvioida esiopetuksena. Päiväkerhon opettajista tuli lapsille ensimmäinen opettajakokemus, joka jokaisen lapsen kohdalla oli varsin merkittävä ja onneksi aina positiivinen kokemus. Itselleni äitinä ja kasvattajana päiväkerhojen puolelta tuli merkittävin huomio siitä, että marraskuussa 1993, kun nuorin lapseni aloitti viimeisen päiväkerhovuotensa Nivalan seurakunnan päiväkerhon esikouluryhmässä, päiväkerhonohjaaja Tuula Linna pyysi minua kirjoittamaan seurakunnan joululehteen päiväkerhotyöstä saamistani kokemuksista. Se oli hyvin merkittävä tunnustus sen vuoksi, että minä itse en siinä vaiheessa vielä lainkaan kuulunut kirkkoon. Sain kunnian kirjoittaa puolen sivun artikkelin sanomalehteen, jossa muut kirjoittajat olivat pappeja ja muita seurakunnan keskeisiä toimijoita. Viisi lastani olivat olleet 15 lukuvuoden aikana päiväkerhoissa, alkaen 1980 tammikuusta vuoden 1994 toukokuuhun. Välillä vein kahtakin lasta yhtä aikaa kerhoon ja ne olivat aina odotettuja päiviä. Kotiäitinä ollessani itsekin odotin niitä, sai samalla tavata muita ihmisiä. Pieni tarina päiväkerhoista. Keskimmäinen lapseni, tyttäreni, on vähän eri sorttia muihin verrattuna. Tavallista äkäisempi kuten myös tomerampi, äidin perään tavallista enemmän pienenä, tissivauva 2-vuotiaaksi ja harrasti menehtymiskohtauksia. Eli jos ei saanut tahtoaan läpi, hän huusi kunnes kaatui sinisenä maahan oli hengittämättä. No tuli tämän tyttären aika lähteä kerhoon. Kävimme tutustumassa, pari kertaa jäin mukaankin koko ajaksi, siltikään hän ei irrottanut otettaan minusta. Meidän oli pakko luopua yrityksestä ja jättää kerhoon meno myöhempään aikaan. Muutaman viikon päästä tämä neitokainen il- 16

18 moitti tomeraan tapaansa, että minä menen itse kerhoon, ei tarvitse viedä. Selvisi, että vanhin poika, silloin noin 10-vuotias, oli sanonut, ettet pääse kouluun, jos et mene kerhoon. Niinpä tämä tomera naisenalku kulki sitten usein yksinkin puiston poikki kerhoon ja takaisin. Sama päättäväisyys ilmenee hänessä nyt 24-vuotiaanakin. Hyvin suuri ja merkittävä on ollut päiväkerhojen vaikutus monitaiteellisesti lahjakkaiden lastemme opiskelun tiellä. Sitä kaikkea ei olisi pystynyt pelkästään kotoa antamaan eikä voi väheksyä myöskään sitä turvallisuuden tunnetta, minkä kerhot ovat kristillisellä kasvatuksellaan luoneet. YLIVIESKA Päivärinnan ala-aste 1982 Ihmiseen elämä on yhtä koulua. Ainakin se pitää paikkansa minun kohdallani. Olen ollut niin paljon tekemisissä koulun ja opetuksen kanssa, etten voi muuta ajatellakaan enää työkseni, kasvattamista, tavalla tai toisella, joko luokkaopetuksessa tai kirjoittaen. Ensimmäinen kosketus nykyaikaiseen peruskouluun tuli Ylivieskan Päivärinnan alaasteella lahjakkaan opettajan Anni Rättyän johdolla. Hän oli opettaja, jota voisin osoittaa edelleen opettajien malliksi. Hän loi oppilaisiin turvallisuutta, piti auktoriteetin ja opetti tasapuolisesti. Ehkä jotain tästä opettajasta kuvaa se, että hän on täällä tunnettu runokirjoistaan, joita on julkaistu jo useita. Hän edusti myös Suomea vuoden 1952 olympialaisissa keihäänheitossa, eli on monipuolinen ihminen. Hänessä elää myös voimakkaasti kristillisyys, joka tällä seudulla muutenkin vaikuttaa voimakkaasti ihmisten elämään. Täällä niin lestadiolaisuus kuin körttiläisyys eli heränneisyys elää voimakkaana ja vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Pieni ekaluokkalainen osasi lukea jo toista vuotta ennen koulun alkua uteliaisuutensa avulla ja koulunkäynti oli helppoa. Kunnioitan suuresti tämän opettajan taitoja saada vilkas poika viihtymään koulussa ja oppimaan muden mukana. Näitä vanhan ajan opettajia tarvittaisiin tänäkin päivänä. Kaksi ensimmäistä vuotta poika kävi Rättyän johdolla. Kolmannelle luokalle mennessä tuli koululle uusi mahdollisuus, musiikkiluokka. Pojan lahjakkuus musiikin saralla oli huomattu jo alaluokilla, joten haimme hänelle paikkaa musiikkiryhmässä ja hän pääsi. Tätä kolmannen luokan musiikinopettajaa Kaisa Haapakoskea olen kiittänyt vielä yli 15 vuotta sen jälkeen, kun poika oli siellä koulussa. Hän aloitti silloin kuorotoiminnan ja musiikin opettamisen ala-asteella ja jatkaa sitä työtä yhä samalla koululla. Hänen ansiotaan on, että poikani on jo 20 vuotta ollut trumpetisti ja on ammattimuusikko. Haapakoski on 17

19 tästä musiikin eteen tekemästä työstään saanut ansioita monella saralla. Meidän kohdallamme juuri hän esitti poikaamme musiikkiopistoon, se ei olisi tullut meidän mieleemmekään, hän ammatti-ihmisenä näkin hänen mahdollisuutensa. Silloin musiikkiopisto tuntui vielä elitistiseltä, ei tavallisen työläisen mieleenkään olisi tullut toimittaa lapsiaan musiikkiopistoon. Tämä hakeminen tuli esille siinä vaiheessa, kun kaupunki muutti koulupiirirajoja ja meidän piti siirtää lapset kaupungin toiselle ala-asteelle. Vanhimman pojan toinen ja osin kolmas kouluvuosi oli myös ainoa aika, jonka vanhimpien lasteni kohdalla minä olin työssä, kaikki muut vuodet lapset kävivät koulua niin, että olin kotona ( ). Vanhin oli ja on yhä - niin paljon äidin poika, että minun työssä olemiseni aiheutti suuria ongelmia. Aamut olivat vaikeita, usein poika tuli kouluun työpaikkani kautta tai soitteli minulle monta kertaa aamuisin jäätyään yksin kotiin sen jälkeen, kun vein sisaret hoitoon töihin mennessäni. Iltapäiväksi oli iltapäiväkerho, mutta sekin etu jäi pois kolmannella luokalla. Se syksy tuottikin paljon ylimääräisiä huolia ja pikku kriisejäkin pojat ovat poikia. Sitten, kun 1994 lähdin opiskelemaan, oli isompia sisaruksia jo niin monta mukana, ettei nuorin poika joutunut yksin lähtemään. Silloin asuttiin maalla, joten nuorin sai koulun jälkeen hoitopaikan naapurista. Tämä musiikinopettaja on hyvä esimerkki siitä, kuinka merkittäviä opettajat ja opettajakokemukset ovat niin lapsen kuin aikuisen elämässä. Opettajan antama malli, esimerkki ja eväät vaikuttavat ihmisen elämässä niin positiivisesti kuin negatiivisesti koko elämän ajan. Se täytyy jokaisen opettajan muistaa toimessaan, olemme aina esikuvia, niin luokassa, kuin muuallakin siviilielämässämme. Se vastuu täytyy kantaa tai vaihtaa ammattia. Tämä samainen poika on toiminut itsekin vuosia opettajana Jyväskylässä, opettaen pieniä soittajanalkuja trumpetin hallintaan. Hänkin on tuon vastuun kokenut. Ikävää vain tänä päivänä on se, että monet lapset ovat musiikkiopistossa vanhempien elitististen toiveiden takia, eivät omasta halustaan. Se vaikuttaa ikävästi opiskelumotivaatioon ja lapsen itsetuntoon. Ala-asteen myötä pääsin tuntemaan myös koulutyön toista puolta, vanhempainiltoja ja koulun juhlia. Ensimmäinen koulun joulujuhla olikin ikimuistoinen, kun seisoin salin takaosassa ja 2 kk ikäinen vauva sylissä huusi koko ajan kuinkas muuten. Myöhemmin selvisi, että hän oli juuri sairastumassa pitkään korvatulehduskierteeseen. Juhlan äänet varmaan aiheuttivat kipua. Muistan myös aina ensimmäiseen vanhempainiltaan menon. Olin epävarma ja hieman arasti ilmeisesti kotona puhuin sinne menosta. Pikku koululainen päätti lohduttaa minua ja sanoi: Jos joku sinua siellä kiusaa siitä, että olet niin lihava, niin 18

20 minä sanon, että äiti on saanut juuri vauvan sitä se vain on! Lapsi pieni, ei hän voinut ymmärtää, että pelkäsin uutta sosiaalista tilannetta ja ihmisiä, mutta ulkonäkö on monelle se seikka, joka minusta ensin huomataan ikävä kyllä. Sisus jää sitten tuntemattomaksi ennakkoluulojen takia. YLIVIESKA Rahkolan ala-aste 1985 Poika siirtyi neljännelle luokalle Rahkolan ala-asteelle Aini Oravakankaan oppilaaksi. Muutos oli suuri, tällä opettajalla ei ollut silloin ikää eikä malttia vilkkaiden oppilaiden hallintaan. Myöhemmin hän kyllä on erikoistunut juuri erityisopetukseen, liekö alkuvuosien kokemuksen luomaa tarvetta. Hänen 2005 julkaistu kasvatustieteen väitöstutkimuksensa onkin mielenkiintoista luettavaa koulun tuloksellisuudesta tässä yhteiskunnassa, voin yhtyä hänen ajatuksiinsa ja huoleensa siitä, mihin koulumaailmassa ollaan menossa. ( ) Hänen artikkelinsa oli juuri tämän päivän Kalajokilaakso-lehdessä ( ) otsikolla Kasvatus väsyttää (sivu 2). Hän päätti tekstinsä lauseeseen, Onko meillä malttia sivistykseen? Hän kirjoitti siitä, miten tulostavoitteisessa koulutuksessa unohdetaan kasvatuksen ja syvemmän oppimisen tarvitsema aika, rauha ja ihmisen inhimillinen kasvu. Mitä tapahtuu, kun opettajat uupuvat ja kadottavat kasvattajan työnäkynsä? Olin silloin itsekin mukana palaverissa, jossa Oravakangas tuskaili rehtorille, että hän ei kestä näiden poikien vilkkautta. Siinä luokassa oli muitakin monilahjakkaita poikia, joiden aika ei tahtonut kulua tunnin askareissa vaan ajatukset seikkaili monessa muussakin asiassa. Mutta tuo vuosi oli minullekin uudenlaisen kasvun aikaa, perheessä oli jo neljä lasta, äidillä ei ollut yhtä paljon aikaa kaikille ja kaverit alkoivat tulla tärkeään osaan lasten elämässä. Viidennellä luokalla vanhempi opettaja Vilho Harvala pärjäsi poikien kanssa aivan erinomaisesti, hänellä oli luontainen kyky ymmärtää poikien sielun elämää. Myös vanhin tytär aloitti koulun Rahkolan ala-asteella. Tämä hiljainen ja ylikiltti tytär sai parhaan mahdollisen opettajan, Maija-Liisa Vuolteenahon. Hän oli sellainen opettaja kuin perinteisesti ajattelemme ala-asteen opettajan olevan, lämmin, ystävällinen, rauhallinen ja turvallinen sekä musikaalinen. Se antoi lempeän alun koulunkäyntiin, jota pohjusti jo kolme vuotta seurakunnan päiväkerhoa ja hyvä lukutaito. Kun mietin näitä kaikkia opettajakokemuksia, joita pitkän ikäni aikana olen kohdannut, niin luulen, että paljon omasta opettajuudestani on rakentunut heidän ominaisuuksiensa 19

21 kautta. Koulutus ja opetus ovat olleet jatkuvasti mukana arkipäivässäni eikä vähiten siitä syystä, että itselle jäi aikanaan opiskelusta täyttymätön vaje. Olen aina ollut nälkäinen tiedolle. Kun en voinut opiskella, olen ostanut tietokirjoja ja ihaillut niitä hyllyssä odottaen sitä aikaa, jolloin pääsen taas opiskelemaan. Haaveilin nuoresta lähtien opiskelevani lisää sitten nelikymppisenä ja sehän sitten toteutuikin, kuten myöhemmin tässä nähdään. Ylivieska musiikkiopisto 1985 Samalla kun lapset siirtyivät Rahkolan ala-asteelle, alkoi myös perheen pitkä tie musiikkiopistojen saralla. Se päättyi vasta 2003, kun nuorin lopetti viimeisen tutkinnon jälkeen. Parhaillaan meillä oli kolmekin musiikkiopiston kävijää yhtä aikaa yksi lapsista ei päässyt opistoon, johtuen lähinnä siitä, ettei hän antanut periksi soitintoiveestaan. Musiikkiopisto jäi kuitenkin sikäli harrastusasteelle, että tytöillä ei kummallakaan maltti riittänyt käydä musiikkikoulua loppuun ja nuorin poikakin jätti viimeisen tentin uusimatta yhden osion osalta, eli todistus jäi hilkun päähän. Vanhimmasta pojasta tuli sitten monipuolinen ammattilainen, joka menestyi myös valtakunnallisesti, voitti 1994 ammattiopiskelijoiden kisan ja nimettiin 2002 Keski-Suomen vuoden muusikoksi. Mutta kun tässä on puhe opettajista, koulutuksesta ja yleensä opettajuudesta, on mainittava taas yksi huonompi esimerkki opettajan toiminnasta. Pojan ensimmäinen musiikinopettaja, Seppo Merisalo, petti monta kertaa pienen innokkaan opiskelijan, joka polkupyörällä veivaten raahasi soittimensa koululle soittotuntia varten. Liian monta kertaa hän palasi pettyneenä, opettaja ei tullut paikalle. Se oli pienikokoiselle 10-vuotiaalle aina pettymys. Hänen innostuksensa musiikkiin oli kova, samoin esiintymisvietti. Onneksi opettaja sitten vaihtui toiseksi, Juha Salmela jatkoi hänen opetustaan. Tästä opettajasta itsestäänkin tuli jatkossa menestynyt muusikko, opettaja ja orkesterin johtaja. Hän antoi erinomaiset eväät jatkoon. Kun sitten myöhemmin muutimme Nivalaan, olisi Salmela halunnut pojan jäävän heidän musiikkiopistonsa kirjoihin. Jokainen oppilaitos haluaisi pitää kiinni lahjakkaista oppilaistaan. Se merkitsee paljon oppilaitoksen julkisuuskuvalle ja imagolle. Ylivieska pyhäkoulu 1985 Samana syksynä elämäämme tuli myös uusi opetusmuoto ja koulu. Kaupunginosassa, jossa asuimme, oli paljon pieniä lapsia. Niinpä siellä järjestettiin vuorotellen eri kodeissa py- 20

22 häkoulua. Minulle se oli aivan uusi tuttavuus, itsehän en kirkkoon kuulumattomana ollut päässyt lapsuudessa pyhäkouluun enkä seurakunnan kerhoihin ja leireille. 7- ja 3-vuotiaat tytöt kävivät innolla pyhäkoulussa lampaita keräystauluunsa keräten kertomuksia kuuntelemassa, askartelemassa ja virsiä veisaamassa. Heidän innokkuutensa oli kenties silmiin pistävää, koska reilun vuoden päästä sain puhelun, jossa kirkkoherran vaimo pyysi minua mukaan pyhäkoulun opettajaksi. Olisin ollut iloinen, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin, että ehkä muuten olisinkin kiinnostunut asiasta, mutta se ei taida käydä, kun en itse kuulu lainkaan kirkkoon.! Minä halusin antaa lapsille sen kristillisen kasvatuksen ja yleissivistyksen, joka puuttui minun lapsuudestani lähinnä sen poliittisen ilmapiirin vuoksi, jossa lapsuuteni kasvoin. Sen vuoksi meillä aikoinaan tehtiin erillissopimus, että lapset menevät isänsä rekisteriin, eli kastetaan. Nivala Padingin ala-aste 1987 Viidennen lapsen syntymä teki meistä suurperheen, joka ei mahtunut enää kerrostalokolmioon ja kaupunkiin. Lapset kärsivät tilan puutteesta ja pihan puutteesta. Koko perhe oli ärtyinen, koska paikka ei antanut vilkkaille lapsille tilaa toteuttaa itseään. Haimme tilaa maalta ja omakotitalosta. Sitä myös saimme ostaessamme pieneltä kylältä suuren talon. Tila tuplaantui sisällä ja ulkona oli laaja piha ja suuret marjamaat metsissä. Oli valtava näky se muutos, mitä tapahtui 2-vuotiaassa tyttäressä, kun hän pääsi vapaasti kulkemaan sisälle ja ulos. Pääsi turvallisesti leikkimään pihalle ja ihmettelemään luonnon ihmeitä. Muutimme parhaaseen aikaan elokuussa, ennen koulun alkua. Metsässä oli puolukkaa, mustikkaa, vadelmaa, pihalla mansikoita, mustia ja punaisia viinimarjoja, oli kukkia ja lintuja jopa jäniksiä. Sain konkreettisen oppitunnin siitä miten tärkeää lapsille on monipuolinen kasvuympäristö. Yhtä ihastuksissaan oli myös 11-vuotias vanhin, naapureissa oli samanikäisiä poikia, siellä oli mopoja ja traktoreita, koneita ja kaikkea mielenkiin- 21

23 toista. Poika usein sanookin, että lapsuudessa paras asia oli se, että muutimme kaupungista pois. Merkittävää oli myös koulun vaihto. Kouluun mentiin linja-autolla vajaa 7 kilometriä. Pienessä kyläkoulussa oli rauhallista ja rentoa. Padingin koulussa oli vielä vanhan kansakoulun meininki ja opettajat. Nämä opettajat kannattaa mainita aivan erityisesti, Pentti Manni 5-6-luokan opettaja ja varsinkin Helena Laakkonen 3-4 luokalta, musikaalinen ikiliikkuja sekä uskomattoman lempeä ala-luokan opettaja Anna-Liisa Sarja. Heidän vaikutuksensa lastemme elämään on ollut merkittävä. Yllättävää kyllä, yhtä suuri merkitys on meidän lapsillamme ollut näille opettajille, heidän omien sanojensa mukaan. Pikkukylälle on suuri tapaus, kun saadaan viisi uutta lasta. Sitten, kun nämä lapset olivat myös lahjakkaita, heti luokkansa kärkipäässä, se jäi vielä enemmän mieleen. Kuvaavaa on Anna-Liisa Sarjan sanat, kun kolmas lapsistani aloitti ensimmäisen luokan: Hän oli niin onnellinen, kun hänkin sai yhden Saarasen lapsen oppilaakseen ennen eläkkeelle jäämistä! Vieläkin Laakkonen ja Sarja heistä puhuvat, kun joskus kaupassa tavataan, kuten varmasti muille vanhemmille heidän lapsistaan. Opettajat eivät unohda. Itse olen jäävi sanomaan, oliko lapsissani mitään erikoisen etevää, tuskin, mutta he varmasti merkittävästi poikkesivat vilkkaudellaan kylän körttiläisestä sekä lestadiolaisesta ilmapiiristä. Lapsille on aina annettu myös mahdollisuus toteuttaa itseään omien taipumustensa mukaisesti, eikä esimerkiksi silloin ollut koulusta muita musiikkiopistossa. Nivala Jokilaaksojen musiikkiopisto 1987 Kun vaihdoimme paikkakuntaa, luonnollisesti vaihdoimme myös musiikkiopistoa paikalliseen opistoon. Vanhin tytär oli keväällä hakenut ja veljen vanavedessä päässyt musiikkikouluun. Ei tosin haluamaansa pianoon vaan oboen soittoon. Nyt Nivalassa ei kuitenkaan ollut oboen opettajaa käytössä, siten soitin vaihtui klarinettiin. Trumpetistimme oli ensimmäisessä esiintymisessään uuden musiikkiopiston nimissä jo muutaman viikon tulomme jälkeen. Hänen opettajanaan tuli olemaan paikallinen merkittävä musiikkivaikuttaja Simo Saastamoinen. Simo opetti myös keskimmäistä tytärtä kolme vuotta ja aikanaan pyysi myös silloin 7-vuotiasta kuopusta 1994 veljensä ja siskonsa perään trumpettioppiin. Hän toimi myös vetäjänä puhallinorkesterissa, jossa oli vuosia mukana klarinetisti-tytärkin. Siten Saastamoinen tuli olleeksi kokonaista 15 vuotta 22

24 osa perheemme elämää lasten soitonopettajana. Hänelle annoinkin 2003 suuret kiitokset kertomuksen ja kortin kera siitä, kuinka merkittävä tekijä hän on ollut lasteni kasvun ja kehityksen aikana. Yllättäen hän sanoi minun olleen ensimmäinen vanhempi, joka 30- vuotisen uransa aikana on kiittänyt häntä näin konkreettisesti kasvatustyöstään musiikin ja nuorten parissa. Ehkä hän hieman liioitteli, mutta huomattavaa on se, miten vähän huomioimme niitä kaikkia opettajia, jotka meidän lastemme elämään vaikuttavat tai jotka ovat omaan elämäämme vaikuttaneet. Musiikkikoulu opetussuunnitelmineen ja vaatimuksineen on aivan omanlaisensa koulu, joka vaatii hyvin paljon myös lähipiiriltä. Harjoittelu on tehtävä kotona ja siihen on kannustettava oppijan oman motivaation mukaan. Ketään ei saa vaatia harjoittelemaan pakolla, se vie siitä ilon. Syrjäkylällä harrastus vaatii vielä enemmän. Minä olin kiivaimpina vuosina lähes pelkkä autonkuljettaja, kun kuskasi kolmea musiikkikoululaista vuoronperään 19 km:n päähän Nivalaan lähes joka ilta, useampaankin kertaan samana iltana. Sen lisäksi olivat esiintymisreissut ja muut harrastukset. Se kaikki opetti niin minua kuin koko perhettä moniin uusiin sosiaalisiin asioihin, jotka ihmiselämässä vaikuttavat puoleen jos toiseen. Mutta se työ sai makean palkinnon aina, kun sai olla konserteissa ja esiintymislavoilla kuuntelemassa lasten esiintymistä, soittoa ja suosionosoituksia lukiessa ja katsellessa juttuja lehdistä. Minulla on paksu kansio täynnä lehtileikkeitä lasteni esiintymisistä. Nivala Niva-Kaijan yläaste 1988 Vanhin ehti nauttia vain vuoden kyläkoulun ihanuudesta, kun odotti uusi aloitus liki 700 oppilaan yläasteella Nivalan keskustassa. Onneksi sinne lähti monta tuttua kaveria jo alakoulusta ja musiikkiopistona kautta oli myös jo tuttuja kavereita. Nivalan yläasteesta on heti sanottava, että siellä kaikki oli vielä kohtu hallinnassa niin kauan, kun siellä oli vanhan ajan rehtori, Heikki Sytelä. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun rehtori vaihtui haluttomaan koulutoimenjohtajaan, ominen henkilökohtaisine ongelmineen, koulusta tuli lapsilleni kauhujen koulu. Nivalan yläasteella oli kiusaaminen aivan omaa luokkaansa. Varsinkin meidän lapset, jotka ala-asteella oli erikoisuutensa vuoksi otettu positiivisesti vastaan, joutuivat yläasteella pahimman pilkan kohteeksi, niin tytöt kuin pojatkin. Heillä kaikilla on sieltä koulusta niin traumaattisia kokemuksia, että se on vaikuttanut jopa siihen, etteivät he halua Nivalaa nähdäkään. Paikkakunnalla vaikuttava lestadiolaisuus oli yksi merkittävä tekijä kiusaamisen taustalla. Täällä tehdään paljon sellaista pahaa, jota normaaliympäristössä ei tapahdu. Lapset ovat kotonaan ulkokultaisia, he eivät saa toteuttaa tarpeitaan kotioloissa ja se purkaantuu sitten 23

25 ylilyönteinä, kun ollaan kotoa pois. Ammattikoulupaikkakuntana Nivalassa on myös paljon muiden paikkakuntien nuoria, joka on lisänä omiaan luomaan Nivalasta sen rajua mainetta. Jo silloin, kun itse olin teini, oli Nivala ja Tuiskula kuuluja hurjasta menostaan. Joskus pakostakin ajattelen, miten paljon erilainen lasten nuoruus olisi ollut syntymäpitäjässään Ylivieskassa. Mutta omat ongelmansa ovat olleet sielläkin. Ainakin Nivalan yläaste on vaikuttanut lasten kehitykseen vahvistavasti. He joutuivat selviämään siellä kuten eläimen pentu luonnossa, taistellen elämänsä puolesta. Osaltaan se on ollut varmasti vaikuttamassa siihen, että tytöt ovat suuntautuneet mm. koulunkäyntiavustajaksi ja sosionomiksi. He ovat nähneet nuorten ongelmat käytännössä. Kuopus sanookin, että hän selviää tulevaisuudessa mistä vain, kun selvisi Nivalan yläasteeltakin, hän on nähnyt kaiken mahdollisen pahan, mitä vastaan voi tulla. No se lienee hieman liioiteltua. Olen Nivalan yläastetta tutkinut myös omassa työssäni oppilaiden kautta. Oppilaat tekivät systemoinnin projektityönä kehitystarveanalyysin opettajien tietotekniikan käytöstä opetuksessa ja opetuksen valmistelussa. Sekin kertoi paljon syitä myös siihen, miksi koulussa on ote täysin kadonnut. Sieltä en voi Sytelän lisäksi mainita kuin yhden merkittävän opettajan, Martti Joensuun. Hän oli merkittävästi tukena, kun nuorin kävi yläastetta. Poika joutui niin konkreettisesti fyysisen kuin henkisen pahoinpitelyn uhriksi koulussa, että se on vaikuttanut kaikkeen hänen elämässään. Hänen lahjakkuutensa yritettiin nitistää koulussa muiden tasolle se koulu ei kannustanut lahjakkaita muun kuin urheilun saralla. Hänet nähtiin vain pelkästään häirikkönä, eikä mikään saanut heidän kantaansa muuttumaan. Tämä sama poika testattiin koulukypsäksi jo vuotta ennen koulun alkua, ja testit yläasteellakin osoittivat hänen olevan ikäistään kypsempi. Sellainenhan ei murrosikäisten joukossa ole sopivaa käyttäytymistä. Murrosikäisten tarve on tasapäistää kaikki tasolleen tai alemmas. Viimeaikoina koulussa on otettu käyttöön jopa valvontakamerat, kun opettajien kiinnostus ei riitä välituntivalvontaan. Aiemmin siellä käytettiin valvojaoppilaita, jotka istuivat kukin määräaikansa päivän aikana kirjaamassa ylös käytävätapahtumia opettajien vasikoina. Koulu ja opettajat eivät koskaan saisi unohtaa päätehtäväänsä. Kannattaa nyt palata Aini Oravakankaan tekstiin, jota tässä suoraan lainaan pätkän.(s. 9) Siitä voi poimia taustaa myös tuon yläasteen ongelmille. Opettajana minun on ollut vaikea ymmärtää koulumaailmaan saapuneen tulosajattelun ja sen mukanaan tuomien käsitteiden sisältöä. Tuloksellisuuden käsite tuotiin kouluun kehittämisen välineeksi ja toiminnan arvioinnin pohjaksi. Opettajana ja kasvattajana pidin luonnollisesti tulostavoitteena "hyvää koulua" ja "hyvää ihmistä". 24

26 Kehittäminen ja tuloksellisuus merkitsivät minulle koulun muuttamista suuntaan, jossa hyvän ihmisen kasvattamiselle luodaan parhaat mahdolliset edellytykset. Lamavuosien aikana tulosajattelu sai kuitenkin aivan toiset kasvot. Tulostavoitteisuus alkoi koulun arkitodellisuudessa tarkoittaa myös alituisia säästöjä ja niiden myötä lasten inhimillisten kasvuolosuhteiden huononemista. Tilanteesta ja puhujista riippuen koulun tuloksellisuus näytti saavan erilaisia painotuksia ja merkityssisältöjä. Nivala musiikkileikkikoulu 1991 Kaikista monista koulumuodoista myös musiikkileikkikoulu on vaikuttanut osaltaan kasvatukseen ja kasvamiseen. Perheestä koko musiikkileikkikoulun kolmivuotisen opetuksen kävi nuorin poika. Hänellä olikin sitten hyvät valmiudet jatkaa suoraan musiikkileikkikoulusta musiikkikouluun vain 7-vuotiaana. Hän aloitti soittamisen alttotorvella ja sitten siirtyi trumpettiin. Eli ennen peruskoulun ensimmäiselle menoa hänellä oli takanaan jo kolme vuotta päiväkerhoa, josta viimeinen vuosi esikoulukerhoa sekä tämä kolmivuotinen musiikkileikkikoulu. Se ei voinut olla vaikuttamatta hänen myöhempäänkin kehitykseensä niin muusikkona, säveltäjänä kuin yleensä musiikin ja äänittämisen ammattilaisena. Musiikin sanotaan vaikuttavan myös kielten opiskeluun sekä matematiikkaan, joten sen osuutta ei voi millään vähätellä tässä kehitysvaiheessa 4-7-vuotiaalla lapsella. Nuorin tyttö ehti olla vuoden musiikkileikkikoulussa, en tiedä, miksi emme sitä aiemmin arvanneet tarjota, en muista, oliko se aiemmin mahdollistakaan. Vaikkei hän musiikkikouluun sitten päässytkään, on musiikki osa hänenkin elämäänsä. Yläasteikäisenä hän oli tanssija ja teki koreografeja esityksiin, nyt sosionomiopiskeluissa hän on vetänyt vammaisryhmissä musiikkiliikuntaa ja musiikkiterapiaa. Musiikin suuri vaikutus näkyy selkeästi 8-vuotiaassa pojantyttäressä. Hänen molemmat vanhempansa ovat trumpetisteja. Hän on kuullut laulua ja musiikkia jo ennen syntymäänsä ja on itse laulanut heti, kun osasi puhua. Nykyäänkin hän kotona laulaa jatkuvasti, kuten äitinsäkin, heillä on musiikki verissä. Vauvana hän nukkui parhaiten trumpetin soidessa, silloin hänellä oli turvallinen tunne, sitä hän oli kuunnellut jo äidin vatsassa. Hän tanssii ja soittaa, musiikki on hänessä aivan luontaisesti. Hän on käynyt musiikkileikkikoulut, musiikkijumpat ja käy kuorossa. Ei ole lainkaan ihme, että muusikoiden lapsista tulee usein muusikoita. Väitän, että musiikin kuuntelu ja musiikin tuottaminen kehittää myös älyllisesti. Nythän on jo todettu, että mielimusiikin kuuntelu läksyjä lukiessa auttaa oppimista eikä häiritse, niin kuin minun nuoruudessani väitettiin. Tosin, sekin on hieman henkilökohtaista, riippuen siitä, minkä tyyppinen oppija on. Toiset tarvitsevat hiljaisuutta keskittyäkseen. 25

27 Lahti sotilasmusiikkikoulu 1991 Armeijaan kouluttajana olen saanut tutustua monelta taholta. Mieheni kävi armeijan ollessamme jo naimisissa ja odottaessani esikoistamme Mieheni isoveli oli jo silloin ollut kauan armeijan kantaupseeri ja kouluttaja. Myös mieheni siskon mies oli armeijan upseeri. Veljeni kävi armeijan Minulla on hyvä käsitys armeijan koulutuksesta. Siellä annetaan opetusta sotatoimien ohella myös elämässä selviämiseen ja ihmiseksi kasvamiseen kuten myös johtamiseen. Sen vuoksi emme pitäneet mitenkään hirvittävänä ajatusta, kun poikamme jo 8-luokalla esitti tavoitteekseen päästä sotilasmusiikkikouluun Lahteen. Se oli edullinen ja tasokas tapa saada pätevä opetus puhallinmuusikoksi. Sitä suuremmaksi sen arvo kasvaa, kun muistuttaa, että hänen vuosiluokkansa oli viimeinen nelivuotinen kurssi, joka Lahdesta sen koulun 75-vuotisen historian aikana valmistui. Hän oli vain 15-vuotias siirtyessään elokuussa 1991 armeijan harmaisiin. Se oli kova ja kasvattava koulu, 26:sta aloittaneesta vain 11 jaksoi loppuun saakka. Se näkyy hänen kaikessa käyttäytymisessään, mutta mielestäni vain positiivisesti. Hän on ollut 31-vuotisesta elämästään jo 16 vuotta armeijassa, siitä viimeisen 12 vuotta Tikkakoskella Jyväskylässä. On vain valitettavaa, että samoilla tulostavoite- ja säästösyillä on Suomen armeijan koulutuskin hukannut yhden tärkeimmistä kasvatusperiaatteistaan. Peruskoulu on ensin pilannut nuoret, joista sitten hyvin iso osa jää armeijan ulkopuolelle fyysisten tai henkisten seikkojen vuoksi. Minä en kannata sotaa päinvastoin, mutta kannatan tällaista koulutusta. Viimeisen positiivisen esimerkin tästä koulutuksesta sain, kun vävyni meni 24-vuotiaana armeijaan harkittuaan pitkään siviilipalvelusta tai muuta ohitusta. Se vaikutus, mikä armeijalla oli hänen itsetuntoonsa, on silmin näkyvä. Tietenkään kaikista ei siihen ole, mutta siihen on paljolti syynä se nykymaailman asenne, että kaiken pitää olla helppoa, hauskaa ja mukavaa. Elämä ei kuitenkaan ole sellainen, vaan se on täynnä voitettavia vastuksia ja ongelmia. Siellä eivät pullapojat menesty. Nyt kuopus on lähdössä kesällä armeijaan, tavoitteena on olla siellä vuosi ja saada mahdollisimman paljon tulevaisuudessa tarvittavaa oppia siltä matkalta. Nähtäväksi jää, riittääkö asennepohja kaiken hyödyn ottamiseen ja riittääkö ns. sinni tietokonepelisotien jälkeen siihen leikkiin. Poikani tuntien uskon hänen selviävän siitä. Häntä velvoittaa siihen jo suvun perinteet! 26

28 Muusikkopoikaani lainaten, armeijan (soiton)opetus on tehokasta, siellä joko opit tai itket ja opit. Armeija kokeili jonkin aikaa siviilisoittajia orkestereissaan, mutta huonoin tuloksin. Armeijan toiminta vaatii tietyn asenteen, silloin ei itikat eikä raekuuro saa haitata soittamista. Kannattaa tässä muistuttaa myös, että hyvin monilla tämän hetken menestyneillä rock- ja pop-muusikoilla kuin muillakin näkyvillä muusikoilla on sotilasmusiikkikoulu taustalla. Nivala yläasteen johtokunta 1993 Sain tutustua Nivalan kaupungin yläasteen toimintaan myös sisältä päin juuri siinä vaiheessa, kun entinen rehtori jäi eläkkeelle ja uusi nimitettiin. Padingin koulupiirin vanhemmat äänestivät minut ryhmävoimalla koulun johtokuntaan. Nämä valinnat olivat kyllä demokratian pilakuvia. Kun koululla oli noin 700 oppilasta, niin siihen tilaisuuteen, jossa valittiin johtokunnan edustajia, tuli pakalle vain noin kymmenen ihmistä. Selvää oli, että siihen valittiin ehdotetut henkilöt ilman ristiriitaa. Joten kovin suurta mainintaa ansioluetteloon ei tästä valinnasta kannata asettaa. Johtokunta oli täysin muodollinen elin. Mitään varsinaista päätösvaltaa ei ollut mihinkään muuhun asiaan, kuin siivoojan lomapäiviin. Mielenkiintoisimmaksi työssä koin kuitenkin tutustumisen siihen, miten ja millaisin perustein opettajat hakevat ja kuinka heitä valitaan virkoihinsa. Me joukolla tutustuimme hakemuksiin ja teimme omat esityksemme, mutta koululautakunta viis veisasi niistä ja teki omat valintansa ohi johtokunnan. Kuten kävi rehtorin valinnassakin. Itse valittu vastusti nimittämistään, johtokunta vastusti, mutta hallintoelimet päättivät kuitenkin nimittää rehtoriksi koulutoimenjohtajan oman toimensa ohella. Ne säästökysymykset olivat tässäkin takana. Rehtorin asemaa ei koettu merkittäväksi. Siitä jatkossa aiheutui kaikenlaista, jota ei tähän raporttiin kannata sisällyttää. Olisin mielelläni jatkanut kuitenkin tätä tarkkailijan pestiäni yläasteella pidempäänkin, kuulihan siinä koulun tilanteen ja siten se oli tukena omille koululaisille, mutta 1996 aloittamani työ kansalaisopiston opettajana teki osallistumisen mahdottomaksi siksi, että työni, kuten kokouksetkin olivat aina ilta-aikaan. Siellä kuitenkin pääsi tutustumaan koulun toimintaan, opetussuunnitelmiin ja muuhun opetuksen käytännön työhön. Nivala Ypyän ala-aste 1994 Koulupiiri, jossa asuimme, oli 1960-luvulta saakka ollut voimakkaiden kouluriitojen aluetta. Kylällä oli 60-luvulla ollut jonkin aikaa oma koulu. Lähellä oli Ylivieskan puolella 27

29 Löytynperän koulu (nyk. lopetettu, kuten myös Padinki) ja vain 3 km:n päässä Ypyän koulu. Aikanaan, kun Junnon koulu oli lopetettu, vanhemmat eivät suostuneet viemään lapsiaan Ypyän kouluun sen lähes sataprosenttisen lestadiolaisuuden vuoksi. Silloin oli tehty ratkaisu niin, että vietiin Ypyän ohi seuraavaan, eli Padingin kouluun. Näistä Nivalan koulukiistoista voisi kirjoittaa oman kirjansa, ja paljon niistä on kirjoitettukin ainakin lehtien palstoilla. Tuolloin 1994 oltiin taas tilanteessa, että Junnon piirin oppilaita vaadittiin siirtymään lähimpään kouluun. Tavoitteena oli saada Padingin koulu suljettua. Silloin uskottiin, että ajat ovat jo muuttuneet ja on aika haudata vanhat sotakirveet. Se isä, joka itse oli pelinappulana pahimman koulusodan aikana, teki aloitteen, että unohdetaan menneet. Niin oppilaat siirtyivät lähempään kouluun. Meillä se tarkoitti sitä, että kolme nuorinta lasta linja-auton sijaan ottivatkin polkupyörät ja kulkivat niillä kouluun. Mukana uusi ekaluokkalainen, kuopuksemme. Tyttöjen kohdalla tämä 1-3 vuotta Ypyässä ei aiheuttanut suuria ongelmia, heillä oli luja ja turvallinen pohja Padingin kansakoulumaisesta opetuksesta. Mutta kuopuksen kohdalla se merkitsi kuuden vuoden painajaista, joka opettajien toimesta siirrettiin jatkumaan vielä yläasteelle. Hän vapautui siitä vasta mennessään ammattikouluun Ylivieskaan. Opettajien kohtelu oli törkeätä, he pitivät aina oman lestadiolaisväkensä puolta. Poikaa kiusattiin, piinattiin ja pilkattiin, mutta aina asiat kääntyivät niin päin, että asia tuotiin opettajan korviin toisessa sävyssä. Tai opettaja sen käänsi toiseksi. Poika kiinnitti huomiota poikkeuksellisen lauluäänensä ja soittotaitonsa vuoksi, hän oli jo kauan osannut lukea, osasi hyvin englantia, oli keskimäärin kehityksessä muita edellä, kuten psykologin testeissä havaittiin. Hän herätti yleisön huomion koulujuhlissa ja paljon muualla esiintyessään. Englanninkielentaitonsa takia hän toimi mm. oppaana koululla vierailleille ulkomaalaisille vieraille. En tiedä, kuinka paljon kiusaamisessa oli kateutta. Mutta kuten poika itse sanoi, kouluarvosanoja ei uskallettu kuitenkaan manipuloida, kuudennen luokan todistuksessa oli vain ysejä ja kymppejä. Mutta henkisesti se koulu vaati paljon ja yläaste vielä enemmän. Nyt aivan vasta poika tapasi joitakin yläasteen pahimpia kiusaajiaan ja he kertovat, että hänet otettiin kiusaamisen kohteeksi muiden osoituksen mukaan ei hänen itsensä vuoksi. Ala-asteelta oli niin opettajille ja muille oppilaille tuotu viestiä, että tuota pitää nokittaa. Joistakin kiusaajista tuli myöhemmin kavereita. Puhutaan paljon opettajan persoonallisuudesta, mutta millään tavoin ei testata eikä tarkkailla opettajan persoonallisuutta ja sen kehitystä työssä. (Uusikylä & Atjonen, s ) Tässä vuosikymmenten aikana on tullut vastaan monenlaista. Persoonallisuusongelmia ku- 28

30 ten muitakin henkilökohtaisia ongelmia on niin opettajissa kuin muissakin ammattikunnissa. Niissä on vain se ero, että useimmissa töissä se ongelma ei vaikuta muihin työntekijöihin, mutta opettaja varsinkin lasten opettaja vaikuttaa vuosikymmeniksi eteenpäin ihmisentaimen elämään. Nivala lukio 1994 Samana syksynä, kun kuopus aloitti peruskoulun, minä aloitin uuteen ammattiin opiskelun, aloitti vanhin tytär lukion. Nivalan lukiota esiteltiin silloin ilmaisutaitopainotteisena, nykyaikaisena lukiona. Arki osoitti kuitenkin toista. Lukiossa oli hyvin vanhanaikainen opetus, esimerkiksi tietotekniikan käytön osalta. Lukion matematiikanopettajat eivät koskeneetkaan tietokoneeseen eikä koulu muiltakaan osin ollut nykyaikaisen Suomi tietoyhteiskunnaksi ja OPE.FI-tavoitteiden mukainen. Mutta yksi hyvä siellä oli, ainakin vanhimman tyttären aikana siellä oli aivan erinomainen äidinkielenopettaja, mutta hän olikin jo aiemmin mainitun Anna-Liisa Sarjan sisar, Hanna Kujala. Tunnen myös lukion toiseltakin näkökannalta. Myös sinne, kuten yläasteelle ja kaikkiin Nivalan ala-asteisiin oppilaani systemoinninopetuksessa ovat tehneet samat projektityöt, kehittämistarveanalyysit siitä, kuinka opettajat käyttävät tietotekniikkaa opetuksessaan ja opetuksen valmistelussa. Tulos on karua kertomusta siitä, kuinka paljon tietotekniikan perusopetuksella on vielä työsarkaa opetushenkilöstön parissa. Yhä vieläkin monella opettajalla on aivan liian puutteellinen tietokoneen ja tietoverkkojen käyttötaito. Lukion käymistä korostetaan tämän päivän peruskoulussa aivan liikaa. Opinto-ohjaajien pitäisi nähdä, että ihmisiä tarvitaan muuallekin kuin korkeakouluihin. Mutta se on opetushallituksesta käsin ohjautuneen koulutussosiologian tulos. Koulutusta korostetaan liikaa, siksi meillä on filosofian tohtoreita toimistoapulaisina ja maistereita varastomiehinä. Koulutus on kärsinyt inflaation. Nyt ollaan jo tukehtumassa siihen, että kaikilla on korkeakoulutus eikä tavallisia duunareita saada mistään. Ammattimiesten palkat ovat joillakin aloilla kaksinkertaiset korkeakoulun käyneisiin verrattuna. Monille lukio on pelkästään kasvun aikaa, kun ei tiedä, mitä haluaa aikuisena tehdä ja haluaako yleensä aikuiseksi. Täällä maaseudulla se on edelleen imagokysymys. Koko kylä juhlii ylioppilaita. Sen sain konkreettisesti havaita, kun kuopukseni valmistui ensin ammattikoulusta, kyläläiset eivät sitä huomioineen lainkaan. Nyt he odottavat kevään juhlaa, kun hän kirjoittaa vielä ylioppilaaksi. Maanviljelijöiden poikia istutetaan pakolla 3-5 vuotta lu- 29

31 kiossa sen valkolakin takia, vaikka sekin aika menisi hyödyllisempään vaikka maamieskoulussa. Minulle koko lukio oli tuntematon kokonaisuus, enkä siitä neljän lapseni lukion käynnin aikana enempää viisastunut kuin sen, että itse jäin kuolaamaan lukion matematiikan ja psykologian kirjojen perään. Ne ovat omassa hyllyssäni. En ole vielä hylännyt ajatusta lukea aikuislukiossa ylioppilaaksi. Kielet voi tosin olla ongelma. - Reaaliaineet antavat kyllä lukion käyneille hyvän yleissivistyksen, mutta hohto kuudesta ällästä katosi, kun tajusin, että vain matematiikka, reaali, äidinkieli ja englanti muodostavat sen ytimen. Muut ällät saa sitten eri kielistä. Siten lukion kuusi-seitsemän ällää tarkoittivat vain monipuolista kielitaitoa. Nyt reaalin muutos tuokin aivan uusia painotuksia ylioppilastodistukseen. Tulevaisuus näyttää, mikä on vaikutus. Nuorimmainen kävi lukionsa ammattikoulun ohessa, ns. kaksoistutkintona. Sen järjestelyt täällä ovat vielä aivan hakoteillä. Todellista mahdollisuutta kunnialliseen lukion suoritukseen ei ole. Lukio pitää itseään niin arvossa, että joustavan yhteistyön solmiminen ammattikoulujen kanssa on todella vaikeaa. Jo ammattikoulun esittelyssä vanhemmille kerrotaan, ettei kannata suositella nuorille kaksoistutkintoa, se on todella raskas suoritettava. Se on ihan samaa kuin Nivalan ja monen muun yläasteen valinnaiskielten kanssa. Opettajat esittävät, että ei sinun kannata merkata venäjää valinnaiseksi, se ryhmä ei kuitenkaan toteudu. No ei varmasti toteudu tuolla manipuloinnilla. Uskonkin ennen pitkää siihen, että lukio- ja ammattikoulu tulevat osittain yhdistymään siten, että muodostuu ammattilukioita. Mikään muu keino ei saa työelämään lisää ammattimiehiä ja naisia kuin ammatti- ja yleissivistävän koulun yhdistäminen. Silloin tasaarvoisuus, joka oli peruskoulunkin tavoite, jatkuu vielä toisen vaiheen koulutuksen yli. Ammattikorkeakouluthan syntyivät paikkaamaan sitä rakoa, joka tuli, kun ammattikoululaisilta ilman lukion käymistä katkesi tie yliopistoihin. Itse olen hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa jatkokoulutukseen pääsy oli ilman ylioppilastodistusta. Olen käynyt vain sen rakennuspuolen yksivuotisen ammattikoulun. Kun 1992 pyrin takaisin työmarkkinoille, en saanut mitään työpaikkaa, koska minulta puuttui merkonomin paperit ja tuo lukiotodistus. Samaan tökkäsi kaikki jatko-opiskeluyritykset. Niihin vaadittiin jokin pohjatutkinto. Sen vuoksi työpaikkani osastopäällikkö vieläkin joskus sanoo, että eikös ollut hyvä, kun hän armosta otti minut kursseille 1994, vaikka minulta puuttui siihen vaadittava pohjakoulutus. Se ei ole ihan totta, mutta suuntaa-antavasti kertoo 30

32 kuitenkin totuuden siitä, mihin kuoppaan monet työelämästä syrjäytyneet suuren ikäluokan edustajat ovat jääneet. Ylivieska aikuiskoulutuskeskus 1994 Koulutukseen pääsy yhdeksän kotiäitivuoden jälkeen oli todella tiukkaa. Tavoitteena oli saada lisää toimistoalan koulutusta ja nimenomaan tietokoneen käyttö oli pääedellytys työhön pääsylle. Ollessani kotiäitinä oli ns. suuri lama pyyhkäissyt työmarkkinat aivan uuteen uskoon. Vaikka 1990 irtisanoessani lastenhoidon vuoksi entisen pitkäaikaisen työpaikkani, päällikkö toivotti minut tervetulleeksi heti ensitilassa takaisin, ei tilanne enää 1992 ollut sama. Työmarkkinat olivat täynnä työttömiä toimistoihmisiä vailla tietokoneen käyttötaitoja. Hakiessani erästä toimistotyöpaikkaa oli siihen kaikkiaan 208 hakijaa, se kuvannee hyvin sen hetkisen tilanteen. Kuten jo aiemmin mainitsin, pohjakoulutukseni puutteet estivät useimmat jatkokoulutushaaveet. Ensimmäinen mahdollinen työllisyyskurssi, jossa ei ollut koulupohjavaatimuksia, oli 2 kk tietokoneen käytön peruskurssi. Siihen pääsin ja se avasi minulle mahdollisuuden päästä eteenpäin. Olin jo puolitoista vuotta omatoimisesti opiskellut tietokoneen käyttöä. Koneen ostimme velaksi, nimenomaisena tavoitteena parantaa työllistymismahdollisuuksiamme. Eli sijoitimme siinä tulevaisuuteen. Tämän oman harjoittelun vuoksi olin täynnä vastausta odottavia kysymyksiä. Siksi kursseilla annettu tieto upposi minuun syvälle ja minulle heräsi tunne, että tämä on minun alaani. Pohjalla vaikutti myös se sci-fikirjallisuus, jota olin nuoruuteni lukenut. Työpaikallani juuri vuotta ennen poisjäämistäni 1985 oli tulleet tietokoneet käyttöön, joten minulla oli pohjalla myös hieman kokemusta sieltä. Tämän kurssin opettaja Elisa Lauttanen oli minulle hyvä malliesimerkki, millä tavoin kohdellaan tällaisia kurssilaisia. Itsehän tein kymmenen vuotta sitten juuri samaa, opetin työttömiä tietokoneen käytön alkeisiin. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan malttia ja kärsivällisyyttä sekä jokaisen huomioon ottamista. Opettajan toiminnalla on ratkaiseva merkitys siihen, saako työtön uuden otteen elämäänsä ja täyden hyödyn kurssista, vai jääkö koulutus pelkästään työttömyyspäivärahapäivien säästöksi ja tilastolliseksi varastoinniksi. Tällä kurssilla pystyin käytännössä näyttämään osaamiseni ja se johtikin siihen, että Ari Pätsi ehdotti minulle hakemista syksyllä alkavaan mikrotukihenkilökoulutukseen. Vaikka hän piti meille koulutusta vain muutaman päivän, hän näki mahdollisuuteni selvitä myös vaativammasta koulutuksesta. Innokkuus ainakin oli ilmeistä, olin kaivannut opiskelemaan 31

33 koko ajan ja tämä mahdollisuus tuntui lennättävän 38-vuotiaan viiden lapsen äidin haaveet ruusuiseen tulevaisuuteen ja täystyöllisyyteen. No se ei ikävä kyllä toteutunut, mutta se on toinen juttu ja varmasti riippuvuussuhteessa myös minun persoonaani. Nivala aikuiskoulutuskeskus 1994 Niinpä sitten jatkoin kesän jälkeen samassa oppilaitoksessa, mutta nyt Nivalassa kymmenen muun kanssa tietokonekoulutusta mikrotukihenkilöksi. Se vastaa nykyistä tietokoneasentajan näyttötutkintoon valmistavaa koulutusta. Tahti oli aivan toinen ja huomattavasti teknisempi ja teoreettisempi kuin peruskurssilla. Kyllä ensimmäinen kaksi viikkoa oli pelonsekaista tunnetta siitä, selviänkö tässä joukossa. Onneksi mukana oli kolme ikätoveriani, yksi nainen ja kaksi miestä, joten en joutunut aivan yksin selviämään nuorten joukossa. Tiedonjanoni oli se, joka vei eteenpäin ja auttoi minua selviämään kahden parhaan joukossa tästä koulutuksesta. Merkille pantavaa on, että tuosta joukosta kaksi on edelleenkin työkavereitani samassa talossa. Eli se putki, mitä aloitimme 1994 syksyllä Kalajokilaakson ammatillisessa aikuiskoulutuksessa, on jatkunut tänne 2007 vuoteen saakka. Samaan aikaan myös kolmas työtoverini, Hannu, opiskeli samaa aihetta monimuotokoulutuksen kautta. Eli koulutus koulutti samalla taloon työntekijöitä. Minä ihailen edelleen Ari Pätsin palavaa innostusta aiheeseen ja opettamiseen sekä sitä, että hän samalla koko ajan opiskeli myös itse lisää. Hän ei erotellut ihmisiä iän tai sukupuolen mukaan vaan edellytti kaikilta tasavertaisesti samaa. Hänen innostuksensa tarttui minuunkin ja eipä siten ihme, että kun kevät koitti, olin valmis ilmoittautumaan myös uuteen jatkokoulutukseen, tietojärjestelmäsuunnittelijakurssille. Sitä kannusti myös se, että yrityksistäni huolimatta työelämä ei avautunut minulle, oli auttamattomasti liian vanha ja väärää sukupuolta. Niinpä opiskelu samassa oppilaitoksessa jatkui Pätsin johdolla vielä toisenkin vuoden ja entistä selvemmin opetus vastasi täysin minun tarpeitani ja ala oli selvästi kuin minulle tarkoitettu. Olen aina ollut kova suunnittelemaan ja organisoimaan ja kaikenlainen tutkiminen ja tilastoiminen on ollut intohimoni. Tämä koulutus osui suoraan minun persoonaani. Siitä huolimatta, että koulutuksen aikana opettaja sairastui työuupumukseen jakaessaan itseään oman opiskelun ja työn kesken, antoi kurssi minulle täydet 100 prosenttia. Edes johtamistaidon opettaja ei saanut minua lannistettua, vaikka sanoi, että olen turhaan kurssilla, olen liian vanha nainen enää työhön. Sattumalta kävi niin, että juuri hän ensimmäisenä pyysi minua opetustehtäviin sijaiseksi, kun markkinoinninopettaja oli todennut esitelmääni kuunnellessaan, että olen luontainen opettaja. 32

34 En koskaan kuvitellutkaan, että alkaisin opettaa. Tavoittelin järjestelmäsuunnittelijan ammattia, mikrotukitehtäviä tai toimistotyötä, jossa oman toimen ohella voisin hoitaa tietokoneita ja tietoverkkoja. Mutta varsin pian kävi ilmeiseksi, etten tule koskaan saamaan sellaista työtä. Kaikki hakemukset tulivat bumerangina takaisin. Jopa vuonna 1998, oltuani jo pari vuotta opettaja, hain useampaan paikkaan yhtä aikaa ja minua pyydettiin jopa ilman hakemusta useampaan työhaastatteluun, mutta aina jäin hakuprosessissa kakkoseksi ja hävisin nuoremmalle miehelle. Se repi itsetuntoa. Työnantajat näkivät edelleen minut kouluttamattomana, vailla tutkintoa olevana keskiikäisenä ammattitaidottomana naisena. Aikuiskoulutuskeskuksen opetus rinnastettiin edelleen vanhan muistin mukaan kurssikeskuksiksi, jotka toimivat vain työttömien varastointipaikkoina. Ei uskottu niissä saatavan pätevää koulutusta, ei vaikka opettajamme sanoi tietojärjestelmäsuunnittelijakoulutuksemme olleen aivan saman sisältöineen kuin yliopiston tietojenkäsittelyn opintosisältö. (Käyttäjäystävällinen tietojenkäsittely, Jyväskylän yliopisto ) Ei edes 1995 suorittamani Tietokoneen A-ajokortti vakuuttanut. Se oli vielä niin tuore tutkinto, lanseerattu vasta 1994, etteivät työnantajat sen sisältöä ja merkitystä tunteneet. Työnantajat kaipasivat insinöörin tutkintoa tai yleensä korkeakoulututkintoa tai olisi pitänyt olla edes merkonomi ja kun se ylioppilaslakkikin puuttui, minua ei voinut pitää kykenevänä toimistotyöhön. Siinä ei paljon valtion yli kymmenen vuoden kokemus ja 2,5 vuoden opiskelu painanut. Nivala rippikoulu 1997 Pysyäksemme edelleen teeman mukaisesti erilaisten opetusmuotojen vertailussa ja niiden kokemuksissa täytyy tähän väliin mainita myös rippikoulu yhtenä merkittävänä opettajana. Minä en kirkkoon kuulumattomana ollut rippikoulua käynyt, kuten eivät veljenikään, ennen kuin nuorin veljeni vasta 23-vuotiaana kummipyynnön takia kastettiin, kävi rippikoulun ja liittyi kirkkoon. Omista lapsistani vanhin oli 1990 käynyt perinteisen kesäleiririppikoulun muiden mukana ja 1993 kävi tyttö talvirippikoulun, eli nekin kumpikin hieman erilaisissa muodoissa olisi ollut seuraavan rippikoululaisen vuoro, mutta hän päätti jättää sen käymättä ja erosikin sitten myöhemmin puolisonsa kanssa kirkosta kokonaan. Pikkuveljeni pyysi minua toisen tyttärensä kummiksi ja silloin minäkin jouduin tämän ratkaisun eteen, rippikouluun ja kirkkoon liittymään, minut oli kastettu syntymäni jälkeen. Tämä olikin mielenkiintoinen kokemus niin minulle kuin varmasti rippipappinani olleelle 33

35 nuorelle papille. Rippikoulu käsitti kolme keskustelutapaamista papin kanssa. Niiden sisältö oli lähinnä sitä, että nuori viiden lapsen isä kyseli minulta vanhemmalta, miten selvitä arjessa lasten kanssa, millaiset ovat minun kasvatusnäkemykseni ja mitkä ovat ajatukseni uskosta ja sen vaikutuksesta. Ne olivat siitä huolimatta itsetuntoani kasvattavia koulutustilaisuuksia. Rippikoulun tarkoitushan on opettaa ihmisyyttä, vuorovaikutusta ja aikuisen arjessa selviämistä antavia asioita. Niitähän me käsittelimme, mutta nyt antaja oli saaja, opettaja oli oppilas molemmin puolin. Minähän olin ollut pitkään seurakunnan yhteydessä lasten päiväkerhojen kautta, joten minua äitinä arvostettiin seurakunnassa. Nyt, kun konfirmaation kautta liityin kirkkoon, sain jollakin tapaa myös oikeutuksen omiin mielipiteisiini kristillisyydestä ja sen merkityksestä kasvatuksessa. ja elämässä. Pidän siten rippikoulua edelleen tarpeellisena osana nuorten kasvatusta. Kaksi nuorinta lastani kävivät rippikoulun lisäksi ISOS-koulutuksen ja toimivat sitten nuorempien ikäluokkien rippikoululla vertaisohjaajina isosina seuraavina kesinä. Isos-koulu antoi nuorille hyvän pohjan prosessoida elämän eväitä myös aikuisina. Korpilahti Alkio Opisto 1997 Lukio oli vain yleissivistävä koulu, sen jälkeen on haettava ammattikoulutukseen. Koululaitos pitää korkeakoulututkintoa jokaisen tavoitteena, niinpä voimavarat suunnattiin yokeväänä yliopistoon hakuun. Sekin hakuprosessi vaatii tietoa ja kokemusta siihen vaikuttaa vanhempien koulutus ja ammatti ja onko suvussa ketään muita yliopiston käyneitä. Niinhän siinä silloin kävi, että ensimmäinen siihen opinahjoon perheestämme ja lähisuvustamme hakija ei sinne päässyt. Eikä hän välttämättä oikein vielä tiennyt, mitä haluaisi tehdä, lastenhoito oli ainoa joka kiinnosti. Niinpä kun yliopiston ovi jäi kiinni, tuli elokuussa kiire löytää uusi opintopaikka, kotiin paluu jo kotoa pois muuttanutta tytärtä ei enää kiinnostanut. Niinpä rahalla avautui paikka Korpilahden Alkio-opistoon kieliä lukemaan. Alkio-opistohan on tunnettu ja arvostettu opinahjo, sisäoppilaitos ominen asuntoloineen. Kaksi tytärtä kävi välivuoden opintoja siellä. Vanhin aloitti kieliopintojen jälkeen HumAK:in kulttuurintuotantolinjan, mutta siitä loppui mielenkiinto yksinomaan sen takia, että käytännönläheiselle tyttärelle uusi opintosuunta vielä niin haki paikkaansa, että hommasta meni motivaatio, ja hän keskeytti sen vuoden päästä. Meni töihin. Nuorempi tytär luki siellä historian perusopinnot yliopistopaikkaa odotellessaan. Kummallekin Alkioopisto ja Korpilahti olivat sikäli merkittäviä, että molemmat löysivät sieltä puolisonsa. Vanhimman kohdalla yliopistokiinnostus loppui ja hän haki ammatin kristillisen kansanopiston kautta valmistuen koulunkäyntiavustajaksi juuri ennen kaksosten syntymää ja oppisopimuskoulutuksen lähihoitajaksi Jyväskylän ammatillisesta aikuiskoulutuksessa kes- 34

36 keytti kolmannen lapsen syntymä. Hän sanoi nyt saaneensa opiskelusta tähän palaan tarpeekseen. Hän ehti olla työssä sekä koulussa että päiväkodissa ennen äitiyslomaa. Alkio-opiston yhteisöllisyys antoi mielestäni hyvän arvopohjan ja koulutuksen eteenpäin. Keskimmäisen tyttäreni ja hänen miehensä kohdalla ns. alkiolaisuus (ei poliittisessa mielessä) on kantanut tähän päivään saakka. He tapaavat yhä sen ajan ystäviään ja siellä saatu koulutus antoi vankan potkun tulevaan ammattiin, jotka kummallakin ovat Alkiovalinnan mukaisia. Journalistiikkaa lukenut vävy on toimittaja ja historiaa lukenut tytär on pian filosofian maisteri pääaineina taidehistoria sekä historia, museologia ja kirjallisuus. Ylivieska Raudaskylän kansanopistolukio 2001 Ennen juuri kansanopistot olivat niitä opinahjoja, joissa kansakoulun opin käyneet nuoret saattoivat jatkaa opintojaan eteenpäin. Ensimmäiset perustettiin jo vuonna 1899 yksityishenkilöiden toimesta. Haluttiin parantaa suomenkielisen kansanosan olematonta itsetuntoa ja puuttuvaa kansallistunnetta sekä tehdä enemmän työtä kansallisen sivistyksen kohentamiseksi. Alkuun niiden opetusohjelma sisälsi opetusaineina uskontoa, äidinkieltä, kirjallisuutta, Suomen historiaa, yhteiskuntajärjestystä, maantietoa ja laskentoa. Näiden lisäksi tuli lukujärjestykseen mm. ihmiskunnan historiaa, Suomen valtiojärjestystä, anatomiaa, ravinto-oppia, kemiassa ja fysiikassa maatalouteen liittyvää tietoa, laulua ja voimistelua sekä käsitöitä naisille. Kansanopistojen asema on ollut hyvin merkittävä Suomen koulutuksen kehittymisessä. Kuten Alkio-opistokin, kaikki kansanopistot loivat oman identiteettinsä ja yhteishenkensä. Täällä meillä on aivan vieressä (7 km) yksi valtakunnallisestikin merkittävä kansanopisto, eli Raudaskylän kristillinen kansanopisto (olen hakenut sinnekin töihin, en päässyt), joka on perustettu jo Sen humanistis-kulttuurisessa oppimisympäristössä on toiminut jo vuosia myös aikuislukio, joka vuosittain tuottaa jopa 70-vuotiaita ylioppilaita. Viime vuosina lukio on saavuttanut myös nuorten suosion. Sitä mukaa, kun Nivalan lukion taso on heikentynyt ja oppilaille on tullut mahdolliseksi hakea myös muihin kuin oman kunnan lukioon, on Raudaskylä lisännyt oppilasmääräänsä. Meilläkin jo toinen tytöistä halusi sinne lukioon, mutta silloin emme olleet vielä vakuuttuneita sen tasosta ja sopivuudesta nuorisolukioksi (aivan subjektiivinen näkemys). Nuorin tytär sitä vastoin halusi eroon Nivalasta ja tahtoi käydä lukion pois edestä mahdollisimman pian. Sen vuoksi hän valitsi Raudaskylän lukion. Se olikin hänen kohdallaan varsin hyvä ratkaisu. Oppilaitos tarjosi ilmaisen asunnon ja ruoan opiskelijoilleen sekä sisäoppilaitoksen rauhallisen ympäristön opiskeluun. Oppilaitoksen heterogeenisuus antoi erinomaisen 35

37 oppimisympäristön. Eri koulutuksissa oli kaikenikäisiä ihmisiä ympäri Suomea. Mukana joukossa oli myös joitakin ulkomaalaisia. Tyttären kohdalla merkittävä lie ollut se, että siellä oli myös kehitysvammaisten Itsenäiseen elämään koulutuslinja. Hänhän valitsi myöhemmin sosionomi-opinnoissa vammaishuollon erikoistumislinjakseen. Raudaskylällä voitiin toteuttaa todellinen henkilökohtainen OPS, koska koulu oli pieni ja valittavia kursseja oli niin lukion kuin ammatillisten koulutusten puolelta. Tytär suorittikin lukion kahdessa vuodessa ja siten säästi aikaa muihin tavoitteisiin. Kokkola Chydenius Instituutti 2002 Toimiessani jo kuudetta vuotta opettajana tuli entistä enemmän tarpeelliseksi se, että suorittaisin myös opettajan virkaan vaadittavan pätevöittämiskoulutuksen. Sen vuoksi ilmoittauduimmekin työtovereideni kanssa Raudaskylän kansanopistossa alkavaksi merkittyyn Kasvatustieteen ja aikuiskasvatuksen perusopintoihin. Olimme paikalla ajoissa, mutta ilmeni, että meitä lukuun ottamatta ketään muuta ei ollut ilmoittautunut, joten koulutus peruutettiin. Sain sitten myöhemmin kuitenkin kirjeen, että samat opinnot voi suorittaa myös suoraan Jyväskylän Yliopiston opetussuunnitelman mukaan toimivassa Chydenius Instituutissa Kokkolassa. Koulutuksen voi suorittaa joko kokonaan ns. kirjeopistona tai osallistuen myös lähipäiviin Kokkolassa. Sehän minulle sopi, eikä hintakaan ollut kukkarolle kohtuuton. Niinpä ostin tarvittavat oppikirjat ja aloitin lukemisen. Kun ottaa huomioon, että olin päivät töissä, sairastin samalla uniapneaa pahimmillaan, nukahtelin kesken päivän useaan otteeseen, verenpaine oli kovissa lukemissa ja sitä myöten painokin äärimmäisen korkealla, saa vain ihmetellä kuinka suoriuduin tehtävistä. Minä samana syksynä suoritin vielä työn ohessa Tietojenkäsittelyn ammattitutkinnon, joten sekin vei veronsa ja vaati aikansa. Aihe oli kuitenkin niin valtavan mielenkiintoinen, luettavat kirjat aiheuttivat koko ajan AHAAelämyksiä ja kirjoittaminen oli niin mukavaa, että opiskelu onnistui. Eikä se olisi näin hyvin mennyt ilman todella ihanaa yliopisto-opettajaa Sari Paajasta, joka kirjasi tehtäviini kommentteja ja huomioita sivujen laidat täyteen. Hän kirjoitti sen lisäksi vielä pitkät palautteet eli toimi, kuten verkon kautta tapahtuvassa vuorovaikutteisessa opiskelussa tuleekin. Hän kannusti minua tehtävissä ja pyrkimyksissäni. Hänelle tulee oikein erikoiskiitos vieläkin hyvästä ja kannustavasta opetuksesta. Se oli todella kiivas syksy. Silloin suoritin JAMK:ille myös Toimivan verkkokurssin suunnittelu opinnot 3 ov. Olin usein töissä myös iltaisin sen syksyn kalenteri näyttää aivan kaoottiselta. Olin töissä päivisin usein Ylivieskassa, Kärsämäellä tai Oulaisissa, ve- 36

38 din monta kurssia rinnakkain. Ihmettelen, mistä sain ajan vielä opiskeluun ja lukemiseen. Mutta silloin huomasin, että minulle sopii itsenäinen verkon kautta opiskelu. Kirjoittamalla oppiminen, tutkiva oppiminen, ongelmalähtöinen oppiminen ne sopivat itsenäiseen työskentelyyn. Tietenkin opiskelua olisi monipuolistanut keskustelut kanssa-oppijoiden tai muiden vertaisten kanssa, mutta olen tottunut siihen yksinäisyyteen, siihen, että joudun keskustelemaan itseni kanssa. Hieman jouduin antamaan suunnitelmissani periksi, eli jouduin venyttämään opintojen loppuun saamisen vuoden 2003 syksyyn. Se johtuu varmasti osittain myös siitä syystä, etten mahtunut mukaan ensimmäisellä hakukerralla 2003 Jyväskylään opettajaopintoihin, joten motivaatio hieman laski. Olin hakenut 2002 Jyväskylään ja 2004 hain Ouluun näyttötutkintomestarikoulutukseen, eivätkä nekään tärpänneet. Myös 2004 sain kielteisen päätöksen Jyväskylän Opettajakorkeakoulusta, tietojenkäsittelyn ammattitutkinto ei täyttänyt kelpoisuusvaatimuksia hain Chydenius Instituuttiin tieto- ja viestintätekniikan kouluttajakoulutukseen, se peruuntui vähäisen ilmoittautumisen takia. Vielä kerran hain 2005 KOKEVA TUKO-hankkeen ammatilliseen opettajakoulutukseen, siihenkään en tullut valituksi. Joten ei minua voine moittia yrityksen puutteesta, olen halunnut opiskelemaan ja pätevöitymään ammattiin, jossa viihdyin. Samalla nämä monet hakukerrat ovat varmasti osaltaan syöneet itsetuntoani ja edelleen heikentäneet työkuntoani sekä olleet omiaan aiheuttamaan myös työuupumusta. Ihminen ei kovin monta kertaa kestä tulla torjutuksi ennen kuin se alkaa vaikuttaa mielialaan ja koko psyykeen. Onneksi otin opikseni ja viimeisessä hakemuksessa asiat painotettiin toisin, ymmärsin viimein käyttää hakuperusteena sitä todellista ammattipohjaani, eli pitkää toimistotyökokemusta ja sen rinnasteisuutta tietojenkäsittelyyn. Olin väärin hakenut aiemmin tietotekniikka pohjalta, ja siihenhän minun tutkintoni eivät riitä. Mutta eipä sitä kukaan aiemmin neuvonut, taisi olla meidän silloinen nuori osastopäällikkömme Jarkko Kröger, joka jossain yhteydessä asian otti esille ja sen oivalsin miten lie. Mutta pääasia, että nyt opinnot ovat jo hyvässä vaiheessa. Toista on työkyvyn ja työpaikan suhteen. Työpaikka on, muttei työtä, eikä terveyttä sen tekemiseen. Olen silti optimisti, uskon tulevaisuuteen. Tavoitteena oli kirjoittaminen ja verkkokouluttaja niin on edelleen ja nyt entistä enemmän ihmisnäkökulma ei tietotekniikka! Ylivieska Ylivieskan Ammattiopisto 2003 Seuraava uusi oppilaitos oli Ylivieskan Seudun Ammattiopisto eli YSO, jossa kuopus aloitti media-assistenttiopinnot syksyllä Oppilaitos kuuluu samaan koulutuskuntayhtymään kuin oma oppilaitoksemme, työpaikkani, mutta oli lähinnä nuorten oppilaitos. 37

39 Koska se sisälsi myös sosiaalialan oppilaitoksen lähihoitajaopiskelijoineen, sen ilmapiiri oli aivan toinen verrattuna esimerkiksi Nivalan ammattikouluun tai aikuiskoulutuskeskukseen. Koko oppilaitosta leimasi nykyaikaisuus, eteenpäin suuntautuneisuus ja positiivisuus, toisin kuin Nivalan vanhoillis-leimaisia oppilaitoksia. Myös opettajat olivat nuoria ja nuorekkaita. Koko media-alan opiskelun seuraaminen sain minut itseni janoamaan lisää tietoa ja avasi silmäni näkemään, miten vähän oikeasti vielä tiedän tietojenkäsittelystä nykyaikaisella tasolla. Koulutus pohjautui audiovisuaalisen viestinnän perustutkintoon ja antoi oppilaille laajan pohjan nykyaikaisen median käyttöön. Siihen liittyi radiotoimintaa, videointia, musiikin äänitystä ja tuottamista, niin nettisivujen tekemistä, kuvankäsittelyä kuin sanomalehden tekemistä. Siinä sivussa poikaa seuratessani opin itsekin paljon uutta. Nyt ainakin on joku, jolta kysyä neuvoa. Tässä vaiheessa osat kääntyivät toisinpäin, tähän saakka poika oli oppinut tietotekniikkaa ja sen käyttöä kymmenen vuotta minua seuraten, nyt muna tuli kanaa viisaammaksi ja minä saan ottaa oppia hänestä. Aikuinen on opetettava, mutta lapsi oppii luontaisesti asioita seuraamalla. Niin kävi meidän perheessä. Miten mielellään olisin itsekin liittynyt tämän talon opettajajoukkoon, mutta sieltäkin hakemukseni hylättiin, kun sinne etsittiin atk-opettajaa. Ja vaikka he myöhemmin hakivat työryhmästämme osaajaa joukkoonsa, silloinkaan valinta ei osunut minuun, vaikka olin vapaana sinne siirtymään. Minä en ilmeisesti sopinut siihen joukkoon liekö ollut ikä, sukupuoli vai osaaminen esteenä. YLIVIESKA lukio 2003 Poika kävi ammattikoulunsa ns. kaksoistutkintona, mikä tarkoitti sitä, että 20 opintoviikkoa ammattikoulusta suoritettiinkin lukion puolella lukien matematiikkaa, englantia, ruotsia ja äidinkieltä. Tavoitteena saada samalla myös ylioppilaslakki ja ylioppilastutkinto, mutta ei koko lukiotodistusta. Alusta pitäen tämä yhteensovittaminen takelteli, lukio vähätteli ammattikoululaisia lukiossa, tunteja ei saatu inhimillisesti sovitettua, vaan usein joutui olemaan ammattikoulun tunneilta pois mennäkseen lukion tunneille. Niitä ei saatu mahdutettua samaan aikaan, kun muut ammattikoululaiset lukivat omia yleissivistäviä aiheitaan. Hänen vuosiluokaltaan koko ammattikoulusta eri linjoilta aloitti 11 oppilasta myös lukion, mutta loppuun asti sitä kävi vain kaksi opiskelijaa. Yhteensovitus ei kerta kaikkiaan toiminut. Lukio oli aina kuuden viikon jaksoissa, pari jaksoa per vuosi syksyllä ja keväällä. Ne jaksot olivat sellaisia, että poika istui tiukasti ne viikot huoneessaan tehtäviä ja läksyjä tehden, samalla piti suorittaa itsenäisesti niitä aineita ja oppimistehtäviä, joista joutui olemaan ammattikoulusta pois. Se oli rankkaa opiskelua ja nostan hattua siitä, että hän jaksoi 38

40 sinnitellä loppuun saakka. Tuo huono yhteensovitus aiheutti hänelle kyllä yhden turhan vuoden, koska tämä viimeinen talvi on sisältänyt vain nuo kaksi kuusiviikkoista lukiokurssia. Ja koska hän on edelleen koulun kirjoilla, ei ole mahdollisuutta saada edes työttömyyskorvausta, vaikka ammattitutkinto onkin eikä lähteä muualle työnhakuun. Onneksi kesällä oli kuitenkin hieman töitä ja yksittäisiä keikkoja talvellakin, ettei turhautuminen ole iskenyt. Mutta kovaa lukemista viimeinenkin jakso oli. Kun opetus tulee noin pitkin välein yksittäisinä pätkinä, se vaatii huomattavasti enemmän, kuin että se olisi läpi vuoden jatkuvaa, jokaviikkoista toimintaa. Mutta niin paljon ollaan voiton puolella, että poika jo heitti eräänä päivänä, että pitäisikö jatkaa tällä kaksoistutkintolinjalla ja käydä samaan aikaan sekä ammattikorkean sähkövoimatekniikka että yliopiston sähkötekniikka saisi käytännön ja teorian samalla! No niihinkin kouluihin on vielä pääsykokeet ja haku edessä on ensin päästävä kouluun ja armeijakin on vielä välissä. Kuten jo tässä aiemmin tekstissäni mainitsin, pitäisin tulevaisuudessa ammattilukioita parempana ratkaisuna, kuin näitä huonosti toimivia lukion ja ammattikoulun yhteistoimintatutkintoja. Niissä oppilaat joutuvat eriarvoiseen asemaan muiden oppilaiden kanssa niin lukion kuin ammattikoulun puolella ja se ei ole millään tavoin edesauttamassa hyviä oppimistuloksia. Vaasa yliopisto 2003 Mainitsin aiemmin, että yliopistoon haku vaatii harjaannusta ja oikean sosioekonomisen aseman, jotta lapset tänä päivänäkään pääsisivät korkeampaan koulutukseen. Koulutus kasautuu niihin perheisiin, joilla on ennestään vankka koulutustausta. Puhutaan koulutuksen sosiaalisesta periytyvyydestä, kuten Tuomas Takalan toimittamassa Kasvatussosiologian kirjassa kerrotaan (WSOY, 1999, s.100). En lopulta tiedä, johtuuko se vanhempien ja kulttuuritaustan johdattelevuudesta vai johtuuko se oppilaitosten valinnoista. Meidän perheessä koulutuksen valintaan ovat vaikuttaneet monet seikat. Yksi ainakin on ollut se, että olen itse äitinä halunnut tarjota lapsille edellytyksiään vastaavat mahdollisuudet käyttää osaamistaan ja lahjojaan monipuolisesti. Toiseksi tietenkin oma heikko koulutustaustamme on esimerkillään näyttänyt, että koulutusta tarvitaan enemmän ja olemme siitä lapsillemme puhuneet. Meidän perhetaustammehan on niin työläis-, pienviljelijä- kuin toimihenkilöpohjainen. Sukujemme omassa sukupolvessamme ja meitä edellisessä ei ole juuri ylioppilaita eikä muita korkeasti koulutettuja, lastemme sukupolvessakin vielä harvakseen. Vain kaksi lastemme serkkua on käynyt yliopiston, muut ovat vain toisen asteen koulutuksen käyneitä. 39

41 Tämän lisäksi varmasti oma kouluttautumiseni ja opiskelun nälkäni vielä keski-iässä on antanut lapsille mallia opiskelusta. Opettajana toimimiseni on ollut osaltaan myös yksi vaikuttava tekijä. Nyt kuitenkin tilanne on se, että meillä on kohta neljä ylioppilasta viidestä lapsesta. Eikä heidän ammatinvalintansa ole ihan perinteisiä. Vanhin kävi sen sotilasmusiikkikoulun ja toimii sotilasmuusikkona. Vanhin tytär kävi monta ammatillista koulua ja on toiminut niin opettajana kuin lastenhoitajana, pohjaa on jatkaa moneen suuntaan. Nuorin tyttö on ammattikorkeakoulussa sosionomi-opinnoissa, kuopus taas on käynyt mediapuolen toisen asteen ja hakee nyt sekä ammattikorkeaan että yliopistoon sähköpuolelle. Keskimmäinen tytär sanoi ylioppilasjuhlissaan, että hänestä tulee filosofian maisteri. Ja sen mitä se tyttö sanoo, hän myös tekee, sen hän on näyttänyt jo puolivuotiaasta saakka. Mutta helppoa yliopiston porttien avautuminen ei tosiaankaan ollut. Kolmas hakukerta vasta raotti porttia sen verran, että pisteet riitti Vaasan yliopistoon äidinkieltä lukemaan, mutta ei vielä historiaan Jyväskylään. Se olikin varsin kova kokemus siirtyä puoliruotsalaiselle alueelle opiskelemaan, kun puoliso jatkoi jo toista vuotta Jyväskylässä. Se oli kasvattava kokemus monella tavalla. Mutta sinnikkäästi hän asui vuoden ympäristössä, jossa ei viihtynyt. Kun neljäskään hakukerta ei avannut Jyväskylän portteja, hän opiskeli toisen vuoden Vaasan yliopistossa Jyväskylästä käsin, pääasiassa itsenäisesti, kävi vain tenteissä. Lisäksi hän luki haluamiaan aineita vielä lisää Jyväskylän avoimen yliopiston kautta. Kun opiskelun halu ja päättäväisyys on riittävän suuri, ei mikään este voi estää toteuttamasta toiveitaan. Sen tämä tytär on tässä ja monessa, monessa muussa asiassa minulle osoittanut vajaan 25 vuoden aikana. Tavoitteena hänellä on päästä taidemuseoon työhön ja sen uskon, että hän myös toteuttaa. Hänelle olen kyllä suositellut myös opettajan työtä, koska hänen tietonsa historian alalta on huikea ja hänen retoriikkansa erinomaista. Mutta ainakaan tässä iässä häntä ei se työ kiinnosta, ehkä käytännön luentojen kautta hän huomaa itse kykynsä siihen. Jyväskylä yliopisto 2004 Kuta vaikeampaa hakeminen oli ollut, sitä suurempi oli riemu, kun viides hakukerta viimein avasi toivotun Jyväskylän yliopiston ovet sekä taidehistorian että historian laitokselle. Se tuntui aivan uskomattomalta, miten paljon työtä pelkän kouluun pääsyn eteen oli tehtävä. Onneksi tuo yliopistojärjestelmä on sen verran joustava, että kaikki Vaasassa ja avoimessa yliopistossa tehdyt opintoviikot saatiin monien kommellusten ja virhekirjausten jälkeen koottua yhteen, eikä mitään mennyt hukkaan matkalla filosofian maisteriksi. Nyt ne paperit ovat vuoden tai puolentoista vuoden päästä taskussa. Kun hän pääsi ylioppilaak- 40

42 si 2001, niin ei valmistumisvuotena 2007 tai 2008 ole yhtään paha, kun ajattelee, montako mutkaa siinä on ollut matkalla Alkion vuosi ja 18 kuukautta töissä mukaan luettuna. Näiden vaiheiden aikana oma arvostukseni yliopisto-opintoja kohtaan rapisi aika tavalla. Siellä opiskelijalla on tosiaan niin suuri humanistinen vapaus, että opiskelun tehokkuus ja tuottavuus riippuu täysin oppijan omasta selkänahasta. Riippuen laitoksesta, jolla opiskelee, luentoja saattaa olla silloin tällöin tai vähemmän, harvoin enemmän. Edistymisesi riippuu täysin siitä, kuinka pystyt ja kuinka sinulla on aikaa edistyä itsenäisesti. Yliopiston voi käydä kuulemma niin rimaa hipoen läpi, että sen antamalla tietotaidolla en kovin suurta hälyä pitäisi. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan maleksimalla saattaa saada paperit ulos. Mutta toisaalta, yliopistoa ei pysty läpäisemään hyvillä arvosanoilla, mikäli ei ole riittävästi kykyä itsenäiseen tiedonhakuun ja toimintaan. En ihmettele lainkaan julkisuudessa esiintyneitä tilastoja opiskelijoiden masentumisesta ja työuupumuksesta. Tyttäret yliopistosta samoin kuin ammattikorkeakoulun puolelta ovat kertoneet monista tovereistaan, jotka eivät selviä niistä paineista. He tarvitsisivat opetusta, jossa selkeästi sanottaisiin, milloin teet ja opit mitäkin, eli enemmän vanhan behavioristisen oppimiskäsityksen mukaan. Aivan samoin, kun puhutaan uusavuttomuudesta nuorten itsenäisen elämän kohdalla, sama uusavuttomuus vaivaa monia curling-vanhempien lapsia, jotka eivät ole tottuneet itse raivaamaan tietään maailmalle. Vanhemmat ovat tehneet liialla holhoamisella lapsilleen vakavan karhunpalveluksen, tappaneet heidän luontaisen kykynsä kysyen etsiä tietään itse tietoa hakien, sen kipeän yrityksen ja erehdyksen tien kautta. Näillä nuorilla ei ole sitä ongelmanratkaisukykyä, joka on välttämätön maailman villissä viidakossa selviämiseen. Siitä seuraa vakavia masennuksia muine seurannaisvaikutuksineen tai he heittävät kaiken läskiksi ja menevät kohti maailmaa luusereina luovien. Näistä kokemuksista huolimatta elättelen oman mielen sopukoissa vielä haavetta, josko minäkin vielä joskus pääsisin yliopistoon opiskelemaan, vaikken ylioppilaslakkia omistakaan. Vaikka tällä hetkellä tulevaisuus näyttää harmaalta sairauksien ja työkyvyttömyyden takia, on ihmisen elämä pitkä. Jos lasken, mitä olen tehnyt edellisten kolmenkymmenen vuoden aikana, ei mikään voi vahvistaa sitä, etteivätkö yliopisto-opinnot olisi aivan mahdollisia. Luin vasta ET-lehdestä juttua mummusta, joka aloitti yliopiston vasta eläkkeelle jäädessään ja sai opinnot valmiiksi 70-vuotiaana! Aivan kuten hän sanoi, olen ajatellut itsekin, että vaikkei niistä tiedoista ole taloudellista hyötyä enää itselleni, vain tiedonsaannin ilo ja elämisen motivaatio, niin onhan niistä annettavissa apua niin lapsille kuin lapsenlapsille. TIETO LISÄÄNTYY SITÄ JAKAMALLA kuten kuuluu minun oma slogan. 41

43 Jyväskylä Ammattikorkeakoulu 2004 Nuorin tytär päätti säästää aikaa lukemalla lukion kahdessa vuodessa, mutta kun jatkosuunnitelmat olivat vielä hukassa, tärvääntyi säästetty vuosi miettimiseen, mitä sitten. Aivan hukkaan se ei kokemuksena mennyt, sillä hän ehti siinä olla yksityisopettajana eräälle abille, jolla oli edessä viimeinen yritys ruotsin kirjoituksista sekä tehdä saattohoitoa henkilökohtaisena kotiavustajana vanhuksille. Lopputulos oli, että poika läpäisi ruotsin aivan hyvin arvosanoin, ja vanhus sain apua viimeisinä elinkuukausinaan. Hänen poikansa maksoi sitten palkan nuorelle avustajalle. Nämä ehkä olivat vaikuttamassa siihen, että tytär sitten lopulta haki ammattikorkeakouluun sosionomilinjalle. Hänellä oli muutenkin kokemusta avustamisesta ja ohjaamisesta erilaisissa tehtävissä ja hän oli kokenut antaneensa tukea monille kavereilleen, myös psykologia kiinnosti ja lastenhoito. Tämäkään kouluun haku ei mennyt ongelmitta. Hän valitsi useampia vaihtoehtoisia paikkoja, ykkösenä Jyväskylä, koska kolme sisaruksista jo asui siellä. Kuitenkin kävi niin, että hän pääsi Hameenlinnaan ja jäi kauas varasijalle Jyväskylään. Mutta ei hän niin vain luopunut haaveestaan muuttaa Jyväskylään, koska hän pääsi jo kesätöihin sinne heinäkuun alusta. Hän aloitti työt ja jäi roikkumaan varasijapaikalle. Sinnikkyys palkittiin ja vaikka hänen edellään oli monta varasijalla roikkujaa, hän pääsi Jyväskylän ammattikorkeakouluun sosionomin opintolinjalle juuri ennen koulun alkua. Riemu oli suunnaton. Mutta hyvin pian ilmeni, että opiskelu ei edennyt siihen tahtiin, kun tehokas tyttäremme oli odottanut. Ensimmäisenä talvena sain lukemattomia puheluja sen vuoksi, että hänellä oli ongelmia ymmärtää tehtäviä, kun ei opetettu perinteiseen tapaan. Hänen tapansa oppia oli ristiriidassa ammattikorkeakoulun opetusmenetelmien kanssa. Lisäksi työ vaati veronsa, hän oli väsynyt ja stressin myötä sairastui. Sain käyttää puhelimessa kaiken äidin vaistoni ja opettajan taitoni, että hän sisäisti nämä menetelmät, millä opiskeltiin, verkkoympäristöt ja muut keinot, millä kursseja suoritettiin ja opintopisteitä kerättiin. Lukion tavoin täälläkin opinto-ohjaaja ja opettajat arvostelivat hänen tapaansa oppia ja kehottivat muuttamaan sitä, vaikka hän sai kuitenkin jatkuvasti hyviä arvosanoja. Hän on vain itseni tavoin hyvin kriittinen tiedon suhteen ja hyvin vaativa itsensä suhteen. Sitä samaa odotamme muiltakin. Meille koko perheelle, sen jokaiselle seitsemälle jäsenelle on kauhistus sellainen työntekijä tai opiskelija, joka koettaa päästä velttoilulla ja lusmuilulla läpi työpäivästä ja tehtävistään. Meillä on kaikilla hieman työhullun piirteitä, pyrimme täydellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja aitoon rehellisyyteen kaikissa toimissamme. Siten myös vaadimme muilta paljon, emmekä tyydy keskinkertaiseen. 42

44 Nyt kuitenkin sosionomimme opiskelut ovat loppusuoralla, kaikesta vastuksesta huolimatta ammatinvalinta on tuntunut oikealta, työharjoittelut vammaisten parissa ovat vahvistaneet uskoa osaamiseen ja loppu häämöttää tämän vuoden lopussa. Koko tämän kolmen vuoden ajan hän on tehnyt raskasta fyysistä työtä epäsäännöllisessä vuorotyössä, ei ole tarvinnut opintolainaa vaan päinvastoin on kerännyt pienen omaisuuden omaa asuntoa varten, on silti suorittanut opintonsa suunnitelman mukaisesti ja hyvin arvosanoin. Tosin, lomaa hänellä ei ole ollut yhtään viikkoa kolmeen vuoteen. Tässäkin esimerkissä päättäväisyys vie eteenpäin ja kyseessä on oma halu, ei kenenkään toisen hänelle asettama vaatimus. Hän jopa heitti, että voisi nyt jatkaa taideteolliseen kouluun, johon häntä lahjojensa vuoksi alkuun toimitin. Nyt hänellä tulee olemaan tutkinto sosionomi työ josta hän pitää (Valiolla!) nyt voisi opiskella sitä, mikä on MUKAVAA! Tällaiset oppilaat vaativat myös opettajalta ja oppilaitokselta paljon enemmän. He eivät tyydy siihen putkeen, jota pitkin useimmat lipuvat koulunsa, vaan HOPSin mukaisesti, heille pitää antaa se, mitä he haluavat. Siihen ei mikään koululaitos tämän päivän säästötavoitteissaan enää pysty. Rahallinen tulos on joka oppilaitoksessa tärkein, ei se hengen rikkaus, mistä monet vanhan ajan koulutarinat kertovat. Suomi on hukannut tasapäistämisessä paljon huippujaan. Paljon puhutut PISA-tutkimukset ( KIRJA_press.pdf ) kertovat vain siitä, että tietty perusosaaminen on kaikilla, mutta ei sano sitä, että olisimme muuten huipulla. Nyt puuhataan uusia huippuyliopistoja, mutta uskon niidenkin taustalla olevat taloudelliset tekijät, ei se että koulutuksen laatu muuttuisi korkeammaksi. Sitten on tällaisia huippukouluja, kuten Päivölän kansanopiston matematiikkalinja ( ), jossa data-alan huiput käyvät kouluaan ja antavat työpanoksensa suoraan Nokian käyttöön. Erään työkaverini poika meni sinne 16- vuotiaana ja se kuulosti aika rajulta työuupumus tulee tutuksi jo opiskeluvaiheessa. En tiedä lopputuloksista, kuinka moni sitten saa normaalin työuran, mutta minusta se kuulosti siltä, että nuorten innostus käytetään raa asti hyväksi ympärivuotisen ja ympärivuorokautisen toiminnan aikana. Opiskelua on 8-21 seitsemänä päivänä viikossa! Jyväskylä Ammatillinen opettajakorkeakoulu 2006 Monta kertaa turhaan yritettyäni oli suuri minun innostukseni, kun neljännen kerran haettuani viimein pääsin haluamaani oppilaitokseen opiskelemaan ja saamaan pätevyyden jo kymmenen vuotta työnäni tekemään ammattiin. Suuret olivat odotukset ja tulevaisuuden haaveet sillä hetkellä mielessä. Ajattelin nyt avaavani sen ratkaisevan portin, jonka jälkeen 43

45 tulevaisuus eläkeikään saakka on turvattu. Mutta kuten jo tiedetään, näin ei käynyt. Monet sairaudet, kymmenen vuoden pätkätyöllisyys, lomautus, työpaikan ongelmat, työttömyys nämä kaikki yhdessä murensivat terveyttäni ja työkykyäni niin, että portti avautui ehkä liian myöhään. Sitä en vielä syksyllä tiennyt ja kun perheenikin tuki minua, aloitin täysin sata lasissa opiskelun oikeaksi opettajaksi. Ensimmäinen ja vielä toinenkin seminaarikerta olivat elämyksiä. Ihastelin sitä, että minäkin saan aivan oikeasti olla tällaisessa oppilaitoksessa opiskelemassa. Tartuin tehtäviin suurella innolla ja panostin niihin kaiken osaamiseni. Totuus alkoi valjeta hyvin pian. Ensin sitä valittivat oppilaat, jotka tulivat koulutukseen suoraan työpaikoilta, ilman opettajakokemusta. He kokivat jääneensä tyhjän päälle, koulutus ei anna lainkaan ohjeita ja opetusta siihen, kuinka opettajan täytyy toimia, miten työtä käytännössä tehdään. Opetussuunnitelma oli aivan asiallinen, HOPS:ien suunnittelukin meni kohdalleen, mutta sen jälkeen koulutuksen anti on ollut siinä, mitä tietoa itse saa hankittua. Eli aivan sama tilanne, kun oli silloin, kun itse pystymetsästä aloitin opettajana. Oppilaat käyttivät aikaa tehtäviensä tekemiseen odottaen innolla kuin ekaluokkalaiset, mitä opettaja niistä sanoo, kuinka kommentoi, mitä pitää korjata, missä onnistuimme, antaisi meille OPETUSTA jatkon varalle tehtäviemme kautta. Mutta se ei toiminut, kuten ei toimineet seminaarien aikataulut ja sisällötkään. Motivaation lasku oli nähtävissä koko ryhmässä jo vuoden vaihteeseen mennessä. Ainakin täältä käsin katsottuna, enhän voi tietää, kuinka aktiivisesti oppilaat ovat opettajan kanssa yhteydessä, mutta verkkoympäristö paistaa tyhjyyttään. Kouluunhan valittiin syksyllä 367 oppilasta. Mielenkiintoista olisi nähdä ja kuulla millaista ovat olleet muiden ryhmien kokemukset opetuksesta. Onko tällä koulutuksella muuta arvoa kuin byrokraattinen tie antaa paperi pätevyydestä virkaan nimittämistä varten. Tämähän ei tuota edes tutkintoa eikä siten lisää millään tavoin akateemista arvoamme. Edelleen puuttuu se ylioppilastodistus, merkonomin paperi ja korkeakoulututkinto! Edelleenkään en ole arvoasteikossa oikea opettaja vaan ammatillinen opettaja. Vaikka saan pätevyyden toimia opettajana, edelleen palkkani ja pääsyni virkoihin katsotaan pohjakoulutukseni mukaan. Miten vääristynyttä tämä koulutussosiologia tässä yhteiskunnassa onkaan! Sitä paitsi naisella yleensäkään koulutuksen lisääntyminen ei johda samanlaiseen urakehitykseen kuin miehillä, puhumattakaan keski-ikäisellä, jolla ero on vielä rajumpi.. Opettajakoulutuksessa suuri rooli alkuasetelmissa oli juuri verkko-opiskelulla. Mutta hyvin pian sekin ilmeni paperitiikeriksi. Kuten omassa verkko-opetusmateriaalissani käsitte- 44

46 len ( ), ensimmäinen edellytys verkkokoulutuksen onnistumiselle on riittävän laaja ja syvä tietokoneen käyttötaidon hallinta kuin myös kyky ilmaista itseään kirjoittaen. Nyt sellainen taito tuntuu (HUOM. subjektiivinen näkemys) puuttuvan niin monilta oppilailta kuin opettajaltakin. Se ei silloin edes auta vilkasta toimintaa ja keskustelua verkossa. Verkko olisi antanut mahdollisuuden korjata ja korvata lähiopetuksen ja sen vuorovaikutuksen puutteita. Hyvä verkkokeskustelu tai vaikka pelkkä sähköpostikeskustelu olisi antanut koulutukselle kosketuspintaa oppilaan, opettajan ja kanssa-oppijoiden kanssa. Minun kohdallani opiskelun suurin onni oli se, että ryhmässä on mukana paras työkaverini ja hyvä ystäväni sekä pari muutakin oppijaa omasta oppilaitosyhtymästämme. Me kuitenkin pienryhmänä pääsimme hyvin alkuun opiskelussamme ja siinä saimme hieman vuorovaikutusta. Tällä tasolla, mitä meille tämä opettajakoulutus on esiintynyt, koko koulutus menettää täysin kasvonsa ja merkityksensä. Sille tulee pelkän kumileimasimen arvo, joka vaaditaan, jotta asiakirjoissa oikeus säilyy virkojen jaossa. Minulle oman tilanteeni valossa tuli jo vuoden vaihteen jälkeen halu lopettaa koko koulutus, mutta puoliso sai kannustettua minut jatkamaan. Tulevaisuuden uhallakin, miksi nyt lopettaisin, kun viimein pääsin ja eihän sitä tiedä, jos maailma ja elämä vielä antavat mahdollisuuksia. Se uusi panostus näkyy nyt tässä tehtävässä. Tähän aion koota, sivumäärästä riippumatta, koko sen kokemukseni opetuksesta ja oppimisesta, minkä yhdessä viikossa suinkin ehdin kirjoittaa piittaamatta siitä, lukeeko näitä sanoja kukaan koskaan. Mutta ainakin itselleni olen ne kirjoittanut ja voin antaa ne ainakin lapsilleni eväiksi heidän taistelussaan omien lastensa puolesta tulevaisuuden yhä kiristyvillä koulutus- ja työmarkkinoilla. Toivon kovasti muiden puolesta, että tämä kokemukseni Ammatillisesta Opettajakorkeakoulusta ja sen toiminnasta on vain oma henkilökohtainen, omista lähtökohdista lähtevä näkemys eikä yleisempää kuvaa antava totuus. Siihen saan vastauksen vain kysymältä muilta opiskelijatovereilta, eikä yksin meidän ryhmästämme vaan muista oppilasryhmistä. Jos koko valittujen joukko 367 oppilasta on jaettu oppilaan ryhmiin, on näitä kokemuksia ainakin erilaista ryhmäkuvaa plus jokaisen oma subjektiivinen näkemys. Kevät näyttää, riittäkö voimani ja motivaationi tämän koulutuksen loppuun käymiseen oman HOPSini mukaisesti. Eikä loppuun saaminen ole yksin minusta kiinni, vaan tarvitaan vielä arviointilautakunnan hyväksyminen siihen, osoittavatko tietotaitoni riittävää tasoa, jotta minulle voidaan antaa ammatillisen opettajan pätevyys. Osaanko käsitellä tietoa 45

47 ja antaa opastusta tietojen käsittelyyn opiskelijoille niin, että voin käyttää ammattinimikettä TIETOJENKÄSITTELYN OPETTAJA pelkän kouluttajan sijaan? OPETTAJAKSI OPPIMASSA Nivala aikuiskoulutuskeskus Opettajan työ ei tosiaankaan ollut edes haaveissani opiskellessani aikuiskoulutuskeskuksessa ensin mikrotukihenkilön ja sitten tietojärjestelmäsuunnittelijan koulutuksessa. Lähtökohtana ajattelin yhä toimistotyötä, jossa olin toiminut 17-vuotiaasta saakka. Suunnittelijakoulutuksen jälkeen uskalsin lähettää kuntiin avoimia hakemuksia tavoitteena mikrotuki tai toimistotyö. Sellaisen avoimen hakemuksen jätin myös tekniikan osaston osastopäällikölle, mutta hän siirsi sen heti ö-mappiin. Hän ei voinut harkita minua minkäänlaisiin tehtäviin talossa koulutuspohjani puutteellisuuden vuoksi. Ensimmäinen ajatus tuli mieleen , kun pidin markkinoinnin tehtäviin kuuluvan luennon segmentoinnista. Markkinoinnin opettaja Jukka Matero kuunteli luentoani keskittyneesti ja lopetettuani sain esityksestäni erinomaisen hyvät arvioinnit. Hän juuri sanoi, että olen synnynnäinen opettaja! No siinä vaiheessa asia jäi pelkästään tähän oppitehtävään liittyväksi arvioinniksi. Sitten johtamistaidon opettajamme Pentti Junttila hän, joka arvioi opiskeluni turhaksi ikäni ja sukupuoleni takia, puhui minulle opettajan tarpeesta ja tarjosi minulle muutaman päivän sijaisuutta. Muiden ollessa hiihtolomalla opetin 13 hengen aloittelijaryhmälle päivän tietokoneen käyttöä, päivän tekstinkäsittelyä ja päivän taulukkolaskentaa. Kyse oli varmasti Business-puolen yrittäjätutkinnon opiskelijoista. Siihen työhön ei ollut juuri valmistautumisaikaa, se opetus piti vetää aivan improvisoiden oman tuoreen opiskelun pohjalta. Pidin vielä opiskelun ohessa kahdeksan samanlaista opetuspäivää ja tunsin viihtyväni siinä työssä. Business-puolen opettajat olivat myös tyytyväisiä. Sen enempää sinä keväänä ei ollut ja mitään muutakaan työtä en sen kevään aikana saanut. Kesälle lähdin työttömyyskortiston kautta. Vasta Matero soitti uudelleen ja pyysi suostumustani uuden kurssitarjouksen atk-opettajaksi. Jo samana päivänä olimme silloisen rehtorin kanssa keskustelemassa työsopimuksesta, joka sitten kurssitarjouksen toteuduttua kirjoitettiin opetuspäiväksi kevään aikana käytännössä opetusta oli lopulta 416 tuntia (n. 60 päivää). Koulutus koski merkonomeja, joilla ei koulutuksensa aikana ollut vielä tietokoneopetusta, eli käytännössä ennen vuotta 1993 valmistuneita merkonomeja. 46

48 Niinpä sitten opetin kevään ilman merkonomin papereita tietokoneen käyttötaidottomia merkonomeja hyödyntämään atk:ta työssään. Näillä pohjatiedoilla suunnittelin tuntisuunnitelman puoli vuotta kestävään laskentatoimen atk-kurssiin tietokoneen peruskäytön osalta. Mitään muuta materiaalia ja ohjetta minulla ei työhöni ollut kuin se, mitä itse olin juuri oppinut. Jotain suuntaa ja kokemusta minulla 1997 oli jo edellisen syksyn aikana pitämistäni Haapaveden kansalaisopiston koulutuksesta, mutta esimerkiksi se, mitä TIEKE:n ajokorttitutkinnot opetukselta vaativat, ei ollut vielä selkänahassa. Oppilailla oli mahdollisuus suorittaa ajokorttitutkintoja opiskelun loppuvaiheessa, mutta kun sitä ei ollut alun pitäen otettu huomioon opetussuunnitelmassa, ei sen tulokset olleet kovin mittavat. Työhöni kuului myös oppilaiden ohjausta heidän työharjoittelupaikoissaan eri yrityksissä. Siellä minulle oli paljon hyötyä tietojärjestelmäsuunnittelijan koulutuksestani. Muutenkin pidän vielä tänä päivänäkin Ari Pätsin antamaa opetusta suunnittelijakoulutuksessa sekä tietenkin muiden opettajien lisää siinä hyvin merkittävänä koko opettajuuteni kannalta. Se auttoi näkemään tilanteet ja ongelmat, oppimisen ja tiedon tarpeet oikeasta näkökulmasta alkiotasolta. On varsin suuri menetys, ettei osastonjohto antanut järjestää vastaavaa koulutusta enää uudestaan. Meitä siltä kurssilta valmistuneita on edelleen kolme talon henkilökunnassa ja olen kuullut monen muunkin joukosta olleen koulutustehtävissä. Kaikille se ei kuitenkaan tuonut ammattia, mutta se johtui yksilöiden omista ongelmista ei koulutuksesta. Minä pidin työstä ja sain siitä esimiehiltä hyvät arviot, mutta edelleenkään se ei avannut minulle työmahdollisuuksia tekniikan osastolle perusatk-opetukseen. Hain kai kaikkiaan neljä viisi kertaa Kalajokilaakson ammatilliseen aikuiskoulutukseen avautuneita atkopettajan tehtäviä, pääsemättä. Työ avautui muutamaa vuotta myöhemmin aivan muuta kautta. Haapavesi kansalaisopisto 1996 Valmistumiseni aikaan 1996 olin keväällä muutamia päiviä opettamassa ja sain siitä tunteen, että kykenen siihen, oikeat opettajat luottivat taitoihini. Mutta siitä huolimatta osastonjohto ei ollut kiinnostunut palkkaamisestani. Edessä oli siten työtön kesä. Syksyllä työvoimatoimisto lähetti ilmoituksen Haapaveden kansalaisopiston atk-opettajan paikasta. Silloin lähetin aivan velvollisuudentunnosta työvoimatoimistoa kohtaan hakemukseni sinne ja yllätykseni oli suuri, kun sain puhelimitse kutsun työhaastatteluun. Haapaveden monikunnallisen kansalaisopiston rehtorina toimi silloin yhteiskuntatieteiden tohtori Marja-Leena Salkola, hyvin lahjakas ja oppinut historioitsija ja luovuuskouluttaja. 47

49 Hänen kaksoissisarensa Anna-Liisa Mikkilä oli silloin Yleisradion toimittaja. Salkolalla olikin aivan oma visionsa siitä millainen tulevan atk-opettajan tulee olla. Hänellä oli ollut tehtävässä aiemmin nuoria miehiä ja hän sanoi saaneensa tarpeekseen heidän aikaansaamattomuudestaan ja velttoudestaan. Hän halusi tehtävään vanhemman naisen ja vakuuttui minun tietotaidostani haastattelumme aikana. Kun epäilin osaamistani, kun en ollut opettaja, hän kehotti kuuntelemaan itseään ja käyttämään piilevää luovuuttani tehtävän hoitamiseen. Ja näin sitten tein. Minulla on vieläkin tallessa kaikki ensimmäisestä suunnitelmastani alkaen. Nämä koulutussuunnitelmathan painettiin myös opiston kurssiluetteloon, joten sieltäkin ne ovat todennettavissa. Minulla on myös kaikkien pitämieni koulutusten päiväkirjakopiot arkistoissani, joten saisin niistä hyvinkin yksityiskohtaisen kertomuksen siitä, miten suunnittelin ja järjestin atk-koulutusta kuuden kunnan alueella. Olin tehtävistä yksin vastuussa, koska talossa ei ollut ketään muuta, joka olisi pitänyt atk-kursseja. Myös henkilökunnan oma tietokoneen käyttötaito oli alkeellista. Pidin heillekin monta koulutussessioita eri aiheista. Rehtori pisti minut välittömästi koulutustani vastaavaan tosityöhön. Vuoden opetussuunnitelman laatimisen lisäksi syksyn ensimmäinen tehtäväni oli tutustua kuuden kunnan atkluokkavarauksiin kansalaisopistolle, kiertää tutustumassa luokkiin ja laatia sen pohjalta kunnanisille suunnitelma oman atk-luokan hankinnasta ja käytössä olevien luokkien kehittämisestä. Sekin raportti löytyy kansiosta. Ensimmäinen kova koettelemus uudelle atkopettajalle olikin mennä kunnantalolle pitämään kuuden kunnan päättäjille kehittämisratkaisuesitykseni. Mutta siihen rehtori antoi ohjeen: Minä olen siellä se asiantuntija, joka tiedän asiasta, sen vuoksi minun ei tarvitse pelätä ja jännittää kuulijoita. Sen saman ohjeen olen pitänyt sen jälkeen mielessäni joutuessani pitämään koulutustilaisuuksia milloin minkin laatuisille ammattiryhmille. Esittely meni hyvin ja aikaa myöten myös oma luokka hankittiin Haapaveden lukion kanssa yhteisvoimin Opetushallituksen rahoituksella. 48

50 Muualla opetustoiminta tapahtui eri kuntien yläasteiden ja lukioiden atk-luokissa, joiden varustus ja toimivuus oli hyvin kirjavaa. Niissä toimiminen viiden vuoden aikana kehitti paljon ongelmanratkaisukykyäni ja luovuuttani toimia erilaisissa ympäristöissä Usein jouduin improvisoimaan illan opetusohjelman uusiksi, kun laitteet tai niiden ohjelmat eivät toimineen odotetulla tavalla tai käytössä olikin vain puolet koneista. Kaikenlaista sattui, erään lukion opettaja ei luottanut minun osaamiseeni vaan istui aina luokan takana kyttäämässä, kun pidin tunteja. Hänen ajatuksiinsa ei millään mahtunut se, että vanha nainen selviäisi tietokoneen kanssa. Tosiasiassa osaamiseni oli laajempaa kuin hänen tietotaitonsa johtuen juuri kaksivuotisesta tietotekniikkakoulutuksesta. Yleensä minuun luotettiin hyvin, minulla oli niihin aikoihin kuuden kunnan kouluihin avaimet, niistä oli suuri vastuu.. Ensimmäiseen syksyyn liittyi hirvittävä määrä materiaalin laatimista opetuksen tarpeisiin. Mitään ei ollut valmiina ei aiemmilta opettajilta, eikä juuri muutenkaan peruskirjoja lukuun ottamatta. Mutta sellaista materiaalia, joka olisi ollut huokeasti hankittavissa juuri kansalaisopiston tarpeisiin, ei silloin ollut. Joten laadin alusta alkaen kaiken itse. Haasteellisin kirjoitusrupeama oli lyhyellä aikataululla toteutettu Rantsilan kunnan henkilökunnan Windows-koulutus. Niitä oli kaikkiaan neljä luokan täyttä ryhmää, kullekin ryhmälle 4 x 4 tunnin koulutus. Heitä varten kirjoitin Windows oppaan ( Löytyy netistä ) aiemmin tekemäni perusoppaan lisäksi ( ). Jouduin alusta pitäen itse ratkaisemaan, millä tavoin asiat viedään eteenpäin, jotta opetettavat saavat jotain hyötyä koulutuksesta. (Lehtijuttu ). Kukaan ei opettanut minua opettamaan vaan ohjenuorani oli: Tee niin kuin toivoisit itseäsi opetettavan. Kaikessa välittyi se suuri innostus, mikä minulla itselläni oli aiheeseen. Silloin tietokoneen käyttö oli vielä niin uutta, että monet kursseilla vasta näkivät koko ihmeen ensi kertaa. Toisaalta järjestelmän ja ohjelmat olivat silloin suppeampia, elettiin vielä paljon komentopohjaisen käyttöjärjestelmän, DOS:in aikaa. 49

51 Työ oli lähes pääsääntöisesti iltatyötä, lukuun ottamatta tällaisia henkilökuntakoulutuksia. Kaikilla kursseilla jouduin olemaan itse omien kurssieni mainoksena, koska kurssien toteutuminen edellytti aina tiettyä vähimmäisoppilasmäärää ja paras tiedonvälityskeino oli toinen tyytyväinen oppilas. Koulutukset olivat suurelta osin lääninhallituksen rahoittamaa ammatillista lisäkoulutusta, jolla pyrittiin työssäkäyvän väestön parempiin edellytyksiin työmarkkinoilla. Tämä lääninrahoitus mahdollistikin moneksi vuodeksi hyvin merkittävän tietotekniikan koulutuksen oppilaitoksen alueella. Vasta sen rahahanan loppuminen kuihdutti myös opetuksen. Tein myös kaikki mainokset, joita leviteltiin kauppojen ilmoitustauluille ja sähköpylväisiin eri paikkakunnilla. Kokonaisuutena työ oli hyvin kehittävää, itsenäistä ja monipuolista. Raskaaksi työn tekivät jopa 120 km:n yhdensuuntaiset matkat. Kun oppitunnit olivat yleensä klo , venyi ilta aina pitkälle. Viiden lapsen äidillä oli omat velvollisuutensa myös kotona ja kun usein olin eri paikassa vielä päivällä opettamassa, saattoi 12 opetustunnin päivä kokonaisuudessaan venyä yli 15 tunnin matkoineen. Sen lisäksi oli kaikki oppimateriaalin laatiminen, kopiointi ja opetussuunnitelmien ym. paperitöiden teko kotona työajan ulkopuolella. Kun kokopäiväiset kansalaisopiston opettajat tekivät vuodessa noin 560 opetustuntia, venyi minun vuoteni pahimmillaan lähelle tuhatta opetustuntia. Lisärasitteena työssä oli jatkuva epävarmuus kurssien toteutumisesta ja jokavuotinen kesätyöttömyys ja huoli työn jatkumisesta syksyllä. Kuvassa alue, jolla olen toiminut opettajana eri kunnissa. Pidän kuitenkin parhaana oppinani opettajan käytännön työhön näitä kursseja, joihin oppilaat tulivat omasta halustaan, eivät minkään tahon pakottamina. Heidän intonsa auttoi jaksamaan ja aina lähtemään uudelleen taipaleelle. Ajoin niinä vuosina noin km vuodessa autolla, usein hyvin väsyneenä, kaikessa kelissä. Olin jo silloin sairas, mutta en halunnut sitä tunnistaa ja tunnistaa, vaan hain syytä ulkoisista seikoista. Oppilaiden suora palaute antoi kuitenkin päivä päivältä voimaa jatkaa ja yhteistyö oppilaitoksen vt. rehtorin Paula Paukkerin sekä opintosihteerin kanssa toimi hyvin. Työstä irtisanouduin itse siinä vaiheessa, kun työ aikuiskoulutuskeskuksessa alkoi vaatia kaiken aikani. Samaan aikaan myös koulutusten saanti rahoituksesta johtuvista (OPM kirje nro 50

52 182/482/2000) syistä alkoi kansalaisopistossa heikentyä, joten sain tehdä sitä työtä aivan parhaimman buumin aikana itselleni ja ihmisille hyödyksi. Vuonna 1998 pidin kolme 24 tunnin mittaista Windows 95 peruskurssia mielenkiintoiselle oppilasjoukolle. Oppilaina oli Kairanmaan seurakuntien ja Haapaveden seurakunnan työntekijöitä kirkkoherroista ja lääninrovasteista lähtien toimistovirkailijoihin ja kanttoreihin. Itse olin siinä vaiheessa jo liittynyt rippikoulun kautta seurakunnan jäseneksi. Alkuun jännitin kovasti, osaanko muotoilla tekstini vastaanottajajoukon mukaiseksi, mutta pian sain huomata Salkolan alussa antaman ohjeen päteväksi. Minä olen se, joka joukossa on asiantuntija ja oppilaat ovat tulleet oppimaan, tittelistä riippumatta. Papit ja rovastit ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin kirkkonsa ulkopuolella. Työ kansalaisopistossa antoi kokemusta kohdata kaikenlaisia ihmisiä, kaiken ikäisiä eri ammateista, eri paikkakunnilta ja eri tarpeista kursseille tulleina. Nuorin oppilaani oli kymmenvuotias ja vanhin pitkästi yli seitsemänkymmenen. Pidin silloin myös omaa oppilasrekisteriä oppilaistani, joten pystyin seuraamaan, mikäli sama oppilas osallistui useampaankin tarjottuun kurssiin. Pidin kansalaisopistoaikanani kaikkiaan 107 erillistä kurssia joiden pituudet vaihtelivat 4 oppitunnista 210 tuntiin, yhden illan kurssista koko vuoden kestäviin kokonaisuuksiin. Yhteensä näistä kertyi 3087 opetustunnin työkokemus, joka monipuolisuudessaan varmasti hakee vertaistaan. Oppilaita tuona aikana minulla oli 600, joista monet osallistuivat useammille kursseille. Määrältään he edustavat varsin suurta osaa Haapaveden kansalaisopiston toiminta-alueella silloin asuneista ihmisistä. Noin 90 heistä osallistui 2-7 eri kurssille. TIEKE ajokorttikoulutus 1998 Kun suoritin 1995 Tietokoneen A-ajokortin, en osannut arvatakaan, miten merkittävää roolia se tutkinto tulisi näyttelemään minun tulevaisuudessani. Kevään 1997 laskentatoimen atk-koulutuksessa aikuiskoulutuksessa en vielä itse pitänyt ajokorttitutkintoja, ne pidettiin toisen opettajan toimesta, minä vain opetin. Tietokoneen ajokortin opintovaatimukset on hyvin tarkkaan yksilöity TIEKEn nettisivuilla - joten opettamisen lähtökohta on helppo määrittää. Toiseksi ajokorttitutkinnon periaate: Ajokorttitutkinto ei mittaa muistamista, vaan osaamista ja ymmärtämistä - asioita, jotka opitaan käytännön työskentelyn kautta antaa perusteet, mihin syvyyteen oppimisella mennään, ei temppujen oppimiseen vaan kokonaisvaltaiseen toiminnan ymmärtämiseen. 51

53 Marraskuussa 1997 sitten saimme ns. oman atk-luokan (kuva yllä) lukion kanssa yhteiskäyttöön ja se mahdollisti Tietokoneen A-ajokorttikoulutuksen pitämisen opiston toimesta. Va. rehtori Paula Paukkeri laittokin lupahakemuksen Tietotekniikan kehittämiskeskus TIEKE ry:lle ja sitä kautta minä sain vastauksen ja oikeudet toimia vastuuhenkilönä organisaatiossa ja järjestää ajokorttitutkintoja sekä allekirjoittaa ajokorttitodistuksia. Näitä oikeuksia laajensin vielä suorittamalla AB-ajokortin vastuuhenkilön koulutuksen Future Learning Environment verkko-oppimisympäristössä Internetissä Lisenssin AB-tutkintojen pitämiseksi saatiin ja minä sain vastuuhenkilön oikeudet Vuosien välillä A-korttiopiskelijoita oli omassa opetuksessani kaikkiaan yli sata oppilasta. Lisäksi kahtena vuonna oli toinenkin opettaja apuna pitämässä kursseja, valmistelin myös heidän tutkintonsa ja kirjoitin todistukset eli kaikkiaan lähes 200 oppilasta, joista noin puolet sai koko tutkinnon ja suuri osa ainakin jonkin osion suoritettua. - Tietokoneen ajokorttikursseja ehdin itse pitää työtodistuksen mukaan kaikkiaan 10 kappaletta. Noin puolet eli 1569 tuntia työstäni kansalaisopistossa oli juuri ajokorttitutkintoihin valmistavaa koulutusta. Tällä koulutuksella oli varsin merkittävä asema silloin Haapavedellä ja ympäristössä, kurssipaikoista jopa kilpailtiin. Luokassa koneita oli vain 12, joten se rajasi oppilasmäärää. TIEKEN tilaston mukaan talletin sinne kaikkiaan 906 osasuoritusta (1 52

54 moduuli per oppilas), joista 629 oli hyväksyttyjä. Seitsemästä osamoduulista suoritettava tutkinto vaatii kaikista osioista hyväksytyn, ennen kuin tutkintotodistus voidaan myöntää. AB-tutkintoon johtavaa koulutusta en ehtinyt järjestää siirryttyäni keväällä päätoimisesti toisen talon palvelukseen. Todistuksia Haapaveden kansalaisopistolle kirjoitin vielä vuoden 2000 loppuun saakka. Marja-Leena Salkolan luottamus siihen, että pystyn omaa luovuuttani ja tietotaitoani käyttäen selviytymään opettajan tehtävästä ilman ennakoivaa kokemusta ja siihen vaadittavaa pätevyyttä piti paikkansa. Sain arvokasta kokemusta ja sain paikallisesti ns. nimeä opettajana. Etenkin kun kaikille kursseille osallistuneista ammattinsa ilmoittaneista (76 ei ilmoittanut) oppilaista 48 eli noin 9 prosenttia oli opettajia, katson työni olleen varsin merkittävää koko alueen kannalta. Muista oppilaista 32 oli seurakuntien henkilökuntaa, 64 oli kuntien henkilökuntaa, mukana parikymmentä jonkin sortin johtajaa, kymmenkunta eläkeläistä, parikymmentä yrittäjää, kolmisenkymmentä koululaista tai opiskelijaa, sekä kolmisenkymmentä maanviljelijää tai emäntää plus muita ammattiryhmiä asentajista kosmetologeihin. Eli antamani tietokoneen peruskäytön oppi meni laajalle kuuden kunnan alueella (Rantsila, Pulkkila, Piippola, Pyhäntä, Kärsämäki, Haapavesi). Hain koko ajan ahkerasti myös muita työpaikkoja, parhaimmillaan olin saman viikon aikana kolmessa työpaikkahaastattelussa, mutta kaikki johti siihen, että olin aina se kakkonen. Koulutuspohjani, ammattikoulutukseni, sukupuoleni ja ikäni, sekä persoonallisuuteni eivät viehättäneet työhaastattelijoita. Aina paikan vei nuorempi mies. Atk-päälliköksi hain mm. Haapavedelle ja atk-tukihenkilöksi Nivalaan sekä Haapajärvelle. Kouluttajaksi Raudaskylän Kristilliseen opistoon, sekä YTOL-instituuttiin, Pohjois-Suomen Koulutuskeskukseen ja monta kertaa Kalajokilaakson ammatilliseen aikuiskoulutukseen sekä Ylivieskan Ammattiopistoon. Hain minulle osoitettua paikkaa myös Nivalan Ammattikouluun Pyhäjärven toimipisteeseen. Mihinkään minua ei valittu, eikä sen paremmin perusteltu valintaa, otettiin sopiva tai parempi, niinhän aina käy. Nivala aikuiskoulutuskeskus 2000 alkaen Koko kansalaisopistolla työskentelyni ajan olin yhteydessä Kalajokilaakson ammatilliseen aikuiskoulutuskeskukseen hakien ja toivoen sieltä vakituista työpaikkaa päivätyötä. Aina asia tyssäsi tekniikan osastonjohtajaan. Businesspuolelle kävin pikkukeikkoja tekemässä harvakseltaan. Yhdellä sellaisella olin viikon 11 vuoden 2000 maaliskuussa Erkki Hollan- 53

55 nin pyynnöstä. Olin päivät Nivalassa ja illat kansalaisopiston kursseilla eri paikkakunnilla jokaisena viitenä päivänä. Se viikko muutti tulevaisuuteni. Torstaina iltapäivällä peräkkäin kolme AIKU:n atkopettajaa soitti ja kukin erikseen pyysi minua tekemään kolmen eri kurssin päiviä yhteensä ensi alkuun 25 työpäivää. Sitten aloitin työt. Sen koko kevään tein töitä kahdessa työpaikassa, päivät aikuiskoulutuksen eri kursseilla, illat kansalaisopistolla pitkien matkojen päässä. Siinä oli AB-ajokorttikurssia, sovellusneuvojakoulutusta, tietokoneasentajien koulutusta, sovellusohjelmia ja järjestelmien asentamista - laidasta laitaan kansalaisopistolla meni edelleen tietokoneen A-ajokorttikurssit. Kuljin koko kevään Nivalasta Ylivieskaan, Kalajoelle, Pyhäjärvelle, Haapavedelle, Kärsämäelle. Saatoin olla päivän 8-15 Kalajoella ja illan Kärsämäellä, tuntui välistä, että asun autossa. Perhe piti hoitaa siinä sivussa, samoin materiaalin tekeminen ja kokeiden korjaamiset. Silloin maaliskuussa sain työsopimuksen, joka on voimassa edelleen, sen tosin on katkaisut jokaisen kesän työttömyys, joka lyhimmillään oli kesällä 2002 vain kuukauden, mutta vuosina 1999, noin 140 päivää kesässä, eli lähes puolet vuodesta. Talvella olin vain 20 päivää työssä, eli nyt olen käytännössä ollut alkaen työtön (lomautettu) ja alkaen sairaslomalla. Nyt jälkeenpäin tarkastellessa voi hyvin ymmärtää, mikä vei terveyteni. Silloin, kun töitä oli, sitä oli kerralla liikaa ja pitkien matkojen takana. Sitten pitkien työttömyysjaksojen epävarmuus söi terveyttä omalta osaltaan. Vuoden 2000 keväästä alkaen olin töissä yli kuusituhatta tuntia näiden lyhyiden talvijaksojen aikana, se kertoo selvää kieltään työtahdista. 54

56 Hyvästä alusta huolimatta kesällä oli työttömyys edessä ja syksykin hyvin epävarma, muutamia työkeikkoja silloin tällöin ja yhtä heikkoa oli kansalaisopiston puolellakin, siellä lopettelin viimeisiä omia ajokorttikursseja. Vasta vuoden 2001 alusta sain isomman kokonaisuuden, sovellusneuvojien koulutuksen Pyhäjärvellä, jossa minulla oli muutama päivä viikossa. Lisäksi oli päiviin täydennystä iltakursseilla tietokoneasentajille Nivalassa sekä muita yksittäisiä lähinnä sijaisuuksia. Kävin jopa tuuraamassa Pohjois-Suomen Koulutuskeskuksella noin 100 tunnin verran kevään aikana. Seilasin taas Kalajoki-Pyhäjärvi akselilla ajoin autolla, vaikka hämäränäköni oli olematon. Olinkin sitten kaihileikkauksen vuoksi pari viikkoa sairaslomalla maaliskuussa ja sen jälkeen katse kirkastui. Pyhäjärven kurssi oli erittäin vaativa ja kasvattava, koska siellä suurimmalla osalla oppilaista oli jo melkoinen tietokoneen käyttökokemus. Sen kurssin aikana jouduin kokoa ajan itse opiskelemaan lisää niin sovelluksista kuin yleensä tietokoneen käytöstä kuten myös ihmisen käyttäytymisen problematiikasta. Teetin oppilailla laajoja portfolioita ja ohjasin heitä myös työharjoittelussa. Viimeisen kaksi viikkoa ennen juhannusta olin vielä Raahessa Business-puolen koulutuksessa atk:n perusteita opettamassa. Eli kaikki työ oli vielä toisen vastuuopettajan valvonnassa, minulla ei ollut alussa omia kursseja, niitäkin sitten tuli, joukoittain. Työt pääsin aloittamaan 2001 jo elokuun alussa. Kuun lopulla leikattiin toinenkin silmäni ja sain takaisin paremman näön mitä minulla on ollut koskaan. Syksyllä pääsin mukaan myös tietokoneasentajien ja järjestelmäneuvojien näyttötutkintotoimintaan, olin muutamia kertoja valvomassa ja arvioimassa heidän näyttöjään. Se oli mielenkiintoinen lisä tietotaitooni. Olin keväällä jo pitänyt myös muutamia päiviä Ylivieskassa ns. VIA NOVAprojektissa mukana oleville oppilaille. ( ) - Syksyllä pääsin jatkamaan näiden ongelmatapausten parissa. Taas vaadittiin aivan uudenlaista asennoitumista ja uusia menetelmiä, jotta näiden jo osin syrjäytymässä olevien ihmisten tien saisi kääntymään positiiviseen suuntaan tietokoneen ajokortin avulla. Loppusyksyn ajoin sitten uuteen suuntaan Oulaisiin, opetin siellä yhtä ajokorttiryhmää taulukkolaskenta- ja 55

57 tietokantasovellusten käyttöön. Loppuvuodesta oli Nivalassa taas uuden sovellusneuvoja ryhmän kanssa työskentelyä. Vuoden 2002 kevääseen vuorottelin sovellusneuvojien, Via Novan, laitoshuoltajien, kiinteistönhoitajien, perhepäivähoitajien, prosessinohjaajien ja kyläyhteisöaktiivien atk-koulutusta. Myös systemointi oli jo mukana koulutustarjottimessani. Prosessinohjaajat tulivat Kokkolasta toisesta oppilaitoksesta minulle ohjaukseen vain sen vuoksi, että he tekivät lopputyöstään PowerPoint-esityksen näyttöään varten. Se olikin mielenkiintoinen pariviikkoinen, tavoitteena ei ollut ohjelman täydellinen osaaminen vaan annetun tehtävän suoritus. Tähän samaan kevääseen mahtui sekin kasvattava kokemus, kun opetin maahanmuuttajia venäjänkielen tulkin avulla atk-perusteisiin tavoitteena se, että he osaisivat kirjoittaa työhakemuksen ja CV:n tietokoneella. Vaikka opetusta oli vain muutama päivä muutaman viikon aikana, se vaatii taas uuta oppimista. Kuinka osaan esittää tarvittavat asiat niin, että tulkki, joka osaa hyvin suomea, mutta heikosti tietokonetermejä, pystyy selittämään ne osin täysin venäjänkielisille oppilaille. Mukana oli myös yksi thaimaalainen, joka ei osannut mitään muuta kuin omaa kieltänsä, ei suomea, ei edes englantia. Asiat piti selvittää näyttäen. Mieleeni jäi eräs jo liki 60-vuotias inkeriläismummo, joka ei halunnut itse koskea tietokoneeseen lainkaan, mutta jolla olisi ollut niin paljon puhuttavaa tulkin ja minun kanssani, että se tahtoi varastaa ajan muilta. Hän puhui hyvin suomea, siten kuin inkerinsuomalaiset puhuvat vilkkaasti. Tuokin kevät 2002 oli työtä sekä päivisin, iltaisin että lauantaisin. Vapaapäiviä oli sitten satunnaisesti myös viikolla. Kun siihen osui myös ensimmäinen täyspitkä systemoinnin opetusosuus uusine valmisteluineen, ei asioiden märehtimiseen jäänyt aikaa. Aika oli kortilla ja auton nokka aina menosuunnassa. Samaa oli myös syksy. Työt alkoivat heti elokuun alusta täydellä painolla. Via Nova-projektit jatkuivat, systemointi alkoi uudelle asentajaryhmälle ja kaikkea muuta oli siinä välissä, kuten jo aiemmin mainittu oma opiskelu Toimivan verkkokurssin suunnittelu, Tietojenkäsittelyn ammattitutkinto ja Kasvatustieteen ja aikuiskasvatuksen perusopinnot! Hurjaa menoa! 56

58 Marraskuun sain sitten kai ensimmäisen täysin oman kurssin, jossa olin vastuuhenkilönä. Se on ainoa kokonaan pitämäni AB-ajokorttikoulutus ja se pidettiin Kärsämäellä sen kauniissa vanhassa pappilassa (kuvassa yllä vasemmalla valkea rakennus) lähellä silloin rakenteilla ollutta Paanukirkkoa. Se oli varsin unohtumaton kokonaisuus. Oppilaat olivat ikäluokkaani, erittäin mukavia ihmisiä, kuten Kärsämäellä aina. Toimimme kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ympäristössä. Atk-luokka oli rakennettu tilapäisesti pappilan suureen saliin. Talossa ei ollut muita ja paikka sijaitsi etäällä muusta asutuksesta. Kun sinä talvena oli vielä yli neljänkymmenen asteen pakkasiakin, koko jaksosta muodostui ikimuistoinen kokonaisuus ja oppimistilanne. Kovasta innostaan ja yrityksestään sekä ahkerasta opiskelustaan huolimatta kukaan ei saanut AB-ajokorttia suoritettua. Yksinkertaisesti siksi, että AB-kortti vaatii jo monivuotisen tietokoneen tehokäyttökokemuksen ja näistä useilla A-ajokortti oli vasta suoritettu tai he suorittivat sen kurssin alussa. Vaatimukset löytyvät TIEKE:n sivuilta: Ja niilläkin, joilla se oli jo vanhempaa perua, ei kortin saannin jälkeen ollut lainkaan tietokoneen käyttökokemusta mm. työttömyyden takia. Sieltä jäi mieleen eräs positiivinen mieshenkilö, joka ei omistanut tietokonetta, mutta kertoi aina aamulla harjoitelleensa ahkerasti tehtäviä illalla. Hän kertoi tekevänsä mentaaliharjoituksia: Menee illalla sänkyyn selälleen ja panee silmät kiinni ja muistelee, mitä opettaja päivällä opetti. Hän kertasi niitä sitten mielessään ja teki virtuaaliharjoituksia ajatuksissaan. Hän nauroi, että niinhän ne mäkihyppääjätkin harjoittelevat hyppyjä mielessään. Eikä tuo menetelmä mikään huono ollutkaan, hän pysyi kohtuudella muiden mukana opetuksessa. 57

59 Koulutus loppui haikeissa tunnelmissa hieman liian lyhyeen oppilaiden kannalta. Koska he eivät saaneet todellista AB-tutkintotodistuta, laadin heille kaikille nelisivuisen diplomin niistä kaikista aiheista mitä he olivat vajaan kolmen kuukauden aikana opiskelleet. Heistä muutama kertoi myöhemmin käyttäneensä diplomia työhön hakutilanteessa ja ainakin yksi mainitsi siitä olleen hyötyä. Kurssin kaikki kokivat antoisaksi ja tutkinnon saavuttamisen puutteen kokivat työvoimatoimiston syyksi, siellä ei ollut riittävää tietoa siitä, mitä todellisuudessa tutkinnon suoritus vaatii. AB-koulutusta onkin ollut hyvin vähän tarjolla ja vähän kysyntää. Sen suoritus on jäänyt marginaaliseksi, koska yleensä he, joilla on siihen riittävä osaaminen, ovat jo työssä, eivätkä tarvitse mitään todistusta taidoistaan. Toisaalta tutkinto vaatii niin monipuolista teho-osaamista, että itsekin jouduin kurssin aikana paljon syventämään osaamistani. Sen jälkeen, kun sain AB-vastuukouluttajan oikeudet, olen allekirjoittanut vain yhden ABtutkintotodistuksen, senkin kouluttajalle, joka tuli jatkamaan työtäni kansalaisopistolla. Itse harkitsin pitkään myös tutkinnon suorittamista, mutta se tuntui moraalittomalta sen jälkeen, kun olin niitä koetehtäviä jo teettänyt oppilailla ja tunsin niiden sisällön ja vaatimukset. Toisaalta tietojenkäsittelyn ammattitutkinto ylittää vaativuudessaan AB-tutkinnon yhdessä kokemukseni kanssa, joten siitä ei liene enää tarvetta. Seuraava oma kurssi alkoi Nivalassa jo heti Tietotekniikka-painotteinen ohjaava koulutus, niin kuin useimmat A-ajokorttikoulutukset loppuvaiheessa olivat nimeltään. Nämä koulutukset olivat sikäli kokonaisvaltaista toimintaa, että sama opettaja oli oppilaiden kanssa koko ajan, joka päivä, lukuun ottamatta ohjaavan koulutuksen päiviä, jolloin ohjaava opettaja teetti heillä ansioluetteloita ja opetti heille työnhakuniksejä. Se koulutus loppui työharjoittelujakson jälkeen. Ajokorttilaisten ollessa työharjoittelussa minä aloittelin uutta suurta projektia, eli Pohjois- Pohjanmaan Sosiaali- Ja Terveydenhuollon Palvelujärjestelmän Sähköisen Tiedon Ja Tietojärjestelmien Koulutus, joka kohdistui Nivalan, Kalajoen, Ylivieskan ja Oulaisten ryhmissä vuosien aikana satoihin terveydenhuollon työtekijöihin. Kokonaisuus oli 4 eri moduulia, yhteensä 11 opintopäivää sisältäen peruskäytön, tekstinkäsittelyn, taulukkolaskennan, internetin ja sähköpostin käytön. Henkilökunta pystyi valitsemaan niistä eri moduuleita tarpeidensa mukaan. Tämä koulutus sai valtavan suosion ja hyvän vastaanoton. Itse pidin opetusta useille ryhmille ja ihan viime vuosiin saakka olen saanut kuulla terveyskeskuksessa usein vieraillessani, että miten merkittävä hyöty siitä oli työntekijöille laa- 58

60 jemmassakin mitassa kuin pelkästään osallistuneiden kohdalla. Projektiin toivottiin jatkoa, mutta sitä ei toiveitten mukaan kuitenkaan saatu, vaikka tarve oli ilmeinen. Koulutukseen saatiin ESR-projektirahoitusta ja se mahdollisti näin laajamittaisen henkilöstökoulutuksen. - Kokonaistuntimäärää en nyt äkkiä löytänyt, mutta ne tiedot tarvittaessa on kanslistiltamme saatavissa. VIIKKOTUNNIT: Työttömyydestä tuli taas pitkä pätkä, työt alkoivat vasta systemoinnin koulutuksella alkoi seuraava oma kurssi, taas ajokortti koulutus, nyt Kalajoella. Kaikilla koulutuksilla oli samanlainen tarjoussopimus, joten lukujärjestys oli helppo suunnitella entisten pohjien avulla ja opetussuunnitelma oli aina TIEKE:n vaatimusten mukainen. Kun Kalajoen kurssi loppui , oli vuorossa taas sen kevään PPSHP:n koulutukset. Työt siltä keväältä loppuivat Töitä oli syksyllä yksittäisiä päiviä ja palavereita kunnes alkoi taas uusi ajokorttikurssi Kalajoella. Niitä kursseja tuli taloon kerralla niin monta, että jouduimme ottamaan ulkopuolisiakin kouluttajia ja yksi niistä otettiin Kalajoella jatkamaan aloittamaani koulutusta, kun minut siirrettiin Nivalassa alkavan uuden kurssin opettajaksi. Matkakustannuksissa siten säästettiin, kun paikallinen opettaja opetti Kalajoella ja minä kotipitäjässäni Nivalassa. Se kokeilu antoi taas uutta tietoa opettajuudesta. Valittu opettaja oli nuori ja innokas yläasteen matematiikan opettaja, joka haaveili jopa uutta uraa itselleen aikuiskouluttajana. Mutta toisin kävi, muutama kuukausi henkisesti vaativassa opetustyössä sai hänet palaamaan takaisin yläasteelle. Hän ei jatkanut, vaikka pyydettiin, hän oli muuten hyvin sopiva ja motivoitunut. Hän koki helpommaksi työn nuorten kanssa, siellä päivät menevät suunnitelman mukaisesti eivätkä oppilaat liikoja kysele. Rinnakkain ajokorttikurssin kanssa jatkoin PPSHP-projektin koulutuksia. Tämä ajokorttikoulutus päättyi ja minä jatkoin uusien ryhmien kanssa PPSHP-projektin koulutusta. Koko ajan joka kevät oli mukana myös tietokoneasentajien tietojärjestelmäsuunnittelun eli systemoinnin koulutus projektitöiden ohjaamisineen. Sinä keväänä työt loppuivat silloin jäin oikealle kesälomalle, mutta sen jälkeen töitä ei ollut tiedossa, joten alkaen olin tuotannollisista ja taloudellisista syistä lomautettuna. Työpaikka oli, muttei työtä. Syksyllä olin ison leikkauksen vuoksi sairaslomalla lokamarraskuun, jonka jälkeen palasin osapäivätyöhön. 59

61 NIVALA ammattiopisto NAO 2006 Sen jälkeen olen ollut työssä vain 20 päivää talven aikana systemoinnin koulutuksen ja muutaman sijaisuuspäivän verran. Syy ei ole minussa vaan siitä, että ajokorttikoulutuksia ei enää saatu ja muidenkin koulutusten tarjouspyynnöt TE-keskuksessa Oulussa viipyivät tai vetivät vesiperän. Kyseisten koulutusten järjestäminen kerta kaikkiaan lopetettiin ja koko atk-tiimiä uhkasi työttömyys. Lisänä matkassa oli vuoden 2006 alusta toteutunut oppilaitosorganisaation muutos, jossa Kalajokilaakson ammatillisesta aikuiskoulutuksesta tuli osa Nivalan ammattiosasto NAO:ta, sen aikuisosasto. Sen jälkeen atkkoulutus on toiminut vain tekohengityksen voimin. Keväällä 2006 olisi vielä töitä ollut muutaman viikon Reisjärvellä, mutta sairauteni veivät minut sairaslomalle, jolla olen edelleen. Eli työkokemusta minulla tästä oppilaitoksesta on sen noin 6662 tuntia opetusta kymmenen vuoden aikana, mutta se jakaantuu hyvin epätasaisesti. Se on ollut osasyy myös fyysiseen, kuten henkiseenkin uupumiseen työssä. Mielenkiintoinen ja monipuolinen työ ei korvaa sitä, että työn turvallisuus ja kohtuullisuus työajoissa toteutuu. Kun lisäksi työni on ollut koko ajan osapäivätyötä milloin muutama tunti viikossa, toisinaan yli 40 tuntia viikossa, on sekin ollut raskas kokemus muuten mukavassa ammatissa. Mutta sehän on tuntiopettajan arkea ja keskeinen ongelma myös muissa oppilaitoksissa. TYÖTTÖMYYSJAKSOT ammattiin valmistumisen jälkeen: ,5 kuukautta lähes 4 kuukautta ,5 kuukautta ,5 kuukautta vajaa 2 kuukautta reilu kuukausi vajaa kuukausi ,5 kuukautta ,5 kuukautta jatkuu edelleen (paitsi ne 20 yksitäistä päivää) 18 kuukautta!! Työn lyhytaikaisuus ja epävarmuus ovat varmasti yksi merkittävä syy tämän päivän tilanteeseeni. Tämänhän on todennut myös Marja-Liisa Kinnunen Jyväskylän yliopistossa 60

62 ( jutunid= ) tekemässään tutkimuksessa. Pätkätyöt kolminkertaistavat sairastumisriskin lisäävät kuolleisuutta. Koulutukseen haun pääsyy oli taata itselleen turvallisempi tulevaisuus vakituisessa työsuhteessa, mutta se mahdollisuuden söi jo ajan ja opetuksen tarpeiden muutos sekä pääasiallisena syynä oppilaitokseni organisaation muutos. Tässä iässä ja tässä tilanteessa vakituisen työpaikan saaminen tuntuu lottovoiton tapaiselta mahdollisuudelta. Olen lotonnut jo liki 35 vuotta ja suurimmat voittoni ovat 50 euron luokkaa. Samalla tasolla on varmasti minun työnsaantimahdollisuuteni. Ainoa mahdollisuus on tiedonhaku ja kirjoittaminen, jos niiden saralta jotain löytäisin, on vielä jokin mahdollisuus. Uusia koulutussuuntia mietin yhä vaikka lähimpänä todellisuutta on työkyvyttömyyseläke. Mutta en anna periksi, ihmisellä tulee olla haaveita! POHDINTA KOKEMUKSESTA Tämä kokonaisen viikon kestänyt kirjoitusrupeama on ollut mielenkiintoinen kokonaisuus. Tarkastelin tässä yhdellä kertaa koko historiaani opettajana ja opetuksen käyttäjänä. Kun otetaan lähtökohdaksi mielikirjojeni opettajakuva L. M. Montgomeryn Anna- ja Pieni runotyttö sarjoissa tai Louise M. Alcottin rakastetuissa kirjoissa Pikku naisista alkaen, ei mielikuvani opettajuudesta ole juuri muuttunut. Näen opettajan vieläkin tällaisten vanhanaikaisten, konservatiivisten lasien läpi. En pysty ajattelemaan opettajaa palkkatyöläisenä kahdeksasta neljään, vaan opettajan tulee olla aina kutsumuksensa mukaan työssä. Opettajan tulee nähdä aina toimintansa seuraukset ja vastuu. Opettaja on aina myös oman yhteiskuntamallinsa ja asenteidensa tulkki ja saarnaaja. Tämän päivän informaatioähkyn ja tiedon tulvan keskellä opettajalla tulee olla valikoiva tiedonhaun taito, jotta osaa antaa oppijalle sen oleellisimman tiedon, kuten historianopettajani aikoinaan sanoi: Mistä tieto löytyy! Nyt on mukana vielä ympäristötietoisuus, kuluttajaneuvonta, taloudellisuusnäkökohdat, kestävä kulutus, globalisaatio, moniarvoisuus, suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus jne. Opettaja ja hänen sanansa ovat edelleen esikuva, niin lapselle, nuorelle kuin aikuiselle. Opettajan tulee olla palveluhenkinen ja tietoinen vaikutuksestaan myös työnsä ulkopuolella. Opettaja ei myöskään ole koskaan valmis, uutta tietoa tulee koko ajan, kokemukset kasvattavat tietoa ja tietoisuutta. Omaa opettajatyötäni on leimannut koko ajan tietty oman visionsa eteenpäin vieminen. Olen aina tuntenut, että minulla on jokin tehtävä. Se lienee jäänyt sieluuni jostain oman isäni kanssa puhutusta yhteiskuntaideologiasta ja hänen haaveistaan. Mutta meillä oli yh- 61

63 teinen ajatus siitä, että hyvyys voittaa pahuuden, kuten vanha satu kertoo auringon ja tuulen kilpailusta. He kilpailivat siitä, kumpi saa kulkijan heittämään päällystakkinsa pois. Tuuli oli varma, että hänellä on niin paljon voimaa puhaltaa, että hän puhkuu takin pois. Mutta aurinko voitti kisan lämmöllään ja kauniilla katseellaan, kulkijan tuli lämmin ja hän riisui takin pois. Jos jaksan väsymättä kertoa asioista, ihmiset ymmärtävät asioiden ja oppimisen hyödyn itselleen oikealla tavalla. He oppivat ymmärtämään oman työnsä merkityksen ja sen, kuinka kukaan ei voi kaataa tietoa heidän päähänsä, ellei heillä itsellään ole siihen halua ja innostusta. Kenties tuo innostus ja palo on myös polttanut minut loppuun. Maailma on niin täynnä epäuskoa, vilppiä ja pahuutta, että usko oikeudenmukaisuuteen horjuu yhdellä jos toisella. Lamat, työttömyys, eriarvoisuus, elämän mahdollisuuksien puute syövät ihmiset sisällöttömäksi tahdottomaksi kulkijaksi, joka ei jaksa enää taistella Don Quioten tavoin tuulimyllyjä vastaan. Työvoimatoimiston, Kansaneläkelaitoksen, ammattiliittojen, sosiaalitoimistojen, kaikkien muidenkin virastojen laputus ja lipuntäyttö ovat passivoineet ihmiset niin, etteivät he enää jaksa uskoa tulevaisuuteen. Olen itse opetustyössäni käyttänyt aina itseäni esimerkkinä selviytyjästä, siitä, että opiskelu kannattaa ja on tuottoisaa, antaa eväät uuteen parempaan tulevaisuuteen. On ikävää, että se tulevaisuudenuskoni on niin monista syistä nyt hiipumassa. En haluaisi antautua toivottomuuteen, se on vastoin ideologiaani, positiivisuuttani, ikuista optimismiani. Mutta kuta enemmän luen koulutuksesta, kuta enemmän sitä seuraan ja kuta enemmän alan ymmärtää, sitä pahemmalta kaikki näyttää. Haluaisin palata kultaiselle 50-luvulle, jolloin toiveikkuus oli suurta tai itse hyvin muistamalleni 80-luvulle, jolloin elimme vielä hyvinvointi-suomessa ja kaikki näytti mahdolliselta. Opettajat ja opetus on nyt niin kuin historiallisina aikoina edelleen se kanava, jonka avulla maailma pelastuu mutta mistä siihen opettajille voima ja mahdollisuus? Kannattaa palata Aini Oravakankaan tekstiin ja pohtia, onko rahan valta syönyt kaiken henkisen pääomamme ja tulevaisuuden sivistyksemme? Olen lukemattomia kertoja katsonut Mad Max elokuvat ja ihmetellyt niiden antamaa kuvaa tulevaisuudesta. Se joskus aikoinaan tuntui utopistiselta, mutta nyt se tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä. Mehän elämme sitä jo nyt, tärkeintä on taistelu vallasta ja öljystä, ihminen on mitätön tekijä sen rinnalla. Opettaja-lehti uutisoi (nro 8-9/2007 s. 38) EU:n ammatillisen koulutuksen ministerien Suomen vierailusta Opettajat uudistuksen moottoreita. Tekstissä tosin puhuttiin myös tuloksellisuudesta, mutta MITÄ on todellinen koulutuksen tulos ja tuloksellisuus? Onko se 62

64 euroja tuloslaskelman viivan alla vai onko se kestävää sivistystä ja ihmisiä, jotka muistetaan vielä satojen vuosien päästä, kuten joku Platon tai Aristoteles? Meidän jokaisen opettaja tulee nähdä velvoitteemme siinä, kuinka pelastamme sivistys-suomen. Ettemme hukkaisi menneiden suurmiestemme työtä, niin Snellman, Agricola, Lönnrot, Cygnaeus ja monet monet muut, jotka pyrkivät oppia tuomalla kohottamaan maamme maailmankartalle. Monen sadan vuoden työ huuhdotaan parin vuosikymmenen rahan palvonnalla menneisyyteen. Meistä ei jää edes antiikin raunioita, kun kaikki vanha raivataan ja historia sekä menneisyys pyyhitään pois. Ammatillisissa kouluissa pyritään kasvattamaan aina suurempia ja suurempia yksiköitä. Nyt jokaista ammattiopistoa varten tulee olla asukkaan väestöpohja. Yhdistetään oppilaitoksia, joilla ei välttämättä ole mitään toiminnallista yhteistyötä, sitä yritetään luoda väkisin. Nyt ollaan kaikilla yhteiskuntasektoreilla sellaisen mammuttitaudin kourissa, että kaiken tulee olla suurta haetaan sillä säästöjä. Usein kuitenkin yhteiskunnan kannalta rahallisetkin säästöt jäävät vähäiseksi. Tarvitaan uusia investointeja, ihmisiä jää työttömäksi, matkakulut kasvavat kaikki sellaista, joka on kuin hölmöläisten täkin jatkamista otetaan pala toisesta päästä ja liitetään toiseen. Lopputulos on plus miinus nolla. Minä olen toisaalta huono kertomaan laitosten toiminnasta, koska olen koko ajan ollut ns. ulkopuolinen tarkkailija. Ainoa tiimityö on ollut aikuiskoulutuksen atk-opettajatiimimme työ, en ole ollut sisällä projekteissa muuten kuin lopputuotteen, eli opetuksen antajana. Projektiluontoisuutta pidän pääasiassa rahoitusautomaattina, niiden tuloksellisuus jää usein pelkästään toimijoiden toimeentuloon projektin aikana. Se on samaa hölmöläisen täkin jatkamista, kuvitellaan EU-rahan olevan jotain lisärahaa, vaikka se on käytännössä meidän EU:lle maksamaa omaa rahaa, josta saamme OSAN takaisin projektirahoina. Suosittelen lukemaan YLE:n MOT-ohjelmassa olleet jutun Tynkäkoulutuksella huippuosaamista. Se kertoo kuvaavasti sen, mihin ollaan tällä säästämisellä ja tulostavoitteisuudella tultu. ( ) Suunnittelijoiden osuus lisääntyy samalla, kun opetuksen taso heikkenee ja koulusta tulee entistä enemmän keskeneräisiä ammatti-ihmisiä työmarkkinoille, joilla niilläkin tulostavoitteisuus edellyttää täyttä panosta heti alussa. Omalta osaltani haluan työssäni säilyttää vielä oppilaan ja oppimisen keskiössä ja tavoitteitteni antajana. Sen vuoksi olen aina tehnyt työtä enemmän kuin palkkapussi antaa takai- 63

65 sin. Palkkaa tärkeämpi on ollut se tunne, että on saanut antaa jotain ihmiselle lisää elämässään käytettäväksi. Sanat antaessaan saa, sopivat myös opetukseen. Tieto lisääntyy sitä jakamalla ja paras tapa oppia lisää on opettaa muita! Tulevaisuutta voi parhaiten ennustaa TEKEMÄLLÄ SITÄ ITSE! Tällainen tuli minun opetushistoriastani ja matkastani opettajuuteen. Sen olisi voinut kertoa lyhyemminkin, kuin esim. netissä eräs sattumanvarainen opettaja - mutta minä olen tunnetusti runsassanainen. Historiaani löytyy myös portfolio-sivultani, se on samassa linjassa tämän kirjoitelman kanssa. - Ymmärtääkseen itseään ja mahdollisuuksiaan täytyy tuntea oma historiansa, sukunsa historia, sitten paikallishistoria, seuraavaksi oman maansa historia ja vasta sitten on merkitystä maailmanhistorialla. Usein alamme väärästä päästä, tiedämme, mitä maailmalla tapahtuu, mutta emme oman päämme tai pihamme tapahtumia ja ajatuksia. Luovuus, innovatiivisuus, ongelmanratkaisutaito, tutkiva ote tietoon, itsensä likoon paneminen niillä on ennenkin maailmantalouksia ja pienempiäkin organisaatioita nostettu pystyyn - uudisraivaajahenkeä käyttäen. Niin tulee olla nytkin, uutta ei synny, ellei entisen pohjalta ponnista avarakatseisena mielikuvitusta käyttäen kohti uusia ratkaisuja, uutta parempaa tulevaisuutta. Uutta ei synny ilman kaaosta kaaos on otettava haltuun systemaattisella tavalla, vanhan osista voi koota uutta ja kehittää vanhaa. Vanhan perustuksen päälle voi purkuosista tehdä uuden, entistä paremman rakennelman. Opetuksessa pitää ottaa askel kansakoulun ja kansanopistojen suuntaan ja niiden hyvien kokemusten pohjalta rakentaa nykyaikainen kansan koulu ja jokamiehen opisto, jolla saadaan ihmiset aivan uusiin ammatteihin tulevaisuuden tarpeita vastaavasti. Mutta ilman päteviä ja työssään jaksavia opettajia se ei synny. Tarvitaan samaa pioneerihenkeä kuin patruunoilla aikanaan, jonkun on aloitettava ja luotava uusi järjestelmä uusi systeemi yhteiskuntamme hyväksi. Opettajat ovat sitä kehitystä johtaneet ennenkin miksei myös tulevaisuudessa. 64

66 LÄHDEVIITTEET: Tekstissä mainitut ja käytetyt lähteet luettelona. Kirjoitelman teksti on kuitenkin kirjoittajan omaa pohdintaa ja kokemusta muutamaa lainausta lukuun ottamatta. toim. Tuomas Takala. Kasvatussosiologia, WSOY, 1999 Kari Uusikylä & Päivi Atjonen, Didaktiikan perusteet, WSOY, 2002 Martti Haavio, Opettajapersoonallisuus, Gummerus, Jyväskylä 1948 Juhani Lassila, Lapin koulutushistoria, kirkollinen alkuopetus, - netissä Koulumuseo, Helsinki, - netistä Wikipedia, Vapaa tietosanakirja, Peruskoulu AIKAKONE, Science fiction ja fantasia, - netistä Wikipedia, Science fiction, - netistä KT Aini Oravakangas, Koulun tuloksellisuus? - Filosofisia valotuksia koulun tuloksellisuuden problematiikkaan suomalaisessa yhteiskunnassa - netistä KT Aini Oravakangas, Kalajokilaakso-sanomalehti , nro 41/2007 artikkeli Kasvatus väsyttää (sivu 2). Tietojenkäsittelytieteiden laitos, Käyttäjäystävällinen tietojenkäsittely, Jyväskylän yliopisto - netistä Nuoret Osaajat PISA 2003 tutkimuksen ensituloksia, Jyväskylän yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos, - netistä Päivölän kansanopisto, matematiikkalinja - netistä Tietotekniikan edistämiskeskus ry, Tietokoneen A-ajokortti Tietotekniikan edistämiskeskus ry, Tietokoneen AB-ajokortti ESR-PROJEKTIN KUVAUS, Via Nova projekti, - netistä ESR-PROJEKTIN KUVAUS, Sähköisen tiedon ja tietojärjestelmien (erityisesti asiakastietojärjestelmät) koordinoitu hyödyntäminen sosiaali- ja terveydenhuollossa - netistä

67 Marja-Liisa Kinnunen, Epävakaa työura lisää terveyden riskitekijöitä, Jyväskylän yliopisto, YLE:n tiedeuutiset, YLE Terveys netistä Anna-Maija Seppälä, Opettajat uudistusten moottoreita? - Opettaja-lehti nro 8-9/2007 s. 38 Toim. Martti Backman, Tynkäkoulutuksella huippuosaajaksi, YLE, MOT, netistä Tuula Hyyrö, Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitos/hämeenlinna, - netistä Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, 1870 Paula Havaste, Lapinmaan Nilla, 2005 L. M. Montgomery, Anna- ja Pieni runotyttö- sarjat Louise M. Alcott, Pikku naisia ym. Lauri Pohjanpää, runo Laulurastas Maija-Leena Saaranen, Minä opettaja portfolio, Maija-Leena Saaranen, Aikuinen oppija, Agrigola Cygnaeus Snellman Lönnrot 66

68 LIITE 1 Tekstissä mainitut henkilöt opettaja Siljamäki Kerttu Heikkinen Eeva Martikainen Martti Haavio Saara Karlsson Uuno Pilhjerta Marjatta Hakoköngäs Edward Lätti Arvo Niskasaari Ilpo Kekkonen Juhani Harja Outi Huurre Eero Heiskanen Pertti Huhtamäki Aira Lehto Tuula Linna Anni Rättyä Kaisa Haapakoski Aini Oravakangas Vilho Harvala Maija-Liisa Vuolteenaho Seppo Merisalo Juha Salmela Pentti Manni Helena Laakkonen Anna-Liisa Sarja Simo Saastamoinen Heikki Sytelä Martti Joensuu Hanna Kujala Elisa Lauttanen Ari Pätsi Sari Paajanen Jukka Matero Pentti Junttila Marja-Leena Salkola Paula Paukkeri Erkki Hollanti 67

69 LIITE 2 Koulujärjestys 1872: 68