Dostojevskin anoppi ja savustettu hanhi

Transkriptio

1 Jutta Julkunen Maarit Knuuttila Dostojevskin anoppi ja savustettu hanhi Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma JULKAISU 2 Hyödynnä Mikkelin seudun kulttuuriperintöä

2 Hyödynnä kulttuuriperintöä! FM Jutta Julkunen KOHTAAMISIA Mikkelin seudun historialliset yhteydet Venäjään FT Maarit Knuuttila SÄÄDYLLISTÄ VIERAANVARAISUUTTA Ruokakulttuuri ja 1800-lukujen suomalaisissa kartanoissa FT Maarit Knuuttila RUOKA- JA KARTANO- KULTTUURIN LÄHTEITÄ Teksti FM Jutta Julkunen FT Maarit Knuuttila Toimitus FM Pia Puntanen Graafinen suunnittelu ja taitto Jyrki Suvimaa/Mainostoimisto Groteski Kustantaja Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hanke/mikkelin kaupunki ISBN (nid.) ISBN (epaper) Paino: Etelä-Savon Kirjapaino issuu.com: XXXXXXXXXXXXXXXXXX Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen tavoitteena on seudun kulttuuriperinnön hyödyntäminen alueen vetovoiman lisääjänä.

3 HYÖDYNNÄ KULTTUURIPERINTÖÄ! Kulttuuriperintö muodostuu aineellisesta ja aineettomasta menneisyydestämme ja on omintakeista eri alueilla. Maailman merkittävimmät matkailukohteet, esim. pyramidit, Kiinan muuri tai maya-kansan temppelit ovat omien kulttuurialueidensa merkittäviä kulttuuriperintökohteita. Välimerellinen ruokakulttuuri on kaikkien tuntemaa ja antiikin taruja toisinnetaan jatkuvasti esimerkiksi elokuvateollisuuden tarinan kerronnassa. Kulttuuriperintö on siis hyödynnettävissä. Matkailun perussisältöjä on paikallisuuden ja paikallisten nähtävyyksien, tapojen ja elämäntavan esitteleminen. Venäläisten matkailijoiden määrä on viime vuosina lisääntynyt Suomessa ja Etelä-Savossa merkittävästi. Olemme maantieteellisesti lähellä, ja tänne vetävät puhdas luonto ja ympäristö, hyvät mökkimajoitusolosuhteet ja monet muut seikat. Toisen maailmansodan varjo määritti pitkään suhteita venäläisiin. Neuvostoliiton kaatumisen myötä ajat alkoivat muuttua, kontaktit lisääntyä ja saada uusia sävyjä. Mikkelissä päämajahistoriaa ryhdyttiin esittelemään ja hyödyntämään huomattavan laajasti, ja tänä päivänä Päämajamuseo, Viestikeskus Lokki, Mannerheimin salonkivaunu, Mikkelin Klubi ja Jalkaväkimuseo esittelevät keskeistä kulttuuriperintöämme. Halusimme katsoa muitakin näkökulmia millaisia kohtaamisia Mikkelin seudulla ja venäläisillä on ollut sotaisten kohtaamisten lisäksi? Idän ja lännen kulttuuri- ja kohtaamisalueelle sijoittuminen on määritellyt historiaamme ja kulttuuriamme rautakaudelta saakka. FM Jutta Julkunen käsittelee artikkelissaan paitsi valtakunnan rajojen muutoksia, myös muuttoliikettä, kauppaa, teollisuutta ja monia muita ilmiöitä. Kun rajat ovat olleet kaakkoon auki, on vaurautta tullut näillekin seuduille. Yksittäisten henkilöiden avulla tarina tulee eläväksi tästä on hyvä tehdä jutunjuurta venäläisille asiakkaille! Julkaisun toisessa osassa pääosassa on ruoka. Ruoka puhuttaa erityisesti juuri nyt, mikä näkyy lehtien palstoilla, julkaisuina ja kokkiohjelmina televisiossa. Lähiruoka ja luomuruoka haastavat suurtuotannon ja einekset. Ruokakulttuuri ja ruuan kulttuurihistoria ovat kulttuuriperintöä aidoimmillaan, sillä edelleenkin käytössä olevat perinteet ovat syntyneet vuosisatojen kuluessa ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen, elinkeinojen ja teknologian kehityksen myötä. Kansanomaiseen ruuanvalmistukseen vaikuttivat sato, säilöntämenetelmät, ruuanvalmistusmahdollisuudet jne. Herraskartanoiden ja pappiloiden kautta levisivät uutuudet. Esimerkiksi meille kaikille niin tutun perunan viljelyn aloitti Mikkelissä Saksalan kartanon isäntä, luutnantti Johan Conrad Weber 1770-luvulla kansan pariin se vakiintui vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin. Savon kartanoalue muodostui 1700-luvun loppupuoliskolla, kun sotaväkeä keskitettiin rajaseudulle. Sotaväen mukana tulivat aatelisupseerit perheineen, ja alkoivat hankkia omia kartanoita. Niinpä katsottiin mielenkiintoiseksi ja tarpeelliseksi tarkastella Savon kartanoiden ruokakulttuuria, ruoka-aineita ja ruuanvalmistustapoja. FT Maarit Knuuttila tuo artikkelissaan esille ja 1800-lukujen ruuanvalmistuksen maailman. Aineisto-osa puolestaan johdattaa lukijan lisätietojen pariin. Halusimme tällä artikkelilla tuoda yrittäjille, opettajille, opiskelijoille ja kaikille kiinnostuneille perustiedot tuotteistamisen pohjaksi näiltä perusteilta aterioiden tai tarinoiden muokkaaminen toivottavasti sujuu! Julkaisu on toteutettu Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeessa. Kyseessä on 2-vuotinen EU-rahoitteinen hanke, jonka tavoitteena on seudun kulttuuriperinnön hyödyntäminen alueen vetovoiman lisääjänä. Hanketta hallinnoi Mikkelin kaupunki/elinvoima- ja kilpailukykypalvelut, ja siihen osallistuivat Mikkelin lisäksi Ristiinan ja Hirvensalmen kunnat. Mikkelissä Pia Puntanen, projektipäällikkö Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hanke Maisa Häkkinen, matkailujohtaja Mikkelin seudun elinkeinoyhtiö Miset Oy Riina Tuominen, toiminnanjohtaja Etelä-Savon elintarvikealan kehittämisyhdistys Ekoneum ry 3

4 FM Jutta Julkunen KOHTAAMISIA Mikkelin seudun historialliset yhteydet Venäjään Sisällys KOHTAAMISIA I - Sota ja politiikka Savilahtelaiset Ruotsin ja Novgorodin välissä... 5 Suomen itärajan kehitys...6 Mikkelin seudun hallinto pähkinänkuoressa... 8 Sotaväki...9 C.G.E. Mannerheim ja Marskin ryyppy: kappale Chevalierkaartin tapakulttuuria Mikkelin Päämajassa...11 Yhtenäistämispolitiikan kausi eli sortovuodet...12 Demidoffit, Anttolanhovin ruhtinaspari...14 Antti Hackzell kohtalona Venäjä KOHTAAMISIA II - Ihmiset, työ ja vapaa-aika Liikenneyhteydet luovat mahdollisuuksia...16 Karkulaisia ja käsityöläisiä, piikoja ja paimenia...17 Pietari suomalaisten ja savolaisten kaupunkina...19 Hiskias Pöntinen, Fabergén ristiinalainen mestari...21 Mikkeliläiset Pietarissa...22 Anna Maria Miltopaeus, Dostojevskin anoppi...22 Matkailua ja kulttuurivaikutteita...23 KOHTAAMISIA III - Kauppa ja teollisuus Turkista, tervaa ja rajakauppaa...24 Laukkukauppiaat...25 Voita, hevosia ja talonpoikaistuotteita...25 Kauppaneuvos Carl Fredrik Pöndinen Halkoja Saimaalta Pietariin Puuta ja rautaa Rajan merkitys...31 Lähdeviitteet...32 Lähdeluettelo...33

5 KOHTAAMISIA I Sota ja politiikka Savilahtelaiset ruotsin ja novgorodin välissä Vakinainen asutus on muodostunut Savilahteen Mikkelin seudulle viimeistään vuoden 600 tienoilla. Nuoremman rautakauden (n jaa) loppuun mennessä seudulle oli syntynyt jo ajan oloihin nähden huomattavia asutuskeskuksia, joista on säilynyt todisteina Mikkelin Tuukkalan ja Visulahden kalmistot ja niiden esinelöydöt sekä Orijärven muinaispelto viikinkiaikaisine hopealöytöineen. 1 Turkikset toivat Savilahden seudulle vaurautta. Noin vuoden 1000 tienoilla Novgorod muodostui itäisen kaupan keskukseksi ja Gotlannista tuli kauppareitin läntinen päätepiste. Kaupankäynnin vilkastuminen lisäsi turkisten kysyntää, ja turkiskauppiaat hankkivat Suomen korpimailta oravan- ja soopelinnahkoja. Mikkelin tienoolta löydetyt hopea- ja pronssikorut kuvastavat turkiskaupan luomia mahdollisuuksia: ne edustavat luksusta, jota ei ole voitu hankkia ainoastaan kalastuksella, metsästyksellä tai kaskenpoltolla. 2 Turkiskaupalla on ollut huomattava merkitys savolaisten taloudelle, ja vielä vuonna 1541 Olavinlinnan linnanpäällikkö luovutti Ruotsin kuningattarelle ketunnahoilla vaihdettua venäläistä palttinaa. 3 Kristillisiä vaikutteita tuli Savilahdelle 1200-luvun aikana sekä idästä että lännestä. Ruotsin ja Novgorodin välinen valtakamppailu johti lähetys- ja kastamiskilpailuun. Novgorodin suuriruhtinas Jaroslav II teki vuosien 1226 ja 1227 vaihteessa retken Hämeeseen ja kesällä 1227 sotaretken Karjalaan ja kastatti karjalaisia. Kauko Pirisen mukaan nimistön perusteella voi olettaa, että tällainen kastaminen on pantu toimeen myös Savilahdessa, ja että viimeistään tuolloin on perustettu Savilahden pogosta ja saatettu voimaan idän kirkollinen järjestys. Pogosta-nimeä käytetään Pähkinäsaaren rauhankirjan venäläisessä tekstissä vuonna 1323 Savilahden kihlakunnasta. Pogosta merkitsi novgorodilaisessa hallintojärjestelmässä veronkantopiiriä, jolta suoritettiin lähinnä kestitysveroja. Mikkelin seutu on siis saanut ensimmäisen hallintojärjestelmänsä idästä. 4 Ruotsin ja Novgorodin välit kiristyivät uudelleen 1200-luvun lopulla, ja vuonna 1293 tehtiin Ruotsista Karjalaan niin sanottu kolmas ristiretki, jonka seurauksena rakennettiin Viipurin linna Ruotsin tukikohdaksi Karjalassa. Tästä seurasi 30 vuotta kestänyt taistelujen aika, jonka päätteeksi Novgorodin suuriruhtinas Juri luovutti vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa ystävyyden merkiksi Ruotsille Savilahden, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin Savilahti mainittiin asiakirjoissa. Savilahden siirtyminen lännen valtapiiriin tapahtui muodollisesti Pähkinäsaaren rauhassa, mutta tosiasiallisesti jo aikaisemmin, ehkä vuoden 1293 Karjalan ristiretken jälkeen. 5 5 Vasemmalla: Mikkelin seudulla kohtasivat esihistoriallisella ajalla länsi ja itä. Mikkelin Visulahdesta Juoneennurmen sotilasvirkatalon mailta vuonna 1936 löytynyt Juoneennurmen hopearisti on pohjoismaista alkuperää ja ajoitettu rautakaudelle. Kuva MKM. Oikealla: Visulahdesta on löydetty myös itäistä vaikutetta olevia esineistä: kuvan arabialainen raha on irtolöytö. Kuvat MKM. Lähde: Julkunen 2011, 36.

6 Suomen itärajan kehitys 6 Pähkinäsaaren rauhan raja oli paitsi Ruotsin, myös Savilahden ensimmäinen itäraja. Savon maakunnan alueella raja kulki Särkilahdesta Pihlajaveden kaakkoispohjukassa Sääminginsaloon (nykyisen Savonlinnan tienoilla) ja sieltä Varkauden seudulle Siittiin. Pähkinäsaaren rauhan raja ei ollut nykyaikaisen rajan kaltainen. Raja kulki vesireittejä pitkin todellisista asutusolosuhteista piittaamatta. Se oli merkitty maastoon vain tiettyjen tärkeiden rajapaikkojen kohdalta, ei kautta linjan, eikä se estänyt rajanylityksiä tai keskinäistä kaupantekoa. 6 Savolaisasutus pääsi vaivatta ylittämään rajan, jonka olemassaolosta savilahtelaiset tuskin edes paljon tiesivät. Tämän laajenemisen tuloksena Ruotsin itärajalle hahmottui 1400-luvun kuluessa todellisten asutus- ja viljelysolosuhteiden mukainen uusi linja luvun lopulle tultaessa Venäjällä alkoi Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n johdolla yhdistyminen ja sotilaallisen voiman kasvu, jonka seurauksena muun muassa Novgorod liitettiin Moskovaan. Ruotsi ryhtyi rakentamaan itärajan turvaksi Olavinlinnaa vanhan Sääminginsalon rajapaikan tuntumaan vuonna luvun puoliväliin mennessä rajalinja oli työntynyt jo 200 kilometriä itään Pähkinäsaaren rauhan rajasta, ja Viipurista oli tullut Suomen toiseksi tärkein kaupunki. 9 Rajan läheisyys leimasi Etelä-Savon paikkakunnista eniten Lähde: Julkunen 2011, 64. Sääminkiä, jossa Olavinlinna sijaitsi, ja sen jälkeen Rantasalmea. Mikkelin seutu ja Juva olivat jo verrattain turvallista aluetta. On muistettava, että savolaisia vastassa olleet joukot eivät läheskään aina olleet varsinaista venäläistä sotaväkeä, vaan karjalaisia talonpoikia. 10 Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä alkaneessa, noin sata vuotta kestäneessä yhtämittaisten sotien kaudessa ei yleensä taisteltu Savilahdessa, mutta 25-vuotisessa Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa ( ) myös Mikkelin pitäjän alue joutui pari kertaa hävityksen kohteeksi. 11 Hävityksen lisäksi sodat aiheuttivat vero- ja majoitusrasitusta ja tilojen autioitumista. Sodan päättäneen Täyssinän rauhan (1595) jälkeen Venäjän valtakunta ulottui edelleen Savon rajalle. Rajan rauhoittuessa asutus uskaltautui aivan rajan tuntumaan ja venäläiset kauppiaat saattoivat ulottaa kauppamatkansa Savonlinnaan ja syvemmällekin Savoon. 12 Myöhemmin Stolbovan rauhan (1617) jälkeen Savo lakkasi olemasta rajamaakunta, kun Ruotsi sai Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin ja valtakunnan itäraja siirtyi Laatokalle. Ruotsin suurvaltakausi ja Itämeren herruus päättyivät Suureen Pohjan sotaan ( ). Hävitty sota ja Pietarin perustaminen Nevan suuhun Venäjän uudeksi pääkaupungiksi vaikuttivat merkittävästi koko Suomen geopoliittiseen asemaan ja muuttivat täysin Savon ja sitä myötä myös Mikkelin seudun talousmaantieteellisen aseman. 13 Sodan taustalla oli Pietari Suuren halu laajentaa valtaansa lännessä ja uuden pääkaupungin tarve suojavyöhykkeelle luvun yleiseksi kehityssuunnaksi osoittautui Venäjän voimistuminen ja laajeneminen, ja tämä kehitys näkyi tie- Lähde: Julkunen 2011, 84.

7 Lähde: Julkunen 2011, 88. Lähde: Julkunen 2011, s tenkin myös Suomessa. 14 Suuren Pohjan sodan aikana Suomessa koettiin Isoksi vihaksi kutsuttu, kahdeksan vuotta kestänyt venäläismiehityksen kausi ( ), jolloin ylin määräysvalta Suomessa kuului ruhtinas, sotamarsalkka Aleksandr Menshikoville. Verojen keräämiseen käytettiin pieniä sotilasosastoja ja paikallishallintoon pitäjän vanhaa nimismiestä tai jotain muuta, yleensä jo vanhastaan kokenutta toimihenkilöä. Sodan ja miehityksen päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välinen raja kulki pääpiirteissään samaa linjaa kuin nykyinen Suomen ja Venäjän raja. Mikkelin kannalta tärkeintä uudessa rajalinjassa oli se, että Viipurin kaupunki siirtyi Venäjälle ja kauppayhteydet sinne katkesivat. 15 Suurvalta-asemansa takaisinsaamiseksi Ruotsi aloitti uuden sodan Venäjää vastaan vuonna 1741 (ns. Hattujen sota). Sotaan oli valmistauduttu huonosti, eikä venäläisten eteneminen kohdannut juurikaan vastarintaa. Suomalaisten taistelumoraalin murtamiseksi keisarinna Elisabet lähetti huhtikuussa 1742 manifestin, jossa Suomea houkuteltiin eroamaan Ruotsista ja liittymään Venäjään itsenäisenä ruhtinaskuntana. Jo elokuussa 1742 venäläiset olivat miehittäneet Savon, ja myöhemmin koko Suomi joutui heidän haltuunsa. Alkoi vuoden verran kestänyt Pikkuvihana tunnettu aika. 16 Turun rauhassa Venäjälle luovutettiin koko Kaakkois-Suomi Kymijokea ja Saimaata myöten, eli valtakunnan itäraja siirrettiin Savon sisäosiin asti. Savonlinna luovutettiin Venäjälle, Kerimäen kirkko ja pappila jäivät Venäjän puolelle, samoin osia Säämingistä, Sulkavasta, Rantasalmesta ja Mäntyharjusta. Itä-Suomen yhteydet merisatamaan katkesivat lopullisesti. Ruotsin ja Venäjän valtakuntien raja kulki Ristiinan ja Suomenniemen välissä. Näin Mikkelin pitäjästä tuli rajanläheinen pitäjä ja Savosta rajamaakunta. 17 Raja ei kulkenut yksityisen maanomistuksen mukaan, vaan monilta tiloilta jäi joko talonpaikka tai viljelyksiä rajan toiselle puolelle. Käytännössä rajantakaisten tilusten nautinta jatkui molemmilla puolilla rajaa entiseen tapaan. 18 Rahvaalla oli lupa käydä kirkossa rajan toisella puolella ja päästä osalliseksi kirkollisista toimituksista, mutta hankaluuksia liikkumisessa ilmeni erityisesti silloin, kun Ruotsin ja Venäjän välisissä poliittisissa suhteissa esiintyi kitkaa. 19 Kerimäen kohdalla rajan määrittäminen osoittautui hankalaksi, ja paikkakunnalle syntyi ns. riitamaa, useita kymmeniä kilometrejä pitkä ja noin kilometrin pituinen maakaistale, joka ei ollut yksiselitteisesti kummankaan valtion omistuksessa. Osapuolet yrittivät ratkaista kiistan neuvotteluteitse, mutta 1760-luvun lopulla rajakiistan ratkaisuyrityksistä luovuttiin. Alueella asuvat talonpojat eivät suostuneet maksamaan veroa kummallekaan valtakunnalle. Lisäksi riitamaalle pesiytyi virkavaltaa pakoilevia rikollisia. Ratkaisuksi tuli kahden valtakunnan säännöllisesti pidetyt yhteiskäräjät, joihin osallistuivat tuomarit molemmista valtakunnista luvun kolmas Venäjää vastaan käyty sota, ns. Kus- 7

8 taan sota, kesti vuodet Vuonna 1789 myös Mikkelin pitäjä joutui sotatapahtumien kohteeksi. Venäläisten tavoitteena oli Mikkelin valtaaminen. Venäläisiä yritettiin torjua ensin Ristiinan Kyyrössä 11.6., ja kun ei siinä onnistuttu, uudestaan Mikkelin pitäjän Porrassalmella Seitsemäntoista tuntia kestänyt Porrassalmen taistelu päättyi suomalaisten voittoon. Seuraavan kerran Mikkelissä taisteltiin jo viikon kuluttua, ja tämä taistelu päättyi venäläisten voittoon. Suomalaiset jättivät Mikkelin kirkonkylän venäläisille ja perääntyivät Juvalle ja Joroisiin. Mikkelin venäläismiehitystä kesti hieman yli kolme viikkoa. 21 Rauha tehtiin Värälässä ilman aluemuutoksia. Raja jäi siis edelleen mikkeliläisten kannalta lähelle. Kustaan sodan jälkeen venäläiset tehostivat rajaseudun valvontaa muun muassa rakentamalla Kymijoen itäpuolelle lisää linnoituslaitteita ja perustamalla Lappeenrantaan Saimaan laivaston. Rajaseudulla asuville eteläsavolaisille kirjoitettiin perhekohtaiset passit, jotka oli pidettävä mukana esimerkiksi sunnuntaisilla kirkkomatkoilla rajan toiselle puolelle jääneeseen kirkkoon luvun alussa Napoleonin nousu Ranskan keisariksi kiristi maailmanpolitiikkaa. Helmikuun lopulla 1808 Venäjä hyökkäsi Suomeen ja aloitti ns. Suomen sodan ( ). Suomen puolustus jäi paljolti maan omien joukkojen varaan. Tarkoitus oli, että armeija vetäytyisi pohjoiseen ja jättäisi Suomen eteläosan venäläisten haltuun. Kesän tultua alue sitten vallattaisiin takaisin Ruotsista lähetettävien apujoukkojen tuella. Venäläiset valtasivat Mikkelin kirkonkylän, josta tuli venäläisten varuskunta ja tärkeä huoltokeskus. Pian vahvuutta kuitenkin vähennettiin, ja jo pysyväksi ajatellun rauhallisen tilanteen takia Mikkeliin jätettiin huhtikuussa vain 25 venäläistä vartioimaan varastoja ja huolehtimaan järjestyksestä. Noin kuukauden kuluttua mikkeliläiset alkoivat kapinoida. Kyyti- ja muista velvollisuuksista kieltäydyttiin, ja talonpojat suunnittelivat venäläisten varastojen tuhoamista, mutta luopuivat yrityksestään, kun suunnitelma paljastui venäläisille. 23 Pääjoukkojen ei onnistunut vallata Suomea takaisin, ja jo maalis-huhtikuun vaihteessa 1808 Venäjä ilmoitti liittäneensä vallatut alueet pysyvästi itseensä. Suomen asukkaille taattiin uskonnonvapaus ja keisari lupasi pitää voimassa maan lait ja asetukset. Vastineeksi vaadittiin uskollisuudenvala kaikilta vuotiailta miehiltä. Mikkelin pitäjässä vala vannottiin kirkossa Syksyllä 1809 solmittiin Haminan rauha, jossa Suomi Tornio- ja Muoniojokea myöten liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Suomen ja Venäjän välinen raja ei enää ollut valtakunnanraja, mutta siitä tuli hallinnollinen ja tulliraja. Suomi sai oman keskushallinnon ja maassa kerätyt verot käytettiin kokonaisuudessaan Suomessa ensimmäistä kertaa historiassa. 25 Savo lakkasi olemasta rajamaakunta. Sotilasrasitus väheni, sillä Suo- 8 Mikkelin seudun hallinto pähkinänkuoressa Keisari vahvisti Mikkelin kaupungin ensimmäinen vaakunan Pietarissa Keskellä on kultainen hirsi, jossa on kaupungin perustamisvuosi, yläpuolella sinisessä kentässä kaupunkioikeudet myöntäneen keisari Nikolain kruunattu nimikirjain (H). Mustassa alakentässä on Savon jousi. Kilven päällä Savon kreivikunnan kruunu. Kuva KA, Europeana-tietokanta. Savilahden pitäjä (ruotsiksi Pähkinäsaaren rauhankirjassa Savolax) oli Savon vanhin seurakunta ja käsitti aluksi koko asutuksen myötä laajenevan Savon maakunnan. Nimitys Mikkeli tuli käyttöön vasta 1600-luvulla. Savilahti oli Savon ainoa pitäjä 1400-luvun alkupuoliskolle saakka. Vuonna 1442 Savilahden itäosa lohkaistiin Juvan seurakunnaksi ja jäljelle jäänyt osa jaettiin kahdeksi hallintopitäjäksi, Visulahdeksi ja Pellosniemeksi. Vanha Savilahden kirkkopitäjä jäi kuitenkin ennalleen. Savilahdesta ja Juvasta alettiin 1500-luvun alussa käyttää nimeä Suur-Savo. Mikkelin hallintopitäjän maanomistusolot ja alue vakiinnutettiin vuonna Tarkkaa Mikkelin hallintopitäjän perustamisvuotta ei tiedetä. 29 Ristiinan seurakunta perustettiin Hirvensalmesta tuli kappeliseurakunta 1656 ja itsenäinen seurakunta Hirvensalmen kunta perustettiin Anttolan rukoushuonekunta perustettiin 1867, Anttolan seurakunta 1872 ja oma kunnallishallinto Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Savilahti kuului aluksi Viipurin linnalääniin. Korkein hallintovirkamies oli Viipurin linnanvouti ja hallinnon keskuspaikka Viipurin linna. Vuonna 1534 Mikkelin alueet liitettiin Savonlinnan linnalääniin, jonka hallintokeskus oli Olavinlinna. Vuonna 1634 linnaläänien aika päättyi ja uusiksi hallintopiireiksi tulivat läänit ja korkeimmiksi hallintovirkamiehiksi maaherrat. Mikkelin pitäjä kuului vuosina Viipurin ja Savonlinnan lääniin, jonka hallintopaikka oli Viipuri, Suuren Pohjan sodan jälkeen Savonlinnan ja Kymenkartanon lääniin, jonka hallintopaikka oli Lappeenranta, ns. Pikkuvihan jälkeen Kymenkartanon ja Savon lääniin hallintopaikkana Loviisa, Kymenkartanon lääniin hallintopaikkana Heinola ja vuodesta 1831 Mikkelin lääniin, jonka hallintokeskus oli Heinolassa ja vuonna 1838 perustetussa Mikkelin kaupungissa vuodesta

9 mi vapautettiin oman sotaväen pidosta vähäisiä värvättyjä joukkoja lukuun ottamatta. 26 Suomen autonominen suuriruhtinaskunta ( ) syntyi yleiseurooppalaisen mullistuksen paineessa. Taustalla oli Ranskan vallankumouksesta (1789) Napoleonin kukistumiseen ja Wienin kongressissa ( ) saavutettuun vakauden tilaan kestänyt mullistusten ajanjakso. Venäjän keisarikunnassa samantyyppisen itsehallinnollisen aseman saivat Bessarabia ja Puola, mutta niiden autonomia oli lyhytaikaisempi kuin Suomen. 27 Vuonna 1812 niin sanottu Vanha Suomi eli vuoden 1721 ja 1743 rauhanteoissa menetetyt alueet liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Tämä johti uuteen lääninjakoon ja Mikkelin läänin (1831) sekä Mikkelin kaupungin (1838) perustamiseen. Tärkeintä oli kuitenkin yhteyksien uudelleen avautuminen kaakon suuntaan, kohti Viipuria ja Pietaria. Nils Gustav Grotenfelt kuvaa, kuinka itärajan uusi suunta vaikutti Grotenfeltin suvun omistamassa juvalaisessa Wehmaan kartanossa: Kartanon hankinnat ja tuotteiden myynti keskittyi muutamassa vuodessa Viipuriin. Kun Haminaan oli perustettu kadettikoulu, Nils Adolfia odotti palvelu Venäjän armeijassa ja Reinhold Wilhelmistä tuli maatilanomistaja jonka kotipaikka oli Heinjoki Karjalan kannaksella. Pietarista tuli säätyläisten suuri metropoli. Kun mentiin Viipuriin, mentiin kaupunkiin. 28 Savilahdelle ja 1600-lukujen sotakausi aiheutti uhan vihollisen hävitysretkistä, sotaväenottoja, joukkojen kuljetus- ja majoitusrasituksia sekä verotuksen kiristymistä. Nostoväkeä otettiin yleensä Savosta ja Karjalasta suhteellisesti enemmän kuin muualta Suomesta. Suur-Savon eteläosa oli läpikulkualuetta, jonka halki sotajoukot liikkuivat Hämeestä Karjalaan. Varsinkin kuljetus- ja majoitusvelvoitteen ja joukkojen läpikulkumarssin aikaisten ryöstelyiden takia Mikkelin pitäjän kaltaiset, maanteiden lähellä olevat alueet kärsivät sodista enemmän kuin syrjäseudut. 31 Suomen sotalaitoksen perustana oli 1600-luvun lopulta 1800-luvun alkuun ruotujakolaitos. Sen perustamisen myötä siirryttiin tarpeen mukaan tehdyistä sotaväenotoista vakinaiseen sotaväenpitoon, jossa sotilaille hankittiin vakituiset asumukset ja ns. jakopalkkalaitos. Mikkelin pitäjän talot ryhmiteltiin kolmen ryhmiin eli ruotuihin. Kukin ruotu oli velvollinen hankkimaan yhden sotamiehen, luovuttamaan hänen viljeltäväkseen torpan ja maksamaan pientä palkkaa. 32 Ruotujakolaitoksen kehittyminen yhdessä Mikkelin seudun sotilaspoliittisen aseman muuttumisen - Etelä-Savohan oli suurimman osan 1700-lukua rajamaakunta - ja sotatapahtumien kanssa johtivat siihen, että Mikkelin pitäjästä kehittyi Rantasalmen, Juvan ja Ristiinan ohella Savon sotilasasutuksen keskus, jossa oli suhteellisen paljon miehistön asumuksia, ratsutiloja ja sotilasvirkataloja. Savon ratsutilavaltaisimpia pitäjiä olivat Rantasalmi, Juva ja Mikkeli, joiden alueilla oli ennen Turun rauhaa (1743) noin 2/3 ja rauhanteon jälkeen noin 3/4 maakunnan kaikista rustholleista. Mikkelin pitäjässä taas oli enemmän sotilasvirkataloja eli puustelleja kuin missään toisessa savolaispitäjässä. Mikkelin pitäjästä tuli Ruotsin ruotuarmeijassa olla vakituisesti 154 miestä, mikä oli enemmän kuin mistään muusta savolaispitäjästä. Mikkelin pitäjäläiset kuuluivat Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmenttiin eli vuodesta 1775 Savon kevyeen jalkaväkirykmenttiin. 33 Turun rauhan (1743) jälkeen Savosta tuli maanpuolustuksen kannalta arkaa aluetta, sillä valtakunnan itäraja lähestyi maakunnan sisäosia. Osa ruotualueesta oli joutunut Venäjän puolelle ja lisäksi ruotujoukkojen liikekannallepano oli hidasta. Tässä tilanteessa vanha ruotujakojärjestelmä alkoi olla riittämätön, ja sen tueksi päätettiin hankkia värvättyjä joukkoja. Savon jääkärijoukko perustettiin Ensimmäiseksi komentajaksi tuli Jacob Magnus Sprengtporten, Göran Magnus Sprengtportenin velipuoli. Vuonna 1775 Kustaa III määräsi Göran Magnus Sprengtportenin Itä-Suomen kaikkien joukkojen komentajaksi. Sprengtportenin virkataloksi tuli Ristiinan Brahelinna. Värvätty väki lisäsi huomattavasti Mikkelin pitäjän sotilasasutusta, ja upseeristo toi paikkakunnalle uusia säätyläissukuja, esimerkiksi von Fieandtit ja Jägerhornit. 34 Sotaväki 9 Venäläisen sotilaskirkon muistopaasi Linnanmäellä. Kirkon viereen haudattiin muutamia seurakunnan jäseniä, jotka siirrettiin vuonna 1955 käyttöön vihitylle ortodoksiselle hautausmaalle Saattotien varrelle luvun loppupuoliskolla kaupunkiin sijoitettujen Donin kasakoiden hautoja on Otavankadun varrella ns. pohjoisella vanhalla hautausmaalla. Kuva Harri Heinonen.

10 10 Göran Magnus Sprengtportenin aikana Mikkelistä tuli Savon joukkojen keskuspaikka. Vuonna 1778 Sprengtportenin komentoon annetut Itä-Suomen joukot yhdistettiin Savon prikaatiksi, joka pian saavutti mainetta uudenlaisen sotataktiikan kokeilupaikkana. Harjoituskenttä, plaani sijaitsi Mikkelin nykyisen torin kohdalla, ja rykmentinkokouksista tuli ulkomailla asti tunnettuja sotataidon näytöksiä, joita seuraamaan saapui upseereita myös Venäjältä. Mikkelin kirkonkylästä tehtiin myös koko Savon puolustuksen tuki- ja varastopaikka. Sprengtporten kuitenkin erosi Ruotsin palveluksesta jo Katkeroituneena Ruotsin kuninkaaseen hän siirtyi Katariina II:n kutsusta Venäjän palvelukseen vuonna 1787 ja osallistui Kustaa III:n sotaan Venäjän puolella haavoittuen Porrassalmen taistelussa. Sprengtporten oli Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen kenraalikuvernööri. Hän kuoli Pietarissa Ruotujakoinen jalkaväki hajotettiin vuonna 1810, kun Suomesta oli tullut Venäjän suuriruhtinaskunta. Krimin sodan aikana 1854 ruotujakolaitos herätettiin kuitenkin vielä kerran henkiin perustamalla Savoon Mikkelin ja Kuopion ruotujakoiset tarkk ampujapataljoonat. Viidennen ruotuväkipataljoonan yhden komppanian, ns. Mikkelin komppanian, sijoituspaikaksi määrättiin Mikkeli. Äksiisi- eli harjoitushuone rakennettiin Ristimäelle. Mikkelin komppanian miehet eivät kuitenkaan päätyneet Krimille, vaan heidät lähetettiin vartioimaan Suomen rannikoita. Talveksi heidät palautettiin kotiseuduilleen, ja maaliskuussa 1856 solmitun rauhan jälkeen supistettiin yksikköjen miesvahvuutta. Kuten muutkin Suomen ruotujakoiset pataljoonat, lakkautettiin viides ruotuväkipataljoona vuonna Krimin sodan aikana Mikkelin kautta kulki venäläisiä joukko-osastoja, joiden majoituksesta, samoin kuin ruotujoukkojen, kaupunkilaiset suostuivat huolehtimaan. Vuodesta 1859 majoitusrasitus oli kaupungin huolena synnyttäen riitaa siitä, miten kustannukset olisi jaettava porvarien ja muiden talonomistajien kesken. Kenraalikuvernöörin käskystä Mikkelin kaupunki rakensi kaupunkiin sijoitetulle kasakkakomennuskunnalle nykyisen musiikkiopiston tontille kasarmin. Esimerkiksi vuonna 1859 kasarmilla majaili 89 kasakkaa, joista tarkk ampujia 47 ja Donin kasakkarykmenttiläisiä 42. Paikka oli silloin kaupungin laitaa. Kasakoilla ei ollut rauhallisen suuriruhtinaanmaan syrjäisessä provinssissa kovin paljon tehtävää kaupungin ulkopuolelle suuntautuneita ratsastusretkiä lukuun ottamatta. Mikkeliläisten kanssa kasakat eivät olleet kovin paljon tekemisissä. 37 Vaikka Suomen suuriruhtinaskunnalla oli hallinnollinen autonomia ja suomalaisilla erilainen laillinen asema kuin venäläisillä, suomalaiset olivat silti keisarin alamaisia, ja sellaisina saattoivat palvella upseereina samoin ehdoin kuin venäläisetkin. Suomen armeija oli 1800-luvulla suurimman osan aikaa joko olematon tai hyvin pieni, ja ne suomalaiset, jotka halusivat upseerin uralle, liittyivät Venäjän armeijaan tai laivastoon. Näin teki noin 4000 suomalaista. 38 Yksi heistä oli Nils Adolf Grotenfelt ( ) Juvan Wehmaan kartanosta. Hän toimi Haminan kadettikoulussa komppanianpäällikkönä ja opettajana, mutta haki vuonna 1836 palvelukseen Venäjälle ja pääsi Moskovaan Rjazinin jalkaväkirykmenttiin. Myöhemmin hänet komennettiin Kaukasukselle Navoginskin jalkaväkirykmenttiin ja sieltä ruhtinas Tzernysevin valiojoukkoihin 80. kabardilaisrykmenttiin, josta hän sai johdettavakseen Kaspianmeren rannalle sijoitetun Dagestanin imaami Shamylia vastaan taistelevan 1. Kabardilaispataljoonan. Nils Adolf Grotenfelt sai Pyhän Annan 2. luokan ritarimerkin ja ylennettiin everstiksi. Murtuneen terveytensä johdosta hän sai eron armeijasta 1846 ja asui lopun elämäänsä Wehmaan kartanossa sisustaen huoneensa Kaukasiasta tuoduilla persialaisilla matoilla. 39 Armeijasta saattoi saada myös ponnahduslaudan siviiliuralle. Nils Adolf Grotenfeltin veli, Reinhold Wilhelm Grotenfelt (s. 1802) värväytyi kadettikoulusta valmistuttuaan Savonlinnan venäläiseen rykmenttiin, joka oli suoraan Pietarin alainen. Hän opetteli venäjän kielen, sai eron armeijasta 1831 ja oli sen jälkeen kymmenen vuotta Viipurin venäläisen elintarvikekomission palveluksessa. Viipurin kaupunkitalon lisäksi hän omisti Ristseppälän suurtilan Heinjoella luvun lopussa oli sotilasuraansa Venäjällä luovien suomalaisten määrä kuitenkin jo vähenemässä. Suomen oma pieni armeija oli perustettu 1881, ja monet liittyivät sen sijaan siihen. Myös tunne siitä, että Venäjä oli Mikkelin maantieteellinen sijainti vaikutti sen asemaan sotilashallinnon keskuksena. Läänin pääkaupungin status teki siitä puolestaan varuskuntakaupungin. Kuvassa 6. Tarkk ampujarykmentin upseereita ja paikallista herrasväkeä Hallitustorilla toukokuussa 1895 lähdössä polkupyöräajelulle. Taustalla kauppias Petter Kiurun kauppakartano ja itäinen tukkipuoti, nykyisin paikalla ovat Osuuskauppa Suur-Savon toimitalo ja itäinen porttirakennus, jotka ovat osa Kauppakeskus Stellaa. Kuva MKM.

11 vieras maa, oli kasvamassa Suomessa, ja monet katsoivat, että heidän tulee omistautua Suomen eikä Venäjän keisarikunnan palvelemiseen. Esimerkiksi tulevan marsalkka Carl Gustav Mannerheimin suku suhtautui varauksin hänen Venäjälle siirtymiseensä. 41 Suomen suuriruhtinaskunnan asevelvollisuusarmeijan perustamisen yhteydessä kasakat katosivat Mikkelin kau- punkikuvasta. Kunkin läänin pääkaupunkiin perustettiin oma tarkk ampujapataljoona, ja Mikkeli sai VI:n eli Mikkelin tarkk ampujapataljoonan. Kasarmirakennukset kohosivat Mikkeliin vuosina Pataljoonan vahvuus oli 20 upseeria ja 530 aliupseeria ja sotamiestä. Kaupunkilaiset perustivat asevelvollisten käyttöön kirjaston, johon kerättiin varoja listoin ja iltamin. Pääosaltaan ruotsinkielisellä up- C. G. E. Mannerheim ja Marskin ryyppy: kappale Chevalierkaartin tapakulttuuria Mikkelin Päämajassa Vapaaherra, Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin ( ) nimi kuuluu sekä Suomen että Venäjän historiaan. Mannerheim syntyi ja kasvoi Suomessa, mutta loi uransa Venäjän keisarillisessa armeijassa. Mannerheim palveli 13 vuotta H. M. keisarinna Maria Feodorovnan Chevalierkaartissa, jolla oli suorat yhteydet keisarihoviin. Mannerheim kohosi lopulta kenraaliluutnantiksi ja ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Mannerheim arvosti Venäjää ja venäläisyyttä ja piti elämänsä loppuun saakka yhteyttä venäläisiin emigrantteihin. Hän oli vannonut uskollisuudenvalan keisari Nikolai II:lle, jonka valokuvaa piti esillä pöydällään vielä itsenäisessä Suomessa. Palattuaan Suomeen vallankumousvuoden 1917 joulukuussa Mannerheim nousi vuoden 1918 sodassa valkoisten ylipäälliköksi ja valittiin vuoden lopussa Suomen valtionhoitajaksi. Sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin Mannerheim toimi sotavuosina Suomen asevoimien ylipäällikkönä ja johti sotia päämajastaan Mikkelistä. Jatkosodan aikana, 75-vuotispäiviensä yhteydessä Mannerheimille myönnettiin Suomen marsalkan arvo. Vuosina hän oli Suomen tasavallan presidentti. Vapaaherra Gustaf Mannerheim oli henkisesti 1800-luvun ihminen, kosmopoliittinen aristokraatti, tapakulttuurista, pukeutumisesta ja rituaaleista kiinnipitävä eurooppalainen ylimys, itsenäistyneessä Suomessa itse asiassa täysin ympäristöstään poikkeava hahmo. Ehkä yksi kuuluisimmista Marsalkkaan liittyvistä rituaaleista on niin sanottu marskin ryyppy, piripintainen ryyppy, joita tarjottiin lounaalla yksi ja päivällisellä kaksi. Oli tärkeää osata juoda täpötäysi lasi läikyttämättä, ja Marskin ryypyn kumoamisesta tulikin marsalkan pöytään kutsutuille vieraille eräänlainen testi ja usein myös koettelemus. Ryyppynsä läikyttäneille Mannerheim saattoi huomauttaa, että vieras tuntui pitävän viinasta kastikkeena. Mannerheim tietenkin osasi käsitellä piripintaista lasia suvereenisti, mutta hänkin kohtasi kerran voittajansa: presidentti P. E. Svinhufvudin, vanhan mestariampujan, joka lasi kädessään piti pitkän maljapuheen Mannerheimille ja joka ainoana pöytäseurueesta ei läikyttänyt pisaraakaan. Ryypyn sekoituksen kehitti Mannerheimin adjutantti, everstiluutnantti Ragnar Grönvall sen jälkeen kun marsalkan mielestä ylipäällikön pöydän perussnapsin, Rajamäen akvaviitin, makua voisi parantaa. Marskin hyväksynnän saaneessa sekoituksessa oli litra akvaviittia, 2 senttilitraa vermuttia ja yksi senttilitra giniä. Ryypyt sekoitettiin ravistellen isossa karahvissa ja jäähdytettiin upottamalla karahvi kuiviin jäihin, joihin oli lisätty runsaasti karkeaa suolaa. Tapa juoda piripintainen lasi oli Mannerheimin oman kertoman mukaan lähtöisin Venäjän armeijasta, jossa upseereilla valtion kustannuksella ateriaan kuului yksi ryyppy lounaalla ja kaksi päivällisellä. Koska ryyppy oli ilmainen, kaikki ottivat lasinsa niin täyteen kuin mahdollista. Upseerien juomatavat olivat tarkoin säädeltyjä: malja oli opittava juomaan perinteisten tapojen mukaisesti käsi vakaana. Chevalierkaartin päivälliset pohjautuivat klassiseen venäläis-ranskalaiseen keittotaitoon. Venäläinen ja ranskalainen keittiö ovat sukua toisilleen, mutta Ranskassa ei harrasteta ruokaryyppyjä, joiden ajatellaan turruttavan makuhermot. Mannerheim kertoikin kerran näiden kahden ruokakulttuurin yhteentörmäyksestä, kun hän oli ollut 1900-luvun alussa Pariisissa loistoluokan ravintolassa usean venäläisen upseerin ja aatelismiehen seurueessa. Aterian alussa he pyysivät tuomaan votkan ja ryyppylasit. Hovimestari kieltäytyi. Seurue alkoi vaatia tiukkaan sävyyn, mutta hovimestari piti päänsä. Lopulta hän ehdotti kompromissia: ryyppyjä ei saanut ottaa siinä huoneessa, missä aterioitiin. Niinpä upseerit kävivät nauttimassa ryyppynsä viereisessä huoneessa. Mannerheim lopetti anekdoottinsa arvelemalla, ettei ollut koskaan loukannut ketään niin verisesti kuin tuota pariisilaista hovimestaria. 11 Kirjallisuus: Risto Lehmusoksa ja Ritva Lehmusoksa, Mannerheimin pöydässä. Ajatus Kirjat, Jyväskylä Mannerheim. Keisarillisen Venäjän armeijan upseeri itsenäisen Suomen Marsalkka. Pietari-säätiö, Helsinki Veijo Meri, Suomen marsalkka C. G. Mannerheim. WSOY, Porvoo Ilmari Ojala, Mannerheimin päämajan arkea ja juhlaa. Karisto Oy, Hämeenlinna Taru Stenvall, Marski ja hänen hovinsa. WSOY, Porvoo 1955.

12 12 seeristolla oli oma klubinsa, jolla oli väkijuomien tarjoiluoikeus. Laskiaisena upseeristo piti suuremmat juhlat, joihin kaviaari ja muut herkut tilattiin Pietarista. 42 Suomen oma sotaväki lakkautettiin Tilalle tuli venäläistä sotaväkeä, 5. Suomenmaalainen Tarkk ampujapataljooona. Enimmillään venäläisiä joukkoja oli niin paljon, että noin 4000 asukkaan Mikkelissä venäläissotilaita ja heidän perheenjäseniään oli ajoittain saman verran kuin kaupungin omia asukkaita. Venäläiset avasivat oman kansakoulun ja pystyttivät ortodoksisen kirkon. Kun kaupunki ei saanut uusista asukkaistaan verotuloja, se ryhtyi vaatimaan korvausta kasarmialueesta. Pitkällisen oikeusjutun jälkeen kaupunki sai korvausta vuonna 1910 noin neljän vuoden kunnallisveroa vastaavan summan, jonka talletti rahastoiksi mm. kaupungintalon ja vesijohtolaitoksen rakentamista varten sekä esikaupunkirahastoon. Venäläinen sotaväki lähti Mikkelistä loppukesällä 1917 ja oli kokonaan poissa joulukuuhun 1917 mennessä. 43 Yhdenmukaistamispolitiikka ja sortovuodet Keisari Aleksanteri III:n aikana Venäjällä valtasi alaa suuntaus, joka pyrki monikansallisen keisarikunnan lainsäädännön ja hallinnon yhdenmukaistamiseen. Nämä yhdenmukaistamistoimet nähtiin Suomen suuriruhtinaskunnassa sortona, ja 1890-luvulta alkanutta kautta alettiin kutsua sortovuosiksi. Suomessa hajauduttiin kahteen leiriin: ns. myöntyväisyyslinjaan, mikä tarkoitti neuvotteluratkaisujen etsimistä ja autonomian säilyttämistä joustamalla, ja ns. perustuslaillisiin, jotka harjoittivat passiivista vastarintaa. Yleisesti ottaen Etelä-Savo oli myöntyväisyyslinjan kannatusaluetta. 44 Jälkipolville kenties kuuluisiin yhtenäistämistoimenpide oli vuoden 1899 helmikuun manifesti, joka oikeutti keisarin antamaan koko valtakuntaa koskevia lakeja ilman Suomen valtiopäivien suostumusta. Helmikuun manifesti in- Venäläinen kansakoulu sijaitsi nykyisen Etelä- Savon Ammattiopiston paikalla Anni Swaninkadun ja Otavankadun kulmauksessa. Kuva MKM. noitti Suomessa keräämään kansalaisadressin, ns. Suuren adressin, jossa vedottiin Suomen kansan nimissä henkilökohtaisesti keisariin. Etelä-Savossa adressiin kertyi hieman vajaa allekirjoitusta, mikä merkitsi lähes 22 prosenttia maakunnan asukkaista. Mikkelin kaupungissa osallistumisprosentti oli 53, Anttolassa melkein 40 ja Ristiinassa 38. Suurta adressia lähti keisarille luovuttamaan lähes 500-henkinen kansalaislähetystö, jota Nikolai II ei kuitenkaan ottanut vastaan. Tämä horjutti kansalaisten perinteistä uskoa keisarin hyvään tahtoon ja aktivoi valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti. 45 Kesäkuun 1900 kielimanifestissa määrättiin venäjän kieli ylimpien hallintolaitosten kieleksi. Se johti suomalaisten virkojen avaamiseen syntyperäisille venäläisille ja toi 1903 Mikkelin läänin kuvernööriksi venäläisen kenraalimajurin Aleksander Watatzin. 46 Suomen oma sotaväki lakkautettiin 1901, ja Mikkelin tarkk ampujapataljoona piti viimeisen katselmuksensa Samana vuonna annetun uuden asevelvollisuuslain mukaan suomalaiset asevelvolliset sijoitettaisiin venäläisiin joukko-osastoihin. Asevelvollisuuslakia vastustamaan ryhtyi salainen järjestö, ns. kagaali. Kun Mikkelin raastuvanoikeus kokoontui valitsemaan kutsuntatoimistojen jäseniä, paikalle saapui vain vajaa 10 henkilöä. Räätäli Johan Kaihlanen esitti tilaisuudessa laajan lausunnon toimenpiteiden laittomuudesta ja esitti, ettei raastuvankokous valitsisi jäseniä kutsuntatoimistoon. Näin kävikin, mutta kuvernööri määräsi pidettäväksi uuden vaalitilaisuuden. Siihen ei saapunut kukaan, eikä myöskään seuraavaan, 1902 järjestettyyn tilaisuuteen, vaikka kuvernööri oli määrännyt suuren uhkasakon. Asepalvelukseen kutsuttuja yritettiin taivuttaa olemaan tulematta kutsuntaan. Tähän toimintaan osallistui mm. Mikkelin pormestari Alopaeuksen poika Arvi. Vuonna 1902 Mikkelin 47 kutsuntaan velvoitetusta miehestä tuli paikalle 16. Kuvernöörin mukaan Mikkelin ja Savonlinna olivat kapinallisen liikkeen ja agitatsionin pysyviä keskuksia. Vuosien 1903 ja 1904 kutsuntajäsenvaalit kuitenkin sujuivat

13 Venäjän armeija rakennutti kaikkiin suomalaisiin varuskuntakaupunkeihinsa näyttävät ortodoksiset kirkot 1900-luvun alussa. Maaherrankadun päässä Linnanmäellä sijainnut kirkko oli aikanaan yksi Mikkelin maamerkeistä. Kullatut kupolit poistettiin talvisodan aikana ja kirkko purettiin 1950-luvulla. Varsinaiseen tarkoitukseensa sitä käytettiin vain muutaman vuoden ajan 1910-luvulla. Postikortti, Matti Virneksen kokoelma. Mikkelissä ilman vaikeuksia, eikä kutsuntalakkoja juuri tapahtunut. Vuonna 1905 suomalaiset vapautettiin asepalveluksesta vuotuista rahasummaa vastaan. 47 Ristiriidat venäläisen valtiovallan ja suomalaisten kesken eivät rajoittuneet vain asevelvollisuuskysymykseen. Vuonna 1904 Mikkelin kaupunginvaltuusto otti kantaa venäläisen kansakoulun ja ortodoksisen kirkon sijaintiin. Kuvernööri olisi halunnut ortodoksikirkon keskelle hallitustoria. Valtuusto torjui ehdotuksen, ja kirkko rakennettiin 1906 Linnanmäen harjalle, jossa oli ennen sijainnut upseerien huvimaja. Kirkko omistettiin Pyhälle suurmarttyyri Georgios Voittajalle eli pyhälle Yrjölle ja sen pappina toimi isä Nikolai Okunev. Tuolloin oli Mikkeliin sijoitettuna 5. suomenmaalaisen tarkk ampujapataljoonan päällikkönä eversti Voropanov. Kirkko purettiin vuonna Valtuusto hylkäsi myös venäläisen kansakoulun anomuksen saada kaupungilta maksutta tontti. Tuolloin koulussa oli 37 oppilasta, joista 30 suomalaista ja 7 venäläistä. Koulu sijoitettiin ostetulle tontille Heinolantien alkuun nykyisen ammattikoulun kohdalle. 48 Suuri osa Suomea koskevista yhtenäistämismääräyksistä kumottiin vuosien 1904 ja 1905 vaihteessa. Uudenlainen vapauden aika koitti Venäjällä 1905 puhjenneen ja Suomeen levinneen suurlakon seurauksena. 49 Suurlakko levisi Mikkeliin , kun Mikkelin rautatieläiset yhtyivät Kouvolan lakkokomitean edellisenä päivänä lähettämään lakkokehotukseen. Illalla pidettiin Kirkkopuistossa kansalaiskokous ja seuraavana päivänä Pirttiniemen puistossa toinen, jossa päätettiin pyytää kaupunkilaisia ryhtymään yleiseen lakkoon. Lääninhallitukselta anottiin oikeutta järjestää toimintansa lopettaneen poliisilaitoksen tilalle 30 miehen järjestysjoukko. Tähän suostuttiin oli keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivä, ja lääninhallituksen kadun puoleiselle sivustalle oli nostettu Venäjän liput, mutta kiihtyneen mielialan pelästyttämänä ne laskettiin alas. Seuraavana päivänä Mikkeliin sijoitetun 5. suomenmaalaisen tarkk ampujarykmentin joukot miehittivät vt. kuvernöörin, lääninsihteeri Ilmari Wuorisen aloitteesta poliisikamarin, rautatieaseman, puhelinkonttorin, lennätintoimiston ja laivarannan ja hajottivat lääninhallituksen portille kerääntyneen väkijoukon. Seuraavana päivänä kuvernöörinviraston ulkopuolelle saapui muutama komppania sotaväkeä. Valtuusto suostui olemaan mukana juhlallisessa lipunnostossa Venäjän kansallishymnin soidessa. Lipun noston jälkeen sotaväki poistui. Saman päivän iltana sotajoukko poistettiin kaupungista Wuorisen pyynnöstä. Lääninsihteerin toiminta aiheutti katkeruutta valtuustossa, ja päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin hänen virantoimituksensa keskeyttämiseksi. Wuorinen sai kuitenkin pitää virkansa, ja hänestä tuli Mikkelin läänin kuvernööri vuonna 1910 A. L. von Knorringin jälkeen, tosin vain lyhyeksi aikaa, koska hänet nimitettiin 1911 Turun ja Porin läänin kuvernööriksi. 50 Tiistaina tuli Mikkeliin tieto, että keisari on suostunut esitettyihin vaatimuksiin venäläistämistoimenpiteiden kumoamisesta ja valtiopäivien koollekutsumisesta. Tuona päivänä klo 13 päättyi paikkakunnan yleinen lakko Pirttiniemen puistossa pidettyyn juhlaan, jossa kuulutettiin keisarilliset päätökset ja laulettiin isänmaan virsi. Illalla pidettiin kaupungin kirkossa rukoushetki, minkä jälkeen VPK järjesti soihtukulkueen ja ilotulituksen. Seuraavana sunnuntaina venäläiset järjestivät Kirkkopuistossa juhlan. 51 Olojen vakiinnuttua Venäjällä yhtenäistämis- ja venäläistämistoimenpiteet alkoivat uudelleen. Tämän ns. toisen sortokauden aikana Mikkeliin tuli vuonna 1911 santarmilaitos kahden santarmin voimin. 52 Suomalaisten vastarinta oli kuitenkin laimeampaa kuin muutamaa vuotta aikaisemmin, ja maailmansodan puhkeaminen 1914 vei huomion muualle

14 Demidoffit, Anttolanhovin ruhtinaspari 14 Vaikka ruhtinas Aleksander Nikolajevits Lopouchin-Demidoff (s , k ) ja hänen puolisonsa Natalia Dmitrjevna, omaa sukua Naryškin, (s , k ) omistivat Anttolan hovin vain kolme vuotta, heistä on tullut paikallisia legendoja. Kaartin eversti, ruhtinas Aleksander Nikolajevits Lopouchin-Demidoffin (alun perin Demidov, mutta nimi on vakiintunut suomalaiseen kirjoitusasuun) esi-isät olivat aseseppiä, jotka olivat rikastuneet Pietari Suurelta saamillaan oikeuksilla Uralin takaisiin rautakaivoksiin. Myöhemmin suku hankki myös kulta-, hopea- ja kuparikaivoksia. Paavali I oli aateloinut suvun, joka kuului Venäjän rikkaimpiin. Tuhansien hehtaarien maatilan lisäksi perhe omisti Ukrainassa sokerija huonekalutehtaita. Eräs Demidoveista, hovijahtimestari Paul (Pavel) Demidov meni naimisiin Viipurin läänin maaherra Carl Johan Stjernvallin tyttären Auroran kanssa, joka on Suomen historiassa paremmin tunnettu toisen avio- Lopuhin-Demidoff ( ) Ruhtinas Aleksander Nikolajevits miehensä nimellä Karamzin. Heidän poikansa Paul oli Jugoslavian prinssi ja hänen puolisonsa Natalia Paulin isoisä. Dmitrjevna, omaa sukua Naryškin Ruhtinatar Natalia Dmitrjevnan suku Naryškinit kuului Venäjän korkeimpaan aateliin. Ruhtinatar oli sukua Pietari Suurelle, sillä tämän äiti oli Kuva Juhani Palonen/ ( ) kihlajaiskuvassaan. Naryskin. Ruhtinatar Natalia oli syntynyt Talin hovissa Viipurin lähellä. Pekka Tammipuu. Pariskunnalla oli kuusi poikaa, Nikolai (s. 1904), Aleksander (1905), Sergei (1906), Georg (1914), Peter (1916) ja Andrei, joka oli kuollut ennen Anttolaan tuloa kolmen vuoden ikäisenä. Ruhtinasperheen toi Anttolan hoviin Venäjän vallankumous. Myytyään Talin hovin ruhtinas Demidoff osti Anttolan hovin Suomalainen Puuliike Oy:ltä 1,7 miljoonalla markalla. Ruhtinasperhe saapui Anttolaan arvonsa tuntevalla tavalla, jossa riitti paikkakuntalaisilla ihmettelemistä ja muistelemista vuosikausiksi: omaisuus tuotiin lotjilla laivarantaan, mistä pitkä kulkue kantoi tavarat Hovinmäelle. Palvelijat taluttivat pitkää rivistöä lämminverihevosia ja rotukoiria. Runsaslukuisella venäläisellä palveluskunnalla riittikin puuhaa lukuisien eläinten hoidossa. Rotuhevosten ja kymmenien metsästyskoirien lisäksi kartanon pihalla parveili kalkkunoita, hanhia ja helmikanoja sekä kokonainen vapaana kulkeva vuohilauma. Paikalliset eivät aina ymmärtäneet, mihin perhe tarvitsi työhevosten lisäksi lämminveriratsuja, joita ei käytetty tuottavaan työhön vaan vain talutettiin loimet selässä pitkin kartanoa. Sekä ruhtinas että ruhtinatar olivat taitavia metsästäjiä, joilla oli eri metsästysmuotoja varten omat koiransa. Ruhtinas teki yhteisiä metsästysretkiä marsalkka Mannerheimin kanssa, jonka kanssa hän oli palvellut keisarinnan chevalier-kaartissa. Ruhtinas liittyi myös Anttolan suojeluskuntaan ja osallistui vuoden 1918 sotaan. Poikineen hän toimitti Anttolasta kymmeniä ratsuhevosia Mannerheimin käyttöön Mikkelin päämajaan. Vaikka ruhtinasperhe oli menettänyt lähes koko omaisuutensa vallankumouksessa, he elivät Anttolassakin säätynsä mukaisesti. Ruokakuntaan kuului kaikkiaan noin 90 henkeä, muun muassa joukko syntyperäisiä kieltenopettajia poikia varten. Ranskaa pojille opetti belgialainen ratsuväen upseeri. Opettajia oli niin paljon, että ruhtinas rakennutti heidän käyttöönsä kaksikerroksisen, yli 30 metriä pitkän tiilisen asuinrakennuksen, jonka näkötornista oli hyvät näkymät Vitjaselle. Paikkakunnalla kulkee huhu, että ruhtinas Demidoffin toi Anttolaan tarve etsiä tsaari Nikolai II:lle ja hänen perheelleen rauhallinen piilopaikka maaseudulta. Arveluita vauhditti uuden, puiseen Hovin päärakennukseen verrattuna komean tiilisen asuinrakennuksen rakentaminen lyhyessä ajassa ja Anttolaan rahdattu valtaisa irtaimisto ja runsas palvelusväki. Arveltiin, että ne oli tarkoitettu tsaariperheelle. Asiasta ei kuitenkaan niin kuin tämän laatuisista tehtävistä yleensäkään - ole jäänyt minkäänlaisia todisteita. Ruhtinasperheen elämäntyyli ei aina miellyttänyt kaikkia paikallisia, jotka olivat edellisen omistajan aikaan voineet ostaa maitoa Hovista, mikäli heillä ei ollut omia lehmiä. Demidoffien valtava talous kuitenkin nieli kaiken maidon niin, ettei myytäväksi juuri jäänyt. Lisäksi Demidoffia syytettiin siitä, että hän osti kaikki hevosilleen kaikki lähistön heinät ylihintaan. Maailmansodan aiheuttama elintarvikepula kiristi hermoja myös Anttolassa. Lisäksi vuoden 1917 loppua kohden työllisyystilanne alkoi huonontua. Anttolan hovissa olisi riittänyt töitä, mutta ruhtinas Demidoffilla alkoi olla maksuvaikeuksia.

15 Soraäänet jäivät yksittäisiksi, sillä Anttolan hovin työväki muisteli myöhemmin ruhtinasta lämmöllä. Puutarhuri V. Muurosen mielestä syvästi sivistynyt ruhtinas Demidoff oli yksi parhaimpia työnantajia, mitä hänellä oli ollut. Hänen mukaansa koko perheelle oli luonteenomaista tyytyväisyys ja pyrkimys sopeutuvaisuuteen, ja nämä ominaisuudet auttoivat heitä selviytymään historian pyörteissä rajusti muuttuneista olosuhteistaan. Säädynmukainen elämä tuli kalliiksi, ja vuonna 1920 ruhtinas joutui myymään Anttolan hovin K. E. Kontrolle, jolta Anttolan kunta sen osti köyhäinhoitolaitosta varten. Anttolasta ruhtinaspari muutti ensin Taliin Hämäläisen hoviin, myöhemmin Terijoen Kuokkalaan ja lopuksi taas Taliin eri vuokra-asuntoihin. Viimeiset vuotensa ruhtinas elätti perhettään työmiehenä. Hän kuoli joulukuussa 1937 Viipurin lääninsairaalassa pudottuaan reestä tielle. Ruhtinatar Demidoff siirtyi Viipurista takaisin Etelä-Savoon vuonna 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten alettua. Hän asui lehmänsä kanssa muun muassa Visulahden kartanon ulkorakennuksessa, mutta kun se tarvittiin muuhun käyttöön, hän asui jonkin aikaa Mikkelin maalaiskunnan vanhainkodissa. Vuonna 1944 Natalia Demidoffin elämässä tapahtui viimeinen entisten aikojen pilkahdus, kun hän tapasi Mannerheimin Mikkelin Päämajassa. Marsalkka kutsui ruhtinattaren lounaalle Mikkelin Klubille, ja siten Natalia Demidoff on ainoa nainen, joka on kutsuttu Marskin kuuluisaan pöytään Mikkelissä jatkosodan aikana. Viimeiset vuotensa ruhtinatar vietti yhden lehmän omistajana mökissä Otavan kylän Akkalassa. Ruhtinatar Natalia Demidoff kuoli lokakuussa 1957 ja on haudattu Mikkelin ortodoksiseen hautausmaahan. Kirjallisuus Pekka Haara, Anttolan historia. Jyväskylä Pekka Haara, Anttolan hovi säteristä kunnantilaksi. Anttolan kunta, Mikkeli Kalevi Salovaara, Ruhtinattaren tarina. Ruhtinatar Natalia Lopouchin-Demidoffin elämän vaiheita Mikkeli Antti Hackzell: kohtalona Venäjä Venäjän keisarikunta oli monelle Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaiselle suuri mahdollisuus päästä merkittäviin tehtäviin. Opiskelu Venäjällä oli tavallista sekä sotilasettä siviiliammatteihin. Mikkeliläissyntyinen Antti Hackzell tunsi Venäjän, ja oli Suomen pääministeri jatkosodan loppuvaiheessa. Kuva UM. Pietarissa ja muualla Venäjällä eläneiden ja työskennelleiden suomalaisten vaikutus ulottui kauas itsenäiseen Suomeen. Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim, vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan ylipäällikkö ja presidentti, on heistä tietenkin tunnetuin. Pietarissa syntynyt ja Izmailovon rykmentin upseerina uransa aloittanut Carl Enckell oli Suomen suuriruhtinaskunnan viimeinen ministerivaltiosihteeri, Suomen tasavallan ensimmäinen diplomaatti Petrogradissa keväällä 1918 sekä moninkertainen ulkoministeri. Venäjällä 10 vuotta puutavaraliikemiehenä toiminut Rudolf Walden oli moneen otteeseen Suomen puolustusministerinä ja Mihailovin tykistöakatemiassa opiskellut keisarillisen armeijan upseeri Vilho Petter Nenonen loi Suomen armeijan kenttätykistön. 54 Jos itsenäisen Suomen suhteita Neuvostoliittoon haluttaisiin kuvata yhden henkilön elämän kautta, tuo henkilö voisi olla vaikkapa Mikkelissä syntynyt ja Mikkelin lyseosta vuonna 1900 ylioppilaaksi kirjoittanut Antti (Anders) Hackzell. Hänen isänsä, Mathias Gustaf Hackzell ( ) toimi Mikkelin lyseon rehtorina vuodet Suomen Kansallisbiografiaan Hackzellista artikkelin kirjoittaneen Mikko Uolan mukaan voidaan sanoa, että Antti Hackzellin kohtalona oli Venäjä. Työskenneltyään nuorena juristina jonkin aikaa Mikkelin asianajotoimistossa Hackzell lähti vuonna 1911 Pietariin, missä hän harjoitti liiketoimia sekä toimi juristina ja ministerivaltiosihteerinviraston virkamiehenä Pietarin-vuosinaan Hackzell oppi sekä venäjän kielen että venäläisen kulttuurin ja mentaliteetin. Nämä olivat hyödyllisiä ansioita, kun itsenäistyneessä Suomessa etsittiin henkilöitä hoitamaan maamme suhteita keisarillisen Venäjän raunioille syntyneeseen neuvostovaltioon. 55 Hackzell toimi Viipurin läänin maaherrana Hänet valittiin vuonna 1920 yhdeksi Suomen edustajaksi Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan, jonka tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä. Sekakomitean varapuheenjohtajana Hackzell sai lisäkokemusta suomalais-venäläisten asioiden hoitamisesta, ja hänet nimitettiin Suomen Moskovan-asiainhoitajaksi Vielä samana vuonna asiainhoitajasta tuli ministeri ja täysivaltainen lähettiläs. Kyseessä oli yksi Suomen vaikeimmista diplomaattitehtävistä, sillä Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita vaikeuttivat molemminpuolinen poliittinen epäluulo sekä vuosien heimosotaretkistä johtuneet konfliktit. Hackzellin lähettiläsaika merkitsi Moskovan-edustuksen vakiintumista, sillä parin lyhytaikaisen asiainhoitajan jälkeen Hackzell jäi Suomen Moskovan-edustajaksi neljäksi vuodeksi, vuoteen 1927 saakka. 15

16 Hackzell nimitettiin joulukuussa 1932 muodostetun T. M. Kivimäen hallituksen ulkoministeriksi, ja hänestä tuli yksi Suomen 1930-luvun ulkopolitiikkaan eniten vaikuttaneista henkilöistä. Ajan ulkopolitiikkaa hallitsi kolme suurta kysymystä: Suomen asennoituminen Kansainliittoon, Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet sekä Suomen pyrkimys leimautua pohjoismaisen puolueettomuuslinjan kannattajaksi. Turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristyessä Hackzell pyrki lähentämään Suomea puolueettomiin Pohjoismaihin. Kivimäen hallituksen kaaduttua lokakuussa 1936 Hackzell nimitettiin Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtajan tehtävään, jota hän oli jo aiemmin hoitanut sijaisena vuoden verran. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa hänet valittiin Kokoomuksen kansanedustajaksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Kun Mannerheim oli elokuun alussa 1944 valittu tasavallan presidentiksi, muodostettiin uusi hallitus, jonka tehtävänä oli johdattaa Suomi sodasta rauhaan. Hackzellin johtama hallitus nimitettiin , ja sen ensisijaisena tehtävänä oli aloittaa Neuvostoliiton kanssa uudelleen aiemmin keväällä kariutuneet rauhantunnustelut. Hackzellin hallitus hyväksyi pari päivää myöhemmin voimaan tulleen aselevon. Tämän jälkeen Moskovaan lähetettiin pääministeri Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta. Hackzell sai kuitenkin perillä Moskovassa vaikean halvauksen vain vähän ennen neuvottelupaikalle lähtöä. Hän ei kyennyt osallistumaan lainkaan varsinaisiin neuvotteluihin, vaan hänen tilalleen lähetettiin Helsingistä ulkoministeri Enckell. Hackzell ei enää toipunut sairaudestaan, vaan kuoli kotonaan Helsingissä runsas vuosi myöhemmin. KOHTAAMISIA II Ihmiset, työ ja vapaa-aika Liikenneyhteydet luovat mahdollisuuksia 16 Kun Mikkelin lääni perustettiin , pohdittiin hallintokeskuksen paikkaa. Mikkelin kirkonkylä sijaitsi viiden tien risteyksessä. Kaikista läänin osista tulevat tiet kohtasivat Mikkelin kirkonkylässä, jonne oli myös laajat vesitieyhteydet Saimaan kautta Lappeenrannasta, Savonlinnasta ja Kuopiosta. Tämä sijainti vaikutti siihen, että Mikkelistä tuli läänin pääkaupunki. Mikkelin kaupunki perustettiin Mikkelin kirkonkylän talojen 20 ja 21, Olkkolan ja Maunukselan maille. Vanhin Mikkelissä risteävistä maanteistä oli jo keskiajalla syntynyt Hämeenlinnan ja Savonlinnan välinen Suuri Savontie, joka Savon alueella yhdisti Mäntyharjun, Mikkelin, Juvan, Rantasalmen ja Säämingin pitäjät. Mikkelin kirkonkylän kohdalla Suuresta Savontiestä haarautui 1500-luvulla sivu-ura, joka johti Ristiinaan ja sieltä edelleen Suomenniemen, Savitaipaleen ja Lappeen kautta Viipuriin. Tie jäi käyttämättä moneksi vuosikymmeneksi, kun Turun rauhan aluemenetykset katkaisivat Mikkelin yhteydet kaakkoon. Kustaa III:n venäjänsodan ( ) aikana umpeutumaan päässyt tie korjattiin taas kulkukelpoiseksi. Yksi tienhaara johti Haukivuoren ja Pieksämäen kautta Kuopioon. Viides Suuresta Savontiestä erkaneva haara vei Kangasniemelle ja sieltä Laukaaseen. Myös tämä tie tehtiin välisenä aikana. Tienrakennuksen vauhdittajana oli sota, jonka aikana tieverkon puutteet olivat tulleet selvästi esille. Tieverkko hyödytti Mikkelin pitäjän kaupankäyntiä, väestön liikkuvuutta ja uusien vaikutteiden omaksumista. 56 Etelä-Savon kannalta tärkeä ratkaisu oli Aleksanteri I:n päätös yhdistää Venäjään vuosien 1721 ja 1743 rauhanteoissa liitetty Kaakkois-Suomi, niin sanottu Vanha Suomi, vuoden 1812 alusta lähtien suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Suuriruhtinaskunnan itäraja oli tämän jälkeen Rajajoella, ja liikenne- ja kuljetusyhteyksien luonteva kaakkoinen suunta oli jälleen avautunut. Kesäisin kuljettiin veneillä ja talvisin mentiin rekipelissä aina Pietariin saakka. Rekikaravaanit kulkivat Saimaan yli talviteitä pitkin lastinaan pääasiassa voita. 57 Suomen suuriruhtinaskunta oli vielä pitkään vuoden 1809 jälkeen taloudellisesti sidoksissa Ruotsiin. Tämä side haluttiin Pietarissa katkaista ja lähentää Suomea Pietarin talousalueen kanssa. Etelä-Savon ja koko Itä-Suomen tulevan kehityksen kannalta merkittävä Saimaan kanavan rakentamispäätös tehtiin vuonna 1844, ja kanava aukesi liikenteelle Kanavasta tuli lähtölaukaus itäisen Suomen modernisaatioprosessille, kun Savo ja Pohjois-Karjala saivat suoran yhteyden merelle. Sahateollisuuden nousu, viljaja voikaupan kasvu sekä matkustajaliikenteen alku avasivat itäistä Suomea maailmalle. Saimaan kanavan kerrannaisvaikutukset tarjosivat työtilaisuuksia Savon ja Karjalan rahvaalle. Saadulla rahalla ostettiin katovuosina kanavan kautta tuotua venäläistä viljaa, hyvinä vuosina Lyypekistä tai Hampurista tuotua sokeria, kahvia ja tupakkaa. Valtaosa kanavan kautta tuoduista tavaroista oli ostettu Itämeren satamakaupungeista. 58 Pietarin vaikutus säteili Viipuriin, joka oli Kaakkois-Suomen keskus ja joka nousi Suomen merkittävimmäksi tuon-

17 ti- ja vientisatamaksi. Muita alueen tärkeitä kaupunkeja olivat Lappeenranta, Hamina ja Käkisalmi. Sortavala, Mikkeli ja Savonlinna kasvattivat merkitystään ja vaikutusaluettaan. 59 Itäistä Suomea ja Etelä-Savoa koskeneet suuret rakenteelliset muutokset saivat jatkoa 1870-luvun alussa, kun rautatieyhteys Pietariin avattiin. Vuosina rakennettua Riihimäki-Pietari rataa suunniteltaessa oli Mikkeli ollut mukana anomassa, että rata suunnattaisiin kulkemaan mahdollisimman lähelle Lappeenrantaa. Talvisin kuljettiin Mikkelistä rekipelillä useimmiten Taavetin asemalle. Pian tuli esille kysymys, miten Saimaan vesistöalueelta pääsisi radalle, jota turhaan oli toivottu vedettäväksi Lappeenrannan kautta. Esimerkiksi vuonna 1869 pidettiin Saimaan vesistöalueen kaupunkien ja eräiden yrittäjien neuvottelukokous Lauritsalassa. Mikkeliä edusti pormestari Julius Nygrén, samoin kuin 1871 pidetyssä neuvottelussa. Vuonna 1868 kauppias Juho Pylkkänen oli ollut näissä asioissa Helsingissä. Vuonna 1885 valtiopäivät teki lopullisen päätöksen Savon radan rakentamisesta. Mikkelin kohdalla rataa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1887, koko rata valmistui Savon radan liittymäaseman sijoittamiseen vaikutti se, oliko radan liikenteen pääosa suuntautuva Viipuriin ja Pietariin vai Helsinkiin. Lopulta liittymäaseman paikaksi päätettiin Kouvola, josta oli vaihto Helsinkiin, Viipuriin ja Pietariin. Vuonna 1900 ostettiin Mikkelistä Helsinkiin 1588 junalippua, Viipuriin 810 lippua ja Pietariin 300 lippua. 60 Saimaan kanava ja rautatieverkosto käänsivät Suomen nopeasti kasvavan Pietarin, modernisoinnin ja teollistamisen vetovoimakeskuksen puoleen. Tämä heijastui myös muuttoliikkeessä Suomesta Pietariin, sillä muuttajia oli eniten ajanjaksolla , suurin osa Itä-Suomesta. 61 Karkulaisia ja käsityöläisiä, piikoja ja paimenia 1500-luvulla Ruotsin esivalta nimitti Venäjän puolelle (lähinnä Käkisalmen lääniin) muuttaneita karanneiksi. Itään Savon radan valmistuminen vuonna 1889 nopeutti yhteyksiä myös Pietariin. Rautatie toi ihmisiä, tavaroita ja uusia aatteita, mutta myös vei työvoimaa ja tuotteita. Kuva MKM. muuttaneet pakenivat yleensä raskaita veroja ja sotaväenottoja tai sitten piileskelivät viranomaisilta. Karkulaisuus kiihtyi Nuijasotaa seuranneina nälkävuosina. Esimerkiksi vuonna 1599 monet sotamiehet kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle ja uhkasivat paeta Venäjälle, ja monet myös toteuttivat uhkauksensa. Lähtijät olivat lähes kaikki rajanläheisestä ns. Pien-Savosta eli Säämingistä, Rantasalmelta ja Tavinsalmelta. Mikkelin tienoilta tiedetään vain muutama Itään lähtenyt. 62 Koska maastamuutto vähensi väenotoissa saatavilla olleita miehiä, veronmaksajia ja työvoimaa, kruunu kielsi sen kokonaan vuonna 1620 ja vielä myöhemmin 1660-luvulla. Koska tilattomat eli loiset ja palkolliset karkasivat herkimmin, velvoitettiin heidät hankkimaan laillinen suojelus joltakin talolliselta, joka vastaisi suojatistaan, sitoisi tämän maahan ja takaisi hänen veronmaksunsa. Asetuksia ei kuitenkaan kovin hanakasti noudatettu. 63 Suuren osan 1600-luvulla karanneista sanottiin menneen Venäjälle, mikä tarkoitti yleensä Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata. Suur-Savosta eli Mikkelin pitäjästä ja Juvalta muutettiin enemmän kuin muualta Savosta Inkeriin ja Baltiaan luvun alkuvuosikymmeninä Suuri Pohjan sota siirsi Pohjois- ja Itä-Euroopan poliittisen painopisteen äsken perustettuun Pietariin, josta oli nopeasti kehittymässä paitsi Venäjän suurvalta-aseman näkyvin merkki myös kaupallinen voimakeskus, jonka imuvaikutus alkoi tuntua Savossa heti 1700-luvun alkupuolelta ja voimistui voimistumistaan vuosisadan mittaan. 65 Isonvihan jälkeen Savon irtainta väestöä houkuttivat eteläiseen suuntaan rajan taakse jääneen Vanhan Suomen, lähinnä Viipurin, edullisemmat olot ja palvelusväen paremmat palkat. Yhtenä syynä Venäjän puolelle muuttoon pidettiin Ruotsin valtakunnassa vuonna 1723 annettua uutta palkollissääntöä, joka rajoitti talonpoikien palkollisten määrää. Sillä haluttiin turvata säätyläismaanomistajien työvoiman saanti. Venäjälle muuton estämiseksi annettiin kuitenkin jo seuraavan vuonna määräys, ettei palkollissääntöä tarvinnut Savon ja Kymenkartanon läänissä noudattaa. Tämä ei estänyt muuttoliikettä, ja takaisinpalauttamisen estämiseksi monet jatkoivat Vanhaa Suomea edemmäksi, Pietariin, Inkeriin tai Liivinmaalle. 66 Pietarin suomalaiset palvelijat olivat jo 1710-luvulla erottuva ryhmä, joka mainittiin matkakertomuksissa. Myös ensimmäiset suomalaiset käsityöläismestarit asettuivat Pietariin jo 1710-luvulla, ja 1730-luvulla Pietarissa oli jo toimiva suomalais-ruotsalainen seurakunta, jonka jäsenmäärä kohosi puoleentoista tuhanteen. 67 Savolaisten muuttoliike jatkui 1800-luvulla, ja etenkin Viipuri, Pietari ja sen lähialueet sekä Inkeri imivät savolaista työvoimaa. Läheskään kaikki eivät lähteneet jäädäkseen, vaan monet olivat kausityöläisiä, jotka lähtivät kesäksi ja palasivat syksyllä kotiin. Inkerinmaalla vaeltajat työskentelivät paimenina, perunannostossa, ojankaivuussa ja muissa töissä. 68 Ristiinasta tapahtui ja 1840-lukujen vaihteessa 17

18 18 suoranainen ryntäys Inkerinmaalle. Vuonna 1836 Inkeriin lähtijöitä oli 128, vuonna 1839 jo 168 ja 1840 vielä 90. Samoina vuosina Pietariin muutti 59, 56 ja 32 ristiinalaista. Paikkakunnan väkiluku oli tuolloin n henkeä. Vuoden 1840 jälkeen suurin muuttoinnostus alkoi haihtua, ja paluumuutto alkoi 1840-luvulla, jolloin Inkeristä tuli vuosittain takaisin noin 50 ristiinalaista. Inkeriin lähdettiin yleensä paimeniksi, 69 ja Ristiinassa olikin muistitiedon mukaan Tiusman-niminen mies paimenten värvärinä. 70 Myös Hirvensalmelta lähdettiin paimeniksi Inkeriin. Ensimmäinen merkintä on vuodelta 1830, ja vuosilta on säilynyt 123 hirvensalmelaisen matkalupa-anomus, joista vain yksi oli naisen. Koska toinen mokoma lienee matkustanut ilman papereita, voi arvioida että Inkerissä oli vuosittain hirvensalmelaista. Muuttajina olivat erityisesti perheelliset loismiehet, ja mukana oli myös alaikäisiä yksinmuuttavia. Työmatkailulla on saattanut olla merkittäväkin taloudellinen vaikutus paikkakunnalle, sillä 1830-luvun lopussa hirvensalmelaiset saivat käteisistä tuloistaan 12 prosenttia pitäjän ulkopuolelta. 71 Suometar-lehti kirjoitti seuraavaa: Jo muutamia vuosikymmeniä takaperin on tämän paikkakunnan [Mikkelin pitäjän] nuorilla miehillä, ruununtilain nuorimmilla veljeksillä, mökkiläisten pojilla ja muilla sellaisilla ollut tapana mennä aina kewäillä kesäksi Inkerinmaalle, jossa sitte owat olleet ensimältä paimenina ja sittemmin muina työmiehinä. Moniaat owat siellä yhtäpäätä monta wuotta. Tarkoitus on, että ansaita sieltä runsaammin rahaa, kuin täällä olisi mahdollista; mutta miten lienee? Moni sieltä palajaa yhtä köyhänä kuin mennessäänkin oli! ( ) Toiset menewät Pietariin, johonkuhun käsityön oppiin, joka ei olekaan niin laitettawaa. ( ) Waimoihmisiä on myös Wähitellen mennyt Pietariin palwelukseen.72 Julkisessa keskustelussa Pietarin vaikutusalueen suomalaisille tarjoamat sivuelinkeinot ja työmatkat yleensä tuomittiin ja niitä pidettiin haitallisina sekä taloudellisessa että moraalisessa mielessä: ajateltiin, että sivuelinkeinot saivat talonpojat lyömään laimin maanviljelyksen sekä oppimaan epärehellisyyttä ja pahoja tapoja. Kuitenkin ne auttoivat rahatalouden läpimurtoa ja mahdollistivat tilojen lohkomisia. 73 Suurkaupunki Pietari houkutteli työtilaisuuksillaan, ja koska suomalaiset talonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita, toisin kuin venäläiset maaorjat, he olivat Pietarin työmarkkinoilla etulyöntiasemassa. 74 Muutto Pietariin jatkui vuosisadan lopulle saakka, ja vasta metsäteollisuuden kehittymisen myötä lisääntynyt puutavaraliike alkoi antaa Savon irtaimelle väestölle ansiomahdollisuuksia savotoilla, tukinuitoissa, sahoilla ja lastauksissa. 75 Kaiken kaikkiaan Mikkelin pitäjästä muuttaneiden määrät olivat melko pieniä, vain harvoin yli sata vuodessa. Muuttovoitto tai -tappio oli korkeintaan muutama kymmenen vuodessa. 76 Viisivuotiskaudella Savon pitäjistä muutti pois keskimäärin vain 58 henkeä 1000 asukasta kohden. Liikkuvuus ei ollut vanhan talonpoikaisyhteiskunnan ominainen piirre. 77 Vasta ns. laillisen suojelun ja siihen liittyvän palvelupakon poistaminen vuosina 1865 ja 1883, ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen 1868, elinkeinovapaus 1879 ja uusien kulkuyhteyksien, Saimaan kanavan ja rautatien, tuoma modernisaatio 1860-luvulta eteenpäin alkoi murtaa vanhan sääty-yhteiskunnan stabiiliutta. 78 Muuttoliike vilkastui Suomessa 1880-luvulta lähtien, mutta Savossa, Mikkelin ja Kuopion lääneissä, se ei ollut läheskään niin suurta kuin muualla Suomessa. Tämä paikallaan pysyvyys johtui alueen maatalousvaltaisesta elinkeinorakenteesta: Mikkelin läänissä maatalousväestön suhteellinen määrä oli 1910 suurempi kuin muualla Suomessa, kun taas teollisuudessa ja palveluammateissa toimivien osuus oli maan pienin. Peltoala lisääntyi hitaasti ja kaupungistuminen oli keskimääräistä heikompaa. Savo oli muuttotappioaluetta, mikä johtui tilattoman maatalousväestön suuresta määrästä. Poismuuttajista suurin osa oli piikoja, renkejä, loisia ja talollisten nuorempia lapsia. 79 Vuosien 1826 ja 1917 välillä Pietariin muuttaneista suomalaisista 8 prosenttia oli kotoisin Mikkelin läänistä. 80 Savon radan avaaminen vuonna 1889 lisäsi Mikkelin läänin muuttotappiota, joka vuosisadan loppuun mennessä vielä kaksinkertaistui. 81 Radan valmistuttua alkoi sen vaikutusalueelta vilkas muutto savolaisten Amerikkaan Kymenlaaksoon. Mikkelin kaupungista ei kuitenkaan ollut sinne muuttaneita paljon; esimerkiksi vuoden 1900 aikana kaupungista oli 121 poismuuttoa, joista Kotkaan 7 ja Kymeen 1. Viipuri ja Helsinki nauttivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa suurta suosiota uutena asuinpaikkana. 82 Mikkelin alueelta Suomen rajojen yli muuttaneiden tavallisin määränpää oli Venäjä. Autonomian alkuajan muuttovirta kääntyi kuitenkin paluumuutoksi 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun huomattiin, ettei leipä Venäjälläkään ollut erityisen leveää. Venäjä alkoi kiinnostaa uudelleen nälkävuosien aikana 1860-luvun lopulla, jolloin Venäjällä elettiin korkeasuhdannetta. Muuttoliike Venäjälle jatkui vilkkaana 1880-luvun alkuun asti. Tavallisin määränpää Venäjällä oli Pietari. 83 Nikolajevskin satamalaitureita Pietarissa, rannassa Kaleva-alus. Saimaan kanavan avaamisen jälkeen Pietarin satamat tulivat tutuiksi monille savolaisille, kun tuotteita vietiin suurkaupungin markkinoille. Kuva Savonlinnan maakuntamuseo.

19 Max Engmanin kokoamien tietojen mukaan Pietariin lähti väkeä Mikkelistä ja sen lähialueilta seuraavasti 84 : Yhteensä Anttola Haukivuori Hirvensalmi Joroinen Mikkeli Mikkelin mlk Ristiina Rantasalmi Savonlinna Pietarin kaupungin olemassaolo on määrännyt paitsi Suomen, myös koko Pohjois- Euroopan historian kulun ja vaikuttanut siten ratkaisevasti myös Etelä-Savon kehitykseen ja maakunnan taloudelliseen tilanteeseen. Kuten näkyy, erityisen runsasta muutto oli Joroisista ja Rantasalmelta. Näissä kartanopitäjissä oli suhteellisen paljon käsityöläisiä ja palvelusväkeä, joille Pietari tarjosi ansiomahdollisuuksia. Maakunnan länsilaidalla sijainneesta Hirvensalmesta ei lähdetty yhtä lukuisasti Pietariin kuin muualta Etelä-Savosta luvun lopulla Pietarissa oleskeli vuosittain noin viisi henkilöä, jotka olivat kirjoilla Hirvensalmella. 85 Hirvensalmi olikin Pietariin muuton reuna-aluetta: Venäjälle passin ottaneita oli keskimäärin 12 vuodessa. Ennätysvuonna 1915 Hirvensalmelta lähti Venäjälle 66 henkeä eli 9,2 promillea henkikirjaväkiluvusta. Kotimainen muuttoliike oli samana vuonna 15 promillea keskiväkiluvusta. 86 Vuonna 1910 Ristiinassa oli paikkakunnalta poissaolevaa väestöä 487 henkeä, joista 477 oli Venäjällä ja loput Yhdysvalloissa. Vielä vuonna 1920 Venäjällä oleskelevaksi oli merkitty 394 ristiinalaista. 87 Yksi heistä oli Ristiinassa syntynyt tehdastyöläinen Väinö, joka oli lähtenyt Pietariin 1900-luvun alussa Imatran Tainionkosken tehtaiden kautta. Myös kaksi hänen veljeään muutti Pietariin samoihin aikoihin, vaihdemies Herman rautateille ja Taavi tehdastyöhön. Sota-ajan aiheuttaman elintarvikepulan takia Väinö siirtyi Pietarista Moskovaan ja sieltä Odessaan. Sitten hän muutti Rostoviin, Kaspianmeren rannalle, jossa elätti itsensä sepäntyöllä. Kun nälkä tuli sinnekin, hän siirtyi taas Pietariin. Matka kesti yli kuukauden ja kaaoksen kynsiin joutuneen maan junat olivat täynnä. Väinö sitoi itsensä narulla kiinni junan rappusiin, ettei putoaisi, kuten niin moni, joiden ruumiit vielä näkyivät maastossa. Pietarissa hän sai tuttavilta syödäkseen perunankuoria suolaa vastaan. Pietarista Väinö tuli jalkaisin Suomen rajalle ja ui huhtikuussa 1921 Rajajoen yli. 88 Passilla muuttaneiden lisäksi Venäjälle lähti myös passittomia matkustajia, jotka yleensä olivat tilatonta väestöä ja joita pyrittiin palauttamaan takaisin etsintäkuulutuksilla. Laillisten lähtijöiden suurin joukko olivat palvelusväki ja käsityöläisten oppipojat. 89 Muuttovirta alkoi vähetä 1880-luvulta lähtien. Kun Venäjälle muuttaneiden osuus henkikirjoihin merkitystä väestöstä oli Mikkelin läänissä vuonna ,1 promillea, se oli vuonna 1914 enää 7,9 promillea. 90 Vuonna 1888 Venäjällä oleskeli passilla 17 miespuolista ja 37 naispuolista Mikkelin kaupungissa henkikirjoitettua henkilöä. Vuonna 1913 Venäjällä oli passilla 60 mikkeliläistä. 91 Venäjälle ja Pietariin ei välttämättä jääty lopullisesti, vaan Itä-Suomen käsityöläiset muuttivat edestakaisin. Monet käsityöoppiin menneet palasivat Suomeen ja aloittivat oman liikkeen. Todennäköisesti suuri osa palaajista tuli takaisin jo ennen lokakuun vallankumousta 1917, mutta viimeistään vuonna Pietariin suuntautuneella muuttoliikkeellä saattoikin olla enemmän kulttuurista ja taloudellista kuin väestöllistä vaikutusta. 92 Muutto Venäjälle oli itäsuomalainen ilmiö. Venäjälle lähtöön verrattuna Mikkelin tienoilla ei syntynyt samanlaista amerikankuumetta kuin Pohjanmaalla. Poikkeuksena tästä oli Anttola, jonka asukkaita näyttää muuttaneen pysyvästi enemmän Yhdysvaltoihin kuin Venäjälle; anttolalaisten passinhaussa Venäjälle ei ollut kyse niinkään siirtolaisuudesta kuin asiointimatkoista. 93 Pietari suomalaisten ja savolaisten suurkaupunkina Vuonna 1703 Pietari Suuri perusti Suomenlahden perukkaan Nevan suulle kaupungin, josta tuli suurvallaksi nousevan ja merien herruutta tavoittelevan Venäjän keisarikunnan pääkaupunki ja tsaarin ajaman modernisaation vertauskuva. Pietarin kaupungin olemassaolo on määrännyt paitsi Suomen, myös koko Pohjois-Euroopan historian kulun ja vaikuttanut siten ratkaisevasti myös Etelä-Savon kehitykseen ja maakunnan taloudelliseen tilanteeseen. Max Engmanin mukaan voi sanoa, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat viimeisen 300 vuoden aikana olleet suurimmaksi osaksi Itä-Suomen ja Pietarin suhteita. 94 Kaupungissa oli jo vuonna 1725 noin asukasta, ja miljoonan asukkaan raja ylittyi 1890-luvulla. Vuonna 1900 Pietarin väkiluku vastasi lähes puolta Suomen koko väkiluvusta. Väestön kasvu johtui pääasiassa muuttoliikkeestä. 95 Pietari oli Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui vähän enemmän Suomen alamaisia kuin Turussa oli asukkaita, ja ylivoimaisesti suurin suomenkielinen kaupunki: Pietarissa oli 1860-luvulla melkein kaksi kertaa enemmän suomenkielisiä (16 000) kuin Helsingissä (8 300) tai 19

20 Nuohooja Yrjö Kukkasen Pietarista vuonna 1835 saama kisällikirja. Pietarin nuohoojien ammattikunta oli pääosin suomalaisten hallussa. Kuva Mikkelin maakunta-arkisto. 20 Turussa (9500). Suomalaisten osuus Pietarin väkiluvusta pysyi ja 1800-lukujen ajan 1,5 ja 3,2 prosentin välillä. Kaupungin suomalainen väestö kasvoi samaa tahtia muun väestön kanssa, kunnes 1880-luvulla sekä suomalaisten absoluuttinen että suhteellinen osuus Pietarin väestöstä laski. Läheskään kaikki muuttajat eivät jääneet Pietariin, vaan paluumuutto vastasi noin puolta muuttoliikkeestä. 96 Pietarin rakentamiseen, elintarvike- ja lämpöhuoltoon tarvittiin huomattavia resursseja, jotka oli hankittava kaukaa, jopa eteläisestä Savosta asti luvun keskivaiheilla Pietarin vaikutusalue oli laajentunut käsittämään Viipurin läänin lisäksi Mikkelin läänin kaakkoisosat, joista kaupan lisäksi tehtiin Pietarin seudulle työmatkoja ja rahtia. Tiiviimpien yhteyksien alueeseen kuului Mikkelin läänistä erityisesti Rantasalmen kihlakunta ja Mäntyharjun pitäjä. 97 Suurin osa nuorten miesten muutoista Pietariin liittyi käsityöläisoppiin hakeutumiseen ja naisilla palvelijan ammattiin. Kun suomalaisia miehiä oli 2 3 prosenttia kaupungin väestöstä, heidän osuutensa käsityöläisistä kaksi kertaa suurempi. Suomalaiset muodostivat lisäksi huomattavan määrän työvoimasta muutamilla pienillä ja erikoistuneilla aloilla, kuten kultasepän, kellosepän ja kirjansitojan ammateissa, joissa heitä oli neljäsosa työvoimasta, ja nuohoojina, jossa suomalaisilla oli enemmistö. Suuri osa Pietarin nuohoojista oli paitsi suomalaisia, myös lähtöisin yhdeltä ainoalta paikkakunnalta, Parikkalasta, josta oli lähtöisin kuudesosa kaikista nuohoojista. 98 Pietarissa oli saanut kisällikirjansa myös Mikkelin kaupungin ensimmäinen nuohooja vuonna 1842, Helsingissä ja Pietarissa työskennellyt Yrjö Kukkanen (myöh. Blom). 99 Suomalaiset olivat hyvin edustettuina Fabergén kuuluisassa kultasepänliikkeessä, jonka työhuoneiden mestareista yli puolet oli suomalaisia. Tunnetuin eteläsavolainen on Ristiinassa syntynyt Hiskias Pöntinen (Pendin), joka oli Gustav Fabergén yhtiökumppani ja Karl Fabergén opettaja kultasepän ammattiin. (Kts. erikoisartikkeli) Kuuluisimpien mestareiden lisäksi oli kuitenkin lukuisia muita. Esimerkiksi Rantasalmella 1842 syntynyt Tuomas Koponen perusti oman liikkeen ja työpajan ja toimi suomalaisen kirkko- ja kouluneuvoston jäsenenä. Myös Mikkelistä kotoisin ollut kulta- ja jalokiviseppä Gustaf Aron Finn ( ) kuului Pietarin suomalaisen seurakunnan kirkkoneuvostoon ja onnistui hankkimaan Venäjän valtiovarainministeriltä, kreivi Kankrinilta, varat ns. Kirkkokartanon rakentamiseen. Talosta saaduilla vuokratuloilla seurakunta ylläpiti suomalaista koulua. 100 Kaikista Suomen kirjansitojista lähes puolet oli 1800-luvulla saanut oppia Pietarissa. Ristiinassa 1812 syntynyt Karl Johan Nygrén sai vuonna 1839 kisällinkirjansa Pietarin saksalaiselta kirjansitoja-ammattikunnalta. Nygrén ei jäänyt Pietariin, vaan vuonna 1841 hänestä tuli Mikkelin kaupungin ensimmäinen kirjansitoja. 101 Suurin suomalaisten käsityöläisten ryhmä Pietarissa olivat suutarit, joita vuonna 1869 oli lähes tuhat. Esimerkiksi Wilhelm Järveläinen ( ) lähti syntymäpitäjästään Juvalta suutarinoppiin kaksitoistavuotiaana. Hänen suutarinliikkeensä menestyi niin hyvin, että hän ryhtyi myös laivanvarustajaksi ja pystyi kouluttamaan lapsensa. 102 Pietariin muuttaneet suomalaisnaiset toimivat yleensä palvelijoina, pesijättärinä, lastenhoitajina ja keittäjättärinä. Palvelijattaren ammatti oli yleensä läpikulkuammatti, joka usein johti joko avioliittoon tai toiseen ammattiin, myös prostituutioon. Pietarin suomalaiset palvelijattaret muodostivat ainoana niin näkyvän erikoisryhmän, että se jäi elämään klassiseen venäläiseen kirjallisuuteen, Gogolin ja Dostojevskin teoksiin, joskaan ei läheskään aina imartelevassa valossa. 103 Dostojevskin anoppi olikin suomalainen ja Mikkelistä kotoisin. Tästä Anna Maria Miltopaeuksesta kerrotaan lisää omassa erikoisartikkelissaan.