ELÄKERAHASTOJA EI KANNATA PURKAA

Transkriptio

1 Eläkerahastoja ei kannata purkaa 067 perusteluja ELÄKERAHASTOJA EI KANNATA PURKAA Pertti Honkanen ehdotti Perusteessa, että eläkerahastojen tuottoja käytettäisiin eläkkeiden maksamiseen ja kestävyysvajeen helpottamiseen. Eläkeyhtiöt käyttävät kuitenkin jo jatkuvasti sijoitusvaroja eläkkeiden rahoittamiseen. Vastoin yleistä käsitystä työeläkkeissä ei ole kestävyysvajetta. Nämä laskelmat perustuvat kuitenkin oletukseen, ettei eläkesijoituksia käytetä muun julkisen talouden kestävyysvajeen paikkaamiseen. reijo vanne

2 068 Peruste # ertti Honkanen kirjoitti (Peruste 3/2013) työeläkevarojen tulevasta käytöstä. Hän esitti muun muassa, että työeläkerahastot tulisi purkaa ja rahoituksessa siirtyä kokonaan niin sanottuun jakojärjestelmään. Tämä tarkoittaisi, että työeläkkeet rahoitettaisiin palkkaperusteisin maksuin ilman sijoitustuottoja. Honkasen mukaan työeläkevaroja ei aiotakaan käyttää eläkkeisiin, vaan investointien rahoittamiseen ja talouskasvun turvaamiseen. Honkasen mukaan uusliberaali yhteiskuntapolitiikka on hiipinyt Suomen lakisääteiseen eläkejärjestelmään. Työeläkevarojen sijoitustoiminta on tässä tulkinnassa muuttunut finanssikeinotteluksi viimeistään, kun lainatyyppisestä sijoittamisesta on siirrytty sijoituskohteisiin, joille on niin sanotut jälkimarkkinat, eli sijoituskohteita voi ostaa ja myydä rahoitusmarkkinoilla. Honkanen kirjoittaa, että rahoitusvaroihin säästämällä ei voida luoda uutta arvoa eikä turvata eläkeläisten oikeutta saada osuutensa tulevasta tuotannosta. Hän kiinnittää huomiota myös siihen, että eläkerahoitusta koskevissa päivänpoliittisissa keskusteluissa viitataan vain työllisyyden tai tuottavuuden nostamiseen eikä sijoitustuottoihin. Uusliberaalilla yhteiskuntapolitiikalla tarkoitettaneen yleensä sitä, että pyritään vähentämään talouden sääntelyä sekä lisäämään kuluttajien valinnanvapautta ja markkinoiden merkitystä. Toisin kuin Honkasen kirjoituksesta voisi päätellä, työeläkejärjestelmä on monissa kolumneissa, blogeissa ja kes- kusteluissa kelvannut esimerkiksi yhtenä pahimmista esteistä Suomen matkalla kohti vapaata markkinataloutta. Toisaalta myös tasaiseen tulonjakoon pyrkivän yhteiskuntapolitiikan kannattajat joita ei voitane luonnehtia uusliberaaleiksi ovat viime aikoina tulleet siihen tulokseen, että hyvätuloisten valinnanvapautta tulisi lisätä säätämällä eläkekatto 1. Toisaalta monien valtioiden, muun muassa Suomen, rahoitus on verotuksen lisäksi rahoitusmarkkinoiden sijoittajien varassa. Suomen lakisääteistä työeläkevakuutusta hoitavien yksityisten ja julkisten alojen eläkelaitosten sijoitusvarojen markkina-arvo on nyt noin 160 miljardia euroa. Varojen määrä on noin 80 prosenttia vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Varat ovat kasvaneet nopeasti sekä euromääräisesti että suhteessa bruttokansantuotteeseen. 2 Rahastointi ei ole yhdentekevää eläketurvan kannalta. Nykyisillä rahastointisäännöillä ja jos sijoitustuottoprosentit pysyvät toteutuneissa arvoissa, yksityisalojen työntekijöiden työeläke voidaan tulevaisuudessa rahoittaa 3 4 prosenttiyksikköä alemmalla työeläkemaksulla kuin ilman rahastointia (Risku ym. 2013). Ellei rahastointia olisi harjoitettu menneisyydessä, yksityisalojen työntekijöiden eläkemaksu olisi ollut toteutunutta korkeampi jo vuonna 2013, samoin vuonna Ilman rahastointia näin olisi myös tulevina vuosina, ellei työeläkkeitä leikattaisi. Jos keskimääräinen sijoitustuottoprosentti ei ylitä palkkasumman kas- 1 Maksimisumma, jonka ylittävä eläke tai tulo olisi lakisääteisen vakuutuksen ulkopuolella. 2 Bruttokansantuotesuhde ylitti 40 prosenttia vuonna 1998, 50 prosenttia vuonna 1999, 60 prosenttia vuonna 2005, 70 prosenttia vuonna 2009 ja 80 prosenttia vuonna On kuitenkin hyvin mahdollista, ettei 90 prosentin raja ylity koskaan.

3 Eläkerahastoja ei kannata purkaa 069 vuvauhtia, rahastointi eläkkeitä varten ei ole järkevää. Tämä on niin sanottu Aaronin sääntö (Aaron 1966). Jos ehto ei toteudu, eläkemaksujen rahastointi nostaa maksurasitusta verrattuna puhtaaseen jakojärjestelmärahoitukseen. Ainakin vuoden 1997 sijoitusuudistuksen jälkeisenä aikana rahastoinnin järkevyysehto on toteutunut. Työeläkevaroille on saatu noin 6 prosentin nimellinen keskituotto vuodessa eli reaalisesti noin 4 prosenttia vuodessa. Palkkasumman kasvuvauhti on ollut selvästi alempi. Suomen väestön ikärakenteen huomioon ottaen on erittäin todennäköistä, että palkkasumman kasvuvauhti ei tulevaisuudessakaan yllä sijoitustuottoasteeseen tai sen yli. Honkanen toteaa, että säästämällä ei taata eläkeläisten osuutta tulevasta tuotannosta tai edes tulevaisuuden tuotantoa. Tämä pitää paikkansa. Sama voidaan kuitenkin todeta mistä tahansa nyt sovittavasta tavasta rahoittaa tulevat eläkkeet. elinvaiheet, työeläke ja rahoitus Työeläkkeen tarkoituksena on tasata toimeentuloa ja kulutusmahdollisuuksia ansiotyössä olevan elinvaiheiden välillä. Idea on, että työuran jälkeinen tulo on kohtuullisessa suhteessa henkilön omaan keskimääräiseen työuran aikaiseen työtuloon. Työeläkkeen alkuvuosikymmeninä eläke-etuussäännöillä pyrittiin vakuuttamaan eläkeajan tulo suhteessa työuran loppuvaiheen tuloihin ja oikeastaan oletettiin, että työntekijät ovat samassa työsuhteessa koko uransa. Nykysäännösten mukaan työuran loppuvaiheessa voimakkaasti nousseet tulot TOISIN KUIN HONKASEN KIRJOITUKSESTA VOISI PÄÄTELLÄ, TYÖELÄKEJÄRJESTELMÄ ON MONISSA KOLUMNEISSA, BLOGEISSA JA KESKUSTELUISSA KELVANNUT ESIMERKIKSI YHTENÄ PAHIMMISTA ESTEISTÄ SUOMEN MATKALLA KOHTI VAPAATA MARKKINATALOUTTA. vaikuttavat työeläkkeeseen vain omalla painollaan uran keskitulossa. Toimeentulon tasaus elinvaiheiden yli edellyttää sitä, että työuran aikana maksetut vakuutusmaksut ovat myös suorassa suhteessa tuloihin: mitä suuremmat tulot ja eläke, sitä suuremmat maksut on pitänyt maksaa. Toisaalta Suomen lakisääteiseen eläkejärjestelmään kuuluvat olennaisina osina kansaneläke ja takuueläke, jotka ovat vakuutuksia sen varalta, että työuraa ei ole, se on lyhyt tai työtulot ovat pienet. Tuloerojen yleinen tasaaminen on tuloverotuksen tehtävä. Työnantajalla on velvollisuus ottaa työeläkevakuutus työntekijälleen. Yrittäjällä on velvollisuus ottaa vakuutus myös itselleen. Työtulon perusteella määräytyvät sekä työeläkevakuutusmaksu että kyseisestä työtulosta kertyvä eläkeoikeus (eläkeoikeuden kertymisestä ks. Vanne 2013, s ). Nykyisin noin kuudesosa työntekijöiden eläkelakien mukaisista vakuutusmaksuista säästetään eli rahastoidaan ja sijoitetaan rahoitusmarkkinoille. Loppuosa käytetään nyt eläkkeellä olevien eläkkeiden rahoittamiseen eli niin sanottuun jakojärjestelmärahoituk-

4 070 Peruste # ELÄKELAITOKSET OVAT AINA KÄYTTÄNEET SIJOITUSVAROJAAN ELÄKKEIDEN RAHOITTAMISEEN. ILMAISU ELÄKEVAROJA EI AIOTAKAAN KÄYTTÄÄ ELÄKKEISIIN NIIN SUOSITTU KUIN SE JOSTAIN SYYSTÄ ONKIN ANTAA SIIS LIEVÄSTI ILMAISTUNA VÄÄRÄN KUVAN ELÄKERAHOITUKSESTA. seen. Yrittäjien ja maatalousyrittäjien työeläkkeet ovat kokonaan jakojärjestelmärahoitteisia. Niihin käytetään vakuutusmaksujen lisäksi valtion rahoitusta. Työntekijän siirryttyä eläkkeelle hänen eläkkeensä rahoitetaan sillä hetkellä työssä olevien työeläkevakuutusmaksuista ja rahastoiduista varoista. Työeläke on niin sanotusti etuusperusteinen, eli sijoitusten tuotot tai muutkaan eläkelaitosten toimintaan liittyvät seikat eivät vaikuta eläkkeen määrään, vaan eläke maksetaan ansioiden mukaan. Sijoitustuotot ja eläkelaitosten toimintakulut vaikuttavat vain työeläkevakuutusmaksuun. työeläkevarojen käyttö Yksityisaloilla eläkelaitos on vastaanottamansa rahastoitavan maksun perusteella vastuussa kertyneen eläkkeen rahastoidusta osasta. Sillä on kaiken aikaa oltava vastaavat varat sekä vakavaraisuussäännösten vaatima riskipuskuri, muuten viranomaiset asettavat sen selvitystilaan. Nykyisin noin neljäsosa yksityisalojen työntekijöiden eläkkeistä rahoitetaan sijoituksilla. Rahastoitavan osan osuus on maksussa tätä pienempi. Selitys eroon on jo aiemmin todettu seikka eli se, että sijoitustuottoaste on sijoitusaikana ollut korkeampi kuin palkkasumman kasvuvauhti. Eläkelaitokset ovat aina käyttäneet sijoitusvarojaan eläkkeiden rahoittamiseen. Ilmaisu eläkevaroja ei aiotakaan käyttää eläkkeisiin niin suosittu kuin se jostain syystä onkin antaa siis lievästi ilmaistuna väärän kuvan eläkerahoituksesta. Ilmaisu saattaa olla peräisin siitä havainnosta, että varat eivät ole vähentyneet. Tämä taas johtuu muun muassa siitä, että työssä olevien eläkkeitä varten on rahastoitu joka vuosi enemmän kuin on purettu eläkkeellä olevien eläkkeisiin. Historian lehti on kuitenkin yksityisaloilla kääntynyt. Vuodesta 2013 alkaen varoja otetaan eläkkeiden rahoitukseen enemmän kuin säästetään työssä olevien eläkkeitä varten. Kunta-alalla rahastosta aletaan ottaa varoja eläkerahoitukseen arviolta vuonna Säästettyjen varojen tuottoja käytetään yhä enemmän eläkkeiden rahoitukseen. Eläkevarojen kasvu suhteessa bruttokansantuotteeseen tai palkkasummaan pysähtyykin lähivuosina. Sijoitustuotoilla katetaan osa eläkkeiden rahoituksesta ja eläkevarojen kas-

5 Eläkerahastoja ei kannata purkaa 071 vu. Eläkevarojen nimellistä kasvua tarvitaan siihen, että varojen ostovoima ei kuluttajahintojen vuoksi supistuisi ja reaalista kasvua siihen, että eläkemenot kasvavat vauhdikkaasti väestön ikärakenteen muutoksen takia. Varsinkin vanhemman polven kommentaattorit muistelevat vuosikymmenten takaisia laskelmia, joissa näytti siltä, että eläkevaroja purettaisiin mittavasti suurten ikäluokkien eläkkeisiin (ks. esim. Työeläkerahastotoimikunta 1991). Honkanenkin viittaa eräisiin 1990-luvun laskelmiin. Rahastojen purkaminen suurten ikäluokkien eläkkeisiin olisi tarkoittanut sitä, että rahastointia niiden jälkeisten sukupolvien eläkkeitä varten ei olisi enää tehty. Jos rahastot tyhjennettäisiin eläkkeisiin tai muihin tarkoituksiin, yksityisalojen työeläkemaksuja pitäisi ennen pitkää nostaa noin 6 prosenttiyksikköä nykyisestä. Viimeksi kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut kaksi muutosta, joiden takia rahastointiin liittyvät tulevaisuudennäkymät ja samalla rahastojen käyttösuunnitelmat ovat muuttuneet. Aiemmin oletettiin elinajan pitenemisen pysähtyvän jonain tiettynä vuonna, suomalaisissa laskelmissa esimerkiksi vuonna 2010 (ks. tarkemmin Vanne 2007). Nykyisin arvioidaan eliniän pitenemisen jatkuvan. Eläkemenojen suhde bruttokansantuotteeseen ei alenekaan dramaattisesti itse asiassa ei juuri lainkaan suurten ikäluokkien poistuttua. Toinen muutos on se, että yhtenä työeläkemaksun korotusten pienentämiskeinona vuoden 1997 alusta alkaen sallittiin tuottohakuinen ja samalla riskillisempi varojen sijoittaminen yksityisaloilla. Riskinoton rajoittamiseksi säädettiin vakavaraisuusvaatimukset, joiden mukaan tarvitaan sitä suuremmat riskipuskurit, mitä riskillisemmin varat on sijoitettu. Kunta-alalla sijoittaminen on ollut vapaampaa alan rahastoinnin alusta eli vuodesta 1988 alkaen. Valtion Eläkerahastoa koskevissa säännöissä siirryttiin samaan menettelyyn vuonna Keva ja Valtion Eläkerahasto ovat puskurirahastoja, joilla ei ole vakavaraisuussääntelyä. Niiden varojen käytöllä vakautetaan maksurasitus tietylle tasolle. Rahastoinnista on maksupaineen vähentämisen lisäksi ollut se etu, että maksuja, saati eläkkeitä, ei ole ollut tarpeen säädellä suhdanteiden mukaan. Esimerkiksi vuoden 2008 kansainvälisen rahoitusmarkkinakriisin jälkeen työllisyys aleni Suomessa. Jos rahastoituja varoja ei olisi ollut, työeläkemaksuja olisi pitänyt välittömästi nostaa, jotta eläkkeet olisi voitu maksaa vuonna työeläkkeet ja julkisen talouden kestävyysvaje RAHASTOINNISTA ON MAKSUPAINEEN VÄHENTÄMISEN LISÄKSI OLLUT SE ETU, ETTÄ MAKSUJA, SAATI ELÄKKEITÄ, EI OLE OLLUT TARPEEN SÄÄDELLÄ SUHDANTEIDEN MUKAAN. Lakisääteinen työeläke ja työeläkelaitokset luetaan kokonaisuudessaan julkiseen talouteen. Vastoin yleistä käsitystä työeläkkeissä ei ole kestävyysvajetta vuosille 2015 ja 2016 sovittujen maksun-

6 072 Peruste # korotusten jälkeen. (Vaittinen & Vanne 2013, Eläkekysymysten asiantuntijaryhmä 2013). Yksityisalojen työntekijöiden eläkelain (TyEL:n) eläkkeiden rahoituksessa kestävyysvajetta on edelleen. Työeläkejärjestelmän kestävyyslaskelmissa työeläkevarat tai niistä saatava tuottovirta on jo otettu huomioon. Ne eivät ole toiseen kertaan käytettävissä muun julkisen talouden kestävyysvajeen kattamiseen. Työeläkkeillä on kuitenkin toisesta syystä merkitystä kestävyysvajeen kattamisessa. Jos sellaiset työntekijät, joilla olisi työtilaisuuksiensa ja terveytensä puolesta mahdollisuus jatkaa työuraansa, myös jatkaisivat, valtio ja kunnat saisivat menojensa katteeksi enemmän verotuloja. Kirjoittaja on Työeläkevakuuttajat Tela ry:n analyysitoimintojen johtaja. lähteet: Aaron, Henry J. (1966) The Social Insurance Paradox. Canadian Journal of Economics and Political Science, vol. 32, s Eläkekysymysten asiantuntijaryhmä (2013) Suomen eläkejärjestelmän sopeutuminen eliniän pitenemiseen. Eläketurvakeskus, Helsinki. Honkanen Pertti (2013) Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje. Peruste 3/2013, s Risku, Ismo & Appelqvist, Jukka & Sankala, Mikko & Sihvonen, Hannu & Tikanmäki, Heikki & Vaittinen, Risto (2013) Lakisääteiset eläkkeet pitkän aikavälin laskelmat Eläketurvakeskuksen raportteja, 04/2013. Työeläkerahastotoimikunta (1991) Komiteanmietintö 1991:44. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Vaittinen, Risto & Vanne, Reijo (2013) Pensions and public finances in Finland A generational accounting perspective. Eläketurvakeskus, Working Papers 01/2013. Vanne, Reijo (2013) Kansalainen ja vakuutettu Suomen lakisääteisen eläkejärjestelmän pääpiirteet teoksessa Tenhunen, Sanna & Vaittinen, Risto (toim.) Eläketalous. Finanssi- ja vakuutuskustannus Oy, Helsinki. Vanne Reijo (2007) Kestävyyslaskelmien epävarmuustekijöitä, Yhteiskunta & Talous, 35. vuosikerta, s