TOIMITUKSEN OSOITE ON: PÄÄKIRJOITUS

Transkriptio

1 1 Puolueista, rahasta, ilmoituksista ja lukijoista riippumaton aikalaisen uutislehti n:o 9/ Toimituskunta: Päätoimittaja: Arnold Kirveskoski, Kylätoimittaja: Yrjö Järventausta, Lintutoimittaja: Edvard Kuiri, Kalatoimittaja: E.Kiviriippa TOIMITUKSEN OSOITE ON: Varalla: PÄÄKIRJOITUS Sää. Se on ollut tämän kevään ja kesän puheenaihe. Vettä Kuohijoellakin on tullut enemmän kuin tarpeeksi. Olipa tuota lämmintäkin, jopa ennätyshelteitä alkukesästä. Mutta, mutta Juhannuksen lähestyessä on perjantaiksi ennustettu päivällä 14 ja yöllä 5 c. Niinpä luontoharrastajia on askarruttanut muun muassa muuttolitujen kohtalo. Alkukesän lämpimät säät houkuttelivat tänne hätäisimpiä aivan liian aikaisin. Onneksi mitään suurempaa kertaheitolla tapahtuvaa muuttoa ei havaittu. Se on hyvä. Perunat päästiin istuttamaan normaalia varhemmin ja ne ehtivätkin taimelle ennen hallaöitä. Miten viljelyskaveille on kylällä käynyt, se ei vielä ole tullut tietoa toimitukselle, mutta ilmeisestikään mitään katastrofia ei ole tapahtunut. On se hyvä. Puun korjuu on kuitenkin kylällä edennyt hyvää vauhtia. Siitä lähemmin tuonnempana. Toimitus toivottaa kaikille hyvää ja turvallista pian koittavaa Juhannusta. Kesäkuun puolen välin aikoihin nähtiin Kipparinlahdella joutsenpari viiden poikasen kera. Näin suuri poikasmäärä ei ole kovin tavallista. Enimmäkseen joutsenilla nähdään kaksi - kolme poikasta. Toivottavasti kaikki poikaset selviytyvät lentoon. Ja kyllähän ne selviytyvät, jos niitä ei ihmisten toimesta tarpeettomasti häiritä. Lintutoimittaja Edvard Kuiri

2 2 ARTO TYRNI 60 V. Kuoro esitti Jouni Myllyksen ideoiman ja Aslak Christianssonin sanoittaman Hirvimusikaalin. Kaikki esitykset saivat yleisön lämpimät suosionosoitukset. Lauantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun Veparilla juhlittiin Arton 60-vuotispäivää. Ohjelmassa oli muun muassa Iiriksen lauluesitys Artolle, Pertti Syrjäsen puhe sekä Kuohijoen Kesäteatterin näyttelijäin kuoro kapellimestari Aslak Christianssonin johdolla ja tietenkin Arton ja Aslakin musiikkiesitys. Arto läheistensä ympäröimänä Kylätoimittaja tavoitti maukkaan aterian jälkeen ja kahvituksen alkamista odotellessa. Omaan rentoon tapaansa Arto vaikutti tosi onnelliselta, mikä parhaiten ilmeni hänen vastauspuheessaan Pertti Syrjäselle. Tulevaisuuden suunnitelmistaan kysyttäessä Arto kieltäytyi niitä vielä kertomasta, mutta lupaili kertoa niistä joskus kenties jopa jossakin tämän lehden tulevassa numerossa. Maaseudun tulevaisuuteen Arto kertoi uskovansa ja täsmensi ettei hän sillä tarkoita sen nimistä sanomalehteä.

3 3 Uutta ulottuvuutta Arto kertoi saavansa lasten lapsistaan ja vaarina oloon totuttelusta. Pirkko Kulomaa ja Aslak Christiansson Kuohijoen kylätä Juhlayleisöä kylältä; Pekka Kolehmainen, Tapio ja Kaija-Leena Lindstedt. Anita ja Jouni Myllys sekä Jussi Hämäläinen. Maisemat muuttuvat kylällä kun pääomia laitetaan pinoon. Hyvä näin. Tien varret siistiytyvät ja tien käyttäjille näkyväisyys paranee. Ja sitä paitsi metsähän kasvaa uudelleen ja erilaiset pieneliöt saavat uutta elintilaa. Ja voihan olla, että hakkuun myötä kylälle ilmaantuu aivan uusia hyönteislajeja. Toivottavasti ei kuitenkaan mitään metsälle ja muulle kasvillisuudelle vahingollisia lajeja. Toimitus kääntyykin hyönteistieteitä harrastavan Arto Tyrnin puoleen ja

4 4 pyytää häntä ilmoittamaan mahdollisista uusista tai harvinaisista lajeista. Kylätoimittaja Yrjö Järventausta Jatkokertomus SUURI HAUKI 2-OSA Nämä entiset työkaverit panivat Simeonin yllättäen muistamaan mennyttä aikaa, jolloin hän oli ollut mukana työelämässä. Sitä hän muisteli kaiholla. Ei ylempiänsä, eikä alempiansa, vaan niitä hierarkiassa samanarvoisia, reppureita, jotka olivat valmiit uhraamaan itsensä, vapaa-aikansa sekä osan perheensä ajasta yhtiön edun vuoksi. Vieläkin Simeonista tuntui, että siinä oli jotain sangen omaperäistä. Olisiko se ollut vain kutsumus viehtymys myyntiin, tai vain vaihtelun halua? Tämän kaiken Simeon hyväksyi ja allekirjoitti, mutta se, että hän oli houkutellut muualta aika monia päteviä myyntimiehiä, kuten Matti Lammilan ja erään nuoren neitosen, jonka nimeä Simeon ei enää muistanut; tähän samaan yhtiöön työn vietäväksi. Se pani Simeonin mietteliääksi. Tekikö hän oikein vai väärin. Ainakaan hän ei tuntenut yhdenkään ihmisen kohdalla erehtyneensä, ja se sai Simeonin tuntemaan tyydytystä, niin paljon, että hän miltei unohti uudet kumisaappaansa, jotka osoittivat kohti Nurmisaarta. Simeonin mieli oli vähän niin kuin Nummisuutarien Eskon kosiomatkalla. Kellon ollessa 9.22 Simeon ohitti Vanhankallion. Siitä hän suuntasi kohti Nurmisaarta. Nurmisaaren Kuohijoen kylän puoleinen pää osoitti lähestulkoon suoraan pohjoiseen. Se oli osa vedenalaista harjua jonka kärki ulottui veden alla pohjois-etelä suunnassa kohti Kuohijoen kylää. Tuo vedenalainen harju oli muodostunut parikymmentä tuhatta vuotta sitten, kun toistaiseksi viimeinen jääkausi alkoi vetäytyä pohjoisesta etelään. Vain mikä lienee ollut syynä siihen? Hyviä kalapaikkoja se teki. Arvatenkin tuo Ahti, suuri vedenalainen kuningas niin määräsi. Mieliksi se teki ainakin meille kalamiehille, ajatteli Simeon. Aamun pakkanen alkoi pikku hiljaa hellittää. Vielä ei kuitenkaan aurinko saanut lämpötilaa nousemaan nollan tuntumaan. Oli poikkeuksellisen kylmää ajankohtaan nähden. Täysi kuu oli pian vaihtumassa laskevaksi kuuksi. Kalansaaliin kannalta se ei tiennyt hyvää. Vuosien varrella Simeon oli pannut merkille, että paras kuun asento on se, kun laskeva kuu alkaa kääntyä nousevaksi kuuksi. Saattaisiko kuun asento todellakin vaikuttaa kalan liikkumiseen ja syöntihalukkuuteen? Sitä Simeon oli moneen kertaan pohtinut, mutta aina ilma selvää tulosta. Voisivatko kalojen aivot olla sellaiset, että ne pystyvät ajattelemaan kuun asentoa ja rytmittämään liikkeensä ja

5 5 syöntiaikansa sen mukaan? Saattaapi olla, ajatteli Simeon ja muisti aikoinaan tapaamiaan vanhan kansan ihmisiä, kuten erästä Tatea, joka keltaisesta allakastaan oli näkevinään paljon muitakin luonnon tapahtumia. Olipa tuo Tate tehnyt näreen oksasta ilmapuntarin, jonka oksa torppansa liiterin seinällä nousi ja laski sen mukaan kuin ilmanpaine muuttui. Sitä Simeon ei käsittänyt miksi se näytti toimivan! Nyt Simeon havaitsi ajatuksensa jälleen siirtyneen sivuraiteelle ja samalla jään alla odottavat iskukoukut palasivat hänen ajatuksiinsa: Nyt, nyt jos koskaan on minun vuoroni päästä kymppikerhoon, ajatteli Simeon melkein ääneen. Monta kertaa se oli ollut lähellä, mutta saatuaan hauen pään näkyviin, Simeon tunsi aina pettymystä melkeinpä tulleensa petetyksi. Simeon Malmström oli edellisenä päivänä kairannut useita reikiä Nurmisaaren päässä olevan vedenalaisen harjun ympärille sen kahta puolen. Reiän teko oli ottanut häntä voimille, sillä kaira alkoi olla runsaasta käytöstä tylsynyt. Seitsemän talvea ilman teroitusta 15 cm terällä oleva Mora oli häntä palvellut. Kun Simeon oli edellisenä päivänä kairannut nuo reiät, niin yhtäkään reikää hän ei ollut saanut läpi ilman, että hänen olisi pitänyt huilata vähintään kolme kertaa. Kolme talvea sitten hän oli saanut tehdyksi reiän aina ilman lepotaukoja. Niinpä Simeon olikin päättänyt mitä pikimmin vaihtaa kairan terät uusiksi, sillä hän ei oikein jaksanut uskoa voimiensa olevan pikku hiljaa ehtymässä. Tämän koukkupaikan Simeon oli valinnut siksi, että hän uskoi haukien uivan pitkin vedenalaisen harjun reunaa, uskaltamatta uida lähellä veden pintaa olevan harjun ylitse. Sitä paitsi Simeon tiesi vanhastaan, että harjun reunoilla oli ainakin kesäaikaan runsaasti ahvenia ja särkiä. Missä saalis, siellä saalistaja, ellei saalista, ei saalistajiakaan. On siis vain saaliita ja saalistajia. Loppujen lopuksi kaikki elolliset ovat aina jollekin saaliita. Sen Simeon oli havainnut pitkän kalamiesuransa aikana, että kalojen toiminta perustuu, paitsi suvun jatkamiseen niin myös saalistamiseen mutta miksi näin? Arvatenkin tuo Asti suuri vedenalainen kuningas oli asian näin suunnitellut, mutta olisiko hänellä ollut kenties muita vaihtoehtoja, sellaisia, että toinen ei söisi toista. Se tuntui kyllä Simeonista mahdottomalta; ja se kalskahti ikään kuin politikoinnilta, mutta sellaisiahan kalat tuskin voisivat olla, mietti Simeon. Sen Simeon tiesi, että etteivät lajit söisi omaa lajiansa. Toki siinäkin siinä on nähty poikkeuksia, kuten hauet joiden mahoista Simeon oli tavannut lähes niiden itsensä kokoisia haukia. Tällaiset asiat askarruttivat Simeonia, kun hän alkoi klo 9,37 lähestyä koukkuapajaansa. Pian hän kuitenkin sai nuo ajatuksensa karistettua mielestään, kun hän koukkuapajaa lähestyessään muisti entiset työkaverinsa, ne jotka olivat täysiverisiä kalamiehiä Hämäläisiä molemmat, Mikko Yli-Toivola ja Matti Lammila; ja jotka aikansa kilpailtuaan kalamieskisoissa, olivat löytäneet uusia kilpailumuotoja, ensin

6 6 mainittu yhtiön johtotehtävissä ja toinen vihreällä nurmikolla viheriöllä niin kuin Lammila ja hänen kaltaisensa sitä kutsuivat! Sitä Simeon kovasti ihmetteli. Simeon muisteli eräitä Yli-Toivolan aikoinaan järjestämiä pilkkikilpailuja ja kuinka hän kuvitteli pääsevänsä kilpailun lomassa tapaamaan ja juttelemaan näiden vanhojen työkavereidensa kanssa, mutta eikö mitä! Molemmat olivat heti lähteneet kuin viitapirut kumpikin omaan suuntaansa ilman, että olisivat vilkaisseetkaan taaksensa saatikka vanhaan työkaveriinsa, joka ei tuolloin enää pysynyt samassa vauhdissa, vaikka hän olikin jonkun matkaa yrittänyt heitä peesata turhaan. Simeon oli tuolloin ajatellut: Hämäläisiä ja noin nopeita! Tuon jälkeen Simeon oli tavannut Lammilan muutamia kertoja, joka hänkin, kuten monet kaltaisensa, olivat vaihtaneet jääkairansa rautaviitoseen. Juoksu jäällä oli siten vaihtunut kävelyyn nurmikolla. No, onhan se jossain määrin helpompaa ja ehkä nuorempia kiehtovaa ajatteli Simeon. Nyt Simeon Malmström puisteli päätään ja ihmetteli itsekseen, miksi hän nyt tuollaisia ajatteli, oliko hänessä vastoin omaa luuloaan kademieltä, sellaista mitä aina on sanottu olevan kalamiehillä; ja jollaista ilmapiiriä oli liikkunut aikanaan myös hänen työpaikallaan? Sitä hän ei uskonut. Ei kai kukaan voi olla kademieli siitä, jos joku suoriutuu tehtävistään paremmin kuin joku toinen saa isomman hauen kuin toinen; ja siten osaltaan auttaa myös perässätulijoita yrittämään. Simeon pyrki myös analysoimaan mitä tuo hänen äsken ajattelemansa kademieli oikeastaan on? Onko se ihmisestä itsestään lähtöisin, vai onko se tälle lajityypille olennaista, jo aikojen alussa luotua? Se tuntui Simeonista mahdottomalta ymmärtää. Mutta pitääkö ihmisen kaikkea ymmärtää pitääkö kaikki mielenliikkeet jollakin tapaa selittää? Simeonin mielestä ei. Mitä se olisi sellainen ihmisen elämä, jossa kaikki oleellinen olisi tutkittua ja selitettyä? Siinä saattaisi maistua selityksen maku; ajatteli Simeon. Hyvää se on, jos joitakin asioita on, mistä voi olla montaa mieltä, ja siten kukin voisi rikastuttaa ajatusmaailmaansa. Siitä Simeon oli aivan varma. Niin että ken voisi olla kateellinen siitä, jos hän, Simeon, saisi tänään omista iskukoukuistansa todella suuren hauen sellaisen liki parikymppisen, jota kukaan ei ollut aikaisemmin saanut Kuohijärvestä? Simeon arvuutteli, mitä kyläläiset sanoisivat sellaisesta saaliista? Arvatenkin monet sanoisivat: Ei sellaista voi enää syödä kun se maistuu puulle. Tähän Simeon oli valmistautunut. Hän oli päättänyt sanoa; se on sellaisten puhetta jotka eivät koskaan ole suurta saaneet. Sitä vastoin hän ei vielä tässä vaiheessa keksinyt, mitä sanoa entisille työkavereille! Sillä entuudestaan hän tiesi, että tuollaisen sanoman perillemeno edellyttäisi huolellisempaa valmistelua kuin pelkän huulenheiton. Varsinkin jos hän sen ensinnä kertoisi Mikko Yli-Toivolalle. Matti Lammilasta hän ei ollut niinkään varma, sillä Simeon hyvin tiesi, että Lammila, empaattisena ihmisenä saattaisi hyvinkin nielaista syötin jos saalis vaatimattomaksi

7 7 jäisi ja jota Simeon ehkä muotoilisi sellaiseksi, jossa se näyttäisi hieman optimiselta. Kaikki nämä ajatukset naurattivat Simeonia, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli hänen vuoronsa saada se suuri saalis, se, joka vain odotti ottajaansa. Se ottaja Simeon luuli olevansa juuri nyt tai ei tai ei aivan vielä, mutta pian, kunhan hän pääsisi nostamaan koukkunsa. Toki Simeonin mielestä olisi parempi jos sellaisen jättihauen saisi virvelin nokkaan, mutta sellainen lienee tuiki harvinaista, enempi Yli-Toivolan saalisjuttuja, mutta samalla hänen mieleensä tuli hieman surulliseksi joitakin aikoja sitten tapahtuneen Yli-Toivolan äkkinäinen kuoleman johdosta. Simeon muisteli Yli- Toivolaa ja aikaa jolloin he olivat aloittaneet lähes samanaikaisesti myyntimiehen tehtävät yhtiössä. Yli-Toivola, lukumiehiä kun oli, oli nopeasti edennyt urallaan ja pian hän oli ollut Simeonin esimies, osaston johtaja ja kohta apulaisjohtaja, sekä monien vaiheiden jälkeen konsernijohtaja. Se ei kuitenkaan ollut muuttanut Yli-Toivolan suhtautumista entisiin alaisiinsa kalamiehiin eikä Simeonin suhtaumista Yli- Toivolaan. Jatkuu seuraavassa numerossa