Riittääkö digitaalisessa taloudessa työtä ja toimeentuloa?

Transkriptio

1 Ville-Veikko Pulkka Riittääkö digitaalisessa taloudessa työtä ja toimeentuloa? Teknologiamurros ja tulevaisuuden työllisyysratkaisut Digitaalisten teknologioiden yleistyminen on tuonut takaisin keskustelun palkkatyön vähenemisestä. Ennusteet digitaalisen talouden vaikutuksista palkkatyöhön vaihtelevat, mutta näyttää siltä, että teknologiamurros tekee työntekijöiden asemasta entistä epävarmemman. Ihmisten toimeentulon turvaamiseen voidaan etsiä ratkaisuja nykyisten työmarkkinarakenteiden ylläpitämisestä tai hahmotella kokonaan uudenlaista työllisyyttä koskevaa ajattelutapaa. T eknologinen kehitys on yhteiskunnallisen muutoksen keskeinen moottori. Yhteiskuntien perusrakenteita ravistelleet ensimmäinen ja toinen teollinen vallankumous olivat seurauksia höyrykoneen ja sähkön käyttöönotosta ja niiden synnyttämistä uusista innovaatioista. Tuotantomenetelmien mullistusten kokonaisyhteiskunnallisista vaikutuksista kertoo se, että maailman väestö alkoi kasvaa räjähdysmäisesti ensimmäisen teollisen vallankumouksen mukana. Nykyisin tekoälyä hyödyntävät digitaaliset teknologiat ovat kehittyneet uusiksi yleistarkoitusteknologioiksi, joilla uskotaan yleisesti olevan perustavanlaatuisia vaikutuksia yhteiskuntiemme toimintaan. Digitaalisen vallankumouksen taustalla ovat tietotekniikan vakaa ja eksponentiaalinen 13

2 kehitys (Mooren laki), lähes kaiken informaation ja median digitalisoituminen sekä innovaatioiden entistä suurempi yhdisteltävyys (recombinant innovations). 1 Fyysistä maailmaa voidaan ohjata, mitata ja sensoroida entistä joustavammin esineiden internetin (Internet of Things) ja eri tietojärjestelmiin kasaantuvien tietomassojen (Big Data) avulla. Koneoppimisen sovellukset tehostavat monia prosesseja esimerkiksi lääketieteellisissä diagnooseissa ja dokumenttien luokittelussa. Älykkäät robotit laajentavat repertuaariaan yhä ihmismäisempiin tehtäviin. Arvioiden mukaan uusien teknologioiden avulla voidaan jatkossa tuottaa palveluita ja tavaroita vähemmällä ihmistyöllä yhä tarkemmin, tehokkaammin ja luotettavammin. Tuotannon tuotos-panossuhteen eli tuottavuuden oletetaan siis kasvavan merkittävällä tavalla teknologisen kehityksen mukana, vaikka tätäkin näkemystä on kritisoitu 2. Monien hyödykkeiden rajakustannusten eli tuotannon lisäämisestä syntyvien kokonaiskustannusten on väitetty painuvan jopa lähelle nollaa 3. Teknologisilla edistysaskeleilla uskotaan olevan merkittäviä vaikutuksia etenkin työmarkkinoiden kehitykseen. Keskustelua teknologisen kehityksen mahdollisista kielteisistä vaikutuksista työntekijöiden asemaan on käyty jo kaksisataa vuotta 4. Myös tietokoneiden mahdollistamasta automaatiosta ja tästä seuraavasta teknologisen työttömyyden lisääntymisestä on tehty ennusteita jo 1960-luvulta alkaen 5. Toistaiseksi ihmistyölle on kuitenkin aina syntynyt uutta kysyntää pitkällä aikavälillä, ja ihmiset ovat kyenneet kouluttautumaan uusiin tehtäviin. Yhä monimutkaisempiin työprosesseihin kykenevät digitaaliset teknologiat ovat nostaneet kysymyksen ihmistyön roolista lähitulevaisuudessa jälleen ajankohtaiseksi. Asiantuntijoiden arviot digitaalisten teknologioiden vaikutuksista työllisyyteen ovat polarisoituneet 6, eikä tilannekuvasta tai tarkoituksenmukaisista työllisyysratkaisuista ole kyetty saavuttamaan tieteellistä saati poliittista konsensusta. Tämän artikkelin tarkoitus ei ole kertoa lopullista totuutta teknologiamurroksen vaikutuksista työllisyyteen, vaan pikemminkin osoittaa, että tehtyihin ennusteisiin liittyy lukuisia epävarmuustekijöitä. Eri skenaarioihin liittyy kuitenkin yhteneväisiä piirteitä, joiden hahmottaminen mahdollistaa kriittisen synteesin. Tämän pohjalta voidaan arvioida tulevaisuuden työllisyysratkaisuja. Artikkelissa arvioidaan teknologian työllisyysvaikutuksia länsimaiden näkökulmasta, mutta on selvää, että automaatio vaikuttaa merkittävällä tavalla yhteiskuntien kehitykseen myös muualla. Esitän artikkelin ensimmäisessä osassa, että tulevaa muutosta on mielekkäintä hahmottaa ennen muuta työmarkkinoiden syvenevän epävarmistumisen kautta. Tähän skenaarioon tulevaisuuden työelämästä voi sisältyä epävarmistuvia työsuhteita, itsensä työllistämisen lisääntymistä ja merkittävää teknologista työttömyyttä ainakin lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä. Esittämäni kriittisen synteesin pohjalta käsittelen artikkelin toisessa osassa tulevaisuuden mahdollisia työllisyysratkaisuja, jotka pyrkivät heijastamaan ennen muuta kansainvälistä keskustelua. Kansainvälinen keskustelu työelämän tulevaisuudesta on ollut poikkeuksellisen laajaa, minkä vuoksi aivan jokaista esitettyä näkökulmaa ei ole mahdollista käsitellä. Analyysini mukaan tulevaisuuden työllisyysratkaisuja on mahdollista lähestyä kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen vaihtoehto on etsiä vastauksia siihen, kuinka nykyisten työmarkkinarakenteiden ylläpitäminen olisi mahdollista työmarkkinoiden epävarmuuden lisääntyessä. Tällöin ensisijaiset ratkaistavana olevat kysymykset koskevat makrotalouden vakautta ja työmarkkinoiden joustavuuden turvaamista sosiaalisesti kestävällä tavalla. Toinen vaihtoehto on kyseenalaistaa nykyiset totuudet ja pyrkiä valjastamaan teknologisen kehityksen mukana kasvava tuottavuus ja välttämättömän ihmistyön väheneminen kokonaan uudenlaisen työllisyysparadigman hahmottamiseen. Paradigmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä kokonaisvaltaista, läpi yhteiskunnan rakenteiden levittäytyvää, politiikan tekoa ohjaavaa mentaalista mallia. Laaja kansainvälinen yhteiskuntateoreettinen keskustelu osoittaa, että tähän vaihtoehtoon liittyvät rajoitteet johtuvat ennen muuta nykyisen yhteiskunnan palkkatyökeskeisestä kulttuurista ja valtavirtaisen taloustieteen työllisyyspolitiikalle asettamista reunaehdoista eivät niinkään poliittisen mielikuvituksen puutteesta. Tämän artikkelin tavoitteena ei ole tarjota valmista poliittista ohjelmaa tulevaisuuden työllisyysratkaisuiksi. Tarkoitus on sen sijaan kannustaa jokaista lukijaa pohtimaan, millaiselta hyvän yhteiskunnan tulisi näyttää kahden vuosikymmenen kuluttua

3 Katoavatko työpaikat vai työtehtävät? Oxfordin yliopiston tutkijat Carl Benedikt Frey ja Michael A. Osborne julkaisivat vuonna 2013 tutkimuksensa, jonka mukaan 47 prosenttia Yhdysvaltojen nykyisistä työpaikoista olisi mahdollista automatisoida parin vuosikymmenen kuluessa. Tutkimuksen saaman laajan huomion vuoksi oli helppo ennustaa, että keskustelu teknologisesta työttömyydestä tulisi lisääntymään voimakkaasti. Freyn ja Osbornen tutkimuksessa ammatit on jaoteltu Yhdysvaltojen työministeriön O NET ja Standard Occupational Classification (SOC) -luokitteluihin tukeutuen 702 ryhmään. Ammattiryhmien automaatioriskiä arvioidaan tietokoneistumisen todennäköisyyden, palkkauksen ja vaaditun koulutustason perusteella. Freyn ja Osbornen malli ennustaa, että tietokoneistuminen keskittyy matalaa koulutustasoa vaativiin ja matalapalkkaisiin ammatteihin. Tutkijat näkevät tämän olevan käänne nykyiseen trendiin, joka on hävittänyt ennen muuta keskipalkkaisia töitä. Suurin automaatioriski on tutkimuksen mukaan kuljetus- ja logistiikka-alalla, useissa toimisto- ja hallintotöissä ja perustuotannossa. Myös palvelualoilla on tutkijoiden yllätykseksi merkittävä automaatioriski. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) tutkijat Mika Pajarinen ja Petri Rouvinen ovat hyödyntäneet Freyn ja Osbornen arviota tietokoneistumisen riskistä omassa tutkimuksessaan vuonna Pajarinen ja Rouvinen arvioivat, että myös suomalaisista työpaikoista 35,7 prosenttia olisi automatisoitavissa kahden vuosikymmenen kuluessa. Tutkimuksessa Freyn ja Osbornen arviota ammattien tietokoneistumisen todennäköisyydestä on sovellettu Kansainvälisen työjärjestön (ILO) ylläpitämään luokitteluun (International Standard Classification of Occupations ISCO), jolloin ammattiryhmien määrä putoaa 410:een. Tutkimuksen aineisto kattaa kuitenkin 92 prosenttia Suomen työllisistä. Automaatioriskin eroa Yhdysvaltoihin selittävät tutkijoiden mukaan maiden erilaiset ammatilliset rakenteet. Pajarisen ja Rouvisen mukaan myös Suomessa ovat uhattuina erityisesti matalapalkkaiset ja vähän koulutusta vaativat työt. Suomessa uhatuimpia ammatteja ovat tutkimuksen mukaan myyntiavustajat, sihteerit, pankkityöntekijät ja toimistovirkailijat. Vähiten uhattuina ovat puolestaan hoitajat, päivähoitajat, sosiaalityöntekijät ja konsultit. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa korkeapalkkaiset työt ovat suojatumpia automaatiolta kuin matalapalkkaiset työt. Lisäksi palvelutyöt ovat suojatumpia kuin tehdastyöt. Pajarinen ja Rouvinen toteavat, että tulokset eivät automaattisesti tarkoita uhkaavaa massatyöttömyyttä, vaikka suuria työllisyysmuutoksia onkin odotettavissa. He uskovat, että automaatio voisi vähintäänkin nostaa luonnollista työttömyysastetta 7. Tutkijat suhtautuvat kuitenkin optimistisesti Suomen työllisyyskehitykseen, koska Suomi tukeutuu innovaatiovetoiseen kasvumalliin, jossa yritysten rakenteiden ajatellaan sopeutuvan luovan tuhon kautta uuteen ympäristöön. Tutkimusmetodin heikkouksiksi Pajarinen ja Rouvinen mainitsevat, että se ei ota huomioon työtehtävissä tapahtuvia muutoksia, ammattien mahdollista yhdistymistä tai poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä. Lisäksi he tuovat esiin, että automaatiokehitykseen voivat vaikuttaa myös sääntely, organisaatioiden rakenteet ja teknologisen kehityksen mahdollinen hidastuminen. Myös eurooppalainen ajatushautomo Bruegel julkaisi 2014 Freyn ja Osbornen aineiston pohjalta oman arvionsa mahdollisuuksista automatisoida työtä Euroopan unionin maissa. Bruegelin arvion mukaan jopa keskimäärin 54 prosenttia EU-maiden työpaikoista olisi automatisoitavissa lähitulevaisuudessa. Suomenkin osalta Bruegelin arvio automatisoitavista työpaikoista asettuu selvästi Pajarisen ja Rouvisen arviota korkeammalle, 51,13 prosenttiin. Bruegelin arvio perustuu ILO:n luokitteluun, mutta tutkimuksessa ammatit on jaoteltu ainoastaan 22 ryhmään. Frey ja Osborne 8 ovatkin huomauttaneet, että selvästi heidän luokitteluaan väljempi ammattien kategorisointi ryhmiin johtanee jossain määrin epätarkkoihin tuloksiin, kun samaan ryhmään asetetaan monia ammatteja, joiden automaatioriski poikkeaa toisistaan merkittävästi

4 Työtehtävät vaihtelevat eri ammattien sisälläkin voimakkaasti. Esimerkiksi sihteerin ammattinimikkeellä työskennellään mitä moninaisimmissa työtehtävissä. Tämä vihjaa siihen suuntaan, että Freyn ja Osbornen ammattipohjainen lähestymistapa voi johtaa herkästi vääristyneisiin tulkintoihin siitä, missä määrin työpaikkoja voidaan tosiasiassa automatisoida. Työprosessit sisältävät usein monenlaisia toisiaan täydentäviä vaiheita. Vaikka osa niistä olisikin automatisoitavissa, on vähemmän todennäköistä, että kaikki työvaiheet voitaisiin automatisoida. Toiminnot, joita ei voida automatisoida, voivat olla työprosessin kannalta elintärkeitä. Nämä huomiot tukevat oletusta, jonka mukaan automaatio ei välttämättä merkitse työpaikkojen katoamista vaan sitä, että koneet ja ihmiset täydentävät jatkossa toisiaan. 9 Tehtäväpohjaista lähestymistapaa hyödyntäneet Melanie Arntz, Terry Gregory ja Ulrich Zierahn 10 ovat päätyneet arvioon, jonka mukaan ainoastaan 9 prosentilla 21 OECD-maan työpaikoista on suuri riski tulla automatisoiduksi lähitulevaisuudessa. Arntzin, Gregoryn ja Zierahnin tehtäväpohjainen lähestymistapa ottaa huomioon työtehtävien moninaisuuden ammattien sisällä, sillä analyysi perustuu kyselytutkimusaineistoon, jota varten ihmiset ovat itse raportoineet työtehtävänsä työpaikoillaan (The Programme for the International Assessment of Adult Competencies [PIAAC]). Tutkimuksen mukaan Suomessa 7 prosentilla työpaikoista on suuri riski tulla automatisoiduksi. Automaation myötä työtehtävät voivat muuttua voimakkaastikin eri ammattien sisällä, mutta työpaikat eivät välttämättä katoa. Tutkimuksen mukaan maiden välillä on myös eroja automaatioriskissä sen mukaan, kuinka työ on organisoitu työpaikoilla, kuinka paljon automaatiota on jo käytössä ja millainen on ihmisten koulutustaso. Arntz, Gregory ja Zierahn tuovat myös esille, että automaatioteknologioiden käyttöönottoa voivat hidastaa niin taloudelliset, lainsäädännölliset kuin yhteiskunnallisetkin tekijät. He uskovat, että ihmiset voivat tulevaisuudessa vaihtaa usein tehtäviään, ja tuovat esille, että teknologinen kehitys myös synnyttää työpaikkoja. Tutkijat kantavat kuitenkin huolta matalasti koulutettujen ihmisten tulevaisuudesta, sillä heidän työllään on muita suurempi riski tulla automatisoiduksi. He painottavat, että on tärkeää puuttua eriarvoisuuden syvenemiseen ja huolehtia vähän koulutettujen ihmisten kouluttautumismahdollisuuksista. Konsulttiyritys McKinseyn tutkimuksen 11 mukaan 47 prosenttia Yhdysvaltojen työministeriön O NET-luokittelun mukaisista työtehtävistä Yhdysvalloissa olisi automatisoitavissa jo nykyteknologioiden avulla. Myös tämä tutkimus kuitenkin ennustaa, että kehitys johtaa laajamittaisen automaation sijaan pikemminkin työtehtävien uudelleen määrittelyyn ainakin lyhyellä aikavälillä. McKinseyn analyysissa tarkastellaan kahtatuhatta itsenäistä työtehtävää, joiden automatisointipotentiaalia arvioidaan kahdeksantoista automatisoitavissa olevan kyvyn perusteella. Chuin, Manyikan ja Miremadin arvion mukaan vähemmän kuin 5 prosenttia nykyisistä ammateista olisi kokonaan automatisoitavissa nykyteknologioiden avulla. Kuitenkin noin 60 prosentissa nykyisistä ammateista kolmannes tai enemmän niiden keskeisistä toiminnoista olisi automatisoitavissa, mikä vihjaa monien ammattien voimakkaaseenkin muutokseen lähitulevaisuudessa. Tutkijoiden mukaan runsaasti automatisoitavia tehtäviä on myös korkeapalkkaisissa ammateissa. Useita matalapalkkaisten alojen, kuten hoiva-alojen, työtehtäviä voi puolestaan olla hankalampi automatisoida. Automaatio ei siis kosketa ainoastaan matalapalkka-alojen työntekijöitä. Digitaalinen talous tekee työntekijöiden asemasta epävarmemman Sekä ammatti- että tehtäväpohjaista lähestymistapaa hyödyntävien tutkimusten tärkein viesti lienee se, että teknologisella tasolla tarkasteltuna on mahdollista, että lukuisat työllistävät alat mullistuvat lähitulevaisuudessa. Hyvin suurella todennäköisyydellä myös työpaikkoja häviää merkittäviäkin määriä, vaikka uhattuina olisivat ensisijaisesti työtehtävät. Jos merkittävä määrä tietyn ammattiryhmän työtehtävistä on automatisoitavissa, ei ammatti työllistä enää entiseen tapaan. Tehtäväsisältöjen 18 19

5 muuttuessa voimakkaasti työntekijöiden tulee olla myös valmiita kouluttautumaan jatkuvasti uudelleen. Teknologiamurroskeskustelua seuratessa vaikuttaa hyvin selvältä, että asiantuntijat eivät tule saavuttamaan konsensusta etenkään teknologisen kehityksen pitkän aikavälin vaikutuksista. Arviot teknologiamurroksen työllisyysvaikutuksista ovat jakaantuneet kahtia. Pew Research Centerin 12 kyselytutkimuksen mukaan 48 prosenttia asiantuntijasta uskoi, että uudet teknologiat hävittäisivät merkittävän määrän työpaikoista vuoteen 2025 mennessä. 52 prosenttia kuitenkin arvioi, että työpaikkoja ei katoaisi enempää kuin niitä syntyy. Valtavirtainen taloustiede arvioi tulevaisuuden teknologisen kehityksen työllisyysvaikutukset joko myönteisiksi tai neutraaleiksi. Valtavirtaisen taloustieteen näkökulmasta teknologian vaikutukset voidaan jakaa suoriin ja epäsuoriin vaikutuksiin. Teknologian suoria vaikutuksia ovat työvoiman korvaaminen (destruction effect) ja innovaatiopohjaisten sektorien kasvu (capitalisation effect) samanaikaisesti. Innovaatiopohjaisten sektorien kasvu lisää työvoiman kysyntää esimerkiksi teknologioiden kehittämisen, ylläpidon ja jalostamisen aloilla. Epäsuoria vaikutuksia puolestaan ovat tuotannon tehostuminen teknologioiden täydentäessä ihmistyötä, sitä kautta tuotannon laajeneminen ja työvoiman kysynnän lisääntyminen. Koska työvoiman korvaaminen kasvattaa tuottavuutta, johtaa se myös hintojen alenemiseen. Edullisemmat kuluttajahinnat puolestaan mahdollistavat kulutuksen lisäämisen muilla aloilla, mikä lisää jälleen työvoiman kysyntää. 13 Valtavirtaisen taloustieteen selitysmallin mukaisesti teknologisen kehityksen pitkän aikavälin työllisyysvaikutusten ei pitäisi olla kielteisiä. Ben Miller ja Robert D. Atkinson 14 ovatkin tuoneet aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen vedoten esille, että teknologinen kehitys ei ole heikentänyt työllisyyttä vaan joissakin tapauksissa työllisyys on voinut jopa parantua. Heidän mukaansa työllisyyden tason määrääkin teknologian sijaan työvoiman koko. Taloustieteessä ei siis uskota, että työpaikkojen määrä on vakio. Oletusta työpaikkojen joustamattomasta määrästä onkin kutsuttu lump-of-labour-virhekäsitykseksi 15. Historiallinen näyttö osoittaa, että teknologinen kehitys on ollut edellä kuvatun dynamiikan mukaista. Muutosvastarintaa ja huolestuneita arvioita työntekijöiden aseman heikkenemisestä teknologisen kehityksen vuoksi on kuitenkin esiintynyt viimeiset kaksisataa vuotta. Useimmiten mainittu esimerkki teknologiaan kohdistuneesta vastarinnasta on 1800-luvun alkupuolella villa- ja puuvillatehtaita tuhonnut englantilaisten tekstiilityöntekijöiden luddiitti-liike. Teknologisen kehityksen uhkakuvista varoittelevia henkilöitä nimitetäänkin usein ivallisesti uusluddiiteiksi. Valtavirtaisen taloustieteen selitysmallista ja historiallisista todisteista huolimatta toinen puoli asiantuntijoista ei ole vakuuttunut digitaalisten teknologioiden myönteisistä työllisyysvaikutuksista. Keskeisin perustelu kumpuaa Mooren lain mukaisesta tietotekniikan eksponentiaalisesta ja vakaasta kehityksestä, mistä johtuen koneet selviävät pian yhä monimutkaisemmista työtehtävistä ja kysynnän kohdentumista on aiempaa hankalampi ennakoida. Tästä syystä osa työvoimasta ei pysty enää sopeutumaan talouden ja työelämän muutoksiin koulutuksen avulla (nowhere left to run -argumentti). Erik Brynjolfsson ja Andrew McAfee 16 ovat myös todenneet, että ei ole mikään luonnonlaki, että teknologinen kehitys synnyttäisi automaattisesti uusia työpaikkoja. Brynjolfsson ja McAfee ovat nostaneet analyysissaan esille havainnon tuottavuuden kasvun ja työllisyyden välisen kytköksen katkeamisesta (The Great Decoupling). Ben Miller ja Robert D. Atkinson ovat kuitenkin vastanneet tähän, että tuottavuus ja työllisyys eivät itse asiassa ole koskaan olleetkaan kytköksissä vaan työllisyyden muutokset ovat olleet sidoksissa väestöllisiin ja kulttuurisiin muutoksiin 17. Miller ja Atkinson ovat selittäneet hidastunutta työllisyyskehitystä 2000-luvulla sillä, että naisten siirtyminen työmarkkinoille hidastui 30 vuoden jälkeen. Tehtäväpohjaisen lähestymistavan pohjalta voidaan olettaa, että teknologinen kehitys ei johda väistämättä työpaikkojen katoamiseen vaan pikemminkin lisääntyvään yhteistyöhön ihmisen ja koneen välillä. Tämän yhteistyön on kuitenkin ennustettu jäävän lyhytaikaiseksi 18 : ihmisen tehtävä olisi kehittää konetta paremmaksi siihen asti, kunnes se olisi valmis korvaamaan ihmisen

6 Vaikka ihmiset pystyisivätkin hankkimaan koulutuksen avulla riittävän nopeasti taitoja, joihin kohdistuu uutta kysyntää, on mahdollista, että työpaikkoja riittää vain kaikkein kyvykkäimmille. Thor Bergerin ja Carl Benedikt Freyn 19 tutkimuksen mukaan ainoastaan 0,5 prosenttia Yhdysvaltojen työvoimasta työskenteli vuonna 2010 sellaisella teollisuudenalalla, jota ei ollut olemassa vielä vuosikymmen sitten. Useat menestyneet digitaalisen talouden yritykset ovatkin hyviä esimerkkejä siitä, kuinka digitaaliset innovaatiot eivät välttämättä työllistä samalla tavoin kuin täystyöllisyysyhteiskuntien tehdashallit. Martin Ford 20 käyttää esimerkkeinään YouTubea, Instagramia ja WhatsAppia. Kun Google osti YouTuben 1,65 miljardilla dollarilla, videopalvelu työllisti ainoastaan 65 ihmistä. Instagramissa taas työskenteli kolmetoista henkilöä ja WhatsAppilla 55 ihmistä, kun Facebook osti nämä yritykset miljardilla ja 10 miljardilla dollarilla. Digitaalisen talouden innovaatiot saattavat siis synnyttää suuriakin arvoja ilman merkittäviä työllisyysvaikutuksia. Koska pienetkin erot digitaalisten hyödykkeiden laadussa voivat johtaa hyvin erilaiseen taloudelliseen arvotukseen, Winner-Take-It-All-trendi 21 voimistaa omalta osaltaan vaurauden keskittymistä. Winner-Take-It-All-taloutta voimistavat myös digitaalisten tuotteiden valtavat skaalaedut ja toisaalta tuotantoon liittyvät vähäiset riskit. On myös arvioitu 22, että osa teollisuustyöpaikoista palannee kehittyvistä maista takaisin länsimaihin, kun edulliset työvoimakustannukset eivät ole enää tärkein syy sijoittaa tuotantoa niihin. Tällöin teollisuuslaitoksen sijainti valitaan todennäköisemmin markkinoiden, kuljetusetäisyyksien ja muiden yritystoimintaa tukevien tekijöiden perusteella. Jos teollisuustuotantoa siirretään takaisin länsimaihin nimenomaan siitä syystä, että ihmistyötä tarvitaan vähemmän, sen työllisyysvaikutukset ovat tuskin merkittäviä. Uudet teknologiat mahdollistavat kuitenkin myös tietotyön joustavamman siirtämisen kehittyviin maihin. Alan S. Blinderin ja Alan B. Kruegerin 23 tutkimuksen mukaan 25 prosenttia yhdysvaltalaisista työpaikoista olisi siirrettävissä ulkomaille saman konsernin sisällä. Martin Ford 24 katsoo, että edes kieliongelmat eivät muodosta estettä toimintojen siirtämiselle, sillä teknologia helpottaa myös kommunikointia. Digitaalisen työelämän kilpailu työpaikoista käydään siis enenevissä määrin globaalilla tasolla. Vaativasta kielestä johtuen suomalaisten työpaikkojen voinee kuitenkin katsoa olevan suojatumpia kuin englanninkielisissä maissa sijaitsevien työpaikkojen. Oman epävarmuustekijänsä ennusteisiin luovat teknologioiden todelliset edellytykset korvata ihmistyötä. Arntz, Gregory ja Zierahn 25 ovat tuoneet esille, että asiantuntijat usein liioittelevat uusien teknologioiden todellista potentiaalia. Esimerkiksi itseään ohjaavat ajoneuvot mainitaan usein esimerkkinä teknologiasta, jolla on suuri potentiaali korvata merkittävässä määrin ihmistyötä lähitulevaisuudessa. On kuitenkin esitetty myös arvioita 26, joiden mukaan itseään ajavat autot olisivat teillä vasta vuosikymmenten päästä, jos silloinkaan. Automatisoidut autot ajavat jo ihmiskuskeja turvallisemmin suurilla valtateillä, mutta teknologiset haasteet lisääntyvät merkittävästi siirryttäessä monimutkaisiin kaupunkiympäristöihin ja hankaliin ympäristöolosuhteisiin. On siis hyvä suhtautua kriittisesti teknologiaintoiluun, johon liittyy merkittäviä kaupallisia intressejä. Teknologiahypen tarkoitus on myös saada sijoittajat vakuuttuneiksi siitä, että kyseessä oleva teknologia on sellaista, johon kannattaa sijoittaa. Kaikilla keskustelijoilla ei voi myöskään olettaa olevan sen tasoista insinööritieteiden osaamista, että teknologisista realiteeteista kyettäisiin tekemään uskottavia oman käden arvioita. Kiinnostavaa on, että pessimistisimmät arviot teknologisen kehityksen työllisyysvaikutuksista tulevat usein juuri teknologia-asiantuntijoilta, kun taas useimmat ekonomistit ovat taipuvaisempia selittämään niitä optimistisesti valtavirtaisen taloustieteen selitysmallin mukaisesti. On myös mahdollista, että yksittäisellä alalla saavutetut teknologiset läpimurrot voisivat johtaa merkittäviinkin työllisyysvaikutuksiin. Tätä kuvastaa kouriintuntuvasti esimerkki kuljetus- ja logistiikka-alan automaatiosta. Suomessa maantiekuljetusala työllistää liitännäisammatteineen ihmistä. Yhdysvalloissa pelkästään rekkakuskeja on 3,5 miljoonaa, ja se on merkittävin ammatti 29 osavaltiossa. Jos nämä työpaikat automatisoitaisiin, vaikuttaisi se myös esimerkiksi matkailu- ja ravintolapalveluihin, joita kuljetusalan työntekijät käyttävät

7 Vaikka tutkijoiden automaatioennusteet poikkeavat voimakkaasti toisistaan, jonkinasteinen konsensus on saavutettu siitä, millainen työ tai mitkä työtehtävät ovat tulevaisuudessa erityisesti uhattuna. Rutiininomaisen ja ennustettavan tai helposti jäljiteltävän ihmistyön on katsottu olevan helpoiten automatisoitavissa. Uhattuna ei kuitenkaan ole pelkästään manuaalinen työ vaan myös tietotyö. Useissa maissa työmarkkinoiden on havaittu polarisoituneen siten, että keskipalkkaisia ja keskiluokkaisia töitä on kadonnut merkittävissä määrin mutta korkeaa osaamista ja toisaalta myös vähäistä osaamista vaativat työt ovat samaan aikaan lisääntyneet. Monet katsovat tämän trendin vahvistuvan teknologisen kehityksen edetessä 27. Teknologisella tasolla tehtyjen automaatioennusteiden 28 perusteella tosin tulevaisuudessa uhattuina ovat ensisijaisesti matalaa koulutustasoa vaativat työt. Automaatioriskin on katsottu olevan myös sukupuolittunutta, sillä merkittävin automaatioriski kohdistuu naisvaltaisille aloille. Maailman talousfoorumin raportin 29 mukaan on olemassa uhka, että naiset jäävät tulevaisuudessakin työmarkkinoiden häviäjiksi. Tulevaisuuden menestyjät ovat käytännössä kaikkien asiantuntijoiden mukaan luovia, sosiaalisesti älykkäitä ja joustavia monimutkaisten ongelmien ratkaisijoita. Nykyisessä työelämässä peräänkuulutetut ominaisuudet korostuvat siis jatkossa entisestään. Häviävien työpaikkojen määrää on mahdotonta ennustaa, mutta sitäkin selkeämmältä näyttää, että työn organisoiminen digitaalisia teknologioita hyödyntäen tulee tekemään työntekijöiden asemasta entistä epävarmemman ja aiheuttamaan teknologista työttömyyttä 30. Erilaisten digitaalisten alustojen ja sovellusten avulla työtä on mahdollista pilkkoa yhä pienempiin osiin siten, että vanhat työvoimaa suojaavat instituutiot, kuten työsopimuslainsäädäntö, työehtosopimusjärjestelmä ja työttömyysturva, eivät ehdi sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Oppikirjaesimerkki tästä niin kutsutusta alustataloudesta on Uber-taksisovellus, mistä syystä ilmiötä on kuvattu myös uberisaatioksi. Esimerkiksi nollatuntisopimusten ja kokonaan sääntelemättömän itsensä työllistämisen voi olettaa lisääntyvän, kun työtä on mahdollista organisoida entistä joustavammin digitaalisten alustojen kautta. Kuten muutkin epävarmat työsuhteet, uberisaatio voi heikentää useiden ihmisten toimeentuloa ja vaikeuttaa tulevaisuuden suunnittelua 31, vaikka se tarjoaisi osalle myös uusia joustavia työllistymismahdollisuuksia. Ammattiliitot pyrkivät omalta osaltaan hidastamaan sääntelemättömän työn yleistymistä, kuten Uberin vastaiset protestit maailmalla ovat osoittaneet. Alustapohjaisten palvelujen käyttäjille alustatalous näyttäytyy kuitenkin joustavana tapana käyttää palveluja, minkä vuoksi ammattiliittojen voi olla yhä hankalampi saada yleistä mielipidettä taakseen. Voi olla, että ammattiliittojen on kehitettävä proaktiivisempia tapoja puolustaa työntekijöiden oikeuksia, mikäli ne aikovat säilyä elinvoimaisina siitä huolimatta, että alustatalous muovaa työn teettämisen tapoja. Onko teknologia tärkein muutosvoima? Valtavirtainen taloustiede katsoo, että teknologia itsessään on muutosvoima, joka mahdollistaa yhteiskuntakehityksen voimakkaan murroksen. Tätä näkemystä voidaan kritisoida siitä, että se ei ota riittävästi huomioon makrotalouden reunaehtoja yhteiskunnan kehitykselle tai mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan poliittisilla toimenpiteillä. Joel Kaitila 32 onkin esittänyt, että heikko kokonaiskysyntä ja leikkauspolitiikka eivät luo sellaisia makrotaloudellisia olosuhteita, jossa laajamittainen tuotantorakenteen muutos olisi välttämättä mahdollinen ainakaan lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. Hyman P. Minskyn 33 ajattelua seuraten vain tuotanto, joka on rahoitettavissa, voidaan loppujen lopuksi toteuttaa. Heikon kokonaiskysynnän vallitessa yritykset eivät välttämättä ole halukkaita tekemään investointeja uusiin teknologioihin. Kaitila on todennut, että nykyiset automaatioennusteet voivat olla ylioptimistisia, jos matalaa kasvua ja investointilamaa ylläpitävän kiristävän talouspolitiikan suunta ei muutu merkittävästi. Innovaatiotutkimuksesta tiedetään myös, että valtioiden rooli strategisena johtajana, riskisijoittajana ja yhteistyökumppanina on ollut merkittävä useimpien ellei jopa kaikkien merkittävien teknologisten 24 25

8 innovaatioiden taustalla 34. Nokia ei ole ollut poikkeus, sillä Tekes on tukenut yhtiötä aktiivisesti etenkin ja 1990-luvuilla 35. Suomen innovaatiopolitiikassa valtio on paitsi tukenut yrityksiä myös edistänyt aktiivisesti innovaatiotoimintaa esimerkiksi korkeakoulujen, Tekesin, Sitran, Teknologian tutkimuskeskus VTT:n ja Finnveran välityksellä 36. Ilman valtion aktiivista roolia uusille teknologisille innovaatioille on siis vajavaiset edellytykset. Etenkin Suomessa leikkauspolitiikka on kohdistunut voimakkaasti myös koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Tämä heikentää Suomen mahdollisuuksia kehittää ensimmäisenä läpimurtoteknologioita ja niiden kaupallisia sovelluksia. Leikkauspolitiikan kansainvälisestä luonteesta johtuen on kuitenkin mahdollista, että vallankumouksellisia digitaalisia innovaatioita ei pystytä viemään eteenpäin muuallakaan yhtä nopeaan tahtiin kuin on ennustettu. Onkin hyvin mahdollista, että teknologisen työttömyyden sijaan suurin yhteiskunnallinen ongelma lähitulevaisuudessa on edelleen ainoastaan työttömyys. Makrotalouden reunaehtoihin ja innovaatiopolitiikkaan liittyvät kysymykset loistavat poissaolollaan teknologiamurrokseen liittyvässä julkisessa keskustelussa. On kuitenkin selvää, että myös kysyntään liittyvät näkökulmat on otettava huomioon, kun arvioidaan, missä määrin teknologinen kehitys tulee vaikuttamaan työmarkkinoiden kehittymiseen. Ne muodostavat vähintäänkin yhden epävarmuustekijän lisää, kun arvioidaan lähitulevaisuuden työllisyyskehitystä. Digitaalisen talouden keskeiset uhkakuvat kriittinen synteesi Edellä esitetyn perusteella väitän, että digitaalinen rakennemuutos tarkoittaa lähitulevaisuuden työmarkkinoiden muuttumista selvästi epävarmemmiksi. Se, kuinka syvät ja pitkäkestoiset jäljet teknologinen kehitys jättää työmarkkinoihin, riippuu teknologisten, makrotaloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten tekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta. Tästä syystä lopullisen totuuden kertominen työmarkkinoiden tulevaisuudesta on mahdotonta. Mitä enemmän teknologinen työttömyys tai työsuhteiden epävarmuus lisääntyy, sitä vaikeampi tilanne on sekä kansantalouden että ihmisten kannalta. Pienikin häiriö työmarkkinoilla olisi omiaan heikentämään jo valmiiksi hyvin epävakaata kansainvälistä taloudellista tilannetta. Jos (teknologinen) työttömyys lisääntyy ja työsuhteiden ehdot heikkenevät kovenevan kilpailun ja uusien työn organisointitapojen mukana, ilmeisimpiä haasteita on, kuinka turvataan riittävä kulutuskysyntä makrotalouden vakauden turvaamiseksi. Työttömyyden tai vajaatyöllisyyden takia vähentyneet tulot heikentävät ihmisten ostovoimaa ja tuottavat sitä kautta vähemmän voittoja myös yrityksille. Tästä puolestaan seuraa tuotannon pienenemistä. Epävarmemmaksi muuttuvassa taloudessa ihmiset muuttavat kulutustottumuksiaan pitkän aikavälin tulojen mukaiseksi ja yritykset eivät investoi. Noidankehä on valmis. Työttömyys, työssäkäyvien köyhyys ja kotitalouksien velkaantuminen ovat vakavia sosiaalisia ongelmia mutta myös makrotaloudellisia ongelmia. Finanssivetoisen talousjärjestelmän ratkaisu ihmisten heikentyneeseen ostovoimaan on entistä velkavetoisempi yksityinen kulutus. Se ei kuitenkaan ole kestävä ratkaisu, jos halutaan estää tulevaisuuden finanssikriisit. Vaikka vuosien finanssikriisin jälkeen sääntelyä ja pankkien valvontaa on lisätty, tämä ei ole merkittävällä tavalla vähentänyt finansialisaatiota. Tästä syystä uhkana on, että velkavetoisen yksityisen kulutuksen voimistamista pidetään jatkossakin ratkaisuna heikentyneeseen kulutuskysyntään. Kuten Martin Fordin esimerkkeinään käyttämät sosiaalisen median yritykset osoittavat, on mahdollista, että lyhyellä aikavälillä digitaaliset innovaatiot synnyttävät suurta vaurautta pienelle joukolle ihmisiä myös reaalitalouden piirissä. Jos palkkojen kansantulo-osuus laskisi samanaikaisesti, seurauksena olisi luonnollisesti eriarvoisuuden syvenemistä. Vaurauden keskittymisestä varoitellaankin poikkeuksetta teknologiamurroskeskustelussa. On myös esitetty, että työvoiman kysynnän kohdistuminen korkeasti koulutettuihin osaajiin on syventänyt ja tulee jatkossa syventämään eriarvoistumista. Tätä ilmiötä on kuvattu englanninkielisessä kirjallisuudessa 26 27

9 käsitteellä skill-biased technological change. Teoriaa on kuitenkin myös kritisoitu ja globalisaatiota, finansialisaatiota ja hyvinvointivaltioiden alasajoa on pidetty olennaisempina tekijöinä vaurauden keskittymisessä 37. Eriarvoistumisen ja köyhyyden lisääntymisen kielteisiä sosiaalisia seurauksia voivat olla esimerkiksi sosiaalisen liikkuvuuden hidastuminen, terveyserojen kasvaminen, yhteiskuntaan integroitumisen vaikeutuminen ja yhteiskunnallisen koheesion murtuminen. Yhteiskunnan kahtiajakautumisesta ei siis varoitella turhaan. Jos eriarvoisuus syvenee ja ihmisten kulutusmahdollisuudet heikkenevät merkittävästi, ei ole myöskään realistista olettaa, että makrotalouden vakauden kannalta riittävää kokonaiskulutusta olisi mahdollista pitää yllä tukeutumalla ainoastaan digitaalisen talouden voittajien ostovoimaan. Tutkimuksesta myös tiedetään, että vaurauden keskittyminen on ollut talouskasvulle haitallista tähänkin saakka 38. Teknologisen työttömyyden kasvun ennustaminen on mahdotonta, mutta on selvää, että digitaaliset työmarkkinat näyttävät nykyistä epävarmemmilta. Yksinomaan mahdollisuudet organisoida työtä digitaalisten alustojen avulla johtanevat palkkojen laskemiseen ja sääntelemättömän itsensä työllistämisen lisääntymiseen. Koska jo nykyinen taloudellinen tilanne on synkkä, epävarmuuden maltillinenkin lisääntyminen heikentäisi ihmisten tulevaisuuden näkymiä entisestään. Ennen muuta nuorempien sukupolvien astuminen työmarkkinoille voi olla tulevaisuudessa hankalaa ja epävarmaa, sillä jo nyt koulutuksen arvon heikkeneminen ja lisääntynyt kilpailu työmarkkinoilla on heijastunut nimenomaan nuorten mahdollisuuksiin integroitua työmarkkinoille. Toisaalta toinen ilmeinen digitaalisen talouden häviäjäryhmä voi olla ikääntyneet työttömät, joilla on haasteita työllistyä uudelleen myös nykyisillä työmarkkinoilla. Ikääntyneiden asemaa voi heikentää myös se, että heidän digitaaliset taitonsa ovat heikommat kuin nuoremmilla sukupolvilla. Työmarkkinoiden jakolinjat voivat syventyä myös sukupuolen ja kansallisuuden mukaan. Naisten ja maahanmuuttajien muita heikompi asema työmarkkinoilla voi heiketä entisestään. Maailman talousfoorumin arvio onkin, että näin käy ainakin naisille. Digitaalisen talouden työllisyysratkaisut Se, millaisia työllisyysratkaisuja digitaalisessa taloudessa uskotaan tarvittavan, riippuu siitä, millaisia vaikutuksia teknologialla arvioidaan olevan työmarkkinoihin. Vaikka ennusteet vaihtelevatkin suuresti, on perusteltua väittää, että lähitulevaisuuden työmarkkinat näyttävät entistä epävarmemmilta. Niin maltilliseen kuin voimakkaaseenkin teknologisen työttömyyden lisääntymiseen on hyvä varautua joustavilla politiikka toimenpiteillä. Esittämäni kriittisen synteesin perusteella politiikkojen tulisi löytää vastauksia etenkin siihen, kuinka turvataan makrotalouden vakaus ihmisten ostovoiman heikentyessä ja työvoiman joustava liikkuvuus ammattien, työtehtävien ja alueiden välillä epävarmuuden lisääntyessä. Toisaalta, kuten tulen osoittamaan, digitaalinen talous mahdollistaa myös kokonaan uudenlaisen työllisyysparadigman hahmottamisen. Työllisyyspolitiikka on kytkeytynyt parin viime vuosikymmenen aikana yhä enemmän työttömien aktivoimiseen. Keskeisessä asemassa on ollut työvoiman tarjonnan lisäämiseen tähtäävä työttömyysturvan ehtojen kiristäminen 39. Digitaalisessa taloudessa työllisyyspolitiikan keskeiset haasteet ovat, kuinka toisaalta turvataan yhtäältä epävarmistuvien työmarkkinoiden joustava toiminta sosiaalisesti kestävällä tavalla ja toisaalta makrotalouden vakaa kehitys samaan aikaan. Tämä merkitsee sitä, että työllisyyspolitiikka kytkeytyy entistä tiiviimmin sosiaalipolitiikkaan. Perustulo taloudellinen vakauttaja ja digitaalinen joustoturva? Teknologiamurroskeskusteluun on liittynyt etenkin kansainvälisesti tarkasteltuna perustulokeskustelun renessanssi. Teknologiamurroksen vaikutus työn tulevaisuuteen on ollut keskeinen argumentti perustulon puolesta niin Sveitsin perustulokansanäänestyksessä kuin Piilaaksossa virinneessä aktiivisessa perustulokeskustelussa

10 Suomessa perustulo ei ole puhuttanut samassa määrin teknologiamurroksen näkökulmasta. Juha Sipilän hallituksen laajaa kansainvälistä huomiota herättäneen perustulokokeilun taustalla on ensisijaisesti halu selvittää, lisääkö kannustinloukkujen purkaminen työvoiman tarjontaa ja sitä kautta työllisyyttä 40. Suomalainen teknologiamurroskeskustelu on koostunut pääasiassa optimistisista arvioista uusien teknologioiden tarjoamista taloudellisista mahdollisuuksista. Tämä selittänee osaltaan sitä, että poliitikot eivät ole nähneet tarvetta paradigmamuutokselle sosiaalija työvoimapolitiikassa. Perustuloa kannattavat etenkin ne keskustelijat, jotka uskovat, että teknologinen työttömyys tulee lisääntymään voimakkaasti lähitulevaisuudessa. Toisaalta kaikki, jotka uskovat teknologiamurroksen hävittävän työpaikkoja, eivät ole olleet valmiita kannattamaan perustuloa. Perustuloa on pidetty niukkojen resurssien tehottomana käyttämisenä, koska se maksettaisiin myös rikkaille, jotka eivät sitä tarvitsisi 41. Vakaan työllisyyskehityksen tärkein edellytys on vakaa talouskehitys, jonka keskeinen osatekijä on ihmisten kulutusmahdollisuudet. Teknologiamurroskeskustelussa on esitetty 42, että kulutusmahdollisuuksien turvaaminen onnistuisi helpoiten vastikkeettomalla perustulolla, joka myös hillitsisi eriarvoisuuden lisääntymistä. On kuitenkin epävarmaa, missä määrin perustulo pystyisi toimimaan makrotalouden vakauttajana. Jos perustulo korvaisi työttömyysetuudet, makrotaloudellisten hyötyjen saavuttaminen vaatisi todennäköisesti myös etuuksien tason nostamista selvästi nykyisestä, etenkin niissä maissa, jotka takaavat jo nyt työttömyysturvan ihmisille. Perustulo ei siis automaattisesti lisää ihmisten kulutusmahdollisuuksia, jos se ei kasvata käytettävissä olevia tuloja. Etenkin suomalaisessa keskustelussa perustulolla tarkoitetaan yleensä osittaista perustuloa, joka korvaisi vain perusturvaetuudet, kun taas ansiosidonnaiset etuudet säilytettäisiin nykyisellään. Pertti Honkasen ja Miska Simanaisen mikrosimulointien perusteella 43 tuloverotukseen perustuva puhdas perustulo, jolla olisi kenties mahdollista korvata myös ansiosidonnaiset etuudet, olisi erittäin kallis ja siten mahdollisesti epärealistinen vaihtoehto euron perustulon tasolla kustannusneutraali tasaveroprosentti asettuisi 60 prosenttiin ja euron tasolla 79 prosenttiin. Mikrosimuloinnit 44 ovat myös osoittaneet, että kustannusneutraaleissa 45 osittaisen perustulon malleissa työnteon taloudelliset kannustimetkaan eivät automaattisesti parane, vaikka näin usein väitetään. Tämä johtuu siitä, että veroprosentti nousee suhteellisen korkealle, eikä toimeentulotuen, asumistukien ja ansiosidonnaisten etuuksien korvaaminen osittaisella perustulolla ole mahdollista. Työtulot leikkaisivat edelleen näitä etuuksia. Osittainen perustulo ei siis tee työnteosta taloudellisesti kannattavampaa kuin nykyään ellei sitä rahoitettaisi progressiivisella verotuksella. Silloin muutokset työnteon taloudellisessa kannustavuudessa johtuisivat pienituloisten nettoveroasteen keventämisestä suurempituloisten kustannuksella, eivät perustulosta itsessään. Tehokkaampi ratkaisu makrotalouden vakauttamiseen saattaisikin yksinkertaisesti olla nykyisten työttömyysturvaetuuksien tasojen selkeä korotus. Toisaalta työttömyysturvan tarveharkinnan ja vastikkeellisuuden säilyttäminen tarkoittaisi myös byrokratialoukkujen 46 säilymistä. Jos digitaalinen työelämä lisää merkittävästi epävarmoja työsuhteita ja itsensä työllistämistä, sosiaaliturvan byrokratialoukut aiheuttavat entistä enemmän ongelmia vajaatyöllisille. Sosiaaliturvan maksamisen viiveet, raportointivelvollisuudet ja erilaiset väliinputoamistilanteet ovat osa-aikaisille työntekijöille ja itsensä työllistäjille todellinen ongelma jo nyt. Jotta puhtaasta perustulosta voitaisiin keskustella vakavammin kuin tähän asti, olisi rahapolitiikkaa todennäköisesti arvioitava uudelleen. Perustulon rahoittamiseksi onkin esitetty niin sanottua funktionaalista rahoitusta 47, jossa keskuspankki loisi suoraan valtiolle tarvittavat varat perustulon rahoitukseen. Abba Lernerin 48 idea funktionaalisesta rahoituksesta ei kuitenkaan edusta valtavirtaista taloustiedettä, mistä syystä on epätodennäköistä, että se kytkettäisiin (puhtaan) perustulon toteuttamiseen ainakaan lähitulevaisuudessa. Tällä hetkellä ympäri Eurooppaa käydään tosin keskustelua määrällisen elvytyksen (QE) kohdistamisesta finanssisektorin sijaan suoraan ihmisiin tai infrastruktuuriin. Milton Friedmanin helikopterirahana 30 31

11 popularisoima ajatus keskuspankkirahan jakamisesta suoraan ihmisille on kerännyt kannatusta jopa valtavirtaisten talouskommentaattoreiden keskuudessa, kun on etsitty keinoja elvyttää taloutta ja taistella deflaatiota vastaan. Rahapoliittinen reformi ei siis välttämättä ole poliittisesti täysin mahdoton vaihtoehto. Määrällisen elvytyksen ohjaaminen perustulon rahoitukseen saattaisi olla ainakin määräaikainen ja osittainen keino rahoittaa avokätisempää perustuloa. Staattiset mikrosimuloinnit eli mikroaineistoihin perustuvat laskelmat, jotka eivät ota huomioon ihmisten ja yritysten mahdollisia käyttäytymismuutoksia, osoittavat, että ainakin osittaisen perustulon rahoittaminen olisi mahdollista nykytilanteessa siedettävillä veroasteilla. Tilanne voi kuitenkin olla toinen, jos teknologinen työttömyys lisääntyy voimakkaasti. Perustulon mikrosimuloinnit tukeutuvat ansiotuloverotukseen, joten tilanteessa, jossa ansiotuloveroa maksavien määrä vähenee tai veronmaksukyky heikkenee, perustulon rahoitus hankaloituu. Epävarmemmiksi muuttuvien työmarkkinoiden viitekehyksessä työn verotusta tulisi nimenomaan keventää, jotta lyhyetkin työmahdollisuudet muuttuisivat kannattaviksi. Kelan kyselytutkimuksen 49 mukaan ihmiset haluaisivat, että perustulo rahoitettaisiin ennen muuta kitkemällä harmaata taloutta. Veronkierron ja verosuunnittelun estäminen mahdollistaisi nykyistä paremmin myös hyvinvointivaltion rahoittamisen. Yksin sen varaan perustulon rahoitusta ei voida kuitenkaan laskea, mikäli ansiotulojen osuus vähentyy voimakkaasti. Perustuloa on toki mahdollista lähestyä teknologiamurroksen viitekehyksessä myös sosiaalisena osinkona 50, jolloin perustulolla voi ajatella olevan voimakkaampia tulonjaollisia tavoitteita. Thomas Painen 51 popularisoiman ajatuksen mukaisesti yhteiskunnan vauraus tulisi jakaa nykyistä tasaisemmin siitä syystä, että se on tuotettu yhteisesti omistettuihin tuotannontekijöihin, kuten vuosisatojen aikana kasaantuneeseen tutkimustietoon, tukeutuen. Koska innovaatioiden taustalla on valtion aktiivinen rooli 52 ja uutta vaurautta syntyy ennen muuta teknologisten innovaatioiden kautta, voisi perustulon rahoittamista vaatia vedoten siihen, että tulonjaon tulisi olla nykyistä tasaisempaa. Perustulon vaihtoehdoksi on esitetty negatiivista tuloveroa, jossa vastikkeeton minimitulo maksettaisiin ainoastaan ihmisille, jotka eivät pystyisi saavuttamaan poliittisesti määriteltyä tulotasoa muilla tuloilla. Muutaman vuoden kuluttua Suomessa otetaan käyttöön kansallinen tulorekisteri, joka mahdollistaa ihmisten tulojen reaaliaikaisen seurannan. Negatiivisen tuloveron toteuttaminen niin, ettei maksatuksessa olisi merkittäviä viiveitä, saattaisi olla mahdollista rekisterin avulla. Negatiivinen tulovero olisi luultavasti poliittisesti houkuttelevampi vaihtoehto kuin universaali perustulo, koska sitä ei maksettaisi automaattisesti kaikille. Pertti Honkasen 53 mikrosimulointien perusteella negatiivisen tuloveron mikro- ja makrotaloudelliset kustannukset eivät kuitenkaan juuri poikkea perustulosta, sillä se on kotitalouden näkökulmasta matemaattisesti yhtäläinen perustulon kanssa. Nykyisessä työttömien aktivointia korostavassa keskustelussa avokätisen sosiaaliturvan tulkitaan usein vähentävän ihmisten halukkuutta tehdä työtä. Kannustinloukkulaskelmissa käytetään työllistymisveroasteita (kuinka paljon bruttotuloista katoaa työttömän työllistyessä) ja efektiivisiä marginaaliveroasteita (kuinka paljon bruttotuloista katoaa työntekoa lisättäessä), jotka nousevat automaattisesti, jos sosiaaliturvaa parannetaan. Olipa sosiaaliturvan passivoivasta vaikutuksesta mitä mieltä hyvänsä, lienee selvää, että sosiaaliturvan parantaminen on yksi ilmeisimpiä tapoja turvata ihmisten riittävä ostovoima, vakauttaa taloutta ja parantaa työllisyysnäkymiä, kun kokonaiskysyntä lisääntyy. Vaikka työttömyysturvan tason parantaminen saattaisi nostaa heikentynyttä kulutuskysyntää, se olisi todennäköisesti riittämätön ratkaisu, jos työmarkkinoiden joustavuutta haluttaisiin lisätä. Kulutuskysynnän sijaan perustuloa kannattaisikin lähestyä digitaalisessa taloudessa ennen muuta työmarkkinoiden joustavuuden näkökulmasta eli pohtia, kuinka perustulo mahdollistaisi ihmisten joustavan liikkumisen työttömyyden ja työllisyyden välillä. Työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen on yleensä tarkoittanut työntekijöiden aseman heikentymistä 54. Työmarkkinoiden joustavuus tulisi kuitenkin taata siten, että ihmisten toimeentulo ei vaarannu ja köyhyys ei lisäänny. Perustuloa on perusteltu toisinaan mahdollisuutena 32 33

12 kieltäytyä kohtuuttomista työehdoista ilman pelkoa toimeentulon menettämisestä 55. Jos työntekijöiden neuvotteluaseman parantuminen johtaisi palkkatason nousuun, saattaisi sillä olla myös myönteisiä makrotaloudellisia seurauksia, etenkin, jos palkkavetoista kasvua tavoiteltaisiin laajalla talousalueella 56. Myös sanktioihin tukeutuva työttömien aktivointipolitiikka on pyrkinyt lisäämään työmarkkinoiden joustavuutta. Sen on kuitenkin kritisoitu unohtaneen työn laatukysymykset ja lisänneen eriarvoisuutta 57. Sen avulla ei ole myöskään onnistuttu ratkaisemaan työttömyysongelmaa. Koska aktivointipolitiikan ja vastikkeellisen työttömyysturvan näytöt ovat kyseenalaiset sosiaalisesti kestävän työllisyyskehityksen osalta, ei ole syytä olettaa, että ne tarjoaisivat kestäviä ratkaisuja työelämän kasvavaan epävarmuuteen. Työttömyysturvan tarveharkinnan ja vastikkeellisuuden purkaminen on todennäköisesti paras tapa lisätä työmarkkinoiden joustavuutta digitaalisessa taloudessa. Se voidaan toteuttaa joko perustulolla tai nostamalla nykyisten etuuksien suojaosia, laskemalla etuuksien vähenemisasteita, helpottamalla työttömyysturvan käyttämistä opiskeluun ja yrittämiseen sekä purkamalla työttömien työ- ja työnhakuvelvoitteita. Perustulon joustavuutta on tarkasteltu usein myös yrittäjyyden näkökulmasta. Tietovetoinen digitaalinen talous mahdollistaa tuotannon pienemmällä työvoimalla ja vähäisemmillä investoinneilla kuin aikaisemmin. Perustuloa voidaankin lähestyä joustavana yritystukena, joka voisi madaltaa kynnystä kokeilla itsensä työllistämistä. Perustulo tarjoaisi joustavaa turvaa myös niille, jotka työllistävät itsensä digitaalisten alustojen kautta. Martin Ford 58 on yhdistänyt perustulon Peltzmanin vaikutukseen, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen uskaltaa ottaa enemmän riskejä silloin, kun hänen turvallisuutensa on taattu. Perustulo saattaisi vapauttaa ihmisten luovuuden uuteen kukoistukseen, kuten brittiläisen Royal Society of Arts -ajatushautomon tutkijat ovat esittäneet perustuloraportissaan 59. Kestävä teknologinen kehitys ei väistämättä vaadi perustuloa tuekseen, mutta teknologiamurroksen viitekehyksestä tarkasteltuna perustulo näyttää epäilemättä entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Pystyykö koulutus vastaamaan teknologiseen kehitykseen? Koulutus on toistaiseksi voittanut kilpajuoksun koulutuksen ja teknologisen kehityksen välillä. Tähän asti ihmiset ovat pystyneet kouluttautumaan uusiin työtehtäviin vähintään pitkällä aikavälillä. Tästä syystä etenkin teknologiaoptimistit uskovat, että uudelleenkouluttautuminen on edelleen paras ratkaisu vastata teknologiseen työttömyyteen. Vaikka koulutus olisi tulevienkin haasteiden edessä paras työllisyysratkaisu, näyttää ihmisten tämänhetkisten työelämätaitojen tilanne Euroopassa huolestuttavalta. Euroopan komission 60 mukaan 37 prosentilla Euroopan unionin työvoimasta oli vuonna 2015 riittämättömät digitaaliset taidot ja 13 prosentilla ei ollut niitä lainkaan. Näyttääkin siltä, että Euroopassa suurella joukolla ihmisiä tulee olemaan valtavia haasteita kouluttautua tehtäviin, joihin kysyntä tulevaisuudessa kohdistuu. Matalaa koulutustasoa vaativia matalapalkkatöitä ei varmasti riitä kaikille. Elinikäinen oppiminen on ollut EU:n kärkitavoitteita jo vuosikymmenten ajan, ja tietoyhteiskunnan taloudellinen menestys on laskettu sen varaan. Elinikäinen oppiminen on epäilemättä myös tekijä, johon digitaaliset taloudet tulevat tukeutumaan, sillä ihmisten täytyy pystyä liikkumaan aiempaa joustavammin uusien työtehtävien ja ammattien välillä. Elinikäisen oppimisen tukemisen lisäksi opetussuunnitelmissa tulisi lisätä opetusta, joka painottaa luovuutta, sosiaalisia taitoja ja joustavuutta. Uudet teknologiat tarjoavat elinikäiseen oppimiseen aiempaa joustavampia ja osallistavampia tapoja, sillä monet digitaaliset innovaatiot tukevat koulutusta ja etäopiskelua. On selvää, että koulutustuotanto pyritään kaupallistamaan ainakin jossain määrin. Koulutuksellisen tasa-arvon lisäämiseen avautuu kuitenkin lukuisia uusia tapoja, joista ei voitu edes haaveilla vielä muutama vuosikymmen sitten. Jotta digitaalisten teknologioiden tarjoamia koulutusmahdollisuuksia olisi mahdollista hyödyntää laajasti, ihmiset tarvitsevat myös muita resursseja, kuten aikaa ja rahaa. Elinikäisen oppimisen tavoite voi toteutua tasa-arvoisesti ainoastaan silloin, kun ihmisillä on mahdollisuus liikkua joustavasti työllisyyden ja kouluttautumisen välillä. Velkavetoista 34 35

13 opiskelua on digitaalisessa taloudessa yhä hankalampi perustella sijoituksena tulevaisuuteen, kun työsuhteiden epävarmuuden lisääntyminen näyttää hyvin todennäköiseltä. Vaikka koulutus ei johtaisikaan automaattisesti työllistymiseen tai sujuvaan siirtymiseen työsuhteesta toiseen, voidaan perustellusti sanoa, että monipuolisten (digitaalisten) taitojen hankkiminen mahdollistaa mielekkäämmän elämän palkkatyössä ja sen ulkopuolella. Koulutusinvestointien ei voi katsoa valuvan hukkaan, vaikka ne eivät suoraan näkyisikään työllisyysasteessa. Aktiivinen finanssipolitiikka ja työtakuuohjelmat 1970-luvun stagflaatiokriisistä 61 alkaen työttömyyttä on kaikkialla maailmassa pyritty lääkitsemään lisäämällä työvoiman tarjontaa. Työttömien aktivointi ja työllistettävyys 62 ovat nousseet keskeisimmiksi työvoimapolitiikan tavoitteiksi. Suomessa tämä paradigman muutos voidaan ajoittaa Paavo Lipposen I hallituksen aikakaudelle 1990-luvun puoliväliin. Sen ideologiset siemenet kylvettiin muualla maailmassa jo aikaisemmin. Retoriikan tasolla huoli työpaikkojen puutteesta on muuttunut huoleksi työttömien työllistettävyydestä ja syrjäytymisestä. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi työttömät on haluttu siirtää nopeasti takaisin työmarkkinoille. Parhaina keinoina tähän on pidetty aktivointitoimenpiteitä, työttömyysturvaan liittyviä velvoitteita, työttömyysturvan tason jäädyttämistä sekä tarveharkinnan ja sanktioiden lisäämistä. Näillä toimenpiteillä on ajateltu vähennettävän työttömyysturvaan liitettyä moraalikadon uhkaa 63. Mikään ei silti estäisi stimuloimasta työvoiman tarjonnan sijasta kokonaiskysyntää. Jos työvoiman kysyntä vähenisi, ja kokonaiskysynnän ajatellaan määrittävän työllisyyden tasoa, kysyntää voitaisiin lisätä kohdistamalla julkisia investointeja poliittisesti määriteltyihin mielekkäisiin kohteisiin. Valtion aktiivinen rooli työn kysynnän säätelijänä ei kuitenkaan ole poliittisesti realistinen vaihtoehto tämän päivän poliittiset voimasuhteet huomioiden. Historian valossa on merkillistä, että sosiaalidemokraattisena pidettävä kysynnänsäätelypolitiikka edustaa nyky-euroopassa radikaalia talousajattelua, vaikka leikkauspolitiikka on epäonnistunut työllisyyden edistämisessä. Julkiselle kulutukselle lasketut kerroinvaikutukset 64 antavat empiiristä tukea pikemminkin aktiiviselle finanssipolitiikalle. Aktiivista finanssipolitiikkaa ei estä vain julkisesta velkaantumisesta varoittelevien poliitikkojen vastarinta. Myös Suomen jäsenyys Euroopan talous- ja rahaliitossa (EMU) rajoittaa julkisen kulutuksen lisäämistä. EMU-valtioiden on pyrittävä talouskuriin, joka heikentää kokonaiskysyntää. Jos jäsenvaltiot eivät vähennä kulutustaan, niille voidaan langettaa myös sanktioita. Oma valuutta antaisi Suomelle enemmän liikkumavaraa finanssipolitiikassa. Toki myös euroalueen sisällä Euroopan keskuspankki (EKP) voisi ottaa aktiivisemman roolin jäsenvaltioidensa rahoittajana, jos Maastrichtin sopimusta muutettaisiin. Jälkikeynesiläisten taloustieteilijöiden esittämä ajatus, jonka mukaan valtion tulisi viime kädessä taata työpaikat, on noussut esiin myös teknologiamurroskeskustelun yhteydessä. Ajatus kytkeytyy myös aktiiviseen finanssipolitiikkaan: jos katsotaan, että valtiolla on mahdollisuus investoida nykyistä enemmän, voidaan ajatella, että se pystyisi luomaan julkisen sektorin työpaikkoja henkilöille, jotka eivät työllisty avoimille työmarkkinoille. Henning Meyerin 65 mukaan työtakuu vastaisi perustuloa paremmin teknologiseen työttömyyteen, koska se 1) ei unohtaisi työn tärkeitä sosiaalisia ulottuvuuksia, 2) olisi julkisten resurssien tehokkaampaa käyttöä, 3) ylläpitäisi ja kehittäisi ihmisten taitoja, 4) olisi perustuloa helpompi toteuttaa EU:ssa, 5) ei johtaisi hyvinvointivaltion purkamiseen ja 6) mahdollistaisi työllisyyden lisäämisen yhteiskunnallisesti mielekkäillä aloilla, kuten hoiva-aloilla. Työtakuuohjelmien tavoitteena on työmahdollisuuksien tarjoaminen kaikille halukkaille työttömille heidän omista lähtökohdistaan siten, että työttömät voisivat kehittää omia taitojaan. Työtakuutöistä maksettaisiin yhteiskunnallisesti määriteltyä minimipalkkaa, jonka on väitetty myös toimivan kokonaiskysynnän kannalta riittävän minimipalkkatason määrittelijänä. Työtakuutyöstä saatava minimipalkka näet käytännössä estäisi muiden töiden palkkojen polkemisen alle työtakuutöiden palkkatason, koska kaikki halukkaat pääsisivät joka tapauksessa töihin. Tämä varmistaisi sen, että kansantalouden kannalta riittävä minimiostovoima olisi turvattu kaikille eikä työttömyystilanne pääsisi 36 37