Asumista Paratiisissa ja Siperiassa Asuin lapsuuteni lähes koko ensimmäisen vuosikymmenen 1950 -luvulla komealla kukkulalla sijaitsevassa suuressa puutalossa Saunalahden rannassa Meilahdessa. Osoitteemme oli silloin Meilahti 21 A 2. Vasta paljon myöhemmin tiesin, että talolla oli maineikas ja pitkä historia. Se oli nimittäin Meilahden kartanon, Villa Bredablickin päärakennus, joka nykyään toimii kahvilana. Sen sanottiin olevan Helsingin vanhin puurakennus. Alue on ollut aikanaan suosittu niin Ruotsin kuin Venäjän aateliston ja kauppiaiden asuinpaikkana. Talo oli vanha, ilmeisesti 1800-luvulta peräisin. Siinä ovat asuneet niin Venäjän kenraalikuvernööri kuin venäläisiä kreivejä ja kauppiaita. Meilahden kartano oli kreivi ja kreivitär Mussin-Pushkinin kesäasuntona 1840-luvulla. Helsingin kaupunki osti Meilahden tilan 1890-luvulla. Isäni ja hänen vanhempansa olivat joutuneet evakkoon Sortavalasta, ja päätyneet sodan jälkeen Kiteen ja Nurmeksen kautta Helsinkiin. Useiden vaiheiden jälkeen vanhemmilleni osoitettiin ns. pika-asutuslain perusteella asunto Villa Bredablickin kartanosta, jonne he muuttivat syksyllä 1951. Varsinainen huvila oli jaettu kahteen osaan, meidät asutettiin ns. rannan puolelle, jossa sijaitsee nykyään kahvilan terassi. Terassilta oli huikeat näkymät puistoon ja veden äärelle. Mäen alla sijaitseva valtava puisto ulottui aina lähes Tamminiemen portille asti. Ja Tamminiemessähän asui Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen, jonka me lapset tapasimme usein Seurasaaressa lenkkeilemässä. Terassilta laskeutuvat kapeat portaat alas puistoon. Portaiden alla oli kylmäkellari ja kaivo, josta haettiin vettä. Huvilan eteläpuolella oli rivipuutalo, jossa asui lukuisia perheitä ja kolme yli 90-vuotiasta vanhaa sisarusrouvaa. Aikanaan puutalossa oli ilmeisesti asunut työläisiä ja palveluväkeä. Rivipuutalon rannan puoleisessa päässä oli pesula, jossa asukkaat saivat pestä vaatteitaan. Ongelma oli vain se, että kun pesulan padoissa liotettiin ja keitettiin pyykkiä, niin yläpuolen asunto kuumeni niin, että siellä ei voinut oleskella. Paikalla sijaitsee nykyään Helsingin kaupungin taidemuseo. Puutalojen edestä kulkevaa tietä reunusti valtava rivi viinimarjapensaita. Rannan läheisyydessä sijaitsivat asukkaiden ulkokäymälät, joita oli rakennettu pitkänomaiseen puutaloon lähes 10 kappaletta. Meidän asuinpuoliskossamme oli terassilta sisään tultaessa avara olohuone ja heti oikealla makuuhuone. Etuoikealta mentiin keittiöön, jonka takana oli huone. joka oli aina kylmä. Keittoiässä oli puuhella, jonka päällä ruoka valmistettiin. Olohuoneen perällä oli suuri takka, josta saatiin talvella lämpö asuntoon. Huvilan ympärillä kasvusto oli runsas. Terassin puoleisella kaarevalla ulokkeella kasvoi syreenejä ja tuomia, jonka tuoksut olivat huumaavia. Huvilan etupihalla kasvaa mm. Euroopan lehtikuusia, lehmuksia ja kyynelkoivu. Koivu on edelleen olemassa lähes samanlaisena yli viidenkymmenen vuoden jälkeen. Tärkein paikka talon lapsille oli luonnollisesti koko hieno puistoalue, mutta erityisesti kesällä alueen pieni oma hiekkaranta ja sen läheinen kaislikko. Talvella taas oli mukavaa laskea kelkoilla ja suksille huvilalta alas puistoon. Mäet tuntuivat silloin tosi jyrkiltä. Muissakin Meilahden huviloissa asui paljon lapsia ja meidänkin leikkialueemme ulottui lopulta koko Meilahden huvila-alueelle. Se oli leikki-ikäiselle lapselle kuin jännittävä paratiisi.
Pienen kolmilapsisen perheen vanhemmille etenkin äidilleni elämä ilman sisäkäymälää, vailla lämmintä vettä ja ruoan valmistus pelkällä puuliedellä oli varsinkin talvisin rankkaa. Kylmyys pyrki tunkeutumaan joka paikkaan. Kuin olisimme asuneet Siperiassa, vaikka eiväthän lapset sitä käsittäneet. Ikkunat tiivistettiin ajan mukaan liimapaperilla talveksi, mutta ne eivät kovin hyvin pitäneet pakkasta poissa ja ikkunat jäätyivät usein. Mitään pesu- tai wc -tiloja ei ollut, lapset kylvetettiin pienessä kylpyammeessa. Vesi kannettiin mäen alla sijaitsevasta kaivosta, ja lämmitettiin puuhellalla. Viikonloppuna sitten mentiin Munkkiniemessä sijaitsevaan yleiseen saunaan, johon äiti vei meidät joko potkukelkalla tai lastenvaunulla työntäen. Munkkiniemi olikin paikka, josta ruokaostokset tehtiin. Meille lapsille se oli lähikaupunki, jossa oli voinut piipahtaa näyteikkunaostoksilla. Tosin Tamminiementien ja Meilahdentien kulmassa viistosti Bredablickin etupihaa vastapäätä sijaitsi pienen pieni maitokauppa (rakennus on vieläkin jäljellä), josta kävimme aina hakemassa maitoa metallitonkalla. Usein myös Wiipurin leivän kuljetusautot toivat tuoretta leipää ja pullaa kauppaan, jolloin tuoksu levisi huvilan pihamaalle. Huvila-alueen tonttia reunusti Tamminiementien ja Meilahden kohdalla kiviaita, jonka päällä kasvoi punaisia puskia. Niiden takaa lapset säikyttelivät ohikulkijoita heittelemällä pensaiden takaa koiranpommeja. Huvilan etupihan puoleiselta terassilta mentiin toisen perheen asuintiloihin. Siinä perheessä oli kaksi lähes aikuista poikaa, jotka olivat kiinnostuneita autoista ja moottoripyöristä. Kävin syömässä usein perheen rouvan valmistamaa herkullista mustikkapiirakkaa. Talonmiehen perhe asui huvilan hyvin pienessä vinttiasunnossa, johon johtivat portaat talon pohjoispäädystä (yläkerta ilmeisesti purettiin myöhemmin, se näkyy kuitenkin vanhoissa kuvissa). Perheen lapset Pirkko ja Risto olivat läheisiä leikki- ja tappelukavereita. Jykevässä vaaleassa kivisessä siipirakennuksessa asuivat vuokraisäntämme, tehtaanomistajan perhe. Rakennus oli alun perin valmistunut kartanon tanssiaissaliksi. Perheen nuorin poika, ikätoverini Timo oli paras leikkikaverini. Timoa kanssa taitoimme usein yhdessä koulumatkamme. Kävin usein odottamassa eteisessä, kun Timo söi aamupalansa ennen kouluun lähtöä. Kivitalon viereisellä kallion takana sijaitsi alueen oma kaatopaikka, tunkio, sillä jätehuoltoa ei ollut, vaikka asuimme kaupunkialueella. Orgaaniset jätteet heitettiin tunkiolle, jossa tietenkin asusti myös rottia. Lapset kävivät siellä etsimässä aarteita, vaikka meno sinne oli ankarasti kielletty. Toinen jännittävä paikka sijaitsi huvilarakennuksen kivijalassa, jonne pääsi ryömimällä. Sieltä löytyi usein mielenkiintoisia vanhoja, hylättyjä esineitä. Kun vanhempani olivat saaneet kootuksi hieman säästöjä, pääsimme vuoden 1960 keväällä muuttamaan aivan tuliterään aravarivitaloon, joka sijaitsi uudessa, modernissa paratiisissa, Tapiolan puutarhakaupungissa. Hannu Tervonen
Kuvia Villa illa Bredablickistä 1950-luvulta 1950 Kartanon terassin puoli kesällä 1958
Näkymä kartanon terassilta puurivitaloon päin (jonka paikalla nykyään Helsingin kaupungin taidemuseo) Joulu 1959 Meilahden kartanossa
Hurjaa laskettelua kartanon mäeltä alas puistoon