Pentti Nuikan muistot sota- ajasta, evakkomatkasta ja Merijärveltä Talvisota päättyi maaliskuun alussa aselepoon. Vihollinen jatkoi vielä aselevon jälkeen vuorokauden. Suomalaisilla oli ampumakielto mutta hyökkääjä jatkoi siitä huolimatta. Sortavalassa oli pieniä ryhmiä vihollisia jatkaen sotimista. Tulkin avulla tilanne saatiin loppumaan. Rauhan tultua oli 7-8 päivää aikaa poistua alueelta. Kaikki tavarat vietiin hevosella autotien viereen, mutta sinne ne jäi ei niitä koskaan löytynyt. Matka alkoi ensin autolla ja sitten umpivaunuissa junalla. En muista tuosta ajasta muuta jonkinlaisen hämärän kaaoksen oliko sitten unta vai totta. Meidät tuotiin Sievin Kukonkylään. Siinä oli 2 taloa vierekkäin toista sanottiin kellosepäksi ja toinen oli Uuno Kauppilan talo. Me saatiin kello sepältä yksi huone. Ruokaa laitettiin varmaankin talonväen kanssa samoissa tiloissa. Meitä oli ukko ja mummo, äiti ja Lyyti- täti minä ja Matti- veli. Isä jäi sodan loputtua vielä vakinaiseen väkeen. Sotaan joutuneet eivät olleet kaikki käyneet täyttä asepalvelusta vaan suojeluskuntien lyhyitä harjoituksia. Menin Matin perässä joskus kellosepän verstaalle se oli pieni kumarainen vanha mies pyöreät lasit silmillä. En tiedä tykkäskö vai ei mutta ei poiskaan ajanut, äiti kävi Lyyti- tätin kanssa taloissa viljapellolla auttamassa. Pohjanmaalla oli viikatteet pitkäteräisiä ne oli outoja äiti niitti Lyytin jalkaan pitkän haavan, mutta kai se parani aika hyvin. Sievissä tehtiin rieskaa talon väki antoi niitä joskus minusta se oli hyvää. - 41 kevät kesällä käytiin Jaatilassa Rätyläiset oli siellä evakossa sekä Kauppisen ukko ja mummo. Martti oli syntynyt vuonna- 40 ja oli vielä vaunuissa työnnettävissä. Käytiin Kukonkylän seisakkeelta junaan ja Kaivun asemalla pois. Sitä en muista mentiinkö koko matka että joka pysäkillä seisottiin vai vaihdettiinko välillä pikajunaan. Ukko kävi jonkin verran muuraus hommissa Kokkolassa ja Sievissä Jokitalossa. Olin isän kanssa 50 luvulla Jokitalon Paavolla muuraamassa navettaa niin se puhu että ukko teki hänen kotona uunit silloin evakossa ollessa tästä varmaan jäi nimi mieleen ja tiesi kysyä muuraamaan vielä 10 vuoden päästä. Sievissä piti alkaa isojako ennen sotia mutta se alkoi vasta sotien jälkeen ja ihmiset joutuivat muuttamaan ja rakentamaan talonsa uuteen paikkaan. Tästä johtuen oltiin paljon töissä siellä 50 luvulla.
Jatkosota alkoi vähän ennen juhannusta. Vihollinen perääntyi aika nopeasti vallatuilta alueilta. Sortavalan seutu saatiin takaisin 16 päivä elokuuta. Koti oli pystyssä mutta siivottomassa kunnossa yksi huone oli ollut kanalana. Puhistuspartiot alkoi heti siivota niitä taloja mitkä oli ehjiä. Ukko ja mummo sekä Lyyti- täti lähtivät karjalaan joskus marraskuun lopulla. Äiti ja me pojat jäätiin vielä Sieviin. Lapsia ei varmaan olis vielä päästettykään sinne. Me lähdimme siinä toukokuun alussa tai huhtikuun lopussa. Otsoisten talon takana oli pieni peruna ja kasvimaan ja kun sitä alettiin laittamaan tuli maasta paha haju sieltä löytyi kaksi ruumista, ne oli olleet talven jäässä mutta kun ilmat lämpeni ne alkoivat pilaantua. Viholliset oli ne haudanneet aika pintaan. Sotilaat haki ne pois eikä meitä lapsia päästetty katsomaan. Ukko kävi kesällä 42 aika paljon muuraamassa ja korjaamassa uuneja ja muita vaurioita ihmisille. Aron Matin (Pulli) talo oli palanut kokonaan siihen tehtiin uusi hirsitalo, ukko muurasi siihen uunit. Isä sai lomaa teki savupiipun ja palomuurit koska ukko ei enää mennyt katolle. Lyyti- täti meni naimisiin Levosen Pekon kanssa ja muutti Sorolaan Pölläsien naapuriin. Siellä molemmissa taloissa täytyi uusia uuneja että siinä oli 70- kymppiselle ukolle kyllä työtä tarpeeksi. Levosen Pekko oli yli neljäkymmentä vuotta eikä joutunut jatko sotaan. Me käytiin äidin kanssa siellä kylässä. Pekko oli Lahenpohjassa hevosella vastassa. Hevostie kierteli mäkien ja Laatokan rantoja oli hurjan tuntuiset maisemat. Kauppisen ukko ja mummo sekä Maija- täti oli myös tullet Nivalle kotiinsa ja toivat meille lehmän tullessaan pohjoisesta mutta se ei ollut tottunut punkkeihin ja jouduttiin lopettamaan punataudin takia. Hanneksen Jussi kävi aika usein Sortavalasta pyörällä ja sillä oli kamera mukana ja otti kuvia. Mie pelkäsin jostain syystä kuvien ottamista. Ukolle tuli Laatokka lehti ja siinä oli etusivulla kuvia kun sotilas kiikaroi vihollisen puolelle olin kuullut, että sodassa ammutaan pyssyllä toisia kohti. En täysin ymmärtänyt koko asiaa ja sekoitin kiikarit ja kamerat sekä pyssyt sekaisin ja luulin kun kameralla tähtäiltiin että sillä ammutaan mutta kun asia selitettiin niin kyllä se pelko ohi meni. Talvi - 44 oli aika luminen ja kovat pakkaset kirkkaat ilmat, siinä oli se hyvä puoli ettei vihollisen pommikoneet lentäneet, oli paljon hiljaisempaa. Matti oli jo koulussa ja olin yksin ulkona oli kielletty menemästä kauas pihasta ja heti kun alkaa kuulua kovempaa lentokoneiden ääntä on tultava
sisälle. Silloin oli kovat hanget oli helppo laskea vaikka potkukelkalla pitkin peltoja ja mäkiä. Helmikuussa tuli tieto äidille että isä on joutunut sotavangiksi ei sitä minulle ainakaan sanottu ihan suoraan, mutta kyllähän sen huomaa, että jotain pahaa on sattunut. Äiti ei paljon puhunut itki vaan. Mummo oli aika sairaalloinen jo silloin. Ukko oli ainoa tasapainoinen ja rauhallinen eikä varmaan uskonut, että asia on ihan niin kuin se äidille ilmoitettiin. Ne oli ikävät viikot kevääseen asti. Keväällä vihollisen touhut vilkastuvat kovasti ensin lentokoneet puotti lentolehtisiä niissä kehuttiin kovasti naapurin oloja ja kehotettiin lopettamaan sotiminen ja liittymään työläisarmeijaan. Joku naapuri tai toi äidille tällaisen lapun (lentolehtisen) siinä oli kuva alla nimikirjoitus se oli helppo tunnistaa isän kirjoittamaksi kuva ei ollut isästä ja kirjoitukset oli hölynpölyä. Tämä tietysti helpotti paljon kun tiesi että on ainakin elossa. Kesää kohti sota tuli aina lähemmäksi. Tykkien jylinä alkoi kuulua aina selvemmin ja venäläisiä koneita yhä useammin pommitukset lisääntyi rautateiden ja siltojen suunnilta. Äiti kävi auttamassa naapurin viljapellolla kun ei muuta väkeä oikein ollut. Alettiin puhua desanteista ja rintamakarkureista. Naiset niitä näki kun menivät aamulla navettaan lehmien luo. Ukolla oli kaksi vankia ojankaivussa ne haettiin Niemelästä ja vietiin illalla takaisin en kyllä yhtään muista kuka niitä kuljetti oliko se joku vakituinen sitä varten. Syyskuussa ilmoitettiin että sota on loppunut ja tulee rauha. Se oli alkuun hyvä uutinen, mutta muuttui pian huonoksi kun tuli tieto että joudutaan taas lähtemään kotonta. Alettiin taas pakata tavaroita laatikoihin. Lehmät vietiin kaikki samaan paikkaan ilmeisesti Niemelään ja niitä lähdettiin ajamaan pitkin tietä. Lehmiä ajo yleensä 14-18- vuotiaat tytöt, jotka osasi jo lypsää. Poikia tarvittiin hevosmiehiksi tavaroita nostelemaan autoihin ja juniin. Sortavalassa lastattiin härkävaunuihin, niissä oli joku kamina keskellä lattiaa ja jonkunlainen lyhty mistä tuli valoa. Jostain syystä minulla ei ole tästä junamatkasta oikein mitään käsitystä, semmoinen hämärä tunne että lapset itki ilmeisesti, eivät saaneet nukuttua ja väsyivät vanhat mummot itki ja valitti, vanhemmat miehet kyllästy tähän kitinään, en tiedä varmasti minkä verran on unta ja mikä totta. Seuraavan kerran heräsin oikein kunnolla Päijänteellä proomun pohjalta, kun tultiin laivalaituriin. Paikka oli Rutalahti, ilma oli kirkas ja kuulas syysaamu. Siitä käveltiin suojeluskuntatalolle sitä sanottiin Suojaksi. Siellä oltiin vuorokausi ja yksi
yö. Martta- täti oli lottana sota- aikana ja oli varmaan apuna evakuointihommassa hän tuli sinne talolle jostain. Hän vei meidät sellaiseen Riipisen talon piha mökkiin. Päärakennus oli aika iso siinä asui isäntä noin 30- vuotias ja hänen täti (kaikki sanoi tädiksi). Isäntä oli Pekka Riipinen nimeltään ja sotilasarvoltaan luutnantti ja oli lomalla, joutui vielä rintamalle ilmeisesti Lapin sotaan. Talo oli täynnä evakoita ja siinä oli myös kauppa. Ensimmäisen päivän illansuussa tuli Kupiaisen mummo ja Erkki hevosella pihaan olivat tulossa Karjalasta. Lepuuttivat hevosta ja söivät jatkoivat sitten matkaa en muista mihin olivat menossa. Riipisen- täti oli hieno ihminen ymmärsi tilanteen ja yritti tehdä sen helpommaksi kaikille. Pekan veli oli Pentti ja asui Päiväkunnan saaressa. Siellä oli aika iso karja ja veljesten äiti oli hoitamassa siellä lapsia. Tämä oli sitten ihan päinvastainen tapaus kuin Riipiset. Hän tuli joskus käymään Rutalahteen ja pisti jonkinlaisen rähinän pystyyn, varsinkin naiset pelkäs koska se tulee seuraavan kerran. Mummo oli aika huonokuntoinen hänellä oli kasvi kurkussa eikä sitä voitu leikata eikä ruoka mennyt kurkusta eikä lopulta vesikään. Mummo kuoli heinäkuussa - 46. Serkku Taimi oli lopun aikaa hoitamassa oli kovat helteet ja ruumista säilytettiin myllyn turbiini kellarissa hautajaisiin asti. Jostain saatiin jäitä ja vietiin Matin ja Taimin kanssa joka päivä siihen lakanan päälle, se oli kolkko reissu. Meidän lehmäkin saatiin takaisin en kyllä yhtään tiedä koska se tapahtui, mutta joka tapauksessa se saatiin ihan hyvässä kunnossa. Äiti sai sen Hiekkalan navettaan, mutta joutui sitten lypsämään talon karjan siitä vuokrasta. Se oli iso talo eikä ollut isäntää ollenkaan. Isä pääsi sotavankeudesta pois ensimmäisessä lähetyksessä, kun vankeja palautettiin aika huonossa kunnossa painoi 44 kg. Olimme Matin kanssa vastassa linja- autolla mutta ei me tavattu vaikka siinä kävi aika paljon autoja se oli sellainen matkahuolto missä kävi kaikki autot. Isä tuli aika myöhään illalla olin jo nukkumassa ja heräsin siihen hälyyn. Rätyläiset tuli jouluksi kylään Väinö ihmetteli isän syömistä. Siitä vähitellen alkoi kunto nousta. Talvella isä oli Toivakassa tukinajossa Väinön hevosella, kun Väinö joutui olemaan kotona pari viikkoa Maija- täti sairasteli. Isä kävi myös leimauksilla Mustosen Martin kanssa kun se pyysi kaveriksi oli niin paljon leimattavaa puista oli kova pula. Martin vaimo oli Lyyti Taivalkosken Tyrämäeltä lähtöisin. Heillä oli pieni lapsi. Lyytillä oli kova koti ikävä ja ehkä pelkäsikin yksin olla päivällä kun Martti oli pois. Hän oli melkein aina meillä äidin luona oli puhelias ihminen ja haki ehkä turvaa vanhemmista ihmisistä.
Vuoden 45 syksyllä menin kouluun, silloin oli jo lopullinen rauha lapin sotakin loppunut. Saatiin jouluna sukset laskettiin mäkeä pitkin peltoja, siellä oli pellot kumpuilevia vähän niin kuin Karjalassa. Riipisen Pekkakin teki pujotteluratoja harjoitteli niissä ja neuvoi meillekin pujottelua mutta ei siitä oikein tullut mitään. Isä kävi muuraustöissä siinä lähistöllä oli kyllä Lahessakin siellähän oli Hannes- setä ja Nuikan Einari ja Väinö asumassa. Koulun käynnistä jäi hyvin vähän mieleen mitään. Alakoulun opettaja oli Markareta Vihinen ja yläkoulussa Orvokki Hytönen. Paremmin muistan hiihtokilpailut Suojan talolla ja siellä hiihtäneiden nimet. Toivo Manninen esiintyi myös Suojan talolla kerran päästiin äidin mukana katsomaan ja kuuntelemaan oli paljon mainoksia seinissä ja pylväissä, että Maailmanmestari esiintyy Rutalahdessa. Mannisen isä asui Rutalahdessa, joten kai se vaikutti asiaan. Seteleitä katkottiin jossain välissä, kun seteli rahaa oli liian paljon. Saksalaiset paino omilla koneillaan lisää. Kesällä - 46 isä kävi töissä siinä ympäristössä ja Riipisen Pentillä Päiväkunnassa. Pentti toi meille aina kaloja kun kävi kaupassa Rutalahessa. Riipisen myllyn (järven) vastakkaisella puolella oli Jussilan mylly. Jussilassa oli myös inkeriläisiä, niillä oli lapsia aika paljon. Jussilan?? oli naimisissa merikapteeni Konkolan kanssa, joka oli Suomen Joutsenen komentaja. Jussilan muonamies oli Salovaara, me käytiin usein kylässä siellä, heillä oli samanikäisiä lapsia. Salovaara muutti pois tilanhoitajaksi johonkin aika lähelle. Koska käytiin Matin kanssa myös siellä oltiin yötäkin olisiko ollut vaikka Hiekkala missä meidän lehmä oli. Keväällä vaihtui myös vähän asukkaat. Haviat muutti Mynämäelle ja Kolit tuli tilalle. He olivat entisiä naapureita Karjalasta. Mummon hautajaisten jälkeen elämä tuli jotenkin väljemmäksi. Riipisillä oli myllyn lisäksi myös raamisaha se oli jo toiminnassa. Joutsassa oli samanlaiset laitokset. Pekka oli aika kiireinen mies, sillä oli orihevonen. Isä hoiti sen syystalvella kun muuraushommat hiljeni ja ajo tarpeellisia ajoja polttopuita ja tukkeja sahalle. Sieltä sai puoli- ilmaiseksi kotiinkin polttopuut. Isä kävi myös Mustosen kanssa leimailemassa kaverina ja taloissa piti käydä tarkastamassa kun oli luovutusmääräys eikä ollut luovutettu - mistä se johtuu. No se oli huono luovuttaa, kun ei ollut mitään luovutettavaa. Eila syntyi joulukuun 1 päivänä, Kolin emäntä oli kätilönä. Ristiäisiä en muista, joulun seutuna kävi kyllä vieraita, eikä siihen aikaan muutenkaan
juhlittu. Käytiin sukulaisissa kylässä silloin kun päästiin. Riipisen Pekan näin 50 vuotta myöhemmin kun kesäloma reissulla poikettiin Rutalahteen, Hän sano tuntevansa isän näöstä. Oli silloin 80- vuotias. Talo oli tyhjä, mutta hyvässä kunnossa. Hän kertoi Joutsassa olevan heillä leirintä alue, jota he hoitivat. Kaikki touhu vilkastu kovasti 46 kesällä. Myllyn piha oli hevosia melkein täynnä ja kaupassa kävi ihmisiä. Pekka haki hevosella laivarannasta tavaraa kauppaan ja otti kärryyn kyytiin meitä penskoja. Rannassa oli proomuja niihin lastattiin puutavaraa. Kaikki toiminta lähti käyntiin kenkiä ja vaatteita vaan ei tahtonut saada muuta kuin tiskin alta ja mustasta pörssistä. Levottomuus jotenkin lisääntyi taloilla ja pienillä maapaikoilla oli hirmuinen kysyntä. Obligaatiot poltteli vanhempien ihmisten taskuja, koska entinen elämä oli muutamassa paperilapussa. Onneksi ne oli sidottu indeksiin säilyttivät arvonsa ja olivat kysyttyjä kaupan käynnissä. Isä olisi saanut tontin Keljosta, mutta äiti ei hyväksynyt alkuunkaan mihinkään kaupungin liepeille lähtemistä oli saanut tarpeekseen korteista ja kupongeista. Silloin oli vielä kaikki säännöstelyssä. Äiti halusi pienen maapaikan missä voi pitää pari lehmää ja sian mistä saa lihan sekä perunamaan. Sellaista oli Etelä- Suomesta mahoton saada ainakaan pienellä rahalla. Eihän äiti ollut elämässään muuta työtä tehnytkään, lapsesta asti ollut lehmien kanssa tekemisissä. Ukko oli meidän kanssa samassa taloudessa. Äiti pesi pyykit ja korjasi vaatteet. Levoset oli Merijärvellä, saaneet sieltä paikan saman missä olivat talvisotaa evakossa. He kirjoittivat, että siellä olisi myytävänä pieni maapaikka rauhallisella paikalla eli syrjässä. Isä kävi katsomassa, mutta minulla ei ole varmuutta kävikö isä yksin vai oliko ukkokin. Ukolle se varmasti oli mieleen olihan siinä useampi läheinen likellä. Niinpä sitten keväällä 47 muutettiin Merijärvelle. Se oli tosiaan rauhallinen paikka lähes kilometri isommalta tieltä. Siellä oli 3 taloa, yksi oli tosin jäämässä tyhjäksi omistaja oli saanut asutustilan valtiolta. Isä osti senkin siinä oli vain 0,5 hehtaaria maata ja purettavissa oleva mökki. Koko pinta ala oli noin 10 hehtaaria, peltoa noin 4 hehtaaria yhteensä sen mökin maan kanssa. Talossa oli 3 huonetta mutta ei kunnollista kivijalkaa mutta hiekkamaassa oli pysynyt aika hyvin paikallaan. Sähköä ei ollut, mutta aika pian sinne saatiin sähköt. Ukko alkoi heti laitella paikkoja kuntoon. Isä oli Etelä- Pohjanmaalla töissä veljensä tämän poikien Kallen ja Leon kanssa. Isä kertoi että parhaina päivinä kävi 30 kysyjää töihin. Ensimmäiseksi tehtiin paja olin ukon kaverina minkä pystyin. Sitten tehtiin
uusi pärekatto taloon ja eteinen tehtiin isommaksi siihen sellainen verstasosa. Sen jälkeen alettiin vuorata taloa pystyvuorilla, se oli aika helppo niin päin että ukko oli maassa ja mie rappusilla. Päreet maalattiin irrallisina. Ukko teki maalin ja mie maalasin ne vaan kastettiin ämpärissä liika pensselillä pois. Naapurista oli mies kattamassa, oltiin Matin kanssa apuna. Ukko anto päreitä me otettiin vastaan. Isä teki tupaan uuden leivinuunin ja hellan. Kauppisen ukko ja mummo tuli meille tekemään uutta riukuaitaa. Seipäät täytyi kaikki uusia osa aidaksistakin. Matti oli apuna miekin olin hautomassa nuotiossa vitsaksia joilla sidottiin aitaseipäät yhteen. Matti oli luonteeltaan lähes kopio kaimastaan. Molemmat tykkäsi raskaista ronskeista töistä mutta ei näpertelystä. Kirveen varren teko oli molemmille aika toivotonta. Meidän paikan nimi oli Lisälä. Toinen naapuri oli Siirtola ja toinen Kauha. Siinä oli vieressä Kauhanlampi. Kouluun oli yli 4 kilometriä. Oppilaat oli kaikki paikallisia, paitsi yksi tyttö ja poika olivat siirtolaisia Sortavalan maalaiskunnasta Tuokslahdesta. Poika oli Matin ikäinen ja tyttö minun ikäinen, Silvennoisen sisarukset. Tytön näin rippikoululaisten 50- vuotis tapaamisessa kertoi asuvansa Laukaassa. Sillai elämä meni eteenpäin vähän kerrallaan peltoa ostettiin lisää 3,5 hehtaaria. Ukko hakusi että pitäs saaha hevonen. Matti innostu myös kovasti. Matti oli päässyt jo koulusta ja oli Levosellakin töissä apuna. Me kaivettiin kellarille kuoppa oli tarkoitus ajaa siihen kiviä seiniä varten. Se oli ihan hiekkamaata helppoa kaivaa. Lehmä vaihdettiin nuoreen hevoseen sellaisen Juho Liimataisen kanssa. Sitten tuli tuo kohtalokas äänestyspäivä ja lopetti kellarin teon. Ukon oli tarkoitus tuoda sementtiä ja rautaa kellarin holviin samalla kertaa. Matti valjasti hevosen aamulla ja se oli rauhaton, kun työkärryissä oli lyhyemmät aisat kuin kieseissä millä oli ennen ajellut. Kärryt kävi vähän nuorelle hevoselle kintuille ja se pelkäsi. Kun tulin koulusta iltapäivällä seisoi hevonen meidän tiehaarassa yksin pelkät kärryn lavat perässä. Käänsin sen kotiinpäin niin ukko tuli vähän päästä vastaan jalkaisin eikä näyttänyt että olisi käynyt pahemmin. Mentiin kotiin ja ukko kävi sänkyyn meni tajuttomaksi oli soitettu taksi joka vei Kalajoelle sairaalaan. Seuraavana päivänä isä tuli kotiin saatuaan tiedon, tuli sairaalan kautta, mutta ukko oli yöllä kuollut. Hän ei sairastanut koskaan enkä nähnyt koskaan hermostuneena ainakaan ulospäin. Toimi aina rauhallisesti ja jotenkin harkitusti. Minulle jäi ukosta muistoksi kello vuodelta 1909 (Laatokka- lehdessä 23.11.1909 kirjoitus) sekä arvostin häntä kovasti muutenkin.
Läksin isän mukana muuraustöihin vuonna 52, ensimmäisenä kesänä vain muutaman viikon. Leo oli ollut isän kaverina. Seuraavina kesinä oltiin kaksin. Työmaat oli Oulusta etelään päin Kokkolan seudulle asti. Kotiin ei tultu kuin parin viikon välein tai jos työ tuli valmiiksi, sitä tähtäiltiin aina viikonlopuksi. Kerran oltiin Tyrnävällä Mustosen Lyytin veljellä. Martti oli välittänyt heille maatilan sieltä. Veli oli nimeltään Tyni. Martti ajoi Limankassa tasoristeyksessä junan alle ja kuoli. Merijärvellä alkoi tulvasuojelutyöt. Mattikin oli siellä töissä. Talvella 56 oltiin savotassa Taivalkoskella. Seuraavana vuonna Matti oli sotaväessä Oulussa ja olin yksin samassa paikassa kuin edellisenä talvena. Vuosi 56 oli yleislakkoaikaa, Oulusta ja Muhokselta oli maalareita ja kirvesmiehiä, myöskin se oli poikamiehille kaikkein parastapa, jos vain oli joskus tehnyt metsätöitä. Kaupunkipaikoissa raha ei riittänyt elämiseen, jos ei ollut omaa asuntoa. Kämpillä oli ilmainen asunto ja ruokaa sai kaksi kertaa päivässä kohtuuhinnalla. Taivalkoski on aina ollut mukana elämässä jo Rutalahdesta asti. Sotaväessäkin oli samassa ryhmässä yksi poika alokasaikana toiset kaikki oli etelä Suomesta. Tultiin kaveriksi, mutta hän kuoli aivokalvon tulehdukseen kesken palvelusajan. Se murre tuli jotenkin tutuksi, kun Päätalo alkoi kirjoittaa kirjoja. Olen lukenut melkein kaikki. Kauppisen ukko myi Vihannin paikan ja muutti meille mummon kanssa. Osti sitten Oulaisiin menevän tien varresta mökin, mutta se oli ulkoa päin niin huonokuntoinen että täytys vuorata. Hän osti Levoselta tukkipuita pystyyn, joista sahauttaa lautoja. Näitä hän oli Matin kanssa kaatamassa, kun sai sydänkohtauksen ja kuoli. Olin tulossa kevät- rippikoulusta kun se oli juuri tapahtunut. Eila oli aloittanut koulun käynnin. Koulu oli Levosen talon toisessa päässä se oli supistettu koulu. Opetus siirtyi vuonna 49 kesken talven, ensimmäinen opettaja oli Alli Taipale ja seuraava Aune Putila??. Hänen jälkeen en enää ollut koulussa muuta kuin jatkokoulussa se käytiin Alapään koulussa Seppälässä. Kauppisen ukon hautajaisten jälkeen mummo oli vuorotellen Kuopiossa tyttärensä luona tai Sievissä taikka meillä. Näihin aikoihin Matti alkoi puhua, että täytyis saata isompi maatila jostain. Hän kävi joitakin katsomassa esim. Haakanan taloa Taluskylässä ja Levosen Pekan kanssa oli jotakin puhetta, mutta ei ollut myyntihaluja. Tämäkin sammui sitten elokuussa 58 kun Matti menehtyi tapaturmassa, hän ajoi polkupyörällä yhteen kahden muun pojan kanssa, kun toisella oli valot ja toisella ei, niin tämän valottoman kanssa. Sisältä repesi jotain ja veri valui aivokammioon. Eihän tällaista nykyään tapahdu kun saadaan
ihmiset niin äkkiä hoitoon. Tämähän oli tietysti järkytys kaikille, mutta erityisesti äidille. Äitiä ei oikein kiinnostanut mitä tapahtuu. Olisiko se ollut yksi syy, että isä ajatteli paikan vaihtoa vois olla terveellistä. En muista että Lisälän paikkaa olisi missään ilmoiteltu myytäväksi mutta sellainen Linnala alkoi siitä käydä kauppaa ja kävi harva se viikko tinkimässä hintaa. Lopulta he sopi hinnaksi miljoona satatuhatta markkaa ilman irtainta. Sitten isä ja äiti lähti katselemaan Etelä- Suomesta maapaikkoja. Jostain kumman syystä näitä katselijoita oli paljon muitakin. Rädyn Väinökin oli ostanut oikein mopon ja kierteli sillä Turun ja Salon seutuja. Isä olisi halunnut Porvoon Lappeenrannan seudulle, mutta siellä ei ollut myytävänä kuin ihan syrjäisiä rappiotiloja. Taikka sitten hinnat oli niin korkeita, ettei niihin pystynyt. Tämä oli kyllä ymmärrettävää kun siirtoväki haki koko ajan lähempää kotiseutuja asuinpaikka varsinkin sellaiset, jotka oli joutuneen Keski- Suomeen tai Pohjanmaalle, kysyntä nostaa hintoja. He löysivät muutamia jotenkin kohtuullisia paikkoja ja tulivat välillä kotiin miettimään asiaa. Päättivät sitten ostaa Urjalasta myytävänä olevan. Hyviä puolia oli, että maat oli yhdessä lohkossa pellot kahdessa osassa, aika hyvän tien varressa, talo hirrestä, hyvin tehty ja hyvällä kivijalalla. Muuten rakennukset kaikki harmaita pärekattoisia ilman sähköä, navetta vanhaa sontaa 40 senttiä ja laudan ja lankun pätkiä seassa, pellot avo- ojissa ja kapeissa saroissa, piiri ojat kasvo leppää ja pajua. Hintaa 3 miljoonaa + eläke oli tarkoitettu varmaan kahdelle ihmiselle, koska määrät oli niin suuria. Isä laski että jos elätettävä elää 10 vuotta, se tekee yhden miljoonan lisää hintaa, eläkkeen maksu kesti 11 vuotta. Metsä oli myös hakattu osin jopa raiskattu laitumen nimissä, siihen saatiin ilmaiset taimet. Kauppa oli 0,5 kilometrin päässä lisäksi kävi kauppa- auto pihassa. Maitoa ei myöskään tarvinnut kulettaa mihinkään. Kait sitten oli karttunut sen verran säästöjä että uskalsivat tehdä lainan talo kauppaan, olihan Mattikin käynyt jo monta talvea ansiotyössä kesät meni tietysti maatöissä kotona kun oltiin isän kanssa muuraushommissa. Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa ainakin siirtolaisilla, että ansiot tuotiin kotiin, kun siinä asuttiin ja syötiin. Tilalle oli annettu halpakorkoista asutuslainaa sotien jälkeen ensimmäisessä kaupassa, kun ostaja oli maansaantiin oikeutettu. Tämä laina siirtyy sitten aina seuraavalle omistajalle, maksu aika oli 30 vuotta, päättyi joskus 70 luvun lopulla. Lisäksi oli vielä normaalikorkoista
kiinnityslainaa, joka siirtyi myös isälle näin alkuun ei tarvinnut niin paljon rahaa heti kaupan teon yhteydessä. Sitten tällä myyjällä oli vielä henkilökohtaista lainaa, joka oli ilmeisesti tarkoitus jättää maksamatta. Pankinjohtaja pyysi että isä maksaa senkin tässä kaupan teon yhteydessä. Näin tapahtui ja kun loppu selvitystä tehtiin isä pani sen kuitin ensin pöytään ja loput rahat päälle, se oli tietysti ikävä yllätys myyjälle. Urjalaan tultiin keväällä kun Eilan koulu loppui. Isä ja äiti tuli muutamaa päivää ennen elukoiden kanssa Karjapohjolan isolla autolla, siihen mahtui muutakin tavaraa. Loput tuotiin venäläisellä Datsilla, Kunnarin Sulo toi ja oltiin Eilan kanssa kopissa sellaista 50 km/h tulla jurrattiin. Tämä kaikki tapahtui kesäkuun alku puolella 1960. Entinen isäntä oli tehnyt toukotyöt ja peruna oli maassa, viljat oli jo oraalla. Peruna oli aika isolla taimella, olisi tarvinnut mullata. Meillä ei ollut sahroja, ei ollut koskaan ollutkaan. Merijärvellä laitettiin perunat aina maahan muutaman naapurin kanssa sakilla. Isä meni kysymään lähimmästä naapurista lainaksi, mutta tämä sano ettei lainaa periaatteesta mitään. Emäntää nauratti kovasti kun hän kertoi, että yksi asukas haki termospulloakin lainaksi. Kauppa auto toi sitten katolla Koiviston sahrat sekin ongelma ratkesi. Kävin pohjanmaalla töissä vielä Urjalasta yhden kesän kokonaan. Rahaa kyllä tarvittiin, talo katettiin ja vuorattiin, uuvet ikkunat ja sähköjen laitto tuli myöskin. Me asuttiin entisten asukkaiden kanssa yhtä aikaa pari viikkoa. Siinä sai sivusta seurata sitä touhua, se oli varmaan kanssa avartavaa. Minulla on ollut jo kymmeniä vuosia sellainen tunne, että seuraa näitä ihmisten touhuja jotenkin sivusta. Kait se on alkanut jo evakkoaikana, kun aina oli jotenkin sivullinen, oltiin niin kuin väliaikaisesti asumassa. Johan nuo nimetkin siirtolainen, evakko pahimmassa tapauksessa ryssä viittaa siihen. Eihän se mikään haukkuma nimi ole se vaan on käännös venäjästä. En sittenkään ymmärrä, jos ihminen joutuu muuttamaan oman maan rajojen sisällä, että se vaihtaa siinä kansalaisuutta. Tuo hautakynttilöiden kuletteleminen tuntuu kanssa vähän erikoiselta ja on toisille tosi tärkeä asia, en ole ihan varma viedäänkö niitä sen vainajan takia vai sen takia että ihmiset näkee kuinka hartaita me ollaan. Kun muistaa sota ajan sen tappamisen, on tosi vaikea niitä asioita yhdistää. Olen joka jouluaatto ajatellut kun on viety kynttilöitä haudalla, että jos oltaisi tasapuolisia pitäisi kiertää koko Suomi ja osaa Venäjää, että saisi kaikille kynttilät palamaan. No sitä varten on kirkon vieressä kivi jonka juurelle voi sitten viedä kynttilänsä. Minusta olisi paljon älyllisempää jos
sytyttäisi kotona kynttilän sen ihmisen muistoksi ketä milloinkin muistaa. Siinä on tietysti se huonopuoli ettei kukaan näe sitä. Tosi asiassa aika suurta teatteria me täällä esitetään eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole. Pentti Nuikka Urjala