Hevosen kylkiluut näyttävät rukoukseen ristityiltä sormilta. Sen hirnahtelu on vanhan naisen itkuntyrskähtelyä. Se on kuihtunut, niin kuin isä, ajattelee Mataleena mutta puistaa sitten päätään, ei, isä on vahva, isä ajaa Lehdon hevosella isoja puita metsästä vaikka lunta on niin paljon että Mataleena uppoaisi hankeen päätä myöten. Ei hän kuitenkaan uppoa, isä nostaa hänet reestä ja kantaa sylissä tupaan, sin- 38
ne talvi ei pääse. Vauva nukkuu pärekopassa, koppa roikkuu kattohirrestä köyden varassa ja Mataleena tuudittaa vauvaa ja laulaa tuu, tuu, tupakka-ulla. Ulla on Lehdon vanha emäntä, joka kesällä istuu portailla ja polttaa piippua kuin ukot ja kun Mataleena tulee isän kanssa Lehtoon, se ihmettelee joko taas on taksvärkin aika ja isä istuu vanhan emännän viereen ja katselee sen kanssa pilviä, kuinka ne vaeltavat yli taivaan. Taivahan lampaita ne ovat, vanha emäntä sanoo ja lupaa Mataleenan hakea kyökistä sokeria. Mutta äiti sanoo, että se on laulussa rulla. Hevonen on Voima. Se veti kärryjä, kun vanhan emännän arkku ajettiin kirkolle. Mataleena ja äiti olivat katsomassa kun ne lähtivät kartanolta, Juho oli äidillä sylissä. Isä ajoi kärryjä, Lehto istui vieressä ja itki, mutta Mataleena ajatteli taivahan lampaita ja kuinka vanha emäntä istuisi isolla vuorenkokoisella kivellä niitä paimentamassa ja polttaisi piippua. Mataleena katsoo nyt taivaalle, se on pelkkää kelmeän harmaata, lampaita ei näy. Voima seisahtuu risteykseen. Tie erottuu notkelmana lumilakeudessa. Aidan piikit pistävät esiin lumesta kuin pienet terävät hampaat. Lehto katsoo olkansa yli Marjaa, joka puistaa päätään. A Ei kirkolle. Lehto nykäisee suitsista, ja Voima lähtee kiskomaan rekeä naapuripitäjän suuntaan. Mataleena käsittää, että he eivät enää palaa kotiin. Kyyneleet jättävät poskille lämpimät vanat, mutta ne jähmettyvät ennen kuin ehtivät suupieliin saakka. Isää ei enää ole. Voima tyrskähtää ja heilauttaa turpaansa, sen pää näyt- 39
tää entistä suuremmalta kun muu osa hevosesta on kutistunut. Sitten kuuluu vain lumen synkeä rutina jalasten alla. Naapuripitäjän kirkonkylä on isompi kuin oma, kirkko korkeampi. Tie laskeutuu loivasti joen rantaan ja siitä puista siltaa pitkin yli. Kirkon luona on paljon ihmisiä, jotka tunnistaa kerjäläisiksi. Mataleena näkee paljon ikäisiään lapsia. Sillalta katsottuna ne sekoittuvat hautakiviin, lähemmäksi tultaessa erottuvat huivit ja hatut, niiden kätköistä valkeat kasvot. Lehto kääntää reen kirkolta jokirantaa pitkin kulkevalle tielle. A Minä vien teiät pappilaan, siellä tietävät miten teille käy. Minä en sitä tiedä. A Me menemme Pietariin, Marja kuiskaa enemmän itselleen kuin Lehdolle. A Parempi sellaiset olisi unohtaa, jos täältä minne pääseev Joentörmällä on iso, valkoinen rakennus. Mataleena arvaa sen pappilaksi, vaikka ei täällä koskaan ole käynytkään. Lehto heilauttaa kättään pukinpartaiselle miehelle. Miehellä on kulmakarvat kuin huuhkajalla, ne ovat kuuran peittämät. Mataleenaa naurattaa, hänen tekee mieli huhuilla ukolle, joka vastaa Lehdon tervehdykseen. Äkkiä mies tarraa kiinni suitsiin ja pidättää hevosta. A Et suinkaan sinä teiän kerjäläisiä ole tänne kuskaamassa. Älä, älä, äläläläv Ukko katsoo huuhkajan silmillään, Mataleenan nauru hyytyy pakkashuuruksi. A Pitäkää ite huoli omistanne. Meillä on täällä omastakin takaa, tartte naapuripitäjistä kärrätä. Ja lisää tulee koko ajan, pohjosesta, idästä ja lännestä. Niitä etiäpäin laitetaan, 40
jos ei tiiä minne takasin lähettää, kun osa on kauempaakin jo. Yksikin vaimo pienen lapsen kanssa paleltu eilispäivänä pappilan pihatien varteen. Älä, älä, älälälä niitä tännev A Omilla asioillani minä liikun, minä teiän vaivoiksi ketään ole kyytimässä, saatana, Lehto ärähtää ja maiskauttaa vihaisesti. Voima liikahtaa eteenpäin ja huuhkaja päästää suitsen kädestään. Voima ei käänny pappilan tielle vaan jatkaa matkaansa pitkin jokivartta. Lehto ei puhu mitään, maiskauttelee vain aika ajoin vihaisesti ja iskee välillä Voimaa lavoille. Hevosen kulku käy raskaammaksi, mutta vauhti ei kasva. Sitten joki levenee järveksi, johon työntyy niemi. Niemen keskellä seisoo pappilaakin isompi kartano, jonka pihaan tie päättyy. Se on Viklundin kartano. Pihalla seisoo mies, renki. Lehto tervehtii häntä, renki vastaa vaimeasti tervehdykseen, äyskäisee sitten, ettei kerjäläisiä lasketa sisälle. Lehto harppaa miehen ohi ja portaita ylös. Mataleena seuraa, mutta kääntyy takaisin, kun huomaa äitinsä ja Juhon jääneen seisomaan reen viereen. Renkikin häviää ovesta sisälle. Hetken päästä nuori nainen avaa oven ja viittaa Marjan ja lapset sisälle. Iso huone on valoisa, pöydällä on valkoinen liina. Vanha Viklund istuu kiikkustuolissa ja polttelee posliinipiippua. Mataleena katselee miehen tuuheita pulisonkeja. Toinen silmä, jota peittää kaihi, pelottaa. Aivan kuin pakkanen asuisi vanhan isännän silmässä. On varottava katsomasta pakkassilmää, kylmä voi koska vain pöllähtää ulos ja kietoa liian uteliaan lapsen vaippaansa, jonka alle jää vangiksi ikuisiksi ajoiksi. 41
Isännän hymy on kuitenkin lempeä, samoin terve silmä, jolla hän katsoo Mataleenaa. Pakkassilmä tuijottaa ohi jonnekin kaukaisuuteen. A Ottaa vieraat vaatetta pois. Ella laittaa jotain pöytään. Ella, joka on päästänyt Marjan ja lapset sisälle, niiaa, vilkaisee Mataleenaa ystävällisesti hymyillen ja astelee poikki suuren huoneen. Mataleena varvastelee kultakehyksisen peilin edessä. Lasin takana on samanlainen huone, josta Mataleena katsoo takaisin itseään. Silmien ympärillä on mustat renkaat, suupielissä syvät juovat. Mataleena, joka peilistä katsoo, on kuin pienikokoinen mummo, ja se huvittaa peiliin katsovaa Mataleenaa. A Minä olen lapsi, sinä olet eukko, Mataleena kuiskaa peilikuvalleen. Sitten hän huomaa peilistä Ellan, joka kantaa pöytään ison, valkean kulhon. A Se on meilläkin pula jo ruuasta, vaikka vauraampia taloja pitäjässä ollaankin. Osa palvelusväestä on täytynyt sanoa irti, kun ei ole varaa pitää ylimääräisiä suita ruokittavana, vanha Viklund puhelee Lehdolle. Mataleena silittää sormenpäällään posliinisen keittokulhon pintaa. Se on valkoinen kuin lumi, mutta lämmin. Kauneinta on kuitenkin kulhon vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet on ympäröity kullalla. Kun sormen siirtää sen yli, tuntee kuinka se on kohollaan aivan kuin se olisi elävä, sykkivä sydän, kukkisi lumen keskellä eikä talvikaan sitä voi voittaa. Ella nostaa kulhon kantta ja höyryävä pilvi kohoaa ilmaan. Mataleena saa eteensä posliinilautasen, jossa on sa- 42
manlainen ruusu kuin kulhossa. Ella kaataa lautaselle kauhallisen lientä, jonka läpi Mataleena vielä erottaa ruusun. 43