SELVITTIIHÄ MYÖ SITTEKII

Veli-Pekka Toiviainen SELVITTIIHÄ MYÖ SITTEKII nuoren kannakselaisperheen selviytymistarina jatkosodan ajoilta 1940 1945

Etukannen kuvat Ylhäällä: Pioneerijoukkue rakensi pahvipikasillan Vitelen joen yli Alhaalla vasemmalta: Miehet uintimatkalla Pomarkussa kesällä 1941 Luutnantti pääsi lomalle Tiiksjärveltä Veljessarja hioo pesäpallotaitojaan Noskuan koulun kentällä Selvittiihä myö sittekii Veli-Pekka Toivainen Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2010 ISBN 978-952-235-200-2

Sisällys Lukijalle... 7 1. Siviiliksi amputoituun kotomaahan... 9 2. Kyöpelinvuoren kansankynttilät... 17 3. Rukajärven tielle... 25 4. Kipujen runtelemat... 49 5. Käyvääs katastamas Mörköläki... 56 6. Kanto kuuntelee... 61 7. Paluu Kyöpelinvuorelta Noskuaan... 76 8. Laatokan Meripioneerikomppania: Koe onnistui... 91 9. Syvämen keventäjäiset... 102 10. Puoli Laatokkaa Konevitsasta Aunukseen... 108 11. Vain laulu kaikuvi lasten suista... 127 12. Jäämiinoituksia hyisellä Laatokalla... 137 13. Yl yheksäntuhat on palant... 147 14. Myö männää Linnavuore kuppeesee... 161 15. Stalinin joululahja... 166 16. Monenlaisia mäenlaskuja... 172 17. Ei ne tule pienellä joukolla... 178 18. Pakoon pommitusten alta... 184 19. Pysäytys... 194 20. Tän päi, poika, tän päi!... 200 21. Elossa evakossa... 208 22. Evakkoperhe etsii kotia... 221 23. Tyhjentynyt Noskua, täyttyneet sankarihaudat... 228 24. Kahdeksan muuton siirtokarjalaisperhe... 236 5

6

Elämä on ihmistä suurempi Lukijalle Tämä romaani on jatkoa talvisodan aikaa käsittävälle romaanille Kyl myö selvitää, joka kertoo nuoren karjalaisperheen ja heidän kotikylänsä elämästä ja sodan aiheuttamista suurista muutoksista. Perhe joutui kymmenientuhansien muiden tavoin jättämään kotikylänsä ja sijoittumaan uusiin oloihin Hämeen Kalvolaan. Nyt käsillä oleva romaani jatkaa tästä. Jatkosota syttyi, perhe palasi kotikyläänsä Antrean Noskuaan ja joutui kiireen kaupalla lähtemään sieltä uudestaan evakkoon. Perheen isä toimii rintamalla niin Itä-Karjalassa Tiiksjärvellä Rukajärven tiellä kuin Laatokallakin. Toisen maailmansodan hyökyaallot lyövät yli merien ja järvien, yli rantojen ja metsien. Suomen kansa taistelee olemassaolostaan, niin myös perhe. Romaani perustuu pääasiallisesti opettaja-äidin kirjallisiin muistiinpanoihin ja opettaja-isää, lentokenttähuoltojoukkueen johtajaa, pioneerijoukkueen johtajaa ja kouluttajaa koskevaan aineistoon Sota-arkistossa, hänen omiin sekä yksikköjen sotapäiväkirjoihin. Laaja kirjallinen tausta-aineisto nostaa esiin tapahtumat ja asettaa ne oikeisiin ajankohtiin ja mittasuhteisiin. Tähän aineistoon kuuluvat tuon ajanjakson sotahistorian keskeisistä teoksista mm. Jatkosota 1 6, Jatkosodan pikkujättiläinen, Mannerheim, valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosodan käännekohdissa (Vilho Tervasmäki), Raappanan miehet (Onni Palaste), Laatokan puolustajat Karjalassa (Olavi Väliaho) ja 7

tuoreimmasta päästä Vaiettu Elisenvaaran pommitus (Erkki Rahkola - Carl-Fredrik Guest). Muina keskeisinä tausta-aineistoina ovat olleet lähtökunnan Antrean ja evakkokuntien pitäjähistoriat ja Noskuan kylähistoria. Moni seikka on selkiytynyt myös internetin avulla. Tämäkin romaani on edeltäjänsä tavoin ns. historiallinen romaani. Henkilönimistön suhteen kirjoittaja on menetellyt siten, että valtiollisten johtohenkilöiden nimistö on säilytetty muuttumattomana, mutta lähes kaikkien muiden nimiä on muutettu enemmän tai vähemmän. Kirjallisen lähdeaineiston lisäksi kirjoittaja - itsekin mukana tapahtumissa - on tukeutunut haastatteluin monien ihmisten omakohtaisiin ja kokemusperäisiin tietoihin. Kuvatun perheen sodan aikainen kotiapulainen Laina Salmela o.s. Taponen sekä perheen esikoinen Sakari Toiviainen ovat olleet suureksi avuksi omakohtaisine kokemuksineen ja kuvauksineen niistä, siitä heille suuri kiitos. Samoin noskualaisten Esko Paajasen ja hänen sukunsa muistelot ja kuvaukset ovat suuresti auttaneet kirjoittajaa. Opetusneuvos Antti Henttonen, Antrean kulttuurinen yleistietäjä, on tämänkin aineiston suhteen antanut arvokasta apua. Kiitän lämpimästi kaikkia tahoja, jotka ovat myötävaikuttaneet tämän kirjan valmistumiseen. Hyvinkäällä Kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2010 tekijä 8

Kalvolan Pirttikoski, kesä 1940 1. Siviiliksi amputoituun kotomaahan Yhä vain pala kiersi niin Johanneksen kuin Saiminkin kurkussa. Joskus oli jopa vaikea hengittää. Sydänalaakin takoi ajoittain kuin olisi moukarilla iskenyt, aina vain, vaikka sodan päättymisestä oli kulunut jo useita kuukausia. Oltiinhan maaliskuusta tultu nyt sentään jo heinäkuun lopulle. Talven kovat pakkaset olivat lämmenneet heinäkuun helteiksi ja Vuoksen jäät sulaneet vuolaaksi virraksi. Sen rannalle ei kuitenkaan enää ollut meneminen, siellä saapasteli iso itäinen naapuri, oli väellä ja tulivoimallaan ottanut karjalaisen heimon maat ja vedet, talot ja kylät, kirkot ja kaupungit. Ei, ei sittenkään, ei vain tulivoimalla vaan kynän piirrolla, vahvemman oikeudella. Viipuria ei naapuri kyennyt valloittamaan, ei Käkisalmea, ei Sortavalaa, ei lähellekään päässyt. Kotikylä Antrean Noskuakin jäi valloittamatta, kylän eteläiselle laidalle Noskuanjärven eteläpuolelle olivat taistelut pysähtyneet. Suuri 700-hengen kylä jäi tyhjäksi, sataneljäkymmentä taloa ilman asukkaita. Sama koski kymmeniä ja satoja karjalaiskyliä. Rauhanehdot olivat kovat. Oli luovutettava koko Kannas ja Laatokan Karjala. Suurin osa Sallaa oli samoin luovutettava. Katso, Johannes, leikkasin nämä rauhanehdot Idalle tulevasta lehdestä keväällä. Tässä on aika ylimalkaisesti lueteltu vain paikannimiä: 9

Koko Karjalan kannas ynnä Viipurin kaupunki ja Viipurinlahti saarineen, Laatokan järven läntinen ja pohjoinen rannikkoseutu sekä Suojärven kirkonkylä, joukko Suomenlahden saaria, Märkäjärveltä itään oleva alue ynnä Kuolajärven kirkonkylä sekä osa Kalastaja- ja Srednisaarentoja. Lisäksi Hankoniemi oli vuokrattava venäläisten laivastotukikohdaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi, vastapainoksi Neuvostoliitto sitoutuu poistamaan sotajoukkonsa Petsamon alueelta. Hankoniemi tyhjennettiin suomalaisista, kahdeksantuhatta ihmistä siirtyi siirtolaisuuteen muualle Suomeen. Tilalle tuotiin lähes kolmekymmentätuhatta venäläisiä sotilasta, jotka kalustoineen kuljetettiin sinne sekä meritse että maitse Hyvinkää Hanko -radan kautta, Helsingin läpi ei venäläisjoukkoja kuljettavien junien haluttu kulkevan. Karjala tässä taas kantoi raskaimman taakan. Koko Kannas, Laatokka ja sen ympäristö, kaikki ihmiset lähtivät sieltä pois, yli neljäsataatuhatta, käsittämätöntä, tajuatko mikä väestönsiirto? Kotimaan yhdeltä nurkalta toiselle laidalle. Kodit, tavarat, kalustot, sadot, suuri osa eläimistä, ja sinne jäivät raivatut pellot ja metsät, kalavedet, Laatokan lohet ja hylkeet, Vuoksen hauet ja lahnat, siiat ja taimenet, naapuriyhteydet, yhteiset riennot, urheiluseurat, kuorot, albumit, muistot, tajuatko? Johannes huokasi syvään ja jäi mietteisiinsä. Se kenttäpostikortti, minkä lähetit Savonlinnasta, se oli puhutteleva kaikessa yksinkertaisuudessaan. Suomi-neito, jonka itäinen raja on leveällä tummalla vyöhykkeellä varjostettu ja sitten se kaakkoinen osa, Karjala, viivalla erotettu ja luovutetun alueen päällä risti, hautaristi. Kuvan vieressä vielä Aleksis Kiven tuttua tekstiä: Kotomaan koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot, oli ainiaaksi painunut hänen mieleensä. Seitsemän veljeksen Eero tulkitsee yhä suomalaisia tuntoja, ei siitä mihinkään pääse. Saimin ei ole yhtään sen helpompi, muutoksen ja murroksen aika näyttää muuttuvan nyt pysyväksi olotilaksi. Miksi sinun piti jäädä rauhan tultua vielä niin moneksi kuukaudeksi sotilasyksikköösi? 10

Eikö kantahenkilöstö olisi voinut hoitaa uuteen vaiheeseen siirtymistä? Saimi kyseli. Ei se olisi käynyt yksin kantahenkilöstön voimin, meidänhän oli saatava koko armeija sijoitettua uudelleen. Niin ja kuka tästä rauhastakaan tietää, miten pitkäaikainen se on? Ei naapuriin ole luottamista. Baltian maita se on parhaillaan liittämässä itseensä, tuosta vain, ukaasein ja aseellista voimaansa hehkuttamalla. Tehtaat syöksevät naapurissa kidastaan panssareita ja tykkejä, rautaa näyttää rajoille riittävän. Johannes vaikeni hetkeksi. Pahin ahdistus ryöpsähti ulos, mutta hellittikö sittenkään? Epävarmaa, epävarmaa on kaikki. Yksittäisiä kommunisteja lukuun ottamatta kukaan täällä ei luota naapuriin. Siksi meidänkin oli jäätävä valmistelemaan uutta puolustuslinjaa Puumalaan. Sinnehän me Vuokselta matkasimme. Uusi Salpa-linja nousee Virolahdelta Luumäen ja Kivijärven kautta Saimaalle. Valmistelimme siellä tukikohtia. Puruveden kautta linja jatkuu Orivedelle, Pyhäselkään ja Pieliselle. Vesistöt pilkkovat kaakkoisen Suomen sopivasti, siksi siihen kannattaa perustaa vahvakin puolustuslinja. Se taitaakin olla kaikkien aikojen suurin rakennusprojekti meidän maassamme. Harmi vain, että sellaisen täytyy olla sotatoimiin liittyvä, olisihan niitä tarpeita rauhankin puolella, tarkoitan normaalia elämänmenoa. Naapuriin emme pysty luottamaan, rauhansopimuksesta huolimatta se voi tulla rajan yli milloin tahansa. Upseerikunnan piirissä kerrotaan heillä olevan rajan takana ainakin parikymmentä divisioonaa miehiä ja Virosta voivat vapauttaa nyt lisää. Onhan se hyvä, että puolustustahto on säilynyt korkeana, tuumii Saimi. On, korkealla se on, kyllä täällä kampoihin laitetaan, itsenäisyys on meille suomalaisille elinehto, josta ei helpolla luovuta. Jotenkin tässä on sellainen väliaikaisuuden leima, rauha on meille saneltu rauha, pakkorauha, jatkaa Johannes pohdintaansa. Ja meille karjalaisille ja muille kotinsa, maansa ja mantunsa menettäneille itsenäisyys taitaa olla tupla-arvokas asia, yhtyi Saimi pohdintaan. 11

Maailmankirjat ovat nyt pahasti sekaisin, ajattele vaikka Norjaa ja Tanskaa. Saksalaiset, jotka ovat ilmoittautuneet ainoiksi tukijoiksemme, ovat nyt sielläkin. Saksalaisilleko tämä Skandinavia menee, vai venäläisille, vai pysymmekö vielä näiden kahinoiden jälkeen kaikki itsenäisinä? Meidän valtiojohtomme yhteyden saksalaisiin ymmärtää, mistään muualtahan me emme ole aseita saaneet tähän puolustustaisteluumme, Ruotsistakin vain piskuisen määrän kuin silmänlumeeksi. Meidän on yksinkertaisesti pakko käyttää kaikkia keinoja, mitä tarjolla on, pitääksemme tien tulevaisuuteen avoinna. Ja kun puhuit itsenäisyydestä, eräät valtiot esittivät jo parikymmentä vuotta sitten, ettei pienillä valtioilla ole oikeutta itsenäisyyteen. No, mutta nyt meillä on kuitenkin rauhan tila, paperilla, päästään ainakin joksikin aikaa suunnittelemaan normaaliakin elämää. Mennäänkö uimaan, otetaan lapset mukaan? Mennään, ei tällaista kaunista heinäkuun päivää kannata turhilla murheilla pilata. Pojat, 6-vuotias Eero ja vuotta nuorempi Antti, polskivat rantavedessä, kahdeksankuukautinen Juha-Matti harjoitteli rantahiekassa konttausta. Pilvetön taivas heijasti vedestä kirkkaana ja kuin lisää avaruutta luoden. Oli tilaa hengelle ja sielulle päästää puristukset ja paineet pois, katsoa kauas, yli ajan synkkien kaikujen, yli menneiden menetysten. Oma tila oli nyt tässä, tästä lähdettäisiin eteenpäin. Mihin? Johonkin. Aika näyttää. Elämä jatkuu. Ollaan sentään elossa, hengissä, kaikki, koko perhe. Terveitäkin ollaan, vaikka on sodittu sataviisi päivää ja yötä. Ja onhan perhekin saanut katon päänsä päälle täällä Pirttikosken koululla. Ja meillä on työmmekin, virat, ihan valtion virat. Kyllä kai valtio opettajistaan huolen pitää? Pitkä, vaikkakin kapea, niinhän siitä valtion leivästä on sanottu. Nyt se taas testataan. Olithan melkoinen resupekka sieltä Puumalasta palattuasi, keskeytti Saimi pohdiskelut. Päälläsi oli vanha ja kulunut sotilaspusakka, alla paita joka ei voinut olla enempää kulunut, jaloissa kesähel- 12

teellä sarkahousut, jalkineina risat saappaankolhot ja sukkien tilalla risat jalkarätit. Pesin äsken vaatteesi, paita meni pesussa täysin rikki, hihoista ei jäänyt jäljelle kuin nauhan suikaleet. Minusta ne olivat eri kangastakin kuin paita muuten. Meidän olisi lähdettävä ostamaan sinulle ensi tilassa uusia vaatteita, Saimi totesi. Niin kai, eihän näillä vaatteilla enää ihmisten ilmoille voi mennä, vaikka monille se on pakko. Ja siviilissähän minä nyt olen. Pitäisi ryhtyä selvittämään työasioitakin Kouluhallituksen kanssa. Meidän olisi varmaan syytä käydä Helsingissä kyselemässä, josko siellä olisi jo jotain hajua, mihin täältä suunnistamme. Koulutkin alkavat kohta, kuukauden kuluttua, jatkoi Johannes. Saimi yhtyi ajatukseen. Lähdetään ensi tilassa, pojat selviävät täällä hyvin Ida-tädin ja Kaarinan hoidossa. Ja nyt kun kesäajan olemme majoittuneet koulun luokkasaliin, tilaakin heillä on aivan eri tavalla kuin talvella, kun koulu oli toiminnassa. Elokuun alussa Johannes ja Saimi matkasivat junalla Helsinkiin. Iittalassa ostettiin sukkapari ja sukkanauhat. Helsinkiin saavuttua mentiin suoraan Kuusiselle ja ostettiin alusvaatteita, sininen puku, kaksi paitaa ja solmio. Sieltä ostosmatka jatkui kenkäkauppaan. Rintamalla hyvin palvelleet saappaat vaihtuivat oikeisiin nyörikenkiin. Ja sitten majoittumaan, hotelli Vaakunaan Asema-aukiolla. Tuntui ruhtinaalliselta pukeutua siviili-ihmiseksi sen jälkeen kun oli lähes vuoden ajan ollut sotilasasussa. Se oli muodonmuutos, sotilaasta siviiliksi, upseerista opettajaksi, luutnantista koulutoimen harjoittajaksi jollain paikkakunnalla. Tässä asussa kelpasi mennä jo hotellin ruokasaliinkin ja nauttia Saimin kanssa hyvä ateria. Huomenna mentäisiin Kouluhallitukseen ja saataisiin tietää, mitä siellä oli suunniteltu heidän uudeksi virkapaikakseen. Kouluhallituksessa osastopäällikkö Stenman otti Johanneksen ja Saimin vastaan kohteliaasti. Nimityslistoilta ei kuitenkaan heidän nimiään löytynyt. Toisesta mapista löytyivät nimet ja henkilötiedot. 13

Stenman luki itsekseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän osasi kertoa selityksen. Johanneksellehan oli tarjottu Suojeluskunnan piiripäällikön tointa. Kouluhallitus oli pitänyt asiaa selvänä, sillä armeija oli jo ilmoittanutkin tästä heille. Eikö tämä nyt sitten pidäkään paikkaansa? Ei pidä, ei. Kyllä he tarjosivat sitä selkeästi, Lounais-Suomen piiri siinä taisi olla kysymyksessä, olisin saanut valita haluamastani kaupungista asuinpaikan, palkkakin oli hyvä, mutta vastapainoksi työ olisi ollut liikkuvaa. Onhan tässä nyt jo liikkeellä ja matkoilla oltu, syksystä kesään, lähes vuosi on vierähtänyt sotareissuilla, riittää tällä erää. Asetun mieluummin nyt koululaitoksen palvelukseen, on tarve olla enemmän perheen parissa, lapsiakin on jo kolme. Johannes tyhjensi sisikuntaansa. Ymmärrän, asiahan on aivan selvä, Stenman totesi. Tuo armeijan viesti tämän tilanteen on aiheuttanut. Mutta olkaa huoletta, kyllä teille paikat löytyvät. Seuraavana päivänä paluumatkan Iittalaan alkaessa Johannes osti Uuden Suomen. Siellä oli jo hänen nimensä ja sijoituspaikkansa. Pomarkkuun, sinne he menisivät, Kirkonkylän koululle. Johanneksella oli virka, Saimille ei vielä ollut paikkaa, hän jäi turvallisesti odottamaan, mistä hänelle löytyisi sijoituspaikka. Kyllä valtio omistaan huolen pitäisi, se oli ajan tyyli. Kun kaikille ei riittänyt sijoituspaikkoja, Kouluhallitus ratkaisi asian niin, että pariskuntaopettajista toinen tavallisesti vaimo määrättiin lakkautuspalkalle. Opettajanpaikkoja kunnat eivät saaneet ilmoittaa lehdissä, ne piti ilmoittaa Kouluhallitukseen, joka täytti virat tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Koulun alkamiseen oli vajaa kuukausi. Oli muutettava Satakuntaan, hiukan Porin yläpuolelle Pomarkkuun. Lähes tyhjin käsinkö sinne mentäisiin? Ei ollut huonekaluja, ei vuodevaatteita, ei ruokailuvälineitä, astioita, lähes kaikki oli jäänyt Noskuaan. Pirttikoskella oli selvitty Idan ja Kaarinan avulla ja heidän välineistöllään. Vain hiukan 14

vaatteita ja radio joka pitkän harhailun jälkeen oli löytänyt perille Pirttikoskelle siinä oli perheen ajallinen irtaimisto evakkomatkan jälkeen. Kaikki muu oli jäänyt Noskuan koululle. Venäläiset niitä nyt siellä käyttivät hyväkseen. Samalla matkalla Johannes ja Saimi pysähtyivät Hämeenlinnassa. Sieltä he ostivat pirttikaluston, itselleen hetekat ja jokaiselle kolmelle lapselle sängyt. Ne laitettiin menemään suoraan Pomarkkuun. Kunta oli sieltä ilmoittanut, että opettajaperheelle olisi tarjolla vuokra-asunto, jossa olisi yksi huone, keittiö ja makuualkovi. Siitä uusi siviilielämään asettautuminen alkaisi, mikäs siinä. Puitteet olivat pienet ja tavaraa vähän, vain välttämättömin. Niin se oli lähes kaikilla kotinsa jättäneillä. Ei tarvinnut muuttomatkallakaan monia pakaaseja retuuttaa. Jätettiin jäähyväiset Idan ja Kaarinin kanssa. Hyvä ja turvallinen pakopaikka, Ittekselinna, uusi tukikohta vellovan sodan keskellä, sellainen oli koulu ollut. Saimi ja pojat saattoivat elää turvallista elämää hyvien ihmisten tukemina ja Saimi oli saanut käyttää lotta- ja marttataitojaan kylän ja pitäjän yhteisissä toimissa hädänalaisten hy- Pirttikosken koulu Kalvolassa 15

väksi. Isoille pojille, Eerolle ja Antille, tämäkin jakso oli ollut suurta seikkailua vahtitorneineen ja lumilinnoineen. Juna kulki Risteen kautta, siellä asuivat Saimin äiti Anna Dagmar, sisar Greetta ja isäpuoli Juho Tammio. Pieni punainen Vitikkalan kartanon rantamökki Kokemäenjoen rannalla, Pahankosken äärellä, suuren terässillan kupeessa oli heidän tukikohtansa. Kallio vietti loivana virtaan, rannalla vesirajassa lepäsi suuri irtokivilohkare. Ajoittain junan kalsea jyminä kajahti vierestä terässillan palkeista hävitäkseen pian kosken tasaiseen huminaan. Muuttoperhe pysähtyi omiensa luo. Iloinen jälleen näkeminen, menneitten tapahtumien kertailu, kaikesta selviäminen, hyväsydämiset ihmiset täällä Satakunnassakin, monta hyvää syytä kiittää ja iloita. Johanneskin oli palannut sodasta vahingoittumattomana. Myös kartanon vanha emäntä Elvi tuntui ottaneen perheen ikään kuin omakseen. Elokuinen ilta ja yö livahti kuin siivillä kuulumisia kuulostellessa ja haastellessa. Lepo jäi lyhyeksi. Kohtaaminen kuitenkin virkisti enemmän kuin nukkuminen. Aamulla matka jatkui, Pomarkkuun pääsi junalla perille asti. 16

Pomarkku, syksy 1940 2. Kyöpelinvuoren kansankynttilät Se oli lauantai, elokuinen viikonlopun alku. Hämeenlinnasta ostetut huonekalut olivat tulleet, näkyivät ovelle asti. Kaksi huonetta ja keittiö, niinhän apteekkari Virta, vuokralaisten etumies, oli sanonut. Oli nähtävästi laskenut eteisenkin huoneeksi, sillä keittiön lisäksi huoneistosta löytyi vain yksi isohko alkovilla varustettu huone. Eipä sitten jää tyhjää tilaa, tuumasi Saimi. Katsos, tuossahan on vieressä urheilukenttä, huomasi Johannes ikkunasta ulos katsellessaan. Ja on siellä elämääkin, siellä on poikalauma hyppimässä ja juoksemassa. Mikäs tässä on eläessä ja koulua pitäessä, vilkkaita poikia. Johannes oli silminnähden piristynyt huomiostaan. Talo oli suuri, pihan puolella kolme ulkoporrasta ja ovea käsittävä puutalo kosken ja padon lähellä. Saimin, Johanneksen ja poikien uusi koti oli toisessa kerroksessa. Talon omisti Liike Oy, joka harjoitti sahausta ja puuseppätoimintaa. Apteekkari Virta asui alakerrassa. Talon toiselta puolen pääsi sisälle apteekkiin. Mäkeä, jolla talo sijaitsi, kutsuttiin Kyöpelinmäeksi. Onpa kumma nimi, Johannes tuumi. On aika erikoinen. Mutta onhan se laulussakin, siinä Raatikkoon, raatikkoon -laulussa, Saimi muisteli, karkauspäivän laulussa. Niinpä onkin, mitenkäs se nyt menikään, odotahan vähän: Raa- 17

tikkoon, Raatikkoon, vanhat piiat viedään, tuonne, tuonne Kyöpelivuoren taa, ettei niitä, ettei niitä pojat nähdä saa, eikös se niin ollut, Johannes muisteli. Kyöpeli tarkoittaa aavetta, kummitusta, henkiolentoa, haamua, me asumme nyt siis Henkiolentojen vuorella! Entäs tuo raatikko, mikäs se oli? Jos oikein muistan, se on kai suunnilleen sama kuin kaatopaikka tai tässä laulussa tietysti hyljättyjen paikka, Johannes arvuutteli. Eli karkauspäivänä naimattomat nuoret naiset, ikineidot, joutuivat henkiolentojen tai olisiko peräti noitien kanssa elämään rinnakkaiseloa Kyöpelissä, jotain siihen tapaan tuo laulu yrittää kertoa. Johan sitten paikkaan jouduttiin, Saimi naureskeli. Onneksi meidän perheessämme ei ole Raatikkoon menijöitä, kaikki ovat tähän asti poikia. Pomarkku oli uusi tuttavuus Saimille ja Johannekselle. Risteellä ja Porissa oli käyty, ei täällä oppå marcken, ylhäällä rajaseudulla. Paikalliset arvelivat pitäjän nimen johtuvan tuosta sanonnasta, mut- Saimi ja pojat kotinsa edustalla Pomarkun Kyöpelinmäellä 18