(suomennos venäjänkielisestä tekstistä) Sergei Žuravlev, Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutti Venäjän vallankumouksen merkitys Suomen itsenäistymiselle: tulkinta sadan vuoden jälkeen Venäjän ajankohtaisessa historiankirjoituksessa yhä enemmälle huomiolle alkaa päästä tulkinta, jonka mukaan XX vuosisadan alun vallankumousaika käsitellään yhtenäisenä Venäjän Suurena vallankumouksena. Se nähdään alkaneen 1917 helmikuussa ja päättyneen saman vuoden lokakuussa. Tapahtumat etenivät vaiheittain ja kestivät reilut puoli vuotta. Hajoamistilassa olleen Venäjän keisarikunnan eri alueilla vallankumouksen aikajana ja sen keskeisimmät kääntöpisteet saivat aivan omanlaisia käänteitä. Tämä koskee mitä täydellisimmissä määrin Suomen Suurruhtinaskuntaa, joka oli pitkään nauttinut erillisoikeuksista osana Venäjän imperiumia. Mitä yllä kuvattu lähestymistapa tarjoaa? Ainakin painopiste voidaan siirtää vallankumouksen tapahtumien etenemiselle, mikä taas asettaa kysymyksiä tiettyjen historiallisten tapahtumien kulun ja tulosten syy-seuraussuhteista. Tämän tulokulman valossa näkyväksi tulee paljon puhuttu aihe vv.1917-1921 vaihtoehtoisista historiallisista ratkaisuista. Kysymys kuinka olisi käynyt, ellei kuuluu ikuisiin jännitystä ja keskusteluja herättäviin sellaisiin, mutta on varsin hyödyllinen vallankumousajan tapahtumien sisäistämisen kannalta. Tarkaselutapa tarjoaa mahdollisuuden nähdä Suomen itsenäistyminen moniuloitteisena, dynaamisena kehityskaarena, havaita vallankumouksen eri vaiheessa suomalaisessa ja venäläisessä yhteiskunnassa vaikuttaneet yhteiskunnalliset ja poliittiset voimat sekä tuoda esille Suomen hallintoelimien, Venäjän väliaikaisen hallituksen, Pietarin neuvoston, bolševikkien yms. asennoituminen siihen. Ei suinkaan olisi pahitteeksi määritellä tapahtumien aikajana. Suomen itsenäistymiseen johtanut kivikkoinen tie alkoi Venäjän tsaari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II:n luopumisesta Venäjän kruunusta ja valtaistuimesta 1917 maaliskuun alussa. Suomessa se lisäsi pitkään haudutettuja maan itsenäisyystoiveita, mutta toisaalta käynnisti oikeudelliset pulmat koskien Suomen asemaa osana Venäjää jatkuvan vallankumouksen olosuhteissa. Ne jäivät ratkaisematta Väliaikaisen hallituksen aikana. Suomen statuksen epämääräisyys nousi ylisuuriin mittoihin Venäjän julistauduttua tasavallaksi 1.syyskuuta 1917, siitä huolimatta hallitus ei kielitäytynyt määräämästä autonomiaan kenraalikuvernööriä, niin kuin oli tehty tsaarivallan aikana. Suomalainen historiantutkimus suosii tulkintaa, että syksyyn 1917 mennessä, eli ennen bolševikkien vallankaappausta Pietarissa saati ennen itsenäisyyden muodollisesta tunnustamista niiden taholta entinen Suurruhtinaskunnasta tuli de facto Venäjästä riippumaton, itsenäinen valtio. Kyse oli vain siitä, että tuo itsenäisyys vahvistettaisiin teknisesti de jure. Tuskin asianlaita oli niin yksikertainen ja yksioikoinen, kuin halutaan nähdä. Bolševikkien vallankaappauksen alla, lokakuun lopulla Väliaikaisen hallituksen edustajien ja K.J. Ståhlbergin perustuslakikomitea käytyään useita kuukausia tiiviitä neuvottelujaan onnistuivat lopulta sopimaan kahdesta Suomen hallitusmuotoa sekä Venäjän ja Suomen oikeudellista asemaa koskevasta lakiluonnoksesta. Omassa tutkimuksessaan autonomian ajan Suomen historiaa
käsitellyt Osmo Jussila esittää ajatuksen, että ko. asiakirjoista tuli eräänlainen päätepiste Suomen valtiollisuuden kehityksessä 1 Dokumentit tarjosivatkin suomalaisille päätösvallan maakunnan sisäisissä asioissa, mutta jättivät Venäjälle oikeuden määrätä ulkopoliittisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä, minkä johdosta itsenäisyyttä ei tietenkään voitu pitää täydellisenä ja ehdottomana. Joka tapauksessa Venäjän väliaikainen hallitus ei ehtinyt käsitellä lakiluonnoksia, jotka ovat jääneet paperille. Itsenäisen Suomen nousemisen kannalta kohtalokkaaksi muodostui aikaväli syksystä 1917 syksyyn 1918, jolloin erilaisia vaihtoehtoisia ratkaisuja oli runsaammin kuin koskaan. Suomen vallankumoukselliset olivat ottaneet mallia Venäjän bolševikeista ja luottaen heille luvattuun tukeen (mitään sellaista varteen otettavaa ei Venäjältä koskaan saapunut) lähtivät yrittämään vallankaappausta. Bolševikit tunnustivat Suomen vallankumouksellisen hallituksen ja 1.3.1918 solmivat sen kanssa sopimuksen Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä. Lopulta Suomen vallankumouksen tuloksena oli monia uhreja vaatinut sisällissota, maa alkoi yhä enemmän suuntautua kohti Saksaa. Myönteisyydellä haluttiin hankkia turvatakuut Suomen itsenäisyydelle väistämättömältä tuntuvaa bolševikki-venäjän hyökkäystä vastaan. Tällä tavoin Suomen hallitus luopui vapaaehtoisesti kauan odotetusta ja suurella tuskalla saavutetusta itsenäisyydestä. Valkoisten voiton jälkeen Suomessa jatkui ns. interregum-aika, siitä tuli Saksan protektoraatti P.E. Svinhufvudin ja myöhemmin K.G.E. Mannergeimin hoitaessa valtionhoitajan virkaa. Hankala sanoa, kuinka olisi käynyt väliaikaisesti riippumattomuutensa menettäneen Suomen, ellei vallankumous olisi puhjennut jälleen nyt Saksassa marraskuussa 1918, mikä johti Saksan keisarikunnan luhistumiseen ja Suomen vapautumiseen kaikista kahdenkeskisistä sopimuksista. Ei liene salaisuus, että vuoden 1918 marraskuun tapahtumat Saksassa ovat erinäisin osin jatkoa Venäjän suuren vallankumoukselle. Suomen itsenäistymisen muotoutuminen pääsi lopulliseen vaiheeseen, kun maa oli saanut kansainvälisen ja oikeudellisen asemansa tunnustuksen sekä vahvistanut Suomen ja Venäjän välisen rajan viisi kuukautta kestäneiden Tarton rauhanneuvottelujen jälkeen syksyllä 1920. Entä artikkelin alussa esitetty teesi, jonka mukaan vallankumouskautta tulee tarkastella dynaamisena liikkeenä? Se osoittaa, että 1917-20 Venäjän ja Suomen historiat pysyttelivät keskenään tiiviissä riippuvuussuhteessa. Hieman kärjistäen voitaneen sanoa, että aikakauden Suomen tapahtumien tarkastelu ei ole mahdollista ilman venäläistä kontekstia. Toisaalta, Suomen vallankumouksen traagiset käänteet ovat jääneet usein vähemmälle huomiolle pohdittaessa Venäjän suurta vallankumousta. Kansallisen itsenäisyyden väreihin sonnustautunut Suomen vallankumous (yhteiskunnallisten ja kansallisten tekijöiden välinen suhde, nationalismin ja demokraattisen kansallisliikkeen välinen rajanveto Suomen vallankumouksen eri vaiheissa ovat toistaisesti tutkimatta) 2 oli 1917-18 Venäjän yleisen vallankumouksen tärkein osa, mutta myös 1 Jussila О. Suomen suurruhtinaskunta. 1809-1917. Helsinki, 2004. s.752. 2 Ks. mm: Новикова И.Н. От лояльности к сепаратизму: образ Финляндии в общественном мнении России // Имперские и национальные модели управления: российский и европейский опыт. М., 2007. С.335-352
vaikutti siihen mitä huomattavimmissa määrin 3. Asiaan on mm. kiinnittänyt huomiota valtiotieteen tohtori, historioitsija Eino Ketola 4. Seuraavaksi puolustaakseen teesiä siitä, ettei Suomen itsenäistyminen ollut hetkellinen teko vaan pitkäaikaista toimintaa, haluaisin esittää kriittiset pisteen tuolla tiellä. On lähdettävä liikkeelle siitä toteamasta, ettei ilman Venäjän Suurta vallankumousta Suomen valtiollinen riippumattomuus kenties olisi jäänyt toteutumatta. Tätä on varsin suorasanaisesti korostanut Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen: vuoteen 1917 mennessä Venäjän keisarikunnan toteutettaman ns. toisen sortokauden tarkoitusperät tavoittelivat Suomen suurruhtinaskunnan liittämistä emomaahan ja suomalaisten täydellistä assimilaatiota. Nuo molemmat olivatkin varsin realistinen ja ainoa mahdollinen tapahtumien ketju 5. Helmikuun 1917 vallankumouksen tapahtumat Pietarissa saattoivat toisen sortokauden loppuun. Tsaari Nikolai II:n kruunustaluopuminen 2.maaliskuuta 1917 ajankohtaisti kysymyksen Suomen oikeudellisesta asemasta osana demokraattista Venäjää. Suomen eduskunnan epäilyt valtaan nousseen Väliaikaisen hallituksen laillisuudesta hälvenivät heti kun jälkimmäinen antoi 7.3.1917 Suomea koskevan julistuskirjan, eli ns. maaliskuun manifestin. Tämä asiakirja kumosi kaikki aikaisemmat perustuslainvastaiset lait ja asetukset, käytännössä tämä merkitsi paluuta 1899 manifestin edeltäneeseen aikaan. Osa Suomen poliitikoista ryhtyikin pohtimaan laajemman autonomian mahdollisuutta ja pitkässä juoksussa lopullista Venäjään yhdistävän napanuoran katkaisemista. Kutakuinkin samoihin aikoihin maaliskuussa 1917 eduskunnan johtoon tuli Väliaikaishallituksen Suomeen kenraalikuvernööriksi nimetty ja senaatin muodollinen puheenjohtaja M.A.Stahovitš, jonka tuliset vallankumoushenkiset puheet vain lisäsivät vettä myllyyn. Hänen varapuheenjohtajansa sosiaalidemokraattien johtamassa senaatissa Oskari Tokoi omassa myöhemmin tunnetuksi tulleessa puheessaan yhdisti itsenäisyyden saavuttamisen kansakuntien itsemääräämisoikeuteen. Tilanteen paradoksaalisuus piili siinä, että yhtäältä 1917 helmikuun jälkeen ylintä valtaa Suomessa edusti vallankumouksellinen Väliaikainen hallitus, joka oli perinyt vallankumouksen kaataman Venäjän tsaarin Suomeen ulottuvat valtuudet ja vallan toteutustavatkin. Toisaalta, Venäjästä irralleen pyrkinyt Suomi ajan myötä tuli yhä enenevässä määrin osaksi yleiseurooppalaisen vallankumouksen tapahtumia. Pitkin vuotta 1917 suomalaisessa politiikassa vallitsi pragmaattisuus, joka tavoitteli Venäjän tilanteen hyödyntämistä jatkuvan vallankumouksen olosuhteissa (keskushallinnon heikkous, vallan jatkuva hajoaminen, poliittisen kriisin syveneminen), Väliaikaisen hallituksen ja Pietarin neuvoston taistelu vallankäytöstä paheneminen yms. tavoitteenaan saada enemmän tilaa ja vahvistusta autonomian oikeuksille. Kuitenkin suomalaiset sosiaalidemokraatit asettivat panoksensa bolševikkien varalle, jotka lupasivat kansakunnille itsemääräämisoikeuksia, paikalliset liberaalit taas katsoivat Väliaikaisen hallituksen suuntaan, joka taipui myönnytyksiin. 3 Venäjän vallankumouksen tapahtumien vaikuttamista Suomeen on pohdittu erityisen paljon kylmän sodan aikana. Ks, mm: Smith, Clarence Jay. Finland and the Russian Revolution. 1917-1922. Athens: University of Georgia Press, 1958; Upton, Anthony. The Finnish Revolution, 1917-1918. Minneapolis: University of Minnesota Press, 1980. Tuomo Polvisen monografista Venäjän vallankumous ja Suomi. 1917-1920 (Helsinki, 1967, 1971), josta on otettu 20 painosta, ei ole tehty venäjänkielistä laitosta. 4 Ketola E. Революция 1917 года и обретение Финляндией независимости: два взгляда на проблему // Отечественная история. 1993. 6. 5 Вихавайнен Т. Сталин и финны. Спб: Журнал Нева, 2000. С.40.
Vallankumouksen myötä syntyi ainutlaatuinen kaksoisvaltatilanne, kuin yhtä aikaa olisi pyy pivossa ja kymmenen oksalla. Myöhemmät tapahtumat osoittivatkin suomalaisten valitseman taktikoinnin Venäjän vallankumouksen kahden leiriytymän välillä olleen viisasta: bolševikit olivat huomattavasti ennen valtaannousuaan sitoutuneet toimimaan suomalaisten tovereiden, sosiaalidemokraattien hyväksi, ja Väliaikainen hallitus menettäessään valtakeinoja pitkin 1917, joutui tekemään uusia myönnytyksiä, laajentaen autonomiaa korvauksena suomalaisten lojaalisuudesta. Se, missä määrin poliittinen toimina oli riippuvainen Venäjän tilanteesta, näkyy selkeästi heinäkuun 1917 tapahtumien kohdalla: Suomen parlamentti oli saanut myöhemmin harhaksi osoittautuneen uutisen Venäjän väliaikaisen hallituksen kaatumisesta Pietarissa, minkä johdosta eduskunta kiirehti hyväksymään 5.heinäkuuta 1917 valtalain, jolla korkein valta Suomessa siirrettiin eduskunnalle. Kun 8.heinäkuuta Väliaikaisen hallituksen uusi johtaja A.Kerenski ei tunnustanutkaan valtalakia ja antoi eduskunnan hajottamispäätöksen, osa kansanedustajista uskalsi esittää avointa tyytymättömyyttään päätöstä kohtaan. Merkille pantavaa on Väliaikaisen hallituksen pehmeä suhtautuminen tuohon puhtaasti vallankaappausyritykseen: ottaen huomioon, että keisarikunnassa vallitsi sota-ajan lainsäädäntö ja suomalaiset jääkärit taistelivat Ensimmäisen maailmansodan rintamalla Venäjän vihollisen puolella, Suomen olisi voinut käydä kaltoin. Suomen historia vuonna 1917 kuuluu erottamattomana osana Venäjän Suuren vallankumouksen historiaan. Suurruhtinaskunnan alue, Helsinki ja muut isot työläiskaupungit, joissa sijaitsi propagandan kiihottamia Venäjän armeijan varuskuntia, 1917 keväästä asti olivat tukemassa Pietarin vallankumouksen tapahtumia. Kesällä 1917 Helsingistä tuli Venäjän Suuren vallankumouksen merkittävin tukikohta, jonka antamaan tukeen bolševikit luottivat erityisen paljon. Hyvin pian valtaan nousemisen jälkeen, 2.marraskuuta 1917 bolševikit julkaisivat Venäjän kansojen oikeuksien julistuksen, johon oli kirjattu kansojen itsemääräämisoikeus aina itsenäistymiseen saakka. Tuolloin Suomessa elettiin vallankumouksen hengessä: marraskuun puolessa välissä käytiin yleislakko, jolla tuettiin lokakuun bolševikkivallankumousta Pietarissa. Tosin ratkaisevana hetkenä Suomen sosiaalidemokraatit eivät uskaltaneet lähteä tavoittelemaan vallanvaihtoa. Eivät auttaneet edes Kansallisuuksien kansankomissaari Josif Stalinin kiihkeät puheet, hänethän oli varta vasten lähetetty vallankumouksellista Pietarista vallankumoukselliseen Helsinkiin esiintymään 14.marraskuuta 1917 Suomen SDP ylimääräisessä puoluekokouksessa. Suomen eduskunta pelkäsi vallankumouksen puhkeamista Venäjän bolševikkien avustamana, mutta käytännössä se käytti samoja vallankumouksen luomia muotteja. Saatuaan varmistuksen saksalaisilta 28.11.1917 se julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi. 6.joulukuuta 1917 Suomen eduskunta hyväksyi kaksi päivää aikaisemmin annetun esityksen maan julistautumisesta itsenäiseksi Venäjästä. Kun bolševikkien asemaa Venäjän laillisina johtajina ei haluttu tunnustaa, niiltä ei aiottu hankkia hyväksyntääkään. Itsenäisyysjulistus sisälsi ilmoituksen siitä, että hallituksen tulee kääntyä toisten valtojen puoleen saadakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden kansainvälisesti tunnustetuksi. Tuota ei esitetty Kansankomissaarien neuvostolle, eli bolševikkien hallitukselle vaan Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle, jonka oli määrä aloittaa toimintansa tammikuussa 1918. Tosin joulukuun puolessa välissä Suomen johtajat joutuivat hyväksymään bolševikkien vallan ja kääntyivät heidän puoleensa pyytämään virallista itsenäisyyden tunnustamista. Tämä tapahtui
Saksan painostuksen alla, joka tarvitsi Brest-Litovskin rauhaa (Neuvosto-Venäjän kanssa 7.maaliskuuta 1918 solmitun röyhkeän rauhan sopimuksen jälkeen Saksa teki erillisen rauhansopimuksen itsenäiseksi tulleen Suomen kanssa, jonka salaiset pöytäkirjat edellyttivät saksalaisten joukkojen maihinnousua Suomen rannikolle) varmistaakseen Suomen ja Neuvosto- Venäjän keskinäisen tunnustamisen. Tuloksena oli historiallisiin mittasuhteisiin noussut Kansankomissaarien neuvoston antama tunnustuskirje, jonka VTSiK 22.joulukuuta ja 15.1.1918 III Yleisvenäläinen neuvostokokous vahvistivat, mutta lähinnä muodollisuuden vuoksi. T.Vehviläinen korostaen Suomen itsenäistymisen ja Venäjän vallankumouksen tapahtumien keskinäistä riippuvutta on sitä mieltä, että Suomen itsenäistyminen Venäjästä oli bolševikkien vallankumouksen välitön seuraus ja samalla pako Venäjän imperiumin uppoavalta laivalta 6. Neuvosto-Venäjän jälkeen Suomen itsenäisyyden tunnustivat Ruotsi ja Saksa. Bolševikit luottivat siihen, että kiitollisen suomalaiset saatuaan heiltä kauan odotetun itsenäisyyden seuraisivat heidän vallankumouksellista esimerkkiään. Samalla bolševikkijohtajat käyttivät aktiivisesti Suomen itsenäisyyden tunnustamista oman kansallispolitiikan esittämiselle maan sisällä ja ulkomaailmassa. 25.tammikuuta 1918 III Yleisvenäläinen neuvostokongressi hyväksyi Työtätekevän ja riistetyn kansan oikeuksien julistuksen, johon oli erikseen kirjattu: III yleisvenäläinen neuvostokongressi tervehtii Kansankomissaarien neuvoston politiikkaa, jonka puitteissa Suomen itsenäisyys on julistettu Sama lause kokonaisena lainattiin Venäjän perustuslain tekstiin, joka hyväksyttiin 10.heinäkuuta 1918. Tosin siihen mennessä oli jo tiedossa, että punaisten suomalaisten käynnistämä vallankumous oli kärsinyt tappion. Yhteenvedoksi voitaneen panna merkille seuraavaa: vuosina 1917-20 Suomessa elettiin maan historian hyvin vaikeita, ristiriitaisia ja traagisia vaiheita, samoihin aikoihin Venäjällä koettiin yhtä rankkoja ja traagisia sotien ja vallankumouksien aikoja. Itsenäistyminen eteni vaiheittain, siihen meni useita vuosia. Sen keskeisimmäksi tekijäksi oli muodostunut kansakunnan pyrkimys itsenäiseen valtioon, joka nähtiin kansallisen kulttuurin, suomen kielen yms. säilyttämisen ehtona. Kuitenkin tuota tavoitetta ei voitu saavuttaa ilman Venäjän Suurta vallankumousta, joka 1917 loi ratkaisevat olosuhteet Suomen itsenäistymiselle. 6 Вихавайнен Т. Сталин и финны. Спб: Журнал Нева, 2000. С.45.