ERÄS VÄLIMEREN MATKA Timo Nenonen ms Stavfjord Koverhar- Antwerpen Keväällä 1978 lähdin vikajeeraamaan kollegaani Laihon Tanua m/s Stavfjordiin. Laiva makasi Koverharissa, jossa se lastasi teräsharkkoja. Komennus ei ollut mitenkään miellyttävä, sillä olin kuullut tuon laivan huonosta kunnosta jo etukäteen. Laivan paperit kuitenkin olivat asianmukaisessa kunnossa, joten ei ollut mitään estettä matkan aloittamiseen. Miehistö oli monenkirjavaa joukkoa, etupäässä suomalaisia, mutta oli joukossa muutama chileläinenkin. Eläinkunnan edustajana henkilökuntaan kuului vielä laivakoira Rekku, josta tuli hyvä ystäväni ja lohduttajani koko laivalla oloajaksi. Huikka tuntui kyllä maittavan suurelle osalle porukasta, sen sain pian huomata. Tultuani lähtöpäivänä laivalle totesin, että kotona ollessani försti oli omiin nimiinsä pyytänyt tullit laivaan ja ottanut edustusviinoja sikelistä. Nuo brenkut oli sitten nautittu salongissa edellä mainitun herran johdolla Laiva oli kantavuudeltaan noin 16000 tonnia. Se oli alun perin sakemanni, mutta myöhemmin siirtyi norjalaisvarustamon haltuun ja sitä kautta Ilmari Tuulelle. Edelliseltä kipparilta ja förstiltä sain tietää, että painolastitankit vuotivat tankista toiseen ja makean veden tankki tyhjeni jostakin syystä aika nopeasti. Asiaa oli tutkittu, mutta syytä ei ollut löydetty. Evaporaattoria laivalla ei ollut. Eräänä iltapäivänä lasti tuli sisään ja suuntasimme kohti Antwerpeniä. Alkumatka meni hyvin aina Tanskan salmiin asti. Eräänä aamuna heräsin hälytyspillien soittoon ja sain todeta, että pääkone oli sammunut. Menin brygälle, jossa minulle kerrottiin konemestarin suulla koneessa olevasta viasta ja että olimme valmiita jatkamaan matkaa lyhyen ajan perästä. Näin myös tapahtui. Konepäällikkö oli vanha seilauskaverini, mutta hän oli noita alkoholisoituneita good for nothing tyyppejä. Huomasin pian että hänestä ei ollut ammattiasioissa mitään hyötyä, pikemminkin päinvastoin. Onneksi meillä oli nuorehko koneförsti, joka taas hallitsi hommat hyvin.
VOIKO NE PUDOTTAA HINTAA... Minulle selvitettiin, että koneessa oli kaksi linjaa, joissa kummassakin oli apukone ilmakompressori sähkögeneraattori. Enää en muista missä järjestyksessä nuo vempaimet sijaitsivat. Joka tapauksessa, kun kompressori oli poissa pelistä, sen linjan generaattoriakaan ei pystynyt käyttämään. Tilanne oli sama jos generaattoriin tuli vika, sen linjan kompressoriakaan ei voinut käyttää. Tyhmä systeemi, mutta sen kanssa oli elettävä. Nyt meillä oli toinen linja pois käytöstä. Ongelmia Antwerpenissä Tulimme kuitenkin ilman useampia kommelluksia perille Antwerpeniin ja lossaus alkoi. Ensimmäisenä päivänä, kun purkaus oli jo käynnissä ja alettiin ottaa painolastia päälle, vettä alkoi tulla vitosen ruuman turkille. Ennen kuin se huomattiin, osa lastista oli jo painolastiveden alla. No siitähän rumba nousi luonnollisesti. Äkäiset nootit sinkoilivat Suomen ja Belgian välillä tiheään tahtiin. Laivalla alettiin lenssata vitosen ruumassa olevaa vettä ja saatiinkin se pois. Mutta tehtyä ei saatu tekemättömäksi, claimejä tuli ja papereita kirjoiteltiin puolin ja toisin. Lopulliseti laskut selvisivät joskus aikojen kuluttua, mutta niistä emme me saaneet tietää mitään. Suurin osa lastista oli kuitenkin ihan ok mutta tuo osa joka oli osittain pilalla, oli pelkästään huolimattomuuden tulosta. Kolme styyriä siellä valvontahommia hoiteli. Seuraavana päivänä, joka oli perjantai, tuli laiva lossiksi ja tilasimme meklarin kanssa luotsit ja hinaajat. Kaikki oli siis kunnossa lähtöä varten. Iltapäivällä siiffi tuli kovassa kaasussa ilmoittamaan, että emme pysty lähtemään koneessa ilmenneen vian takia. Yritin tiukata siltä paskiaiselta, että miksi hän vasta nyt tulee ilmoittamaan. Hänen sanojensa mukaan se olivat yrittäneet kunnostaa vikaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Mikään ei auttanut, ilmoitus agentille ja kaikki oli peruttava. Sen jälkeen alkoi varaosan, eli koplinkia varten tarvittavan kumitangon hankinta. Sepä ei vaan ollut helppoa. Lähdin agentin kanssa maihin ja nappasin mennessäni siiffin mukaan. Hän oli hyvässä myötäisessä eikä olisi millään halunnut mukaan. - Mitä mie siellä teen, hän söpötti. Kyllä tekin sen pystytte hoitamaan, hän totesi. No minä otin hänet mukaan, vaikka huomasin silloinkin kuinka avuton tuo tyyppi oli. Koplinkikumia löytyi, mutta liian paksua. Soiteltiin sinne ja tänne. Rotterdamista saatiin tietää, että heillä oli samanhalkaisijaista tankoa, mutta siinä oli kumiin sekoitettuna metallihiukkasia. Siiffin mukaan se ei käynyt. Mukana ollut insinööri maista totesi, että hän ei ymmärrä miksi ei, vaikka materiaalin kovuusaste oli sama kuin tuossa meidänkin jöötissämme. Tuossa vaiheessa minä sanoin agentille, että me otamme sitä ja niin lähti mies Rotterdamista hakemaan tuota tarvitsemaamme ainetta ja me lähdimme laivalle odottelemaan. Tuolla Ilmari Tuulella, kuten niin monessa muussa pikkuyhtiössä ei saanut juurikaan apua varustamosta, vaan jos jotakin sattui, sinun täytyi keksiä siihen ratkaisu ja kertoa se varustamoon kustannusarvioineen. Tuuli kyllä yleensä hyväksyi ehdotuksen. Korkeintaan käski tinkiä hinnasta. Siellä kyllä oli käyttöä omatoimisuudesta. Jollei sitä ollut, oltiin kusessa. Agentti halusi tietää, että mihinkä aikaan kone olisi kunnossa ja me valmiita seilaamaan. Se oli taas noita tuhannen taalan kysymyksiä. Ykkösmestari osasi antaa jonkinlaisen arvion ja sen mukaan tilattiin taas luotsit, hinaajat ja kaijapalvelijat. Samalla ilmoitettiin uusi ETA Rotterdamiin, joka oli seuraava satamamme. Miksikähän kaikki paska täytyy tapahtua aina perjantaina kun kaikki paikat ovat kiinni. Meidän korjaustyö oli valmis puolen yön maissa ja voitiin koeajaa pääkone. Se pelasi kuin unelma. Uloslähtö tapahtui puolen yön jälkeen suuntana Rotterdam, josta määränämme oli lastata kolia Durresiin Albaniassa. Lisää ongelmia Rotiksessa levisi taas toisesta linjasta kompressori. Nyt oli tilanne se että emme pystyneet enää tuottamaan elintärkeää ilmaa. Saimme töijättyä laivan poijuihin. Selvitin koneförstin kanssa mikä oli konehuoneen tilanne, jonka jälkeen kävimme lähellä olevalla telakalla neuvottelemassa korjaustöistä. Soitin Suomeen ja kerroin tämän hetkiset ongelmat ja niiden ratkaisuehdotuksen. Hinnan kuultuaan Ilmari totesi että kysyppä voiko ne puottaa vähän hintaa. Kuultuaan, että se voi vielä noustakin hän totesi meijän voivan hyväksyä sen tarjouksen. Ilmoitin asian telakalle ja agentille ja hommat aloitettiin heti. Se noissa maissa on kiva, että kun joku asia sovitaan, homma alkaa heti eikä siinä vitkastella. Olimme koneförstin kanssa saaneet aikaan hyviä päätöksiä tuon päivän aikana ja lähdimme iltapäivällä maihin syömään varustamon piikkiin.
REKKU TIESI KUKA OLI KIPPARI... Noiden edellä mainituiden ongelmien lisäksi oli joillakin henkilöillä varsinainen alkoholiongelma. Förstin tapana oli kerätä hyttiinsä koko täkkiremmi dokaamaan, eikä silloin ollut ihme vaikka painolastivedet löytyivät ruuman turkilta ja aiheuttivat varustamolle suuria kustannuksia. Eräs puolikas oli sen verran perso viinalle, että lähetimme hänet takaisin Suomeen. Kyllähän asioiden hoitaminen porukan kanssa, josta puolet heilui lippa vinossa päivätolkulla, oli tosi vaikeata. No se hyvä puoli asiassa oli, että toinen puoli oli vielä työkunnossa. Tuolla reissulla tutustuin Rotiksen merimieskirkolla Ariin, jonka kanssa meille syntyi vuosikymmeniä kestänyt ystävyyssuhde, joka jatkuu yhä edelleen. Arin kovin voimasana oli pahkeinen ja luulen että hän olisi tässä tilanteessa käyttänyt tuota ilmaisua. Täkkiförstin saaminen kuriin oli todella vaikeata. Hän oli minua nuorempi taitava merimies ja voimakas persoona. Meillä oli tosi kova suusanallinen yhteenotto Antwerpenissä, jonka tuloksena hän alkoi jotenkin antaa arvoa minullekin. Myöhemmin, kun hän sai kipparin jobin, meistä tuli ihan hyvät kamut. Hän on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, joten rauha hänen muistolleen. Laivakoira Rekku Korjaustyöt suoritettiin lasketun ajan puitteissa, lasti tuli sisään ja eräänä päivänä suuntasimme keulan kohti Välimerta ja siellä Durresin satamakaupunkia, joka oli meille kaikille tuntematon anus mundi. Oli kesäaika ja ilmat ihan mukiinmeneviä. Minulla oli tapana kävellä joka päivä täkillä ainakin tunti, parhaimpina kaksi. Seurana minulla oli joka kerta laivakoiramme Rekku. Sen tapana oli kytätä aina jonkun kulman takana ja sitten hyökätä kimppuuni. Joskus sillä oli rätti suussaan ja minun piti repiä sitä irti hänen suustaan. Rekku murisi ja pani hanttiin. Se ei koskaan jaksanut tai viitsinyt kävellä koko aikaa kanssani, vaan jonkun ajan perästä häipyi omille teilleen. Rekku oli otettu laivaan Kanarian saarilla ja se oli seilannut Stavfjordin mukana jo Panaman läpi ja ekvaattorin yli. Kuten tuolla aiemmin mainitsin siitä tuli minun kaverini ja joskus paljon myöhemmin, kun olin tuossa laivassa toista kertaa Puolan linjalla, kaveruutemme jatkui. Olen kuullut, että koira pitää yhtä ihmistä isäntänään ja laivaolosuhteissa se oli vaikea yhtälö, siksi paljon noita isäntiä riitti. Meidän silloinen försti Masa, oli oikea koirankasvattaja ja Rekku hyväksyi sen isännäkseen heti. Kumma kyllä se tiesi myös kuka oli kippari laivalla. Kun joku meni förstin hyttiin Rekun ollessa siellä, se murisi kaikille muille paitsi minulle. Jos joku taas tuli minun hyttiini, se murisi kaikille Masa mukaan lukien. Tosin jos joku perheeni jäsenistä tuli Hesassa käymään laivassa, he saivat tulla rauhassa. Helsingissä oltaessa se joutui ahteriporukan juhliessa näyttämään tanssitaitojaan yötä päivää. Uloslähdön jälkeen se oli niin rättiväsynyt että tuli aina hyttiini nukkuen Puolaan asti. Kävipä kerran niin, että koiraa ei näkynyt laivalla lähdön lähestyessä. Pojat soittivat poliisilaitoksen löytötavaratoimistolle ja sieltä se löytyi. Haettiin taksilla laivalle ja merimiesura jatkui. Sellainen oli ystäväni laivakoira Rekku. Durres Matka sujui aika mukavasti. Ainoa huolen aihe oli makean veden kulutus. Tässä ote lähettämästäni raportista: Makean veden kulutus on 10-16 tonnia/ vrk. Se on suuri. Johonkin vesi menee, mutta vikaa ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Tällä kulutuksella vesivarastomme riittävät 10-16 vrk:n matkaan. Sen jälkeen on veden otto ajankohtaista. Tällä kertaa vesi riitti määräsatamaan asti. Matkan aikana olin lähetellyt ETA-sähkeitä rahtaussopimuksen ohjeiden mukaan. Eräänä aamuna sitten saavuimme perille. Heti kun luotsi oli päässyt laivalle, hän komensi otettavaksi alas Albanian lipun föörmastosta. Oli kuulemma väärä lippu. Olimme ostaneet sen Rotiksessa ja meitä ihmetytti, että mikä vika siinä oli. Luotsilla oli mukanaan oikea lippu, jonka saimme maksua vastaan omaksemme. Kyllähän se oli erilainen, se on myönnettävä. Tuossa valtiossa kun ei tänään tiennyt mitä huomenna tapahtui. Laiva töijättiin satamaan turvallisesti. Sen jälkeen saapui sisäänklaaraus delegaatio. Siinä oli ukkoo ku pipoo. Agentti selvitti, että lossaus aloitetaan heti ja laiva on valmis kahdeksan päivän kuluttua klo 12, joka muuten piti paikkansa. Hän käski myös informoida varustamoa, että satamamaksut pitää olla siihen mennessä paikallisessa pankissa. Pankkitakuut eivät riitä. Laiva ei pääse ulos ennen kuin rahat ovat pankissa Durresissa. No minähän tein työtä käskettyä. Delegaatio teki tehtävänsä ja poistui laivasta, jonka jälkeen alkoi lossaus. Kuten muissakin itäblokin maissa, siellä kirjoitettiin roopuskat. Sillä vaan ei päässyt pitemmälle kuin kaijalla olevaan merimiesklubiin. Aika köyhä mesta, mutta kaljaa sieltä sai ja paikallisia paloviinoja. Olihan se kuitenkin paikka, jossa
ESINEISIIN EI SAA KOSKEA... pystyi käymään, eikä tarvinnut olla koko aikaa laivassa. Joku otti sieltä puhelun kotiin, minä mukaan luettuna, mutta se kulki Italian kautta ja kesti julmetun pitkän ajan odotella. Minulla kävi salongissa useita vieraita, mutta ei koskaan yksinään, vaan aina heitä oli kaksi. Ihan mukavia ihmisiä, mutta niin aatteen läpitunkemia, että sitä oli vaikea uskoa todeksi. Meillä oli monia henkeviä keskusteluja uskonnosta ja kaikista maailman ihmeellisyyksistä kuten avaruudesta, ihmisen syntymästä ja kuolemasta. Tein heille aina kahvia, josta he eivät pitäneet. Heidän mielestään se oli too strong, vaikka tilanne oli ihan päinvastoin. Soittelin länsimaista musaa c- kasetilta ja cokis teki kauppansa. Eräänä päivänä agentin kanssa tuli nuori nainen, joka oli ihan hyvän näköinen ja puhui englantia. Sanoi olevansa paikallisen Interclubin edustaja ja kyseli, haluaisiko miehistö lähteä ohjatulle reissulle maihin. No ilman muuta, mehän olimme valmiita kuin lukkari sotaan. Pitkien järjestelymuodollisuuksien jälkeen olimme sitten eräänä päivänä valmiita lähtemään. Sitä hetkeä oli kyllä edeltänyt yhtä ja toista. Niiden, joilla oli pitkä tukka, täytyi se lyhentää. Niiden, joilla oli pitkä parta, täytyi leikata se pois. Ne, jotka eivät noihin vaatimuksiin suostuneet, eivät olleet Albanian ystäviä eivätkä näin ollen päässeet maihin. Olihan meitä kuitenkin aika iso joukko, jotka pääsimme. Aluksi menimme museoon, jossa esiteltiin vanhoja ruukkuja ja muuta vanhaa kamaa. Kaikki tekstit oli paikallisella kielellä Minä ja Rekku kirjoitettuna, eikä niistä ottanut kukaan selvää. Muistan kun kysyin oppaaltamme erään kyltin tekstiä, hän tuhahtaen totesi, että on siinä mulla mies. Talo on täynnä historiaa ja yksi on kiinnostunut vain tuosta vähäpätöisestä asiasta. Halusin kuitenkin tietää mitä lapussa luki ja lopuksi tuo daami kertoi: Esineisiin ei saa koskea. Seuraava kohteemme oli jonkinlainen sotamuseo. Siellä kerrottiin albanialaisista sotasankareista ja Albanian silloisesta päämiehestään, Envar Hoxasta. Oppaamme tuntui olevan oikein sotahullu, joka silmät leimuten kertoi kuinka se ja se oli joukkoineen tappanut määrältään moninkertaisen vihollisen viimeiseen mieheen. Hän piti luonnollisena, että me kaikki tiesimme noiden sotasankarien nimet. Tosiasiassa ne olivat meille joukko täysin tuntemattomia henkilöitä. Lopuksi menimme paikalliselle uimarannalle. Matkan aikana kiinnitti huomiota, että autoliikennettä ei paljon ollut. Etupäässä ne olivat kuorma-autoja ja busseja. Uimaranta oli eräänlainen etuoikeutettujen paikka, jossa sai ostaa esimerkiksi tanskalaista kaljaa. Muuten se oli ulkonäöltään samanlainen kuin monet muutkin Välimeren uimarannat. Illan suussa palasimme laivalle. Reissu oli ihan kiva siinä mielessä, että pääsipähän tutustumaan hiukan tuohonkin maahan ja sen kulttuuriin. Elämää Albaniassa Nuo vierailijat, joita luonani kävi, eivät yleensä pummanneet mitään. Eräänä päivänä tuli taas pari miestä. Istuttiin ja juteltiin kaiken maailman asioita, kunnes toiselle tuli vessahätä. Näytin paikan, jossa hän voi tehdä tarpeensa. Heti kun vessan ovi sulkeutui tuo jäljelle jäänyt kysyi minulta, että voisinko antaa hänelle kasetin länsimaista musiikkia. No minä annoin hänelle jonkun kasetin, jonka hän nopeasti sujautti taskuunsa todeten, että ei puhuta tästä tuolle toiselle. Näin sitten toimittiin. Eräänä päivänä yhden täkkärin likaiset sukat oli viety, niiden ollessa pulverivedessä likoamassa pesua varten. Kerroin siitä parille luonani vierailleelle. He eivät uskoneet, vaan kyselivät että olenko tutkinut jos joku laivan tuhmista henkilöistä olisi vienyt nuo sukat. Totesin, että ketään meikäläisistä ei kiinnosta kaverin paskaset sukat. Niitä
ANNOIN HÄNELLE OMISTANI... kyllä riittää jokaisella omasta takaa. Toisen järkytyksen sain aikaiseksi, kun kerroin että eräät satamaduunarit olivat pummanneet minulta saippuaa ja myös saaneet. No he eivät voineet väittää minua valehtelijaksi, mutta totesivat että noin ei saa tehdä ja näytä heille nämä miehet, jotka olivat saippuaa saaneet. Minä sanoin, että en muista minkä näköisiä olivat, enkä sanoisi vaikka muistaisin. No kyllä siinä asiassa kuitenkin saavutettiin jonkin näköinen konsensus. Päivät kuluivat ja koligrabi toisensa jälkeen lensi maihin. Rahoja vain ei kuulunut pankkiin. Lähtöpäivä läheni ja soittelin Suomeen muistuttaen, että emme pääse ulos ennen kuin rahat ovat pankissa Durresissa. Vihdoin koitti päivä, että lasti oli ulkona ja suureksi helpotukseksi rahat myöskin saapuivat. Laiva klaarattiin ulos ja matka jatkui. Seuraavaksi suuntasimme Kreikkaan, Yali-nimiselle saarelle lastaamaan hohkakiveä (pumice). Koska vingatankkeja emme pystyneet käyttämään ollenkaan, laiva makasi hyvin matalassa ja meillä oli ongelmia sekä jäähdytysveden että spuulausveden kanssa. Jouduimme aika ajoin hiljentämään pääkonetta, koska lämmöt nousivat liian korkeiksi. Meillä oli, kuten kaikissa laivoissa, resonanssi kierrokset. Tässä laivassa se alue täytyi ohittaa nopeasti, sillä alueella alus alkoi vatkata niin kovasti ja näytti että se hajoaa siihen paikkaan. Ruumat saatiin puhdistettua ja matka jatkui. Meillä ei ollut edes paikalliskarttaa seuraavaan satamaan, sillä sitä ei löytynyt Albaniasta. Saimme eräästä toisesta laivasta lainaksi karttaa, josta minä piirsin läpi voipaperille. Hohkakiveä Yalista Viimeisenä yönä kakkosperämies oli siftannut kelloja tunnin eteenpäin. Suunta oli kyllä oikea, mutta siitä ei ollut sovittu mitään ja olimme itse kukin aamulla hiukan huuli pyöreänä. Eihän tuolla perämiehelläkään syynä ollut muu kuin se, että sai tuntia lyhyemmän vahdin. Ikävähän siellä on seistä pienessä pierussa tyhjään tuijottaen. Oli sunnuntaiaamu kun tulimme perille. Saimme ula-puhelimen välityksellä tietää, että luotsi tulisi Rhodokselta joskus neljän tunnin perästä ja meille annettiin ankrausohjeet. Tämäkin paikka kuului sarjaan maailman persereikiä. Tietojen mukaan saarella asui vakituisesti yksi henkilö, mutta merenkulkijoita ei ainoatakaan. Siis luotsi ja töijäysporukka tulivat Rhodokselta. Puolen päivän jälkeen tuo porukka tuli moottoriveneellä ja töijäys saaren rantaan alkoi. Rannassa oli transportteri, jonka avulla lasti tuotiin laivalle. Tuo laite oli kiinteä joten lastaus eri ruumiin suoritettiin haalamaalla alusta kunkin ruuman kohdalle. Laiva kiinnitettiin keulasta ja perästä suuriin poijuihin trossien avulla. Tuossa kiinnityksessä kului aikaa tuntitolkulla. Heti töijäyksen alkuvaiheessa tapahtui ahterissa onnettomuus. Trossia topattaessa toppariköysi katkesi, vieden yhden puolikkaan mukanaan siten, että hänen toinen jalkansa jäi töijäystrossin ja glyyssin väliin. Reiteen ja pohkeeseen tuli noin 50-60 senttiä pitkä repaleinen haava. Försti ja stuju rupesivat ompelemaan sitä, me muut jatkoimme töijäystä. Lääkäri luvattiin seuraavaksi aamuksi. Pojat tekivät kyllä hyvää työtä. Neuloivat koko haavan umpeen ja lääkärikin totesi seuraavana päivänä, että ei olisi itsekään pystynyt parempaan. Tuo loukkaantunut kaveri oli Hesan myllystä otettuja sippi ja trippi - miehiä ja kun hän tuli näyttämään haavaansa, totesin että hänellä oli kyllä maailman paskasimmat kalsarit. Kun kysyin, eikö hänellä ole puhtaampia, hän totesi niiden olevan ainoat. No minä annoin hänelle omistani, sillä eihän sitä kehdannut lähettää maailmalle noin likaisissa ryysyissä. Sairasulosmaksu oli nimittäin edessä. Poika lähetettiin Kosin kautta Helsinkiin. Töijäyksen jälkeen moottorivene lähti takaisin Rhodokselle, mutta jätti meille kreikkalaisen luotsin, joka toimi eräänlaisena joka paikan höylänä. Tulin huomaamaan, että hänestä oli minulle suuri apu. Se maissa vakinaisesti asustava henkilö oli agentti, lastin luovuttaja, föörmanni ja ties mitä muuta. Hän osasi sata sanaa englantia ja tuo luotsi opasti minua, että kirjoita joka ainoa pyyntö tai ohje paperille ja pyydä myös vahvistus kirjallisesti. Kyllä siinä lappuja sinkoili edestakaisin lähimpien vuorokausien sisällä. Yalin saarella ei ollut mitään muuta kuin kaivos, josta louhittiin meidänkin hohkakivilasti ja muutama parakki mainareitten asunnoksi. Saaren ranta oli puhdasta valkoista hiekkaa ja merivesi niin kirkasta että pohjakin näkyi. Kävimme siellä muutaman kerran uimassa ja enpä ole nähnyt niin upeaa luonnon uimarantaa eläessäni. Järjestin eräänä iltana kuljetuksen läheiselle saarellekin, joka oli nimeltään Nisiros. Siellä oli asutusta, kauppoja ja muutama kapakkakin. Välillä loppui lasti, josta sain vihiä etukäteen luotsilta. Kirjoitettiin kysely, että mistä johtuu kun laivan lastaus on lopetettu. Agentti/ föörmanni levitteli käsiään. Eräänä päivänä olimme sitten lastissa. Totesimme, että makeaa vettä ei riitä Brakeen saakka joka oli purkaussatamamme. Tiedusteltiin mistä sitä saisi. Lähin paikka olisi ollut Rhodos, mutta sen
NIMITTELY OLI LOPUTTAVA.. kuljetus proomulla olisi ollut aivan liian kallista puuhaa. Laskimme, että selviämme Ceutaan, jossa kävisimme ottamassa makeaa vettä. Lastin lopullinen määrä laskettiin syväyksen mukaan ja konossementit ja muut lastipaperit kirjoitettiin asianmukaisesti. Kun kaikki trossit oli irrotettu, yritettiin lähteä ulos ja lopuksi päästiinkin hinaajan avulla irti. Heti kun pääsimme vapaaseen veteen, laiva kallistui voimakkaasti styyrbuuriin. Olimme nojanneet hiekkapankkiin ja kallistuminen johtui siitä, että pankki ei ollut enää esteenä. Todettiin, että meidän oli laskettava lasti uudestaan. Försti kävi lukemassa syväykset ja laskutoimituksen jälkeen tulimme samaan tulokseen. Se oli helpotus. Jätimme luotsin ja matka kohti Saksaa ja Brakea alkoi. Matkalla Brakeen ja loppuyhteenveto Matka Eurooppaan sujui mukavasti. Ilmat olivat lämpimät Välimerellä ja meikäläinenkin sai rusketusta pintaansa päivittäisillä kävelyreissuilla täkillä Rekun kanssa. Ongelmat miehistön kanssa jatkuivat. Poosu oli chileläinen ja tosi hyvä merimies. Hänellä ja timpalla oli kuitenkin kärhämää koko ajan. Eräänä päivänä poosu tuli hyttiini ja kertoi, että ei voi työskennellä timpan kanssa, jollei hänelle saada kuria. Kutsuin heidät molemmat salonkiin ja ruvettiin puimaan asiaa kolmeen pekkaan. Syytä minkä takia heidän kemiansa eivät soveltuneet toinen toistensa kanssa, oli mahdotonta saada selville. Timppa nimitteli poosua mustaksi, murjaaniksi ja niin edelleen. Sehän ei tietenkään sovi ja ilmoitin timpalle, että tuollainen nimittely on loputtava. Kumpikin tekee omat työnsä ja antaa työrauhan toisellekin. Miten siinä onnistuttiin, en tiedä. Joka tapauksessa nuo herrat eivät enää riidelleet ainakaan oman tietämäni mukaan. Eräänä aamuna tulimme Ceutaan. Saimme kaijapaikan ja makean veden lisäksi otimme hiukan bunkkeria ja provianttia. Muutaman tunnin jälkeen matka jatkui. Sain tietää, että kollegani palaisi takaisin Brakessa ja minä pääsisin lomalle ja sen jälkeen omaan laivaani, Tellholmiin. Matkan aikana tein raportin laivan kunnosta konttoriin. Ei Tuulelle, sillä hän ei tiennyt laivoista herttaisen hevon pölähtämääkään. Lopuksi panen joitakin lainauksia tuosta kirjeestä. Tullessani m/s Stavfjordiin toukokuun puolivälissä Koverharissa, sain kapteeni Laiholta kuulla laivalla ilmenneistä puutteista ja vioista. Nyt, oltuani itse runsaat kaksi kuukautta aluksen päällä olen huomannut, että saamani tiedot eivät missään nimessä olleet liioiteltuja. Koska uskon, että ette yhtiössä tiedä laivan todellista kuntoa, katson velvollisuudekseni informoida teitä näistä epäkohdista. Olemme yliperämiehen ja konepäällikön kanssa yhteistyössä laatineet seuraavan luettelon pahimmista vioista, jotka olisi ensi tilassa korjattava, mikäli laiva on tarkoitus pitää kulussa. Kansipuoli: (pitkä lista vuodoista painolastitankeissa, sementtiarkuista, katkenneista peilausputkista, sokealaipoista ja vuotavista venttiileistä) Konepuoli: - Potkurin lapojen korjaaminen ja oikean lapakulman määrääminen. - Potkuriakselin hylsän Simplex- laakereiden tarkastus ja korjaus. (Potkurin puoleinen laakeri laskee meriveden paineen sisään.) - Kaikkien pohja- ja laitaventtiilien tarkastus ja kunnostus. - Pääkoneen makeavesijäähdytyssysteemin jäähdyttäjien sekä venttiilien tarkastus ja korjaus. - Höyrylinjojen veto pääkoneen huuhteluilmakanaaleihin mahdollisten kanaalipalojen varalta. (Kanaaleissa puhalluspaikat valmiina.) Kuten edellä olevasta näkyy, viat eivät ole mitään pieniä ja niiden korjaus ei varmasti ole mitään halpaa lystiä. Mielestäni on kuitenkin kannattavampaa pistää alus kuntoon kuin odottaa, että se jossakin pahassa tilanteessa leviää täydellisesti. Korjaus on silloinkin edessä ja mitä maksaakaan hinauskulut, lastin mahdollinen purkaus yms. Antwerpenin ja Rotterdamin tapaukset antoivat jo pieniä viitteitä siitä, mitä voi sattua. Kansipuolen osalta voisin sanoa, että vingatankit, jotka tällä hetkellä ovat täysin pois käytöstä, ovat meille erittäin tärkeät. Sellaisissa paikoissa, kuten Yali, joissa yksi ruuma täytetään kerrallaan, on em. tankkien käyttö melkein välttämätöntä, mikäli aiotaan minimoida rungon jännitykset. Tärkeät ne ovat myöskin tyhjänä ajettaessa, sillä mikäli ei ole riittävästi painolastia on jäähdytys-, spuulaus- ym. vesien saannissa suuria vaikeuksia. Erityisesti syksyn ja talven
REKKU POMPPI KUIN HULLU... tullessa olisi painolastien määrä saatava suuremmaksi, kuten tiedätte. Ilman kunnollisia vingatankkeja se ei tässä aluksessa käy. Potkuri, jonka siipien asennot eivät ole vieläkään kunnossa, aiheuttavat ylimääräistä rasitusta hylsään, akseliin, pääkoneeseen ja koko runkoon. Vauhti vaihtelee 9-12 solmuun, riippuen lastin määrästä. Kierroksia ei missään vaiheessa voi säätää 100:aa ylemmäksi, sillä potkuriviasta johtuen se antaa koko alukselle voimakkaan vatkaavan liikkeen. Konepuolen vioista en suuremmin osaa kommentoida, mutta uskon konemestarien ammattitaitoon ja arviointikykyyn. Lukemattomat konestopit tämän kahden kuukauden aikana puhuvat puolestaan. Edellä oleviin tosiasioihin viitaten ehdotankin, että m/s Stavfjordin telakointia pohdittaisiin mitä pikimmin. Tämä vuodatukseni ei ole tarkoitettu miksikään perisuomalaiseksi purnaukseksi, vaan informaatioksi varustamolle mikä on m/s Stavfjordin tila tänään. Biskajalla 18.7.-78 Tämän vuodatuksen lähetin varustamoon. Aiheuttiko se toimenpiteitä, en tiedä ja jos aiheutti niin missä aikataulussa. Luovutin laivan Tanulle Brakessa ja lensin itse Suomeen lomalle. Kävin tuossa laivassa vielä vikajeeramassa vuonna 1979. Silloin ajoimme Puolan linjaa. Entisestä porukasta ei ollut enää monta jäljellä. Rekku oli kuitenkin ja voi sitä jälleennäkemisen iloa. Se pomppi kuin hullu sotkien minun harmaat housuni kolinpölyyn. Timo Nenonen